Uljas prinssi 007 kökkökyökkipsykiatrina

Kuka ja missä elokuvassa lienee se näyttelijätär, joka vei Hitchcockin fetissin äärimmäisen vaaleasta ja äärimmäisen viileästä kaunottaresta kaikkein kärjistyneimpään, kaikkein piinaavimpaan huippuunsa? Se saattoi hyvinkin olla Kim Novak Vertigossa (1958), mutta tänä pyhäinpäiväviikonloppuna muistuttaisin painavasti myös Tippi Hedrenin roolityöstä Marniessa (1964).

Alfred Hitchcock: Marnie - vaarallisella tiellä (Marnie, 1964)
Sub-kanava 1. ja 2.11.2013 välisenä yönä klo 0.50 - 3.20

Marnie alkaa pitkillä, intensiivisesti kohdettaan seuraavilla kuvilla tummahiuksisesta naisesta. Tummaverikön kasvoja ei vahingossakaan näytetä ennen kuin hän on saanut värihuuhdelluksi hiuksensa ja päässyt muuttumaan jälleen siksi blondiinoksi joka on: Tippe Hedreniksi - sellaisena kuin Hitchcock hänet halusi. Olisi ollut liian suuri rikos fantasiaa vastaan kuvata Hedrenin kasvot tummien hiusten kehystämänä; saattoiko Hitchcock jopa käyttää sijaisnäyttelijää?

Tämän jälkeen Hedrenin Marnie saa esiintyä fantasian vaatimana vaaleaverikkönä miltei koko ajan elokuvan loppuun asti. Ja viileyttä ei ole hänestä puuttuminen: hän on seksuaalisen trauman jäädyttämä, täysin frigidi, viettinsä kleptomaniaksi kääntänyt neurootikko - Hitchcockin unelmien täyttymys!

Hitchcockin sijaisnäyttelijänä hänen omassa, enemmän tai vähemmän salassa pysyneessä fantasiasuhteessaan vaalean-viileän Hedrenin kanssa saa Marniessa toimia Sean Connery. Kuvausten aikaan näyttelijällä jo oli pari James Bond -elokuvaa ansioluettelossaan ja tarvittava status seksisymbolina yleisesti tunnustettuna. Conneryn eläimellinen seksuaalisuus vastaan Hedrenin ehdoton torjunta.

Hitchcockin sijainen Connery käy turnaukseen vaalean-viileän fetissinsä valloittamiseksi ymmärrys aseenaan. Hän ei sorru turhautumiseen eikä väkivaltaan vaan tarttuu psykoanalyysiin. Sinun traumojesi juuret meidän on kohtaaminen ja käsitteleminen, tavoittamaton armaani.

Marnie on äärimmäisen psykoanalyyttinen elokuva, miltei pidäkkeettömän itsekritiikitön kunnianosoitus sitä edeltävien vuosikymmenten Freud-muodille. 19 vuotta aiempaa Noiduttu-elokuvaansa Hitchcock on itse luonnehtinut "puolivillaiseen psykoanalyysiin käärityksi paketiksi", mutta Marniessa psykoanalyysi saattaa vallata vieläkin suuremman roolin. Elokuva on kuvaus nuoren naisen psykoanalyysista eikä mitään muuta.

Tippi Hedren - vaalea värihuuhtelu on hänen auransa palauttanut.

Elokuvan tarjoama kuva psykoanalyyttisesta prosessista on äärimmäisen yksinkertaistettu ja siksi äärimmäisen epäuskottava. Kun Connery astuu Hedrenin henkiseksi oppaaksi matkalle katkomaan menneisyyden kipeät kahleet, hän peruskoulupohjaisia vaivattomia neuvojaan ja helppoja tulkintojaan taritessaan saattaa olla vain kökkö keittiöpsykiatrin roolissaan. Loppuhuipennuksia seuratessani tajuan syyllisyydentuntoisena, että Marniehan kykenee tarjoamaan naurua melkein yhtä anteliaasti kuin Aino Kallas parhaimmillaan mainion hervottomine Pahkasika-huumoreineen.

Mutta ehkä itse psykoanalyysiprosessin kuvaus ja kuvauksen realistisuus ei olekaan elokuvassa olennaista. Olennaista saattaa sen sijaan olla saada kuvatuksi, miten uljas prinssi Hitchcock-Connery pelastaa fetissinaisensa lohikäärmeen ja kaikkien muiden painajaismaisten vainolaisten kynsistä. Prinssi saattaa vihdoin saada prinsessansa, ja sadulla on onnellinen loppu.

Marnien jälkeen Hitchcock ohjasi enää neljä elokuvaa. Tietääkseni ja muistaakseni niissä ainoassakaan ei enää esiinny vastaavassa keskeisessä roolissa Grace Kellyn, Eva Marie Saintin, Kim Novakin tai Tippi Hedrenin kaltaista vaaleaverikköä. Oliko ohjaaja Marniensa äärimmäisyydessä saavuttanut lopulta jonkinlaisen täyttymyksen blondiinofetisismissään?

***

En halua häiritä tekstini tiukkanappisuutta tarpeettomilla sivuhuomioilla. Siksi eristän juoruilevat epäolennaisuuteni tänne kolmen tähden taa.

Ensinnä kiinnitän huomioni näyttelijöiden ikiin. Vaikka Hedren näyttää niin nuorelta ja Connery niin vanhalta jo, he ovat kumpikin syntyneet samana vuonna 1930, Hedren jopa seitsemän kuukautta Connerya aiemmin. Hedrenin katkeran kulunutta äitiä esittävä Louise Latham (s. 1922) puolestaan on vain seitsemän vuotta elokuvatytärtään vanhempi.

Tytär ja äiti, Hedren ja Latham.

Ja kun pääsemme nuorenparin Hitchcock-Connery-Hedren mukana tapaamaan Conneryn isäukkoa, jota näyttelee Alan Napier (1903 - 88), tajuan kai ensi kertaa eläissäni, että näyttelijä Connery ei isä-Napierin rinnalla olekaan mitenkään kovin pitkä vaan melkoinen pätikkä pikemminkin. IMDb kuitenkin väittää hänen olevan peräti 189-senttinen. Tämän minulle valjettua tein kiireen vilkkaa paluun Napierin IMDb-sivulle selvittääkseni, millainen jättiläinen ja goljatti mahtaa olla kyseessä. Pitkä Napier toki oli, mutta ei sen pitempi kuin 198-senttinen.

Mutta freudilaisessa viitekehyksessähän isä on pojalleen aina kaikin tavoin lannistavan ylivertainen, joten luultavasti Hitchcockin kuvaaja Robert Burks on korostanut pituuseroa. Sehän näiltä trikkivelhoilta sujuu. Muistamme esimerkiksi, miten miespuolinen Olavi Virta Nuorissa ihmisissä (1943) taitavalla kameratyöskentelyllä naamioitiin nuorta, naispuolista vastanäyttelijätärtään Kyllikki Forssellia pitemmäksi, kuten olla kuuluu.

Hip-hei-hurraa!

Tasan ei käy onnen lahjat.

Sen saamme tänään todeta useammallakin tavalla. Ensinnäkin tähän tekstiin kelvollisia otsikkoehdokkaita ilmestyi oikopäätä siisti jonollinen, runsaudenpulallinen, kun jotkin kirjoitukset kärsivät ainoankin varteenotettavan kandidaatin puutteesta. Toiseksi muistamme erästä Poppya ja hänen lähipiiriään ynnä erästä yksinäistä Scottia ja toteamme, että vaikka Poppyn ja hänen kumppaniensa elämä ei yhtä auvoa olekaan, on heillä kuitenkin monta etua puolellaan Scottiin verrattuna.

Mike Leigh: Happy-Go-Lucky (2008)
(Britannia 2008, 1.53)
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivustossa
Elokuvan esittely Ylen Olotilassa
Elokuvan englanninkielinen kotisivusto
Poppy on kolmekymppinen opettaja, joka säteilee iloisuutta ja hyvää mieltä kaikkialle. Mike Leigh'n komediassa ei anneta periksi negatiivisille tunnoille. (Yle.fi.)
Yle Teema ke 5.6.2013 klo 21.45

Poppy on 30-vuotias alakoulunopettaja, jota ei voisi esittää kukaan muu kuin Sally Hawkins (s. 1976) - niin persoonallisesti, täysipainoisesti ja riemastuttavassa uskomattomuudessaan aidosti hän roolinsa vie läpi. Poppy on monta ja on siksi kokonainen, poikkeuksellisen kokonainen, malli meille. Maailma ei saata häntä lannistaa, eikä hän ota itseäänkään turhan vakavasti, joten tämä kirjoitukseni on myös pilkka kaikkia itsetärkeilijöitä vastaan.

Happy-Go-Lucky (2008) on myös monta. Se on täynnä tapahtumattomuutta ja pientä tapahtumaa. Se on osaltaan ankeaa brittiläistä lähiökuvausta, osaltaan ranskalaista, seitsemän vuotta varhaisempaa amélieta, osaltaan larsvontrieriläistä dogmaakin, eikä sisällä yhtäkään kyllästyttävää hetkeä. Tietyllä tavalla kyseessä on päähenkilö Poppyn laaja-alainen henkinen ruumiinavaus, mikä konkretisoituu kohtauksessa, jossa Poppy alusvaatteisillaan astuu nikamanniksauttajan hoitopöydälle, ikuiset hupsut pitsisukkahousunsa tutusti jalassa.

Ja Poppy on niin mahdottoman näköinenkin! Ja miten hän joraakaan Pulpin "Common Peoplen" tahdissa! Me emme kuitenkaan naura hänelle vaan hänen kanssaan. Maailmassa on niin paljon kaikenlaista, mikä antaa hyvän syyn nauraa. Poppy näyttää katsojalle kädestä pitäen, miksi on loogista nauraa flamencoharjoituksille, jotka eivät aluksi vaikuta flamencoharjoituksilta ollenkaan, samoin kuin nikamanniksautuksesta hellälle kaulalle, joka alkaa vihoitella kesken harjoituksen.

Ole onnellinen, sinä katsoja, kaltaiseni, laiseni, olet päässyt Poppyn taikapiirin.

Alussa Poppyn polkupyörä varastetaan, mikä saa hänet aloittamaan autokoulun. Hän saa opettajakseen Scottin (Eddie Marsan, s. 1968), oppilaansa täyden vastakohdan - jäyhän ja vakavamielisen vorraajan, jonka opetusautossa vietämme elokuvan riemastuttavimmat hetket. Scottin synkeänsurullinen olemus nimittäin on omiaan herättämään Poppyssa epäortodoksisia tuntemuksia: hän näkee ajo-opettajansa aivan hysteerisen sika-absurdin humoristisena tyyppinä, jonka seurassa ei voi lakata pitämästä riemua jokaviikkoisella oppitunnilla.

Poppyn odottamaton reaktio ei lie vallan ainutlaatuinen. Itsekin olen useammin kuin kerran törmännyt esimerkiksi moitteettomasti ja korostuneenkin asiallisesti käyttäytyviin ihmisyksilöihin, joissa jokin pieni ylimäärä, vaikka vain yksi ylimääräinen sana, herättää halkeaman - sellaisen josta avautuu epäkorrekti tulkinta, että tämähän on varsinainen humoristi, oikea kuoliaaksinaurattaja. Poppysta poiketen tosin joudun tällaisissa tilanteissa yrittämään pidätellä nauruni, pidätellä henkeni edestä.

Kun Scottin murheisena ja uhkaavana kuvittelema ilmestyskirjan rekka ihka elävänä ilmestyy mutkan takaa Poppyn säkenöivän pilailevan mielen valkokankaalle, on surkean opettajan kärsivällisyys taatusti koitteilla. Ja katsoja muistaa kohtauksen pitkään.

Ei Poppy iloitsijanakaan ole ihan harvinainen tapaus. Erityisesti muistan erästä arvostettua, luotettavan vakavahenkistä ja neuroottista keski-ikäistä naisihmistä, jonka hermostunut reaktio miltei kaikkeen oli nauru - niin uskomattomalta kuin se saattaakin vaikuttaa - , kun vain siirryttiin näyttämöltä yksityispuolelle.

Tässä maailmassa on liian vähän jokapäiväistä anarkistista huumorintajua. Siitä Happy-Go-Lucky meille muistuttaa, sitä meille opettaa, ja - mikä tärkeintä! - myös ohjastaa meitä tähän turhan harvinaiseen autiomaataitoon. Miten me saisimme yhä useamman katsomaan Happy-Go-Luckyn ja myös sisäistämään sen? Happy-Go-Lucky pitäisi ensin aivosyöttää näille yhä useammalle - ehkä vähän Kubrickin Kellopeliappelsiinissa esitetyn metodin mukaisesti - ja sitten panna heidät toimimaan tämän elokuvan vaikutuksen alaisena.

Ikävää, että meni muutama päivä ennen kuin pääsin kirjoittamaan tätä. En ole enää niin vaikutuksen alaisena.

Ohjaaja Mike Leigh (s. 1943) on noukkinut elokuviensa päähenkilöiksi epätyypillisiä yksilöitä aiemminkin. Esimerkiksi neljää vuotta aiemmassa Vera Drakessa Imelda Staunton esittää hyväsydämistä aborttitehtailijaa.

Aatelinen, aatelisempi, ylevä

Mitä peijakasta oikein tehtiin pitkinä, pimeinä talvi-iltoina muinoin, kun ei vielä ollut keksitty ei Floraa, ei televisiota? saattaisi kapteeni Eusebius Winterloo kysyä, jos eläisi tässä hetkessä ja vuodessa 2013.

Tämä oli kompa... Sillä tietenkin pitkinä, pimeinä talvi-iltoina muinoin luettiin takkatulen ääressä yhdessä Topeliuksen Talvi-iltain tarinoita. Minäkin luin juuri ensimmäisen talvi-iltain tarinani, kauhukertomuksena jopa ikiomien kansien sisään päässeen Linnaisten kartanon viheriän kamarin (ilmestynyt jatkokertomuksena 1859), ja olin iloisen hämmästynyt sen mainiosta moniaineksisuudesta.

Taitavan käsikirjoittajan muokkaamana ja riittävin budjettivaroin Viheriästä kamarista saisi loihdituksi vaikuttavan minisarjan televisioon, suomen- tai suomenruotsinkielisen, ja sillä olisi täydet edellytykset valloittaa yleiseurooppalaisia kuvaruutuja. Dickens-sovitukset, ja Eliot- ja Austen-sovitukset, vaviskaa!

Z. Topelius: Linnaisten kartanon viheriä kamari
(Gröna kammaren i Linnais gård, 1859)
suom. Ilmari Jäämaa; erillisniteen 6. painos, WSOY 1999, 205 s
(ensimmäinen suomennos Viheriä kammari Linnaisten kartanossa, Aatto Supanen 1881)

Aivan ensin tutustumme Linnaisten kartanon valtiaisiin - paroni Kaarle Sigismund Littowiin ja hänen kahteen nuoreen tyttäreensä: tummaan ja ylhäisen vakavamieliseen Annan sekä vaaleaan ja leikkisän huolettomaan Ringaan. Kyseessä on esimerkillinen romaaniperhe, sillä muistellessaan syksyisen takkavalkean ääressä Littowin aatelissuvun kunnian päiviä he esittävät hyvin tuntemansa asiat niin perusteellisen taustoitetusti ja juurta jaksain, että lukijakin pääsee vaivatta kärryille, eikä erillistä kertojaa tarvitse vaivata laisinkaan... Totta puhuen: varsin rasittavaa.

Vaan alku aina hankalaa, mutta kolmannessa luvussa eli jo sivulla 21 kiitos seisoo. Silloin ryntäämme ulos Littowien kotipesästä raihnaisiin kuomuvaunuihin, joissa matkustavaisina esiintyvät laiha ja koppavan näköinen vanhempi rouvasihminen ja vähän nuorempi, pullea mieshenkilö. Hovineuvoksetar Winterloo ja hänen poikansa, jo aiemmin mainittu kapteeni Eusebius Winterloo, siinä ovat matkalla kyläilemään Littoweille - ja naimaan, Eusebius kun on vähän niin kuin jäänyt vanhaksipojaksi.

Kapteeni Eusebius Winterloo on romaanin koominen hahmo. Hän on viettänyt nuoruutensa merikapteenina ja oppinut tuolloin kiroilemaan kuin merimies. [Huom! Oikaisu virheelliseen tietoon löytyy kommenttialueelta.] Hovineuvoksetar on sittemmin pyrkinyt paimentamaan poikansa törkyistä suuta ja kertojan mukaan osin jopa onnistunut siinä:

Mutta viimeksimainittu sotilaanomainen helmasynti oli terveellisestä, äidillisestä kurituksesta niin ihmeellisesti silittynyt, että kaikki hänen entiset hirveät 'tuhat tulimaisensa' ynnä muut niihin kuuluvat lisät olivat lauhkeiksi piestyjen eläinnäyttelyn jalopeurain kaltaisia, jotka, kun niiden täytyy esiintyä katsojien edessä, hyppäävät kuin kesyt kissanpojat kepin yli. (S. 22 - 23.)

Poika-Winterloon käyttämät sadatukset ovat kaikki kovin mietoja, mikä paljastaa, että suomen kielen hirvittävimmät kirosanat ovat vasta vuoden 1859 jälkeen keksityt.

Mutta näyte kertoo olennaisen: että Topelius omaa myös elävien kielikuvien loihtimisen taidon ja että Ilmari Jäämaan vuosikymmenien ikäinen suomennos on edelleen varsin sujuvaa luettavaa. Romaanin huumori vaikuttaa ensin pikkusievän totunnaiselta, mutta onneksi se lavenee ja saa lopussa jopa maanläheisiä ulottuvuuksia. Leikillinen (satumainen) kerronta ei anna unohtaa, että Topeliukselle kuuluu lisänimi myös Suomen satusetänä. Edes uusintapainoksen horjuva painojälki ei paljoakaan rasita etenemistä sivulta toiselle.

Aavistus kauhusta on mukana romaanissa alusta asti. Kauhun keskus sijoittuu kartanon sivusiivessä sijaitsevaan viheriään kamariin, jonka paronin eriskummaisa isoisä Jaakko von Littow on aikoinaan rakennuttanut ensin vaimonsa vankityrmäksi ja sitten omaksi työhuoneekseen. Brontëlainen hullu nainen ullakolla piilee siis tässäkin tarinassa, vaikka tämä onneton naisyksilö jo ajat sitten on syössyt itsensä kuolemaan kartanon katolta. Pitkään autiona ollut huone saa jälleen käyttöä, kun vierashuoneet loppuvat väkeä kuhisevassa kartanossa ja eräs nuori arkkitehti päätetään sivulla 58 sijoittaa yöksi tuohon pahankarmaiseen kamariin...

Olisi hauska tietää, millaista kirjallisuutta Topeliuksella on ollut ruokalistalla ennen Viheriän kamarin kirjoittamista. Romaanin juuret ovat goottilaisine sukusalaisuuksineen, verenkarvaisine muistoineen ja syrjäisine tornihuoneineen mitä ilmeisimmin ajan kauhuromantiikassa, ja vaikka Topeliuksen kerronta johdattaakin lukijan elähdyttävästi yliluonnollisen uhan ääreen, ei ole tarpeen pelätä ihan psykedeliseen pelkoon vajoamista. Tunsiko Topelius Brontën sisarukset? Tunsiko hän jopa Poen?

Entä tunsiko Topelius Jane Austenin? Yksi Viheriän kamarin näkyvimmistä aineksista on koukeroinen ihmissuhdekuviointi. Kuka rakastaa ketä ja kekä kuta? Romanttinen komedia pyörii mukana koko ajan kaiken kauhistavamman ja vakavamman keskellä. Sukutarinaan yhtyy keskeisenä juonteena myös tarina kahden suvun välisistä suhteista. Saako Littowin aatelisperheen lausumattomien kompleksien täyttämä skisma Lithaun alempisäätyiseen perheeseen milloinkaan selitystään?

Ja sitten on Goethe... Alun kömpelö vuoropuhelu on kuin pastissia salaneuvoksen puolta vuottasataa varhaisemmasta Vaaliheimolaisista. Postmodernistisia viittauksiakin Goethen muuhun tuotantoon tuntuu löytyvän. Littowien vapaaherrallisella perheellä on lemmikkinään puudeli, kuin muistumana Faustin villakoiran ytimen arvoituksesta. Ja tämän puudelin nimi on peräti Mefisto...

***

Ei pelkoa, että Viheriä kamari olisi pelkkää kauhullista ja romanttista viihdettä. Heti aloitussivulla kertoja ryhtyy pohdintaan, mitä on aristokratia, ylimyskunta, crème de la crème, aatelisto. Tämän teeman ympärille Topelius kerii myös romaanin voimakkaimman juonellisen jännitteen. Viheriässä kamarissa on kyse enemmän jännitystarinasta kuin kummitus- tai kauhutarinasta.

Topelius on melkoisen moderni vuonna 1859. Hän tunnustaa perinnöllisen aateliston esi-isien ansiot, mutta todellinen aatelius ei vaadi sattumalta saatuja hienoja sukujuuria vaan jotain paljon velvoittavampaa. On siis aika esitellä romaanin todellinen positiivinen sankari, arkkitehti Kaarle Lithau, joka astuu sisälle kerrontaan pelastamalla marrasmyrskyyn eksyneen Ringa-neidin hengen hohdokkaan ritarillisesti.

Arkkitehti Lithauhun sijoittuvat kaikki valioyksilön ominaisuudet. Hänellä on kyllä luonnolliset inhimilliset tunteensa sisäisine kamppailuineen ja heikkoine hetkineen, mutta hyveellisyys johdattaa kaikkea hänen toimintaansa. Topeliuksen juonenkudonta saattaa hänet aivan verrattoman hamletilaiseen ristiriitatilanteeseen sukutarinat uuteen uskoon panevine asiakirjoineen, ja siinäkin hänen kirkasotsaisuutensa perii lopulta voiton. Arkkitehti Lithau on aatelistakin aatelisempi, eikä hänen kaikinpuolista aatelisuuttaan himmennä mitenkään edes hänen alhainen syntyperänsä. Harmi, ettei Topelius siirtänyt häntä Maamme kirjaansakin suomalaisen valiokansalaisen esikuvaksi.

Eikä tässä vielä kaikki. Arkkitehti Lithau ei ole ainostaan aatelisista aatelisin vaan hän on vielä enemmän - hän on ylevä; hän on traagisen aatelinen, tavalla, joka vihloo. Hän valitsee hyveellisyydessään tien, joka ei ole omiaan satuttamaan toista osapuolta laisinkaan mutta häntä itseään sitäkin enemmän. Valinta on huutavan epäreilu, kun näkee toisen osapuolen henkisen pienuuden arkkitehdin rinnalla... Romaanin loisteliaimmat dialogit käydään mitellessä voimia tässä aateluudessa (esim. s. 153). Tuloksena tästä kaikesta saattaisi olla jylhä ja ylväs tragedia, mutta onneksi Topelius valitsee romanttisen komedian mukaisen ratkaisun. Kaikki ansaitsevat lempeän anteeksiannon, Anna-neitikin melkein.

Zachris (Sakari) Topelius (1818 - 98) on 1800-luvun romantiikan merkkinimiä. Itse olen tuntenut hänet tähän asti lähinnä hänen joittenkin runojensa kautta, mutta myös Linnaistan kartanon viheriä kamari teki ehdottomasti vaikutuksen. Romaanin ainekset ovat monet, mutta niitten kokooma on mielestäni mallikelpoisesti toteutettu. Kreivi Spiegelbergin sivutarina tarjoaa jopa rikastuttavan peilikuvan romaanin päätarinaan. Topelius on etevä kertoja, täysin luettava edelleen, ja tietyt kohdat sopisi kirjata sellaisenaan ylös aforistisina tiivistyksinä. Romaani syntyi sentään yli vuosikymmen ennen Aleksis Kiven Seitsemää veljestä.

***

Mestarisohjaaja Valentin Vaala ohjasi Viheriästä kamarista vuonna 1945 elokuvan Linnaisten vihreä kamari. Moni on elokuvaa kiitellyt, ja siitä on kirjoitettu ylistäviä arvosteluitakin, mutta omassa katsomisessani korostuvat vanhaelokuvalliset piirteet. Näyttelijäntyö on mielestäni teatterillista ja pinnallista, niin että hahmojen yksilöproblematiikoilla ei ole mahdollisuutta syvetä. Siksi esimerkiksi arkkitehti Kaarle Lithau (Rauli Tuomi, 1919 - 49) ei ole sellainen hengenaatelinen kuin Topeliuksen romaanissa. Sen sijaan panostetaan puvustukseen, lavastukseen ja tuulen tunnelmalliseen ujellukseen kartanossa, jota markkeeraa Suitian kartano lähtisellä Uudellamaalla - epookkikuvaus on todellisuuspakoisen erinomainen, kun samaan aikaan ulkona tuolla jatkosota riehui kuvausten aikaan.

Vapaaherrallisia tyttäriä kuopus-Ringaa ja esikois-Annaa esittävät Kaija Rahola (1920 - 62) ja Regina Linnanheimo (1915 - 95) yhdessä viimeisistä valtavirtarooleistaan ennen siirtymistään kokonaan Teuvo Tulion taikamaailmaan. Eikö diiva Reginan silmienmuljauttelu ole turhan maneerista ja rooliin huonosti sopivaa tässä osassa? Paroni Littowin roolissa Paavo Jännes (1892 - 1970) ei saa olla läheskään yhtä näkyvästi arkkitehdin aatelisaatelinen vastustaja kuin romaanissa.

Linnaisten hovimestaria esittää pääroolinesittäjän isä Arvi Tuomi (1893 - 1951), ja tämä luonnollisesti saa kurittoman katsojan ulkoelokuvallisesti pohtimaan, miten palvelijan ja arkkitehtivieraan ulkoinen samannäköisyys liittyy aatelissuvun salaisuuksien vyyhteen. Tietenkin hovimestari Holmingia katsellessa muistan myös 15 vuotta myöhempää Leevi Kuuranteen Butleria Komisario Palmun erehdyksessä. Olisiko Palmu-ohjaaja Kassila kyennyt siirtämään Topeliuksen leikkisän kerronnan vielä ikivihreämmin valkokankaalle? [Elokuvaesittelyosuus kirjoitettu 28.5.2013.]

***

Bonuksena vielä arvoitus, joka perustuu paroni Littowin kreivi Spiegelbergille sivulla 27 mainitsemaan totuuteen: Kuka tai mikä on kuin nuori, noita-akaksi pukeutunut kaunotar?

Vastaus (älä suotta etsi peiliä salakirjoituksen purkamiseksi vaan lue vain vastausteksti lopusta alkuunsa): .assuuksarram imouS

Siegel pukee hameen

Me muistamme ohjaaja Don Siegelin (1912 - 91) miehisten toiminta- ja rikoselokuvien ylittämättömänä maestrona. Hänen pirtaansa kuuluvat mm. Tappajat (1964), Kourallinen dynamiittia (1970), Ansa Ikosen viimeiseksi jäänyt elokuva Puhelin (1977) sekä Pako Alcatrazista (1979). Siegelin tunnetuin teos on kuitenkin Likainen Harry vuodelta 1971, poliisielokuvalle uutta väylää murtanut klassikko, pääosassaan Clint Eastwood (s. 1930).

Samana vuonna Likaisen Harryn kanssa pääsi ensi-iltaan myös toinen Siegelin elokuva, jossa Eastwood niin ikään esitti pääroolin. Elokuva on suotta jäänyt muistojen marginaaliin, vaikka se ei edustakaan ohjaajalleen tyypillistä machoelokuvaa vaan tällä kerralla jotain aivan muuta - naissukupuolen kauneimpia ja kauheimpia fantasioita peilaavaa naiselokuvaa.

Don Siegel: Korpraali McB (The Beguiled, USA 1971)
Elokuvan traileri YouTubessa
MTV3 to 4.4.2013 klo 23.05

Eletään Yhdysvaltain sisällissodan raakoja vuosia. Tyttöjen sisäoppilaitoksen oppilas löytää metsästä henkihieverissä riutuvan sotilaan, jonka raahaa kouluun saamaan ensiapua. Sotilas, Easwoodin esittämä korpaali John McBurney - tuttujen kesken vain McB - , kuitenkin sattuu edustamaan pohjoisvaltioita, vaikka tyttökoulu sijaitsee etelävaltioiden alueella.

Ensin haavoittunut jenkki päätetään luovuttaa etelän sotaväelle, mutta kun muukalainen alkaa toipuilla vierasvuoteessaan, yhä useampi naisensielu - niin isompi kuin pienempikin - rupeaa salaa ja hipihiljaa tajuamaan, millainen aarre meillä onkaan hallussamme: ihka oikea Mies. Romanttiset ja kaipaavat sydämet alkavat läpättää levottomasti.

Arvovaltaisin muukalaiskorpraaliin ihastuneista naissydämistä kuuluu tietenkin koulun johtajattarelle, neiti Marthalle, johon rooliin kuulemma houkuteltiin ranskalaismegalotähteä Jeanne Moreauta, tuttua mm. Truffaut-elokuvista Jules ja Jim sekä Morsian pukeutui mustaan, mutta koska hän ei ollut käytettävissä, jouduttiin tyytymään "Amerikan teatterin ykkösleidiin" eli Geraldine Pageen (1924 - 87). Page suoriutuukin loistavasti roolistaan vakaana ja häiriytyneenä auktoriteettina. Kun taas katselee 26-vuotiaan Elizabeth Hartmanin epätoivoista roolityötä rakastuneena opettajatar Edwinana, ei ole mahdotonta kuvitella tulevaisuutta, jossa näyttelijä Hartman heittäytyi omaan tuhoonsa kerrostalon ikkunasta kesäkuussa 1987, 43-vuotiaana, kolme päivää ennen Pagen korjannutta sydänkohtausta.

Tarinan femme fatale puolestaan on 17-vuotias Carol, Jo Ann Harris (s. 1949), joka juonittelevassa mielessään halajaa, että muukalaisen eros kuuluu yksin minulle eikä kenellekään muulle. Koulun kuopuksia edustaa Pamelyn Ferdin (s. 1959), kuvausten aikoihin ylityöllistetyn suosittu lapsinäyttelijä, jonka esittämän Amyn pienitalopreeriamaisen habituksen ei pidä antaa hämätä - tyttösen täysikasvuinen naisvietti suuntautuu myrskyn voimin ihanaan korpraaliin. Voi kilpikonnaraukkaa, joka joutuu tämän kiihkon sijaiskärsijäksi...

Tähtinäyttelijä Eastwoodin esittämästä korpraalista tulee näiden kaipaavien naisihmisten, joka ikisen, halun objekti. Hänen ympärilleen tiivistyy maailman kaikkien naisten fantasioiden paratiisi, jossa hän on ainoa. Mutta jotta tämä sumuinen päiväuni kiristyisi täyteen eroottiseen jännitykseensä, täytyy välttämättömän tapahtua: halun objektin saada siivet subjektina, kokea muodonmuutoksen, ladatun aseen astua näyttämölle, vaarallisen ihanan paratiisin ottaa kauhun muodon. (Jotain kovin tämän kaltaista Alberoni on analysoinut Erotiikassaan.)

Näyte Korpraali McB:n goottilaisen maalauksellisista kuvista.

Siegelin Korpraali McB edustaa etelän gotiikkaa (Southern Gothic) korkeimmillaan: sumeana, raskaana, mahdottomana, mielensä menettäneenä. Tämähän on aivan mestarillinen elokuva... loppusuoralle asti, jossa ohjaajan rajallisuus valitettavasti näyttäytyy esiin. Nimittäin kun enkeli-paholainen Eastwood saa uuden muodon, pitäisi elokuvan muodonkin nousta uuteen sfääriin, mutta näin ei tapahdu. Siegel ei ole mikään melodraaman mestari; komposition tunnesinfonia ei voi saada täyttymystään, kun elokuvakerronta ei tihene vastaavaan paatokseen. Millaisiin ratkaisuihin olisi päätynyt vaikkapa John Huston, jonka makaaberi etelänmelodraama Heijastuksia kultaisessa silmässä oli valmistunut vain nelisen vuotta aiemmin?

Loppusuoralle sijoittuu myös sienikohtaus, jota pidän liian alleviivaan selkeästi toteutettuna tarinan toisena heikkoutena. Mutta ei anneta tämänkään häiritä, sillä loppuratkaisu on taatusti drastinen. (Rakas sivistyssanakirjani sanoo, että drastinen tarkoittaa 'iskevästi vaikuttavaa, repäisevää'.) Drastinen, ja taide-elokuvamaisessa ja kauhuelokuvamaisessa yksinkertaisuudessaan mielen taustalle, sinne missä näyttämökulissit alkavat menettää taikavoimaansa, kummittelevaan jäävä.


Jälkikirjoitus päivää myöhemmin.  Jokin minussa haraa vastaan hyväksyä tulkintaani Korpraali McB:stä naiselokuvana. Se tuntuu niin odotusten vastaiselta. Kun yritän pohtia, en kuitenkaan voi nähdä ratkaisuani virheellisenä. Naisen katse hallitsee tätä elokuvaa, ei miehen.

Tekstin eilen kirjoitettuani kävin myös muutamilla verkkosivuilla katsastamassa muita katsojakokemuksia. Niissä Eastwoodin esittämä korpraali tavallisesti nähdään tarinan subjektina ja sitä kautta inhoa herättävänä konnana. Mutta kun korpraalin juonitteleva subjektius on alistettu naisen fantasialle: se kaikenkattava eroottinen huokuttelevuus, jonka toinen sukupuoli häneen projisoi, ei olisi mahdollinen, ellei hän olisi myös vaarallinen.

En siis lähesty tätä elokuvaa lähtökohdasta, että mittana olisi pelkkä arjen ja kokemuksen realistisuus. Jotkut arvioijat ovat arvostelleen tarinan loppupuolta siitä syystä, että se kokemusrealistisella mittapuulla ei ole uskottava. Kuitenkin lähestymällä Korpraali McB:tä syvemmän psykologian näkökulmasta elokuva osoittautuukin esirippuja repivän uskottavaksi. Eastwoodin laajalla skaalalla esittämä jenkkisotilas ei ole mies vaan Mies - koko miessukupuolen edustaja tai symboli, jolla elokuvan naiset kukin leikkivät omaa jännittävää leikkiään.

Metafyysisen armo

Eilen katsoin kolme elokuvaa, joista ainoatakaan en sitten voinut pyyhkiä kovalevyltäni heti-pois, vaikka aivan toisin olin ennakoinut. Varmasti tärkein niistä on puolalaismestari Krzysztof Kieślowskin (1941 - 96) Lyhyt elokuva tappamisesta (1988), joka on laajennettu versio hänen Kymmenen käskyä -televisiosarjansa viidennestä episodista "Älä tapa". Olen taltioinut tuon tunnin mittaisen lyhytelokuvan huolellisesti pakkaseen, mutta nyt tajusin, että minun täytyy hankkia kaupasta lisää hillosokeria ja säilöä tämä toinenkin versio.

Krzysztof Kieślowski: Lyhyt elokuva tappamisesta
(Krótki film o zabijaniu, Puola 1988, 80 min)
Ava la 2.2.2013 klo 21.00 

Lyhyessä elokuvassa tappamisesta on kolme päähenkilöä. Taksikuski Waldemar (Jan Tesarz, s. 1935) on monella tavalla ikävä ihminen, jolle muut ihmiset ovat vain sieluttomia esineitä. Vaimonsa pakkaamat eväätkin hän heittää koiralle nähdäkseen, miten se hotkii ne. Voisin hyvinkin kuvitella Waldemarimme Arlandan lentokentälle kyyditsemään kiireisiä asiakkaitaan 5 000 euron veloituksella Tukholman keskustaan.

Nuorukainen Jacek (Miroslaw Baka, s. 1963) näyttää ajelehtivan kaupungilla, viettävän julman välinpitämätöntä nuorisorikollisen elämää. Hän astuu taksikuskimme kyytiin ja ryöstömurhaa tämän syrjäisessä paikassa. Lakimies Piotr (Krzysztof Globisz, s. 1957) puolestaan on nuori ja suojakuoreton. Hän saa tehtäväkseen toimia Jacekin puolustusasianajajana ja ottaa raskaasti sen, että nuorukaiselle langetetaan kuolemantuomio rikoksestaan.

Ihmisen tappaminen ei käy vaivattomasti, varsinkaan amatööriltä, sellaiselta kuin Jacek. En tiedä, miten monta minuuttia taksinkuljettajan surma vie filminauhaa ja katsojan kykyä nähdä. Mutta mikään väkivaltaelokuva Lyhyt elokuva tappamisesta ei ole, pois se meistä. Se ei ole brutaali eikä se ole raaka, ainoastaan vaativa. Tämä kohtaus voisi toimia muurinmurtajana niiden kadotukseen matkalla olevin käännyttämiseksi, joilla on yletön paatumus panssarinaan.

Ihminen tapetaan elokuvassa kahdesti. Ensin taksikuski ja sitten kuolemaantuomittu Jacek, jonka virallisesti täytäntöönpantu kuolema käy melkein siististi. Mutta muistojen ja sanojen takana piilee vielä kolmaskin kuolema, kolmas tappo, sykkivä dynamo ja ydin kaiken tapahtuneen takana. Elokuva järkytti huomattavasti aikalaiskatsojia, minkä vaikutuksesta Puolan rikoslainsäädäntöä muutettiin humaanimpaan suuntaan.

Miksi taksikuski on yksilönä niin karsea? Miksei vähäisintäkään ihmisyyden pilkahdusta? Jotta katsoja saattaisi ajatella, että hän totisesti ansaitsi raa'an kuolemansa? Vai jotta katsoja saattaisi tuta hänen hirvittävän loppunsa sentään olevan liikaa tuollaisellekin?

Nuorukaisen kehitys katsojan silmissä on toisenlainen. Aina viimeisiin kohtauksiin asti Jacek näyttäytyy kovin epäsympaattisena yksilönä, vastenmielisenä sosiopaattina. Kieślowski antaa katsojan tuudittautua vihaan päähenkilöään kohtaan, jotta järkytys ja odottamaton myötätunnon hyöky lopussa olisi ääretön - niin ääretön kuin sen kuuluukin olla.

Tajusin vasta nyt, tarinan ehkä neljännellä katsomisella, miten järkyttävä Lyhyt elokuva tappamisesta onkaan. On 12-vuotias sisar, joka piti puista ja vihreästä. Sisar, joka kuoli palatessaan metsäkävelyltään. Kun tunnemme tämän juonteen, voimme katsoa koko elokuvan alusta asti uudelleen aivan uusin silmin. Palaammeko jopa sisaren kuolinpaikalle Jacekin mukana, taksin matkustajina?

Hämärä sameus leimaa joka ikistä Lyhyen elokuvan tappamisesta kuvaa. Silti joka ikisen kuvan takana olen aistivinani suuren tuntemattoman, sakraalisen, johon mestari Kieślowskilla oli harvinainen kosketus.Tämän tuntemattoman pyhyyden haltuunottamisessa ohjaajalla on apunaan kuvaajansa, Sławomir Idziak. Saatan olla harhaanjohdettu, mutta minusta tuntuu, että matkustaessaan Kymmenen käskynsä jälkeen Ranskaan ja ohjatessaan siellä vielä neljä pitkää elokuvaa Kieślowski tuli vesittäneeksi pyhimyskosketuksensa, turmelleeksi sen valjulla estetisoinnilla.

Kieślowskin metafysiikka huokuu kirkkaimmin aivan viimeisessä otoksessa, jossa asianajaja Piotr mietiskelee tapahtunutta tuskaisena kesäillassa. Näemme hämärällä niityllä valon välähdyksen. Se on pilkahdus metafyysisesta, jostain, jonka kirjoon sisältyy toivo ja armo, ainakin. Tuo valon aavistus viimeistään pyhittää koko elokuvan, suo sille lohdun ja lunastuksen, antaa meille äkkinäisen ymmärryksen siitä, mitä suuri taide on.

Nämä sanat mielletään tavallisesti pateettisiksi; näitä sanoja käytetään usein totunnaisesti ja helskyttelevästi, tyhjän yleishumanistisesti, kuten kirosana kuuluu. Mutta tähän elokuvaan yhdistettyinä ne paljastavat samalla sen kuluneen latteuden, joka noihin sanoihin väärissä yhteyksissä käytettyinä on tartutettu.

• Ensi lauantaina, jos Jumala suo, Ava lähettää laajennetun version toisesta Kieślowskin dekalogin jaksosta, Lyhyen elokuvan rakkaudesta (1988) - älä tee huorin. Aion katsoa tuonkin elokuvan ainakin pyrkimyksessäni jäljittää tiettyä yhtä ainoaa esteettistä kuvaa, josta en muista, sijoittuuko se tv-sarjan jaksoon vai elokuvaversioon vai ei kumpaankaan. Sarjan jaksoissa ja elokuvaversioissa nimittäin on eroja. Esimerkiksi Lyhyen elokuvan tappamisesta loppuotos on tv-versiossa toisenlainen, melskaavampi.

Brenda, rakastettumme

Minulla on tarjota kaksi hyvin henkilökohtaista anekdoottia Henry Milleristä, eroottisen kirjallisuuden ylipapista.

Rakastettu Brenda. (Kuva: Brenda Venus.)

Kirjailija Miller syntyi todistetusti vuonna 1891 ja kuoli vuonna 1980. Minulta tuore tieto kuolemasta kuitenkin pääsi menemään ohi, osin ehkä siksi, että olin turhan pieni tuona kohtalokkaana alkukesänä pian 33 vuotta sitten. Elin siis monta, monta vuotta siinä autuaassa uskossa, että Miller elää yhä. Siksi aina kun kirjailija Millerin nimi vilahti jossain, ajattelin ajatuksen: "On se vanha", ja jatkoin hyväntuulisesti eteenpäin. "On se vanha." Näin taustatiedoin lukijalle lienee selvää, että kun minullekin lopulta valkeni Millerin kuolleen jo monta, monta vuotta aiemmin, järkytykseni oli melkoinen.

Toinen henkilökohtainen anekdoottini on se, etten ole lukenut ainoatakaan kirjailija Millerin teosta. Eikä minulla ole hänen yhtään kirjaansakaan pienessä kirjahyllyssäni, vastoin kuin D. H. Lawrencen, jonka tuotannosta hyllystäni löytyy sekä Sateenkaari että Rakastuneita naisia, lähinnä varmaan siksi että niissä kummassakin on pääosassa Imogen Stubbs. Noita Lawrencenkaan romaaneja en silti ole vielä lukenut.

Mutta meidän piti tänään puhua Brendasta, nimittäin Brenda Venuksesta (syntynyt ehkä 1947). Hän on amerikkalainen näyttelijä, malli, kirjailija, ohjaaja, missi ja vielä balettitanssijakin. Ja tänään ennen muuta kirjailija Millerin viimeinen muusa.

Miller ja rakastettu Brenda kohtasivat vuonna 1976, kun Miller oli 84 ja rakastettu Brenda ehkä 29-wee. Siitä syttyi kiivas suhde, Millerin viimeinen suuri rakkaus, jonka hedelmänä syntyi muun muassa tuhansittain kirjeitä kirjailija Milleriltä rakastetulle Brendalle. Nämä kirjeet toimitettiin kokoelmaksi Rakas, rakas Brenda. Henry Millerin rakkauskirjeitä Brenda Venukselle (suom. 1987) postuumisti vuonna 1986, kun Millerillä oli mielessäni edessä vielä monta, monta onnellista seniorivuotta tässä ihanassa ja niin autuaan syntisessä maailmassa.

Vaan rakastetulla Brendallapa oli takanaan menneisyys jo ennen tutustumista kirjailija Milleriin vuonna 1976. Hän nimittäin esitti pienehköä sivuroolia Clint Eastwoodin varhaisessa ohjaustyössä Tehtävä Alpeilla (1975). Ja mikä parasta, tämä elokuva uusitaan jälleen MTV3-kanavalla tänään.

Clint Eastwood: Tehtävä Alpeilla
(The Eiger Sanction, 1975)
MTV3 to 10.1.2013 klo 22.35

Rakastettu Brenda astuu mukaan toimintaan muistaakseni jolloinkin ennen elokuvan puoliväliä. Hänen tehtävänsä on esittää Georgea, vaiteliasta jumppavalmentajaa, joka tsemppaa muka-rapakuntoisen Eastwoodin iskukuntoon, jotta tämä on valmis kiipeämään vaarallisen Alppi-seinämän ylös osana kansainvälistä retkuetta. Isänä George-Brendalla on itse George Kennedy (s. 1925), tuttu mm. Dallasin 68 jaksosta, yksi harvoista amerikkalaisista lempinäyttelijöistäni.

Rakastettu Brenda ja Eastwood (rakastettu Brenda oik.).

Tässä neljännessä elokuvaohjauksessaan Eastwood (s. 1930) katsoo narsistisesti peiliin. Hän on oppinut intellektuelli, charmantti taiteenrakastaja, fyysinen supersankari, hyvin pukeutuva palkkamurhaaja ja tavalla tai toisella kaikkien naisten ihailun kohde. Jopa minä ihailen häntä tässä elokuvassa.

Tehtävä Alpeilla edustaa eilen määrittelemäni tyhjien tynnyrien koulukuntaa, mutta se ei ole estänyt minua katsomasta elokuvaa ensin kerran puolittaisesti ja sitten kaksi kertaa kokonaan. Puolitoista kertaa pidin elokuvasta kovasti, mutta se viimeinen kerta taisi olla jo vähän liikaa. Teos perustuu jenkkikirjailija Trevanianin (1931 - 2005) samannimiseen jännitysromaaniin vuodelta 1972 (suom. 1974).

Kyseessä on enemmän trilleri kun toimintaelokuva, päätellen siitä etten oikein siedä toimintaelokuvia. Kriitikot ovat tainneet suhtautua siihen aika nuivasti, pitäneet sitä jo syntyessään vanhentuneena. Mutta itse saatan tunnustaa käsi sydämellä, että olen pitänyt siitä sata ja tuhat kertaa enemmän kuin yhdestäkään niistä harvoista James Bond -elokuvista, jotka olen katsonut.

Tämä viestini on suunnattu erityisesti naispuolisille lukijoilleni, tilaisuus tulla kutsutuksi ihastumaan 70-lukulaisen Eastwoodin kaikkivoipaan lumoon. Nähdään klo 22.35 tänään.

Rientäkää Linnaisiin minutta

Täysimääräinen esittelyni Linnaisten kartanon viheriästä kamarista löytyy => täältä.

Aion pitää tämän vierailun lyhyenä, jotten tartuta teitä.

Lupasin viime kuun lopussa seuraavan tekstini täksi päiväksi tai huomiseksi. Tarkoitukseni oli kirjoittaa Zachris Topeliuksen romaanista Linnaisten kartanon viheriä kamari (Gröna kammaren i Linnais gård, kirjoitettu 1859), jotta osaisitte virittää digiboksinne tai asettua television ääreen tiistaina klo 12.55, kun TV1 uusii romaanin pohjalta valmistuneen Valentin Vaalan elokuvan Linnaisten vihreä kamari (1945). Mutta luulisin, että osaatte rientää Linnaisiin itseksennekin, minun johdatuksittani ja minun avuttani, sillä olen nyt hiukan kipeä enkä siksi uskaltanut tarttua kirjaan, vaikka siinä on vain 205 heikkotasoisesti ladottua sivua ja surkea S123/L6-lause.

Topelius-tekstin julkaisu näin olisi muutenkin ollut juhlava tapaus, sillä se olisi avannut kokonaisen uuden sarjan olemalla haastesuoritukseni ja sellaisena ensimmäinen laatuaan. Tuon haasteen suorittamista olen jännityksellä odottanut jo parin kuukauden ajan näkemällä siitä säännöllisesti pelkkiä painajaisia.

Topelius on meidän 1800-luvun romantikkojamme ja Linnaisten kartanon viheriä kamari 1800-luvun kauhuromantiikan uljas edustaja kartanoineen ja kummituksineen. Ennen tätä syksyä en esimerkiksi tiennyt, että se kuuluu yhtenä kertomuksena Topeliuksen laajaan Talvi-iltain tarinoita -kokoelmaan.

Regina Linnanheimo ja Kaija Rahola syvällä romanttisen kauhun syövereissä.

Vaalan elokuvasovituksen olen nähnyt ehkä vain kertaalleen joskus alakouluiässä, mutta lähiviikkoina aion uusia katsomiskokemuksen alkuperäiskertomuksen ryydittämänä. Lupaan kuitenkin, etten kirjoita rasitteeksenne kahta vertailevaa rinnakkaistekstiä legendaariseen kirja/elokuva-vertailusarjaani, jossa toinen teksteistä on perinteisesti aina saanut surkeat lukijatilastot.

Toivottavasti kohtaamme vielä ennen joulua, luultavasti ensi sunnuntaina. Silloin tarkoitukseni on kirjoittaa eräästä jouluun tunnetusti liittyvästä pienoisromaanista.

Yksinkertaisesti ihana

Tänään tiskille nostettava elokuva on yksinkertaisesti ihana. Yle Teema esittää sen tulevana perjantaina, ja tekstini täyttää tehtävänsä, jos edes yksi uusi katsoja löytää elokuvan kirjoittamani perusteella.

Edustaako elokuva romanttista komediaa? Vaikea sanoa, sillä käsitykseni romanttisesta komediasta on, että se ainakaan standardimuodossaan ei voi olla niin syvää ja kypsää kuin tämä elokuva. Toisaalta sukelsihan vuoden 1994 hitti Neljät häät ja yhdet hautajaisetkin pinnan alle puhuttelevine W. H. Auden -sitaatteineen ja muine tilpehööreineen, ja kuuluneehan se romanttisen komedian lajityyppiin sekin.

Ei minua kukaan rakasta on elokuvan nimi, ja kaiken lisäksi se on silattu argentiinalaisella tangolla, ihka oikealla.

Ei minua kukaan rakasta
(Stéphane Prizé: Je ne suis pas là pour être aimé, Ranska 2005)
Yle Teema pe 5.10.2012 klo 22.30 (Ed. esitys Yle Teema 24.8.2012)
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivuilla
Elämänmakuinen komedia yksinäisestä ulosottomiehestä, joka menee lääkärin määräyksestä tangotunnille ja kohtaa viehättävän nuoren naisen. (Yle.fi.)

Jean-Claude (Patrick Chesnais, s. 1947) on yksinäinen ulosottomies, joka hakeutuu vastahakoisesti tangokurssille kohentaakseen terveyttään. Oppilaiden joukossa hän kohtaa nelikymppisen, viehkon Françoisen, jota näyttelevä Anne Consigny ei taatusti näytä päivääkään yli 30-vuotiaalta, mutta karu totuus IMDb:n paljastamana kertoo, että hän oli kuvausten aikaan jo 40-vuotias, tai 41-vuotias, totisesti, syntynyt 1963.

Jörö Jean-Claude vieroksuu aluksi välittömän herttaista Françoisea, mutta kurssin argentiinalainen tango on erinomaisen hyvää voiteluainetta saada tunnerattaat pyörimään. Eipä aikaakaan kun kyynistynyt ulosottomies joutuu toteamaan, että on vähintäänkin ihastunut sorjaan tanssipartneriinsa. Eikä tangomusiikki pääty vaan jatkuu ja jatkuu ja luo kattavan audiotunnemaailman rakkaustarinalle, joka ei ole lähelläkään sortua imelyyteen tai tyhjään paisutteluun vaan pysyttäytyy viisaasti arkisessa pakahduttavuudessaan.

Lisää arkista syvyyttä ja koskettavuutta elokuvaan tuovat Jean-Clauden vierailut vanhainkotiin hylätyn isänsä (Georges Wilson, 1921 - 2010) luo viikonloppuisin. Monopolia pelataan tulehtuneissa tunnelmissa, kunnes kaikelle sitten tulee loppu. "Punctum!" Roland Barthes -vainaja huudahtaisi, jos näkisi koruttoman kuvarajauksen hylätystä Monopoli-laudasta, niin nukkavierusta ja kuluneesta.

Romanttisen komedian lait vaativat, että juonessa piilee salaisuus, joka räjähtää Jean-Clauden silmille vasta loppusuoralla. Salaisuus on se, että Françoise on kihloissa ja ramppaa tanssiharjoittelusalissa virittääkseen itsensä häätangoiskuun edessä olevia häitään varteen, vaikka penseä sulhanen ei haluakaan harkkoihin mukaan. Tämän Jean-Claudelle odottamattoman vastoinkäymisen tähden ei kuitenkaan kannata jättää filmiä väliin. Loppu nimittäin on onnellinen.

Luultavimmin vain huolettomasti rakastaisin tätä elokuvaa, ellei moinen olisi niin tyttömäisen lällyä. Ei minua kukaan rakasta saa minulta luonnollisesti täydet viisi ihqutustähteä.

Naisten päiväunelmia?

Kun puhutaan seksiä käsittelevistä elokuvista, nykyisessä yleiskeskustelussa on kovin luontevaa määrittää elokuva sitä "edistyksellisemmäksi" ja "paremmaksi", mitä enemmän se sisältää alastomuutta ja aiheeseen liittyvällä shokeeraavalla kuvastolla kohkaamista.

Menneisyyden kultamaassa, kuten vielä vuonna 1967, seksiä analysoiva elokuva saattoi kuitenkin saada huomiota, vaikka se olisi ottanut aiheen pintatason sijaan puhtaasti käsitteellisen analyysin kohteeksi, kuten illan elokuva. Vaikka muuta halutaan väittää, Luis Buñuelin (1900 - 83) Päiväperho on ensisijaisesti psykologinen elokuva - tai mieluummin tyylitellyn psykoanalyyttinen elokuva.

Päiväperho

(Belle de jour, ohj. Luis Buñuel, Ranska 1967)
Perustuu Joseph Kesselin samannimiseen romaaniin vuodelta 1928

Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivuilla

Es. Yle Teema la 8.9.2012 klo 22.15

Séverine-rouva - loukattu yksisarvinen.

Elokuvan päähenkilö, Catherine Deneuven (s. 1943) esittämä Séverine Serizy, elää vaurasta, turvaisaa ja hillityn charmikasta porvarillista elämää nuorena pariisilaisvaimona. Séverine-rouvaa tosin pelottaa seksuaalinen läheisyys aviomiehen kanssa, mutta yhtä toivoton tapaus hän ei sentään ole kuin samaisen Deneuven kahta vuotta aiemmin Polanski-tuotannossa Inho tulkitsema Carol.

Séverine-rouva saa idean hankkiutua eroon estoistaan kokeilemalla prostituoidun tointa. Hän hakeutuu madame Anaïs´n bordelliin, jossa alkaa työskennellä iltapäivisin taiteilijanimellä Belle de jour - Päiväperho.

Ura alkaa onnahdellen mutta alkaa sentään, ja lopulta Séverine-rouva joutuu toteamaan, että hän ei enää kykenisi elämään ilman tätä iltapäiväviihdykettään. Tyylikäs pikku pariisilaisrouva riutuu havaittavasti mutta tuntuu silti sopeutuvan riskaabeliin työhönsä ikään kuin haluavaisen mieskatseen toiveiden toteumana.

Séverine-rouvan sopeutuma tuntuu aivan liian naiivilta, ja sitähän se onkin - psykologisesti arvioiden täysin luokaton. Olisiko mestari Buñuel muka saattanut langeta johonkin noin halpahintaiseen ja yksisilmäiseen... En voi uskoa sellaista. Selitän tarinan näin:

Päiväperho sisältää runsaasti fantasiajaksoja, jotka Séverine-rouvan jännittynyt ja omalla tavallaan kokeileva mieli asettaa ylvääseen menneisyyteen - aikaan, jolloin matkattiin romanttisesti hevosten vetämissä vaunuissa ja miehet kävivät uljaita kaksintaisteluita naisistaan. Noissa päiväunissa frigidi Séverine-rouva koettelee varovasti askeliaan seksuaalisuuden heikoilla jäillä.

Pikkuvaimon menneisyysfantasiat on selvästi erotettu kerronnan reaalitasosta, mutta entä jos bordellijaksotkaan eivät oikeasti kuulu reaalitasoon, siihen jossa Séverine-rouva elää pelkojensa täyttämää elämää kirurgimiehensä suojeluksessa, vaan ne edustavatkin uutta askelta hänen iltapäiväfantasioidensa historiassa, etenemistä kuvitelman tasolla lähemmäs kohti täyttä seksuaalisuutta?

Fantasiaa todellisuuden sijaan - minä päädyn tähän tulkintaan. Niin motivoimattoman yksinkertaisia ja brutaaleja tapahtumat madame Anaïs´n salongissa ovat, että niitä ei ole voinut kehittää kuin kokematon, kotelostaan kuoriutumista odottava neitomieli. Monet herttaisen kutkuttavat yksityiskohdat, kuten fantasia salaisuuden kiirimisestä aviomiehen korviin, ovat kuin suoraan Francesco Alberonin oppikirjoista hänen analysoidessaan naiserotiikan kätkettyjä polkuja.

Mutta miten hirmuiset seuraukset Séverine-rouvan uudesta fantasiasta onkaan reaalitodellisuudelle! Elokuvan lopussa Pierre Clémentin (1942 - 99) esittämä gangsterihahmo Marcel, joka kääriytyy Tarantino-hahmon pitkään, mustaan nahkatakkiin, pureksii ruokansa Bond-pahiksen hammaskalustolla ja edustaa luonteeltaan Kellopeliappelsiini-hirviön räävitöntä psykopaattisuutta, löytää tien ulos salaisista iltapäivistä Séverine-rouvan kotiin, ja lopputulos on traaginen. Vähemmästäkin pelokas seksuaalisuus säikähtyisi ja vetäytyisi ikuisesti kuoreensa, lähtemättömästi.

Niin aluksi näyttääkin käyvän. Séverine-rouva pukeutuu esipuberteettiseksi koulutytöksi ja yrittää hoidella aiheuttamansa tragedian seurauksia kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän sulkee häpynsä kokonaan pakettiin, pois silmistä, aiheuttamasta enää lisää kiusallisia yllykkeitä. Eläköön pako luostariin!

Omaterapeutti kotikäynnillä.

Mutta avioparin yhteinen ystävä, Michel Piccolin (s. 1925) esittämä Henri, astuu onneksi vielä kerran näyttämölle. Jos Séverine-rouva edustaa Päiväperhossa freudilaisittain sallimatonta superegoa ja aviomies kypsää, tervettä egoa, maallisista iloista suruttomasti nautiskelevan Henri-ystävän voisi ajatella edustavan idiä - himojen rehottavaa puutarhaa. Tai ehkä Henrin rooli sittenkin on paljon kompleksisempi: minä näen hänet eräänlaisena psykoanalyytikkohahmona, mentorina, joka ensin yllyttää Séverine-rouvan kokeilemaan sietokykynsä rajoja uusissa, vaarallisissa fantasioissa ja sitten loppukohtauksessa vihjaa taitavasti naiselle, että koulutytönpukunsa alla tämä ei suinkaan enää ole koulutyttö.

Ja prinsessa Ruusunen on vihdoinkin valmis jättämään neitsytvuoteensa! Tapahtuu ihme: bordellifantasian traagiset seuraukset korjautuvat kertaheitolla, ja taannoisten fantasioiden ikuisesti karkotetuiksi tarkoitetut hevosvaunut ilmaisevat tervetulleesta paluustaan nuoren avioparin yhteiseen elämään kulkustenta kilinällä, yhtä ihanalla kuin lapsuuden kauneimmissa saduissa. Voisiko loppu olla tätä onnellisempi?

• Yle Teema uusii ylihuomenna keskiviikkona klo 22.00 Götz Spiellmannin elokuvan Revanche (Itävalta 2008). Kirjoitin siitä jo ensiesityksen aikoihin. Tilastotyökalu kertoo, että malttamattomimmat ovatkin jo ehtineet käydä kurkkimassa tekstiä viime päivien aikana.

Elokuun pienoissinfonia

Tässä talossa näyttää käyvän niin, että kun isäntä ryyppää, niin emäntä tulee juovuksiin. - Maija Länsilehto / Elokuu, s. 57.

F. E. Sillanpää, Elokuu (1941)

(Otava, nidotun laitoksen 2. painos, 2008, 136 s.)

Kun F. E. Sillanpää (1888 - 1964) julkaisi pienoisromaaninsa Elokuu vuonna 1941, oli se hänen ensimmäinen laajempi teoksensa Nobelin kirjallisuuspalkinnon jälkeen. Sen keskushenkilö on kanavanvartija Viktor Sundvall - pyylevä ja pyöreänaamainen ulkonäöltään, kaljuuntuva, aika paha juoppo myös, ja hänen unelmansa näytelmäkirjailijan urasta ovat suureksi osaksi jääneet toteutumatta. Mieleen nousee vääjäämättä, onko tässä jälleen yksi Sillanpään useista omistakuvista. Pystyttikö hän ehkä Elokuuhun sentimentaalisen ajatusleikin kysyen, millainen elämä hänen osakseen olisi langennut, jos kirjalliset haaveet olisivat jääneet vaille täyttymystä? Tällaiseen ajatusleikkiin hänellä varmasti tuossa tilanteessa olisi ollut varaa, vastikään kansainvälisesti tunnustettuna ja laakeroituna kirjailijasuuruutena. Ajatusleikkikuvio nousee myös dialogiin todellisen kirjailija-Sillanpään kanssa: kanavanvartija Sundvall kokee hukuttavansa kirjallista pettymystään alkoholiin, mutta mitä syytä nobelistilla itsellään oli jatkaa seurusteluaan pullon hengen kanssa?

Elokuun peruskuvio lienee useimmille tuttu: elokuisena lauantai-iltana kanavanvartija Sundvall ja hänen hurja vaimonsa saavat vieraaksen kaupunkilaisrouva Maija Länsilehdon, jonka kanssa Sundvallilla on ollut ennen avioliittoaan eroottinen leikki. Rouva Länsilehto tuo tuliaisinaan konjakkipullon, joka sitten syöksee tilanteen melodraaman syövereihin.

Jo ennen romaanin puoltaväliä Sundvall eristäytyy pulloineen ja ibseniläisine elämänvalheineen vartijankoppiinsa, jossa aloittaa yksityisen, synkeän tilintekonsa elämänsä ja elämänsä ihmisten kanssa. Ukkonen säestää tämän tunneaarian huippuja, joka päättyy tietynlaiseen valaistumiseensa romaanin viime sivuilla.

Sundvallien ja rouva Länsilehdon muodostaman kolmion lisäksi romaanissa nousee esiin muitakin henkilöitä. On Niemisen Hanna, reipasotteinen pyykkäri, joka luonnehtii kanavanvartijapariskunnan yhteiselämää näin sanoin: "Ja vaikka ne joskus ovat tukasta yhdessä äijänsä kanssa, niin kyllä silloin ollaan yhtä mieltä, kun muija saa raivokohtauksen." (S. 27.) Tässä romaanin alkuvaiheessa lukija saattaa vielä elää käsityksessä, että näillä pitäjän pienemmillä on rooli pelkkänä antiikista periytyvänä kuorona, joka kommentoi päähenkilöiden toimintaa, mutta näin ei suinkaan ole. Niemisen Hannan lisäksi merkittävissä osissa ovat myös Sundvallien 16-vuotias tytär Tyyne, tähän silmänsä iskenyt renkimies Taave sekä nuori piika Iita, joka kokeilee tuntohermojensa yhteensopivuutta Viljasen Maunon kanssa öisessä sateensuojassa.

Kaikki nämä ihmiset suviyössä muodostavat Sillanpään kompositiossa yhteisvoimin sinfonian, joka finaalissaan saattaa teoksen onnettoman ja traagisen päähenkilön sunnuntaiaamun rauhaan. Elokuu menettäisi suunnattomasti täyteläistä voimaansa, jos kanavavahdin teemaa eivät olisi kontrapunktisesti tukemassa Iita-piian ja renki-Taaven teemat. Tämä henkilöhahmojen saumaton, toisiaan tukeva orkestraatio yhteisessä biologiassa, eräänlaisessa panteistisessa ykseydessä, suomalaisen kesäluonnon keskellä, tuo voimakkaasti mieleen brittien Virginia Woolfin proosataiteen ja hänen kehittämänsä kerrontaratkaisut merkitsevän muodon metsästyksessä. Olen löytävinäni Elokuusta jopa kuvauksen woolfilaisesta oivaltamisen ydinhetkestä, joka koituu aamuyöstä kanavarannassa tytär-Tyynen osaksi:

Seistessään siinä tuon Länsilehdon tädin vieressä ja tädin hiljaa itkiessä humahti Tyyne Sundvallin tyttötajuun nyt ikäänkuin ensi kerran ehjä kuva isästä. Se oli liikkumaton, ikäänkuin johonkin asentoon pysähtynyt, vähän hymyilevä - sellaista hyvänsuopaa, hiukan pilailevaa hymyä. Siinä se nyt oli vanhimman lapsen sisäisen katseen edessä, se kuva, eikä siihen enää voinut mitään lisäpiirteitä tulla. (S. 119.)

***

On kuitenkin asioita, jotka tässä yli 70 vuotta vanhassa romaanissa saattavat häiritä nykylukijaa.

Elokuun kerronnassa eletään maaseutuelämää agraarisessa yhtenäiskulttuurissa, jossa kaikki yksilöt näyttävät olevan perustaltaan, vain luonne-erojensa ja elämänvaiheittensa erottamina, hyvin samanlaisia. He elävät jaetussa tunnetodellisuudessa: he kokevat lauantaisaunan täsmälleen samoin, he kokevat iltamaympäristön lavatansseineen täsmälleen samoin. Tätä kollektiivista yhteisyyttä kertojan ei tarvitse mitenkään kyseenalaistaa, mutta - markkinoiko hän jaettua yhteisyyttä jopa liian kritiikittömästi? Kun kaikkitietävä kertoja makustelee leveäsanaisesti kuvaamallaan yhtenäistodellisuudella, mieleen hiipii ajatus tietynlaisesta kerronnallisesta totalitarismista, jossa toiseus syrjäytyy perin kapeaan marginaaliin.

Toisaalta taiteellisella tasolla Sillanpään esiin loihtima yhtenäisyys antaa kokonaisuudelle woolfilaisittain merkitsevän muodon. Henkilöitten yksityinen kokemus ei niin ikään jää vain yksityiseksi kokemukseksi, kun kertoja tarjoaa sille holistiset kehykset.

Toiseksi kompastuskiveksi nykylukijlle voi käydä teoksen omalakinen kieli. Varmasti monilta muiltakin kuin minulta vaatii työtä päästä sisään Sillanpään kieli-ilmaisuun, vaikka jälkipuoliskolle päästyä jo helpotti. Ilkeämpi voisi luonnehtia kirjailijan ilmaisua saarnaavan jaarittelevaksi, ja repliikitkin saattavat tuoda mieleen vanhan suomifilmin puheilmaisun kliseisimmässä jäykkyydessään. Tuomion ei kuitenkaan pitäne antaa jäädä näin julmaksi. (Auttaa varmaan paljon, jos vaivautuu lukemaan tekstiä ääneen Sillanpään itsensä äänellä, radion joulusaarnoista tutulla.)

***

Kassilan Elokuu (1956) la 11.8.2012 klo 21, Yle Teema.

Mahdollisista vaikeuksista huolimatta kirjailija Sillanpää ja hänen Elokuunsa elävät yhä vuonna 2012, jopa odottamattoman voimakkaasti, jos vain suo tilaisuuden sille. On hyvä nostaa Sillanpää ylähyllyltä pölyttymästä ja antaa hänen loistaa omavaloista, jylhää valoaan. Vielä ehtii Elokuun lukea ennen lauantai-iltaa ja iltayhdeksää, jolloin Yle Teema esittää romaanin klassikkofilmatisoinnin.

Matti Kassila (s. 1924) kuuluu ohjaajana maamme elokuvahistorian terävimpään kärkeen, ja Elokuu (1956) on yksi hänen hienoimmista ohjaustöistään. Lavasteitten tahalliset näkyville jättämiset joissain kamera-ajoissa vain korostavat elokuvan uljasta realismia.

Näyttelijä Toivo Mäkelä (1909 - 79) ei ehkä ulkoisesti kovasti muistuta romaanin kanavanvartijaa Viktor Sundvallia, mutta yhtä kaikki tämä poikkeusyksilöitten jäljittelemätön esittäjä tekee yhden hienoimmista elokuvarooleistaan. Näyttelijä Tapio Liinoja kannustaa kiinnittämään erityishuomiota Mäkelän puhemaneerin käyttöön tässä elokuvassa. Muista päähenkilöistä Emma Väänänen (1907 - 70) kovankatkerana vaimona on jälleen kerran elementissään, samoin kuin Rauni Luoma (1911 - 96) maailmallisena rouva Länsilehtona.

Erään ohjaajan huiput

Kenellä on maailman tarttuvin nauru?

Tuo probleemi on tainnut vaellella lehtien viihdesivuilla viime kuukausina. Itse törmäsin kysymykseen jokseenkin tarkalleen neljä vuotta sitten, heinäkuussa 2008, kun Yle TV2 lähetti erään kotimaisen elokuvan vuodelta 1946.

Mikä tärkeintä tämän tarinan kannalta, Yle esittää tuon elokuvan nauruineen päivineen jälleen tulevana torstaina.

Teuvo Tulio: Rakkauden risti (1946)

Yle Teema to 12.7.2012 klo 21.50

Elokuvan esittely Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kotisivuilla
Teuvo Tulio -biografia Elokuvauutiset.fi-sivustossa

Aleksandr Puškinin novelliin perustuva traaginen rakkaustarina majakanvartijan tyttärestä ja kaupunkilaismiehestä. (Yle.fi)

Jälkikäteishuomautus 13.7.2012: Katsottuani nyt elokuvan uudelleen huomaan, että aika kultaa muistot, ainakin sen suhteen, millainen muistikuva minulla oli alkukohtauksen intensiteetistä edellisen katsomisen jäljiltä. Ilmoitan siis, että analyysini alun naurusta on ainakin jossain määrin liioiteltu.

Kyseistä naurua ei edes onneksi tarvitse vartoilla kauaa, sillä se odottaa meitä heti alkutekstien jälkeen. Se on pelottava nauru, se on kammottava nauru, mutta mikä olennaisinta, se on ehdottoman tarttuva nauru. Kovasti tärkeää on myös, että nauru ei nuupahda kesken kaiken vaan kestää reilun tovin aikaa.

Yksinäinen, vanha mies myrskyn saartamassa majakkasaaressa, papukaija muun goottilaisen lavastuksen muassa seuranaan... Olin totaalisen hämmästynyt siitä, että jumalaton nauraja oli minulle tuolloin ennestään tyystin vieras.

Kyseessä on Oscar Tengström (1887 - 1960), merkittävä suomenruotsalainen näyttelijä, joka esiintyi teatteriuransa lisäksi myös joukossa elokuvia. Tässä Teuvo Tulion (1912 - 2000) melodraamassa Rakkauden risti hän näyttelee Majakka-Kallea, joka aina myrskyn yllättäessä tuppaa menettää järkensä. Elämä on näet kohdellut häntä kaltoin - suuri kaupunki maailmallisuuksineen on riistänyt häneltä hänen ainokaisensa, suloisista suloisimman tyttärensä, Regina Linnanheimon (1915 - 95) tulkitseman Riitan.

Majakkasaarelta Helsingin humuun hukkunut Riitta päättää lopulta järjestää valehäät salatakseen lankeemuksensa isältään. Nämä valehäät, joihin isä suunnattomalla antaumuksella osallistuu, huipentavat elokuvan, ja hoilaillaanpa niissä yhteislauluna "Kulkurin valssikin". Kyseessä taitaa olla ohjaaja Tulion silmänisku ja huomionosoitus T. J. Särkän muutamaa vuotta varhaisemmalle Kulkurin valssille, jossa Tengström näytteli kreiviä. Tietääkseni juuri Tengströmin kreivi lausuu tuossa elokuvassa kuolemattomat sanat haaveestaan rakennuttaa tyttärelleen, Ansa Ikosen esittämälle Helenalle, "niin kauniin sikalan". (Huom! Katso tarkennus kommenttialueella.)

Tulio laati käsikirjoituksen elokuvaansa venäläisklassikko Aleksandr Puškinin novellin "Postimestari ja hänen tyttärensä" (1830) pohjalta. Ohjaajan kahta vuotta varhaisempi elokuva Sellaisena kuin sinä minut halusit kertoo vastaavan tarinan viattoman saaristolaistytön lankeamisesta kaupungissa prostituutioon.

***

Yle esitti laajasti Tulion elokuvatuotantoa viimeksi neljä vuotta sitten. Ohjaajan satavuotissyntymäpäivä koittaa ensi kuussa, ja sen kunniaksi Yle Teema lähettää hänen koko säilyneen tuotantonsa torstai-illoissa, samalla ohjelmapaikalla kuin Mikko Niskasen keväinen retrospektiivi.

Hänen eksoottisuutensa Teuvo Tulio.

Katsoin suurimman osan kesän 2008 tarjonnasta, minkä valistamana aion tällä kierroksella keskittyä ainoastaan kolmeen elokuvaan: tulevan torstain Rakkauden ristin lisäksi 2.8. esitettävään Rikolliseen naiseen (1952) ja 16.8. esitettävään Olet mennyt minun vereeni (1956). Tämän lisäksi Teema lähettää lauantaina 18.8. tuoreen latvialaisdokumentin Fedja - Theodor - Tulio ohjaajan elämästä. Tulio, alkuperäiseltä nimeltään Theodor Tugai, oli syntyjään latvialainen.

Tulio aloitti ohjaajan uransa vuonna 1936, ja jo muutaman vuoden kuluttua hän löysi ominaislaatunsa melodraaman taitajana. Tuosta hetkestä eteenpäin hän ohjasi käytännöllisesti katsoen yhä uudelleen yhtä ja samaa elokuvaa, näkemystään vain kevyesti varioiden. Tässä mielessä hän muistuttaa kovasti Douglas Sirkiä (1897 - 1987), Hollywoodissa loistoonsa kohonnutta melodraaman ehdotonta mestaria.

Kuitenkin 1950-luvulle tultaessa Tulio uudistui selvästi; hänen elokuvataiteensa koki ilmeisen muodonmuutoksen - siitä tuli korkeaa naiselokuvaa. Tämä näkyi nimenomaan mainituissa Rikollisessa naisessa ja Olet mennyt minun vereeni. Noita kahta tuotantoa yhdistää se, että niihin kumpaankin käsikirjoituksen laati Regina Linnanheimo, Tulion useitten elokuvien naistähti ja elämän mittainen ystävä.

Erityisen vahva mielestäni on Olet mennyt minun vereeni, jossa Linnanheimo 40-vuotiaana teki viimeisen elokuvaroolinsa. Loppukuvassa Rea, näyttelijättären syvään alkoholismiin vajonnut roolihahmo, astelee kaupungin autiuteen pois kameran ulottuvilta, ja teho täsmälleen onnistuneine musiikkeineen on muistettavan vahahduttava. Tuo loppukuva miltei lyö vertoja Sirkin ohjaajanuran päättäneen Suurinta elämässä (1959) lopun hautajaiskohtaukselle.

Suurinta elämässä tullen Sirk tunsi saavuttaneensa sen hioutuneen täydellisyyden melodraaman taitajana, mihin hän mitenkään kykenisi. Siksi hän jätti elokuvan, vaikka taisikin ohjata vielä muutaman pienen lyhyttuotannon.

Kunpa Tulio olisi Olet mennyt minun vereeni myötä löytänyt samanlaisen ratkaisun! Se olisi taannut hänelle vakaan aseman kotimaisen elokuvan historiassa suurena suomalaisena melodramaistina. Mutta hän jatkoi, ja edessä odotti vain yhä pettävämmäksi käyvä suo ja sitten katkera vanhuus.

Kaksi tuotantoa näki vielä päivänvalon. Kohujulkkis Tabe Slioorin piti esittää pääosa seuraavassa hankkeessa, mutta ei siitä elokuvaa tullut, tuli vain lyhytfilmi Se alkoi omenasta (1962), joka otettiin vastaan pilkaten. Tästä lannistumatta Tulio alkoi koota uutta tuotantoa. Hän päätti saavuttaa oikein kansainvälisen yleisön, näin kerrotaan, ja hän vaihtoi mustavalkofilmin värifilmiin ja otti Rakkauden ristin tarinan uuteen käsittelyyn, valttikortteinaan Lapin-eksotiikka ja irvokas pornografisuus.

Loppu historia on kuin Ed Woodia painajaisimmillaan. Tuotanto takkuili ja venyi vuosien mittaiseksi. Kuten Woodin Haudanryöstäjät ulkoavaruudesta (1959) tapauksessa elokuvan tähti Bela Lugosi kuoli kesken kuvausten, koki Tulio vastaavan menetyksen: Majakka-Kallen vastinetta Aslak Walkia esittänyt Ossi Elstelä (1902 - 69) menehtyi ilmeisen pahaan saumaan. Mutta saatiin sentään kasaan kokoillanelokuva - saatiin Sensuela (1972).

Maksavia katsojia elokuva keräsi peräti 665, mitä voi jälkikäteen hämmästellä. Ymmärtäväisesti Yle Teema on pudottanut Sensuelan pois Tulio-retrospektiivistään. [Korjaus 26.7.2012: Sensuela esitetään sittenkin, lauantaina 18. elokuuta klo 23.25.]

Kolmiodraama sariolalaisittain

Pohjimmiltaan on kysymys kolmiodraamasta. Nuori, puoliksi hurlumhei lakimies (Sauli Seppälä, s. 1935) rakastuu naiseen (Salme Karppinen, s. 1937), joka sattuu pahaksi onnekseen olemaan naimisissa mahtikartanon isännän (Risto Mäkelä, 1924 - 92) kanssa.

Valentin Vaala: Totuus on armoton (1963)

TV1 pe 6.7.2012 klo 13.00

Elokuvan juoniseloste ja kritiikkikooste Elonetissa

Mauri Sariolan romaaniin perustuvassa tarinassa mies lähtee tuomitsemaan maaseutukaupungin käräjiä. (Yle.fi.)

Totuus on armoton (1963) jakautuu kai tahattomasti neljään erilliseen jaksoon - vähän kuin neljään erilliseen elokuvatorsoon. Vain loppujaksoon asti uskollisesti jaksava katsoja saa riemukseen havaita, että kaikilla torsoilla sittenkin on yhteys keskenään.

Ensimmäinen jakso sijoittuu Helsinkiin. Siinä pyritään kaikin tavoin karkottamaan katsoja elokuvan äärestä. Kuvataan Seppälän esittämän asianajajan arkista työtä ja suhdetta yhtiökumppaniin (Lauri-Juhani Ruuskanen, s. 1932) ja tämän morsiameen (Ritva Vepsä, s. 1941). Karkotuskeinoista erityisen tehokas on replikointi: se on kovasti kirjallista, kuin suoraan 1930-luvun seurapiiridraamasta - se on hirveää.

Helsinki-kuvausta seuraa automatka maaseudulle ja toiseen jaksoon. Seppälä nimittäin on määrätty käräjätuomariksi oikeudenistuntoon, jossa sekatyömies Vilho Alarik Syrjäntaka (Matti Lehtelä, 1906 - 71) on syytettynä ryöstömurhasta. Katsoja hoksaa, että kyseessä taitaa olla oikeussalidraama, ja mielenkiinto alkaa herätä.

Käräjien ajan Seppälä saa yöpyä Rasinkankaan kartanossa, jota Risto Mäkelä suvereenin pelottavasti isännöi Hankkijan mainoslätsä päässään. Heti kun Mäkelä astuu valkokankaalle isäntämies Peterinä, katsoja tuntee joutuneensa jonkinlaiseen kotikutoiseen humisevaanharjuun tai rebekkaan - tätä kai on kotimainen junttigotiikka parhaimmillaan. Jollain ihmeasein isäntämies Mäkelä pitää pahoissa pauloissaan nuorta vaimoaan, jota Salme Karppinen väristen ilmentää.

Olen jo aiemmin ylistellyt Risto Mäkelän vahvaa näyttelijänpresensiä ja tainnut verratakin häntä saksalaisten maagiseen Peter Kuiperiin. Tässä elokuvassa Mäkelä on tuttuun tapaansa vangitseva, vaikkakaan ei yllä parhaisiin suorituksiinsa. Kyllä vain Helge Herala teki vuotta aiemmin Tähdet kertovat, komisario Palmu -elokuvassa (1962) loimuavamman roolityön demonisena kartanonherrana.

Kesken kaiken eksyn sivupoluille muistelemaan Risto Mäkelää laajemminkin... Paitsi teatterinäyttelijä, Mäkelä oli myös merkittävä oopperalaulaja, baritoni, joka lauloi päärooleja niin Tampereen Oopperassa kuin Kansallisoopperassakin. Näyttelijän teräksenkirskuvan puheen takaa erottaa kyllä keuhkotyöläisen äärimmäisen harjaantuneen äänen. Hän oli naimisissa lausuntataiteilija-näyttelijä Ritva Ahosen kanssa, ja kun muistelee vaimon säikyn-hermoherkkiä rooleja, mieleen välttämättä putkahtaa epäkorrekti kysymys, miten ihmeessä hän uskalsi olla aviossa Mäkelän kaltaisen alkuvoimaisen karjun kanssa.

Seppälä (oik.) ja Karppinen Aulangon maisemissa.

Kun käräjät on istuttu Rasinkankaan kartanon salissa, elokuvan on aika siirtyä kolmanteen jaksoonsa. Siinä Seppälän asianajasta kuoriutuu James Stewart ja Karppisen spiraalinutturakampauskin saa selityksensä, kun hän muuntautuu Kim Novakiksi. Rakastavaiset pakenevat ison pahan Mäkelän pauloja Aulangolle, jossa heillä on ilo kohdata lyhyt onni keskenään.

Tämä jakso on parhaimmillaan jopa ultratyylikäs ja tuo mieleen vaivattomine kamera-ajoineen setämies Hitchcockin lisäksi erityisesti uuden aallon lähimaastossa pörränneen Alain Resnais'n: rakastavaisten keskinäiset puheet eivät välitä arkielämän kareista vaan kohoavat korkeimmillaan kynttilän valaisemina jopa imaginaarisiin taivaisiin, missä ne kohtaavat viime vuonna Marienbadissa.

Tällainen onni ei tietenkään voi jatkua ikuisesti, joten James Stewart ja Kim Novak saavat jo pian riisua ihokkaansa ja muuntautua Jussi Jurkaksi ja Elina Pohjanpääksi. Paluumatkalla onnesta takaisin Rasinkankaan kartanoon Hitchcock&Resnais nimittäin muuntuu vaihteeksi Waltari-filmatisoinniksi Verta käsissämme. (Tuossa elokuvassa kolmiodraaman petetty kolmas osapuoli muuten oli itse Tauno Suuri, suomalaisen näyttelijätyön maestro ja ylialfa, johon isäntämies Mäkelä kovasti yllättäin täten vertautuu. Sivumennen sanoen Erkki Viljos, vara-taunopaloista ylin ja ensimmäinen, esittää päivän elokuvassa viisasta nimismies Arraa.)

Seppälä (vas.) ja Karppinen pahassa kiipelissä.

Kun Verta käsissämme puntaroi syyllisyyden problematiikkaa, Totuus on armoton ei vaivaudu samanlaisiin syvyyksiin vaan käyttää liikenneonnettomuutta lähinnä pelkkänä juonen rakennuspuuna. Kun pohtii, kehen lakimies Seppälän auto osuu, välttämättä huvittuu tahattomasti, sillä ratkaisu on niin tavattoman näppärä ja kätevä ja samalla tavattoman vieras todennäköisyyksille. Haaveria seuraava oikeudenistunto solmii muutkin irrallaan repsottavat narut yhteen, vaikkakin perimmäinen totuus isäntämies Mäkelän ja Karppisen avioliiton esihistoriasta jää ikävän avoimeksi.

Totuus on armoton on ohjaajansa Valentin Vaalan (1909 - 76) viimeinen näytelmäelokuva. Se ei saanut ilmestyessään hääppöisiä arvosteluita, eikä sitä ole ylistelty myöhemminkään. Minä olisin kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että kun vain ensin on kartoittanut rehellisesti kaikki elokuvan heikkoudet, jäljelle jää varsin katsomisen arvoinen teos. Hienon kokonaisuuden mahdollistavia värkkejä ei vain ole osattu käyttää optimaalisesti hyväksi. Mahdollisten aikalaiselokuvaviitteiden lisäksi tuotannossa on paljon muutakin mielenkiintoista, esimerkiksi Seppälän lakimieskumppani Ruuskasen psykologinen kypsyminen loppupuolella.

Nuorehko menestyskirjailija sorvinsa ääressä. (Kuva: MTV3.)

Mielenkiintoiseksi elokuvan tekee myös se, että taustalla on suuri viihdekirjailija Mauri Sariola (1924 - 85), jonka samannimiseen lakimiesromaaniin vuodelta 1960 tuotanto perustuu. Tuossa vaiheessa kirjailijan ura oli vasta muutaman vuoden vanha, joten tiedossa ei vielä ollut, miten lyhykäiseksi Sariola-filmografia lopulta olisi jäävä.

Ohjaajan lisäksi käsikirjoitusta oli laatimassa nimekäs Juha Nevalainen (1921 - 88). Saamieni tietojen mukaan toteutus on melkoisen uskollinen alkuperäisromaanille, joten luultavasti voimakkaampi muokkaustyö olisi kohentanut lopputulosta tuntuvastikin.

Jaksojen välinen hajanaisuus tekee katsojalle vaikeaksi mieltää, mistä elokuvassa perimmältään on kysymys, mihin ongelmaan ehkä olisi auttanut esimerkiksi ennakointijakso ihan alussa, heti alkutekstien jälkeen: lakimies Seppälä ja rakastettu Karppinen onnensa maisemissa Aulangolla, mistä paluu tapahtumien alkupisteeseen vaikka ihan perinteisen kliseisellä kalenterileikkauksella. Vanhakantainen replikointi onneksi ei häiritse enää ensimmäisen jakson jälkeen.

Elokuva ryöppyää niminäyttelijöitä pienissä sivurooleissa. Mukana ovat muun muassa aina jyhkeä ja vanhatestamentillinen Eino Kaipainen, Aarne Laine, Hilkka Helinä sihteerinä, Marita Nordberg nimismiehen rouvana ja sokerina pohjalla Irma Seikkula hänelle niin hirmuisen sopivassa roolissa, syytettynä aviomiehensä murhasta. Unohtaa ei sovi kirjailija Sariolan Sammatissa sijaitsevan kesämökin rantasaunaakaan, jonka verannalle kamera pääsi parissa kohtauksessa tarkkailemaan tilannetta. 

• Vuoden 1963 jälkeen Sariola on päätynyt suurelle kankaalle ainoastaan kerran, vuonna 1978. Noista 34 vuoden takaisista tunnelmista raportoin tässä tekstissäni.