Ja vuoksi jonkin nyyhkylaulun?

Oletteko muistaneet viikon mittaan itkeskellä riittävästi viiden päivän takaisen "Kaksi kohtausta Armia"-tekstini pohjalta? Jos ette, ei se mitään, sillä haluan tarjota teille uuden, entistä riittoisamman itketyspaketin.

(Kuva: TheMusic1022.)

Me keskitymme tänään täysin amerikkalaisen lauluntekijän Bobby Russellin (1940 - 92) säveltämään ja sanoittamaan iskelmään "Honey (I Miss You)" vuodelta 1968, jonka vinyylille lauloi Bobby Goldsboro. Suomalais-coveria varten sen sanoitti Jyrki Lindström (1943 - 91) nimellä "Hän", ja sen ovat levyttäneet ensin Markku Suominen ja sitten Fredi.

Viime sunnuntaina jo mainitsinkin kappaleen, kun olin ensin kuunnellut sen hätäisesti sekä Suomisen että Fredin tulkintana. Moni pitää varmaan Suomisen coveria luonnollisuudessaan onnistuneempana, mutta Fredin version päätössäkeistöpä päätti alkaa myöhemmin samana sunnuntaina soida päässäni vaatien huomioni, ja heti huomisin nostinkin kappaleen YouTubesta tutkimuspöydälleni kunnolla analysoitavaksi. Fredin pauhaava orkestraatio kaikkine äänitehosteineen on lainattu suoraan alkuperäisestä Goldsboron bling-bling-sovituksesta, eli se haiskahtaa pahasti tšaikovskilta, mutta ehkä sovituksen krokotiilinkyyneleet tarjoavat oikotien aitoihin kyyneliin.

Tänään siis runo ja tulkinta - laulusanoitus ja muutama hyvin kunnioittava sana siitä.

***

Olen siinä mielessä epäeksakti, että kokoan analyysini ainekset sekä Russellin englanninkielisestä alkuperäissanoituksesta että Lindströmin suomennoksesta, joka löytyy Kari Rydmanin litteroimana hänen samaa iskelmää käsittelevästä hienosta analyysistaan "'Hän uskoi jopa mainoksiin'". Vaikka suomalaisversiossa on omat löysät säkeensä, on siinä myös nerokkaat huippukohtansa, ja nostaisinkin sen alkuperäissanoitusta onnistuneemmaksi.

"Hän" - kaipaava ja katuva aviomies muistelee kuollutta vaimoaan. Vaimo oli kovin lapsenmielinen ja naiivi tunneihminen, eikä miehellä useinkaan riittänyt ymmärrystä tämän tavalle elää maailmassa. Nyt on loputtomien tunnontuskien aika, kaikkia vähätteleviä ja tylyjä reaktioita muistellen. Laulun alussa ja lopussa vaimon olemisen työn symboliksi nousee tämän aikoinaan istuttama puu, jolle sillekin mies oli kerran nauranut.

Vaimo kuoli vuosi sitten - ainakin näennäisesti aivan odottamatta, täysin paatoksellisen ja pateettisen nyyhkyviihteen konventioiden mukaisesti. Mutta entä jos kyseessä ei olekaan nyyhkykuolema vaan kuoleman avaimet löytyvät piilotettuina laulun sanoihin? Ei tarvita Hercule Poirot'ta mysteerin selvittäjäksi, vaan myötätuntoinen mielikuvitus riittää. Tila vihlaisevalle oivallukselle on valmis, muttei siitä sen enempää.

Laulu sisältää joukon kohtauksia nuorenparin yhteisestä elämästä. Sanoituksen hienoin hienous on mielestäni juuri näissä autenttisissa välähdyksissä, sillä niissä me kykenemme näkemään pikkuvaimon juuri sellaisena kuin hän oli ja todistamaan hänen elämänsä ainutlaatuisuuden. Nostan jälleen esiin erityisesti oivaltavan säkeistön rikki menneestä pölynimurista, jonka vaimo peloissaan piilotti sängyn alle.

Välähdykset tuovat vaimon hyvin lähelle kuuntelijaa, niin että hän kykenee samastumaan puolison tuskaan nykyhetkessä. Avain tuskaan on sen tajuaminen, että vaimo on kuollut. Elämään liittyy kuolema; elämä päättyy kuolemaan; ei ole elämää ilman kuolemaa. Tämä itsestäänselvyyksien ketju löytyy sanoitusten ytimestä, mutta se ei ole turha vaan peräti hyvin tarpeellinen. Tarpeellisuuden todistavat jäljelle jääneen puolison tuska ynnä kuuntelijan myötätunto. Laulu toimii meille muistutuksena, mementona, ainutlaatuisen elämän ja kuoleman välttämättömästä liitosta.

Vaimolle tämä memento ei suinkaan ollut vieras. Hänen viisas kunnioituksensa elämää ja sen yllä päilyvää kuolemanuhkaa kohtaan paljastuu jopa kahdesti, kun hän lapsenomaisella tavallaan yrittää varjella hapuilevana kohoavaa elämää surmalta: ensin suojatessaan puuntaintaan ensilumelta ja sitten pannessaan koiranpennun turvaan peiton alle kuoleman pelossa.

Miksi "Hän" vetoaa meihin? Voisimme tietenkin yrittää mennä syvemmälle ihmiseen ja pohtia, mitä laulu kertoo ihmisen olemuksesta... Että perusasioiden ääreen virittynyt ihminen tajuaa elämän lahjan ikuisen ainutlaatuisuuden, jonka kunnioittaminen on ylin arvo sinänsä, ja että kuolema todetusti paitsi riistää elämän antaa sille myös sen erityisen merkityksen. Muussa tapauksessa pikkuvaimo eläisi yhä eikä ymmärtämättömän aviomiehen tarvitsisi tuntea katumustaan eikä muita raskaita tunteitaan.

Eikä laulu tarvitsisi kuuntelijaansa.

***

Arvoitus: mitä oraakkeli Sibylla lausuukaan elämästä ja kuolemasta Eliotin Aution maan aloitussanoissa?

Ensi torstaina, lokakuun 3:ntena, muuten saa Yle Teema -kanavalla televisioensi-iltansa ohjaaja Tapio Suomisen pitkä esikoisohjaus Narrien illat (1970). Kyseessä on näennäisdokumentti, jonka pääosaa iskelmälaulaja Markku Suomisena esittää ohjaajan veli Markku Suominen, "Hän"-iskelmän ensimmäinen levyttäjä. Muusikko Suominen kuoli neljä kuukautta sitten 63-vuotiaana.

Ja Villa Derrickeriassa tapahtunee vielä tänä iltana, kunhan vain keksin edes jonkin tolkun otsikon tekeillä olevaan romaaniesittelyyni. Me köröttelemme aikakoneella lähimenneisyyteen ja julmaan todellisuuteen, joka on satiiriakin satiirimpi mutta paradoksaalisesti sitäkin todempi.

Kaksi kohtausta Armia

Suuri tanssinopettaja kuoli viime keskiviikkona. Suuri tanssinopettaja oli ollut julkisuudessa vuosikymmeniä, ja - niin uskomattomalta kuin se saattaakin kuulostaa - jo 1940-luvulta lähtien hän oli ehtinyt toimia myös tyyliguruna useille menneille sukupolville.

Vasta kuolinuutisointi paljasti minulle, miten tärkeä suuren tanssinopettajan rooli olikaan ollut 1970-luvun Lauantaitanssien kulisseissa. Kaikki eivät muista Lauantaitansseja, mutta minä muistan - muistan, miten ohjelma synkensi kaikki lapsuuteni lauantai-illat. Muistan ne loputtomat tylsät hetket, kun vain odotin, milloin Lauantaitanssit-lähetys tajuaa loppua. Lapsuus ei ole aina vain huoleton.

Mikä sai minut luonnollisesti vetäytymään YouTuben ääreen. Ja kun palasin YouTuben äärestä, minulla oli laukussani kaksi kohtausta mukanani tänne tuotavaksi.

1.

YouTube: Suuret rakkauslaulut  (6.43)

Parempi myöhään on Seppo Ahdin ja Neil Hardwickin käsikirjoittama kymmenosainen sketsisarja.

Kun Mainostelevisio esitti sarjan vuonna 1979, en tajunnut sen huumorin suurta laadukkuutta ja älykkyyttä. Puolustukseksi voin koettaa vedota vain tuolloin vallinneeseen asiaintilaan - vähäiseen ikääni.

Mutta meidän ei ole tarkoitus tänään seisahtaa vain abstraktisti ylistelemään Parempi myöhään -sarjaa vaan keskittyä siinä yhtenä lauantaina esitettyyn sikermään ikivihreitä ja suuria rakkausiskelmiä. Sikermän esittää meille sarjassa vieraileva kolmikko Heikki Hietamies, Jukka Virtanen ja Armi Aavikko. Yksi heistä on laulamisen ammattilainen, kaksi eivät niinkään, ei varsinkaan Hietamies.

Sikermä alkaa kuolemattomalla "Love Storylla" ja päättyy yhtä kuolemattomaan "Päivien kimallukseen" ("Niin paljon kuuluu rakkauteen"), vähän virsilaulannan tyyliin esittetyinä kumpikin. Niitten välissä kuulemme rakkausiskelmien koko tyylillisen ja sisällöllisen sateenkaaren ja kirjon.

Erityisen elähdyttävänä haluan mainita Hietamiehen tulkitseman, kohdasta 4.16 alkavan katkelman "Hän"-kappaleesta. Kyseessä on alkuaan Bobby Goldsboron vuonna 1968 esittämä traaginen balladi "Honey", jonka suomenkielisen cover-version levytti Jyrki Lindströmin sanoituksen pohjalta ensin Markku Suominen ja sittemmin Fredi. Hietamies laulaa hiukan haparoivalla baritonillaan pölynimurin rikkoneesta rakastetusta, joka peloissaan pyrkii piilottelemaan sitä sängyn alla, ja minä olen äärimmäisen vaikuttunut näistä vaivattoman sulavista suomennossanoista, jotka laskeutuvat sävelkulun ylle täydellisen istuvasti. Kuunnelkaa!

Kyseinen iskelmä oli minulle ennestään tuntematon, joten vasta kun hain siitä Googlen avulla tietoja, paljastui karu totuus, että sanoitus nostetaan kaikkein aikojen surkeimpien laulusanoitusten joukkoon monilla keskustelupalstoilla. (Luottakaa kuitenkin mieluummin Kari Rydmanin analyysiin täällä hänen blogissaan.)

Miksi haluan nostaa esiin tämän Hietamiehen, Virtasen ja Aavikon seitsenminuuttinen rakkauspotpurin? Siksi koska sen täydellisen ymmärtävän huumorin tähden.

Vaatii todellista älyä ja yhtä todellista tyylitajua ja makua luoda tällainen huumori, joka ei mitenkään alleviivaa itseään. Koko esityksen päälle lasketettu huumori piileksii rytmityksessä ynnä vivahteissa, pienemmissä ja isommissa. Nyanssit - Hietamies suuntaa katseen tai katsahtaa, Virtanen riisuu lukulasit nenältään, Aavikko on aidosti se mitä on. Ja he kaikki ovat hyvin tietoisia siitä, että huumori nimenomaan ei ole niin vakava asia.

Ainoa tyylirikko on yleisön päällenauru, joka kai kuuluu välttättömästi 1970-luvun televisiokerrontaan. Päällenauru on paha tyylirikko yksistään senkin tähden, että tämä on aivan liian hienoa huumoria naurettavaksi.

Kun katson Hietamiestä, ihmettelen, miten Laila Hietamies, nykyinen Hirvisaari, mitenkään milloinkaan saattoi ikinä päästää itsensä eroon hänestä. Ja luen Hietamiehestä sen lempeän melankolian, jonka varaan hän perustaa juontajantaiteensa viimeistellyn huumorin. Hietamieshän on suomalaisen televisiohistorian kaikkien aikojen paras juontaja. (Kuka sitten, ellei hän?)

Erityisesti kannattaa myös kuunnella Armi Aavikon laulua. Hänhän oli jo tuolloin täysi laulaja! vaikka hänen koko uraansa ja myöhemmin muistoaan leimaa vain julmetun iso camp-maine Dannyn ja "Tahdon sulle olla hyvin hellän" merkeissä.

YouTube: Mainoskatko (0.30)

2.

YouTube: Vanha holvikirkko (2.44)

Pysymme Mainostelevision tarjonnassa mutta hyppäämme 12 vuotta myöhempään ajankohtaan. On marraskuu 1991, ja joukko suomalaislaulajia on kerääntynyt tv-yhtiön studioon musiikkiohjelman O Solo Mio merkeissä. Neumann, Kalevi Korpi, Anita Hirvonen ja Armi Aavikko nousevat lavalle ja esittävät yhdessä ruotsalais-suomalaisen klassikon "Vanha holvikirkko", taustanaan mieskuoro Aikamiehet.

Kyseessä on melkoinen sekametallisoppa. Kappaletta on toki harjoiteltu yhdessä, mutta tuntua lastentarhan kevätjuhlasta ei ole haluttu kokonaan pyyhkiä pois.

Jos ei etukäteen tietäisi, että käsillä on Dingo-yhtyeen keulakuvana suomalaista populaarikulttuuria edellisellä vuosikymmenellä järisyttäneestä ilmiöstä, esityksen aloittaneen Neumannin sooloa voisi pitää varsin haparoivana. Onneksi kyseessä ei kuitenkaan ole radioesitys, niin että katsoja sentään silmillään pystyy todistamaan heikkokeuhkoisen aloittajan suvereeneja rokkikukon elkeitä kaikkine epäsosiaalisine maneereineen.

Kalevi Korvella sen sijaan onneksi on oikea ääni, melkein oopperasellainen, vaikka se onkin vähän hukassa. Saattaisiko hän olla flunssainen? Käsittääkseni kyseessä on yksi Korven viimeisistä esiintymistä, ennen kuin hän joutui kohtalokkaaseen auto-onnettomuuteensa, jossa hänen vaimonsa kuoli ja hän itse vammautui.

Sitten lauluun yhtyvät Aavikko ja Hirvonen. Taltioinnissa on käsittämätöntä sekametallicharmia. Enkä saata olla ajattelematta, mitä itse mahdoin tehdä noina päivinä lähes 22 vuotta sitten. Tiedostin ainakin olla katsomatta kyseistä O Solo Mio -ohjelmaa.

Esityksen varsinainen huumori piilee kuitenkin videon kommentointiosiossa. Eräs kommentoija nimittäin kiinnittää huomionsa Neumannin käytökseen lavalla. Hän toteaa: "Dingolla on toisella puolella Armi Aavikko, ja häiskä ottaa kainaloon Kalevi Korven", ja toteamusta seuraavat asiaankuuluvat päivittelyt.

Asiassa on huvittavuutensa, kun tilannetta tarkastelee ja taltiontia katsoo kommentoijan osoittamasta näkökulmasta. Neumannin reagointia muuten kannattaa siinä tapauksessa seurata ihan loppuun asti, aina videon viime sekunteihin, kun valot himmenevät esiintyjien yllä.

Se oli aamu toukokuun, kun lehteen puhkes oksat puun ja heräsin
Niin huomasin, et yksinään ol' joutunut hän lähtemään pois jonnekin
Ja niin kuin tyhjän näyttämön, hän jätti taa tän yksiön, nyt hiljaisen
Ja nyt kun vuosi siitä on, saa puukin jälleen kukinnon, kuin muistaen

Katsohan on tuolla puu, se kukkii joka kesäkuu mun pihallain
Hän istutti sen aikanaan, ja nauroin hänen taimeaan. Oksa vain.
                                                          (Suom. sanat Jyrki Lindström.) 

PS. Jos et aivan ymmärtänyt kuplettini juonenkuljetusta, ole toki viitseliäs ja ilmaise se kommenttiosiossa.

Minne tuuli voiton kuljettaa

Kuten hyvin tunnettua on, on 20. toukokuuta 2006 kunniakkain päivä Suomen sotien jälkeisessä historiassa. Tuona suurena päivänä mahdoton kävi toteen: Suomi ja Lordi voittivat Eurovision laulukilpailun.

Tuota seitsemän vuoden takaista lauantaiehtoota ennen me tuskin uskalsimme haaveilla, että pieni Suomikin joskus saattaisi isännöidä eurooppalaisista kilvoista jalointa. Mutta niin vain kävi. Realisoituneen voiton myötä saatiin heittää romukoppaan masokistiset spekulaatiot vaihtoehtohistorioista, joissa Suomi olisi lähettänyt kerrankin skabaan mukaan sen oikean laulun ikuisen väärän sijaan.

Tunnetuin vaihtoehtohistoria koskee vuotta 1965, kun Suomea kunniakkaasti edusti Abraham Lincolniksi naamioitunut Viktor Klimenko, joka esitti kappaleen "Aurinko laskee länteen" ja sijoittui viimeiselle sijalle, hävisi, sai yhteensä nolla pistettä (kuten kyllä kolme muutakin kilpakumppania).

Tuona vuonna 1965 Suomen edustaja oli valikoitunut varsin monimutkaisen proseduurin kautta. "Aurinko laskee länteen" oli yhden raadeista suosikki. Sen sijaan koko kansan postikorttiäänestyksen voitti Katri Helenan letkajenkka "Minne tuuli kuljettaa". Ja kuinka ollakaan, voittajaksi Napolin maaliskuisessa yössä kohosi Luxemburgia edustaneen France Gallin (s. 1947) esittämänä "Poupée de cire, poupée de son", letkajenkka eli letkis sekin. (Tuohon aikaan suuriskelmät aina versioitiin suomeksikin, ja tämän voittokappaleen esitti nimellä "Vahanukke, laulava nukke" mm. Katri Helena.)

Kansallinen trauma oli valmis.

Miksi, oi miksi Suomi ei lähettänyt Katri Helenaa jenkkoineen mukaan ja voittamaan! Toivo Kärjen sävellyshän oli ainakin sata ja tuhat kertaa parempi kuin luksemburgien rallatus, kuten asiantuntevasti todettiin. Suomi olisi kerännyt pinnat kotiin jo tässä Eurovision kymmenennessä turnauksessa, eikä olisi tarvinnut kärvistellä vielä 41 raastavaa vuotta.

Katri Helena - ja Suomen Euroviisu-maine? -  tuulen armoilla.

Tämä historiallinen virheratkaisu vertautunee parhaiten pääministeri Cajanderin raskaisiin väärinlaskentoihin talvisodan alla. Yleisradion kappalevalinnasta kohistiin vuosikymmeniä, ja ihan aiheellisesti. Vakavia artikkeleitakin se kirvoitti. Kun tulehdus nyt on onneksi Lordin voiton myötä saanut laskeutua, lienee minun hyvä kirjata tähän, mitä todella olisi tapahtunut, jos Katri Helena olisi 1965 lähetetty Eurovision lavoille.

Voilà, Eurooppa ja Suomi! Mademoiselle Katri Helena Suomen ja mademoiselle Gall Luxemburgin edustajana, molemmilla aseenaan ajan henkeä parhaiten kuvastava letkis. Voittaja vuoden 1965 Eurovision laulukilpailussa oli...

... tämä kappale.

***

Eiköhän ollut eurooppalaisen kevytmusiikin historian kannalta parasta, että "Minne tuuli kuljettaa" karsiutui Euroviisu-koneesta Suomen kamaralle. Vaikka Britanniaa edustaneen Kathy Kirbyn kappale "I Belong" mainitaan poikkeuksellisen edistykselliseksi ja se sijoittuikin heti toiseksi, on "Vahanukke" kyllä ihan toista kaliiperia. Sen sekä sävelsi että ironia hampaiden värissä kirskuen sanoitti Ranskan kevyen musiikin paha poika, kauniskasvo, renttujen renttu ja paavienkin myllyttämä Serge Gainsbourg (1928 - 91), jota minä nyt tässä julkisesti tunnustan fanittavani henkilökohtaisesti. Vaikka suomalainen itsetunto vaatii pitämään Toivo Kärjen tuulenkuljetusjenkkaa kahdesta verrokista ylivoimaisesti laatuisampana, on totuus toisenlainen. "Poupée de cire, poupée de son" ansaitsi ehdottomasti voittonsa ja myöhemmän klassikkostatuksensa.

Monsieur Gainsbourg (vas.), mademoiselle Gall ja voiton makeus.

Jos Katri Helena olisi ollut mukana Napolissa, kumpikaan letkiksistä ei olisi yltänyt mitalisijoille. Tai ehkä mademoiselle Gall olisi sijoittunut kolmanneksi, mene ja tiedä - joka tapauksessa korkeammalle kuin suomalainen kilpasiskonsa. Mitä kitsaammin Suomi olisi kerännyt pisteitä, sitä ylemmä Luxemburg olisi noussut.

Nimittäin Eurovision pistelaskusysteemi oli (ja on edelleen) sellainen, että edustuskappaleet pannaan kansallisissa raadeissa paremmuusjärjestykseen. Ei yksikään maa olisi voinut antaa esimerkiksi täysiä viittä pistettä sekä Suomelle että Luxemburgille. Parhaiden pisteiden saajat valikoituvat esiin. Kumpi on kampi, "Minne tuuli kuljettaa" vai "Vahanukke", letkajenkka vai letkajenkka? Letkiksen ystävät keskittivät todellisessa kilvassa äänensä Luxemburgille, mutta jos mukana olisi ollut myös Katri Helena, letkisintoilijoiden kannatus olisi hajonnut kahdelle kappaleelle. Siksi esimerkiksi Itävalta, joka antoi mademoiselle Gallille täydet viisi pistettä, olisi tukenut Luxemburgia ehkä vain kolmannen sijan verran eli yhdellä pisteellä, kun liian moni letkishuuman valtaama olisi varannut istumapaikan Katri Helenan junassa ja siten vohkinut mademoiselle Gallilta kallisarvoisia pisteitä.

Pointti ilmenee ratkaisevana joka vuosi, vaikka sitä ei tuloskommentaareissa turhia analysoida. Ihmetellään vain vaikkapa sitä, miksi tietty kappale sijoittui semifinaalissa hyvin ja finaalissa vähemmän hyvin, tai toisinpäin. Ei osata nähdä, että jonkin musiikkimaun edustajat pystyvät keskittämään äänensä vaihtoehtojen puuttuessa yhdelle ainoalla kappaleelle, kun toisen maun äänet hajoavat ylitarjontaan. Esimerkiksi tänä vuonna Suomi ja Krista Siegfrids ja "Marry Me" edustavat letkeää poppia loputtomassa voimaballadien vuossa, mikä lasketaan meille eduksi pistelaskennassa.

Itse olen surkuhupaisaan tapaani jälleen kerran uhkarohkea ja vailla minkäänlaisia analyyseja tahi pelkäämättä maineeni ryvettymistä entisestäänkin arvaan "Marry Men" sijoittuvan 12:nneksi tai 14:nneksi, vaikka toivonkin parempaa sijaa Malmön  majatalossa. [Jälkikäteislisäys: Suomi valtasi sijan 24.]

Euroviisu-menestyksen ennakoimisessa on se metka piirre, että se tuntuu viisaista laskelmistani huolimatta suurin piirtein mahdottomalta. Minä esimerkiksi en pysty tajuamaan, mikä syöksi Lordin ja "Hard Rock Hallelujahin" kultamitaleille seitsemän vuotta sitten. En tajua sitäkään, miksi Marion Rung ja "Tom Tom Tom" oli 1973 vasta kuudes. Ja niin kovin mielelläni olisin vuotta myöhemmin suonut Abban "Waterloon" sijaan voiton kakkoseksi sijoittuneelle Italian Gigliola Cinquettille ja "Si'lle", vaikka laulajattarella epätasa-arvoisesti jo olikin valmiiksi vuosikymmenen takaa yksi Eurovisio-pysti takkansa reunustalla.

***

Harmillisesti tänään nähtävä vuoden 2013 laulukilpa sijoittuu pahasti päällekkäin Yle Teemalta lähetettävän, lähes nelituntisen Ludwig II:n (1972) kanssa, niin etten pääse vilkuilemaan kisaa edes vaivihkaa. Kyseessähän on Modronen marksisti-herttuan Luchino Viscontin tulkinta Baijerin joutsenkuninkaasta Ludwig II:sta (1845 - 86), joka omisti hallintokautensa erityisesti satulinnojen rakenteluun. Muun muassa sata vuotta uinuneen prinsessa Ruususen kotilinna on Ludwigin visioima. Romy Schneider saa elokuvassa uudemman kerran tulkita rakastettua Sissiä (1837 - 98), tällä kerralla tosin vähän vähemmän nuorena keisarinnana ja sivuroolissa.