Jokatyttö jumalten vieraana

Puuhakas musta orava Ratatöskr, 'porahammas', vilisti puun latvan ja juuren väliä kantaen pahansuopia viestejä latvuksen linnulta valppaalle mustalle Nidhøggr-lohikäärmeelle, joka lepäsi juurakon ympäri kiertyneenä ympärillään lauma kiemurtelevia matoja. (S. 19 - 20.)

Ei liene mitenkään harvinaista, että tunnen lähinnä juutalais-kristillistä, kreikkalais-roomalaista ja suomalaista mytologiaa mutta että sen sijaan minulle on jäänyt melkoisen kartoittamattomaksi skandinaavis-germaaninen mytologia Odineineen, Friggeineen, aasoineen, Valhalloineen ja ragnarökeineen. Tuo mytologia kuitenkin elää yhä, voimakkaimmin nykyään kai Wagnerin Sormus-tetralogian kautta.

Maineikas brittikirjailija A. S. Byatt (s. 1936) sattui syntymään sellaisten kirjahyllyjen katveeseen, että erityisesti skandinaavis-germaaninen mytologia kävi hänelle henkilökohtaisesti merkitykselliseksi. Sen hän toteaa ja todistaa parin vuoden takaisessa romaanissaan Ragnarök (Ragnarok, 2011), muinaisten myyttien uudelleenkirjoittamassaan, jota olisi epäkunnioittavaa ja sitä paitsi valheellista nimittää vain hänen lukupäiväkirjakseen kyseiseen tarustoon, vaikka romaanin alussa tuolta saattaisikin tuntua.

Byattin romaani toimii vähintään yleissivistävänä lähteenä muinaiseen pohjoiseurooppalaiseen mytologiaan, ellei sitä halua muulla tavalla lukea. Keskeisten hakuteosten lähdeluettelo löytyy kirjan lopusta. Ragnarökiin tarttuminen saattaa pelottaa, jos pohjoisten tarujen hahmot ja ympäristöt ovat ennestään tuntemattomat, mutta onneksi saatan vapauttavan lohduttavasti todeta, että romaani ei suinkaan vaadi kyseisten mytologioiden tuntemista ennestään.

A. S. Byatt: Ragnarök. Jumalten tuho
(Ragnarok. The End of Gods, 2011)
suom. Titia Schuurman, Keltainen kirjasto 441, Tammi 2013

Ragnarökin kokija on "laiha lapsi sota-aikana". Heti romaanin aloitussanat paljastavat, että tuo tyttö on kolmivuotias maailmansodan alkaessa - samanikäinen kuin kirjailija Byatt tuolloin vuonna 1939. Byatt kuitenkin kieltää romaanin "omaelämäkerrallisuuden" - tekijät vain sattuvat loksahtamaan hyvin paikalleen sillä tavalla (ks. s. 144). Laiha tyttö sota-ajassa on enemmänkin jokatyttö, miltei myyttinen olento itsekin.

Edessä on jotain aivan muuta kuin tyypillisen juonivetoinen romaani. Varhaiskypsä tyttö löytää muinaista skandinaavis-germaanista mytologiaa käsittelevät tietokirjat ja uppoaa niihin syvästi. Romaanin kertoja puolestaan uudelleenkertoo vanhat myytit siinä aistivoimaisessa rikkaudessa, jossa tyttö ne vastaanottaa ja mieltää. Pieni tyttö on tabula rasa, ja sitten tulevat myytit ja avartavat tytön maailman ja kokemuksen, kun hän kehittyvän mielikuvituksensa kautta "alkulukee" ne ensi kertaa, tuoreesti.

Milloin kuljit viimeksi metsässä kuin lapsi? Ihmisyksilön ja ihmislajin varhaisuus käyvät käsi kädessä, Byatt tulee todentaneeksi. Metsä on lapselle samalla lailla kuin varhaiselle ihmiselle ikuinen maaginen alkumetsä: täynnä henkiolentoja - puilla, kallioilla ja kaikella on sielu.

Myytit siis rikastuttavat paitsi tytön mielikuvituksen myös sen maailman, johon tyttö on syntynyt. Arki saa kehykset ja mielen myytin kautta. Taustalla on mainittu sota, ja isä on siinä mukana, lentäjänä jossain kaukana käsittämättömässä Pohjois-Afrikassa. Nykyhetken lentosotamiehet ovat myyttien Villi metsästysseurue (s. 42). Raaka, aggressiivinen ja toivoton lopunajanmytologia istuu meneillään olevaan todellisuuteen täydellisesti.

Kaikki päättyy maailman loppuun - Ragnarökiin, jumalten hämärään, jumalten tuhoon. Miten muutoin tämä hirveä sota saattaisi saada päätöksensä?

***

Varhaiskypsä tyttö on myös varhaiskypsä kulttuuri-ihminen, joka tajuaa mytologioiden fiktiivisyyden jo varhain lukiessaan rinnakkain eri kulttuuripiirien muinaisia maailmanselityksiä. Kaikki mytologiat muuttuvat hänelle fiktioksi, niin myös vallitsevan uskonnon juutalais-kristilliset myytit. Tyttö vastaanottaa nekin kaunokirjallisuuden tapaan.

Raamatun syntiinlankeemuskertomuksesta tyttö ei löydä oikein ketään, jolle uhrata myötätuntonsa. "Paitsi kenties käärmeen, sillä käärme ei ollut mitenkään pyrkinyt viettelijän tehtävään. Se halusi vain luikerrella puun oksissa." (S. 26.)

Skandinaavis-germaanisessa jumalperheessä tytön erikoissuosikki on Loki. Loki poikkeaa niin kovin muista jumalista, jotka istuvat staattisina valtaistuimillaan:

Loki oli ilkamoiva ja vaarallinen, ei hyvä eikä paha. Thor oli koulukiusaaja möreän ukkosen ja piiskaavan sateen mittoihin suurennettuna. Odin oli Valta, hän oli vallassa. Loki ylitti ymmärryksen, hän liekehti ihmetystä ja teki mitä huvitti. (S. 45.)

Tyttö tajuaa myös mytologioiden ylikulttuurisen samankaltaisuuden:

Kaikkea oli aina kolme, se oli tarinoissa sääntönä, niin myyteissä kuin saduissakin. Se oli Kolmen sääntö. Kristinuskon tarinassa kolmikkona ovat ärtyisä isoisä, piinattu hyvä mies ja siipiään räpyttelevä valkea lintu. (S. 32.)

Loki-jumala 1700-luvun islantilaistulkintana.

Byatt liittää romaaniinsa jälkipuheen, esseen "Ajatuksia myyteistä" (s. 136 - 148). Kannattaisiko se lukea ennen vai jälkeen varsinaisen romaaniosuuden? Innostava "Ajatuksia myyteistä" toimii Byattin omana johdatuksena, tulkintana ja lukuohjeena teokseen ja tarjoaa lisäksi ytimekkään johdannon myytin syvyyksiin. Että myytit syntyvät ihmisen kohtaamisesta käsittämättömän kanssa. Että myyttien hahmoilla ei ole omaa persoonaa eikä omaa psykologiaa vaan vain ominaisuuksia. Että myytti eroaa sadusta hyvin ratkaisevalla tavalla. Senkin, että useat myytit on uudelleenprässätty länsimaiselle lukijalle juutalais-kristillisen mankelin kautta. Ja avaapa "Ajatuksia myyteistä" näkökulman siihenkin, millaiset ovat näkymät ragnarökiin uudella vuosisadalla.

Helpoin tapa syventää omaa tuntemusta romaanin tarjoamasta maailmasta lienee Byattiltakin kiitoksensa saava tanskalaisen filosofi-kirjailija Villy Sørensenin myyttiuudelleenkirjoittama Ragnarök. Jumalten tuho (alkuteos 1982). Ja antaa Byatt avaimet tarttua myös Nietzschen varhaiskauden suureen klassikkoon Tragedian syntyyn (1872).

Muistan kiittää Titia Schuurmanin suomennostyötä. Ei ole saattanut olla helpoin mahdollinen tehtävä kääntää kaikkine erikoissanastoineen sitä erikoislaatuista elämää kuhisevaa ja yltäkylläisen runsasta kosmosta, johon myytit sota-ajan tytön johdattavat tämän tehdessä tietään maailmaan.

• Villa Derrickeria uinuu lokakuun ajan ja palaa julkaisulinjalle marraskuun myötä.

Perssonin sedän ilotalokeikka

Tämä on tarina eräästä Perssonin sedästä, jolla oli hyvä virka Ruotsin poliisivoimissa kriminologina eli rikostieteilijänä. Arvaamatta hän kuitenkin menetti työnsä vuonna 1977, kun tuli hämmentäneeksi liian isojen poliittisten ja poliisikihojen viritelmiä. Tavallaan siis olosuhteiden pakosta Perssonin setä sitten päätti laajentaa toimintakenttäänsä ja sukelsi kaunokirjallisiin vesiin. Maaliskuun loppupuolella 1978 hän oli lopulta valmis nousemaan taas pintaan esikoisrikosromaaninsa Possujuhla (Grisfesten) hampaissaan.

Kustantamon julkaisupäätös syntyi vajaassa parissa kuukaudessa, ja kun teos ilmestyi, siitä tuli kohuttu menestys kuningaskunnassa, totuus kun joskus pakkaa olla tarua ihmeellisempää.

Leif GW Persson: Possujuhla
(Grisfesten, 1978)
suom. Kari Koski, Otava 2010, 316 s

Kukaan ei ole seppä syntyessään, ei edes Perssonin setä, vaikka huippuälykäs sattuukin olemaan. Minä tavallaan pidin Possujuhlasta, muustakin syystä kuin vain siksi, että halusin pitää siitä koska se kerran on Perssonin sedän esikoisromaani. Silti en ole sokea teoksen kaunokirjallisille puutteille.

Possujuhlaa lukiessa ei varmaan pidä unohtaa sen syntyajankohtaa 35 vuotta sitten, kun oltiin vielä poliittisesti niin valveutuneita ja tiedostavia koko yhteiskunnassa, myös kaunokirjallisuuden lehdillä. Varsinkin romaanin alkupuolella kerronta muistuttaa ajoittain lähinnä sosiaaliraporttia. Mutta palikoita yhteiskunnan rattaissahan me kaikki olemme, myös rikosylikonstaapeli Lars M. Johansson, tämän kuten Perssonin sedän monen myöhemmänkin poliisiromaanin päähenkilö. Sosiologin varmuudella Perssonin setä taustoittaa ylikonstaapeli Johanssonin poliittisen valveutumisen prosessin, miltei luokkavihaan yltävän.

Perssonin setä kehittää alusta asti jännityksen, vaikka romaaniteknisesti se voisi tehokkaampi ollakin. Kaunokirjalliset hevoset eivät vielä ole täysin hänen hallinnassaan. Luvut ovat kovin lyhyitä, ennen kuin seuraavassa luvussa siirrytään taas täysin eri ympäristöön ja eri ihmisiin, niin että lukijan on vaikea uppoutua kerrontaan. Fragmentaarisuus siis vaivaa romaanin alkupuolta, varsinkin kun vain jännitystä kylvävään vihjaukseen puettuja ympäristöjä ja ihmisiä on niin paljon.

Satiiriksi Perssonin sedän kertoja Possujuhlaansa nimittää, mainittu totuus kun joskus todella saattaa olla tarua ihmeellisempää. Hän kutsuu teosta leikillisesti myös "veijariromaaniksi", mikä ei kyllä pidä lainkaan paikkaansa vaan on viiltävää ja valheellista ironiaa vain. Hervoton ja väkevä Perssonin sedän naurunappulan vääntö toki on, kuten hänen kuvatessaan poliisivoimien jatkuvaa tarvetta vuokra-autoihin omista mittavista Saab- ja Volvo-varannoista huolimatta (s. 101). Mutta kypsän kirjailijan varma maku ei vielä aivan suitsi tätä vakavaa naurua.

Minä en ole ikinä erehtynyt luulemaan, ettei Perssonin setä muka olisi huumori-ihmisiä, vaikka joku hänen vastahankaisen habituksensa säikäyttämänä toista voisikin olettaa. Huumorinsa ja itseironiansa räävittömyyden hän osoittaa viimeistään sivulta 223 alkaen, kun vain epämääräisen hämäräperäisenä hahmona aiemmin sivuilla vilahdellut poliisivirkamies nimeltä Lars M. Nilsson lopulta saa perusteellisemman käsittelyn. Selviää, ettei Nilsson olekaan yhtään hämäräperäinen vaan kerrassaan täyspimeä hahmo. Hän on ammatiltaan kriminologi, yksi kuningaskunnan noin 30:sta alansa edustajasta. Perssonin setä käyttää sivukaupalla tilaa kertoillakseen rikostieteilijä Nilssonin epäsosiaalisista tottumuksista, suuruusfantasioista, paranoideista päähänpinttymistä ja ennen kaikkea totaalisesta vahingollisuudesta poliisitoiminnan sujumiselle. Nilssonin hahmossa Perssonin sedän humoristinen itseruoskinta karkaa kuitenkin jo puskafarssin puolelle.

***

Tapahtumat starttaavat käyntiin perjantaina 13. päivänä toukokuuta 1977, kun tukholmalaisessa postitoimistossa tapahtuu ryöstö keskellä kirkasta päivää. Tapaus ei varsinaisesti kuulu ylikonstaapelimme Johansson ja hänen lähimmän kollegansa, ylikonstaapeli Bo Jarnebringin, tehtäväkenttään, heillä kun on komennus suitsia Tuhkolman kaupungin rehottavaa prostituutio-ongelmaa, mutta niin vain he pääsevät mukaan postiryöstön tutkintaan. Ajan myötä ryöstötutkimukset laajenevat murhatutkimukseksi, ja eikös vain prostituutio-ongelmakin lopulta paljasta levittäneensä lonkeronsa viattoman postiryöstönkin ylle.

Possujuhla. (Kuva: Seretide.)

Varsinaiset tapahtumat ulottuvat vuoden 1977 toukokuusta seuraavan vuoden helmikuuhun, jossa tutkimusten kylmäävä lopputulos valkenee. Joukko takaumia sijoittuu muutamaa kuuta varhaisempaan hetkeen, yksi jopa niin varhaiseen aikaan kuin kesäkuuhun 1970, kun joukko satunnaisia ruotsalaisia osuu yhteen seuramatkalla Mallorcalla. Ilmassa on suuren possujuhlan eli asadon tuntua! Näitä huolettomia lomapäiviä kuvatessaan Perssonin setä on ainoan kerran vähän epäreilu vihjatessaan puberteettisen seksuaalisen turhautumisen osuuteen myöhemmissä tapahtumissa, mikä ei sitten pidäkään paikkaansa.

Entisenä poliisivirkamiehenä Perssonin setä tuntee poliisivoimien toiminnan sisältä käsin, joten kuvauksen realismia ei liene syytä kyseenalaistaa. Kovasti realistinen, valitettavasti, on myös mielikuvituksellinen näennäissatiiri yhteiskunnallisesta mädännäisyydestä, joka kalvaa niin poliittista kuin poliisieliittiäkin.

Realismin julman realistisuuden paljastivat suurelle yleisölle ne monet ylintä valtiojohtoa koskevat paljastukset, jotka järisyttivät lintukotoa 1970-luvun mittaan. Kyseessä ovat erityisesti ns. bordellivyyhti (Bordellhärvan) ja tapaus Geijer (Geijeraffären), jotka kytkeytyivät toisiinsa. Tapahtumien tähden ruotsalaiseen yleissivistykseen kuuluu varmaan vielä pitkään tuntea oikeusministerinä vuosina 1969 - 76 toimineen Lennart Geijerin nimi. Juuri kyseisissä jutuissa Perssonin setäkin poltti sormensa ja tuli potkituksi ulos työhuoneestaan. Oikeusministeri se muuten huseeraa Possujuhlassakin, tosin eriniminen.

Possujuhlaa yhteiskunnallisempi tuskin pohjoismainen yhteiskunnallinen rikosromaani voisi olla - ja vielä niin lukemattoman monella kriittisyyden tasolla. Lausun tämän täydellä kiitoksella, vaikka jotkin kauneusvirheet muistankin.

Romaania lukiessa mieleen muuten kannattaa tallentaa myös nuori ja lupaava poliisimies Kjell Göran Hedberg, ylhäisten suosikki ja paatunut kriminaalisielu. Hänet kohtaamme nimittäin myöhemmin myös romaanissa Putoaa vapaasti kuin unessa (2007), Perssonin sedän kaunokirjallisessa panoksessa Palme-murhan selvittämiseen.

***

Myös maineikas elokuvaohjaaja Bo Widerberg (1930 - 97) liittyy käsillä olevaan romaaniin. Hän nimittäin ohjasi sen perusteella kuusi vuotta myöhemmin elokuvan Mies Mallorcalta (Mannen från Mallorca, 1984). Ja aina yhtä palvelualtis piraattitallennepalvelu YouTube haluaa pistouvata meille ilmaiskopion tästä filkasta. Beck-sarjassa punatukkaista niskatukinaapuria Valdemaria esittävällä Ingvar Hirdwallilla on elokuvassa pikkurooli erään hyvin, hyvin salaisen konnapoliisin lähijuoksupoikana Forsina, mutta olisi ollut liian kova urakka minulle bongata hänet 102-minuuttiselta nauhalta.

Kesäaikaan Yle TV1 puolestaan tarjosi meille kotisuomalaisille näytteen ruotsalaisesta Viikon rikos -rikosmakasiinista (Veckans brott, 2010 - ). Sehän on Camilla Kvartoftin juontama, melkoisen tylsä show kuningaskuntaa kohauttaneista, tavallisesti ratkaisemattomiksi jääneistä rikoksista. Eihän makasiinia kestäisi katsoa, ellei Perssonin setä olisi siinä mukana haluttomana oraakkelina: hän istuu valtaistuinjakkarallaan kuin jokin Siinailta poimittu vastahakoinen Jumala, joka lausuu tympeät ja verkkaiset mutta sitäkin painavammat sanansa juontaja Kvartoftin asettamiin pähkinöihin. TV1 lupasi alkukesästä sarjaa 12 jakson verran, ja minäkin ehdin nähdä niistä ainakin kaksi, mutta sitten sarjan juoksu äkkiä katkesi kahdeksanteen osaansa, juuri kun seuraavassa jaksossa olisi pöydälle nostettu pääministeri Palmen murha.

Kirjoitin Perssonin sedästä jo viime keväänä ("Hajahuomioita Leif GW -sedästä"), ja sen jälkeen kiintymykseni häneen on saattanut vain syvetä. Ymmärrän täysin kaikkia niitä ruotsalaisia, jotka palvovat hänen televisioesiintymisiään. Varmaan osansa hänen suosioonsa on 1970-luvun tapahtumissa, varsinkin kun selvisi hänen sijaiskärsijän roolinsa erottamisnäytelmässä, ja kiireen vilkkaa hänet tuolloin rehabilitoitiinkin.

***

Perssonin sedän romaanituotanto:

• Possujuhla (Grisfesten, 1978)
• Edunsaajat (Profitörerna, 1979)
• Samhällsbärarna (1982)
• Hyvinvointivaltion romahdus -trilogia:
• Kesän kaipuusta hyiseen viimaan (Mellan sommarens längtan och vinterns köld, 2002)
• Toinen aika, toinen elämä (En annan tid, ett annat liv, 2003)
• Putoaa vapaasti kuin unessa (Faller fritt som i en dröm, 2007)
• Evert Bäckström -sarja:
• Lindamurha (Linda - som i Lindamordet, 2005)
• Ken lohikäärmeen surmaa (Den som dödar draken, 2008)
• Den sanna historien om Pinocchios näsa (2013)
• Matkan pää (Den döende detektiven, 2010)
• Gustavs grabb (2011, omaelämäkerta)

Ja vuoksi jonkin nyyhkylaulun?

Oletteko muistaneet viikon mittaan itkeskellä riittävästi viiden päivän takaisen "Kaksi kohtausta Armia"-tekstini pohjalta? Jos ette, ei se mitään, sillä haluan tarjota teille uuden, entistä riittoisamman itketyspaketin.

(Kuva: TheMusic1022.)

Me keskitymme tänään täysin amerikkalaisen lauluntekijän Bobby Russellin (1940 - 92) säveltämään ja sanoittamaan iskelmään "Honey (I Miss You)" vuodelta 1968, jonka vinyylille lauloi Bobby Goldsboro. Suomalais-coveria varten sen sanoitti Jyrki Lindström (1943 - 91) nimellä "Hän", ja sen ovat levyttäneet ensin Markku Suominen ja sitten Fredi.

Viime sunnuntaina jo mainitsinkin kappaleen, kun olin ensin kuunnellut sen hätäisesti sekä Suomisen että Fredin tulkintana. Moni pitää varmaan Suomisen coveria luonnollisuudessaan onnistuneempana, mutta Fredin version päätössäkeistöpä päätti alkaa myöhemmin samana sunnuntaina soida päässäni vaatien huomioni, ja heti huomisin nostinkin kappaleen YouTubesta tutkimuspöydälleni kunnolla analysoitavaksi. Fredin pauhaava orkestraatio kaikkine äänitehosteineen on lainattu suoraan alkuperäisestä Goldsboron bling-bling-sovituksesta, eli se haiskahtaa pahasti tšaikovskilta, mutta ehkä sovituksen krokotiilinkyyneleet tarjoavat oikotien aitoihin kyyneliin.

Tänään siis runo ja tulkinta - laulusanoitus ja muutama hyvin kunnioittava sana siitä.

***

Olen siinä mielessä epäeksakti, että kokoan analyysini ainekset sekä Russellin englanninkielisestä alkuperäissanoituksesta että Lindströmin suomennoksesta, joka löytyy Kari Rydmanin litteroimana hänen samaa iskelmää käsittelevästä hienosta analyysistaan "'Hän uskoi jopa mainoksiin'". Vaikka suomalaisversiossa on omat löysät säkeensä, on siinä myös nerokkaat huippukohtansa, ja nostaisinkin sen alkuperäissanoitusta onnistuneemmaksi.

"Hän" - kaipaava ja katuva aviomies muistelee kuollutta vaimoaan. Vaimo oli kovin lapsenmielinen ja naiivi tunneihminen, eikä miehellä useinkaan riittänyt ymmärrystä tämän tavalle elää maailmassa. Nyt on loputtomien tunnontuskien aika, kaikkia vähätteleviä ja tylyjä reaktioita muistellen. Laulun alussa ja lopussa vaimon olemisen työn symboliksi nousee tämän aikoinaan istuttama puu, jolle sillekin mies oli kerran nauranut.

Vaimo kuoli vuosi sitten - ainakin näennäisesti aivan odottamatta, täysin paatoksellisen ja pateettisen nyyhkyviihteen konventioiden mukaisesti. Mutta entä jos kyseessä ei olekaan nyyhkykuolema vaan kuoleman avaimet löytyvät piilotettuina laulun sanoihin? Ei tarvita Hercule Poirot'ta mysteerin selvittäjäksi, vaan myötätuntoinen mielikuvitus riittää. Tila vihlaisevalle oivallukselle on valmis, muttei siitä sen enempää.

Laulu sisältää joukon kohtauksia nuorenparin yhteisestä elämästä. Sanoituksen hienoin hienous on mielestäni juuri näissä autenttisissa välähdyksissä, sillä niissä me kykenemme näkemään pikkuvaimon juuri sellaisena kuin hän oli ja todistamaan hänen elämänsä ainutlaatuisuuden. Nostan jälleen esiin erityisesti oivaltavan säkeistön rikki menneestä pölynimurista, jonka vaimo peloissaan piilotti sängyn alle.

Välähdykset tuovat vaimon hyvin lähelle kuuntelijaa, niin että hän kykenee samastumaan puolison tuskaan nykyhetkessä. Avain tuskaan on sen tajuaminen, että vaimo on kuollut. Elämään liittyy kuolema; elämä päättyy kuolemaan; ei ole elämää ilman kuolemaa. Tämä itsestäänselvyyksien ketju löytyy sanoitusten ytimestä, mutta se ei ole turha vaan peräti hyvin tarpeellinen. Tarpeellisuuden todistavat jäljelle jääneen puolison tuska ynnä kuuntelijan myötätunto. Laulu toimii meille muistutuksena, mementona, ainutlaatuisen elämän ja kuoleman välttämättömästä liitosta.

Vaimolle tämä memento ei suinkaan ollut vieras. Hänen viisas kunnioituksensa elämää ja sen yllä päilyvää kuolemanuhkaa kohtaan paljastuu jopa kahdesti, kun hän lapsenomaisella tavallaan yrittää varjella hapuilevana kohoavaa elämää surmalta: ensin suojatessaan puuntaintaan ensilumelta ja sitten pannessaan koiranpennun turvaan peiton alle kuoleman pelossa.

Miksi "Hän" vetoaa meihin? Voisimme tietenkin yrittää mennä syvemmälle ihmiseen ja pohtia, mitä laulu kertoo ihmisen olemuksesta... Että perusasioiden ääreen virittynyt ihminen tajuaa elämän lahjan ikuisen ainutlaatuisuuden, jonka kunnioittaminen on ylin arvo sinänsä, ja että kuolema todetusti paitsi riistää elämän antaa sille myös sen erityisen merkityksen. Muussa tapauksessa pikkuvaimo eläisi yhä eikä ymmärtämättömän aviomiehen tarvitsisi tuntea katumustaan eikä muita raskaita tunteitaan.

Eikä laulu tarvitsisi kuuntelijaansa.

***

Arvoitus: mitä oraakkeli Sibylla lausuukaan elämästä ja kuolemasta Eliotin Aution maan aloitussanoissa?

Ensi torstaina, lokakuun 3:ntena, muuten saa Yle Teema -kanavalla televisioensi-iltansa ohjaaja Tapio Suomisen pitkä esikoisohjaus Narrien illat (1970). Kyseessä on näennäisdokumentti, jonka pääosaa iskelmälaulaja Markku Suomisena esittää ohjaajan veli Markku Suominen, "Hän"-iskelmän ensimmäinen levyttäjä. Muusikko Suominen kuoli neljä kuukautta sitten 63-vuotiaana.

Ja Villa Derrickeriassa tapahtunee vielä tänä iltana, kunhan vain keksin edes jonkin tolkun otsikon tekeillä olevaan romaaniesittelyyni. Me köröttelemme aikakoneella lähimenneisyyteen ja julmaan todellisuuteen, joka on satiiriakin satiirimpi mutta paradoksaalisesti sitäkin todempi.

Kaksi kohtausta Armia

Suuri tanssinopettaja kuoli viime keskiviikkona. Suuri tanssinopettaja oli ollut julkisuudessa vuosikymmeniä, ja - niin uskomattomalta kuin se saattaakin kuulostaa - jo 1940-luvulta lähtien hän oli ehtinyt toimia myös tyyliguruna useille menneille sukupolville.

Vasta kuolinuutisointi paljasti minulle, miten tärkeä suuren tanssinopettajan rooli olikaan ollut 1970-luvun Lauantaitanssien kulisseissa. Kaikki eivät muista Lauantaitansseja, mutta minä muistan - muistan, miten ohjelma synkensi kaikki lapsuuteni lauantai-illat. Muistan ne loputtomat tylsät hetket, kun vain odotin, milloin Lauantaitanssit-lähetys tajuaa loppua. Lapsuus ei ole aina vain huoleton.

Mikä sai minut luonnollisesti vetäytymään YouTuben ääreen. Ja kun palasin YouTuben äärestä, minulla oli laukussani kaksi kohtausta mukanani tänne tuotavaksi.

1.

YouTube: Suuret rakkauslaulut  (6.43)

Parempi myöhään on Seppo Ahdin ja Neil Hardwickin käsikirjoittama kymmenosainen sketsisarja.

Kun Mainostelevisio esitti sarjan vuonna 1979, en tajunnut sen huumorin suurta laadukkuutta ja älykkyyttä. Puolustukseksi voin koettaa vedota vain tuolloin vallinneeseen asiaintilaan - vähäiseen ikääni.

Mutta meidän ei ole tarkoitus tänään seisahtaa vain abstraktisti ylistelemään Parempi myöhään -sarjaa vaan keskittyä siinä yhtenä lauantaina esitettyyn sikermään ikivihreitä ja suuria rakkausiskelmiä. Sikermän esittää meille sarjassa vieraileva kolmikko Heikki Hietamies, Jukka Virtanen ja Armi Aavikko. Yksi heistä on laulamisen ammattilainen, kaksi eivät niinkään, ei varsinkaan Hietamies.

Sikermä alkaa kuolemattomalla "Love Storylla" ja päättyy yhtä kuolemattomaan "Päivien kimallukseen" ("Niin paljon kuuluu rakkauteen"), vähän virsilaulannan tyyliin esittetyinä kumpikin. Niitten välissä kuulemme rakkausiskelmien koko tyylillisen ja sisällöllisen sateenkaaren ja kirjon.

Erityisen elähdyttävänä haluan mainita Hietamiehen tulkitseman, kohdasta 4.16 alkavan katkelman "Hän"-kappaleesta. Kyseessä on alkuaan Bobby Goldsboron vuonna 1968 esittämä traaginen balladi "Honey", jonka suomenkielisen cover-version levytti Jyrki Lindströmin sanoituksen pohjalta ensin Markku Suominen ja sittemmin Fredi. Hietamies laulaa hiukan haparoivalla baritonillaan pölynimurin rikkoneesta rakastetusta, joka peloissaan pyrkii piilottelemaan sitä sängyn alla, ja minä olen äärimmäisen vaikuttunut näistä vaivattoman sulavista suomennossanoista, jotka laskeutuvat sävelkulun ylle täydellisen istuvasti. Kuunnelkaa!

Kyseinen iskelmä oli minulle ennestään tuntematon, joten vasta kun hain siitä Googlen avulla tietoja, paljastui karu totuus, että sanoitus nostetaan kaikkein aikojen surkeimpien laulusanoitusten joukkoon monilla keskustelupalstoilla. (Luottakaa kuitenkin mieluummin Kari Rydmanin analyysiin täällä hänen blogissaan.)

Miksi haluan nostaa esiin tämän Hietamiehen, Virtasen ja Aavikon seitsenminuuttinen rakkauspotpurin? Siksi koska sen täydellisen ymmärtävän huumorin tähden.

Vaatii todellista älyä ja yhtä todellista tyylitajua ja makua luoda tällainen huumori, joka ei mitenkään alleviivaa itseään. Koko esityksen päälle lasketettu huumori piileksii rytmityksessä ynnä vivahteissa, pienemmissä ja isommissa. Nyanssit - Hietamies suuntaa katseen tai katsahtaa, Virtanen riisuu lukulasit nenältään, Aavikko on aidosti se mitä on. Ja he kaikki ovat hyvin tietoisia siitä, että huumori nimenomaan ei ole niin vakava asia.

Ainoa tyylirikko on yleisön päällenauru, joka kai kuuluu välttättömästi 1970-luvun televisiokerrontaan. Päällenauru on paha tyylirikko yksistään senkin tähden, että tämä on aivan liian hienoa huumoria naurettavaksi.

Kun katson Hietamiestä, ihmettelen, miten Laila Hietamies, nykyinen Hirvisaari, mitenkään milloinkaan saattoi ikinä päästää itsensä eroon hänestä. Ja luen Hietamiehestä sen lempeän melankolian, jonka varaan hän perustaa juontajantaiteensa viimeistellyn huumorin. Hietamieshän on suomalaisen televisiohistorian kaikkien aikojen paras juontaja. (Kuka sitten, ellei hän?)

Erityisesti kannattaa myös kuunnella Armi Aavikon laulua. Hänhän oli jo tuolloin täysi laulaja! vaikka hänen koko uraansa ja myöhemmin muistoaan leimaa vain julmetun iso camp-maine Dannyn ja "Tahdon sulle olla hyvin hellän" merkeissä.

YouTube: Mainoskatko (0.30)

2.

YouTube: Vanha holvikirkko (2.44)

Pysymme Mainostelevision tarjonnassa mutta hyppäämme 12 vuotta myöhempään ajankohtaan. On marraskuu 1991, ja joukko suomalaislaulajia on kerääntynyt tv-yhtiön studioon musiikkiohjelman O Solo Mio merkeissä. Neumann, Kalevi Korpi, Anita Hirvonen ja Armi Aavikko nousevat lavalle ja esittävät yhdessä ruotsalais-suomalaisen klassikon "Vanha holvikirkko", taustanaan mieskuoro Aikamiehet.

Kyseessä on melkoinen sekametallisoppa. Kappaletta on toki harjoiteltu yhdessä, mutta tuntua lastentarhan kevätjuhlasta ei ole haluttu kokonaan pyyhkiä pois.

Jos ei etukäteen tietäisi, että käsillä on Dingo-yhtyeen keulakuvana suomalaista populaarikulttuuria edellisellä vuosikymmenellä järisyttäneestä ilmiöstä, esityksen aloittaneen Neumannin sooloa voisi pitää varsin haparoivana. Onneksi kyseessä ei kuitenkaan ole radioesitys, niin että katsoja sentään silmillään pystyy todistamaan heikkokeuhkoisen aloittajan suvereeneja rokkikukon elkeitä kaikkine epäsosiaalisine maneereineen.

Kalevi Korvella sen sijaan onneksi on oikea ääni, melkein oopperasellainen, vaikka se onkin vähän hukassa. Saattaisiko hän olla flunssainen? Käsittääkseni kyseessä on yksi Korven viimeisistä esiintymistä, ennen kuin hän joutui kohtalokkaaseen auto-onnettomuuteensa, jossa hänen vaimonsa kuoli ja hän itse vammautui.

Sitten lauluun yhtyvät Aavikko ja Hirvonen. Taltioinnissa on käsittämätöntä sekametallicharmia. Enkä saata olla ajattelematta, mitä itse mahdoin tehdä noina päivinä lähes 22 vuotta sitten. Tiedostin ainakin olla katsomatta kyseistä O Solo Mio -ohjelmaa.

Esityksen varsinainen huumori piilee kuitenkin videon kommentointiosiossa. Eräs kommentoija nimittäin kiinnittää huomionsa Neumannin käytökseen lavalla. Hän toteaa: "Dingolla on toisella puolella Armi Aavikko, ja häiskä ottaa kainaloon Kalevi Korven", ja toteamusta seuraavat asiaankuuluvat päivittelyt.

Asiassa on huvittavuutensa, kun tilannetta tarkastelee ja taltiontia katsoo kommentoijan osoittamasta näkökulmasta. Neumannin reagointia muuten kannattaa siinä tapauksessa seurata ihan loppuun asti, aina videon viime sekunteihin, kun valot himmenevät esiintyjien yllä.

Se oli aamu toukokuun, kun lehteen puhkes oksat puun ja heräsin
Niin huomasin, et yksinään ol' joutunut hän lähtemään pois jonnekin
Ja niin kuin tyhjän näyttämön, hän jätti taa tän yksiön, nyt hiljaisen
Ja nyt kun vuosi siitä on, saa puukin jälleen kukinnon, kuin muistaen

Katsohan on tuolla puu, se kukkii joka kesäkuu mun pihallain
Hän istutti sen aikanaan, ja nauroin hänen taimeaan. Oksa vain.
                                                          (Suom. sanat Jyrki Lindström.) 

PS. Jos et aivan ymmärtänyt kuplettini juonenkuljetusta, ole toki viitseliäs ja ilmaise se kommenttiosiossa.

Kadotuksen porteilla Beckin seurassa

Elämme lopun aikoja.

Se käy selväksi, kun katsoo ruotsalaisen Beck-poliisisarjan loppupään elokuvia, synkeitä ja depressiivisiä. Beck-sarja on kuin traaginen rakastaja: se ei tyydy syöksymään hornaansa yksinään vaan haluaa vetää mukanaan petollisen rakastettunsakin, joka hänet hylkäsi. Koko maailma, turvaisa lintukoto, pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta - ne kaikki jättivät Beckin, ja kosto on sen mukainen eli mahdollisimman suloinen.

[Varoitus! Kirjoitus sisältää loppupuolella vastuutonta mässäilyä ikävänpuoleisilla asioilla.]

Beck 25 (4:1): Myrskyn silmässä (Ruotsi, 2009)
(I stormens öga, ohj. Harald Hamrell)
Nelonen ti 3.9.2013 klo 22.00

Beck-sarjan edellisessä elokuvassa Herran nimeen (2007) kadotuksen lieskat kärvensivät ainoastaan huusholliinsa linnoittautunutta kovispoliisi Gunvald Larssonia (Mikael Persbrandt), mutta uuden elokuvan tullen hän on tartuttanut myös esimiehensä, rikoskomisario Martin Beckin (Peter Haber). Tämä potee omassa kotonaan, poissa virkatehtävistään, tautia, jonka luonnetta ei määritellä mutta joka on selvästi luonteeltaan jotain ihan muuta kuin tavallista kausiköhää. Meidän pitäisi kai tilata Ranskasta psykoanalyytikko Julia Kristeva itsensä tekemään asianmukainen diagnoosi tästä lopun ajan sairaudesta.

Elokuvan alkujaksot ovat nopealeikkauksiset ja virtaviivaiset. Kahden vuoden kuvaustauon jälkeen on selvästi pyritty trendistämään ilmaisukieltä. Tukholma, vielä aikaisemmissa beckeissä sentään suht turvallinen meidän oma kaupunki, on muuttunut batmanilaiseksi Gotham Cityksi, jossa kaupunki itse on riistänyt herruuden ihmisistä, joita se nyt vainoaa. Tässä todellisuudessa Gunvald Larsson ottaa itseoikeutetusti roolin Batmanina, joka kaahaa batmobilellaan (vm. 2009, Turbo Diesel) kaikkia liikennesääntöjä rikkoen auttamaan avutonta neitoa tornissa.

"Onhan meillä aina Sansibar."

Tarinan avuton neito tornissa on Kim Reeshaug (Kirsti Eline Torhaug, s. 1969), jonka parina Gunvald Larsson yrittää kaiken synkkyyden keskelle luoda omaa casablancaansa - sinä Ingrid Bergman, minä Humphrey Bogart. Kimillä ja Gunvaldilla on nimittäin takanaan yhteistä menneisyyttä enemmän kuin äkkinäinen osaisi odottaakaan: elämää suurempi rakkaustarina, kymmenen vuotta sitten - Sansibar ja sen valkeaakin valkeammat hiekkarannat. Ja jotain enemmänkin...

Kim on ekologisesti valveutunut, ja hänen kauttaan Myrskyn silmässä johdattaa meidät tarinan fokukseen: ympäristöterroristeihin, jotka suunnittelevat rajua iskua kansankoti Ruotsia vastaan. Aihe antaa elokuvantekijöille värkit myös periruotsalaiseen yhteiskuntakritiikkiin: ydinvoimalat ovat suojattomia odottamattomia hyökkäyksiä vastaan, ja poliittiset päättäjät uhkaavat välinpitämättömyydellään koko valtakunnan olemassaoloa. (Ks. Uuden Suomen uutinen vuodelta 2009.)

Myrskyn silmässä on oikeastaan aika kaukana poliisigenrestä. Sairaslomalainen Beckillä ei ole valtuuksia tutkia, muuta kuin yksityisetsivätyyliin. Sen sijaan hän joutuu itse tutkittavaksi, kuulusteltavaksi, epäillyksi - sanalla sanoen vanhan vihtahousun käristyspenkkiin, kun kotiruotsalaisten Säpo ja brittien MI6 yhteisvoimin piinaavat häntä. Ja Gunvald Larsson on suorastaan lainsuojaton, henkipatto, jota Beckin ei olisi lupa suojella.

Vainottuna mierolaisenakin Gunvald kuitenkin kohoaa sankariksi, siinä mitassa kuin sankaruus yleensä lopun aikojen Gotham Cityssa on mahdollista. Tämä parroittunut, puolitaataksi rappioitunut toimintasankari ei kuitenkaan voi suojella edes neitoaan tornissa. Alun tiheitten toimintajaksojen jälkeen hän siis joutuu hiljentymään ja vetäytymään suremaan kuollutta rakastettuaan.

Mutta tapahtuu ihme: Taustalla alkaa soida krzysztofkieślowski, ja koko kohtaus muuttuu krzysztofkieślowskiksi - ihan puolalaismestari Kieślowskin hengessä Gunvald Larsson näkee kuolleen rakastettunsa pimeän kadun varjoissa ja suuntaa tämän luo. Tässä vaiheessa minulla ei olisi mitään sitä vastaan, vaikka koko stoori kokisi muodonmuutoksen krzysztofkieślowskiksi, sillä siinä määrin kylmänhaaleaksi alun ulkokohtainen (tai ainakin abstrakti, ihmisetön) toiminta on minut jättänyt. Mutta onneksi tarina silti tajuaa jatkua tämän suvannon jälkeen.

***

Vähiin käyvät ennen kuin loppuvat kokonaan... Nimittäin Beckin työtoverit. Poissa he ovat kaikki, poissa, manan majoille kai menneet - poissa kaikki naisellinen lämpökin, jonka rakastavassa olemuksessaan loi lempeäkatseinen Lena Klingström muinoin. Samaan hautaankohan on pistetty Beckin tytär Ingerkin poikineen, ja Beckin kantaravintolan kantatarjoilija Mats (Bo Höglund)?

Beckin ja Larssonin lisäksi meillä on enää nuorempi poliisi Oskar Bergman (Måns Nathanaelson, s. 1976), joka on onneksi saanut kerätyksi epävarmaan olemukseensa vähän jämäkkyyttä. (Jos ruotsalaiset keksivät seurata brittimalleja, niin muutaman vuoden soutamisen ja huopaamisen jälkeen Beck nousee haudastaan spin-off-sarjana nimeltä Bergman, jossa itsetunnottomasta Oskarista on stailattu oikea rikostenratkontakone, tyyliin Lewis maineikkaan Morse-sarjan seuraajana.)

Myös Beckin naapuri Valdemar (Ingvar Hirdwall) näyttäytyy sentään lyhyessä ja surkeassa kohtauksessa! Sarjan edellisessä elokuvassa hän tunnetusti muutti asumaan alempaan kerrokseen, ja nyt hän joutuu kuikuilemaan parvekkeella drinkkiään särpivää Beckiä kuin joku Romeo saavuttamatonta Juliaansa. Tai oikeastaan kurkottamaan entistä naapuriaan kohti kadotuksen syvyyksistä, de profundis, anomaan tältä edes pienintä huomionosoitusta. Kohtaus sopii hyvin elokuvan apokalyptiseen lohduttomuuteen.

Lopun aikojen toimintasankari Oskar-kollegan tyylikkäässä verryttelytakissa.

Tietenkin Beck käväisee myös sureksimassa esinaisensa, rikostarkastaja Margareta Obergin, haudalla. Tältähän otettiin nirri pois sarjan edellisessä tarinassa. Hautajaisia tanssitaan tässäkin elokuvassa. Juhlakaluna tosin ei ole esimerkiksi Gunvald Larsson, vaikka hänen kylmettynyttä kalmoaan naarataankin jakson mittaan vapaasataman vesien pohjasta, sillä Gunvald Larssonin pitää kestää ennen lopullista romuttamista vielä yksi Beck-tarina, se vihoviimeinen.

***

Tuo Beck-tarina, Elävältä haudattu (Levande begravd, 2009), näytetään Neloselta ensi tiistaina. Jos sama meno kohti kadotuksen yhdeksättä piiriä ja suppilon pohjaa jatkuu, kovin synkeät näyt meillä ovat edessä. Silmieni eteen nousee monta skenaariota siitä, mikä meitä saattaa odottaa.

Ehkäpä elokuvan alussa Tukholman alta löytyy suunnaton onkalo, mahdollisimman infernaalinen ja pahalta haiseva. Viimeinenkin eli seitsemäs sinetti on vihdoin murrettu ja Beckin ja Gunvaldin rappio on saavuttanut huipennuksensa. FBI, CIA ja Suomen liikkuva poliisi, joka vielä vuonna 2009 toimi aktiivisesti, ahdistavat parivaljakon tuohon onkaloon, johon he perustavat Uuden Sodoman ja Uuden Gomorran. Siellä he käyvät juhlallisesti alttarille, jonka edessä itse Pimeyden Ruhtinas vihkii heidät epäpyhään avioliittoon. Vieraiksi katalat Beck ja Gunvald ovat luonnollisesti kutsuneet kaikki Beck-sarjan vakiohahmot vuodesta 1997 alkaen, myös rikostutkija Alice Levanderin (Malin Birgerson), joka katosi jälkiä jättämättä toisen tuotantokauden jälkeen ja jota on siitä lähtien vaadittu takaisin lukuisissa keskustelupalstapuheenvuoroissa.

Vihtahousu valmiina vihkimään Beckin ja Gunvaldin. (Kuva: Gustave Doré.)

Sitten siirrytään viettämään hääjuhlaa Uuteen Bensikseen. Kaikki saavat mahansa täyteen hannespullaa, eli meno on kuin vanhan Rooman legendaarisissa orgioissa. (Tuotantoporraskaan tuskin on pihistellyt toogakangasmenoissa.) Sitten tulee kaasuräjähdys, joka saa onkalon sortumaan, ja Beck ja Gunvald ja kaikki häävieraat hautautuvat elävältä. (Valitettavasti televisiotekniikka ei ole vielä niin pitkälle kehittynyttä, että kotisohvillaan tapahtumia järkyttyneinä seuraavat tv-katsojatkin saisi noukittua mukaan surman suuhun. Beckin kosto on silti suht suloinen, vaikkei ihan täydellisyyteen ylläkään.)

Ei se oikeasti niin mene.

Oikeasti päätösjaksossa taidetaan vähän pakittaa valitulta kadotuksentieltä. IMDb nimittäin kertoo, että mukana päätöskarnevaalin riennossa ovat jälleen äidinmaidontuoksuinen Lena Klingström ja Beckin itseään hakeva Inger-tytärkin, samoin kuin pirtsakka ruumiinavaaja Oljelund (Peter Hüttner, s. 1945) ja tarjoilija Mats.

Tutkimusryhmä reippaassa työn touhussa päätöselokuvassa.

Elävältä haudattu lähtee käyntiin idylliseltä tukholmalaisleikkikentältä, josta löytyy puuarkku ja puuarkusta elävänä sinne haudattu yleinen syyttäjä. Sairaslomansa ainakin toviksi päättänyt Beck epäilee ryhmineen paikallisia Helvetin enkeleitä, mutta sitten kyseisen moottoripyöräpoppoon päällikkökin löytyy puuarkusta, elävältä sinne tukahdutettuna hänkin. Eikä puuarkkujen sarja suinkaan pääty tähän...

***

Beckin vuosien ja tuotantokausien karttuessa olen huomannut pitäväni yhä enemmän nimiroolin näyttelevästä ja hyvää vauhtia ikääntyvästä Peter Haberista (s. 1952). Hän on itse asiassa kohonnut todellisten lempinäyttelijöideni kastiin, samaan ryhmään kuin rikosylikomisario Wexfordina paikkansa sieluuni löytänyt George Baker (1931 - 2011). Ehkä kyseessä on vain rakastunut sokeus tosiasioille, mutta mielestäni Haber on viime vuosina alkanut ulkoisestikin muistuttaa yhä enemmän brittinäyttelijä Bakeria.

Aiemmat Beck-tekstini:

• Beck ja Saksa (sarjan kytköksestä Saksaan, 20.11.2010)
• Ylimysten huvituksista (jakso 21. Japanilainen maalaus, 14.3.2011)
• Beckin äärellä, ja Persbrandtinkin (ennakko jaksosta 24. Herran nimeen, 28.3.2011)

Goottilainen sappermäntti

Jossain Tšekinmaan, Baijerin ja Itävallan rajamailla on suunnaton keskiaikainen linna, kertoo päivän teksti. Keskellä linnoitusta on sydäntorniksi kutsuttu jyhkeä torni, johon linnan väki muinaisina aikoina vetäytyi vainolaisen uhatessa, sillä torni on ikiaikaisesti ollut valloittamaton. Nyt tornia asustaa yksinään 98-vuotias paronitar von Ausblinker, korkeasyntyisen sukunsa viimeinen vihanta, joka on valmis puolustamaan perintöosaansa viimeiseen järjenpisaraansa asti taistelussa nykymaailman realiteetteja vastaan.

Jennifer Egan: Sydäntorni
(The Keep, 2006)
suom. Heikki Karjalainen, Keltainen kirjasto 443, Tammi 2013

Hyppysissäni on yhdysvaltalaisen Jennifer Eganin romaani Sydäntorni (2006), ja tarina jatkukoon: Linnan on hankkinut omistukseensa amerikkalainen Howard King, jolla on ollut tilaisuus heittäytyä jo 34-vuotiaana eläkkeelle, kiitos sijoittamalla hankitun upporikkauden. Hänellä on tarkoituksena restauroida linnasta ylellinen retriittihotelli, johon tekniikan piinaama nykyihminen voi vetäytyä kohtaamaan aidon itsensä ja mielikuvituksensa. Tiellä on vain sydäntorniin linnoittautunut paronitar...

Romaanin varsinainen päähenkilö on kuitenkin Danny, Howardin serkku, jota aikuiselämä on kohdellut vähemmän maireasti. Sukulaispoikien yhteisistä nuoruudenkokemuksista saattaisi juontua kalavelkoja perittäväksi, mutta Howardpa päättää ystävällisimmin kutsua Dannyn mukaan restaurointihanketta toteuttamaan. Miksi ihmeessä?

Sydäntornia sopinee kutsua postomodernistiseksi goottilaiseksi romaaniksi, jollaisena sitä on markkinoitu. Aineksia gotiikkaan riittää: linnan alla kuulemma risteilee salaisten luolien labyrintti, kaksi sisarusta on perimätiedon mukaan hukkunut sisäpihan altaaseen Herran vuonna 19 sataa ja 12, paronittarella on outoa taikajuomaa odottamattomien herravieraiden varalta, ja linnaan liittynee muutakin paranormaalia, kuten mahdollisesti hukkuneiden kummittelutaipumusta. Kuulostaa hyvältä kirjan kansiliepeessä, eikö vain? Mahdollinen kauhu ei kuitenkaan kohoa lähellekään hälyttävää tasoa; romaani hakee paikkansa genren ns. nitrovapaasta vyöhykkeestä.

***

Sydäntorni haluaa olla vakavasti otettava nykyromaani, ja siksi sen kertojaratkaisussa on oma jujunsa. Juju piilee siinä, että Dannyn ja linnan tarina syntyy vähä kerrallaan vankilan kirjoittamisterapiaryhmässä, jossa sitä kehittelee rangaistusvanki nimeltä Ray.

Mistä Ray ammentaa ainekset tarinaansa? Juonta tuntuu pulppuavan muistakin lähteistä kuin kirjallisesti lahjakkaan vangin mielikuvituksesta... Mikä siis saattoi olla Rayn rooli kohtalokkaiksi yltyneissä tapahtumissa? Kuka tarinan hahmoista hän on?

Lukija vihitään tietoisuuteen Dannyn ja linnan sisätarinan todellisesta kertojasta vasta sivulla 29, jossa minäkertoja Ray odottamatta liu'uttaa itsensä etualalle:

Lopputulos: Danny ei osannut sanoa, miksi oli lähtenyt näin pitkälle matkalle. Miksi minä menin kirjoituskurssille? Ensin luulin, että halusin päästä edes hetkeksi eroon kämppiksestäni Davisista, mutta ehkä siihen oli jokin muukin syy. 

Epäilemättä joku miettii juuri nyt, että kuka helvetti minä oikein olen. No, minä olen se kundi, joka täällä on äänessä. Joku on aina äänessä, vaikka usein onkin vaikea sanoa, kuka tai miksi. Opettajamme Holly sanoo niin.

Tämän jälkeen kaksi tarinaa - Dannyn tarina ja Rayn itsensä kertoma tarina sen syntymisestä levottomassa vankilaympäristössä - vuorottelevat keskenään. Pidän minätarinaa vankilasta ylivoimaisesti onnistuneempana. Siinä on vahva autenttisuuden tuntu, ja siinä Egan osoittaa, että hänellä on todellisia kertojan kykyjä. Kuvauksen letkeä humoristisuuskin antaa oman potkunsa. Sen sijaan tarina Dannysta ja linnasta ei mielestäni nouse missään vaiheessa oikein siivilleen; tuntu tarinan konstruoidusta sepitteellisyystä alkaa leimata lukemistani kohta aloituksen jälkeen ja jatkuu samanlaisena loppuun asti. Puhtaasti juonitarinakaan kertomus ei vakuuttane? Loppusuoran jännitysmomenttikin purkautumisineen on vähän kuin keskinkertaisesta nuortenkirjasta...

Onneksi Sydäntorni tarjoaa muita arpalippuja lukijalle noukittavaksi matkan varrella. Valpas lukija poimii lukuisia vastaavaisuuksia, paralleeleja, vertailukohtia, jotka kirjailija Egan on sirotellut eri tarinoihinsa ja niiden kertomiin eri todellisuuksiin. Miten monessa muodossa esimerkiksi alussa kerrottu poelainen kauhujuttu serkusten nuoruudenkesäretkeltä toistuu romaanin mittaan? Tai miten vankilan arki kuvastuu Rayn kirjoittamaan todellisuuteen? Liikkeelle voi lähteä ihan konkreettisesti tabusanojen pelle ja luola esiintymisestä kahdessa tarinassa. Logiikka, jolla jotkin vastaavaisuudet tarinoiden kesken hitsataan yhteen, on paradoksin logiikka. Kyseessä on postmodernistinen mahdoton kuvio, velmuilu rationaalisuuden kustannuksella.

Mikä on todellista? Sydäntorni kysyy sivulla 217, ja tätä kysymystä näkisin romaanin pohjimmiltaan peilaavan rönsyävistä kuvastimistaan. Dannylle, nykyihmisen perikuvalle, tärkeintä on ollut sähköinen todellisuus sosiaalisine medioineen ja välittömine puhelinyhteyksineen, mutta entä kun hän lopulta joutuu epäilemaan välitöntä aistitodistustaankin? Miten todellinen on rangaistusvangin kirjoittamisryhmässä sepittämä tarina? Voiko rangaistusvanki Ray nähdä jotain todellista läpinäkymättömän ikkunan takana? Sen enempää kuin hänen sellitoverinsa Davis kuunnella jotain todellista nikkaroimastaan, säälittävästä apparaatista?

***

Kaikista ansioistaan huolimatta romaani jäisi minulta nyt jälkiviisauden silmin kokonaan lukematta. Sillä mitä uutta tai vastaanottamisen arvoista se oikeastaan kykenee tarjoamaan? Mielestäni Sydäntorni on muodollisesti pätevä nykyromaani eikä enempää, mahdollisesti (tai ainakin toivottavasti) paikkansa Keltaisen kirjaston prestiisisarjassa ansainnut. Esimerkiksi kerrontateknisesti pidän sitä vain yhtenä variaationa postmodernistisesta kerronnallisesta labyrintista - vastaavia variaatioita on jo valmiiksi röykkiöittäin. Paul Auster tekee sen elegantimmin.

Itse juonitarinaankin Dannysta ja linnasta minulla on epäortodoksinen näkökulma... Varsinkin alkusuoralla pohdin, millaisen Aku Ankka -tarinan Carl Barks olisi samoista värkeistä koonnutkaan pystyyn. Esimerkiksi tämä kohtaus on sarjakuvallisesti mitä inspiroivin:

Mutta Howard (lue: Hannu-serkku) halusi näyttää hänelle linnaa, ja lopulta Danny (lue: Aku) teki niin kuin melkein aina vaikutusvaltaisten ihmisten kanssa: hän alistui.

Kierros alkoi niin kuin keskiaikaisessa linnassa saattoi odottaa, jos asiaa yleensä vaivautui ajattelemaan etukäteen. Haarniskoita. Seinillä vanhojen lamppujen nokijälkiä. Pieni kirkkona toimiva huone, jonka ikkunassa oli lasimaalaus. Suurimman vaikutuksen Dannyyn (lue: Akuun) teki iso sali: siellä oli pitkä puupöytä ja kullanväriset kattoparrtut ja kattokruunut täynnä kynttilälamppuja. (S. 56.)

Ankkalinnan oma femme fatale Milla Magia saisi itseoikeutetun roolin torniinsa eristäytyneenä noitaparonittarena?

***

Minä en ole koskaan ollut voimasanojen enkä ruman kielenkäytön ystävä. Siksi Sydäntorni tuotti minulle ylimääräistä koettelemusta ja ylimääräistä vastusta ronskeine ilmaisuineen.

Aloitteleva kiroilija. (Kuva: Elina Vanninen / Papunet.net.)

Voimasanojen olemusta on kuitenkin pyritty lähestymään tieteenkin näkökulmasta, ja tuo psykologia selittänee, mihin voimasanojen mana myös kaunokirjallisessa kerronnassa perustuu. Nimittäin varsinkin vankilan minäkerronnassa kerrontaan kerääntyy ilmaisullisuutta, joka ilman rumaa kieltä olisi vaikea saavuttaa, täytyy minun vastahakoisesti tunnustaa. Suomentaja Heikki Karjalainen on nähtävästi näissäkin kohdissa löytänyt onnistuneen vastaavaisuuden englannin ja suomen rekisterien välillä.

Voimasanoista vielä sen verran, että lukuisien amatöörien suussa ja kynässä ne eivät onnistu kohoamaan alkuperäisten malliensa ilmaisullisuuteen vaan latistuvat vain siksi samaksi loaksi, josta todellinen kirjailija on ne kerran nostanut ilmaisunsa aidoiksi rakennuspuiksi. Amatöörien voimasanat eivät itse asiassa edes yllä alkuperäisen loan tasolle vaan loallisuuden kliseinä edustavat ilmaisullisesti pelkkää loan lokaa, jos sitäkään.

Aika harvalla taitaa olla hallussaan voimasanojen esteettinen pragmatiikka koko mittavuudessaan. Siksi kai kiroilija niin usein kuulostaa vielä tahattomasti koomiseltakin? Varo siis halpoja kopioita. Näissä mietteissäni ajatuksiini pulpahtaa Henry Miller (1891 - 1980). Hän taisi olla ruman kielenkäytön todellinen apostoli ja maestro? Uskaltaisinko viimein, tällä nykyisellä ymmärrykselläni, raottaa edes yhtä hänen kirjaansa?

***

Jennifer Egan. (Kuva: Tammi.)

Jennifer Egan (s. 1962) on taustaltaan tutkiva journalisti ja yhteiskunta-aktiivi. Hänen kaunokirjallinen tuotantonsa koostuu joukosta novelleja ja neljästä romaanista, joista Sydäntorni on kolmas.

Neljä vuotta Sydäntornin jälkeen ilmestyi Aika suuri hämäys (A Visit from the Goon Squad), joka räjäytti pankin ja tuotti Eganille peräti Pulitzerin palkinnon vuonna 2011. Aika suuressa hämäyksessä kirjailija kokoaa tarinansa vielä useammasta lähteestä ja vielä moninaisemmista aineksista kuin Sydäntornissa.

Kirja on kolmiulotteinen

Odysseus vm. 2000-luku.

Tämän meneillään olevan vuosisadan Odysseus on metrin ja 97 sentin mittainen. Hän pitää majaansa Uudella mantereella, ja hänen henkilökohtaisen omaisuutensa arvo lienee 16 miljardin dollarin luokkaa. Muutama vuosi sitten hän keksi lähettää oman, modernisoidun versionsa Troijan hevosta muodossa Stephen Elop erääseen kaukaisessa Suomessa majapaikkaansa pitävään pörssiyritykseen. Tänä aamuna troijalaisjuonen oli lopulta aika paljastua - onnistuneena ja voitokkaana. Mistä oli seurauksena, että pitkästä aikaa minäkään en jaksanut odottaa huomisen sanomalehtiä ja niiden taloussivuja vaan aloin haalia aihetta koskevia uutistekstejä internetistä. (Ks. Jari Saarnion kommentti aamun aiheesta.)

Niin kuin minulla ei olisi ollut muutakin tekemistä - kuten yrittää palata vaalimaan blogiani huolettomien mieronaikojeni jälkeen.

Mikä mierossa oli parasta? Ehkä vastaus on blogia epätoivoisesti ylläpitävälle yksilölle poliittisesti ja muutenkin epäkorrekti, mutten uuden arkeni lamauttamana nyt jaksa välittää seurauksista: parasta oli vapaus tietokoneista ja erityisesti internetistä - kaksiulotteisen kuvaruudun takaisista maailmoista.

En minä toki täysin synnitönnä elänyt. Kun minulla kerran vaivaton tilaisuus siihen avautui, tarkistin paikallissääennustukset miltei päivittäin, vaikka muutoin elin täysin vailla verkkoaktiviteetteja parhaimmillaan pitempiäkin aikoja yhteen menoon.

Jo joitain vuosia sitten olin havaitsevinani, että päivistä onnellisimpina ja täysipainoisimpina pidän niitä, joina minun ei ole lainkaan tarvinnut avata tietokonetta ja sen maailmoja.

Sic transit gloria mundi. (Kuva: Benjamin Chasten / The Epoch Times.)

Kirja on kolmiulotteinen. Sanomalehti on kolmiulotteinen. Maailma on kolmiulotteinen. Järkyttyneenä siis luin pari päivää sitten tiedon, että ultramaineikkaan Encyclopædia Britannican kaikkien aikojen viimeinen kolmiulotteinen laitos ilmestyi vuonna 2012. Kauhuitellen ajattelen sitä ehkä jo lähituleivaisuudessa odottavaa tilaa, jossa lehdet eivät enää pyri eteisen postiluukusta luokseni. Ja surullisena muistan niitä liian monia tämän uuden vuosisadan lapsia, jotka jo ihan pienoiskokoisina istutetaan tietokoneen ääreen luomaan perustaa omalle maailmalleen. Ikään kuin heiltä amputoitaisiin jotain hyvin tärkeää pois. Minulla oli etuoikeus elää konkreettinen lapsuus, siihen aikaan kun vain tuli oli hyvä renki mutta huono isäntä.

Olenko vain ennakkoluuloinen, nurkkakuntainen ja säälittävän taantumuksellinen? Internetin maailmoissa vähintään yksi ulottuvuus kuitenkin puuttuu.

Ylihuomisin kirjoitan eräästä nykyromaanista, jonka päähenkilö edustaa yhtä aikamme ihmistä: hän ei oikeastaan enää voi elää ilman verkkoyhtyksiä ja sosiaalista mediaa. Hänestä on tullut kyborgi, ei ulkoa pakotettuna vaan ihan oman psyykensä askelmerkkien kautta. Mutta lisää hänestä siis torstaina.

Sen sijaan valitellen totean, etten ylihuomisenkaan arvioni tullen kyenne siihen positiiviseen perusasenteeseen, jota kohti olen jo aiemminkin lausunut pyrkiväni (ja joka saattaa vaikuttaa hiukan ristiriitaiselta). Mutta kun hankin tuon romaanin luettavakseni juuri ja nimenomaan blogia ajatellen, en malta makuloida kirjakokemustani, kuten valaistunut tässä tilanteessa toimisi.

***

Beck - Myrskyn silmässä (2009).

Minulla oli hyvä syy palata blogin ääreen juuri tänään. Nimittäin tänä ja ensi tiistaina Nelonen lähettää kello 22.00 Beck-sarjan kaksi aivan vihoviimeistä elokuvaa Myrskyn silmässä ja Elävältä haudattu, kumpikin vuodelta 2009. Kyseessä on noiden kahden viimeisen tarinan ensi-ilta suomalaisilla ilmaiskanavilla, mistä kaikki kirkonrotat ja konkurssiuhkaa silmästä silmään tuijottavat iloitkoot ja riemuitkoot.

Viime tiistaina uusitun Herran nimeen (2007) oli alkuaan tarkoitus päättää koko Beck-sarja, mutta toisin kävi. Saa nähdä, millainen harmageddon tänään täyttää televisioruudun, Herran nimeen -jaksossakin kun vallitsi jo melkoinen maailmanlopun meininki erityisesti Gunvald Larssonin huushollissa. IMDb osaa kertoa, että Beckin rakas naapuri Valdemar sentään ei petä meitä vaan näyttäytyy kummassakin päätösjaksoista.

> Beck-teksteihini

***

Pikkuoravat asuttivat Villa Derrickeriaa mallikelpoisesti vuokralaisinani kesän ajan, ja nyt he ovat jo palanneet hulpeaan residenssiinsä sen kokemien mittavien perusparannustöiden jälkeen. Valokuvia tai muuta informaatiota tuosta palatsihuvilasta ei valitettavasti ole tarjolla, sillä Pikkuoravat ovat olosuhteiden pakosta päätyneet hankkimaan majalleen turvakiellon.

Mahdollisesti jotkut muutkin kuin Pikkuoravat itse olisivat halunneet nähdä heidän laatimiaan kirjelmiä ja muita tekstejä täällä Villa Derrickeriassa... Nyt heidän piipahtamisensa blogissani sitten vaikuttaa kovin epätarkoituksenmukaiselta ja motivoimattomalta juonensiirrolta! Puolustaudun kertomalla, että vuokrasopimusta heidän kanssaan juhannuksen aikaan laateillessani elin varmassa vakaumuksessa, että rouva Kohtalo oli määrännyt heille toteutunutta isomman roolin tässä syksyssä. Mutta... la donna è mobile.

Benedictolta ja Celsiolta vielä riemulliset terkut kaikille faneille!

***

Profiilisivuni kertoo, että ensisijainen sähköpostiosoitteeni on muuttunut. Muutoksesta ei kuitenkaan tarvitse välittää, sillä aiempaan luukku.com-osoitteeseeni tottuneet voivat edelleen tarttua tuohon perinteiseen avainsanaan.