Perssonin sedän ilotalokeikka

Tämä on tarina eräästä Perssonin sedästä, jolla oli hyvä virka Ruotsin poliisivoimissa kriminologina eli rikostieteilijänä. Arvaamatta hän kuitenkin menetti työnsä vuonna 1977, kun tuli hämmentäneeksi liian isojen poliittisten ja poliisikihojen viritelmiä. Tavallaan siis olosuhteiden pakosta Perssonin setä sitten päätti laajentaa toimintakenttäänsä ja sukelsi kaunokirjallisiin vesiin. Maaliskuun loppupuolella 1978 hän oli lopulta valmis nousemaan taas pintaan esikoisrikosromaaninsa Possujuhla (Grisfesten) hampaissaan.

Kustantamon julkaisupäätös syntyi vajaassa parissa kuukaudessa, ja kun teos ilmestyi, siitä tuli kohuttu menestys kuningaskunnassa, totuus kun joskus pakkaa olla tarua ihmeellisempää.

Leif GW Persson: Possujuhla
(Grisfesten, 1978)
suom. Kari Koski, Otava 2010, 316 s

Kukaan ei ole seppä syntyessään, ei edes Perssonin setä, vaikka huippuälykäs sattuukin olemaan. Minä tavallaan pidin Possujuhlasta, muustakin syystä kuin vain siksi, että halusin pitää siitä koska se kerran on Perssonin sedän esikoisromaani. Silti en ole sokea teoksen kaunokirjallisille puutteille.

Possujuhlaa lukiessa ei varmaan pidä unohtaa sen syntyajankohtaa 35 vuotta sitten, kun oltiin vielä poliittisesti niin valveutuneita ja tiedostavia koko yhteiskunnassa, myös kaunokirjallisuuden lehdillä. Varsinkin romaanin alkupuolella kerronta muistuttaa ajoittain lähinnä sosiaaliraporttia. Mutta palikoita yhteiskunnan rattaissahan me kaikki olemme, myös rikosylikonstaapeli Lars M. Johansson, tämän kuten Perssonin sedän monen myöhemmänkin poliisiromaanin päähenkilö. Sosiologin varmuudella Perssonin setä taustoittaa ylikonstaapeli Johanssonin poliittisen valveutumisen prosessin, miltei luokkavihaan yltävän.

Perssonin setä kehittää alusta asti jännityksen, vaikka romaaniteknisesti se voisi tehokkaampi ollakin. Kaunokirjalliset hevoset eivät vielä ole täysin hänen hallinnassaan. Luvut ovat kovin lyhyitä, ennen kuin seuraavassa luvussa siirrytään taas täysin eri ympäristöön ja eri ihmisiin, niin että lukijan on vaikea uppoutua kerrontaan. Fragmentaarisuus siis vaivaa romaanin alkupuolta, varsinkin kun vain jännitystä kylvävään vihjaukseen puettuja ympäristöjä ja ihmisiä on niin paljon.

Satiiriksi Perssonin sedän kertoja Possujuhlaansa nimittää, mainittu totuus kun joskus todella saattaa olla tarua ihmeellisempää. Hän kutsuu teosta leikillisesti myös "veijariromaaniksi", mikä ei kyllä pidä lainkaan paikkaansa vaan on viiltävää ja valheellista ironiaa vain. Hervoton ja väkevä Perssonin sedän naurunappulan vääntö toki on, kuten hänen kuvatessaan poliisivoimien jatkuvaa tarvetta vuokra-autoihin omista mittavista Saab- ja Volvo-varannoista huolimatta (s. 101). Mutta kypsän kirjailijan varma maku ei vielä aivan suitsi tätä vakavaa naurua.

Minä en ole ikinä erehtynyt luulemaan, ettei Perssonin setä muka olisi huumori-ihmisiä, vaikka joku hänen vastahankaisen habituksensa säikäyttämänä toista voisikin olettaa. Huumorinsa ja itseironiansa räävittömyyden hän osoittaa viimeistään sivulta 223 alkaen, kun vain epämääräisen hämäräperäisenä hahmona aiemmin sivuilla vilahdellut poliisivirkamies nimeltä Lars M. Nilsson lopulta saa perusteellisemman käsittelyn. Selviää, ettei Nilsson olekaan yhtään hämäräperäinen vaan kerrassaan täyspimeä hahmo. Hän on ammatiltaan kriminologi, yksi kuningaskunnan noin 30:sta alansa edustajasta. Perssonin setä käyttää sivukaupalla tilaa kertoillakseen rikostieteilijä Nilssonin epäsosiaalisista tottumuksista, suuruusfantasioista, paranoideista päähänpinttymistä ja ennen kaikkea totaalisesta vahingollisuudesta poliisitoiminnan sujumiselle. Nilssonin hahmossa Perssonin sedän humoristinen itseruoskinta karkaa kuitenkin jo puskafarssin puolelle.

***

Tapahtumat starttaavat käyntiin perjantaina 13. päivänä toukokuuta 1977, kun tukholmalaisessa postitoimistossa tapahtuu ryöstö keskellä kirkasta päivää. Tapaus ei varsinaisesti kuulu ylikonstaapelimme Johansson ja hänen lähimmän kollegansa, ylikonstaapeli Bo Jarnebringin, tehtäväkenttään, heillä kun on komennus suitsia Tuhkolman kaupungin rehottavaa prostituutio-ongelmaa, mutta niin vain he pääsevät mukaan postiryöstön tutkintaan. Ajan myötä ryöstötutkimukset laajenevat murhatutkimukseksi, ja eikös vain prostituutio-ongelmakin lopulta paljasta levittäneensä lonkeronsa viattoman postiryöstönkin ylle.

Possujuhla. (Kuva: Seretide.)

Varsinaiset tapahtumat ulottuvat vuoden 1977 toukokuusta seuraavan vuoden helmikuuhun, jossa tutkimusten kylmäävä lopputulos valkenee. Joukko takaumia sijoittuu muutamaa kuuta varhaisempaan hetkeen, yksi jopa niin varhaiseen aikaan kuin kesäkuuhun 1970, kun joukko satunnaisia ruotsalaisia osuu yhteen seuramatkalla Mallorcalla. Ilmassa on suuren possujuhlan eli asadon tuntua! Näitä huolettomia lomapäiviä kuvatessaan Perssonin setä on ainoan kerran vähän epäreilu vihjatessaan puberteettisen seksuaalisen turhautumisen osuuteen myöhemmissä tapahtumissa, mikä ei sitten pidäkään paikkaansa.

Entisenä poliisivirkamiehenä Perssonin setä tuntee poliisivoimien toiminnan sisältä käsin, joten kuvauksen realismia ei liene syytä kyseenalaistaa. Kovasti realistinen, valitettavasti, on myös mielikuvituksellinen näennäissatiiri yhteiskunnallisesta mädännäisyydestä, joka kalvaa niin poliittista kuin poliisieliittiäkin.

Realismin julman realistisuuden paljastivat suurelle yleisölle ne monet ylintä valtiojohtoa koskevat paljastukset, jotka järisyttivät lintukotoa 1970-luvun mittaan. Kyseessä ovat erityisesti ns. bordellivyyhti (Bordellhärvan) ja tapaus Geijer (Geijeraffären), jotka kytkeytyivät toisiinsa. Tapahtumien tähden ruotsalaiseen yleissivistykseen kuuluu varmaan vielä pitkään tuntea oikeusministerinä vuosina 1969 - 76 toimineen Lennart Geijerin nimi. Juuri kyseisissä jutuissa Perssonin setäkin poltti sormensa ja tuli potkituksi ulos työhuoneestaan. Oikeusministeri se muuten huseeraa Possujuhlassakin, tosin eriniminen.

Possujuhlaa yhteiskunnallisempi tuskin pohjoismainen yhteiskunnallinen rikosromaani voisi olla - ja vielä niin lukemattoman monella kriittisyyden tasolla. Lausun tämän täydellä kiitoksella, vaikka jotkin kauneusvirheet muistankin.

Romaania lukiessa mieleen muuten kannattaa tallentaa myös nuori ja lupaava poliisimies Kjell Göran Hedberg, ylhäisten suosikki ja paatunut kriminaalisielu. Hänet kohtaamme nimittäin myöhemmin myös romaanissa Putoaa vapaasti kuin unessa (2007), Perssonin sedän kaunokirjallisessa panoksessa Palme-murhan selvittämiseen.

***

Myös maineikas elokuvaohjaaja Bo Widerberg (1930 - 97) liittyy käsillä olevaan romaaniin. Hän nimittäin ohjasi sen perusteella kuusi vuotta myöhemmin elokuvan Mies Mallorcalta (Mannen från Mallorca, 1984). Ja aina yhtä palvelualtis piraattitallennepalvelu YouTube haluaa pistouvata meille ilmaiskopion tästä filkasta. Beck-sarjassa punatukkaista niskatukinaapuria Valdemaria esittävällä Ingvar Hirdwallilla on elokuvassa pikkurooli erään hyvin, hyvin salaisen konnapoliisin lähijuoksupoikana Forsina, mutta olisi ollut liian kova urakka minulle bongata hänet 102-minuuttiselta nauhalta.

Kesäaikaan Yle TV1 puolestaan tarjosi meille kotisuomalaisille näytteen ruotsalaisesta Viikon rikos -rikosmakasiinista (Veckans brott, 2010 - ). Sehän on Camilla Kvartoftin juontama, melkoisen tylsä show kuningaskuntaa kohauttaneista, tavallisesti ratkaisemattomiksi jääneistä rikoksista. Eihän makasiinia kestäisi katsoa, ellei Perssonin setä olisi siinä mukana haluttomana oraakkelina: hän istuu valtaistuinjakkarallaan kuin jokin Siinailta poimittu vastahakoinen Jumala, joka lausuu tympeät ja verkkaiset mutta sitäkin painavammat sanansa juontaja Kvartoftin asettamiin pähkinöihin. TV1 lupasi alkukesästä sarjaa 12 jakson verran, ja minäkin ehdin nähdä niistä ainakin kaksi, mutta sitten sarjan juoksu äkkiä katkesi kahdeksanteen osaansa, juuri kun seuraavassa jaksossa olisi pöydälle nostettu pääministeri Palmen murha.

Kirjoitin Perssonin sedästä jo viime keväänä ("Hajahuomioita Leif GW -sedästä"), ja sen jälkeen kiintymykseni häneen on saattanut vain syvetä. Ymmärrän täysin kaikkia niitä ruotsalaisia, jotka palvovat hänen televisioesiintymisiään. Varmaan osansa hänen suosioonsa on 1970-luvun tapahtumissa, varsinkin kun selvisi hänen sijaiskärsijän roolinsa erottamisnäytelmässä, ja kiireen vilkkaa hänet tuolloin rehabilitoitiinkin.

***

Perssonin sedän romaanituotanto:

• Possujuhla (Grisfesten, 1978)
• Edunsaajat (Profitörerna, 1979)
• Samhällsbärarna (1982)
• Hyvinvointivaltion romahdus -trilogia:
• Kesän kaipuusta hyiseen viimaan (Mellan sommarens längtan och vinterns köld, 2002)
• Toinen aika, toinen elämä (En annan tid, ett annat liv, 2003)
• Putoaa vapaasti kuin unessa (Faller fritt som i en dröm, 2007)
• Evert Bäckström -sarja:
• Lindamurha (Linda - som i Lindamordet, 2005)
• Ken lohikäärmeen surmaa (Den som dödar draken, 2008)
• Den sanna historien om Pinocchios näsa (2013)
• Matkan pää (Den döende detektiven, 2010)
• Gustavs grabb (2011, omaelämäkerta)

Hajahuomioita Leif GW -sedästä

Leif GW Persson (s. 1945) on piipahdellut viime vuosina mielessäni satunnaisen lyhyillä vieraisilla mm. aikakauslehtien sivuilta, mutta ennen viime kesää hän oli minulle pelkkä kasvoton kasvo cocktail-tilaisuuksissa: en tiennyt hänestä muuta kuin että hän on ruotsalainen kriminologi, joka on julkaissut sarjan menestyksellisiä rikosromaaneja.

Viime kesä muutti kaiken. Silloin alkoi Yle Fem -kanavalla kuusiosainen, puolituntisista koostuva sarja Leif GW Persson ja kesämurha (Sommarmord, 2011). Sarjassa professorismies Persson kiertelee Ruotsinmaata tarkastelemassa vanhojen, selvittämättömien murhatapausten miljöitä ja anniskelemassa lausuntoja siitä, miten uskoo kaiken tapahtuneen.

Kesäkuun 25. päivänä siis asensin itseni television ääreen ja odotin jotain, joka lopulta löisi laudalta meidän suomalaisten Ei vanhene koskaan -dokumenttisarjan (1997). Sitähän isännöi aikoinaan karismaattisen jylhästi Åke Lindman patriarkkaihmisen roolissaan. Sarjassa yhdistyivät parhaimmillaan maagisena keitoksena kiehtova tosielämän arvoitus, draama, karminta ja vielä mausteena ripaus dostojevskia. Käsikirjoituksesta vastasi Esa Silander.

Vaan ei aina käy niin kuin haaveillaan... Kesämurha à la Leif GW -setä poikkesi kovasti Lindmanin kummitushuoneessaan harjoittamasta täysi-ikäisten tv-katsojien pelottelutoiminnasta. Tuotanto osoittautui ensinnäkin varsin halvalla kruunulla tuotetuksi. Sarja koostuu lähinnä kriminaalitietäjän istuskeluista henkilöauton takapenkillä, jossa häntä kyyditään pitkin maita ja mantuja. Samalla hän tarkastelee karttoja ja puhelee laiskanpulskean verkkaisesti mutta samalla kiireettömästi käsillä olevasta tapauksesta, jonka miljööseen ollaan matkalla tutustumiskäynnille. Tavallisesti ratkaisun julkilausumisen jälkeen tehdään lopuksi etäännytys siirtymällä Perssonin rakkaalle kotisohvalla, jolla hän kertoilee jotain arkisempaa, esimerkiksi analysoi rakkauttaan sudokuja kohtaan.

Suomalainen pöyristymiseni uuden tuttavuuden ääressä johtui varmaan siitä, etten ollut vielä ehtinyt tottua Leif GW -setään, joka lienee jo varsinainen instituutio länsinaapurissamme. En katsonut kaikkia kuutta jaksoa, mutta päätösosan tullen huomasin vihdoin yllättäin, että tässä happamessa ja haluttomassa mediapersoonassapa taitaa olla jotain erityistä - ruotsalaisille hän taatusti edustaa jonkinlaista rakasta sukulaismummohahmoa, ei mitenkään sympaattista eikä lämmintä tai miellyttävää saati kullaista, mutta juuri inhimillisen vajallisuutensa tähden niin suuresti pidettyä ja yhtä kaikki rakastettua. Nyreän setämummon kokoonpanoon kuuluu lisäksi, että hän ulkoisen olemuksensa vastaisesti on huippuälykäs, vähän kuin uudelle vuosisadalle sovitettu neitimarple-sovellus.

***

Setämummo Perssonista on moneksi. Jo hänen tieteellinen tuotantonsa on laaja. Julkisuuteen hän ampaisi viimeistään vuonna 1978, kun ilmestyi hänen esikoisrikosromaaninsa Possujuhla (Grisfesten). Olen ottanut vakaaksi aikeekseni testata Perssonin ainakin yhden kirjan muodossa. Se ei vielä ole toteutunut, mutta muutama päivä sitten olin vähällä tilata kappaleen tuota esikoisromaania ikiomaksi, kun eräs kunnianarvoisa kirjakerho tarjosi sitä edukkaaseen alehintaan 5,- € kovin kansin, mutta sitten onneksi muistin uudenvuodenlupaukseni ja pienen kirjahyllyni kantokykyluokan.

Perssonin ansioluetteloa silmäillessä mieleen pälkähtää, saattaisiko hän ottaa nykyiseen mediaolemukseensa mallia über-macho Hemingwayn viimeisten vuosien väsähtäneestä habituksesta. Moni juttu nimittäin yhdistää näitä kahta taattoa: Parikymmentä vuotta sitten Persson julkaisi muutaman metsästys- ja keittokirjan, joten ei tuota vaikeutta kuvitella kriminologille makoilemaan savannille pyssy kourassa ja vartomaan vesi kielellä antilooppia tai kirahvia, jonka yrittäjähenkiset alkuasukkaat ajavat hänen eteensä, kalliilla rahalla ostetun metsästyssafarin merkeissä tietenkin. Kriminologian professorimme miehistelyopusta Stora machoboken (1990) ei valitettavasti liene suomennettu.

Kymmenen vuotta sitten Persson pani alulle romaanitrilogian nimeltä Hyvinvointivaltion romahdus (Välfärdsstatens fall), joka on suomennettukin:

1. Kesän kaipuusta hyiseen viimaan (Mellan sommarens längtan och vinterns köld, 2002)
2. Toinen aika, toinen elämä (En annan tid, ett annat liv, 2003)
3. Putoaa vapaasti kuin unessa (Faller fritt som i en dröm, 2007)

Kyseessä on puolidokumentaarinen, voimakkaasti yhteiskuntakriittinen sarja Ruotsin viime vuosikymmenien kehityksestä, ja keskeisenä juonteena kulkee pääministeri Olof Palmen murha ja sen aiheuttama kansallinen trauma.

Kuten monet muutkin Perssonin teokset, myös tuo trilogia on sovitettu liikkuviksi kuviksi. Neliosainen, lähes nelituntinen tv-sarja Pyhiinvaeltajan kuolema (En pilgrims död, 2013) sai ensi-iltansa länsinaapurissamme vajaat kaksi kuukautta sitten. Toteutus keskittyy täysin pääministerin murhan ratkomiseen, ja siihen sisältyy Perssonin tulkinta tapahtumien kulusta.

Ryhmä Rämä valmiina ratkomaan pääministerin murhan.

Pyhiinvaeltajan kuoleman ensimmäisen osa nähtiin Suomessakin viime tiistaina klo 21.00. Eikä hätää, vaikka se olisi mennyt ohi, sillä jakso uusitaan tänään klo 22.55 samaisella ykköskanavalla.

Tähän ehkä joitain taustatietoja Palmen murhasta... Suzanne Ostenin komedia Mozartin veljekset sai ensi-iltansa Ruotsissa talvella 1986. Elokuva ei ole hääppöinen, ja se olisi ehkä jo vaipunut unholaan, ellei siihen liittyisi kahta merkittävää tekijää. Ensinnäkin kotisuomalainen monilahjakkuus M. A. Numminen näyttelee elokuvassa pienen roolin siivoojana. Toiseksi pääministeri Palme kuoli luoteihin Tukholmassa helmikuun 28. päivänä - tasan 27 vuotta ja 1 päivä sitten - tullessaan vaimonsa kanssa juuri tuon nimenomaisen filmin näytöksestä Grand-elokuvateatterista. Tuolla hetkellä vähän ennen puoltayötä Svealandia heitti hyvästit pohjoismaiselle lintukodolle ja astui julmaan nykyaikaan.

Selvittämättömän rikoksen kansakunnan päälle langettamaa varjoa kuvaa hyvin se, että kului yli 15 vuotta, ennen kuin merkittävä fiktionkirjoittaja uskalsi tarttua aiheeseen. Vaikenemisen mursi siis vasta Perssonin trilogian aloitusosallaan 2002. Murhan tapahtuma-aikaan hänellä oli merkittävä virka poliisin kriminologina, joten hän on saanut tarkkailla tutkimuksia aitiopaikalta.

Pyhiinvaeltajan kuoleman aloitusjakso odottaa minua yhä digiboksin onkaloissa, enkä aio katsoa sitä ennen kuin olen ehtinyt kerätä sen seuraksi vähintään kaksi seuraavaakin jaksoa ykköskanavalta. Sarjaa on kiitetty jos moitittukin, mm. puhuvien päiden ylettömästä vuoropuhelusta siisteissä sisätiloissa keskenään. Tuotanto liikkuu kahdessa aikatasossa: keskiössä ovat toisaalta murha ja siihen johtaneet tapahtumat vuosina 1985 - 86 ja toisaalta murhan uudet tutkimukset nykyhetkessä. Samat näyttelijät esiintyvät kummassakin aikatasossa, ja heidän äkkinäinen ikääntymisensä ja nuortumisensa on toteutettu lähinnä värihuuhtaisemalla hiukset aikatasojen välillä rampatessa.

Pääroolin uusia tutkimuksia johtavana poliisipäällikkö Lars Martin Johanssonina esittää Rolf Lassgård (s. 1955). Hän on meille ennestään tuttu sinä vähemmän depressiivisen oloisena rikoskomisario Wallanderina vuosilta 1995 - 2007. Johanssonin oikeaa kättä, etsivä Jeanette Erikssonia, näyttelee Helena af Sandeberg (s. 1971), jolla oli kyseenalainen kunnia esittää yhtä yli-ikäisistä viisikon jäsenistä rikossarjassa Syyttömänä tuomittu (2008 - 09). Vuonna 2005 hänellä puolestaan oli päärooli pikkupoikien rakkauden jumalattarena Martin Asphaugin romaanifilmatisoinnissa Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä.

***

Sopivasti vain päivä Pyhiinvaeltajan kuoleman jälkeen TV1:ssä alkoi myös kolmiosainen dokumenttisarja Olof Palmen (1927 - 86) elämästä. Olof Palmen tarinan jaksot nähdään peräkkäisinä keskiviikkoina klo 19.00. Kyseessä on tv-sarjamuotoon laajennettu versio viimevuotisesta, ruotsalaisesta dokumentista Palme, jonka ohjasivat Kristina Lindström ja Maud Nycander. Mattimyöhäisiä ajatellen myös tuo dokumenttiavaus uusitaan ylihuomenna sunnuntaina klo 14.25. Uskalsin katsoa aloitusosan tuoreeltaan, hauduttamatta sitä ensin varotoimena muutamaa viikkoa kovalevyllä, ja olin näkemääni tyytyväinen.

Isojen poikien Jim-kanavalla puolestaan starttasi runsas viikko sitten maanantaina rikostenselvittelysarja Rekonstruktio, jonka kahdeksassa osassa oikeustieteilijä Kari Uoti, toimittaja Pekka Lehtinen ja rikoskirjailija Harri Nykänen käyvät tarkastelemassa kuulujen suomalaisrikosten tapahtumapaikkoja. Viimeksi koetettiin luoda uutta näkökulmaa Tulilahden kaksoimurhaan, jota jo velho Lindman pyöritteli sammakkoliemikeitoksessaan Ei vanhene koskaan -sarjassa. Kolmikko toi uutena yksityiskohtana etualalle huomiot mopoilija Runar Holmströmin Mora-puukon aiheuttamasta jäljestä näreenoksassa. Muutoin sarjassa huomio kiinnittyy turhan huokeaan budjettiin, joka ei ole antanut mahdollisuutta edes leikkauspöydässä karsia häiritsevää toistoa pois katsojan silmille lähetettävästä kappaleesta. Samoin ohjelmassa toteutettava rekonstruktio ei taida parhaalla mahdollisella tavalla tehdä kunniaa tekijöidensä todelliselle älykkyydelle.

Katsoessani maanantaista Tulilahti-jaksoa pohdin, että sarja lienee ottanut mallia ainakin ruotsalaisesta Veckans brott -sarjasta (2010 - ), jonka erikoisjaksoista Leif GW Persson ja kesämurha koostuu.

• Olen pannut väliaikaisesti muutaman Villa Derrickerian tekstin piiloon, koska niitä on viime aikoina voimakkaasti pommiteltu englanninkielisillä roskapostikommenteilla. Toivottavasti mm. rakas Neiti Marple virittää tapakomedian -tekstini pääsee taas kohta vapaaksi ilahduttamaan kaikkia Villa Derrickerian kävijöitä, niin uusia kuin paikkansa lukijoinani jo vakiinnuttaneitakin.