Siegel pukee hameen

Me muistamme ohjaaja Don Siegelin (1912 - 91) miehisten toiminta- ja rikoselokuvien ylittämättömänä maestrona. Hänen pirtaansa kuuluvat mm. Tappajat (1964), Kourallinen dynamiittia (1970), Ansa Ikosen viimeiseksi jäänyt elokuva Puhelin (1977) sekä Pako Alcatrazista (1979). Siegelin tunnetuin teos on kuitenkin Likainen Harry vuodelta 1971, poliisielokuvalle uutta väylää murtanut klassikko, pääosassaan Clint Eastwood (s. 1930).

Samana vuonna Likaisen Harryn kanssa pääsi ensi-iltaan myös toinen Siegelin elokuva, jossa Eastwood niin ikään esitti pääroolin. Elokuva on suotta jäänyt muistojen marginaaliin, vaikka se ei edustakaan ohjaajalleen tyypillistä machoelokuvaa vaan tällä kerralla jotain aivan muuta - naissukupuolen kauneimpia ja kauheimpia fantasioita peilaavaa naiselokuvaa.

Don Siegel: Korpraali McB (The Beguiled, USA 1971)
Elokuvan traileri YouTubessa
MTV3 to 4.4.2013 klo 23.05

Eletään Yhdysvaltain sisällissodan raakoja vuosia. Tyttöjen sisäoppilaitoksen oppilas löytää metsästä henkihieverissä riutuvan sotilaan, jonka raahaa kouluun saamaan ensiapua. Sotilas, Easwoodin esittämä korpaali John McBurney - tuttujen kesken vain McB - , kuitenkin sattuu edustamaan pohjoisvaltioita, vaikka tyttökoulu sijaitsee etelävaltioiden alueella.

Ensin haavoittunut jenkki päätetään luovuttaa etelän sotaväelle, mutta kun muukalainen alkaa toipuilla vierasvuoteessaan, yhä useampi naisensielu - niin isompi kuin pienempikin - rupeaa salaa ja hipihiljaa tajuamaan, millainen aarre meillä onkaan hallussamme: ihka oikea Mies. Romanttiset ja kaipaavat sydämet alkavat läpättää levottomasti.

Arvovaltaisin muukalaiskorpraaliin ihastuneista naissydämistä kuuluu tietenkin koulun johtajattarelle, neiti Marthalle, johon rooliin kuulemma houkuteltiin ranskalaismegalotähteä Jeanne Moreauta, tuttua mm. Truffaut-elokuvista Jules ja Jim sekä Morsian pukeutui mustaan, mutta koska hän ei ollut käytettävissä, jouduttiin tyytymään "Amerikan teatterin ykkösleidiin" eli Geraldine Pageen (1924 - 87). Page suoriutuukin loistavasti roolistaan vakaana ja häiriytyneenä auktoriteettina. Kun taas katselee 26-vuotiaan Elizabeth Hartmanin epätoivoista roolityötä rakastuneena opettajatar Edwinana, ei ole mahdotonta kuvitella tulevaisuutta, jossa näyttelijä Hartman heittäytyi omaan tuhoonsa kerrostalon ikkunasta kesäkuussa 1987, 43-vuotiaana, kolme päivää ennen Pagen korjannutta sydänkohtausta.

Tarinan femme fatale puolestaan on 17-vuotias Carol, Jo Ann Harris (s. 1949), joka juonittelevassa mielessään halajaa, että muukalaisen eros kuuluu yksin minulle eikä kenellekään muulle. Koulun kuopuksia edustaa Pamelyn Ferdin (s. 1959), kuvausten aikoihin ylityöllistetyn suosittu lapsinäyttelijä, jonka esittämän Amyn pienitalopreeriamaisen habituksen ei pidä antaa hämätä - tyttösen täysikasvuinen naisvietti suuntautuu myrskyn voimin ihanaan korpraaliin. Voi kilpikonnaraukkaa, joka joutuu tämän kiihkon sijaiskärsijäksi...

Tähtinäyttelijä Eastwoodin esittämästä korpraalista tulee näiden kaipaavien naisihmisten, joka ikisen, halun objekti. Hänen ympärilleen tiivistyy maailman kaikkien naisten fantasioiden paratiisi, jossa hän on ainoa. Mutta jotta tämä sumuinen päiväuni kiristyisi täyteen eroottiseen jännitykseensä, täytyy välttämättömän tapahtua: halun objektin saada siivet subjektina, kokea muodonmuutoksen, ladatun aseen astua näyttämölle, vaarallisen ihanan paratiisin ottaa kauhun muodon. (Jotain kovin tämän kaltaista Alberoni on analysoinut Erotiikassaan.)

Näyte Korpraali McB:n goottilaisen maalauksellisista kuvista.

Siegelin Korpraali McB edustaa etelän gotiikkaa (Southern Gothic) korkeimmillaan: sumeana, raskaana, mahdottomana, mielensä menettäneenä. Tämähän on aivan mestarillinen elokuva... loppusuoralle asti, jossa ohjaajan rajallisuus valitettavasti näyttäytyy esiin. Nimittäin kun enkeli-paholainen Eastwood saa uuden muodon, pitäisi elokuvan muodonkin nousta uuteen sfääriin, mutta näin ei tapahdu. Siegel ei ole mikään melodraaman mestari; komposition tunnesinfonia ei voi saada täyttymystään, kun elokuvakerronta ei tihene vastaavaan paatokseen. Millaisiin ratkaisuihin olisi päätynyt vaikkapa John Huston, jonka makaaberi etelänmelodraama Heijastuksia kultaisessa silmässä oli valmistunut vain nelisen vuotta aiemmin?

Loppusuoralle sijoittuu myös sienikohtaus, jota pidän liian alleviivaan selkeästi toteutettuna tarinan toisena heikkoutena. Mutta ei anneta tämänkään häiritä, sillä loppuratkaisu on taatusti drastinen. (Rakas sivistyssanakirjani sanoo, että drastinen tarkoittaa 'iskevästi vaikuttavaa, repäisevää'.) Drastinen, ja taide-elokuvamaisessa ja kauhuelokuvamaisessa yksinkertaisuudessaan mielen taustalle, sinne missä näyttämökulissit alkavat menettää taikavoimaansa, kummittelevaan jäävä.


Jälkikirjoitus päivää myöhemmin.  Jokin minussa haraa vastaan hyväksyä tulkintaani Korpraali McB:stä naiselokuvana. Se tuntuu niin odotusten vastaiselta. Kun yritän pohtia, en kuitenkaan voi nähdä ratkaisuani virheellisenä. Naisen katse hallitsee tätä elokuvaa, ei miehen.

Tekstin eilen kirjoitettuani kävin myös muutamilla verkkosivuilla katsastamassa muita katsojakokemuksia. Niissä Eastwoodin esittämä korpraali tavallisesti nähdään tarinan subjektina ja sitä kautta inhoa herättävänä konnana. Mutta kun korpraalin juonitteleva subjektius on alistettu naisen fantasialle: se kaikenkattava eroottinen huokuttelevuus, jonka toinen sukupuoli häneen projisoi, ei olisi mahdollinen, ellei hän olisi myös vaarallinen.

En siis lähesty tätä elokuvaa lähtökohdasta, että mittana olisi pelkkä arjen ja kokemuksen realistisuus. Jotkut arvioijat ovat arvostelleen tarinan loppupuolta siitä syystä, että se kokemusrealistisella mittapuulla ei ole uskottava. Kuitenkin lähestymällä Korpraali McB:tä syvemmän psykologian näkökulmasta elokuva osoittautuukin esirippuja repivän uskottavaksi. Eastwoodin laajalla skaalalla esittämä jenkkisotilas ei ole mies vaan Mies - koko miessukupuolen edustaja tai symboli, jolla elokuvan naiset kukin leikkivät omaa jännittävää leikkiään.

Brenda, rakastettumme

Minulla on tarjota kaksi hyvin henkilökohtaista anekdoottia Henry Milleristä, eroottisen kirjallisuuden ylipapista.

Rakastettu Brenda. (Kuva: Brenda Venus.)

Kirjailija Miller syntyi todistetusti vuonna 1891 ja kuoli vuonna 1980. Minulta tuore tieto kuolemasta kuitenkin pääsi menemään ohi, osin ehkä siksi, että olin turhan pieni tuona kohtalokkaana alkukesänä pian 33 vuotta sitten. Elin siis monta, monta vuotta siinä autuaassa uskossa, että Miller elää yhä. Siksi aina kun kirjailija Millerin nimi vilahti jossain, ajattelin ajatuksen: "On se vanha", ja jatkoin hyväntuulisesti eteenpäin. "On se vanha." Näin taustatiedoin lukijalle lienee selvää, että kun minullekin lopulta valkeni Millerin kuolleen jo monta, monta vuotta aiemmin, järkytykseni oli melkoinen.

Toinen henkilökohtainen anekdoottini on se, etten ole lukenut ainoatakaan kirjailija Millerin teosta. Eikä minulla ole hänen yhtään kirjaansakaan pienessä kirjahyllyssäni, vastoin kuin D. H. Lawrencen, jonka tuotannosta hyllystäni löytyy sekä Sateenkaari että Rakastuneita naisia, lähinnä varmaan siksi että niissä kummassakin on pääosassa Imogen Stubbs. Noita Lawrencenkaan romaaneja en silti ole vielä lukenut.

Mutta meidän piti tänään puhua Brendasta, nimittäin Brenda Venuksesta (syntynyt ehkä 1947). Hän on amerikkalainen näyttelijä, malli, kirjailija, ohjaaja, missi ja vielä balettitanssijakin. Ja tänään ennen muuta kirjailija Millerin viimeinen muusa.

Miller ja rakastettu Brenda kohtasivat vuonna 1976, kun Miller oli 84 ja rakastettu Brenda ehkä 29-wee. Siitä syttyi kiivas suhde, Millerin viimeinen suuri rakkaus, jonka hedelmänä syntyi muun muassa tuhansittain kirjeitä kirjailija Milleriltä rakastetulle Brendalle. Nämä kirjeet toimitettiin kokoelmaksi Rakas, rakas Brenda. Henry Millerin rakkauskirjeitä Brenda Venukselle (suom. 1987) postuumisti vuonna 1986, kun Millerillä oli mielessäni edessä vielä monta, monta onnellista seniorivuotta tässä ihanassa ja niin autuaan syntisessä maailmassa.

Vaan rakastetulla Brendallapa oli takanaan menneisyys jo ennen tutustumista kirjailija Milleriin vuonna 1976. Hän nimittäin esitti pienehköä sivuroolia Clint Eastwoodin varhaisessa ohjaustyössä Tehtävä Alpeilla (1975). Ja mikä parasta, tämä elokuva uusitaan jälleen MTV3-kanavalla tänään.

Clint Eastwood: Tehtävä Alpeilla
(The Eiger Sanction, 1975)
MTV3 to 10.1.2013 klo 22.35

Rakastettu Brenda astuu mukaan toimintaan muistaakseni jolloinkin ennen elokuvan puoliväliä. Hänen tehtävänsä on esittää Georgea, vaiteliasta jumppavalmentajaa, joka tsemppaa muka-rapakuntoisen Eastwoodin iskukuntoon, jotta tämä on valmis kiipeämään vaarallisen Alppi-seinämän ylös osana kansainvälistä retkuetta. Isänä George-Brendalla on itse George Kennedy (s. 1925), tuttu mm. Dallasin 68 jaksosta, yksi harvoista amerikkalaisista lempinäyttelijöistäni.

Rakastettu Brenda ja Eastwood (rakastettu Brenda oik.).

Tässä neljännessä elokuvaohjauksessaan Eastwood (s. 1930) katsoo narsistisesti peiliin. Hän on oppinut intellektuelli, charmantti taiteenrakastaja, fyysinen supersankari, hyvin pukeutuva palkkamurhaaja ja tavalla tai toisella kaikkien naisten ihailun kohde. Jopa minä ihailen häntä tässä elokuvassa.

Tehtävä Alpeilla edustaa eilen määrittelemäni tyhjien tynnyrien koulukuntaa, mutta se ei ole estänyt minua katsomasta elokuvaa ensin kerran puolittaisesti ja sitten kaksi kertaa kokonaan. Puolitoista kertaa pidin elokuvasta kovasti, mutta se viimeinen kerta taisi olla jo vähän liikaa. Teos perustuu jenkkikirjailija Trevanianin (1931 - 2005) samannimiseen jännitysromaaniin vuodelta 1972 (suom. 1974).

Kyseessä on enemmän trilleri kun toimintaelokuva, päätellen siitä etten oikein siedä toimintaelokuvia. Kriitikot ovat tainneet suhtautua siihen aika nuivasti, pitäneet sitä jo syntyessään vanhentuneena. Mutta itse saatan tunnustaa käsi sydämellä, että olen pitänyt siitä sata ja tuhat kertaa enemmän kuin yhdestäkään niistä harvoista James Bond -elokuvista, jotka olen katsonut.

Tämä viestini on suunnattu erityisesti naispuolisille lukijoilleni, tilaisuus tulla kutsutuksi ihastumaan 70-lukulaisen Eastwoodin kaikkivoipaan lumoon. Nähdään klo 22.35 tänään.

Jumalat laskeutuvat länteen

Huuliharppukostaja

(C'era una volta il West / Once Upon a Time in the West, ohj. Sergio Leone, Italia - USA 1968)

Elokuvan esittely Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kotisivulla
Kalle Kinnusen artikkeli Huuliharppukostajan kokemasta sensuurista
Roderick Heathin englanninkielinen analyysi elokuvasta

Yle TV2 la 21.4.2012 klo 22.05

Kun Huuliharppukostaja (1968) rävähtää käyntiin, katsojalta kuluu vain kymmenisen minuuttia laskeutua Sergio Leonen (1929 - 89) arkaaisen pelkistettyyn maailmaan. Ensimmäinen kohtaus ansaitsee siksi vähän laveamman käsittelyn, alkaen Charles Bronsonin (1921 - 2003) järjestämästä jäynästä.

Tai oikeastaan taustalla on Clint Eastwoodin jäynä… Hänhän esiintyi Leonen dollaritrilogian (1964 – 66) kaikissa kolmessa elokuvassa päätehtävissä, mutta kieltäytyi sitten Huuliharppukostajasta. Niinpä Bronson peri hänen manttelinsa.

1.

Alussa oli kaikki lännessä vielä kiireetöntä… Kolme ruskeaan, pitkään takkiin sonnustautunutta jengihemmoa saapuu juna-asemalle, kai odottamaan jotakuta saapuvaksi. Aikaa junan tuloon on reilusti mutta virikkeitä niukalti, jotenka he päättävät aikansa kuluksi vähän kiusata iäkästä lipunmyyjää. Pitkätakkijengiläisten pomolle Jack Elamille (1920 - 2003) seuraa tarjoaa onneksi myös kärpänen, jonka hän onnistuu pyydystämään revolverinsa piippuun surisemaan, vähän laihialaisen sähköparranajokoneen tapaan. Joutilas kommunikointirupeama jengipomon ja kärpäsen välillä tuo mieleen supisuomalainen Juutas Käkriäinen ja hänen välinpitämättömän tyytyväisyyden hetkensä.

Tässä nuhjuisessa, raukeassa ja tukahduttavan kuumassa tapahtumattomuudessa joka ikinen yksityiskohta, alkaen kärpäsen surinasta ja tuulimyllyn lavan liikkeestä, saa suhteettoman suuren merkityksen.

Lopulta juna suopuu saapumaan. Se pysähtyy, ja tavaravaunu heittää rahtinsa alas, mutta yhtäkään matkustajaa ei astu laiturille. Verkalleen juna alkaa tehdä lähtöä, joten pitkätakkikolmikkokin päättää pettyneenä vetäytyä.

Kun veturi vaunuineen lähtee matkaan, paljastuu herra Bronsonin jäynä: hän onkin astunut ulos junasta sen toiselle puolelle! Tähän kuuluisi luonnollisesti oikein räkäinen naurunrämäkkä, mutta ohjaaja Leone on tyylitietoisesti siivilöinyt sen pois.

Sen sijaan herra Bronson soittaa huuliharppuaan, pitkän ja melankolisen melodiantapaisen. Bronson katsoo herpaantumattomana vastaanottokomiteaansa ja soittaa, eikä siinä ole mitään koomista, tahallista enempää kuin tahatontakaan, vaikka niin voisi luulla, vaan paremminkin jotain rujon tyylikästä ja herkkää. Johtopäätös: me olemme päässeet perille Leonen spagettilänteen, hänen ylevän jylhään taikamaailmaansa.

Charles Bronson, kostaja.

Bronsonin tapailemaan melodiaan perustuva teema puhkeaa soimaan elokuvan musiikkiraidalla aina kohtauksissa, joissa olemme tavalla tai toisella kosketuksessa tämän salamyhkäisen hahmon sielun kanssa. Teeman on tietenkin säveltänyt Ennio Morricone (s. 1928), samoin kuin kolme muuta johtoteemaa, jotka tunnusmerkitsevät elokuvan kolmen muun päähenkilön sielunelämää.

Seuraavaksi Bronson tajuaa lohkaista kolmikolle kysymyksen, missä hänen hevosensa mahtaa olla, kun ratsuja on vain kolmin kappalein.

Yksi liian vähän? Vai kaksi liikaa? Miten on?

Seuraavassa hetkessä kaikki neljä luonnollisesti vetävät esiin aseensa. Mutta vain Bronson on äijä: hänen kätensä lie lännen nopeimpia, kun hän onnistuu likvidoimaan kaikki kolme vastaanottajaansa. Johtopäätös: hepoja oli kaksi liikaa. Atmosfääri on taas hetken verran raikas Bronsonin jatkaa taivaltaan synkeänä huuliharppukostajana.

2.

Samaan aikaan toisaalla yyhoo-isä Frank Wolff (1928 – 71) huolehtii pientilastaan ja kolmesta lapsestaan. Läheisessä kaupunkipahasessa hänet tunnetaan ”itsepäisenä, irlantilaisena punapäänä, joka viljelee hiekkaa jossain korvessa”. Pientilalla valmistellaan juhlaa, bonuspaksuin leipäviipalein, sillä iskä on löytänyt perheelle uuden äidin, joka on saapuva seuraavalla junalla. Patrick saisi lähteä häntä vankkureilla vastaan, mutta…

… yllättäin päälle osuu verilöyly, joka koituu koko perheen kohtaloksi. Joukko ruskeisiin, pitkiin takkeihin sonnustautuneita miehiä aloittaa odottamatta räiskinnän, joka teloittaa isän ja kaksi vanhinta lasta. Kun kuopus säntää tuvasta ihmettelemään menoa, astuu esiin ampujien pomomies. Ja katsoja saa kokea järkytyksen…

Paha paha, Henry Fonda.

Sillä pomomiehellä on yhtä siniset silmät kuin länkkärien todellisella hyviksellä Henry Fondalla (1905 – 82). Mikä pahinta, pomomies on Henry Fonda, hän itse, puoltaan vaihtanut, pahisten puolelle siirtynyt. Tällä näyttelijävalinnalla, pyhimpiä tabuja häpäisevällä, Leone korostaa sitä, miten totaalisesti vanha, turvallinen länsi onkaan joutunut sijoiltaan tässä lopun aikojen westernissä. Ilmestyskirja. Nyt.

On aika eliminoida kersa. Ylitsepursuava estetiikka merkitsee raa’an kohtauksen, kun pomomies Fonda laskee äärettömän lempeän, messiaanisten herkkyyttä tavoittavan katseensa nuoreen poikaan ja seuraavassa hetkessä ampuu tämän. Taustan musiikkiteema, suunnattoman ylevä, pomomies Fondaa varten sävelletty, langettaa suorastaan jumalallisen glorian raukkamaiselle teolle. Sisällön ja muodon välinen ristiriita on Leonen westerneille tyypillisesti ammottavuudessaan henkeä salpaava.

Musiikkiteemoista kolmantena on vuorossa jumalaisen hyvyyden sakraalinen teema. Se puhkeaa viimein ilmoille, kun pölyyn ja New Orleansin eteerisyyteen puettu Claudia Cardinale (s. 1938) on saatu alas junanvaunusta ihmettelemään, ettei kukaan olekaan häntä vastassa. Paitsi Cardinalea ja hänen olemustaan, musiikkiteema kuvittaa elokuvan mittaan sitä, mikä lännessä on vilpittömän hyvää: uudisraivaajien uurastusta, sivistyksen saapumista, uusien kaupunkien rakentumista.

Hyvä, Claudia Cardinale.

Perillä maatilalla irlantilaisen ja hänen kolmen lapsensa ruumiit on nostettu pöydälle lähimmäisten surra. Esikoistytär on kohdannut ikuisuutensa valkoisissa kuin morsian, ja hääjuhlaansa varten matkustaneen Cardinalen musta puku sointuu hänen odottamattomaan leskimorsiamen rooliinsa.

3.

Huuliharppukostaja sijoittuu suunnilleen vuoden 1870 tienoille. Tuolloin käynnissä ollut rautatieverkon kiihkeä rakentaminen läpi Yhdysvaltain, valtamereltä valtamerelle, luo laajemman historiallisen taustan henkilöiden suhteille. Tällä tasolla erityisen merkityksellinen hahmo on Gabriele Ferzettin (s. 1925) näyttelemä rautatiemoguli Morton. Hänessä on samaa vimmaa kuin Moby Dickin kapteeni Ahabissa. Diabolisiin mittoihin Mortonin rakentamispakkomiellettä piiskaa luuytimissä piilevä, etenevä sairaus. Hän juoksee kilpaa kuolemansa kanssa.

Psykologisesti ja esteettisesti merkittäväksi kohoaa pomomies Fondan ja Bronsonin välinen, vuosikymmenien takaa versova makaaberi side. Kerronnan edetessä Bronsonin sumuisista muistoista vähitellen astuu esiin kantakuva, alkukuva, joka raastavan tehokkaasti kertoo, missä Bronsonin esittämän hahmon pakkomielteen juuret piilevät. Kantakuva kertoo myös, miksi hahmo on sijoittanut sielunsa juuri huuliharppuun ja sen raskaaseen sointiin.

4.

Herra Hobbes, 1588 - 1679.

Ihmiskäsitykseltään Huuliharppukostaja kuvittaa pysähdyttävästi yhteiskuntafilosofian klassikon, 1600-luvulla eläneen Thomas Hobbesin ajatusta ihmisten välisestä luonnontilasta, jossa vallitsee ”kaikkien sota kaikkia vastaan”. Vaikka šeriffikin jo sentään pyörii mukana menossa, luonnontilaa suitsiva, järjestäytyneelle yhteiskunnalle ominainen väkivaltakoneisto ei vielä ole kunnolla ulottunut Leonen kuvaamaan villiin länteen. Ihminen on perusluonteeltaan hobbesilaisen paha, mitä korostaa elokuvan ”hyvienkin” pakko luopua periaatteistaan selviytyäkseen eteen sattuvista tilanteista.

Maailmassa, joka on tyystin riisuttu hyvyydestä, käydään jatkuvaa valtataistelua, jossa kulloinkin niskan päällä oleva määrää seuraavan askeleen suunnan.

Leonen paisutteleva tyyli saa Huuliharppukostajassa kaikkein oopperamaisimman ilmiasunsa. Suotta elokuva ei ole saanut lisänimitystä ”väkivaltaooppera”. Kahta vuotta aiemmin valmistuneen Hyvien, pahojen ja rumien reteydestä Leone siirtyy tässä elokuvassa yhä tyylitellympään suuntaan.

Pirulliset juonet ja kostot, joita elokuvan henkilöt punovat toistensa pään menoksi, ovat arkkityyppisen kirkkaita – pyhitettyä mutapainia. Tärkein taisteluase Huuliharppukostajan maailmassa eivät silti suinkaan ole erilaiset pyssyt vaan sanat. Sanojen avulla saavutetaan yliote vastustajasta, tai sitten ei saavuteta. Hahmoja riivaa herkeämätön pelko, että jos vastustajalla sittenkin on varastossaan vielä parempi repliikki, kuningasvärisuoran sijaan ässävärisuora, jolla tämä nokittaa ja voittaa jaon.

Dialogi onkin läpi linjan oivaltavaa: lakonista, ilmaisevaa, virtuoosimaisen sanailevaa.

Hyvä paha, Jason Robards.

Elokuvan hahmot ovat vahvasti tyypiteltyjä. Voisi luulla, että tämä tyypittelevyys latistaisi heitä, mutta itse asiassa heidän potenssinsa tyypiteltyinä hahmoina kohoaa niin suureksi, että heistä muodostuukin kokonaisia ihmisiä. He eivät sorru stereotyyppisyyteen vaan nousevat arkkityyppisyyteen. Tyyppi-näkökulmasta elokuvan kiinnostavimpia hahmoja on Jason Robardsin (1922 - 2000) esittämä lainsuojaton Cheyenne, neljäs päähenkilö, josta ei heti pysty näkemään, kuuluuko hän hyviin vai pahoihin, meihin vai heihin. Robardsille omistettu musiikkiteemakin korostaa hänen luonnettaan pelin monikasvoisena jokerikorttina.

Huuliharppukostaja on mestarillinen elokuva. Se kohoaa tyylilliseen loistoonsa heti alkukohtauksissa, joskin täytyy huomata, ettei tuo loisto yllä läpi kahden ja puolen tunnin kerronnan rikkeittä. Heikoimmillaankin elokuvan tyyliä voisi luonnehtia… kovaksikeitetyksi.

Varmasti aiheellisesti voi kysyä, ihannoiko Leone väkivaltaa estetisoimalla sen. Samoin aiheellisesti voi kyseenalaistaa elokuvan sukupuoliroolit. Miehinen katse vallitsee, ja nainen vikisee. Itse panin merkille erityisesti erään inhimillisen heikkouden, joka näyttää olevan ominainen varsinkin elokuvan naisille (ja kaikkein raukkamaisimmille miehille): kun ihmisihanne on olla lakonisesti cool, Cardinalen pidäkkeettömän vihainen purkaus Cheyennelle elokuvan alkupuolella on vähän kuin tyylirikko.

5.

Lopputeksteihin päästyä jonkinlainen järjestys on saavutettu länteen. Mikä parasta, hyvyys – ainakin jonkinmoinen sellainen, ainakin positiivinen toiveikkuus tulevaisuuden edessä – on voittanut, kun Cardinale astuu uudisraivaajien keskelle virvoituksen tuojattarena. Taustan musiikkiteemana soi tietenkin Cardinalelle omistettu.

Ohjaaja Leone on luonnehtinut elokuvaansa kuolemantanssiksi. Kaikki hahmot, paitsi ei Cardinale, ovat kuoleman merkitseviä ja myös hyvin tietoisia tilastaan. Kuolema on johtotähti elokuvan joka henkäyksellä.

Huuliharppukostajan sisäkuvaukset tehtiin Cinecittàn studioilla Roomassa. Ulkokuvat sen sijaan sijoittuvat Espanjaan ja Yhdysvaltoihin - Utahin ja Arizonan osavaltioitten maisemiin. Kuvaajana toimi Tonino Delli Collin (1922 - 2005), joka tunnetaan myös mittavasta yhteistyöstään italialaisohjaaja Pier Paolo Pasolinin kanssa. Hänen Leonen tyyliä puhtaasti noudattava kameratyöskentelynsä ja huikeat maisemakuvansa ansaitsevat erityismaininnan. Alkuperäinen laajakangasversio (2,35:1) tekee luonnollisesti parhaiten oikeutta näkymille.

Alun perin Leone ei ollut halukas tarttumaan elokuvahankkeeseen. Saatuaan valmiiksi dollaritrilogiansa hän olisi mieluummin jo keskittynyt suureen unelmaansa, joka realisoitui lopulta vuonna 1984 elokuvana nimeltä Suuri gangsterisota, mutta hänet onnistuttiin maanittelemaan takaisin spagettilänteen. Elokuva sai kuitenkin valmistuttuaan melkoisen laimean vastaanoton, mikä tyrehdytti rahahanat Leonelta koko hänen loppuelämänsä ajaksi. Huuliharppukostajan jälkeen hän saattoikin ohjata enää kaksi kokonaan omaa elokuvaa.