Kaksi kohtausta Armia

Suuri tanssinopettaja kuoli viime keskiviikkona. Suuri tanssinopettaja oli ollut julkisuudessa vuosikymmeniä, ja - niin uskomattomalta kuin se saattaakin kuulostaa - jo 1940-luvulta lähtien hän oli ehtinyt toimia myös tyyliguruna useille menneille sukupolville.

Vasta kuolinuutisointi paljasti minulle, miten tärkeä suuren tanssinopettajan rooli olikaan ollut 1970-luvun Lauantaitanssien kulisseissa. Kaikki eivät muista Lauantaitansseja, mutta minä muistan - muistan, miten ohjelma synkensi kaikki lapsuuteni lauantai-illat. Muistan ne loputtomat tylsät hetket, kun vain odotin, milloin Lauantaitanssit-lähetys tajuaa loppua. Lapsuus ei ole aina vain huoleton.

Mikä sai minut luonnollisesti vetäytymään YouTuben ääreen. Ja kun palasin YouTuben äärestä, minulla oli laukussani kaksi kohtausta mukanani tänne tuotavaksi.

1.

YouTube: Suuret rakkauslaulut  (6.43)

Parempi myöhään on Seppo Ahdin ja Neil Hardwickin käsikirjoittama kymmenosainen sketsisarja.

Kun Mainostelevisio esitti sarjan vuonna 1979, en tajunnut sen huumorin suurta laadukkuutta ja älykkyyttä. Puolustukseksi voin koettaa vedota vain tuolloin vallinneeseen asiaintilaan - vähäiseen ikääni.

Mutta meidän ei ole tarkoitus tänään seisahtaa vain abstraktisti ylistelemään Parempi myöhään -sarjaa vaan keskittyä siinä yhtenä lauantaina esitettyyn sikermään ikivihreitä ja suuria rakkausiskelmiä. Sikermän esittää meille sarjassa vieraileva kolmikko Heikki Hietamies, Jukka Virtanen ja Armi Aavikko. Yksi heistä on laulamisen ammattilainen, kaksi eivät niinkään, ei varsinkaan Hietamies.

Sikermä alkaa kuolemattomalla "Love Storylla" ja päättyy yhtä kuolemattomaan "Päivien kimallukseen" ("Niin paljon kuuluu rakkauteen"), vähän virsilaulannan tyyliin esittetyinä kumpikin. Niitten välissä kuulemme rakkausiskelmien koko tyylillisen ja sisällöllisen sateenkaaren ja kirjon.

Erityisen elähdyttävänä haluan mainita Hietamiehen tulkitseman, kohdasta 4.16 alkavan katkelman "Hän"-kappaleesta. Kyseessä on alkuaan Bobby Goldsboron vuonna 1968 esittämä traaginen balladi "Honey", jonka suomenkielisen cover-version levytti Jyrki Lindströmin sanoituksen pohjalta ensin Markku Suominen ja sittemmin Fredi. Hietamies laulaa hiukan haparoivalla baritonillaan pölynimurin rikkoneesta rakastetusta, joka peloissaan pyrkii piilottelemaan sitä sängyn alla, ja minä olen äärimmäisen vaikuttunut näistä vaivattoman sulavista suomennossanoista, jotka laskeutuvat sävelkulun ylle täydellisen istuvasti. Kuunnelkaa!

Kyseinen iskelmä oli minulle ennestään tuntematon, joten vasta kun hain siitä Googlen avulla tietoja, paljastui karu totuus, että sanoitus nostetaan kaikkein aikojen surkeimpien laulusanoitusten joukkoon monilla keskustelupalstoilla. (Luottakaa kuitenkin mieluummin Kari Rydmanin analyysiin täällä hänen blogissaan.)

Miksi haluan nostaa esiin tämän Hietamiehen, Virtasen ja Aavikon seitsenminuuttinen rakkauspotpurin? Siksi koska sen täydellisen ymmärtävän huumorin tähden.

Vaatii todellista älyä ja yhtä todellista tyylitajua ja makua luoda tällainen huumori, joka ei mitenkään alleviivaa itseään. Koko esityksen päälle lasketettu huumori piileksii rytmityksessä ynnä vivahteissa, pienemmissä ja isommissa. Nyanssit - Hietamies suuntaa katseen tai katsahtaa, Virtanen riisuu lukulasit nenältään, Aavikko on aidosti se mitä on. Ja he kaikki ovat hyvin tietoisia siitä, että huumori nimenomaan ei ole niin vakava asia.

Ainoa tyylirikko on yleisön päällenauru, joka kai kuuluu välttättömästi 1970-luvun televisiokerrontaan. Päällenauru on paha tyylirikko yksistään senkin tähden, että tämä on aivan liian hienoa huumoria naurettavaksi.

Kun katson Hietamiestä, ihmettelen, miten Laila Hietamies, nykyinen Hirvisaari, mitenkään milloinkaan saattoi ikinä päästää itsensä eroon hänestä. Ja luen Hietamiehestä sen lempeän melankolian, jonka varaan hän perustaa juontajantaiteensa viimeistellyn huumorin. Hietamieshän on suomalaisen televisiohistorian kaikkien aikojen paras juontaja. (Kuka sitten, ellei hän?)

Erityisesti kannattaa myös kuunnella Armi Aavikon laulua. Hänhän oli jo tuolloin täysi laulaja! vaikka hänen koko uraansa ja myöhemmin muistoaan leimaa vain julmetun iso camp-maine Dannyn ja "Tahdon sulle olla hyvin hellän" merkeissä.

YouTube: Mainoskatko (0.30)

2.

YouTube: Vanha holvikirkko (2.44)

Pysymme Mainostelevision tarjonnassa mutta hyppäämme 12 vuotta myöhempään ajankohtaan. On marraskuu 1991, ja joukko suomalaislaulajia on kerääntynyt tv-yhtiön studioon musiikkiohjelman O Solo Mio merkeissä. Neumann, Kalevi Korpi, Anita Hirvonen ja Armi Aavikko nousevat lavalle ja esittävät yhdessä ruotsalais-suomalaisen klassikon "Vanha holvikirkko", taustanaan mieskuoro Aikamiehet.

Kyseessä on melkoinen sekametallisoppa. Kappaletta on toki harjoiteltu yhdessä, mutta tuntua lastentarhan kevätjuhlasta ei ole haluttu kokonaan pyyhkiä pois.

Jos ei etukäteen tietäisi, että käsillä on Dingo-yhtyeen keulakuvana suomalaista populaarikulttuuria edellisellä vuosikymmenellä järisyttäneestä ilmiöstä, esityksen aloittaneen Neumannin sooloa voisi pitää varsin haparoivana. Onneksi kyseessä ei kuitenkaan ole radioesitys, niin että katsoja sentään silmillään pystyy todistamaan heikkokeuhkoisen aloittajan suvereeneja rokkikukon elkeitä kaikkine epäsosiaalisine maneereineen.

Kalevi Korvella sen sijaan onneksi on oikea ääni, melkein oopperasellainen, vaikka se onkin vähän hukassa. Saattaisiko hän olla flunssainen? Käsittääkseni kyseessä on yksi Korven viimeisistä esiintymistä, ennen kuin hän joutui kohtalokkaaseen auto-onnettomuuteensa, jossa hänen vaimonsa kuoli ja hän itse vammautui.

Sitten lauluun yhtyvät Aavikko ja Hirvonen. Taltioinnissa on käsittämätöntä sekametallicharmia. Enkä saata olla ajattelematta, mitä itse mahdoin tehdä noina päivinä lähes 22 vuotta sitten. Tiedostin ainakin olla katsomatta kyseistä O Solo Mio -ohjelmaa.

Esityksen varsinainen huumori piilee kuitenkin videon kommentointiosiossa. Eräs kommentoija nimittäin kiinnittää huomionsa Neumannin käytökseen lavalla. Hän toteaa: "Dingolla on toisella puolella Armi Aavikko, ja häiskä ottaa kainaloon Kalevi Korven", ja toteamusta seuraavat asiaankuuluvat päivittelyt.

Asiassa on huvittavuutensa, kun tilannetta tarkastelee ja taltiontia katsoo kommentoijan osoittamasta näkökulmasta. Neumannin reagointia muuten kannattaa siinä tapauksessa seurata ihan loppuun asti, aina videon viime sekunteihin, kun valot himmenevät esiintyjien yllä.

Se oli aamu toukokuun, kun lehteen puhkes oksat puun ja heräsin
Niin huomasin, et yksinään ol' joutunut hän lähtemään pois jonnekin
Ja niin kuin tyhjän näyttämön, hän jätti taa tän yksiön, nyt hiljaisen
Ja nyt kun vuosi siitä on, saa puukin jälleen kukinnon, kuin muistaen

Katsohan on tuolla puu, se kukkii joka kesäkuu mun pihallain
Hän istutti sen aikanaan, ja nauroin hänen taimeaan. Oksa vain.
                                                          (Suom. sanat Jyrki Lindström.) 

PS. Jos et aivan ymmärtänyt kuplettini juonenkuljetusta, ole toki viitseliäs ja ilmaise se kommenttiosiossa.

Oodi rotanmyrkylle

Tallium on tymäkkä myrkky. Niin tymäkkä, että vaikka se soveltuu mitä parhaiten tuhoeläinten torjumiseen, sen käyttö rotanmyrkkynä kiellettiin jo ajat sitten suurimmassa osassa sivistynyttä maailmaa. Australian Sydneyssä nämä robustiset siimahännät olivat kuitenkin aivan erinomainen riesa toisen maailmansodan jälkeen, joten miljoonakaupunki sai erioikeuden myydä talliumsulfaattia melkein joka korttelikaupassa.

Ilmiöllä oli poikkeuksellisen kiehtovan tv-dokumentin arvoiset seuraukset.

Sonia Bible, Australian murhaepidemia 
(Recipe for Murder, Australia 2010, 52 min)
Tv-dokumentin esittely Yle Teeman kotisivustossa
Tv-dokumentin monipuolinen esittely ABC-yhtiön kotisivustossa 
Katsottavissa Yle Areenassa kesäkuun alkuun asti 
Australian Sydneyssä koettiin 1950-luvun alussa ennennäkemätön murha-aalto. Myrkytyskuolemat seurasivat toistaan, ja aineena käytettiin rotanmyrkkyä. Kuinka tavallisista perheenäideistä tuli murhaajia? (Yle.fi.)
Yle Teema pe 10.5.2013 klo 19.00

Rouvat Fletcher (vas.), Monty ja Grills. (Kuva: ABC.)

Sydneyssä oli 1950-luvun alussa hämmentävän paljon puutetta ja kurjuutta. Tämän Sonia Biblen elokuva Australian murhaepidemia (2010) todistaa heti aluksi. Monet elivät slummeiksi mielletyillä alueilla, halusivat sitä eli eivät. Ja taistelivat rottien hyökyä vastaan.

Rotta on viiltävän älykäs olento, niin että se osaa välttää ruokailua sellaisissa paikoissa, joissa nautitun aterian jälkeen on ilmennyt myrkytyksen oireita. Tallium kuitenkin toimii viiveellä - vähän MTV:n legendaaristen tv-chattien tapaan - , joten jyrsijän on vaikeampi yhdistää seurausta syyhyn. Siksi vaarallinen myrkky sopi verrattomasti Sydneyn poikkeuksellisiin olosuhteisiin.

Kuinka ollakaan, ihmisiäkin alkoi laota kuin heinää. Runsaan vuoden aikana enemmän kuin sata paikallista sai tiettyjä oireita, ja enemmän kuin kymmenen heistä menehtyi oireisiinsa. Poliisiviranomaisilta oli mennyt aikansa, että he olivat osanneet yhdistää seurauksen oikeaan syyhyn. Poliisietsivät Don Ferguson ja Fredrick Krahe hankkivatkin itselleen aimo kannukset ratkaistessaan vyyhdin.

Kuten jo Genesis todistaa, nainen on kavalin Luojan luomista, joten myrkky soveltuu murha-aseeksi naiselle mitä parhaiten. Vamppaavainen rouva Yvonne Fletcher (n. 1922 - 2009) oli aivan ensimmäisiä, joka tajusi talliumin kätevyyden myös sikamaisten aviomiesten hävittämisessä. Rouva Fletcher sai inkkaripäähineeseensä yhteensä kaksi sulkaa sika-aviomiesten eliminoinnista.

Samaan aikaan toisaalla herttainen mummoihminen Caroline Grills (1888 tai 1890 - 1960) jakoi hyvää mieltä ja kotilieden lämpimäisiä kanssaihmisilleen. Rouva Grills oli hyväntuulinen lähimmäisen ja aina muitten parasta ajattelevan, avarasydämisen kodinhengettären ruumiillistuma. Hänen oli alkuaan tarkoitus raivata tieltään kai vain pari varoissaan olevaa isotätiä, mutta murhavaihde jäi päälle. Rouva Grills, myöhemmältä hellittelynimeltään "Täti Tallie", siis oli naispuolinen sarjamurhaaja jo vuosia ennen kuin meidän suomalaisten ikioma amerikantyttö Aileen Wuornos (1956 - 2002) edes uinui kehdossa.

Mallioppiminen on aivan käypä oppimisen muoto. Kun kiinni jääneen rouva Fletcherin toimia alettiin ruotia paikallisessa sanomalehdistössä vuoden 1952 puolella, talliumsulfaatin menekki ja murhaviritelmät räjähtivät käsiin. Suurin osa toiveikkaista yrittäjistä oli naispuolisia. Talliumin myynti Sydneyssä piti lopulta kieltää kokonaan seuraavana vuonna.

Ammatti: sarjamurhaaja. (Kuva: The Daily Telegraph.)

Lehtiä luettiin ahnaasti. Oli aika helppo sulattaa, että läheisiään myrkyttävät sellaiset olennot kuin kevytmielinen ja kyytäkin kavalampi rouva Fletcher tai höynä mummohahmo Grills, joka oikeudessakin esiintyi yhtä kujeilevaisen herttaisena ja nauravana kuin aina. Me olemme meitä, he ovat heitä, niitä muita. Mutta sitten lehtien palstoille ilmestyi myös Veronica Monty (n. 1907 - 1955), 45 wee, piripintaan kunniallinen rouvasihminen.

Rouva Montylla oli suloisista suloisin tytär Judith, jonka eli onnellisessa aviossa menestyksekkään rugbynpelaaja Bob Lulhamin (1927 - 86) kanssa. Sitten anoppi Monty ja vävy Lulham tulivat viettelleeksi toisensa, eikä syntyneestä sopasta selvitty ilman talliumsulfaatin suosiollista apua. Seuraukset olivat traagiset piripintaan kunnialliselle ja varsin neuroottiselle rouva Montylle, eikä herra Lulhamkaan saattanut jatkaa menestyksekästä rugbyuraansa enää milloinkaan.

Australian murhaepidemia kertoo poikkeuksellisen mukaansatempaavan tarinan, ja dokumentin tositapahtumat on kuvitettu mitä onnistuneimmin dramatisoinnein. Rouva Fletcheriä esittävä Aimee Horne on ehkä vähän turhan korealuustoinen esikuvaansa verraten, mutta Betty Tougher vetää suunnattoman hurmaavasti pikkuisen kalmankätilömummelin roolinsa, häkellyttävän uskollisena valokuvista kurkkivalle alkuperäiselle rouva Grillsille. Vaikka aikalaiset leimasivat Grillsin vastuuttomaksi höynäksi, minä olisin valmis näkemään hänessä vain amoraalisen ihmisyksilön, joka sattui melkein vahingossa luiskahtamaan siitä sosiaalisesta suojakelmusta, joka varjelee moraaliseen ajatteluun kykenemättömiä hairahduksilta.

Kotimurhaepidemiasta alkaa olla jo yli 60 vuotta, mutta silti dokumenttiin on saatu haastateltavaksi muutama aikalainenkin. Katsojalle selviää myös teräväpäisen taisteluparin Ferguson - Krahe myöhempi, vähän surkea kohtalo Australian poliisivoimissa.

• Dokumentin uusintalähetys siis jo tänään perjantaina klo 19.00 Ylen Teema-kanavalla.
• Agatha Christie käytti talliumia murha-aseena romaanissa Totuus Hallavan hevosen majatalosta (1961). Ainakin pari tosielämän murhayritystä pystyttiin estämään, kun uhrin oireet tunnistettiin Christien kuvauksen perusteella.

Hajosi vuorelta tuuliin

Kun runoilija Pentti Saarikoski kuoli loppukesästä 1983, Helsingin Sanomissa ilmestyi Pekka Tarkan kirjoittama muistokirjoitus. Tuossa hyvin laajassa kirjoituksessa ei sanallakaan mainita, että runoilijalta jäi myös viisi lasta. Tavallaan hyvin kuvaavaa, jopa tahattomalla tavalla tyylikästä, sillä noilla lapsilla, varsinkin ensimmäisinä maailmaan ehtineillä, oli varsin niukka rooli isänsä elämässä.

Saska Saarikoski, lapsista kolmas, oli runoilijan kuollessa 19-vuotias, ja kokemus isästä oli vähäinen. Muutama vuosi sitten hän päätti tutustua isään tarkemmin ja luki systemaattisesti läpi koko runoilijan laajan tuotannon päiväkirjoineen kaikkineen. Tästä tutustumisesta syntyi Sanojen alamainen (2012), sitaattikokoelma, jonka temaattisesti jaoteltuihin osioihin poika Saarikoski on kirjoittanut paneutuneet esipuheet.

Saska Saarikoski (toim.), Sanojen alamainen
Otava 2012, 200 s

Pentti Saarikoski (1937 - 83) oli runoilija niin sanan hyvässä kuin pahassakin merkityksessä. Pahalla merkityksellä tarkoitan Milan Kunderan luonnehdintaa runoilijuudesta - että runoilija on keskenkasvuinen, hetken lapsi, joka sanoo yhdessä hetkessä toista ja toisessa hetkessä taas ihan toista, kykemätön hahmottamaan suurta kokonaisuutta. Tämä tuulien mukana argumentointi näkyy voimakkaasti kokoelman sitaateissa, niin runokokoelmista kuin proosamuotoisista päiväkirjoista poimituista, niin että runoilijan hetkellinen yksisilmäisyys saattaa jopa ärsyttää minua.

Poika-Saarikoskikin muistuttaa tästä lukijalle (s. 12 - 13). Hän toteaa, että runoilija ei pyrkinytkään luomaan pysyviä totuuksia, kohoamaan patsaaksi. "Minä olen elävä ihminen ja sanon huomenna toisella tavalla." Keskenään ristiriitaisten väitteiden viljeleminen edusti hänelle myös erilaisten ajatusten kokeilemista: "Minä panen päivittäin erilaisia ajatustapoja koetukselle." Järkevästi poika neuvookin lukemaan sitaatteja päähänpälkähdyksinä, jotka ajavat tehtävänsä, jos lukijakin saa  niistä virikettä omaan ajatteluunsa.

Minä en kuitenkaan pidä teoksen rakennetta onnistuneimpana mahdollisena, ainakaan omassa lukemisessani. Parasta Sanojen alamaisessa ovat mielestäni Saska Saarikosken laajat johdannot, joita kronologisesti järjestetyt sitaattivyöryt sitten seuraavat. Lainaukset on välttämättä irrotettu ympäristöstään, mikä sekin on omiaan lisäämään tuntua, että useat niistä ovat aika latteita. Mieleen käy pahimmillaan Vaeltava viisaus -aforismikokoelman väljähtäneimpien antihelmien tankkaaminen. Aforismi on vaikea taiteenlaji, ja ehkäpä juuri siksi runoilija Saarikoskikaan ei aforistiikkaa sanottavammin arvostanut. Nyt hänet kuitenkaan pannaan tarjolle vähän kuin aforistikon narrinpuvussa.

Ongelma olisi ollut teknisesti ottaen helposti korjattavissa. Poika Saarikosken olisi tarvinnut vain karsia lainauksia joskus ankarallakin kädellä ja kontekstualisoida jäljelle jäävät laajemmin, juuri sillä tavalla kuin hän useille sitaateille johdantoteksteissään tekeekin. Teoksen kokoamista lienee kuitenkin vaivannut myös ajanpuute ja kiire. Kirja piti saada valmiiksi runoilijan 75-vuotispäiväksi, alkusyksyksi 2012, ja kieliasu tuntuu ajoittain hiukan viimeistelemättömältä. Myös muutama päiväkirja Saarikoskelta jäi hankkimatta luettavakseen.

Tietenkin valintaa pystyttää joukko kokonaisia sitaattimetsiä pitääkin puolustaa sillä, että ne tarjoavat autenttisen dokumentin siitä, mitä oli ajattelija Pentti Saarikoski, joka eli kerran historiassa. Ja varsinkin sitaattimetsistä viimeisessä on kovasti kiehtovaa vaeltaa, koska se tarjoaa Saarikosken luonnehdintoja muista kirjailijoista ja ajattelijoista, elävistä ja ammoin kuolleista. Esimerkiksi hän toteaa päiväkirjassaan 1978: "Suomessa on yksi joka nämä kolme ymmärtää, Dostojevskin ja Kafkan ja Chaplinin, ja se on Veijo Meri." Poika Saarikoski kertoo, että runoilijalla ei ollut milloinkaan mitään kielteistä sanottavaa kirjailija Merestä.

Minkäänlaisia kohuja kohukirjailijan ympärille poika Saarikoski ei kirjoittamisessaan pyri laatimaan. Kyseessä on hyvin tasapainoinen teos pojalta, joka kuitenkin kaipaa poissa aina ollutta isäänsä. Ehkä lukija pitää pikanttina laajaa fabulointia runoilijan 75-vuotispäivistä, joihin sähkeen välityksellä osallistuvat myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja rouva-runoilija Jenni Haukio, ja tervehdyksen sanamuodot lienee laatinut näistä jälkimmäinen. Etu- ja takakansiaukeamiin on painettu havainnollinen kartta runoilijan maailmasta ja hänen tärkeistä ihmisistään.

***

Saarikosken uran kehitys goetheläisestä yksinäisestä taiteilijanerosta postomodernistisen satunnaiseksi kirjoittajayksilöksi, "sanojen alamaiseksi", "pilveksi tuulessa", tulee pojan esityksessä konkreettisesti selitykseksi. Kovin erilaiseltahan runoilija näyttää varhaisissa, eteerisissä runopoikavalokuvissaan kuin myöhemmissä, menninkäismäisissä potreteissa Sillanpään kalotti päässään. Muodonmuutoksessa on kyse astumisesta alas modernismin olympolaiselta vuorelta, muukalaisen yhyttyminen mukaan jokapäiväiseen elämään, tulevaisuuden suunnannäyttäjäksi barrikadeille. Minulle on kuin onkin varattu paikka ihmisten keskellä. Nuori runoilija ei kuitenkaan olisi millään kyennyt tunnistamaan ja tunnustamaan varttuneempaa itseään. Tämän sitaatit todistavat havainnollisesti.

Tietoisuuden ja minuuden arvoitus oli runoilijalle akuutti joka hetkessä. Saska Saarikoski erittelee neljä aspektia, joitten kautta tuo arvoitus oli isän elämässä jatkuvasti läsnä: mitä on olla luova taiteilija? miten teen julkisena ihmisenä rajan ympäröivän maailman kanssa? mikä muodostaa autenttisen perustan häilyvälle minälleni? miten alkoholistin minä voi olla niin muuttuvainen juomistapahtuman eri vaiheissa? Saarikosken identiteettityö ei päässyt milloinkaan lähellekään päätöstään.

Toipilaan päiväkirjoista (1970) Saska Saarikoski on poiminut katkelman, joka sellaisenaan toimii runousoppina ainakin yhdelle kirjoittamisen tavalla:

Haluan kirjoittaa harvaa tekstiä, siihen tulee luonnollinen rytmi niin kuin puheeseen, jossa on kaikenlaista. Täytyy etsiskellä, kokeilla eri vaihtoehtoja, kuljeskella. Ei saa kirjoittaa harkitusti. Kirjoittajan pitää olla avoin, en löydä sanaa, hän ei saa pyrkiä mihinkään vaikutukseen. Että tällaiseen ilmaisuun pääsee, se vaatii harjoitusta, mutta ei niinkään kielen kuin itsensä harjoittamista. On kirjoitettava monta tyhmää lausetta löytääkseen yhden viisaan, ja juuri tämä harhailu tekee kirjan: itse asiassa sitä viisasta lausetta ei löydykään, se on keskipiste jonka ympärillä kaikki kiertää. (S. 39.)

Pari vuotta aiemmin, Kirjeessä vaimolleni (1968), Saarikoski kirjasi reseptin, jota romaaniin onnistuneesti ja kekseliäästi sovittava kirjailija voi olla varma noususta maailman bestseller-listojen kärkeen:

Kaikkien kirjojen pitäisi muuten olla kirjeitä, sillä kirjeen saaminen on aina mukavampaa kuin kirjan saaminen ja kirjeessä voi olla latteuksia mutta kirjassa ei voi, profeetat kirjoittivat kirjoja, apostolit kirjeitä. (S. 39.)

 ***

Sitaateista löytyy paljon yksittäisiä helmiä. Runoilija pohtii muun muassa vapaan mitan todellista merkitystä (s. 52), kirjallisuuden luonnetta omana todellisuutenaan (s. 60), Goethea elävän runon vihollisena (s. 63), tabusanojen syntyä (s. 55) sekä voitetun sodan todellisia voittajia (s. 114). Saska Saarikoski tuo myös uuden ratkaisuvaihtoehdon runoilijaa piinanneeseen pulmaan, ken on maassa kaunehin, hän vaiko Haavikko (s. 121 - 122).

Kääntämisestä Saarikoski toteaa, että se on "kalan siirtämistä vesistöstä toiseen" (s. 54). Runoilijahan on tunnettu myös suomentajana, vaikka hutilointi vaivaa ainakin monien englanninkielisten teosten kääntämistyötä. Poika toteaakin isän kummastelleen sitä, ettei kukaan pannut merkille tuloksen joskus arveluttavaa laatua. Myöhempinä päivinään hän katuikin käännöstyönsä huolimattomuutta. (S. 35 ja 198.)

Väläytetään vielä näkymä runoilijan yksinäisyyteen, todelliseen tai kuviteltuun, traagiseen tai itsesääliseen, toteavaan tai narsistisen poseeraavaan:

Sen jälkeen kun en oikein jaksanut pitää Mustapäästäkään enää (hän on nirso keikari), ajattelin että no ehkä tämä Juvonen... mutta nyt taitaa käydä niin että luen hänetkin pois. Lopulta minä tietysti olen yksin, ilman ystäviä, keskustelukumppaneita, kanssarunoilijoita edesmenneittenkään joukossa. (Päiväkirjasta 1978 / s. 183.)

D80-päivä

Kun Jörn Donner täytti 70 vuotta helmikuussa 2003, juhlinta oli sangen pienimuotoista. Sen sijaan ensi tiistaina, Runebergin päivänä 2013, vietettävää D80-päivää muistetaan huomattavasti näyttävämmin, ja juhlinta on jo monella taholla aloitettukin. Johtopäätös: Donnerista on vuosikymmenen aikana kasvanut entistä suurempi elävä legenda meille suomalaisille.

Jörn Donner 2011. (Kuva: Anneli Salo.)

Merkkipäivänään kymmenen vuotta sitten Donner luovutti lahjoittamansa käsikirjoituspalkinnon vähäeleisesti. Tiistain virstanpylvästään kirjailija juhlistaa julkistamalla jälleen yhden version muistelmikseen, tarua-ja-totta-elämästäni, omaelämäkerrallisen romaanin Mammutti. Sivuja teoksessa on mammutillinen, toistatuhatta.

Tänään emme muistele professori Donnerin poliittista emmekä yhteiskunnallista uraa tai uraa elokuvaohjaajana. Keskitymme hänen yhteen erityiseen sarkaansa kirjailijana.

Elokuvauraa puolestamme muistelee Yle Teema torstai-iltaisin 31.1. – 14.3., kun se kertaa seitsemän Donnerin elokuvaa vuosilta 1965 – 72. Olen nähnyt noista elokuvista ehkä 5 ¼ ja pitänyt eniten Annasta (1970). Maaliskuun 14. päivänä aion testata, kykenenkö tällä kerralla katsomaan Hellyyden (1972) loppuunsa vai luovutanko ahdistuneena jo alkusuoralla. Donner ohjasi tuon elokuvan kai osoittaakseen, että osaa tehdä myös sietämättömän kehnoja ja vastenmielisiä elokuvia. Ikävää Yle Teeman sarjassa on myös se, ettei siihen tälläkään kerralla sisälly Donnerin kahta ensimmäistä näytekappaletta pitkän fiktion ohjaajana, Venetsiassakin palkittua Syyskuista sunnuntaita (1963) ja Rakastaa (1964), jotka kumpikin valmistuivat Ruotsissa ja joista kumpaakaan ei ole näytetty suomalaistelevisiossa vuoden 1976 jälkeen.

***

Vuosi 1974 oli merkittävä Donnerin kirjailijantaipaleelle ja samalla suomenruotsalaiselle kirjallisuudelle. Tuolloin nimittäin ilmestyi Donnerin romaani Nyt sinun täytyy (suomeksi myös nimellä Viimeinen kesä). Tuo romaani ja sen yhdeksän jatko-osaa muodostanevat Donnerin painavimman annin parnasson areenoilla.

Alun perin Donner suunnitteli Sattuman leikkejä -romaanisarjansa kokonaismitaksi 12 osaa, mutta sarja saavutti maalinsa jo kymmenennessä osassaan Petollinen sydän (2001). Päätösosan julkaisun aikoihin Donner lisäsi sarjaan takautuvasti myös Presidentin (1986), vaikka tuo Kekkos-romaani nivoutuu kokonaisuuteen varsin heikosti.

Punaisena lankana sarjassa toimii teollisuusjohtaja Gabriel Berggrenin monitasoinen rakkaussuhde Angela Andersiin. Aloitusromaanin Nyt sinun täytyy alussa Gabriel on 45- ja Angela 23-vuotias ja heidän juuri syttynyt rakkautensa on salainen ja kielletty, sillä Angela on Gabrielin vaimon sisarentytär. Eletään kesää 1939, viimeistä kesää ennen suurta maailmanpaloa, ja Gabriel on matkustanut laivalla Saksaan sukulaistyttönsä mukanaan.

Sattuman leikkejä on sarja Suomen lähihistoriasta, suomenruotsalaisesta suurteollisuudesta, omistavasta luokasta, sukusiteistä, identiteetistä, vapauden paradoksista. Ja eurooppalaisuudesta. Aina sarjan päähenkilöille löytyy satunnainen juttukumppani, jonka kanssa keskustella eurooppalaisuuden ideasta. Ja jos juttukumppani sattuu olemaan sopivasti vastakkaista sukupuolta, keskustelu saattaa hyvinkin jatkua läheisemmin yhteisessä vuoteessa.

Suomen lähihistoria etenee sarjan vanhetessa viimeisestä rauhan kesästä hissukseen, välillä intervallaten, aina 1960-luvulle asti seitsemännen osan Vapauden vangit myötä, minkä jälkeen Donner astuu enää kolme harppausta, joista viimeinen päättyy kevättalveen 2000.

Gabrielin ja Angelan lisäksi sarjan kolmas päähenkilö on Angelan pikkuveli Jakob. Välkkyyttäni lukijana osoittanee, että ehdin hamassa nuoruudessani läpikäydä sarjasta muutamankin osan, ennen kuin tajusin, että Jakob on kirjailija Donnerin alter ego. Paljon yhteistä kirjailijalla ja nuoreksi radikaaliksi kasvavalla Jakobilla on, joskin paljon myös erottaa heitä. Donner sai järjestyksessä toisena jaetun kirjallisuuden Finlandia-palkinnon 1985 sarjan kuudennesta osasta Isä ja poika (1984), jossa kulkevat rinnakkain Jakobin ja kertojan itsensä varhain kuolleen isän etsintä.

Jakob Anders on sarjan henkilöistä ainoa, joka elää aloituksesta päätösosaan ja vuoteen 2000 asti. Tosin tuossa finaaliromaanissa omakuva Jakob on hädin tuskin yhden pikaisen maininnan arvoinen. Kertojan yhtenäinen kuva Jakobista on särkynyt, kuten jo paria romaania aiemmin on särkynyt kuva Angelasta ja Gabrielistakin. Vapauden vankien jälkeen Sattuman leikkien maailma nimittäin hajoaa liiaksi, jotta kertoja enää saattaisi jatkaa aiemmilla, realismin kaltaisilla urillaan päähenkilöidensä matkakumppanina. Todistamme yhtä mahdollista postmodernismin kohtaloa, jonka kertoja voi kokea.

Sarja kuitenkin alkaa suhteellisen realistisena epiikkana Thomas Mannin buddenbrookilaisessa hengessä. Donner on samaan aikaan modernisti ja 1800-lukulainen, mainostetusti ”Pohjoisrannan Balzac”. Erityisesti näihin alkupään romaaneihin sopii kirjailijan oma luonnehdinta proosatuotannostaan: että hän kirjoittaa porvarillisia romaaneja. Mutta jo neljäs osa Angela ja rakkaus, jossa Gabrielin vaimoksi ryhtynyt Angela pakenee Keski-Eurooppaan etsimään jatkosodan aikaista rakkauttaan, alkaa kipeän postmodernistisesti:

Jostakin on tarinan alettava. Esimerkiksi näin:

Oli musta, lumeton joulukuun aamu.

Ei, se on väärin, millään tarinalla ei ole alkua eikä loppua, vaan se tulvii takaisinpäin, laskee johonkin, ehkä mereen. 

Vähitellen kerronta sirpaloituu, absurdisoituukin. Oirehdinta alkaa Gabrielin Angela-kuvasta, Gabrielin käsityksestä vaikeasta rakastetustaan, arvoituksesta nimeltä nainen nimeltä Angela. Kehitys ulos porvarillisesta realismista yltyy ajan myötä, ja Vapauden vangeissa todistamme jo Donnerin hervotonta fellinismiä.

Menneisyys on sarjan henkilöissä jatkuvasti läsnä. Gabriel, joka kohoaa lopulta sukuyrityksen Yhtyneen Metallin pääjohtajaksi, poikkeaa muista hahmoista: hän ei ole syntynyt kultalusikka suussa, vaan hän on jopa taistellut kansalaissodassa punaisten puolella. Yritystä luotsaa pitkälle Paasikiven Suomeen Gabrielin lanko, konservatiivinen Vuorineuvos. Muita keskeisiä henkilöitä ovat Gabrielin mainittu ensimmäinen vaimo Karin ja professori Karl Gustav Andersson, perheystävä.

Etuoikeutetun rahayläluokan edustajat, sisarukset Angela ja Jakob, reagoivat osaansa kumpikin omalla, luonteensa määrittämällä tavalla. Mitä tehdä tällä vaikealla vapaudella? Vapauden paradoksi huipentuu kipeimmin Vapauden vangeissa, mutta jo Nyt sinun täytyy sisältää monta ajatustenvaihtoa vapauden käsitteestä. Löytääkö Angela lopulta vapautensa? Ainakin hänellä on siihen teoreettinen mahdollisuutensa siinä vaiheessa romaanisarjaa, kun hän lopulta riuhtaisee itsensä kertojan kahleista Pariisiin ja suureen kertomattomuuteen.

***

Sarjan mittaan tutustumme joukkoon originelleja, jotka ovat oikeasti keksityillä nimillä verhottuja tosielämän ihmisiä Kekkosen suomesta. On rouva Vihreä, huikenteleva innovaatiogeneraattori, jonka taustalta löytyy Marimekon henki Armi Ratia, Donnerin tuttavapiiriin kuulunut. On alkoholiin hukkuva merkkipoliitikko, jota ei nimetä Ahti Karjalaiseksi. Marlene Dietrichiä Donner sentään ei tökkää osoitekirjastaan mukaan sarjan pyörteisiin.

Mutta on yliopistomies Donald Stolt, joka ilmestyy Donnerin mielikuvituksesta sekoittamaan Jakobin avioliittoa Isässä ja pojassa. (Ihan kerrotulla tavalla se ei sentään käynyt, kuten osoittaa Inga-Britt Wikin vastine romaanille, Ei onnellista rakkautta vuodelta 1988, toisessa pääosassa avioliiton toisena osapuolena Jens Decker -niminen nuorukainen.) Donald Stolt jatkaa urhoollisena sivuhenkilönä sarjan loppuun, aina viimeisille sivuille, joilla hän saa television asiantuntijakommentaattorina saattaa meidät Tarja Halosen tasavaltaan, kengät aina yhtä kiiltäviksi kiillotettuina.

 Vapise, Matti! (Kuva: MTV3.)

Tiedämme hyvin, kenestä on kysymys. Donner paljastaa hänet itsekin Elämänkuvia-muistelmansa (Kirjapaja, 2004) sivuilla 64 – 65 peridonnerilaiseen tyyliinsä. Kyseessä on tietenkin kirjailijan ”kuvaamattoman kateuden, pelon ja luonnottoman mielenkiinnon kohde”, jota kohtaan tuntemansa ”kateuden ja alemmuuskompleksin” kirjailija muuntaa fiktioksi. Tuo elävä fiktiohahmo ”koko ajan tietää kaiken, osaa kaiken, ajattelee oikein ja on aina oikeassa”, mikä kutistaa kirjailijan ”omissa silmissään mitättömyydeksi”. Puheena on arvon professori emeritus Matti Klinge, jota Donner ei voi pitää muuna kuin romaanihenkilönä. Myös tänään ilmestyneen Suomen Kuvalehden haastattelussa (5/2013, s. 48 – 55) Klingen nimi vilahtaa tavalla, joka tuo elävästi mieleen vuoden takaisen sketsihahmokilpailijan Jani-Petterin latautuneen suhteen Tero Högfors -nimiseen luokkatoveriin.

***

Kirjailija Donner on puhunut valkoisen paperin kammostaan. Olen ollut aistivinani, ehkä virheellisesti, että tuon kammon takana piilee pettymys ja pelko – tietoisena siitä, että huolimatta menestyksestä niin monella rintamalla alun odotukset eivät ole tulleet täysimääräisinä katetuiksi. Donnerin varhaiskypsä alku 1950-luvun alussa, alle 20-vuotiaana, oli niin lupaava, ja 1960-luvullakin todistimme yhtä ja toista, mutta nousukiito ei saanutkaan jatkua loppuunsa asti.

Silti Donner on legenda, ja tuon asemansa kiistatta ja itse ansainnut.

Lisäys 29. marraskuuta 2017

Marraskuun 28. päivänä 2017 julkisuuteen nousi tieto Donnerin tyttären Susanna Donnerin lokakuisesta kuolemasta 36-vuotiaana. Samana päivänä Donnerin pojan Jakobin vaimo Anu Lehtola-Donner kirjoitti Facebookissa julkisesti näin:

Viikkoa ennen äitiäni kuoli Jakobin sisarpuoli ja suremme hänen kohtaloaan vaikka emme häntä juurikaan tunteneet. Tapasimme muutamia kertoja ja hän asuikin Thaimaassa pitkään aikuisiällään. Nyt kun asia on julkisuudessa, on ihan pakko sanoa, että kyllä isänsä kylmyydellä, lapsensa torjumisella ja välinpitämättömyydellä sekä sillä, ettei Susanna ollut Jörnin mieleinen teinitytär sitten kun he lopulta hieman tutustuivat Susannan aloitteesta, on raskas osuus siinä, että Susanna ajoi itsensä päihteillä kuolemaan 36 -vuotiaana, kahden lapsen äitinä. Susanna oli vaan liian hieno ihminen pistääkseen isänsä tilille isättömyydestään ja isänsä hänestä lausumista täysin rakkaudettomista ja rumista julkisista kommenteista . Kuten ovat muutkin Jörnin täysin hylkäämät lapset, paljon isäänsä korkeatasoisempia ihmisinä. Mietin usein, kykeneekö Jörn lainkaan suremaan tai kokemaan vastuuta tai syyllisyyttä onnettomasta vanhemmuudestaan, olemattomasta isyydestään, lapsiensa haukkumisesta julkisuudessa. Että te jotka jollain tapaa ihailette Jörn Donneria – ja teitä on Suomessa paljon – ette tunne tätä kylmää ja täysin epäkypsää ihmistä julkisuuden takaa.

Brenda, rakastettumme

Minulla on tarjota kaksi hyvin henkilökohtaista anekdoottia Henry Milleristä, eroottisen kirjallisuuden ylipapista.

Rakastettu Brenda. (Kuva: Brenda Venus.)

Kirjailija Miller syntyi todistetusti vuonna 1891 ja kuoli vuonna 1980. Minulta tuore tieto kuolemasta kuitenkin pääsi menemään ohi, osin ehkä siksi, että olin turhan pieni tuona kohtalokkaana alkukesänä pian 33 vuotta sitten. Elin siis monta, monta vuotta siinä autuaassa uskossa, että Miller elää yhä. Siksi aina kun kirjailija Millerin nimi vilahti jossain, ajattelin ajatuksen: "On se vanha", ja jatkoin hyväntuulisesti eteenpäin. "On se vanha." Näin taustatiedoin lukijalle lienee selvää, että kun minullekin lopulta valkeni Millerin kuolleen jo monta, monta vuotta aiemmin, järkytykseni oli melkoinen.

Toinen henkilökohtainen anekdoottini on se, etten ole lukenut ainoatakaan kirjailija Millerin teosta. Eikä minulla ole hänen yhtään kirjaansakaan pienessä kirjahyllyssäni, vastoin kuin D. H. Lawrencen, jonka tuotannosta hyllystäni löytyy sekä Sateenkaari että Rakastuneita naisia, lähinnä varmaan siksi että niissä kummassakin on pääosassa Imogen Stubbs. Noita Lawrencenkaan romaaneja en silti ole vielä lukenut.

Mutta meidän piti tänään puhua Brendasta, nimittäin Brenda Venuksesta (syntynyt ehkä 1947). Hän on amerikkalainen näyttelijä, malli, kirjailija, ohjaaja, missi ja vielä balettitanssijakin. Ja tänään ennen muuta kirjailija Millerin viimeinen muusa.

Miller ja rakastettu Brenda kohtasivat vuonna 1976, kun Miller oli 84 ja rakastettu Brenda ehkä 29-wee. Siitä syttyi kiivas suhde, Millerin viimeinen suuri rakkaus, jonka hedelmänä syntyi muun muassa tuhansittain kirjeitä kirjailija Milleriltä rakastetulle Brendalle. Nämä kirjeet toimitettiin kokoelmaksi Rakas, rakas Brenda. Henry Millerin rakkauskirjeitä Brenda Venukselle (suom. 1987) postuumisti vuonna 1986, kun Millerillä oli mielessäni edessä vielä monta, monta onnellista seniorivuotta tässä ihanassa ja niin autuaan syntisessä maailmassa.

Vaan rakastetulla Brendallapa oli takanaan menneisyys jo ennen tutustumista kirjailija Milleriin vuonna 1976. Hän nimittäin esitti pienehköä sivuroolia Clint Eastwoodin varhaisessa ohjaustyössä Tehtävä Alpeilla (1975). Ja mikä parasta, tämä elokuva uusitaan jälleen MTV3-kanavalla tänään.

Clint Eastwood: Tehtävä Alpeilla
(The Eiger Sanction, 1975)
MTV3 to 10.1.2013 klo 22.35

Rakastettu Brenda astuu mukaan toimintaan muistaakseni jolloinkin ennen elokuvan puoliväliä. Hänen tehtävänsä on esittää Georgea, vaiteliasta jumppavalmentajaa, joka tsemppaa muka-rapakuntoisen Eastwoodin iskukuntoon, jotta tämä on valmis kiipeämään vaarallisen Alppi-seinämän ylös osana kansainvälistä retkuetta. Isänä George-Brendalla on itse George Kennedy (s. 1925), tuttu mm. Dallasin 68 jaksosta, yksi harvoista amerikkalaisista lempinäyttelijöistäni.

Rakastettu Brenda ja Eastwood (rakastettu Brenda oik.).

Tässä neljännessä elokuvaohjauksessaan Eastwood (s. 1930) katsoo narsistisesti peiliin. Hän on oppinut intellektuelli, charmantti taiteenrakastaja, fyysinen supersankari, hyvin pukeutuva palkkamurhaaja ja tavalla tai toisella kaikkien naisten ihailun kohde. Jopa minä ihailen häntä tässä elokuvassa.

Tehtävä Alpeilla edustaa eilen määrittelemäni tyhjien tynnyrien koulukuntaa, mutta se ei ole estänyt minua katsomasta elokuvaa ensin kerran puolittaisesti ja sitten kaksi kertaa kokonaan. Puolitoista kertaa pidin elokuvasta kovasti, mutta se viimeinen kerta taisi olla jo vähän liikaa. Teos perustuu jenkkikirjailija Trevanianin (1931 - 2005) samannimiseen jännitysromaaniin vuodelta 1972 (suom. 1974).

Kyseessä on enemmän trilleri kun toimintaelokuva, päätellen siitä etten oikein siedä toimintaelokuvia. Kriitikot ovat tainneet suhtautua siihen aika nuivasti, pitäneet sitä jo syntyessään vanhentuneena. Mutta itse saatan tunnustaa käsi sydämellä, että olen pitänyt siitä sata ja tuhat kertaa enemmän kuin yhdestäkään niistä harvoista James Bond -elokuvista, jotka olen katsonut.

Tämä viestini on suunnattu erityisesti naispuolisille lukijoilleni, tilaisuus tulla kutsutuksi ihastumaan 70-lukulaisen Eastwoodin kaikkivoipaan lumoon. Nähdään klo 22.35 tänään.

Pieni synttäri preerialla

Niin se aika kuluu ja lapset kasvaa, vuosi vuodelta vinhempaa vauhtia. Melissa Sue Andersonkin ehtii ensi kuussa jo miehen ikään. Kyseessä on tietenkin se amerikkalainen lapsinäyttelijä, joka esitti Charles ja Caroline Ingallsin esikoistytärtä Marya perhesarjassa Pieni talo preerialla (1974 - 83). Hän täyttää todellakin 50 vuotta syyskuun 26. päivänä.

Perhekuva, päivänsankari äärimmäisenä oikealla.

Ingallsin perheen varsinainen tähti tv-sarjassa oli Laura, oikea poikatyttö, jonka vastapainoksi Maryn piti olla kainon kiltti ja muutenkin tyttömäinen. Tällainen karsinointi on varmasti omiaan vaikuttamaan nuoreen näyttelijään. Tunnettua on, miten suloisen veikeää Anne Shirleyä Anna ystävämme -sarjassa esittänyt Megan Follows heittäytyi heti kohta toisen Anna-tuotantokauden jälkeen vastapainoksi menneille näyttelemään nahkatakkikovista ja jengimimmiä elokuvassa Pääteasema (1989). Filmin toisessa pääroolissa vahvasti alkoholisoituneena äitimuorina esiintyy Colleen Dewhurst, tuttu Anna-sarjasta hänkin hyväsydämisenä kasvattiäiti Marillana.

Melissa Sue Andersonin irtiotto tapahtui vielä rajummissa merkeissä. Samaan aikaan kun hän yhä hapuili tietään sokeainkeppi apuna Maryn roolissa toisella studiolla, hän toisella studiolla jyräsi raa'an kauhuelokuvan pääosassa. Kyseessä on slasher-filmi Onnellista syntymäpäivää (Happy Birthday to Me, 1981), jossa Andersonin roolihahmo Virginia valmistautuu innokkaasti 18-vuotissyntymäpäiviinsä.

Onnellista syntymäpäivää sisältää teiniteurastuselokuvaksi hyvin arvostetun tekijäkunnan. Siinä esiintyy toisessa pääosassa tohtori Faradayna itse klassikkonäyttelijä Glenn Ford (Gilda, Älä käännä heille selkääsi ja sitä rataa). Ohjaajaksikin tuottajat onnistuivat viekoittelemaan peräti J. Lee Thompsonin, jonka ansioluettelo pursuaa sellaisia elokuvia kuin Navaronen tykit ja Tuomitun kosto.

Nimekkäästä tekijäluettelosta huolimatta Onnellista syntymäpäivää kohtalo Suomessa oli varsin onneton. Perusteena raaistavuus se sai leiman KK - kokonaan lainsuojaton, henkipatto - lähes 20 vuoden ajaksi, kunnes eduskunta tajusi kumota asiaan liittyvän lainkohdan joulukuussa 2000.

Palataan vielä Pienen talon preerialla menestyksen taustoihin. Televisiosarja perustuu löyhästi villikko-Lauran eli Laura Ingalls Wilderin (1867 - 1957) omaelämäkerralliseen romaanisarjaan, joka ilmestyi Yhdysvalloissa 1932 - 43. Koko sarja, myös postuumisti julkaistu päätöstarina, on suomennettu, ja kirjastoluokituksessa kaikki teokset taitavat sijoittua nykyään nuorten osastolle.

Rouva Wilder otti kirjoittaessaan hövelisti vapauksia suhteessa todelliseen perhehistoriaan. Esimerkiksi kauppiasperheen iki-ihanaa tytärtä Nellie Olesonia ei ollut milloinkaan olemassakaan, vaan hän on yhdistelmä kolmesta kirjailijan lapsena tuntemasta tytöstä. Andersonin esittämä Mary sokeutui todellisessakin elämässä, mutta televisiosarjan hänelle luoma tulevaisuus on potaskasta muovattu: hän ei koskaan mennyt naimisiin eikä saanut lapsia. Hän eli aikuisikänsä ensin vanhempiensa ja näiden kuoleman jälkeen Grace-sisarensa taloudessa ja kuoli 63-vuotiaana 1928.

Melissa Sue Anderson on jatkanut aktiivista näyttelemistä aikuisiälläkin. Tosin merkinnät IMDb:ssa ovat harvenneet uudelle vuosisadalle päästyä. Pari vuotta sitten hän julkaisi muistelmateoksen Pieni talo preerialla -vuosistaan.

Saa nähdä, miten valtavat otsakkeet tulevan kuun merkkitapahtumasta revitään suomalaisessa iltapäivälehdistössä. Ainakin Larry Hagmanin eli Dallasin J. R. Ewingin 80-vuotisjuhlallisuudet viime syksynä tulivat kiitettävästi uutisoiduiksi meillä täälläkin.

Me(e)dioita ja marilynejä

Meediolla poiketessa, etenkin kun puheeksi sattuu Marilyn Monroe (1926 - 62), on tapana haikailla toisenlaisten elämänratkaisujen perään ja päätyä johtopäätökseen, että jos Marilyn vain olisi jaksanut pysyä toisen aviomiehensä Joe DiMaggion (1914 - 99) kelkassa, hän eläisi yhä (ks. alaviite 1).

Tämä meedion viesti on saanut kaikupohjaa yhdessä jos toisessakin mielessä, varmaan siksi, että ihmisille on ominaista pyrkiä löytämään vaihtoehtoisia, kauniimpia tarinoita aktuaalisen, vähän raaemman totuuden rinnalle. Ja tottahan pesäpalloilija DiMaggio rakasti Marilyniä syvästi! Hän se järjesti tämän hautajaisetkin ja vieraili uskollisesti tämän haudalla vuodesta toiseen.

DiMaggion jälkeen Marilyn ehti vielä mennä naimisiin ja erota näytelmäkirjailija Arthur Millerin (1915 - 2005) kanssa, näytellä muutamassakin elokuvassa... Ja aloittaa psykoanalyysin. Illan dokumentti keskittyy näihin viimeisiin aikoihin.

Marilynin viimeiset sessiot

(Marilyn, dernières séances, ohj. Patrick Jeudy, Ranska 2008)

Es. Yle Teema la 28.11.2009, ke 1.9.2010 ja su 29.7.2012. Es. myös Ava-kanavalla
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivuilla
Paljastava dokumentti Hollywood-ikonista pohjautuu tähden psykoanalyyttisiin terapiaistuntoihin tämän viimeisinä vuosina. (Yle.fi.)

Millainen ihminen Marilyn Monroe todella oli? Vaikka hänestä on jäänyt todisteeksi jälkipolville kilometrikaupalla filminauhaa ja hyllyntäyteinen kirjoja, vastaus tuntuu piiloutuvan rajatilaiseen usvaan. Syvänäköinen Arthur Millerkään ei Ajan uurteissaan kai pystynyt sanottavaan objektiivisuuteen entistä vaimoaan muistaessaan. Kun Sarah Churchwellin Marilyn Monroen monta elämää (The Many Lives of Marilyn Monroe, 2004) ilmestyi vajaa vuosikymmen sitten, väitettiin sen päässeen lähimmäs totuutta. Itse olen vasta ehtinyt selata teoksen läpi, mutta tällä vähäiselläkään kokemuksella en ihmettele, että teosta mainostetaan moisella lauseella.

Ranskalaisohjaaja Patrick Jeudy on keskittynyt ranskalaisia ja yhdysvaltalaisia suurjulkkiksia käsitteleviin henkilödokumentteihin. Marilynin viimeisiin sessioihin hän on laatinut myös itse käsikirjoituksen psykoanalyytikko Michel Schneiderin samannimisen romaanin (2006) pohjalta.

Dokumentin asiasisältö on jokseenkin vahva, ja psykoanalyytikko Ralph Greensonin (1911 - 79) hiukkasen överiksi menevien, vuosiin 1960 - 62 sijoittuvien terapiaistuntojen kautta rakentuva näkökulma tarjoaa vähintään yhtä hyvän ikkunan tähden elämään kuin useat muutkin vastaavat tuotannot.

Dokumentti on kuitenkin ranskalainen, sanan kaikkein pahimmassa merkityksessä - dokumentti edustaa ranskalaista populaaridokumenttia kliseisimmillään, tavalla jonka vuoksi olen oppinut kammoamaan gallien dokumenttituotantoa jopa jenkkien vastaavaa enemmän. Marilynin viimeiset sessiot siis paisuttelee tyhjiä kielikuvia, joitten tarkoitus on luoda höttöistä lisädraamaa tapahtumille, vaikka ne sellaisenaankin olisivat ihan varmasti riittävän dramaattisia. Elokuvan kertojanääni suoltaa yhä uusia näennäishenkeviä rihkamakorulauseita ja puhaltelee helpon värikkäitä, katkeransuloisia saippuakuplia kriitikittömän katsojan ihailla.

Kielikuvastossa shakkilauta on vakaasti edustettuna. Marilynin vertaaminen pelilaudan valkoiseen kuningattareen pystynee säväyttämään pysäyttävänä metaforana, mutta kun näyttelijättären elämän muillekin tärkeille hahmoille Jack-presidentistä alkaen annetaan oma shakkilautaeläinhahmonsa, vajotaan syvälle sepitteellisen epätulkinnan alhoihin. Tunteilevaa tyhjänpuhuntaa edustaa hyvin parikin kertaa toistuva pohdinta siitä, mikä Marilynin oikein lopulta surmasi - lapsettomuusko ehkä? psykoanalyysiko ehkä?

Tyylilajin taustalla lienevät osaltaan ranskalaisen koululaitoksen painotukset, jotka nostavat vaa'alle erityisesti filosofian ja kielen omana strukturalistisena kokonaisuutenaan? Oppeja puolijauhoisesti soveltamalla sitten pahimmillaan haukkaillaan hampurilaista ilman pihviä ja kuorta.

No, tyylianalyysini lienee turhan julma, sillä eihän dokumentti soljuvassa sujuvuudessaan näin hirveä liennyt... Erityisen koskettavuuden elokuva pystyy saavuttamaan tunnusmusiikkivalinnallaan: Brenda Leen (s. 1944) country-klassikko "I'm Sorry" vuodelta 1960 saattaa ensin tuntua epäasianmukaiselta, mutta minulle juuri se jäi osuvuudessaan päällimmäiseksi muistikuvaksi dokumentin aiemmalta katsomiskerralta. (Tämä YouTube-video auttanee tarvittaessa pääsemään Miss Leen loihtimaan tunnelmaan mukaan.)

Mutta palataan vielä meediomme kanavoimaan skenaarioon.

Marilynin ja pesäpalloilija DiMaggion avioliitossa oli omat, raskaat ongelmansa, ja siksipä liitto hajosi jo yhdeksän kuukauden jälkeen. Kovalla työllä ja tahdonvoimalla vaihtoehtoinen, valoisampi todellisuus ehkä olisi sittenkin ollut mahdollinen.

Marilyn sadistisena hoiturina (1975).

Se olisi tiennyt sitä, että Marilyn ja kirjailija Miller eivät olisi koskaan päätyneet yhteen. Ei olisi milloinkaan syntynyt elokuvaa Sopeutumattomat (1961), Millerin monimielistä rakkaudenosoitusta vaimolleen, eikä Marilyn sen myötä olisi milloinkaan esiintynyt yhdessä parhaimpiin lukeutuvassa roolissaan. Muutama muukin Marilyn-elokuva olisi ehkä jäänyt syntymättä.

Kun pohtii pesäpalloilijanvaimo Marilynin myöhempiä rooleja, mielikuvituksen on järkevää kiidättää paikalle omat portinvartijansa, eli on syytä harkita tarkkaan. 1960-luvun mittaan Marilyn varmaan olisi jatkanut pyrkimystään kehittää itseään näyttelijänä, ja Joen tuki olisi varmasti käynyt kullanarvoiseksi kaikkien selätettyjen vaikeuksien jälkeen.

Olisiko 39-vuotias Marilyn ollut liian nuori syrjäyttämään Vivien Leigh'n Narrilaivan (1965) pääosasta? Entä millaisen ylihoitajattaren roolin hän olisi mahtanut luoda Yksi lensi yli käenpesän -filkkaan (1975), kun Louise Fletcherkin pokkasi siitä reaalitodellisuudessa akatemiapalkinnon?

Marilyn elokuvauransa finaalissa 1992.

Olen jokseenkin varma, että Marilyn olisi päättänyt loisteliaan filmiuransa vuonna 1992 elokuvan Basic Instinct - vaiston varassa myötä. Hän olisi ollut tuolloin siistissä 66 vuoden iässä ja varmasti noukkinut Hazel Dobkinsin pienen mutta näkyvän roolin Dorothy Malonen nenän edestä heittäen.

Sen jälkeen vailla puutetta ja kurjuutta siintävät eläkevuodet, joita valitettava leskeksi jääminen vuosituhannen taitteessa varmasti olisi varjostanut jonkin verran, mutta toisaalta sen jälkeen täysi vapaus mennä minne haluaa ja milloin haluaa - ihan oman mielen mukaan.

Luulenpa, että nyt syyskesän kynnyksellä 2012 Marilyn (kunnioitettavat 86 wee) piipahtaisi mielellään talvisesonkiaan elävässä Argentiinassa. En erehtyne olettaessani, että hyvä ystävä Adolf - ensi huhtikuussa jo 124 wee! - mielellään ottaisi hänet jälleen kerran avosylin vastaan ylellisellä haciendallaan. Jos lykky kävisi, vierailulle osuisi samaan aikaan myös 77-vuotias Elvis, ei ehkä ihan nuoruutensa mitoissa sentään, vaikka nykyaikainen vatsalaukkukirurgia melkein ihmeisiin kykeneekin.

Pelattaisiin konsolipelejä, muisteltaisiin illalla takkatulen ääressä vanhoja, hyviä aikoja.
_____________________________
(1) Viittaan tässä erityisesti meedio Kenny Kingstoniin, joka tunsi Monroen henkilökohtaisesti jo 1950-luvulla.

Tänä iltana kohtaan peilikuvani

Konstantinos Kavafis (1863 - 1933) oli kreikkalainen runoilija, joka eli merkittävän osan elämästään Aleksandrian kaupungissa. Fernando Pessoa (1888 - 1935) oli portugalilainen runoilija, joka eli merkittävän osan elämästään Lissabonin kaupungissa.

Tarinaa eivät kirjallisuudenhistoriat tunne, mutta luultavasti nämä kaksi suurta runoilijaa kohtasivat kerran, syksyllä 1929, valtamerilaivassa matkalla Lissabonista Lontooseen.

Runollinen kohtaaminen

(Ti nyhta pou o Fernando Pessoa synantise ton Konstadino Kavafi, ohj. Stelios Haralambopoulos, Kreikka 2008, 89 min)

Es. su 29.1.2012 klo 23.25 ja ke 1.2.2012 klo 17.00, Yle Teema
Esittely Yle Teeman kotisivulla
Esittely Cape Cod Morning -blogissa

Kaksi runoilijaa, Fernando Pessoa ja Konstantin Kavafis kohtasivat Saturnia-laivalla vuonna 1929. Laiva kuljetti maahanmuuttajia Amerikkaan, ja se oli täynnä toiveita uudesta, paremmasta maailmasta.  (Yle.fi.) 

Stelios Haralambopoulosin (s. 1956) lyyrinen dokumentti Runollinen kohtaaminen aloittaa epävarmalla vihjeellä tuntemattomasta Vasilis Kapopoulos -nimisestä kreikkalaissiirtolaisesta vuosikymmenten takaa. Dokumentti jatkaa kertomalla mystisen salapoliisitarinan siitä, miten kaksi kirjallisuudentutkijaa ensin jäljittää tuon siirtolaisen ja päätyy lopulta kirjallisuushistoriallisen aarteen äärelle. Kapopouloksen jälkeläiset näet ohjaavat tutkijat pieneen kirjastoon, josta löytyy uskomattomalta tuntuva muistikirja.

Muistikirjaan sisältyy Kapopouloksen yksityiskohtaisesti kirjaama selvitys kohtaamisesta, josta ei ole jäänyt mitään muita dokumentteja jälkipolville. Kultivoitumaton siirtolainen nimittäin saa eräänä iltana seurakseen kaksi runoilijaa, jotka eivät olleet tavanneet koskaan aiemmin. Kyseessä oli portugalilaisen Pessoan ja kreikkalaisen Kavafisin ainoa kohtaaminen.

Kohtaamisen näyttämönä toimii siis vuosi 1929 ja Atlantti ja valtamerilaiva Saturnia. Saturnian reitti kulki itäiseltä Välimereltä ensin Lissaboniin ja sitten Lontooseen, josta se jatkoi uuteen maailmaan Yhdysvaltoihin, matkustajinaan lähinnä parempaa elämää kohti suuntaavia siirtolaisia. Alus oli valmistunut italialaisella telakalla pari vuotta aiemmin, 1927, ja sen matka oli päättyvä 39 vuoden uskollisen palvelun jälkeen 1966 romutettavaksi tuomittuna.

Kavafis.

Menee aikansa, ennen kuin Runollinen kohtaaminen löytää virityksensä. Alkupuoli saattaa tuntua jopa pitkästyttävältä. Lopulta Kavafis ja Pessoa sentään saadaan yhteen, ja heidän keskusteluitaan nuoren siirtolaisen tarkkailun alaisena kuvitetaan laadukkaana dramatisaationa. Kolme kreikkalaisnäyttelijää esittää näitä kolmea realistisesti toteutetuissa kohtauksissa.

Kirjallisuudentutkijat panevat muistikirjaa lukiessaan merkille, miten tarkkoja ja oivaltavia aikalaishuomioita kirjallisesti oppimaton Kapopoulos kykeneekään tekemään varsin omaperäisesti käyttäytyvistä lyyrikoista.

Varsinkin Pessoa on nykyäänkin tunnettu populaarikulttuurissakin, kiitos uskomattoman kykynsä operoida useilla henkilöllisyyksillä jonkinlaisen identiteettiakrobaatin tapaan. En minä aina ole sama. Virkamiehenä elantonsa hankkinutta Kavafisia puolestaan pidetään yhtenä kansakuntansa merkittävimmistä runoilijoista. Eläessään hän julkaisi kitsaan niukasti. Dokumentti toimii muun ohessa myös johdantona kahteen taiteilijaan ja heidän tuotantoonsa.

Pessoa.

Runollinen kohtaaminen ei ehkä yllä samalle vaikuttavuuden asteelle kuin kaksi aiemmin käsittelemääni dokumenttia, Honigmannin esittely Père-Lachaisen hautausmaasta ja Petitin tutkielma stalkkaamisesta, mutta sen ei silti tarvitse lainkaan hävetä tässä sarjassa. Elokuva tuo mestarillisen tyylikkäästi esiin, miten suuresti kahden satunnaisesti kohdanneen runoilijan elämä, tuotanto ja kohtalo muistuttavatkaan toisiaan. Tämä pelkistyy loistavasti finaalikohtauksessa, jossa Kavafisin ja Pessoan kuolinvuoteet tuodaan metaforisesti vierekkäin, jaettuun sairaalahuoneeseen.

Miten toden totta Runollinen kohtaaminen sitten on? Löysivätkö tutkijat todella Kapopoulosin kirjoittamaksi esitellyn muistikirjan? Matkustivatko kaksi lyyrikkomestaria todella samalla valtamerialuksella New Yorkin suuren pörssiromahduksen aikoihin? En voi olla varma, enkä löydä tähän hätään lähteitäkään asiaa todentamaan, mutta uskoisin niin.

Kuolettava hämminki opehuoneessa

Pennsylvania kuului vielä jokin aika sitten Yhdysvaltain vauraimpiin seutuihin. Osavaltion huomassa, lähellä Philadelphian suurkaupunkia, järjestää kai edelleen opetusta Upper Merion Area High School -niminen lukio. Tuota lukioyhteisöä järkytti kesällä 1979 murha.

Surmansa saivat Susan Reinert -niminen opettaja ja hänen kaksi lastaan. Rouva Reinert löydettiin pahoinpideltynä autonsa tavaratilasta, mutta ala-asteikäisten lasten ruumiit ovat edelleen tietymättömissä. Tapaus sai maanlaajuisen huomion, joka vain yltyi seuraavina vuosina, kun tiedot poliisin tuoreimmista tutkimustuloksista levisivät julkisuuteen. Kuvioon tuli mukaan perverssiä seksiä ja yhteisön merkkihenkilöitä, siis sosiaalipornoa parhaimmillaan.

Ja vuonna 1987 maineikas kirjailija Joseph Wambaugh (s. 1937) julkaisi tapausta käsittelevän kirjan Echoes in the Darkness. Ja jo samana vuonna teoksen pohjalta valmistui Glen Jordanin (s. 1936) ohjaama, samanniminen tv-minisarja.

Uusintatoiveet-sarja (osa 2):

Pimeän pelko (Echoes in the Darkness, 1987)

MTV2 6.5.1990 -

Televisiosarjan esittely Peter Coyoten kotisivulla

Minulle jäi sarjasta pitkäksi aikaa oikeastaan vain kaksi muistikuvaa, kaksi tarinan keskeistä mieshenkilöä: syvämietteinen, oudolla tavalla karismaattinen englannin ja klassisten kielten opettaja sekä ylen koleerinen rehtori.

Kun verkkotietopankki IMDb lopulta astui estradille vuosisadan taitteessa, minulla ei kuitenkaan ollut välineitä hankkia sen avulla lisätietoja sarjasta, sillä en esimerkiksi tuntenut yhtäkään sarjan näyttelijää nimeltä. Vyyhti purkautui lopulta muutama vuosi sitten, kun satuin näkemään televisiosta katkelman Psykon ensimmäisestä jatko-osasta (1983). Tunnistin siinä esiintyneen Robert Loggian (s. 1930) ihanan karmeaksi rehtorikseni, joten oli luonnollista sukeltaa IMDb:hen.

Varsinaisen yllätyksen koin, kun sain tietooni pääosaa esittäneen englanninopettajan. Hän nimittäin oli kuin olikin minulle jo ennestään tuttu, Roman Polanskin mestarillisesta alistamisen ja alistumisen kuvauksesta Katkera kuu (1992): kyseessä oli Peter Coyote (s. 1941), aulista kuulijakuntaa tarinoinnilleen Polanskin elokuvassa janoava Oscar, kovin toisenlaisen jälkikuvan minuun jättänyt persoona.

Tosielämän William Bradfield.

Pimeän pelko tekee itseään tykö draamamuotoisena dokumenttina, ja siksi tarinan henkilöitten nimet on suoraan lainattu alkuperäisestä tapauksesta. Coyote siis näyttelee avainhahmoa William "Bill" S. Bradfield Jr:ää (kuollut 1998). Muistan erityisesti hänen henkistyneen omistautumisensa Ezra Poundille, vaikeana pidetylle modernistilyyrikolle. Sarjan ensimmäisen jakson päättyessä tuskin jaksoin odottaa seuraavaa sunnuntaita ja arvoituksellisen opettajan henkilökuvan laajenemista. Tosin myöhemmät jaksot eivät pystyneet lunastamaan aloituksen suunnattomia lupauksia.

Pound-filosofian lisäksi Bradfield harrasti naisihmisiä. Hänen erityisalaansa olivat tavanomaisen oloiset, yksinäiset naiset, joita hän keräsi ansioluetteloonsa vähän rasputinimaisen karismansa avustuksella. Yksi näistä harmaavarpusista oli mainittu Susan Reinert, tiensä pään traagisesti kesällä 1979 kohdannut opettajakollega. Häntä sarjassa esittää Stockard Channing (s. 1944).

Tosielämän rehtori Smith.

Rehtori Jay C. Smith, jonka raivokohtaukset Robert Loggia sarjassa uskollisesti tulkitsee, kuoli keväällä 2009 80-vuotiaana. Rehtori Smith oli hyvin sivistynyt ihminen: hänellä oli tohtorin tutkinto ja korkea upseerinarvo, hän harrasti myymälänäpistelyä ja lukittautui tavallisesti iltapäivästä rehtorintyöhuoneensa yksinäisyyteen. Lisäksi hän kiusasi mielellään opettajakuntaa ylivertaisen älynsä tuomalla varmuudella. Ylimääräistä maustetta rehtori Smithin elämään toi rakkaus aseisiin ja pornografiaan. Häntä kutsuttiin enemmän tai vähemmän leikillisesti "pimeyden prinssiksi".

Tositarinan seksuaaliset kieroumat saavat sarjassa muistaakseni hyvin hienovaraisen käsittelyn.

Vuotta ennen opettaja Reinertin väkivaltaista kuolemaa rehtori Smithin narkomaanitytär ja tämän aviomies katosivat yllättäen jälkiä jättämättä. Opettajaperheen murhaajan henkilöydestä ei ole vieläkään varmuutta.

Vaikka Pimeän pelko jaksojen karttuessa menettääkin kiehtovuuttaan, sisällytän sen mielelläni Uusintatoiveet-sarjaan. Tv-sarja on huolellista työtä, siinä on mukana draamaa ja sielua, ja se on hyvässä huudossa kriitikkojen keskuudessa. Se sai mm. Emmy- ja Golden Globe -ehdokkuuksia. Alkuperäiset henkilöt tunteneilta on satanut kiitosta Coyoten ja Loggian valinnasta keskeisiin rooleihin.

YouTube kykenee tarjoamaan 10 minuuttia pitkän maistiaisen tv-sarjasta. Harmi vain, ettei rehtori Smith ehtinyt muilta riennoiltaan katkelmaan mukaan.

Rikkaat metallitehtailijarukat

Friedrich Krupp perusti vuonna 1811 pienen teräsvalimon Ruhrin alueelle Saksaan. Pikkuhiljaa yrityspohja laajeni, ja 1900-luvulle tultaessa valimo, Friedrich Krupp AG, oli paisunut monikansalliseksi metalli- ja aseteollisuusmahdiksi.

Kruppin imperiumi ja Kruppin suku ovat ajankohtaisia nyt, kun Yle TV1 aloitti suvun historiaan pohjautuvan sarjan esittämisen eilen tiistaina. Kolmiosainen, yhteensä 4½-tuntinen sarja Krupp - eine deutsche Familie (2009) on saanut Suomessa hivenen raflaavan nimen Kruppin metallidynastian tragedia.

Jakso 2/3: Rakkaus ja kohtalo - ti 5.4.2011 klo 21.00 (1.28)

Jakso 3/3: Tuho ja sovitus - ti 12.4.2011 klo 21.00 (1.30)

Sarjan esittely Ylen kotisivuilla

Kruppin suurteollisuussuvun historiaan kuuluu käytännössä vain kuusi sukupolvea, vaikka tietääkseni Kruppin metallilla on monisatavuotiset juuret:

• Friedrich Krupp (1787 - 1826)
• Alfred Krupp (1812 - 1887)
• Friedrich Alfred Krupp (1854 - 1902)
• Bertha Krupp von Bohlen und Halbach (1886 - 1957)
• Alfried Krupp von Bohlen und Halbach (1907 - 1967)
• Arndt von Bohlen und Halbach (1938 - 1986)

Televisiosarja jättää dynastian kantaisät Friedrichin ja Alfredin ulkopuolelleen keskittymällä vuosiin 1901 - 1967. Ratkaisu vaikuttaa dramaturgisesti onnistuneelta, kun tarkastelupisteeksi vielä valitaan vuosi 1957 ja hetki, jona teräksenkova matriarkka Bertha Krupp vaipuu kuolinvuoteelleen. Siinä on aikaa muistella katkeraa menneisyyttä niistä ajoista alkaen, kun perheyritys lankesi hänen 16-vuotiaille harteilleen.

Perusristiriita on Berthan ja hänen vanhimman poikansa, yrityksen pääjohtajaksi nousseen Alfriedin, välillä. Äiti, miksi olit niin ankara? Äiti, miksi pilasit elämäni?

Arndt von B und H, se alkuperäinen. 

Kruppin suvulla oli läheiset suhteet sekä keisari Vilhelm II:een että myöhemmin Adolf Hitleriin. Yrityksen aseilla oli merkittävä rooli kummassakin maailmansodassa. Suvun southforkin virkaa toimitti Villa Hügel, 1800-luvun loppupuolella valmistunut palatsi. Valitettavasti sarjan kuvausryhmä ei päässyt kuvaamaan autenttisiin tiloihin palatsin sisään.

Runsaasti draaman aineksia sisältyy jokaiseen sukupolveen, joskin kaikkein kiintoisimpana hahmona pidän suvun viimeistä jäsentä Arndtia, joka syntyi sopivasti toisen maailmansodan kynnyksellä 1938. Arndtista kasvoi ja kehittyi oikea dekadenssin ruumiillistuma.

Kun isä Alfried kuoli keuhkosyöpään 1967, yritys ja sen johtovastuu irrotettiin suvusta - ainoa lapsi Arndt kun osoitti suuntautumista ihan muille aloille kuin yritysjohtoon. Arndt sai suunnattoman vuotuisen taskurahan, mutta onnistui siitä huolimatta keräämään tuntuvan velkataakan ennen kuolemaansa kurkun alueen syöpään 48-vuotiaana.

Arndt von B und H vm. 1969:
Helmut Berger.

Arndt von B und H oli homoseksuaali - ominaisuus, joka näyttää oirehtineen suvussa jo aiemmin. Siitä huolimatta hän meni naimisiin Itävallan kaatuneeseen keisarihuoneeseen kuuluvan prinsessa Henriette "Hetty" von Auerspergin (s. 1933) kanssa 1969. Arndt eli jetset-elämää, ja epätodellisten vuosien saatossa hänen todellisuudentajunsa nähtävästi kärsi pahasti. Valitettavasti sarja ei ulottune lainkaan näihin viimeisiin vuosiin.

Italialainen mestariohjaaja Luchino Visconti ohjasi vuonna 1969 elokuvan Kadotetut (La caduta degli dei). Tuokin elokuva perustuu löyhästi Kruppin suvun vaiheisiin. Isä-Alfriedin vastinetta esittää Dirk Bogarde pääroolissa teollisuusmagnaattina Hitlerin kolmannessa valtakunnassa. Arndtista vaikutteita saanutta Martin von Essenbeckiä näyttelee Helmut Berger.

Arndt von B und H vm. 2009:
Nikolai Kinski.

Kruppin metallidynastian tragediassa Arndtia esittää Nikolai Kinski (s. 1976). Nauru oli päästä, kun näin hänet eilenillalla 19-vuotiaana perijänä sukupäivällisten ruokapöydässä, niin pahasti hän näyttää isältään, legendaariselta Klaus Kinski -vainaalta.

Eilisiltainen aloitusjakso oli otteessaan helposti pitävä, laatuviihdyttävästi kalliilla rahalla toteutettu historiasaippua. Mieleen tulee jopa loistava saksalaissarja Mannin perhe (2001), genrensä lyömätön ykkönen. Rahahanat tosin suljettiin siinä vaiheessa, kun Bertha Krupp astui 21-vuotiaana alttarille sulhasensa, keisari Vilhelmin valitseman diplomaatin kanssa. Mahtihäät kuvataan tarinassa vain sanallisesti.

Yksi todella paha vika sarjassa on. Se nimittäin "kertoo kuuluisan saksalaisen teollisuusmahtisuvun osin tosipohjaisen tarinan". Mikä siis sarjassa on totta ja mikä sepitettä? Monet dramaattiset yksityiskohdat vaikuttavat periytyvän suoraan historian sivuilta: Berthan isä Friedrich Alfred Krupp teki oikeastikin itsemurhan 1902 skandaalijulkisuuden uhrina, ja 1907 syntynyt Alfried todella oli keisarin kummipoika.

Missä kaikki taiteelliset vapaudet, historianoikaisut ja muut kommat luuraavat? Kattavampaa tavaraselostetta siis kaipaisin.

Ikuisuuden puutarhassa

Ikuisesti (Forever, 2006, 94 min; ohjaus Heddy Honigmann, Alankomaat)
Palkittu, kaunis ja rauhoittava dokumentti Pariisin legendaarisesta hautausmaasta Père-Lachaisesta tämän päivän kävijöiden silmin. (Yle.fi.)
Elokuvan virallinen traileri YouTubessa

Osaan sanoa melko varmasti, mitä pidän vaikuttavimpana ja parhaana viime vuonna näkemänäni televisio-ohjelmana. Se on hollantilainen dokumentti Ikuisesti (2006), jonka on käsikirjoittanut ja ohjannut puolalais-perulainen dokumentaristi Heddy Honigmann (s. 1951).

Elokuva näytettiin Yle Teema -kanavalla torstaina 30.12.2010. Se on uusittu viikkoa myöhemmin, ja mikä tärkeintä, vielä kerran ylihuomenna perjantaina 28.1.2011 klo 14.05.

Ikuisesti on dokumentti Pariisin Père-Lachaisen hautausmaasta, jossa lepäävät muun muassa Edith Piaf, Maria Callas, Jim Morrison ja Chopin. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään turistiopas, vaan tutkielma taiteen merkityksestä ihmisen elämässä, kuten ohjaaja itse toteaa. Tuo yksi maailman tunnetuimmista hautausmaista on ainoa tekijä, joka tavalla tai toisella kytkee kaikkia dokumentin henkilöitä toisiinsa.

Ensimmäiset minuutit saattavat antaa harhauttavan kuvan dokumentin sisällöstä, mutta onneksi jo kohta sukelletaan hautausmaan kätkemiin inhimillisiin ja kulttuurisiin rikkauksiin. Kohdataan yksityishenkilöitä ja tunnettuja henkilöitä, eläviä ja kuolleita.

Minulle merkityksellisimmiksi kävivät jotkin kohtaamiset elokuvan jälkipuoliskolla. Erityisesti muistan hautausmaaoppaan esittelemän tuntemattomaksi jääneen chanson-laulajan Danielle Messian (1956 - 1985), joka kuoli vain 28-vuotiaana leukemiaan (hauta korttelissa 57). Hänen tuotannostaan kuulemme katkelman laulusta "De la main gauche".
 
Tutustumme myös ruumiskonservaattoriin ja hänen työhönsä, jossa hän ehostaa kuolleita hautajaisia varten. Konservaattorin kytkös taiteeseen kulkee taidemaalari Amedeo Modiglianin (1884 - 1920) ja hänen surumielisten naisfiguuriensa kautta (hauta korttelissa 96).
 
Dokumentissa saamme myös määritelmän ikuisuudelle Marcel Proustin (1871 - 1922) esittelyn yhteydessä (hauta korttelissa 85). Haastateltavana oleva sarjakuvataiteilija kuvaa hienosti suhdettaan Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjaan ja sen teemoihin, ja tunnetun madeleine-leivoskohtauksen avulla hän valaisee ikuisuuden kohtaamista rajallisessa ihmiselämässä.
 

• Tänään Teemalla alkaa lopulta Poliakoffin kolmiosainen perhetarina Sukupuu (2001). (Ensimmäisen jakson uusinta sunnuntaina 30.1. klo 23.10 samalla kanavalla. Esittelyni sarjasta tässä blogitekstissä.) Viikko sitten näimme saman ohjaajan Ystävät ja krokotiilit (2005), jota minun ei alunperin ollut tarkoitus edes katsoa uudelleen mutta joka toisella näkemällä osoittautui varsin hienoksi kokemukseksi sekin.