Alice Munron kosmoksessa

Prototyyppisessä kaunokirjallisessa tarinassa on alku, keskikohta ja loppu. Siistiä, muttei kovin elämänmukaista.

Elämälle kun on ominaista se, että se koostuu lukemattomista irrallista sirpaleista, joista voi olla työlästä päättää, ovatko ne esimerkiksi alku-, keski- vai loppusirpaleita. Nuo lukemattomat sirpaleet limittyvät epämääräisen sumeasti toistensa lomaan. Eikä siinä vielä kaikki: sirpaleiden tarinaa ei edes ole olemassa, ennen kuin joku sirpaleet eletystä elämästä poimii, periaatteella tai toisella. Mistä takuu sille, että kertojan koostama tarina vastaa todellisuutta?

Kanadalaisnovellisti Alice Munron kokoelma Kallis elämä ilmestyi kotimaassaan viime vuonna. Sen 14 novellia pyrkivät vastaamaan juuri tähän elämänmukaisuuden vaatimukseen. Mosaiikkimaisista ja niin epävarmoista säikeistä tämä rakas, kallis elämä harsiutuu kokoon.

Alice Munro: Kallis elämä. Kertomuksia
(Dear Life, 2012)
suom. Kristiina Rikman, Keltainen kirjasto 449, Tammi 2013, 319 s

Hyväksi esimerkiksi kokoelman elämänmukaisuudesta kelpaa vaikkapa kolmas novelli "Lähdössä Maverleysta". Se on omalla tavallaan hyvin uskollinen todelliselle maailmalle: Alkuasetelmassa Maverleyn pikkupaikkakunnan elokuvateatteri tarvitsee uuden lippujen repijän. Eipä alkuasetelma aavista, miten tarina on jatkuva, mitä käänteitä se on sisältävä, miten se on päättyvä, mihin ja milloin. Ennen novellin loppua ei edes oikein voi tietää, mistä tarinassa on kyse - elämästä kun kysymys on. Elämään kuuluvat satunnaiset yksityiskohdat, kuten invalidivaimon perustama lukupiiri ja hyödytön käynti postissa.

Elämänmakuisesta hajanaisuudestaan huolimatta "Lähdössä Maverleysta" muodostaa todellisen juonitarinan, kuten suurin osa kokoelman kertomuksista. Juonitarina on jopa erityisen jännittävä, kun lukija ei voi olla normaaliaikaisella lailla varma edes siitä, mitä juonitarinaa tässä oikein ollaan rakentamassa. Kyseessä saattaa olla kokoelman jännittävin novelli. Jotkin irralliset ja odottamattomat repliikit siinä tarjoavat kieroja välähdyksiä malliin Roald Dahl: "Mehän voisimme kidnapata hänet" (s. 78), ja (mahdollisen tai kuvitellun syöjättären luontoa osoittavasti:) "Minä voisin käydä kokkaamassa sinulle joskus. Olisiko se hyvä ajatus?" (s. 94).

On eri asia, onnistuuko kirjailija yllättämään tai järkyttämään lukijansa vain taitavan sepittäjänkykynsä ansiosta vai heijastaako käänne myös aitoa elämänmukaisuutta. "Sorakuopan" ensimmäiset sivut lukija vastaanottaisi arvattavasti aivan toisin, jos jo siinä vaiheessa tietäisi, millainen käänne häntä odottaa. Juuri näinhän sitä käy oikeassakin elämässä: käänteet ilmestyvät arvaamatta eteen, ja niitä edeltävä historia ei olekaan pelkkää taakse jätettyä johdantoa, vastoin kuin kirjoissa niin usein.

***

Kokoelman novellit ovat useimmiten vain parikymmensivuisia. Silti niiden kaikkien ajallinen kaari on laaja, monesti useitten vuosikymmenein mittainen. 1930-luvulta alkanut kertomus voi päättyä sähköpostiaikaan. Samassa novellissa saattaa tulla käsitellyksi hyvin taloudellisessa mitassa montakin elämänkertaa. Liikutaan esimerkiksi Vancouverissa tai Torontossa, ja Kanadan laajalla maaseudulla. Hyvin usein taustalla kummittelee Munron nuoruusajan maailmansota. Kirkkoyhteisö - anglikaaninen, unitaarinen, katolinen tai muu, yhdessä novelleista jopa mennoniittalainen - on henkilöille tärkeä viitetausta.

Minun piti lukea Kallista elämää viidenteen novelliin "Turvasatama" asti, ennen kuin uskalsin vakuuttua siitä, että Munro on ihan oikeasti myös humoristi. Kirjailijan huumori kohoaa kerrotusta orgaanisen pakottomatta ja on siksi niin luontevaa, tavallisesti, mutta "Turvasataman" loppua pitäisin kyllä teennäisen naurattavaan pyrkivänä. Korkeimmillaan huumori taitaa olla novellissa "Ylpeys", joka esittelee elämän tahattomana farssina. Pohtiessaan yhden huulihalkion suunnattomia seurauksia se sijoittuu samalla naurun tasanteelle kuin taannoinen Suomalaisia tähtihetkiä -tv-sarja.

"Järvi näköetäisyydellä" sukeltaa riemastuttavan oivaltavasti muistisairaan maailmaan. Munro vangitsee novelliin suorastaan svengaavasti muistisairaan maantiestä irronneen logiikan ja vaivattoman työlään mielenliikkeen, muistisairaan ikuisen preesenstilan. Mutta vesittääkö viimeisen sivun totunnainen yllätyskäänne kertomusta? Minulla kävi kokoelman ääressä useammankin kerran mielessä, tuottavatko lopetukset Munrolle vaikeutta. Yksityisissä muistiinpanoissani luonnehtisin joitain lopetuslauseita suorastaan heikoiksi.

***

Kalliin elämän kymmentä ensimmäistä novellia seuraa erillinen kokonaisuus (s. 259 - 319), jolla on oma otsikkonsa "Finaali". "Finaali" koostuu neljästä omaelämäkerrallisesta novellista, joihin Munro toteaa sisällyttäneensä kaikkein tärkeimmän sanottavansa elämästään. Ne kertovat ratkaisevista kokemuksista, jotka tekivät Alicesta oman erillisen itsensä ja sen kirjailijan, joka hänestä lopulta tuli.

Munro parivuotiaana. (Kuva: The New Yorker.)

Omaelämäkerrallisista kirjoituksista erityisesti "Yö" antaa niin autenttisen kuvan pelottavaan erillisyyteensä heräävästä nuoresta ihmisestä, että tuntuu suurin piirtein mahdottomalta, että taitavinkaan kirjailija pystyisi jakamaan vastaavaa tietoa kuvitteellisen henkilöhahmon kautta.

Nelikon päätös "Kallis elämä" tarjoaa konkreettiset avaimet Munron kirjailijanominaislaatuun. Varsinkin äitiään tarkkailemalla nuori Alice tulee tietoiseksi siitä, miten tarinat syntyvät ja miten ne synnyttyään vaikuttavat elämään. Tuttu kertomus muuttuu ajan mukana, ja totuus siinä samalla. Järkensä valon menettäneen rouva Netterfieldin episodi osoittaa, että ilmeisimmältäkin vaikuttava tulkinta voi osoittautua virheelliseksi. Saattaako siis erehdys olla totuutta todennäköisempi lopputulos?

Miltei kaikkia Munron novellihenkilöitä erehdys ainakin leimaa. He tekevät vääriä tulkintoja sekä itsestään että toisistaan. Itsekäsitys on valheelle rakennettu. "Dolly"-novellin minäkertoja purkaa näennäisen viisaasti aviomiehestään tekemiään havaintoja:

Jatkoin kirjoittamalla, etteivät mitkään valheet ole yhtä väkeviä kuin ne, joita kerromme itsellemme ja joiden kertomista emme valitettavasti voi lopettaa, kaikki se moska sisällämme ja valheet kalvavat meidät hengiltä, kuten hän pian tulisi huomaamaan. (S. 251.)

Sitten selviää, että vuodatus osuu parhaiten juuri kertojan itsensä nilkkaan. Hänelle käy kuin "Corrie"-novellin nimihenkilölle, joka tajuaa, että "esipuhe nykyhetken todellisuuteen on kirjoitettava kokonaan uusiksi" (s. 179).

Itsevalheeseen sisältyy oma armonsakin, sillä se sallii anteeksiannon itselle, kuten kirjailija korostaa "Finaalinsa" loppuhuipennuksessa. Silti Munron kosmos on kovin apea. Omissa, vääjäämättömissä harhatarinoissaan elävät hahmot eivät kykene hallitsemaan todellisuuttaan kaksisesti, ja siksi elämänkamppailun lopputulos saattaa olla korkeintaan tyydyttävä. Toisaalta "kaikkihan olisi voinut mennä huonommin, paljon huonommin" (mp.).

***

Kokoelman toinen novelli "Amundsen" onnistui tekemään minuun aivan erityisen vaikutuksen. Tahattomasti ehkä, sillä en ollut sitä aloittaessani varma neljän omaelämäkerrallisen kirjoituksen sijainnista (jostain syystä suomennoksen sisällysluettelosta on jätetty tämä tärkeä tieto pois), ja muutaman sivun jälkeen aloin epäillä, että tämä hyvin alakuloiseen maailmaan sijoittuva tarina on yksi niistä. Erehdykseni muistuttaa tietenkin kirjallisuusfilosofisesta probleemista: onko fiktion loppujen lopuksi mahdotonta saavuttaa samaa koskettavuusvoimaa kuin faktan? "Amundsenissa" nuori nainen matkustaa syrjäiseen keuhkoparantolaan opettamaan sairaalan lapsipotilaita. Novelli luo hyvin moniaspektisen todellisuuden, jossa on voimakas eletyn tuntu. Kerrotussa vääjäämättömässä rakkaustarinassa olen tunnistavinani samaa tuskaa kuin Waltarin joissain pienoisromaaneissa, tällä kerralla suhteen heikomman osapuolen kokemana.

Alice Munro (s. 1931) on kirjallisuusnobelisteista tuorein, ainoastaan pari kuukautta sitten jalustalle nostettu. Kalliin elämän oli tarkoitus ilmestyä suomeksi vasta ensi vuonna, mutta palkinto pani Tammen kiirehtimään julkaisua.


Kirjailija itse on ilmoittanut, että Kallis elämä on hänen viimeinen teoksensa. Minulle se on ensimmäinen, jonka olen häneltä lukenut. Nobel-aateluus velvoittaa, ja niinpä, vaikka kokoelman satunnaisuuksia täynnä rynnistäviin tarinoihin luottaa uskoa, toivon, että joissain varhaisemmissa novelleissaan hän onnistuu järisyttämään vieläkin oikeammin. 14 on vuodesta 1968 lähtien ilmestyneiden novellikokoelmien kokonaismäärä.

Jokatyttö jumalten vieraana

Puuhakas musta orava Ratatöskr, 'porahammas', vilisti puun latvan ja juuren väliä kantaen pahansuopia viestejä latvuksen linnulta valppaalle mustalle Nidhøggr-lohikäärmeelle, joka lepäsi juurakon ympäri kiertyneenä ympärillään lauma kiemurtelevia matoja. (S. 19 - 20.)

Ei liene mitenkään harvinaista, että tunnen lähinnä juutalais-kristillistä, kreikkalais-roomalaista ja suomalaista mytologiaa mutta että sen sijaan minulle on jäänyt melkoisen kartoittamattomaksi skandinaavis-germaaninen mytologia Odineineen, Friggeineen, aasoineen, Valhalloineen ja ragnarökeineen. Tuo mytologia kuitenkin elää yhä, voimakkaimmin nykyään kai Wagnerin Sormus-tetralogian kautta.

Maineikas brittikirjailija A. S. Byatt (s. 1936) sattui syntymään sellaisten kirjahyllyjen katveeseen, että erityisesti skandinaavis-germaaninen mytologia kävi hänelle henkilökohtaisesti merkitykselliseksi. Sen hän toteaa ja todistaa parin vuoden takaisessa romaanissaan Ragnarök (Ragnarok, 2011), muinaisten myyttien uudelleenkirjoittamassaan, jota olisi epäkunnioittavaa ja sitä paitsi valheellista nimittää vain hänen lukupäiväkirjakseen kyseiseen tarustoon, vaikka romaanin alussa tuolta saattaisikin tuntua.

Byattin romaani toimii vähintään yleissivistävänä lähteenä muinaiseen pohjoiseurooppalaiseen mytologiaan, ellei sitä halua muulla tavalla lukea. Keskeisten hakuteosten lähdeluettelo löytyy kirjan lopusta. Ragnarökiin tarttuminen saattaa pelottaa, jos pohjoisten tarujen hahmot ja ympäristöt ovat ennestään tuntemattomat, mutta onneksi saatan vapauttavan lohduttavasti todeta, että romaani ei suinkaan vaadi kyseisten mytologioiden tuntemista ennestään.

A. S. Byatt: Ragnarök. Jumalten tuho
(Ragnarok. The End of Gods, 2011)
suom. Titia Schuurman, Keltainen kirjasto 441, Tammi 2013

Ragnarökin kokija on "laiha lapsi sota-aikana". Heti romaanin aloitussanat paljastavat, että tuo tyttö on kolmivuotias maailmansodan alkaessa - samanikäinen kuin kirjailija Byatt tuolloin vuonna 1939. Byatt kuitenkin kieltää romaanin "omaelämäkerrallisuuden" - tekijät vain sattuvat loksahtamaan hyvin paikalleen sillä tavalla (ks. s. 144). Laiha tyttö sota-ajassa on enemmänkin jokatyttö, miltei myyttinen olento itsekin.

Edessä on jotain aivan muuta kuin tyypillisen juonivetoinen romaani. Varhaiskypsä tyttö löytää muinaista skandinaavis-germaanista mytologiaa käsittelevät tietokirjat ja uppoaa niihin syvästi. Romaanin kertoja puolestaan uudelleenkertoo vanhat myytit siinä aistivoimaisessa rikkaudessa, jossa tyttö ne vastaanottaa ja mieltää. Pieni tyttö on tabula rasa, ja sitten tulevat myytit ja avartavat tytön maailman ja kokemuksen, kun hän kehittyvän mielikuvituksensa kautta "alkulukee" ne ensi kertaa, tuoreesti.

Milloin kuljit viimeksi metsässä kuin lapsi? Ihmisyksilön ja ihmislajin varhaisuus käyvät käsi kädessä, Byatt tulee todentaneeksi. Metsä on lapselle samalla lailla kuin varhaiselle ihmiselle ikuinen maaginen alkumetsä: täynnä henkiolentoja - puilla, kallioilla ja kaikella on sielu.

Myytit siis rikastuttavat paitsi tytön mielikuvituksen myös sen maailman, johon tyttö on syntynyt. Arki saa kehykset ja mielen myytin kautta. Taustalla on mainittu sota, ja isä on siinä mukana, lentäjänä jossain kaukana käsittämättömässä Pohjois-Afrikassa. Nykyhetken lentosotamiehet ovat myyttien Villi metsästysseurue (s. 42). Raaka, aggressiivinen ja toivoton lopunajanmytologia istuu meneillään olevaan todellisuuteen täydellisesti.

Kaikki päättyy maailman loppuun - Ragnarökiin, jumalten hämärään, jumalten tuhoon. Miten muutoin tämä hirveä sota saattaisi saada päätöksensä?

***

Varhaiskypsä tyttö on myös varhaiskypsä kulttuuri-ihminen, joka tajuaa mytologioiden fiktiivisyyden jo varhain lukiessaan rinnakkain eri kulttuuripiirien muinaisia maailmanselityksiä. Kaikki mytologiat muuttuvat hänelle fiktioksi, niin myös vallitsevan uskonnon juutalais-kristilliset myytit. Tyttö vastaanottaa nekin kaunokirjallisuuden tapaan.

Raamatun syntiinlankeemuskertomuksesta tyttö ei löydä oikein ketään, jolle uhrata myötätuntonsa. "Paitsi kenties käärmeen, sillä käärme ei ollut mitenkään pyrkinyt viettelijän tehtävään. Se halusi vain luikerrella puun oksissa." (S. 26.)

Skandinaavis-germaanisessa jumalperheessä tytön erikoissuosikki on Loki. Loki poikkeaa niin kovin muista jumalista, jotka istuvat staattisina valtaistuimillaan:

Loki oli ilkamoiva ja vaarallinen, ei hyvä eikä paha. Thor oli koulukiusaaja möreän ukkosen ja piiskaavan sateen mittoihin suurennettuna. Odin oli Valta, hän oli vallassa. Loki ylitti ymmärryksen, hän liekehti ihmetystä ja teki mitä huvitti. (S. 45.)

Tyttö tajuaa myös mytologioiden ylikulttuurisen samankaltaisuuden:

Kaikkea oli aina kolme, se oli tarinoissa sääntönä, niin myyteissä kuin saduissakin. Se oli Kolmen sääntö. Kristinuskon tarinassa kolmikkona ovat ärtyisä isoisä, piinattu hyvä mies ja siipiään räpyttelevä valkea lintu. (S. 32.)

Loki-jumala 1700-luvun islantilaistulkintana.

Byatt liittää romaaniinsa jälkipuheen, esseen "Ajatuksia myyteistä" (s. 136 - 148). Kannattaisiko se lukea ennen vai jälkeen varsinaisen romaaniosuuden? Innostava "Ajatuksia myyteistä" toimii Byattin omana johdatuksena, tulkintana ja lukuohjeena teokseen ja tarjoaa lisäksi ytimekkään johdannon myytin syvyyksiin. Että myytit syntyvät ihmisen kohtaamisesta käsittämättömän kanssa. Että myyttien hahmoilla ei ole omaa persoonaa eikä omaa psykologiaa vaan vain ominaisuuksia. Että myytti eroaa sadusta hyvin ratkaisevalla tavalla. Senkin, että useat myytit on uudelleenprässätty länsimaiselle lukijalle juutalais-kristillisen mankelin kautta. Ja avaapa "Ajatuksia myyteistä" näkökulman siihenkin, millaiset ovat näkymät ragnarökiin uudella vuosisadalla.

Helpoin tapa syventää omaa tuntemusta romaanin tarjoamasta maailmasta lienee Byattiltakin kiitoksensa saava tanskalaisen filosofi-kirjailija Villy Sørensenin myyttiuudelleenkirjoittama Ragnarök. Jumalten tuho (alkuteos 1982). Ja antaa Byatt avaimet tarttua myös Nietzschen varhaiskauden suureen klassikkoon Tragedian syntyyn (1872).

Muistan kiittää Titia Schuurmanin suomennostyötä. Ei ole saattanut olla helpoin mahdollinen tehtävä kääntää kaikkine erikoissanastoineen sitä erikoislaatuista elämää kuhisevaa ja yltäkylläisen runsasta kosmosta, johon myytit sota-ajan tytön johdattavat tämän tehdessä tietään maailmaan.

• Villa Derrickeria uinuu lokakuun ajan ja palaa julkaisulinjalle marraskuun myötä.

Goottilainen sappermäntti

Jossain Tšekinmaan, Baijerin ja Itävallan rajamailla on suunnaton keskiaikainen linna, kertoo päivän teksti. Keskellä linnoitusta on sydäntorniksi kutsuttu jyhkeä torni, johon linnan väki muinaisina aikoina vetäytyi vainolaisen uhatessa, sillä torni on ikiaikaisesti ollut valloittamaton. Nyt tornia asustaa yksinään 98-vuotias paronitar von Ausblinker, korkeasyntyisen sukunsa viimeinen vihanta, joka on valmis puolustamaan perintöosaansa viimeiseen järjenpisaraansa asti taistelussa nykymaailman realiteetteja vastaan.

Jennifer Egan: Sydäntorni
(The Keep, 2006)
suom. Heikki Karjalainen, Keltainen kirjasto 443, Tammi 2013

Hyppysissäni on yhdysvaltalaisen Jennifer Eganin romaani Sydäntorni (2006), ja tarina jatkukoon: Linnan on hankkinut omistukseensa amerikkalainen Howard King, jolla on ollut tilaisuus heittäytyä jo 34-vuotiaana eläkkeelle, kiitos sijoittamalla hankitun upporikkauden. Hänellä on tarkoituksena restauroida linnasta ylellinen retriittihotelli, johon tekniikan piinaama nykyihminen voi vetäytyä kohtaamaan aidon itsensä ja mielikuvituksensa. Tiellä on vain sydäntorniin linnoittautunut paronitar...

Romaanin varsinainen päähenkilö on kuitenkin Danny, Howardin serkku, jota aikuiselämä on kohdellut vähemmän maireasti. Sukulaispoikien yhteisistä nuoruudenkokemuksista saattaisi juontua kalavelkoja perittäväksi, mutta Howardpa päättää ystävällisimmin kutsua Dannyn mukaan restaurointihanketta toteuttamaan. Miksi ihmeessä?

Sydäntornia sopinee kutsua postomodernistiseksi goottilaiseksi romaaniksi, jollaisena sitä on markkinoitu. Aineksia gotiikkaan riittää: linnan alla kuulemma risteilee salaisten luolien labyrintti, kaksi sisarusta on perimätiedon mukaan hukkunut sisäpihan altaaseen Herran vuonna 19 sataa ja 12, paronittarella on outoa taikajuomaa odottamattomien herravieraiden varalta, ja linnaan liittynee muutakin paranormaalia, kuten mahdollisesti hukkuneiden kummittelutaipumusta. Kuulostaa hyvältä kirjan kansiliepeessä, eikö vain? Mahdollinen kauhu ei kuitenkaan kohoa lähellekään hälyttävää tasoa; romaani hakee paikkansa genren ns. nitrovapaasta vyöhykkeestä.

***

Sydäntorni haluaa olla vakavasti otettava nykyromaani, ja siksi sen kertojaratkaisussa on oma jujunsa. Juju piilee siinä, että Dannyn ja linnan tarina syntyy vähä kerrallaan vankilan kirjoittamisterapiaryhmässä, jossa sitä kehittelee rangaistusvanki nimeltä Ray.

Mistä Ray ammentaa ainekset tarinaansa? Juonta tuntuu pulppuavan muistakin lähteistä kuin kirjallisesti lahjakkaan vangin mielikuvituksesta... Mikä siis saattoi olla Rayn rooli kohtalokkaiksi yltyneissä tapahtumissa? Kuka tarinan hahmoista hän on?

Lukija vihitään tietoisuuteen Dannyn ja linnan sisätarinan todellisesta kertojasta vasta sivulla 29, jossa minäkertoja Ray odottamatta liu'uttaa itsensä etualalle:

Lopputulos: Danny ei osannut sanoa, miksi oli lähtenyt näin pitkälle matkalle. Miksi minä menin kirjoituskurssille? Ensin luulin, että halusin päästä edes hetkeksi eroon kämppiksestäni Davisista, mutta ehkä siihen oli jokin muukin syy. 

Epäilemättä joku miettii juuri nyt, että kuka helvetti minä oikein olen. No, minä olen se kundi, joka täällä on äänessä. Joku on aina äänessä, vaikka usein onkin vaikea sanoa, kuka tai miksi. Opettajamme Holly sanoo niin.

Tämän jälkeen kaksi tarinaa - Dannyn tarina ja Rayn itsensä kertoma tarina sen syntymisestä levottomassa vankilaympäristössä - vuorottelevat keskenään. Pidän minätarinaa vankilasta ylivoimaisesti onnistuneempana. Siinä on vahva autenttisuuden tuntu, ja siinä Egan osoittaa, että hänellä on todellisia kertojan kykyjä. Kuvauksen letkeä humoristisuuskin antaa oman potkunsa. Sen sijaan tarina Dannysta ja linnasta ei mielestäni nouse missään vaiheessa oikein siivilleen; tuntu tarinan konstruoidusta sepitteellisyystä alkaa leimata lukemistani kohta aloituksen jälkeen ja jatkuu samanlaisena loppuun asti. Puhtaasti juonitarinakaan kertomus ei vakuuttane? Loppusuoran jännitysmomenttikin purkautumisineen on vähän kuin keskinkertaisesta nuortenkirjasta...

Onneksi Sydäntorni tarjoaa muita arpalippuja lukijalle noukittavaksi matkan varrella. Valpas lukija poimii lukuisia vastaavaisuuksia, paralleeleja, vertailukohtia, jotka kirjailija Egan on sirotellut eri tarinoihinsa ja niiden kertomiin eri todellisuuksiin. Miten monessa muodossa esimerkiksi alussa kerrottu poelainen kauhujuttu serkusten nuoruudenkesäretkeltä toistuu romaanin mittaan? Tai miten vankilan arki kuvastuu Rayn kirjoittamaan todellisuuteen? Liikkeelle voi lähteä ihan konkreettisesti tabusanojen pelle ja luola esiintymisestä kahdessa tarinassa. Logiikka, jolla jotkin vastaavaisuudet tarinoiden kesken hitsataan yhteen, on paradoksin logiikka. Kyseessä on postmodernistinen mahdoton kuvio, velmuilu rationaalisuuden kustannuksella.

Mikä on todellista? Sydäntorni kysyy sivulla 217, ja tätä kysymystä näkisin romaanin pohjimmiltaan peilaavan rönsyävistä kuvastimistaan. Dannylle, nykyihmisen perikuvalle, tärkeintä on ollut sähköinen todellisuus sosiaalisine medioineen ja välittömine puhelinyhteyksineen, mutta entä kun hän lopulta joutuu epäilemaan välitöntä aistitodistustaankin? Miten todellinen on rangaistusvangin kirjoittamisryhmässä sepittämä tarina? Voiko rangaistusvanki Ray nähdä jotain todellista läpinäkymättömän ikkunan takana? Sen enempää kuin hänen sellitoverinsa Davis kuunnella jotain todellista nikkaroimastaan, säälittävästä apparaatista?

***

Kaikista ansioistaan huolimatta romaani jäisi minulta nyt jälkiviisauden silmin kokonaan lukematta. Sillä mitä uutta tai vastaanottamisen arvoista se oikeastaan kykenee tarjoamaan? Mielestäni Sydäntorni on muodollisesti pätevä nykyromaani eikä enempää, mahdollisesti (tai ainakin toivottavasti) paikkansa Keltaisen kirjaston prestiisisarjassa ansainnut. Esimerkiksi kerrontateknisesti pidän sitä vain yhtenä variaationa postmodernistisesta kerronnallisesta labyrintista - vastaavia variaatioita on jo valmiiksi röykkiöittäin. Paul Auster tekee sen elegantimmin.

Itse juonitarinaankin Dannysta ja linnasta minulla on epäortodoksinen näkökulma... Varsinkin alkusuoralla pohdin, millaisen Aku Ankka -tarinan Carl Barks olisi samoista värkeistä koonnutkaan pystyyn. Esimerkiksi tämä kohtaus on sarjakuvallisesti mitä inspiroivin:

Mutta Howard (lue: Hannu-serkku) halusi näyttää hänelle linnaa, ja lopulta Danny (lue: Aku) teki niin kuin melkein aina vaikutusvaltaisten ihmisten kanssa: hän alistui.

Kierros alkoi niin kuin keskiaikaisessa linnassa saattoi odottaa, jos asiaa yleensä vaivautui ajattelemaan etukäteen. Haarniskoita. Seinillä vanhojen lamppujen nokijälkiä. Pieni kirkkona toimiva huone, jonka ikkunassa oli lasimaalaus. Suurimman vaikutuksen Dannyyn (lue: Akuun) teki iso sali: siellä oli pitkä puupöytä ja kullanväriset kattoparrtut ja kattokruunut täynnä kynttilälamppuja. (S. 56.)

Ankkalinnan oma femme fatale Milla Magia saisi itseoikeutetun roolin torniinsa eristäytyneenä noitaparonittarena?

***

Minä en ole koskaan ollut voimasanojen enkä ruman kielenkäytön ystävä. Siksi Sydäntorni tuotti minulle ylimääräistä koettelemusta ja ylimääräistä vastusta ronskeine ilmaisuineen.

Aloitteleva kiroilija. (Kuva: Elina Vanninen / Papunet.net.)

Voimasanojen olemusta on kuitenkin pyritty lähestymään tieteenkin näkökulmasta, ja tuo psykologia selittänee, mihin voimasanojen mana myös kaunokirjallisessa kerronnassa perustuu. Nimittäin varsinkin vankilan minäkerronnassa kerrontaan kerääntyy ilmaisullisuutta, joka ilman rumaa kieltä olisi vaikea saavuttaa, täytyy minun vastahakoisesti tunnustaa. Suomentaja Heikki Karjalainen on nähtävästi näissäkin kohdissa löytänyt onnistuneen vastaavaisuuden englannin ja suomen rekisterien välillä.

Voimasanoista vielä sen verran, että lukuisien amatöörien suussa ja kynässä ne eivät onnistu kohoamaan alkuperäisten malliensa ilmaisullisuuteen vaan latistuvat vain siksi samaksi loaksi, josta todellinen kirjailija on ne kerran nostanut ilmaisunsa aidoiksi rakennuspuiksi. Amatöörien voimasanat eivät itse asiassa edes yllä alkuperäisen loan tasolle vaan loallisuuden kliseinä edustavat ilmaisullisesti pelkkää loan lokaa, jos sitäkään.

Aika harvalla taitaa olla hallussaan voimasanojen esteettinen pragmatiikka koko mittavuudessaan. Siksi kai kiroilija niin usein kuulostaa vielä tahattomasti koomiseltakin? Varo siis halpoja kopioita. Näissä mietteissäni ajatuksiini pulpahtaa Henry Miller (1891 - 1980). Hän taisi olla ruman kielenkäytön todellinen apostoli ja maestro? Uskaltaisinko viimein, tällä nykyisellä ymmärrykselläni, raottaa edes yhtä hänen kirjaansa?

***

Jennifer Egan. (Kuva: Tammi.)

Jennifer Egan (s. 1962) on taustaltaan tutkiva journalisti ja yhteiskunta-aktiivi. Hänen kaunokirjallinen tuotantonsa koostuu joukosta novelleja ja neljästä romaanista, joista Sydäntorni on kolmas.

Neljä vuotta Sydäntornin jälkeen ilmestyi Aika suuri hämäys (A Visit from the Goon Squad), joka räjäytti pankin ja tuotti Eganille peräti Pulitzerin palkinnon vuonna 2011. Aika suuressa hämäyksessä kirjailija kokoaa tarinansa vielä useammasta lähteestä ja vielä moninaisemmista aineksista kuin Sydäntornissa.

Laukka järjen tantereilla

Järki voi olla aika järjetön kapine.

Me muistamme, miten valistusaika korotti järjen Järjeksi, jonka seurauksia - hyviä ja vähän huonompiakin - olemme saaneet todistella uusimmassa historiassamme. Jo omana aikanaan, tuliteränä, valistuksen Järki herätti valistuneemmissa vähemmän kunnioittavia näkemyksiä. Nykyaikaan pelastuneista näkemyksistä tunnetuin on Voltairen satiiri Candide (1759), jossa päähenkilö matkaa ympäri karttapalloa kartoittaakseen tätä "parasta mahdollista maailmaamme".

Nyt meillä on edessämme Italo Calvinon Esi-isämme-trilogia (I nostri antenati) eli "heraldinen trilogia" (1952 - 59). Calvino on yksi voltairelaisen satiirin maineikkaimpia jatkajia, erityisesti näissä kolmessa romaanissaan, joiden fabuloiva saturomaanius tarjoaa avarat puitteen satiirille. Kuin alleviivaukseksi voltairelaiselle perinnölleen Calvino jopa sijoittaa trilogian kaksi ensimmäistä osaa suurenmoiselle 1700-luvulle.

Calvino (1923 - 85) nousi nopeasti Italian kirjallisuuden kaapin päälle. Kun Calvinon mentori Cesare Pavese surmasi itsensä elokuussa 1950, nuorukaiselle oltiin jo pian sovittelemassa tämän manttelia maansa merkittävimpänä kirjailijana. Tuossa vaiheessa Calvino oli julkaissut vasta esikoisromaaninsa, jota seurasi vuonna 1952 Halkaistu varakreivi, trilogian aloitusosa.

Italo Calvino: Halkaistu varakreivi
(Il visconte dimezzato, 1952; suom. Jorma Kapari)
Keltainen kirjasto 96, 2. painos, Tammi 2004 (1970), 115 s.

Italo Calvino: Paroni puussa
(Il barone rambante, 1957; suom. Pentti Saarikoski)
Keltainen kirjasto 29, Tammi 1960, 249 s.

Italo Calvino: Ritari joka ei ollut olemassa
(Il cavaliere inesistente, 1959; suom. Pentti Saarikoski)
Keltainen kirjasto 41, Tammi 1962, 127 s.

Kai tahallaan Calvino on tehnyt Halkaistun varakreivin sijoittamisen historian aikajanalle hiukan kinkkiseksi. Alussa käydään sotaa turkkilaisia vastaan, millä viitattaneen 1600-luvun lopun taisteluihin itäisessä Keski-Euroopassa. Toisaalta yhteisön virkapuolella lääkärillä Trelawneyllä on historia kapteeni Cookin laivastossa, ja tutkimusmatkailija tunnetusti aloitti seilaamisen vasta seuraavan vuosisadan jo ollessa varsin varttunut.

Joka tapauksessa romaanin päähenkilölle, varakreivi Medardo di Terralballe, käy turkkilaissodassa vanhanaikaisesti. Hän joutuu ratsastamaan takaisin kotikonnuille invalidina, täsmälleen ja kokonaan kehonsa vasemman puolen menettäneenä. Hän on kuin keskeltä halkaistu: käsipuoli, jalkapuoli, vain yksi silmä, suunpuolikas, keskikehokin siististi ihan keskeltä kursittu erilleen. Mikä pahinta, tämä uusi varakreivi on täysin paha, kun kaikki hyvyys lienee jäänyt taistelutantereisiin murskautuneeseen vasempaan kehonpuoleen.

Inhimillinen hyvyys ja pahuus taistelevat Halkaistun varakreivin sivuilla. Calvinon kertoja päätyy lopputulemaan, että sekä puhdas hyvä että puhdas paha ovat molemmat äärettömän epäinhimillisiä ilmiöitä. Siksi hyvyydestä saattaa seurata suunnatonta pahaa, mutta myös pahuuden seuraukset voivat olla suotuisat. Toisaalta sekä hyvä että paha kuuluvat molemmat ihmiseen, ja siksi romaanin äitihahmo, imettäjä Sebastiana, näkee ihmisen aina kokonaisuudessaan, lohkomatta tätä hyvään tai pahaan.

Halkaistu varakreivi taitaa olla trilogian vaatimattomin jäsen, ei yksin sisällöltään vaan myös laajuudeltaan, lyhykäinen pienoisromaani. Varmasti lukija voi oppia jotain uutta, tärkeää ja eheyttävää, kuten romaanin kertojana toimiva varakreivin sisarenpoika oppii. Lakonisesti kerrottu teos on kuitenkin hiukan kaavamainen, satu johon lukijan on vaikea heittäytyä - liian puhtaasti moraliteetti. Halkaistu varakreivi ei pyri vetoamaan tunteeseen vaan käsityskykyyn, älyyn - ja tietenkin huumorintajuun, joka sekin tässä teoksessa taitaa kuulua voittopuolisesti enemmän älyn kuin tunteen piiriin.

*** 

Vastoin edeltäjäänsä trilogian keskimmäinen Paroni puussa (1957) on myös täyteläinen lukuromaani, jossa lukijalla on mahdollisuus löytää tunteilleen uusia maisemia. Kyseessä on satu paroni Cosimo Piovasco di Rondòsta, joka eräänä kesäpäivänä vuonna 1767 kiipeää puuhun, kun on vasta 12-vuotias, eikä koskaan enää astu maan pinnalle. Paroni puussa on tämän paronin elämäkerta, jonka hänen nuorempi veljensä Biagio meille kertoo.

Miksi nuorukainen valitsee elämisen puissa? Lukijan mieleen saattavat kohota 1700-luvun jalot robinsoncrusoet tai vähän myöhemmät hölderlinit, jotka eristäytyvät pahasta maailmasta torneihinsa, mutta romaani tarjoaa takuulla monta muutakin näkökulmaa kysymykseen.

Vinha ja huikea elämäkerta todistaa, että Cosimo on neuvokas ja moraalisesti etevä yksilö, joka usealla tavalla edustaa valistusta ja sen ihanteita. Kun kertoja-Biagio valottaa vanhalle, viisaalle Voltairelle puissa kiipeilevän veljensä syvähenkisyyttä, filosofikin toteaa vaikuttuneena: "Ammoin vain Luonto loi eläviä olentoja, nyt Järki."

Paronin elinpiiriä ei suinkaan supista se, ettei hän saa koskaan laskeutua maan pinnalle. Päinvastoin. Hän kokee suuren määrän uskomattomia seikkailuja, kunnon veijariromaanin tyyliin. Cosimo muun muassa tutustuu lainsuojattomaan rosmoon Gian dei Brughiin, joka menettää sydämensä kaunokirjallisuudelle, erityisesti Richardsonin Clarissa-romaanille. Lukemisen vimma tai suoranainen hulluus eristää ja vieraannuttaa rosmon tyystin entisestä. Muutamassa hetkessä hän tekee täyden sielunvaelluksen kirjallisesta sivistymättömyydestä postmodernistiseen anomaliaan, jossa kaikki menettää entisen merkityksensä.

Kun kerrontaan mukaan tempautuneet arabimerirosvot saavat romaanin puolivälissä aikaan jotain hyvin kohtalokasta, tajuan elähtyneenä ja kosketettuna, että Paroni puussa on täyden spektrin romaani, sanan raskaimmassa merkityksessä. Teos voinee tarjota jotain arvokasta hyvin monenlaiselle lukijalle.

Ja sitten seuraa romaanin lyyrisin jakso, konstruoidulla tavalla hyvin kaunis kuvaus Cosimon päivistä markiisitar Sofonisba Viola Violante d'Ondarivan kanssa. Markiisitar Viola on paronin suuri rakkaus, femme fatale ja humisevaharjuinen catherine, intohimotar, joka suunnattoman vaativan rakkauskäsityksensä ajamana on valmis syöksymään vaikka hornaan ja muihin riivattuihin kuiluihin.

- Miksi sinä kiusaat minua?
- Koska rakastan sinua.
Nyt Cosimo suuttui: - Ei, et sinä minua rakasta! Se joka rakastaa tahtoo toiselle hyvää eikä tuskaa!
- Se joka rakastaa haluaa vain rakkautta, vaikka siitä tulisi tuskaakin.
- Sinä siis kiusaat minua tahallaan.
- Niin, että näkisin rakastatko sinä minua.
Paronin filosofia ei suostunut enää pitemmälle.
- Kärsimys on negatiivinen sieluntila.
- Rakkaus on kaikki.
- Kärsimystä vastaan pitää aina taistella.
- Rakkaus ei kieltäydy mistään. (S. 187.)

Vaikka Cosimo oppineisuudessaan ja ihanteellisuudessaan on esimerkillinen valistusideaalin toteuttaja, hän on myös tavallinen ihminen, jolla on tunne-elämä. Calvino kritisoi tässä romaanissa mielestäni erityisesti valistuksen rajoittunutta käsitystä ihmisestä tunneolentona, ja juuri samasta syystähän romantiikan aate syttyi hiipuvan valistuksen jalkoihin. Cosimolle - valistuksen positiiviselle sankarille - kuuluu myös oikeus tunteisiin, rakkauteen, mustimpaan masennukseen, kärsimykseen, inhimillisyyteen. Täytenä ihmisyksilönä Cosimo jopa tietoisesti rikkoo valistusta vastaan maalailemalla omaa tarinaansa, jaritervoilemalla, luomalla omaa legendaansa. Ristiriita Cosimon järkipuolen ja tunnepuolen välillä luo omalta osaltaan etäännyttävää ironiaa kuvaamaansa aikaa kohtaan.

***

  

(Kuva: Antikvaari.fi.)

Ritari joka ei ollut olemassa (1959) loikkaa vielä edeltäjiään syvemmälle menneisyyteen, keskiaikaan, ja kuningas Kaarle Suuren (742 - 814) "uljaisiin" sotajoukkoihin. Romaanin päähenkilö, ritari Agilulf Guildivernes, on mallisotilas, suorastaan ärsyttävän etevä, mutta hänelläkin on ikävä vajavuutensa: hän ei ole olemassa. Esimerkillisen valkoisena loistava haarniska on tyhjää täynnä. Kun Kaarle Suuri kysyy ritariltaan, miten tämä voi palvella, jos kerran ei ole olemassa, Agilulf vastaa: "Tahdonvoimalla, ja uskosta meidän asiaamme."

Kun valkoinen ritari on täynnä lähinnä pelkkää tahtoa, häneltä ei hassaannu aikaa esimerkiksi lepäämiseen, syömiseen tai muitten viettien toteuttamiseen, joten hänellä on yllin kyllin aikaa harjoittaa täydellisyyttään. Sitten tämä ritari, joka ei ole olemassa, saa aseenkantajakseen Gurdulu-nimisen maalaisen, joka puolestaan on - hyvinkin elimellisesti - olemassa, vaikkei tiedä sitä itse. Kun ritari kohtaa Gurdulun ensi kerran, tämä tölmää ankkana ankkojen joukossa, sillä hän ei suinkaan luule olevansa ankka vaan että ankat ovat hän... Woody Allen tulkitsi Zeligissään (1983) ihmistä, joka on riittävästi laimennettu versio samanlaisesta identiteettihämmennyksestä ja siksi jotenkin ymmärrettävämpi.

Romaanissa kristitty maailma käy Kaarle Suuren johdolla pyhää sotaa pakanoita saraseeneja vastaan. Valkoisen ritarin ja hänen aseenkantajansa lisäksi tarinan miehistöön kuuluvat nuori sotilas Rembalt, joka haluaa kostaa isänsä sankarikuoleman, naispuolinen ritari Bradamante ja kyyninen Torrismond, jonka kaikki unelmat liittyvät Graalin ritarikuntaan. Ja tietenkin täytyy mainita romaanin kaikkitietävä - tai kaikki kuvitteleva - kertoja: sisar Teodora, joka kirjoittaa romaania luostarissa omana katumusharjoituksenaan. Välillä nunnamme yltää sellaiseen metakerronnallisuuteen, että elävästi nousee mieleen kirjailijan 20 vuotta myöhempi Jos talviyönä matkamies.

Ritari joka ei ollut olemassa on satiiri nykyajasta, tai melkein mistä ajasta tahansa. Satiiri saa kaikupohjansa hervottomasta, rönsyilevästä, absurdin terävästä, osin jopa rabelais'laisesta fantasioinnista eikä pyrikään naamioitumaan aidoksi keskiajan kuvaukseksi. Varsinkin järjettömiä taistelukuvauksia lukiessa mieleen nousee Monty Python. Calvino pilkkaa byrokratiaa, järjetöntä järkeä, sosiaalisten järjestelmien ylivaltaa tosiasioiden määrittämisessä. Tässä käsitteellisessä veijaritarinassaan kirjailija paljastaa sosiaalisia ynnä muita harhoja ja ruotii yksilöiden identiteettisekaannuksia. Aseenkantaja Gurdulu ei suinkaan ole ainoa, joka on eksyksissä itsestään, vaan hän on... oikeastaan aika edustava yksilö.

Ainakin kerran fantasiasatu nuukahtaa aika totunnaiseksi seurapiirihupailuksi, arvioisin, leski Priscillan makuuhuoneessa. Ehkä terävimmillään Calvino on luvussa 3, jossa hämmennyksen nielemä Gurdulu astuu mukaan seikkailuun. Ja loppu on yhtä ravistelevaa farssia, vai pitäisikö sanoa kunderalaisittain vaudevilleä. Ja sitten vielä dekkarimainen yllätyskäänne pikkuisessa päätösluvussa.

***

Runousoppi vaatinee lausumaan trilogiasta jotain kokoavaa. Tässä se tulee:

Varakreivi Medardo, paroni Cosimo ja ritari Agilulf - he kaikki ovat jotenkin vajavaisia ihmisiä; heillä on ilmeinen puutos. Halkaistun varakreivin päähenkilössä hyvyys ja pahuus ihmisessä pilkkoutuvat erilleen, ja Calvinon kirurgoiman analyysin on tarkoitus löytää ehjä kuva ihmisestä. Tarinan onnellisessa lopussa synteesi, kokonainen ihminen, taas palautuu. Puissa elävän paroni Cosimon toiseus puolestaan korottaa hänet observointikorokkeelle ja auttaa lukijaa näkemään sen, mikä tekee hänestä todellisen ihmisen hyveineen, puutteineen päivineen. Ritari Agilulfin tapauksessa taas naispuolinen ritari Bradamante - "minä olen yrittänyt ymmärtää kaiken" - onnistuu laajentamaan perspektiivinsä toisen ihminen tajuamiseen täydessä kokonaisuudessaan. Katso ihmistä, kuuluu vanha viisaus.

Calvino mielletään kernaasti postmodernistiksi, ja tyylin piirteet näkyvätkin monella tavalla koko trilogiassa, mutta onko hän sittenkään perustaltaan aito postmodernisti? Usein postmodernismin nähdään purkavan vanhoja ajatusrakenteita, kuten käsitystä ehjästä minästä - pisimmälle vietynä postmodernismin minä on ainoastaan hajonnut, välähdyksellinen minä-kokemusten sarja. Mutta Calvino edustaa jotain aivan päinvastaista. Täysi ihminen, kokonainen, ehjä ihminen, on hänen eetoksensa ytimessä:

Se oli aikaa jolloin tahtoa ja elämisen halua, halua jättää jälki, koskettaa kaikkea olevaa, ei käytetty kokonaan, koska oli monia jotka eivät tehneet itsestään mitään - köyhyydestä tai tietämättömyydestä tai koska he muutenkin olivat tyytyväisiä asioiden tilaan - ja sen takia meni paljon mahdollisuuksia hukkaan. (Ritari joka ei ollut olemassa, s. 31.)

***

Viime tiistaina alkoi Ylen Teema-kanavalla kaksiosainen dokumenttisarja Valistusajan perintö. Aloitusosa uusitaan huomenna lauantaina klo 15.33, ja se on katsottavissa myös Yle Areenassa.

Luulin etukäteen virheellisesti, että sarjassa oikeasti puidaan valistuksen perintöä - eli myös sen monissa piireissä negatiivisiksi (jopa apokalyptisiksi) miellettyjä seurauksia, joita Calvinokin osin kalvaa - , mutta kyseessä taitaa sittenkin olla pelkästään perinteinen historiaesitys.

Seuraavien tekstien aika on jo huomenna lauantaina illalla.