Hajosi vuorelta tuuliin

Kun runoilija Pentti Saarikoski kuoli loppukesästä 1983, Helsingin Sanomissa ilmestyi Pekka Tarkan kirjoittama muistokirjoitus. Tuossa hyvin laajassa kirjoituksessa ei sanallakaan mainita, että runoilijalta jäi myös viisi lasta. Tavallaan hyvin kuvaavaa, jopa tahattomalla tavalla tyylikästä, sillä noilla lapsilla, varsinkin ensimmäisinä maailmaan ehtineillä, oli varsin niukka rooli isänsä elämässä.

Saska Saarikoski, lapsista kolmas, oli runoilijan kuollessa 19-vuotias, ja kokemus isästä oli vähäinen. Muutama vuosi sitten hän päätti tutustua isään tarkemmin ja luki systemaattisesti läpi koko runoilijan laajan tuotannon päiväkirjoineen kaikkineen. Tästä tutustumisesta syntyi Sanojen alamainen (2012), sitaattikokoelma, jonka temaattisesti jaoteltuihin osioihin poika Saarikoski on kirjoittanut paneutuneet esipuheet.

Saska Saarikoski (toim.), Sanojen alamainen
Otava 2012, 200 s

Pentti Saarikoski (1937 - 83) oli runoilija niin sanan hyvässä kuin pahassakin merkityksessä. Pahalla merkityksellä tarkoitan Milan Kunderan luonnehdintaa runoilijuudesta - että runoilija on keskenkasvuinen, hetken lapsi, joka sanoo yhdessä hetkessä toista ja toisessa hetkessä taas ihan toista, kykemätön hahmottamaan suurta kokonaisuutta. Tämä tuulien mukana argumentointi näkyy voimakkaasti kokoelman sitaateissa, niin runokokoelmista kuin proosamuotoisista päiväkirjoista poimituista, niin että runoilijan hetkellinen yksisilmäisyys saattaa jopa ärsyttää minua.

Poika-Saarikoskikin muistuttaa tästä lukijalle (s. 12 - 13). Hän toteaa, että runoilija ei pyrkinytkään luomaan pysyviä totuuksia, kohoamaan patsaaksi. "Minä olen elävä ihminen ja sanon huomenna toisella tavalla." Keskenään ristiriitaisten väitteiden viljeleminen edusti hänelle myös erilaisten ajatusten kokeilemista: "Minä panen päivittäin erilaisia ajatustapoja koetukselle." Järkevästi poika neuvookin lukemaan sitaatteja päähänpälkähdyksinä, jotka ajavat tehtävänsä, jos lukijakin saa  niistä virikettä omaan ajatteluunsa.

Minä en kuitenkaan pidä teoksen rakennetta onnistuneimpana mahdollisena, ainakaan omassa lukemisessani. Parasta Sanojen alamaisessa ovat mielestäni Saska Saarikosken laajat johdannot, joita kronologisesti järjestetyt sitaattivyöryt sitten seuraavat. Lainaukset on välttämättä irrotettu ympäristöstään, mikä sekin on omiaan lisäämään tuntua, että useat niistä ovat aika latteita. Mieleen käy pahimmillaan Vaeltava viisaus -aforismikokoelman väljähtäneimpien antihelmien tankkaaminen. Aforismi on vaikea taiteenlaji, ja ehkäpä juuri siksi runoilija Saarikoskikaan ei aforistiikkaa sanottavammin arvostanut. Nyt hänet kuitenkaan pannaan tarjolle vähän kuin aforistikon narrinpuvussa.

Ongelma olisi ollut teknisesti ottaen helposti korjattavissa. Poika Saarikosken olisi tarvinnut vain karsia lainauksia joskus ankarallakin kädellä ja kontekstualisoida jäljelle jäävät laajemmin, juuri sillä tavalla kuin hän useille sitaateille johdantoteksteissään tekeekin. Teoksen kokoamista lienee kuitenkin vaivannut myös ajanpuute ja kiire. Kirja piti saada valmiiksi runoilijan 75-vuotispäiväksi, alkusyksyksi 2012, ja kieliasu tuntuu ajoittain hiukan viimeistelemättömältä. Myös muutama päiväkirja Saarikoskelta jäi hankkimatta luettavakseen.

Tietenkin valintaa pystyttää joukko kokonaisia sitaattimetsiä pitääkin puolustaa sillä, että ne tarjoavat autenttisen dokumentin siitä, mitä oli ajattelija Pentti Saarikoski, joka eli kerran historiassa. Ja varsinkin sitaattimetsistä viimeisessä on kovasti kiehtovaa vaeltaa, koska se tarjoaa Saarikosken luonnehdintoja muista kirjailijoista ja ajattelijoista, elävistä ja ammoin kuolleista. Esimerkiksi hän toteaa päiväkirjassaan 1978: "Suomessa on yksi joka nämä kolme ymmärtää, Dostojevskin ja Kafkan ja Chaplinin, ja se on Veijo Meri." Poika Saarikoski kertoo, että runoilijalla ei ollut milloinkaan mitään kielteistä sanottavaa kirjailija Merestä.

Minkäänlaisia kohuja kohukirjailijan ympärille poika Saarikoski ei kirjoittamisessaan pyri laatimaan. Kyseessä on hyvin tasapainoinen teos pojalta, joka kuitenkin kaipaa poissa aina ollutta isäänsä. Ehkä lukija pitää pikanttina laajaa fabulointia runoilijan 75-vuotispäivistä, joihin sähkeen välityksellä osallistuvat myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja rouva-runoilija Jenni Haukio, ja tervehdyksen sanamuodot lienee laatinut näistä jälkimmäinen. Etu- ja takakansiaukeamiin on painettu havainnollinen kartta runoilijan maailmasta ja hänen tärkeistä ihmisistään.

***

Saarikosken uran kehitys goetheläisestä yksinäisestä taiteilijanerosta postomodernistisen satunnaiseksi kirjoittajayksilöksi, "sanojen alamaiseksi", "pilveksi tuulessa", tulee pojan esityksessä konkreettisesti selitykseksi. Kovin erilaiseltahan runoilija näyttää varhaisissa, eteerisissä runopoikavalokuvissaan kuin myöhemmissä, menninkäismäisissä potreteissa Sillanpään kalotti päässään. Muodonmuutoksessa on kyse astumisesta alas modernismin olympolaiselta vuorelta, muukalaisen yhyttyminen mukaan jokapäiväiseen elämään, tulevaisuuden suunnannäyttäjäksi barrikadeille. Minulle on kuin onkin varattu paikka ihmisten keskellä. Nuori runoilija ei kuitenkaan olisi millään kyennyt tunnistamaan ja tunnustamaan varttuneempaa itseään. Tämän sitaatit todistavat havainnollisesti.

Tietoisuuden ja minuuden arvoitus oli runoilijalle akuutti joka hetkessä. Saska Saarikoski erittelee neljä aspektia, joitten kautta tuo arvoitus oli isän elämässä jatkuvasti läsnä: mitä on olla luova taiteilija? miten teen julkisena ihmisenä rajan ympäröivän maailman kanssa? mikä muodostaa autenttisen perustan häilyvälle minälleni? miten alkoholistin minä voi olla niin muuttuvainen juomistapahtuman eri vaiheissa? Saarikosken identiteettityö ei päässyt milloinkaan lähellekään päätöstään.

Toipilaan päiväkirjoista (1970) Saska Saarikoski on poiminut katkelman, joka sellaisenaan toimii runousoppina ainakin yhdelle kirjoittamisen tavalla:

Haluan kirjoittaa harvaa tekstiä, siihen tulee luonnollinen rytmi niin kuin puheeseen, jossa on kaikenlaista. Täytyy etsiskellä, kokeilla eri vaihtoehtoja, kuljeskella. Ei saa kirjoittaa harkitusti. Kirjoittajan pitää olla avoin, en löydä sanaa, hän ei saa pyrkiä mihinkään vaikutukseen. Että tällaiseen ilmaisuun pääsee, se vaatii harjoitusta, mutta ei niinkään kielen kuin itsensä harjoittamista. On kirjoitettava monta tyhmää lausetta löytääkseen yhden viisaan, ja juuri tämä harhailu tekee kirjan: itse asiassa sitä viisasta lausetta ei löydykään, se on keskipiste jonka ympärillä kaikki kiertää. (S. 39.)

Pari vuotta aiemmin, Kirjeessä vaimolleni (1968), Saarikoski kirjasi reseptin, jota romaaniin onnistuneesti ja kekseliäästi sovittava kirjailija voi olla varma noususta maailman bestseller-listojen kärkeen:

Kaikkien kirjojen pitäisi muuten olla kirjeitä, sillä kirjeen saaminen on aina mukavampaa kuin kirjan saaminen ja kirjeessä voi olla latteuksia mutta kirjassa ei voi, profeetat kirjoittivat kirjoja, apostolit kirjeitä. (S. 39.)

 ***

Sitaateista löytyy paljon yksittäisiä helmiä. Runoilija pohtii muun muassa vapaan mitan todellista merkitystä (s. 52), kirjallisuuden luonnetta omana todellisuutenaan (s. 60), Goethea elävän runon vihollisena (s. 63), tabusanojen syntyä (s. 55) sekä voitetun sodan todellisia voittajia (s. 114). Saska Saarikoski tuo myös uuden ratkaisuvaihtoehdon runoilijaa piinanneeseen pulmaan, ken on maassa kaunehin, hän vaiko Haavikko (s. 121 - 122).

Kääntämisestä Saarikoski toteaa, että se on "kalan siirtämistä vesistöstä toiseen" (s. 54). Runoilijahan on tunnettu myös suomentajana, vaikka hutilointi vaivaa ainakin monien englanninkielisten teosten kääntämistyötä. Poika toteaakin isän kummastelleen sitä, ettei kukaan pannut merkille tuloksen joskus arveluttavaa laatua. Myöhempinä päivinään hän katuikin käännöstyönsä huolimattomuutta. (S. 35 ja 198.)

Väläytetään vielä näkymä runoilijan yksinäisyyteen, todelliseen tai kuviteltuun, traagiseen tai itsesääliseen, toteavaan tai narsistisen poseeraavaan:

Sen jälkeen kun en oikein jaksanut pitää Mustapäästäkään enää (hän on nirso keikari), ajattelin että no ehkä tämä Juvonen... mutta nyt taitaa käydä niin että luen hänetkin pois. Lopulta minä tietysti olen yksin, ilman ystäviä, keskustelukumppaneita, kanssarunoilijoita edesmenneittenkään joukossa. (Päiväkirjasta 1978 / s. 183.)

Idän pikajunan urilla

Matkakirjojen siivillä, kengissä, hyteissä ja matkustamoissa olen matkustanut elämäni mittaan vain muutaman harvan matkan. Ensimmäisenä vertaistensa joukossa näistä kohoaa mieleeni John Steinbeckin asuntoautokierros Yhdysvaltain ympäri reportaasiromaanissa Matka Charleyn kanssa (1962). Matkaseurana kirjailijalla oli puudeli Charley ja näyttämönä 1960-luvun kuohuvat alkutahdit.

Matka Charleyn kanssa on melkoisen tiedostava ja satunnaisissa kohtaamisissaan yhteiskunnallisen todellisuuden kanssa myös julma. Vielä julmempana koin muutamaa vuotta aiemmin, ala-asteiässä lukemani Eric Knightin nuortenromaanin Lassie palaa kotiin (1940), ja tavallaan jotain samankaltaista etsin kai myöhemmin Steinbeckinkin romaanista lemmikkikoirineen ja vaelluksineen.

Tänään emme mene merta edemmäs kalaan vaan hyppäämme tunnustetun suomalaiskirjailijan kokemukseen, emmekä edes irtoa Euroopan maaperältä, vaikka käymmekin kolkuttelemassa Aasian portteja Istanbulin metropoliissa. Antti Tuurin (s. 1944) matkakirja Bospor Express (2013) kutsuu meitä astumaan laivaan.

Antti Tuuri: Bospor Express. Kertomus matkasta
Otava 2013, 202 s

Vuonna 2011 ilmestyi turkin kielellä Tuurin romaani Taivaanraapijat. Sen kunniaksi kirjailija sai samaksi syksyksi kutsun istanbulilaisille kirjallisuusfestivaaleille. Tuuri on kyllästynyt lentämiseen, ja siksipä matka taittui vähemmän sutjakkaasti mutta sitäkin jännittävämmin junalla Itämeren rantamista ottomaanien asuinsijoille. Ensimmäisen luokan interrail-kortti kouraan ja menoksi!

Bernsteinilainen viisaus toteaa, että tärkeintä ei ole päämäärä vaan liike. Tämä pätee Tuurinkin matkakirjaan. Neljä päivää perillä Istanbulissa ei ole läheskään yhtä kiehtovaa luettavaa kuin kuvaus matkoista sinne ja takaisin. Tosin kyllä minä Tuurin innoittamana aion Hagia Sofian katsastaa, jahka Istanbuliin kerkeän, mitä tuskin on tapahtuva tämän elämän puitteissa. Löytyyhän tuosta muinaisesta kirkosta jopa graffiti, jonka ilkiö viikinki nimeltä Halvdan joskus 1200 vuotta sitten kaiversi ja jonka myöhemmät arkeologit ovat ystävällisimmin putsanneet esiin.

Sekä meno- että paluumatkalla kaikkein hurjimmat koettelemukset liittyvät pikajunaan nimeltä Bospor Express, joka vipeltää hurjaa kyytiä läpi Balkanin: Belgradista Istanbuliin. Siitä on totisesti leikki kaukana, kun Tuuri ottaa jo tunti sitten matkaan ampaisseen kiitäjän urhoollisen taksikuskin avustamana kiinni ja joutuu sitten vielä odottamaankin pikamenijäänsä väliasemalla parinkymmenen minuutin verran.

Serbia mainitaan nyky-Euroopan vaarallisimmaksi maaksi turistille, joten Tuurikin päättää kompata tätä totuutta. Taisivat nämä maankolkat olla paljonkin turvallisemmat niihin aikoihin kun murhamamma Christie risteili samoilla raiteilla suunnitellessaan dekkariaan Idän pikajunan arvoitus (1934). Tuuri jopa käväisee muutaman kerran juomassa ylihintaisen cappuccinon siinä samassa Pera Pace -hotellissa, jonka huoneessa nro 411 täti-Agatha perimätiedon mukaan kirjoitti tuon romaaninsa.

Tuurin suurin innoittaja matkakirjalle tulee kuitenkin lähempää, Suomesta. Mika Waltari oli innokas Istanbulin-kävijä, mistä todisteeksi meille ovat jääneet matkakirjat Lähdin Istanbuliin (1948) ja Yksinäisen miehen juna (1929). Yksinäisen miehen junalla Tuurikin matkustaa, vaikka samaan vaunuosastoon tietenkin saattaa sattua kiintoisia matkustajia ja perillä Ottomaniassa odottaa joukko kirjallisuusihmisiä sekä parvi kaunottaria, joiden kauneudesta Tuurin teksti on mitä näkyvimmin vaikuttunut.

Mielestäni mielenkiintoisin tuttavuus, joka Tuurin matkalle sattuu, on Bulgarian rautateitten pääjohtajan tytär Sofian rautatieasemalla. Tämä kotimaansa EU-mainetta ponnekkaasti remontoiva nuori nainen on tiettävästi täsmälleen se mitä väittääkin olevansa.

***

Bospor Express alkaa Budapestin rautatieasemalta kuin romaani, tai vähän kuin Hitchcockin trilleri. Tuuri on vähän kuin Cary Grant ja sveitsiläinen selkärepputyttö vähän kuin Eva Marie Saint, joka raahannee ohjaaja Hitchcockia viulukotelossaan. Vasta toinen luku sivulta 13 alkaen kertoo, mistä tässä leikissä on kysymys, mutta romaanimainen kerronta ei onneksi häviä mihinkään. Tarinan jännitteet tosin eivät ole romaanimaisia vaan matkakirjamaisia.

Bospor Express kuvattuna Istanbulissa. (Kuva: Wikipedia.)

Tuurin matka sinne ja takaisin on viihdyttävä ja myös helppolukuinen. Kyseessä on varsin hyvänmielenkirja, kun kerran mitään järisyttävää matkan varrella ei sentään tapahdu. Kirjailija kokee monenlaista, jännittää aikataulujen pitävyyttä, kirjoittaa Moleskine-muistikirjaansa - ja muistelee kuolleitaan. Tosin tämä manan majoille menneiden muistelu on sillä tavalla irrallista, ettei se esimerkiksi heijastu muuhun kerrontaan, joten teoksen kokonaisuudessa se jää satunnaisuudeksi. Tuuri ajattelee paljon ja myös kirjaa ajatuksensa luettavaksemme, mutta elämää suurempia ajatuksia eteen osuu harvemmin. Ehkäpä joku kuitenkin saa mieliteon kirjata omaan moleskineensa ylös sen, mitä kirjailija pohtii piirtäjä Hokusain innoittamana taiteilijanimen perinnöksi antamisesta (s. 197).

Bospor Express paljastaa ainakin minulle jotain aivan uutta yksityishenkilöstä nimeltä Antti Tuuri. Tilanteen tullen hän saattaa olla varsin koleerinen, eikä pyri sitä peittelemään. Yllätyin myös hänen piirtämisharrastuksestaan. Ja agraariset kuvaelmat junan ikkunasta Balkanin syrjäseuduilla tuovat tietenkin kirjailijalle elävästi mieleen lapsuuden 1950-luvun Pohjanmaalla, sen ajan mummot ja papat ja käsityöläisyyden.

Sujuvassa kerronnassa jotkin kielelliset seikat kiinnittivät huomioni. Erityisesti sanajärjestys, esimerkiksi saksalaistyyliset verbikoreografiat, herätti joskus ihmetykseni. Se ei kuitenkaan estä minua mainitsemasta Tuurin aiempia matkakuvauksia Islannista ja Saksasta. Parin vuoden takainen Matkoilla Euroopassa saattaa vetää minua puoleensa noita kahtakin voimakkaammin.

Mestari Sunin opissa

Kiinan alueen historia on erinomaisen sotaisa. Esimerkiksi vuosina 619 - 518 eKr. käytiin 160 suurta sotaa ja lukuisia vähäisempiä. Ei siis ihme, että miltei jokaisella muinaisella kiinalaisfilosofilla Kungfutsesta ja Laozista (Laotsesta) alkaen oli oma oppinsa sodankäynnistä. Erityisen arvostetuksi nousi erään Mestari Sunin oppikirja aiheesta.

Sunzi, Sodankäynnin taito

Toim. ja kiinasta suom. Matti Nojonen. Gaudeamus, 2005.

Sodankäynnin taito mainitaan Sunzin (eli Mestari Sunin) kirjoittamaksi tai sanelemaksi, vaikka täyttä varmuutta tekijästä ei ole. Se lienee kirjoitettu noin 2500 vuotta sitten, ja siitä on olemassa useita muokattuja editioita eri vuosisadoilta. Teos ei ole säilynyt täydellisenä, mutta onneksi ytimen muodostavat 13 lukua ovat tallessa.

Nopeasti selattuna Sodankäynnin taito näyttää aforismisarjalta. Muoto johtuu siitä, että tiivis ilmaisu oli vaivattomammin opittavissa ulkoa ammattimaisille kertojille. Lisäksi lyhytmuotoisen teoksen kopiointi kävi nopeammin kirjapainotaitoa edeltävässä maailmassa.

Ikuisessa virrassa

Kyseessä ei ole pelkkä tekninen opaskirja, vaan teoksen taustalla piilee daolainen (taolainen) filosofia, jonka hallitseminen olisi hyväksi teoksen ymmärtämiseksi.

Tuttu daolainen yīn ja yáng -kuvio toimii hyvin johdantona perusajatukseen. Sen tärkein vastine teoksessa on käsitepari zheng ja qi eli suorat (avoimet) ja epäsuorat (salatut) toimet. Suora toiminta on kenen tahansa, myös vihollisen, havaittavissa, kun taas epäsuora toiminta, kuten vakoilu ja strategiointi, pyritään pitämään salassa.

Yīn ja yáng.

Kuten yīn ja yáng, myös suora ja epäsuora toiminta ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään - ne tuottavat toinen toistaan. Pimeydestä tulee valoa, valosta pimeyttä, ja samalla lailla ensin salassa pidetty strategiointi muuttuu taistelussa näkyväksi, suoraksi toimeksi (ks. alaviite 1). Keskeistä Sunzin opissa on siis kaiken dynaamisuus. Länsimaisessa filosofiassa perusajatusta edustanee parhaiten antiikin Herakleitos ideoineen kaiken virtaamisesta.

Kun mikään ei ole pysyvää, taistelua johtavan kenraalin täytyy jatkuvasti ottaa vaarin hetkestä ja hetken olosuhteista. Jos hän kykenee huomioimaan tilanteen kaikki piirteet, on tarjolla voitto ylivoimaistakin vastustajaa vastaan, mikäli tämä ei pysty vastaavaan analyysiin.

Jatkuva muuttuvaisuus aiheuttaa myös sen, että historiallisia taisteluita ei voi käyttää sellaisenaan ohjenuorana: "Voittoisia taisteluita ei voi toistaa. Ne ottavat muotonsa loputtomasti muuttuvista olosuhteista." (Luku VI, s. 91.) Sen sijaan on olemassa tietyt perussäännöt, joihin Sunzi keskittyy.

Harhaanjohtamisen taito

Sunzin opissa psykologia on aivan keskeissä roolissa. Sekä vastustajaa että omia joukkoja täytyy osata manipuoloida tarkoituksenmukaisesti.

Vastustajan harhaanjohtaminen ja jymäyttäminen ovat sodan varsinainen suola... Itse asiassa Sunzi julistaa heti aluksi (luku I, s. 64): "Sodankäynti perustuu harhaanjohtamisen taitoon." Jos siis joukot ovat tip-top-taisteluvalmiina, pitääkin näytellä pelokasta ja räytynyttä, ja vastakohtaisessa tilanteessa paras harhautus on tekeytyä suureksi ja mahtavaksi.

Mestarimme kenraali Sunzi.

Harhauttajista taitavampi pääsee ilmeisimmin niskan päälle - harhautusten kilpavarustelussa paras harhautus palkitaan. Niinpä kenraalin lienee viisainta hankkia neuvonantajikseen sodankäynnin agathachristieitä. Mutta muistuttaako Sunzi opettaessaan harhauttamista ja sen tulkintaa kuitenkaan tärkeydestä olla aliarvioimatta vihollista? Esimerkiksi sivulla 108 hän antaa problematisoimattoman neuvon: "Jos vedenhakijat juovat ensin, he ovat janoisia", ikään kuin taisteluvalmis vastustaja - häh!-häh!-häh! - ei saattaisi käskeä hakijoita antamaan tällä tavoin toisen puolen tiedustelijoille vaikutelman janoisista ja keskeneräisistä joukoista.

Psykologisesti hyvin mielenkiintoinen on Sunzin opastus hyökkäystä suunnittelevalle johtajalle: "Kun tunnet vastustajasi ja tunnet itsesi, et ole vaarassa sadassakaan taistelussa." (Luku III, s. 77.) Mahdollisesti hän tarkoittaa oman ja vihollisen kenttäolosuhteitten riittävää tuntemista, mutta kun muistetaan syvemmän psykologian keskeisyys teoksessa, on aiheellista kysyä: Mitä on vastustajan tunteminen? Mitä - ennen kaikkea - on itsen tunteminen? Entä jos käsitykseni itsestäni onkin epärealistinen?

Kuinka pitkä tie sotapäällikön täytyy vaeltaa tunteakseen sisimpänsä Sunzin edellyttämällä tavalla? Viisi vuotta psykoanalyysia? Sissileiri Somaliassa ja osallistuminen Pelkokertoimeen Yhdysvalloissa?

Pestaisitko psykopaatin kenraaliksesi?

Heikkoutta ja vahvuutta eritellessään Sunzi kirjoittaa: "Heikkous on sitä, että valmistautuu toisia vastaan; vahvuus on sitä, että saa toiset valmistautumaan itseään vastaan." (Luku VI, s. 89.) Tässähän on melkoisen käypä määritelmä sille strategialle, jolla psykopaatit panevat lähimmäisensä tanssimaan pillinsä mukaan: he määräävät pelin säännöt haluamallaan tavalla ja saavuttavat siten ylivallan, kun toinen osapuoli tuntee joutuvansa jatkuvasti olemaan varpaillaan. Miten siis psykopaatti soveltuisi sunzilaiseksi kenraaliksi todellisessa sodassa?

Luvussa VIII Sunzi ruotii kenraalille suotuisia luonteenpiirteitä, mutta tuosta analyysista ei suoranaisesti voi tehdä johtopäätöksiä psykopaattikysymyksen suhteen. Itse pitäisin opin dynaamista perusluonnetta esteenä sellaisen ihmisen kohoamiselle hyväksi päälliköksi. Nimittäin psykopaattisuushan lienee jollain tavalla staattinen tila. Kun psykopaatti ei ainakaan täydesti pysty ottamaan osaa yīnin ja yángin ikuiseen virtaan, hän on mukana taistelussa enemmän tai vähemmän staattisin elkein, vähän kuin aina samalla tavalla taistoon vyöryvä panssariajoneuvo. Sunzi itse kirjoittaa tulkintaani vahvistavasti: "Epäjärjestys syntyy järjestyksestä, pelkuruus rohkeudesta ja heikkous vahvuudesta." (Luku V, s. 84.) Psykopaatilta puuttuu kuvion muuttujista ainakin empatia empatiakyvyttömyytensä vastapoolina. 

Historian virrassa

Sodankäynnin taito ulotti kulkunsa vuonna 1772 lopulta myös Eurooppaan, kun ensimmäinen ranskankielinen käännös ilmestyi. Se oli Napoleonille hyvin tärkeä kirja, ja hänen sotaonnensa kääntymistä on analysoitu pyrkimällä etsimään sitä kohtaa Sunzin opissa, jossa hänen lukemisensa alkoi vuotaa. Kenraali Clausewitzin Sodankäynnistä, toinen suuri sotateorian klassikko, ilmestyi vasta vuonna 1832.

Monet vastikään itsenäistyneen Suomen sotapäälliköt saivat korkeimman oppinsa Ranskassa. Heihin kuului mm. A. F. Airo, Mannerheimin oikea käsi toisessa maailmansodassa. Päämajoitusmestari Airo lukikin Sodankäynnin taitoa lakkaamatta jatkosodan aikaan.

Vietnamilaisten johtaja Ho Tši Minh esikuntineen sovelsi Sunzin oppeja menestyksellisesti sodassa sekä ranskalaisia että yhdysvaltalaisia vastaan. Katastrofaalisen Vietnamin sodan jälkeen jenkitkin ottivat opuksen kauniiseen käteensä.

Sodankäynnin taito perinteisenä bambupuisena rullakirjana.

Sodankäynnin taidon vaikutus läntisiin sotastrategeihin jatkuu uudellakin vuosituhannella. Sotakorkeakoulujen lisäksi myös kauppakorkeakoulut opettavat Sunzia edelleen. Kun kerran "markkinapaikka on kuin taistelukenttä", on teos luontevasti kohonnut liike-elämässä tärkeäksi strategiaoppikirjaksi.

Nokian toimitusjohtaja Stephen Elop lähetti alkuvuodesta 2011 työntekijöilleen kohua herättäneen kirjeen, jossa hän vertasi Nokiaa palavaan lauttaan. En tiedä, onko manööverin juuria pohdittu mahdollisen Sunzi-vaikutteen näkökulmasta (ks. alaviite 2). Sunzi nimittäin kannustaa sotapäällikköä ajamaan joukkonsa epätoivoiseen tilanteeseen, jotta nämä antaisivat taistelussa kaikkensa (ks. alaviite 3). Saattoiko kenraali Elop lietsoa hätämielialaa saadakseen sotaväkensä vastaavaan äärimmäisyystilaan? Nokia-johtajan kirje päätyi kuitenkin heti julkisuuteen, mikä saattoi olla sen pahin heikkous - epäsuoran toiminnan (qi) alueeseen kuuluva vesittyi vuotaessaan suoran (zheng) alueelle. 

Sodankäynnin taidolla on ollut suuri vaikutus varsinkin itäaasialaiseen populaarikulttuuriin. Teosta on sovellettu ja siteerattu erityisesti alueen miekkamieskirjallisuudessa ja taisteluelokuvissa. Hollywood-tuotannoista esiin nostetaan usein ylimpänä Oliver Stonen liike-elämän kuvaus Wall Street – rahan ja vallan katu (1987), joka sisältää useita Sunzi-sitaatteja.

Kirjan XIII luvussa Sunzi esittelee viisi erilaista vakoilijalajia, mikä sai minut itseni ideoimaan raakilemaisen idean tiedustelupelistä. Se soveltuisi hyvin tietokoneelle jonkinlaisena edistyneenä ja elävöitettynä Mastermind-sovelluksena. 

Lisälukemiseksi  

Sodankäynnin taito ilmestyi suomennettuna ensimmäisen kerran vuonna 1982. Tuo Heikki Karkolaisen käännös perustuu kuitenkin englanninkieliseen välitekstiin, ja Matti Nojosen myöhempi, alkuperäisteksteihin pohjaava suomennos lienee muutenkin kattavammin alueeseen perehtynyt. Karkolaisen suomennoksessa Sunzin nimi on muodossa Sun Tzu, mitä kirjoitusasua ei enää suositella.

Kiina-asiantuntija Nojonen julkaisi kolme vuotta Sunzi-käännöksensä jälkeen toimittamansa ja suomentamansa kirjoituskokoelman Jymäyttämisen taito. Strategiaoppeja muinaisesta Kiinasta (Gaudeamus, 2008). Sunzin lisäksi teokseen sisältyy tekstejä kymmeniltä muilta kiinalaisilta strategiaklassikoilta.

Hyvänä yleislähteenä muinaiseen kiinalaiskulttuuriin toimii Jyrki Kallion toimittama Jadekasvot. Valittuja tarinoita Kiinan muinaisajoilta (Gaudeamus, 2005).

• Tämä Sunzi-esittely on poikkeuksellisesti syntynyt. En valinnut teosta itse, vaan päätös syntyi eräänlaisen deus ex machina -menettelyn perusteella.

________________________________ 
(1) "Sodankäynnissä voimakapasiteettia muodostettaessa on olemassa vain epäsuoria ja suoria toimia, mutta niiden yhdistelmät synnyttävät ehtymättömiä mahdollisuuksia. // Epäsuorat ja suorat toimet saavat alkunsa toisistaan. Tämä on loputon kehä - kuka kykenee käyttämään sen loppuun?" (Luku V, s. 83.)
(2) Tomi T. Ahonen ruotii laajasti Elopin suhdetta Sunzin oppeihin tässä tekstissään. En ole tarkistanut, puuttuuko hän esiin nostamaani näkökulmaan.
(3) "Heitä heidät kuoleman maastoon ja he selviävät. Työnnä heidät kuolettavaan maastoon, niin he jäävät henkiin." (Luku XI, s. 129.)