Omantunnon ääniä Manchesterissä

Moraalitarinasta meille saattaa tulla ensinnä mieleen ranskalaisten Éric Rohmer elokuvineen tai puolalainen Krzysztof Kieślowski Kymmenine käskyineen. Vaan osataan sitä kanaalin toisellakin puolella, jossa meillä on Jimmy McGovern.

Parikymmentä vuotta sitten tv-käsikirjoittaja McGovern loi meille rikospsykologi Fitzin. Ja vuonna 2010 lähti enkkutelkuissa pyörimään hänen aluevaltauksensa moraalikuvausten saralla, Seinää vasten, josta kirjoitin ennakkoesittelyn viime toukokuussa, kun sarja rantautui Suomeen. Toinen, nelijaksoinen tuotankokausi vapautettiin meikäläisten pohdittaviksi melko tuoreeltaan pari kuukautta sitten, ja katsoin nuo jaksot nyt miltei yhteen syssyyn kovalevyltäni viikonlopun aikana.

Seinää vasten. Tuotantokausi 2, jaksot 7 - 10.

(Accused, Britannia 2012; käsikirj. Jimmy McGovern ja avustajia)

Toisen tuotantokauden esittely Ylen kotisivuilla
Toisen tuotantokauden esittely BBC:n kotisivuilla

  7. Simonin tarina (nimihenkilön roolissa Sean Bean (s. 1959)) - su 9.12.2012 klo 21.55

  8. Mo'n tarina (nimihenkilö Anne-Marie Duff (s. 1970)) - su 16.12.2012 klo 21.57

  9. Stephenin tarina (nimihenkilö Robert Sheehan (s. 1988)) - su 23.12.2012 klo 21.55

10. Tinan tarina (nimihenkilö Anna Maxwell Martin (s. 1978)) - su 30.12.2012 klo 21.55

Rohmer on moraalitarinoitsijana lähinnä henkevän pinnallinen ja sensuaalisen herttainen, hyvin ranskalaisella tavalla tietenkin. Kieślowskilla puolestaan on arkisen ankeiden kuviensa alla raskas kosketus syvätaiteellisiin pohjavirtauksiin ja metafyysiseen, eikä McGovern voi kilpailla noilla alueilla hänen kanssaan. Sen sijaan hän on kerrontateknisesti hyvin etevä ynnä positiivisessa mielessä viihteellisen selkeä. Hän löytää ja näyttää moraaliset vastapartikkelit oivaltavasti ja johdattaa katsojan sillä tavoin omaan syväänsä.

Sean Bean tyttöilee. (Kuva: BBC.)

Simonin tarina lienee räväkköine vastakohtaisuuksineen tuotantokauden muistettavin. Ennen kaikkea se nostaa minulle aiemmin tuntemattoman Sean Beanin henkilökohtaiseen Hall of Fameeni roolityöstään näkymättömänä kirjallisuudenopettajana Simon Gaskellina, josta illan hämärtyessä puhkeaa kukkea
Tracie Tremarco, räävittömästi flirttaava ja räimeän uskalletusti pukeutuva yölintu, baarihile, jumalaton transvestiittitähti, ultranaisellisuuden häpeilemätän parodia. Naiseksi pukeutunut Bean on mielestäni suunnattoman vaikuttava näky; näyttelijän kasvojen miehekäs komeus vain korostuu Tracie Tremarcon karnevalistisessa hahmossa.

Tracieksi pukeutunut Simon saa luonnollisestikin kokea paljon vaaroja, hän kun on kirkuva uhka kaikille niille yksipuisen urospuolisille kulkijoille, jotka tiedostamattomansa pohjilla tuntevat epävarmuutta heteroseksuaalisesta normaaliudestaan. Tämä pienoiselokuva voisi toimia mitä parhaimpana suvaitsevaisuuskasvatusmateriaalina juuri näitten kaltaisille, jos he suinkin pystyisivät katsomaan sen psyykensä pakokauhun kahleista vapaina. Itsekin koen jakson nähtyäni ymmärtäväni paremmin sitä sielullista pakkoa, jopa identiteettistä välttämättömyyttä, joka transvestisuuden takana saattaa piillä, ikuisesti saavuttamattomissa. 

Kaksoielämän onnettomat osapuolet, henkistynyt Simon ja karkea Tracie, yhtyvät lopulta sulavasti Wordsworthissa, jonka lyriikan valtamerestä moni elokuvan ja kirjallisuuden hahmo on tavoittanut sielunsa kohta vuosisatojen ajan.

***

Jos on Simonin tarina ensisijaisesti psykologiaa, niin Mo'n tarinassa sukelletaan syvälle moraaliseen ristiriitaan. McGovern tuo konkreettisesti ja selkeästi silmiemme eteen dilemman, ollako mieluummin ammutun jenginuorukaisen äiti vaiko tämän paras ystävätär, hänkin äiti-ihminen, jonka oma poika osoittautuu surmatyön tekijäksi. Tässä tarinassa on selvästi ainakin kaksi ääntä aidosti mukana. Kahta äitiä esittävät Anne-Marie Duff Mo'na ja Olivia Colman aivan yksin jäävänä Suena. Ruth Sheen (s. 1952) Mo'n äitinä on tuttu Fitz-tarinan Veljellistä rakkautta perheenäitinä, jonka aviomies kantelee talousrahat prostituoiduille.

Äitipuoli, ja hamlet taustalla kummittelemassa. (Kuva: BBC.)

Stephenin tarina on tarina hamletista ja hamletin pahasta äitipuolesta. Cartwrightin perheen äiti kuolee, eikä aikaakaan, kun isä jo kihlaa ja nai sairaanhoitajan, joka saattoi äidin tämän viimeiselle matkalle. Mikä pahinta, hamlet-Stephen saa jopa oikeita todisteita uuden äitipuolen tavasta hankkia haluamansa murhailemalla, ja tie psykoottiseen vainoharhaan on kivetty. Tarinassa polttavimmaksi nousee kysymys, mitä läheiset ja viranomaiset voivat tehdä sellaisen syytetyn hyväksi, joka kieltäytyy mielentilatutkimuksesta ja sen suomasta armollisemmasta tulevaisuudesta.

Sarjan päättävä Tinan tarina saattaa kaksi aiempaa, Mo'n ja Stephenin tarinat, päätökseensä. Se sijoittuu nuorisovankilaan, jonka vartijamiehitys on liian vähäinen ja jossa siksi syntyy toimintavirhe traagisin, nuorukaisen hengen vaativin seurauksin. Vanginvartija Tina haluaa irrottautua vainajan isälle kerrotusta peitetarinasta, jonka avulla laitos selviäisi vastuustaan, vaikka irrottautuminen tietäisi hänelle suurta taloudellista ja sosiaalista uhrausta. Sitten hän ei enää voi toimia luontoaan vastaan, ja loppuratkaisu on moraalisesti perin ylevä ja kohottava, kun poikansa menettäneen isän armelias katse lankeaa hänen ylleen.

***

Pidin heti tätä Seinää vasten toista tuotantokautta ansiokkaampana kuin ensimmäistä, kuusiosaista sarjaa, jonka TV1 ehti jo uusiakin viime vuoden puolella. Tosin kovin valaisevaa oli uusintakierroksella katsoa pari jaksoa toistamiseen ja todeta, että uusi lähestyminen antoi ainakin niille lisäarvoa.

Toukokuun viimeisenä keskiviikkona tutustuimme moraalisarjan avausjaksossa putkiasentaja-yrittäjä Willyyn (Fitz-ylikomisariona tuttu Christopher Eccleston), jolle alkaa sattua kaikenlaista vinhalla vauhdilla, jopa niin vinhalla, että tämä kovan onnen kaveri käy tahattoman koomiseksi katsojan silmissä. Kaverille ei jätetä ja sitä rataa. Toisen tahattoman huumoriannoksen tarjosi kolmosjakso Helenin tarina, jonka lopussa alakoulunopettaja Helen (Juliet Stevenson) saa rikoksestaan huolimatta niin riemastuttavan vapauttavan tuomion, että mieleen räiskähtävät välttämättä Heikki Hietamiehen juontaman '80-lukulaisen Yhtä suurta perhettä -visailun ekstaattiset perhetunnelmat. Puuttui vain, että veikkohuovislainen tuomari olisi maksanut onnelliselle syytetylle vielä tapporahaakin kostotoimistaan.

Juonellisesti houkuttavin ykkössarjan tarinoista on nelosjakso Liamin tarina, jonka koukkuna toimii taksikuski Liamin (Andy Serkis) ihastuminen nuoreen kyydittäväänsä Jodie Whittakeriin. Kun Jodie on saatu lentokoneeseen suuntana kaukaisuus, Liam murtautuu tämän kotiin ja hankkii sieltä tiedolliset värkit saada nainokaisen sydän läpättämään samaan tahtiin oman sydämen kanssa. Valekuolleen vaimon motiivi toistuu toisen kauden aloittavassa Simonin tarinassa.

Alison-rukka, jonka keltainen autonväri pelastaa oikeudessa.

Myös kuutosjaksossa Alisonin tarina on kiehtova alkuasetelma. Vammaisohjaaja Alison (Naomie Harris) palaa kotiin uuden rakastajansa luota pahaa aavistamattomana ja täysin tietämättömänä siitä, että se juna, jolla hänen peitetarinan mukaan piti palata, on kolaroinut ja vienyt hänet surman suuhun. Perutun suruviestin saanut aviomies ei jostain syystä osoitakaan suurempia riemun merkkejä henkiin heränneestä vaimostaan. Alisonin tarinassa viimeistään käy ilmi, että katsojan lisäksi myös käsikirjoittaja McGovernilla on rikospsykologi Fitziään ikävä. Hän nimittäin panee kouluja käymättömän ja itseään tiedostamattoman aviomiehen Alison-rukkaa mätkiessä analysoimaan itseään ja tekoaan tavalla, johon vain joku Fitzin kaltainen kykenisi. Suuri osa Fitzin lumosta nojasi juuri siihen ristiriitaan, joka vallitsee itseään täydellisesti ymmärtävän mutta samaan aikaan täydellisesti hallitsemattoman rikospsykologin ambivalenssista.

Toivottavasti McGovern pari vuotta kasvettuaan kirjoittaa Seinää vasten -sarjalleen vielä kolmannen kauden. Jos sama kypsyminen jatkuu kausien välissä, saavat taivaiset pasuunat fanfaroida uudet jaksot.

Kuusi käskyä Manchesterissä

C. Ecclestonin uudelleensyntymä putkimiehenä. (Kuva: BBC.)

Kaikki Fitz ratkaisee -sarjaa seuranneet muistavat sen hirveän iltapäivän vuonna 1994, kun Robert Carlylen esittämä häiriintynyt nuorukainen surmasi Christopher Ecclestonin (s. 1964) esittämän ylikomisario Bilboroughin tarinassa Näytön tarve. Käsikirjoituksen tuohon tarinaan laati Jimmy McGovern, ja kaipa hän on katunut laatimaansa veritekoa siitä pitäen niin paljon, että lopulta 15 vuoden jälkeen päätti herättää Bilboroughin henkiin.

Bilboroug uudelleensyntyi sitten loppuvuodesta 2010 ruumiillistuneena putkimies Willy Houlihaniksi. Hän on pienyrittäjä, yksi maan hiljaisista, jonka maksukyvyttömäksi osoittautuva asiakas saattaa pahoihin rahavaikeuksiin. Epätoivoissaan hän tarttuu varsin arveluttavaan oljenkorteen, ja lopputuloksena on putkimiehemme joutuminen valamiehistön eteen vastaamaan valinnoistaan ja teoistaan.

Kuusiosainen brittisarja Seinää vasten (Accused, 2010) aloittaa Suomessa TV1-kanavalla ylihuomenna keskiviikkona.

Seinää vasten. Osa 1/6: ”Willyn tarina” - TV1 ke 30.5.2012 klo 21.35 (.59)

(Accused: ”Willy's Story”, Britannia 2010; käsikirj. Jimmy McGovern)

Sarjan esittely Yle TV1:n kotisivulla
Tero Kartastenpään esittely sarjasta Plaza.fi-sivustossa

Sarjan esittely BBC:n kotisivulla

Ed Cummingin esittely sarjasta The Telegraphin sivustossa
Sarjan esittelyfilmi (YouTube)

Emmy-palkitussa sarjassa nuhteeton yksityisyrittäjä ajautuu maksuvaikeuksiin. Hän tarttuu kohdalle osuvaan oljenkorteen, jonka hinta on arvaamattoman kallis. (Yle.fi.)

Kukin sarjan jakso muodostaa oman kokonaisuutensa, joten putkimies Houlihanin tapaus saa päätöksensä samana iltana eikä häntä enää nähdä myöhemmissä jaksoissa.

Kaikki kuusi tarinaa noudattavat yhteneväisiä puitteita: keskiössä on aina tavallinen ihminen, joka syystä tai toisesta joutuu tekemään jotain poikkeuksellista, mikä vie hänet tuomioistuimen eteen. Käsittääkseni päähenkilö astuu jakson alussa kuulemaan oikeuden tuomiota ja vasta sitten palataan takautuvasti itse rikokseen.

Helen (Juliet Stevenson) astuu oikeuden eteen juhannusviikolla.

Seinää vasten pyrkii keskittymään olennaiseen – rikokseen ja sen tuomioon. Siksi toissijaiset rikostutkinta ja oikeudenkäynti jäävät tässä sarjassa aivan marginaaliin. Käsikirjoittaja McGovern on laatinut sarjan moraalitarinoita, joita seuratessaan katsoja joutuu itse pohtimaan, pystyykö kirjoitettuun lakiin nojaava oikeuslaitos arvioimaan oikeudenmukaisella tavalla sitä, mitä monitasoisessa todellisuudessa tapahtuu.

McGovern on vahvasti poliittinen kirjoittaja, eikä hän epäröi ottaa kantaa voimakkaastikin. Erityisesti keskustelua on herättänyt sarjan toinen jakso, joka käsittelee brittisotilaiden simputusharrastuksia ja joka sai maan armeijan vihat osakseen.

Seinää vasten on kiitetty ja palkittu, mm. Emmy-palkinnoin. Sarja on saanut myös toisen tuotantokauden, jonka neljä jaksoa ensiesitetään Britanniassa myöhemmin tänä vuonna.

  1.  Willyn tarina  (ke 30.5.2012)

  2.  Frankien tarina  (ke 6.6.2012)

  3.  Helenin tarina  (ke 20.6.2012)

  4.  Liamin tarina  (ke 4.7.2012)

  5.  Kennyn tarina  (ke 11.7.2012)

  6.  Alisonin tarina  (ke 18.7.2012)

Jimmy McGovern (s. 1949) on arvostetuimpia elossa olevia brittiläisiä tv-käsikirjoittajia. Parhaiten hänet tunnetaan edelleen Fitz ratkaisee -sarjasta (1993 - 96 ja 2006). Fitziä seurasi 14-jaksoinen Järvet (1997 – 99), karun arkinen ja samalla maagisen epärealistinen tarina naapuriyhteisöstä Englannin järviseudulla. Sarjaan oli kerätty useita Fitzistä tuttuja näyttelijöitä, ja olen ihmetellyt, ettei Yle ole uusinut sitä kertaakaan.

Järvet, uusintatoiveissa...

McGovernin ylistettyä Katu-sarjaa tuotettiin yhteensä 18 jaksoa 2006 – 09, mutta itse en jaksanut syventyä kuin kokeeksi pariin tarinoista.

Televisioelokuvissaan McGovern on usein keskittynyt kansakuntaa järkyttäneisiin tapahtumiin. Jalkapallokatastrofi (1996) käsittelee Hillsboroughin jalkapallostadionilla vuonna 1989 tapahtunutta, lähes sata ihmishenkeä vaatinutta onnettomuutta. (Fitz-tarinalla Näytön tarve muuten on kytköksensä samaan katastrofiin.) Tv-elokuvassa Sunday (2002) McGovern puolestaan tarttuu verisunnuntain tapahtumiin Pohjois-Irlannissa talvella 1972.

• => Arvioni Seinää vasten -sarjan toisen tuotantokauden neljästä tarinasta.
• => Järvet-sarjan dvd-julkaisun englanninkielinen esittely.

Fitz ja änkyttäjä

Fitz ratkaisee (Cracker, 1993 - 95) on televisiohistorian hienoimpia rikossarjoja. Se kertoo psykologisesti tarkkoja jännitystarinoita, joitten selvittämisessä aivan erityinen rooli on huippuälykkäällä rikospsykologilla, tohtori Edward Fitzgeraldilla (Robbie Coltrane, s. 1950). Fitz on läski, juoppo ja muutenkin ongelmainen – kävelevä paradoksi. Kuka uskoisi että hänellä on tismalleen sama syntymäpäivä kuin ikonisella, langanlaihalla huippumalli Twiggyllä, syyskuun 19. päivä armon vuonna 1949? Sarja esitettiin Suomessa tuoreeltaan 1990-luvun puolivälissä ja uusittiin ansaitusti parikin kertaa uuden vuosisadan puolella.

Ensimmäinen tarina Hullu nainen ullakolla herätti minussa ensi katsomalla melkoista vastarintaa kaikkine inhorealistisuuksineen, mutta onneksi annoin sarjalle uuden tilaisuuden toisen tarinan Kun taas sua kaipaan lähtiessä liikkeelle.

Siitä asti olen kuulunut sarjan ihailijoihin, vaikka kaikki yhdeksän tarinaa eivät kaikkein hengästyttävimmille huipuille kapuakaan. Jälkilämmittelynä toteutettiin vielä kaksi tv-elokuvaa, matkailuohjelmamainen Fitz Hongkongissa (1996) ja monin tavoin apea Katkera paluu (2006), joista kumpikaan ei yllä alkuperäisen sarjan tasolle.

Sarjan loi käsikirjoittaja Jimmy McGovern (s. 1949), joka myös laati käsikirjoituksen suurimpaan osaan tarinoista. Moni pitää toteutuksista onnistuneimpana neljättä, Näytön tarvetta, jossa tapahtuu rasistinen maahanmuuttajan murha ja joka johtaa lonkeronsa Hillsborough’n jalkapallostadionin lähes sata ihmishenkeä vaatineeseen onnettomuuteen 1989. Tuo tarina ei kuitenkaan kuulu omiin ykkössuosikkeihini. Nostan sen edelle jopa Ted Whiteheadin käsikirjoittaman Suuren pamauksen, tarinan Fitzistä ja lahkolaisista. Siinähän rikospsykologimme kohtaa oman professori Moriartynsa Jim Carterin esittämän karismaattisen lahkojohtajan hahmossa ja yltyy tämän kanssa peräti julkiseen kilpalaulantaan tarinan päätösjaksossa. Tuo tarina ei ehkä kuitenkaan kestä kovin monta katsomista, ja siinä mielessä sen huono sijoitus monilla ranking-listoilla ei ole yllätys.

Kuitenkin, kaikitenkin pysyviin varastoihini on päätynyt toteutuksista vain yksi, mainittu Kun taas sua kaipaan, tarina Fitzistä ja änkyttäjästä eli siitä, miten rikospsykologi joutuu tekemisiin Manchesterin teollisuuskaupunkiin asettuneiden postmodernien Bonnien ja Clyden kanssa.

Kun taas sua kaipaan
(To Say I Love You, ohj. Andy Wilson, ensiesitys Britanniassa 11. – 25.10.1993, 3 x 51 min)
Graham Pricen jaksoesittely
Fitz saa uuden keikan; kaksi villikkonuorta käyttäytyy kuin nykyajan Bonnie ja Clyde. Tapaus muuttuu synkemmäksi, kun koronkiskuri iskee nuorten kimppuun, ja he maksavat pahan pahalla. (Yle.fi.)

Tarina aloittaa vyörytyksensä laitakaupungin karaokebaareista, joista nuori ja syrjäytymisuhan alla oleva Sean (Andrew Tiernan, s. 1965) hakee hetkensä huomion keskipisteenä. Alkutekstien takaa kuulemme nuorukaisen tulkitsevan Shirley Basseyn tunnetuksi tekemää paatoksellista ”I Who Have Nothing”, jonka hän vetää kaiken tukahdetun rakkaudenkaipauksensa synnyttämällä antaumuksella. Esiintyjän hiusten aina yhtä tyylikäs pönttöleikkaus on vähän eri paria kuin tulkinnan syvä vetoavuus.

Tunnesuhteen synty

Sattumoisin baariin astelee mustanpuhuva ja raukeasti käyttäytyvä nuori nainen, hiukan epämääräiseltä vaikuttava bitch (Susan Lynch, s. 1971), ja näin meidän kesken sanottuna ”ahkerampi nuorisorikollinen kuin Velmu Viurusilmä”,  kuten tarinan edetessä selviää. Nuoressa naisessa on outoa sensuaalisuutta – kuin Milla Magia olisi siirtynyt Ankkalinnasta Pohjois-Englantiin ihmishahmon omaksuneena. Hän on nimeltään Tina ja hän pysähtyy kuuntelemaan Seanin esitystä keskittyneesti, jopa lumoutuneesti. Näinkö rakkaus syttyy?

Myöhemmin illalla Tina käy jututtamaan baaritiskin ääressä juomansa kanssa istuvaa Seania. Nopeasti käy selville, että nuorukainen kärsii pahimman lajin änkytyksestä. Erityisesti oman nimen lausuminen on äärettömän tuskallista. Kielen-kannat vapautuvat vain kun hän laulaa tai suuttuu silmittömästi. Onneksi Tina pystyy hoitamaan puhepuolen.

Illan päätteeksi vasta tutustuneet suuntaavat Tinan asuntoon, ankeaan vuokraluukkuun, jonka seinien pahimpia kolhuja jin ja jang -verhous yrittää peitellä. Kun Tina siirtyy keittiön puolelle kahvia keittämään, katsojakin saa ensimmäisen tuntuman nuoren naisen vaikeaan historiaan esille jääneestä valokuva-albumista, jota Sean selaa. Jostain syystä kaikista valokuvista on yksi henkilö raaputettu pois.

Kyyhkyläiset muuttavat yhteen Tinan luo. Parivaljakon harkintakyvyn kypsymättömyys käy pian kovin ilmeiseksi katsojalle, kun he kaappaavat paikallisbussin. Seuraa action: hirveä kaahaaminen, matkustajien kauhu, poliisipiiritys ja Seanin pidätys.

Kalman kiihottava väristys

Tinan mielenrauhaa varjostaa väkivaltainen koronkiskuri, joka yrittää periä vippisaataviaan varsin kovaotteisesti. Lopulta kyyhkyläiset kehittelevät äärimmäisen juonen tämän pään menoksi: Tina käyttää hyväksi sex appealiaan ja houkuttelee koronkiskurin sivukujalle lemmenleikkeihin, joitten tuoksinnassa poikaystävän on kätevä lyödä miehen kallo mäsäksi.

Sean kuitenkin intoutuu vähän liikaa, eikä raivoisalle hakkaamiselle ole tulla loppua. Kuten tarinan myöhemmät vaiheet väistämättä osoittavat, hän on päässyt tappamisen makuun. Mukaan kuvioon tulee aikanaan myös videokamera, jonka avulla pannaan pystyyn kovin lyhytnäköinen flirtti poliisikunnan kanssa.

Seanin ja Tinan tappokuvion psykologiasta on monia näytteitä sotahistoriassa: Tappajan viettiradat ohjelmoituvat tappamisen aktissa uudelleen. Voiteluaineena ohjelmoitumisessa toimii seksuaalinen halu, ja koronkiskurin kuolinkohtausta seuraakin välitön ja voimakas kiihko Seanin ja Tinan välillä saman synkeän sivukujan rosoista tiiliseinää vasten. Esillä on jälleen yksi esimerkki käsikirjoittaja McGovernin taidosta soveltaa tieteitten yksittäisiä havaintoja saumattomasti fiktioonsa.

Lisää jännitettä parin tunnesuhteeseen tuo se, että ilotytön lailla itsensä verhoavan Tinan täytyy yrittää salailla menneisyytensä prostituutioon viittaavia merkkejä mustasukkaisen poikaystävänsä silmiltä.

Tutkimusryhmän saapuessa seuraavana aamuna rikospaikalle Fitz yli-inhimillisine kykyineen osaa heti esittää paikkansa pitävän analyysin tapahtuneesta. Hän tarjoaa jopa tilannetta valaisevan esimerkin elävästä elämästä: ”Muistatko, kun sotilaat palasivat Falklandilta? Naiset heiluttivat alusvaatteitaan laitureilla. Isänmaallisuuttako? Himoa. Naiset halusivat tappajia.”

Juonikuvion konventiot edellyttävät, että vaatimattomalla normaalijärjellä varustettu tutkimusten päällikkö Bilborough kuitenkin oitis tyrmää rikospsykologin näkemyksen, jotta on sitten totuuden valjetessa enemmän harmiteltavaa.

Yksityisihminen Fitz

Fitzin hahmo on käsikirjoittajan pöydällä alusta asti luonnosteltu mahdollisimman hyvin televisiossa viihtyväksi ja viihdyttäväksi. Henkilöhahmon tärkein avu on pistämätön äly, joka mahdollistaa hänen syöttää teräviä vuorosanoja liukuhihnatuotantona. Kyseessä on eräänlainen screwball-komedian päivittäminen vakavahkoon psykologiseen draamaan soveltuvaksi.

Koko sarjalle yleensäkin on tunnusomaista, että henkilöhahmot palvelevat ensisijaisesti televisiollisuuden vaatimuksia, mutta he ovat siitä huolimatta täysiä ja uskottavia yksilöitä. Se on käsikirjoittajan ammattitaitoa se.

Tarinan alussa rikospsykologi Fitzgeraldin avioliitto on jo pahasti kuralla. Hänellä on sovittu tapaaminen asumuserossa elävän vaimonsa kanssa lounaskahvilassa, johon tämä yllättäen tuo mukanaan myös henkilökohtaisen terapeuttinsa, kuivan oloisen keski-ikäisen rillipäämiekkosen. Hahmo on parodia tavanomaisesta psyykentyöläisestä, minkä Fitz ilmaisee tokaisemalla: ”Minä en sano mitään tuon puhuvan oppikirjan kuullen.”

Tarinan puolivaiheen lähestyessä katsojalle tarjotaan yksi sarjan kaikkein muistettavimmista kohtauksista, melkoisen tasokkaaseen ruokaravintolaan sijoitettuna jopa. Fitz marssii ravintolasaliin avecinaan orastava rakkaussuhteensa, punatukkainen rikostutkija Jane Penhaligon (Geraldine Somerville, s.1967), sydänkäpynen, jota rikospsykologi mielellään kutsuu hellittelynimellä Panhandle.

Kuinka ollakaan, viereiseen pöytään on tietenkin parkkeerannut vaimo terapeuttikavaljeereineen. Tuloksena on psykologinen show-painiottelu, tosin turhan lyhyt ehkä, josta ei käänteitä pidä puuttuman. Aluksi voitolla on ylivoimaisesti Fitz, taas kerran yhden tarkoitushakuisen roolin ottaneena, kunnes Panhandle kääntää tilanteen nurin populistisella irtiotolla, vaikka rikospsykologin sanavalmis coolius auttaakin tätä pysymään suht hyvin tilanteen herrana. Silti vaimo onnistuu vetämään pisteet himaan poistumalla kavaljeereineen juuri aviopuolisonsa nöyryytysnäytelmän terävimmässä kohdassa.

Emotionaalisen lohdun yksin ja hylätyksi jätetty Fitz pystyy löytämään vain rulettipöydän äärestä. Hahmona hän on sukua Batmanin traagiselle Jokerille, sellaisena kuin esimerkiksi Jack Nicholson tämän tulkitsi.

Pelihimo on rikospsykologille suurempi ongelma kuin veto alkoholin puoleen. Tarinassa hän kokeilee hiillostuksen tuloksena jopa Nimettömiin uhkapelaajiin turvautumista. Istunnossa hän on kuitenkin kuin valas kuivalla maalla tai mörkö pikkunallejen picnic-retkellä. Kiusallinen tilanne onneksi purkautuu, kun Fitz tajuaa ottaa ohjat kokouksen johtajalta omiin käsiinsä ja alkaa pahan hengen roolissaan vietellä onnettomia riippuvaisia takaisin pelipöytien ääreen. Kyseessä on tyypillinen spontaani Fitz-spektaakkeli, jonka televisiollinen taikavoima piilee asetelmien täydellisessä kääntämisessä nurin niskoin.

Fitzin sielunelämän räikeä ristiriitaisuus koukuttaa katsojan lumovoimansa valtaan. Vallitsee ristiriita rikospsykologin yli-inhimillisten hyveiden ja ali-inhimillisten paheiden ja heikkouksien välillä. Hän osaa lukea suvereenisti muita mutta itseään ei juuri lainkaan. Tuloksena on niin kiehtova sekoitus, että katsoja suostuu antamaan hahmolle anteeksi jopa siihen sisältyvät silkat mahdottomuudet, kuten kaikki rajat ylittävän ylivertaisen selvänäköisyyden.

Antaako katsoja Fitzille anteeksi jopa liikaa? Päädyn myöntävään vastaukseen, jos kuvittelen hahmon todelliseksi ihmiseksi todelliseen maailmaan. Rikospsykologi Fitzgeraldhan on äärimmäisen itsekäs ja röyhkeä; hän on ylimielinen moukka, joka jakelee ihmisille halveksuvia sukkeluuksia. Tosielämässä häntä yleisesti pidettäisiin jonkin sortin sosiopaattina.

Rikospsykologimme psyykkiset selviytymiskeinot ovat hyvin jalostumattomat. Acting out on hänen tyypillinen reaktionsa. Kun aviohuolet käyvät liian piinaaviksi, hän istuutuu talonsa pimeälle takapihalle itsesäälissä rypien, ryystää viskiä ja huudattaa stereoitaan ämyrit kaakossa nukkumaan käyvien naapuriensa kiusaksi. Teini-ikäinen poika Mark yrittää huutaa isälleen ikkunasta: ”Lakkaa käyttäytymästä kuin pikkulapsi!” Vielä pahempaa: silloin kun Fitz tietää odotettavissa olevan jotain epämieluisaa kuultavaa, hän yksinkertaisesti sulkee korvansa, kuten vaimon avautuessa suhteestaan terapeuttiin.

Ylivertaisen poikkeusyksilöyden takana piilee ihminen, joka ei ole koskaan kasvanut aikuiseksi.

Kaiken muun ohessa Fitz on kuitenkin myös hellä, inspiroiva ja omalla tavallaan huolehtiva isä alakouluikäiselle tyttärelleen Katielle. Ja kun vaimo on poissa ulottuvilta, hän silittää tunnollisesti poikansa t-paidat. (Non-stop-unitilassa elävä Mark lienee Jere-sarjakuvahahmon esikuva.) Mikään emotionaalisesti vaativampi, kuten rakentava keskustelu huumeitten vaaroista jälkeläisen kanssa, ei psykologian tohtorilta kuitenkaan luonnistu, joten vastuu delegoituu automaattisesti vaimolle.

Kohtaamme tarinassa muuten ainoan kerran silmätysten Fitzin iäkkään äidin (Beryl Reid, 1919 - 96). Keskenään seurustellessaan he kaksi ovat yhä huolehtiva mamma ja avuton pikkupoika, kuin muinaista symbioottista paratiisiaan tavoitellen. Hitchcockmaista.

Virkistävää näinä ankean puritaanisina aikoina on todistaa rikospsykologin jatkuvaa poliittista epäkorrektiutta. Yksi hänen strategioistaan on tahallinen provokaatio, kuten hän itsekin mainitsee.

Fitzin tärkein avu on se, että hän kykenee psykologisten kikkojensa avulla muuntamaan tilanteen kuin tilanteen aivan toiseksi käden käänteessä. Kun televisiohaastattelija kysyy rikospsykologiltamme asiantuntijalausuntoa meneillään olevaan rikostutkintaan liittyen, hän alkaakin odottamatta analysoida haastattelijan motiiveja moisen kysymyksen takana. Fitz on kuin vähän vähemmän hyväntahtoinen Peppi Pitkätossu, K-18.

Joka ikiseen arkipäivän tilanteeseen rikospsykologilta löytyy näppärä toisenlainen näkökulma, niin että katsojaa uhkaa puutuminen tai pahimmassa tapauksessa jopa ärtyminen. Miten moni kenkäpari riittäisi täyttämään lattiasta kattoon tämän odotushuoneen, jota olen viime tunnit levotonna päästä päähän tarponut?

Sielujen valtias Fitz

Tina ja Sean tajuavat pian Fitzin olevan liian hyvin perillä heidän riskipelistään, joten hänetkin pitää eliminoida. Tinan konsultaatiopyynnöksi naamioitu iskuyritys kilpistyy kuitenkin rikospsykologin verrattomaan älyyn. Nautittavaa on seurata heidän ensikohtaamistaan ja yrittää arvailla, minkä verran Fitz oikeasti jo tajuaa. Kumpi oikeastaan on kissa ja kumpi hiiri tässä leikissä? Lopputuloksena on täystyrmäys pariskunnan aikeelle, niin että jopa Tinankin rautainen pokka valahtaa nolosti rikospsykologin tarkkaavaisten silmien edessä.

Kun taas sua kaipaan esittelee Fitzin vahvana rikostutkijana, mutta myös taitavana yksilöpsykologina. Oikeastaan koko päätösjakson keskipisteessä on Tinan psykoanalyyttinen purkautuminen Fitzille kuulusteluhuoneessa.

Istunto kuulusteluhuoneessa tarjoaa katsojalle myös avaimia tajuta, mikä ihme sai kaksi niin erilaiselta vaikuttavaa yksilöä, Tinan ja Seanin, alkuaan liittymään yhteen. Taustalla on rakastavaisten perimmäinen samankaltaisuus ja siitä kumpuava yhteenkuuluvuus. ”Sinusta huokuu epäonnistuminen ja kauna”, rikospsykologi aloittaa erittelynsä.

Yhteiset tappokarkelot hitsaavat aikanaan siteen ehdottoman lujaksi. Kuten ylpeä Tina toteaa: ”Mun mieheni tappoi mun takiani.”

Fitz manipuloi nuorta naista kuulusteluhuoneessa häikäilemättömästi. Hän käyttää sumeilematta hyväkseen uhrinsa empatia-aistia lausumalla tälle muutaman harkitun sanan Bonnie ja Clyde -elokuvasta, aivan kuin oikeasti jakaisi saman tunnemaailman tämän kanssa: ”Minä itkin, ihan tosissani.” Sitten on vuorossa maton vetäminen uhrin jalkojen alta, ja tuloksena on haluttu murtuminen, paljaaseen avoimuuden tilaan joutuminen. Siinä tilassa Tina kertoo sielunsa valtiaalle kaiken, alkaen surkeasta lapsuudestaan ja elämästään koirana.

Tosin varsin epäammattimaisesti rikospsykologimme panee sanoja suuhun avautujalleen, mutta varmasti se on dramaturgisesti tehokkaampi siten.

Aito, käsin solmittu

Toteutuksen kaikkia hienouksia on mahdoton ottaa esiin. Missään ei falskata; viimeistelty kekseliäisyys näkyy kaikissa yksityiskohdissakin.

Moniin tehokkaisiin leikkauksiin kiinnittää huomion. Esimerkiksi Fitzin analysoidessa murhaavaa pariskuntaa suorassa lähetyksessä televisiossa siirrytään televisioruudun kautta keilahalliin, jossa Tina ja Sean seuraavat asiantuntijan lausuntoa ilmeisen kiinnostuneina. Tämä ei ole ainoa huumorin hienovarainen pilkahdus. Itse asiassa äärimmäisen elastinen, huomiota hakematon huumori verhoaa koko tuotannon erinomaisella silauksellaan.

Kun taas sua kaipaan sisältää monia vaativia rooleja, joista näyttelijät selviytyvät vähintään moitteetta. Mukana on monta pirullisen tarkkaa suoritusta, kuten Tina vilpittömine silmineen, kun hän valehtelee vaivaa tuntematta häntä kuulemaan tulleelle poliisille.

Vaikka seksi on tarinassa keskeisessä roolissa, ei aiheen käsittelyyn liity lainkaan alastomuutta tai aiheessa rypemistä. Kieli on kuvailmaisua jonkin verran rosoisempaa, mutta tyylitajuisuudessaan sentään jotain aivan muuta kuin erään nykysuomalaisen megatrendin mukainen infantiili loitsiminen. Kääntäjä on syystä tai toisesta antanut joillekin englanninkielisille voimasanoille vahvemman suomalaisen asun.

Tarina sisältää aivan varmasti riittävän määrän yllätyskäänteitä. Siksi kiinnitän ihmetellen huomion päätösjakson alun kamerakikkailuun, jossa katsoja huijataan luulemaan, että Fitz on nyt saanut potkut, vaikka kyseessä oikeasti on vain sosiodraamaharjoitus rikospsykologin itsensä johtamassa koulutustilaisuudessa. Halpaa sirkustemppuilua verrattuna toteutuksen muutoin niin laadukkaaseen tasoon.

Vaikka tarinassa on lopulta henkilöitä aika paljon, katsojalle ei missään vaiheessa tule tunnetta liikakansoitetusta näyttämöstä. Christie-dramaturgit voisivat ottaa mallia McGovernilta.

Yhden erityiskiitokseni annan Fitzin ja Panhandlen orastavan rakkaustarinan hienovaraiselle, vivahteikkaalle kuvaukselle. Merkit naispoliisin suhtautumisesta täytyy osata erikseen lukea. Miten Panhandle reagoi Fitzin sanoihin? Miten hän ottaa sen, että Fitz sieppaa hänet tahdottomaksi nukekseen rikospaikkarekonstruktiossa?

Ja loppukohtauksessa Fitz saa vielä kerran loistaa, todellisena sankarina, fyysisenä sankarina peräti, sen kaikkein machoimmassa merkityksessä – tarinan pahimmalle antisankarille kun ei kelpaa mikään muu kuin (dramaturgisesti) paras.

Jälleen yksi riemuvoitto Fitzille ja hänen cooliudelleen! Sitten onkin enää vuorossa Panhandlen järkyttyneen huojennuksen purkautuminen.

Fitz mutatoi itsensä

Aina kolmanteen polveen
(Murderland, ohjaus Catherine Morshead, GBR 2009)
Elokuvan esittely Ylen kotisivuilla

Äiti (vas.), poliisi, rikospsykiatri.

Yle TV1 esitti tiistaina brittiläisen televisioelokuvan Aina kolmanteen polveen. Valitsin sen katsottavaksi lähinnä siksi, että pääosassa esiintyy loistavan Fitz ratkaisee -sarjan (1993 - 96) Fitzinä loistanut Robbie Coltrane (s. 1950), ja ehdin katsoa sen eilen.

Kyseessä on psykologinen trilleri. Coltrane on vanheneva poliisi Douglas Hain, joka kietoutuu monella tavalla yksinhuoltajanaisen veriseen murhaan, jonka hän saa ratkaistavakseen. Aluksi katsojan kuva Coltranesta nimenomaan Fitzinä on niin voimakas, että tuottaa hämminkiä tajuta, ettei hän enää hallitsekaan kaikkia rikospsykiatrin maagisia voimia, vaan rikospsykiatrin viittaa kantaa enemmän tai vähemmän hallitusti Laura Maitland, jota esittää Sharon Small (s. 1967), tuttu Elizabeth George -dekkarifilmatisoinneista.

Komisario Hain ja nuori Carrie.

Yksihuoltajaäitiä esittää Lucy Cohu. Hänen teini-ikäinen tyttärensä Carol "Carrie" Walshin roolissa on Bel Bowley (s. 1992). Luonnollisesti tytär kokee äitinsä menetyksen voimakkaasti, mikä ilmenee pakkomielteisenä haluna auttaa Hainia, jotta syyllinen varmasti saadaan kiinni. Carrie upottautuu selvitystyöhön niin syvästi, että psykiatri Maitland toteaa hänen joutuneen "murhamaahan" (murderland) - ilmaisu, josta elokuvan alkukielinen  nimi tulee. Mielestäni käännösnimi Aina kolmanteen polveen on lattea ja jopa perustelematon.

Selvyyttä vaille jäävä murha kalvaa Carrieta traumana aikuisuuteen, 15 vuoden päähän. Aikuista Carolia esittävä Amanda Hale (s. 1982) elää elokuvan alussa nykyhetkessä ja avioliiton kynnyksellä, mutta hän ei uskalla astua ratkaisevaa askelta selvittämättömien menneisyyden tapahtumien tähden. Siksi hän ottaa uudelleen yhteyttä komisario Hainiin, joka on joutunut eläkkeelle poliisista.

Kerronta kulkee luontevasti ja vaivattomasti nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Yllätyskäänteitä saamme todistaa säännöllisesti - muun muassa mustat, punakuvioidut lenkkarit odottamattomissa jaloissa -, ja käsitys hahmoista saa uusia tulkintoja tapahtumien edetessä. Erityisesti hämäräperäinen valokuvaaja Whitaker kokee tässä karusellissa monta olomuotoa. Tosin paketti laajenee ehkä tarkoituksettoman laajalti päähenkilöiden psykologisen maailman ulkopuolelle sisällyttäessään salaliitonkin juonikokonaisuuteen. Ja uskottavuus kärsii pienen kolauksen loppukolmanneksella, jossa aikuinen Carol ottaa käyttöön rohkean epäsovinnaiset keinot salapoliisityössään. Samalla alkupuolen psykologinen painotus muuttuu kovin toiminnalliseksi.

Elokuva esitettiin Britanniassa alun perin kolmiosaisena sarjana, josta elokuva on tiivistetty. Tiivistys on uskoakseni tehnyt hyvää rauhallisesti edelleen etenevään trilleriin. Jaksoista ensimmäinen keskittyi teini-ikäisen Carrien näkulmaan, toinen komisario Hainin ja kolmas aikuisen Carrien näkökulmaan. Elokuvassa järjestystä ei ole rikottu.

Komisario Hain on Coltaranen karismalla tehty toimiva hahmo, jonka juuret ovat mitä ilmeisimmin 1990-luvun alun Fitzissä. TV-maailman arvostelussa (44/2010) Kalle Kinnunen kirjoittaa: "Viinaanmenevä ja moniongelmainen Hain on vielä Fitziäkin ristiriitaisempi tyyppi." Minä olisin asiasta eri mieltä. Hain on toki kompleksinen ja komplikoitu hahmo, joka kantaa elokuvan läpi hienosti, mutta kyllä häneltä puuttuu Fitzin repertoaari persoonallisuudessa ja kykyasteikossa. Hain ei kata yhtä monta oktaavia kuin Fitz.

Aina kolmanteen polveen on kyllä viihdyttävä ja katsojan otteessaan pitävä trilleri, siinä mielessä lämpimät suositukseni ansaitseva, ehdottomalla ammattitaidolla joskaan ei ehkä rakkaudella leivottu, mutta sen syvemmälle se ei yllä, ei Hainin henkilökuvassakaan. Tämä elokuva on laadukasta viihdettä, ei enempää. Tämä ei kestä useita katseluita, kuten Fitz ratkaisee ehdottomasti kestää.

Elokuva on katsottavissa Yle Areenassa joulukuun alkupäiviin asti.