Lempeästi riidan sopimisesta

Ystävät ovat ihania, mutta joskus heidän kanssaan voi tulla riitaa. Sellaisessa tilanteessa kaikki toisen sanoma voi ärsyttää, eikä sopu välttämättä synny hetkessä. 

Juuri tällainen tilanne on Nina Pirhosen kuvittamassa ja kirjoittamassa Leo Leijona sopii riidan -kirjassa (Otava 2024). Kaverukset leikkivät päiväkodissa, mutta leikeissä tulee kinaa. Leo leikkii merirosvoleikkiä, ja Kosmo pitää kauppaa, jonne Leo unohtaa mennä. Se tietysti harmittaa Kosmoa, joka vahingossa sortaa Leon rakennuksen. Riita on valmis, ja siihen sekaantuvat myös Miska ja Papu.

Mielipaha jää kaivertamaan leikkijöiden mieleen vielä pitkäksi aikaa. Lopulta päiväkodin aikuinen auttaa lapsia riidan sopimisessa kuuntelemalla jokaista ja sanoittamalla tilannetta. Hän myös kannustaa anteeksipyyntöön, ja ystävykset huomaavat, että se saakin aikaan paremmin mielen. Niin leikit voivat taas jatkua!

Tämä kirja on suloisen näköinen värikkäine kuvineen ja sopii hyvin luettavaksi leikki-ikäisten kanssa vaikka päiväkodissa. Lopussa anteeksipyyntö korostuu aika paljon, sillä eihän se oikeasti sanana aina tuo sopua tai parempaa mieltä. Sitä tärkeämpää on - usein aikuisen tuella - ymmärtää toisen näkökulmaa, kuunnella toista ja keskustella tilanteesta, miksi tuli toimittua niin kuin toimi. Kun on loukannut, on toki hyvä pyytää anteeksi, kunhan oikeasti ymmärtää tehneensä väärin. Ja juuri tätä tilanteen sanoittamista ja aikuisen apua tässäkin kirjassa hienosti kuvataankin. 

Ystävystyminen ei käy taikasauvaa heilauttamalla

Luimme talven aikana esikoisen ja eskarilaisen kanssa kaksi kirjaa, jotka vaikuttivat aluksi varsin erilaisilta, mutta joiden aihe olikin loppujen lopuksi hyvin samankaltainen. Toinen kirjoista on Cristal Snown esikoisromaani Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku (Tammi 2020, saatu kustantajalta). Kirjan upean ja herkän mustavalkoisen kuvituksen on piirtänyt Kati Vuorento. Toinen kirjoista on Tom Percivalin kirjoittama ja kuvittama Satujen sankarit - Loitsuvaras (suom. Terhi Leskinen, Kumma-kustannus 2020, saatu kustantajalta, alkuteos MacMillan Children's Books). Molemmat näistä kirjoista ovat uusien sarjojen ensimmäisiä osia. Itseasiassa lainasimme kirjastosta jo Satujensankarit-sarjan toisen osan, sillä vauhdikkaasti etenevä seikkailu oli erityisesti minun ja eskarilaisemme mieleen. 

Siinä, missä Penni-kirjan kieli on kimurantin koukeroista ja melko haastavaa, on Satusankarit kirjoitettu väljällä fontilla ja niin yksinkertaisilla virkkeillä, että alakouluikäisten on helppo lukea kirjaa itse. Molemmat kirjoista sijoittuvat satumaailmoihin, mutta Percival ammentaa vanhoista tutuista saduista, ja Snow on luonut aivan omanlaisensa keijumaailman, Tuulenpesän metsän. Snown kirjassa sekä minua että erityisesti tokaluokkalaista lastamme viehätti juuri se, kuinka siihen on keksitty keijumaisia vastineita ihmismaailman asioille kuten esimerkiksi kakkuaineksia kivisokerista kaislakermaan ja kakkarakeltuaisiin. 

Penni Pähkinäsydän -kirjan päähenkilö on pikkuruistakin pienempi keiju, jonka sydän on niin herkkä ja hauras, että Penni on oppinut pelkäämään terveytensä puolesta. Tosiassa Pennin sydän ei ehkä olekaan fyysisesti heikko, vaan taipuvainen tuntemaan suuria ja ehkä siten myös särkymään suurista suruista. Eräänä kesänä Pennin maailma järkkyy, kun hänen naapuriinsa asettuu asumaan Markka Meritähti -niminen keijupoika, jota Penni alkaa vaistomaisesti inhota. Pennin mielestä Markka on tärkeilijä, joka pilaa hänen elämänsä. Yhdessä parhaiden ystäviensä Lianan ja Viliinan kanssa Pennin alkaa valmistaa isoäitinsä reseptillä kadotuskakkua, joka nimensä mukaan saisi Markan katoamaan. Kakun valmistus ei kuitenkaan ole helppoa sillä siihen tarvitaan muun muassa kadotettavan naurua ja kyyneleitä. Ainesosia hankkiessaan Penni joutuu viettämään aikaa Markan kanssa ja huomaa lopulta, ettei tämä ehkä olekaan aivan kamala. Harmillisesti silloin taitaa olla enää liian myöhäistä perua kakun taikaa, ja Penni saa katua katkerasti omia ennakkoluulojaan.

Kati Vuorenton lyijykynällä (?) tehty kuvitus on ihastuttavaa, ja varmasti 
tulisi vielä paremmin esille, jos kuvat olisivat värikuvia. Olin toivonut, että 
hänen nimensä oli mainittu myös kannessa eikä vasta sisäliepeessä, sillä nämä 
kuvat ovat iso osa kirjan viehätystä.

Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku tuntui etenevän paikoin hieman hitaasti, sillä kadotuskakkua leivottiin pitkään ja hartaasti. Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt siitä, miten taitavasti Snow kirjoittaa ja käyttää kieltä. Paikoin kirjan pitkät ja monia asioita kuvailevat virkkeet tuntuivat kuitenkin hieman hengästyttäviltä:

"Penni on vasta näädän nokareen kokoinen keijunkikkara, joten hänen piti kiivetä ja kurottaa, jotta hän sai otteen maailman laajimmasta ja kenties painavimmasta tietosanakirjasta. Hän keskitti tasapainonsa ja riuhtaisi kirjan hyllystä, miltei tiputti sen, mutta onnistui laskeutumaan äänettömästi pikkuruisia siipiään räpytellen paksun punaisen ryijymaton päälle."

Loitsuvaras-kirjassa puolestaan seikkailevat Jaakko, Hilkka, Tähkäpää ja sisarukset Hannu ja Kerttu. He asuvat Tarinalassa, jonka keskustassa on puu, joka versoo asukkaidensa tarinoita. Vanhoista saduista tutuilla sankareilla on puussaan jo omat tarinansa, mutta niitä syntyy jatkuvasti uusia. Tämän kirjan päähenkilö on Jaakko, jonka isä on lähtenyt kauas vieraille maille etsimään kuukiveä eli ainetta, joka pitää kamalat peikot loitolla. Eräänä päivänä Tarinalaan saapuu laivan mukana Anansi-poika, joka hurmaa Jaakkoa lukuunottamatta kaikki puolelleen. Anansi on taitava ja reilu, mutta Jaakosta pojassa on jotain epäluotettavaa. Jaakko saakin aidon syyn epäillä Anansia, kun näkee tämän hiipivän salaiseen tapaamiseen peikon kanssa. Jaakko vakuuttuu siitä, että Anansi on itsekin valepukuinen peikko, ja päättää tehdä kaikkensa, jotta muut ymmärtäisivät, että Anansin aikeet ovat pahat.

Myös Percivalin kuvitus on paikoin todella onnistunutta. Tmä kuva pahasta 
äitipuolesta on hätkähdyttävä.

Kukaan ei usko Jaakkoa, ja niinpä tämä menee vieraisille merinoiden luo. Merinoitaharjoittelija Lilli ystävystyy Jaakon kanssa ja myy tälle loitsuja muistoja vastaan. Jaakko on valmis myymään kaikki kallisarvoiset muistot isästään saadakseen aina uusia loitsuja. Lilli kyllä varoittaa, että loitsut eivät yleensä toimi toivotulla tavalla, ja Jaakko saakin huomata, että hän ei onnistu paljastamaan Anansia, vaikka miten yrittää. Sen sijaan hän näyttää tempuillaan karkottavat kaikki muutkin ystävät ympäriltään. Onneksi Jaakko pysähtyy lopulta miettimään, onko Anansi sittenkään paha ja onko mitään enää tehtävissä tilanteen pelastamiseksi.

Kummassakin kirjassa on siis hyvin selkeä ystävyys-teema, ja kumpikin tarina on punottu osoittamaan, että toisiin ihmisiin kannattaa suhtautua ennakkoluulottomasti ja uusia ihmisiä ei pidä tuomita tutustumatta. Kirjojen päähenkilöt joutuvat myös pohtimaan sitä, ovatko he itse reiluja kavereita, jotka toimivat toisia kohtaan kauniisti. Vastaus taitaa olla, etteivät suinkaan aina, ja niinpä he joutuvatkin miettimään, kuinka omaa käytöstä voisi korjata. Aihehan on sinällään hyvin paljon käytetty lasten- ja nuortenkirjoissa. Jos se kiinnostaa, kannattaa lukea myös Miikka Pörstin kirjoittama Kaikkien juhla. 

Piki ja pöljä päivä: kaikkea muuta kuin pöljä kuvakirja tunne- ja vuorovaikutuskasvatuksen tueksi

Lastenkirjailija ja -kuvittaja Katri Kirkkopellon tekemä Piki-kirja (Lasten Keskus 2016) oli ilmestymisvuonnaan Finlandia Junior -ehdokkaana, ja nyt tuo ihastuttava kuvakirja on saanut jatkoa. Piki ja pöljä päivä -kirja (Lasten Keskus 2020, saatu kustantajalta) käsittelee ensimmäisen Piki-kirjan tavoin suuria tunteita ja auttaa tunnistamaan lapsen käytökseen vaikuttavia stressitekijöitä sekä tukemaan vuorvaikutustilanteita lasten ja kavereiden sekä myös lasten ja aikuisten välillä. Kuitenkaan tämä kirja ei ole liian opettavaisen tuntuinen, ja kirjan pääosassa ovat upea kuvitus ja koskettava tarina, johon uskon monen lapsen voivan samastua.

Tarinan päähenkilö on Piki-niminen otus, jonka päiväkotipäivä lähtee menemään jo aamusta huonosti. Sen Isolla on kamala kiire, eikä tämä ehdi kunnolla varmistaa, että päiväkodin aikuiset havaitsisivat Pikin saapuneen päiväkotiin ja auttaisivat tätä liittymään muiden lasten leikkeihin. Iso vain kehottaa Pikiä olemaan reipas ja rohkea ja painelee ulos ovesta.

-Ai niin kuin Myrsky? Piki kysyi hämillään, mutta iso oli jo mennyt. Myrsky oli Pikin rohkein supersankari ikinä.

Pikin ei ole helppo mennä mukaan muiden leikkeihin, sillä hänellä on pieni ääni, eivätkä toiset edes huomaa paikalle saapunutta Pikiä.

Niinpä tämä päättää ryhtyä Myrskyksi ja ottaa käyttöön kaikki sen supervoimat. Myrsky on peloton ja kovaääninen, rohkea ja villi. Myrskynä Piki säntäilee läpi leikkihuoneen ja viskoo mennessään palloja ympäriinsä huutaen samalla kovaan ääneen: "Zwum!" Harmi vain, että Myrsky-Piki ei ymmärrä satuttavansa siinä ystäväänsä Lumia, jonka poskeen Pikin viskoma pallo osuu kipeästi. Piki tulkitsee Lumin hassun ilmeen niin, että Lumillakin on hauskaa ja on sitten vilpittömästi ihmeissään, kun Lumi alkaakin itkeä. Myrsky-Piki ei myöskään osaa pyytää tekoaan anteeksi, ja päiväkodin aikuinen on siitä ihmeissään ja pahastunut.

Tilanne vain pahenee, kun muut lapset yllyttävät Pikiä jatkamaan Myrskynä, ja Piki ryhtyy muita hauskuuttaakseen nauramaan Lumin hassulle ilmeelle. Lumi on Pikin hyvä ystävä, mutta nyt se pahoittaa mielensä Pikin hurjasta ja ajattelemattomasta käytöksestä. Piki ei osaa lukea tilannetta, eikä ymmärrä, että sen toiminta tuntuu Lumista kurjalta. Piki on nimittäin tyytyväinen, että se huomataan ja muut tuntuvat hyväksyvän sen porukkaan. Aikuisestakin Pikin käytös näyttää kiusaamiselta, ja päiväkodin aikuinen Apunen suuttuu Pikille ihan tosissaan.

Tilanne kyllä käsitellään Pikin kanssa jälkikäteen, ja Apunen myös kertoo siitä pikin Isolle iltapäivällä. Kirkkopellon kuvitus kuvaa loistavasti, kuinka pieneksi lapsi itsensä tällaisessa tilanteessa helposti tuntee, eikä aikuinen muutenkaan pysty aina ymmärtämään, mitä lapsen mielessä on liikkunut tämän toimiessa tietyllä tavalla.

Isokin yrittää jutella Pikin kanssa tapahtuneesta, mutta sanoittaa tilanteen aluksi niin, että Piki ei edes ymmärrä, mistä Iso puhuu. Onneksi Iso ja Piki saavat tapahtumat lopulta purettua ja käsiteltyä. Ison avulla Piki myös keksii keinon osoittaa Lumille, kuinka pahoillaan se on kaikesta. Kirja loppuu toiveikkaasti, ja tarinassa käydään vielä aivan lopuksi läpi, miten aikuinen rakastaa lasta, vaikka tämä tekisi mitä.

Piki ja pöljä päivä on erittäin onnistunut ja viimeistelty kuvakirja siitä, kuinka vaikea lapsen voi olla liittyä vertaisryhmään ja kuinka tämä saattaa hakea huomiota tavalla, jonka me helposti tuomitsemme häiriköinniksi. Ei Pikikään tahdo Myrskynä satuttaa ketään, mutta Myrskynä toimiessaan Pikiä itseään pelottaa vähemmän. Kirja avaa myös aikuiselle sitä, miltä tietyt tilanteet voivat näyttää lapsen silmissä, ja kuinka tärkeää on kommunikoida yhdessä lapsen kanssa.

Kirkkopellon tekemä kuvitus on kaunista, tunnekylläistä ja paikoin jopa hyvin dramaattista. Sekä Pikin, Lumin, aikuisten että muiden päiväkotilaisten ilmeet kuvastavat hyvin heidän tunteitaan. Luin tämän kirjan iltasatuna kolmen lapseni kanssa, ja pysähdyimme lukiessamme keskustelemaan kirjan tapahtumista ja hahmojen tunteista sekä toiminnasta. Tämä kirja on ehdottomasti tarkoitettu luettavaksi ääneen yhdessä vanhemman kanssa, ja uskon, että monissa lapsiryhmissä tämä tarjoaa paljon mahdollisuuksia tunne- ja vuorovaikutustaitojen harjoittelemiseen.

Kasvattajia varten on tehty Piki ja pöljä päivä -kirjaan liittyvä Meidän juttu -opas (Lasten Keskus 2020), joka tarjoavat monipuolisen ja toiminnallisen tavan käsitellä lapsen kehitykselle ominaisia haasteita ryhmässä. Jokaiseen teemaan on sisällytetty tietoa sekä ammattikasvattajille että vanhemmille. Tavoitteena on luoda lapselle mahdollisuus toimia ryhmässä tasavertaisena, vahvistaa vuorovaikutus-, tunne-, ja itsesäätelytaitoja, ehkäistä kiusaamista sekä tukea yhteistyötä lapsen perheen ja varhaiskasvatuksen välillä. (https://lkkp.kauppakv.fi/sivu/tuote/meidan-juttu/2653573)

Erilaisuus on pelottavaa - vai onko sittenkään?: Kuvakirja Mörkökarhu

Roald Dahlin manttelinperijäksikin tituleerattu kirjailija David Walliams onnistuu kerta toisensa jälkeen kirjoittamaan lastenkirjoja, joissa hän huumorin keinoin käsittelee tärkeitä, koskettavia ja syvällisiäkin aiheita. Hän kirjoittaa lastenromaaneissaan ja kuvakirjoissaan muun muassa erilaisuudesta, vanhenemisesta, mekkoja rakastavasta pojasta ja tunteista. Tarinat ovat usein hauskoja, erikoisia ja joskus jopa hieman ärsyttäviä, eikä kirjojen tyyli ole lainkaan opettavainen. Walliamsin kirjoittamia kuvakirjoja kuvittamaan on valittu kuvittajanero Tony Ross, jonka söpöstelemätön kuvitustyyli sopii mainiosti yksiin tekstien kanssa.

Kaksikko tarttuu uusimmassa suomennetussa kuvakirjassaan Mörkökarhu (Kustannus-Mäkelä 2019, arvostelukappale) tärkeään aiheeseen siihen, millaisia tunteita uuden ja ehkä erilaisenkin tyypin kohtaaminen saattaa aiheuttaa. Mörkökarhussa uuden eteen joutuvat ruskeat karhut, kun niiden kotirantaan ajautuu merihätään joutunut jääkarhu. Rusekat karhut eivät ymmärrä, että valkoinen otus on karhu, vaan ovat varmoja tämän olevan mörkö. Jääkarhu puolestaan pelkää ruskeita karhuja, jotka pienen, mutta kiukkuisen johtajansa yllyttämänä päättävät ottaa mörön kiinni.

Hurjan takaa-ajon päättääke valkoinen jääkarhu kapuaa pakoon puuhun ja yrittää sieltä vakuutella, ettei suinkaan pelottele ketään. Ruskeiden karhujen joukko tottelee kuitenkin sitä pienintä ja aggressiivista karhua, joka ei anna jääkarhun olla edes puussa rauhassa, vaan heittää tätä kepillä ja yllyttää muita nappaamaan sen. Vasta, kun valkoinen jääkarhu tipahtaa alas puusta ja kuorruttaa ruskealla mudalla, ymmärtävät muut, että ei se mikään mörkö ole. Se on karhu! Rauhanomaisen keskustelun ja molemminpuolisen tutustumisen jälkeen karhut tajuavat, että on tosiaan olemassa erivärisiä karhuja, mutta kaikki ovat karhuja yhtä kaikki. Ja vaikka se pienin karhu edelleen tuhisee itsekseen: "Yök, Yök", jää se vähemmistöön, sillä valkoinen karhu löytää paikkansa ruskeiden karhujen yhteisöstä, lyöttäytyy yksiin yhden ruskean karhun kanssa ja saa liudan monenkirjavia pentuja, jotka ovat vanhemmilleen kaikki yhtä rakkaita.

Mörkökarhun tarina on siis ajankohtainen, mutta loppujen lopuksi aika perinteinenkin kuvakirjoissa käsitelty aihe. Rossin piirtämä vauhdikas kuvitus, Walliamsin persoonallinen kerrontatyyli, keltaisiin laatikoihin rajatut sivuhuomautukset ja lukuisat huudahdukset sekä tehosteäänet tekevät kirjasta kuitenkin mielenkiintoisen. Aivan yhtä hauska tämä ei lasteni mielestä ollut, kuin miesten tekemä edellinen kuvakirja Koulussa on käärme, mutta kelpo kuvakirja kuitenkin. Minä jo suunnittelen ottavani tämän kirjan mukaan luokkaani ja lukevani tämän kakkosluokkalaisteni kanssa, sillä Mörkökarhun äärellä on helppo lasten kanssa puhua siitä, ettei kaikki uusi ja erilainen suinkaan ole jotain pahaa, joka täytyy karkottaa tai väkivalloin napata kiinni. Vieraita kohdatessaan kannattaa pysähtyä, kuunnella, tutustua ja antaa toiselle mahdollisuus - "turkin väriin" tai ulkonäköön katsomatta.

Nurinkurin Anna

Nurinkurin Anna (S&S 2019, arvostelukappale) on kirjailija Helmi Kekkosen ensimmäinen lastenkirja (Jos olet kiinnostunut rehellisestä kuvauksesta erään äidin elämästä, kannattaa lukea hänen kirjoittamansa kirja Olipa kerran äiti.), ja sen on kuvittanut Fiinu-kirjoista tuttu kuvittaja Aino Louhi.

Nurinkurin Anna kertoo Anna-tytöstä, joka tekee monet asiat nurinkurin - hän jopa tuli maailmaan nurinpäin eli peppu edellä. Ei siis ole yllätys, että Anna haluaa pitää NIRUKNIRUN ÄTSILLEDYÄT, eli synttärijuhlat nurinkurintyyliin. Anna iloitsee valtavasti paitsi juhlistaan myös siitä, että syksyn alettua hän näkee tanssikoulussa pitkästä aikaa parhaan ystävänsä Kertun.

Ilon ja hassuttelun lisäksi kirjassa on muunlaisiakin tunteita ja tylsempiäkin tilanteita, sillä kaikki ei suinkaan suju Annan suunnitelmien mukaan, ja paha mieli sekä pienet pettymykset pääsevät moneen kertaan yllättämään. Synttäriaamuna onnitteluhetken pilaa lattialle pissaava pikkuvelipissahousuhaisunäätä eli Topi-Matti-vauva. Odotetulla tanssitunnilla Kerttu leikkii ihan muiden tyttöjen kanssa ja synttärijuhlillakin parhaille ystävyksille tulee riitaa. Vaikka Annaa harmittaa siis monta kertaa tarinan aikana, asiat kuitenkin ratkeavat ja tanssitunniltakin löytyy Annalle ihan uusi kaveri. Välillä Anna tarvitsee harmituksen liennyttämiseen aikuisen apua, ja niinhän se on oikeastikin, että välillä tarvitaan äidin, isän tai muun läheisen aikuisen apuja tunnesolmujen ja kaverikiemuroiden setvimiseen ja kaikki tunteet kuuluvat elämään.

Annalla ja Topi-Matilla on kaksi aispuolista huoltajaa: Äiti ja Maija. Siitä ei kirjasta tehdä "numeroa", vaan tällainen asia tulee huomaamatta esille kirjan tarinasta ja kuvituksista.

Kaiken kaikkiaan Nurinkurin Annasta jää lukijalle hyvä mieli. Kirjan tarina on realistinen ja toimiva, joskin ehkä hieman pitkä. Koska Louhi on valinnut kuvitusvälineekseen puuvärit, on kuvien tyyli mielestäni lempeän hempeä. On ilahduttavaa, että värikkäät kuvat ovat reippasti koko aukeaman kokoisia ja Annan sekä muiden mielenliikkeet ovat hyvin luettavissa heidän kasvoiltaa.

Kuvakirja kaverisuhteista: Vesta-Linnea ja kaverit (Naistenviikon ensimmäinen postaus)

Heinäkuu on edennyt jo siihen pisteeseen, että kalenteri kertoo perinteisen naistenviikon alkaneen eilen. Tuija on perinteisesti järjestänyt kirjabloggaajille naistenviikon haasteen, ja tänäkin vuonna yli 20 kirjabloggaria esittelee tämän viikona aikana kirjoja, joiden päähenkilöinä tai tekijöinä on nainen.

Tänä vuonna esittelen naistenviikolla ainakin kolme hienoa, naisten kirjoittamaa ja kuvittamaa lastenkirjaa, joista yksi käsittelee lasten kaverisuhteita, yksi äitiyttä ja pikkuvauvana olemista ja kolmas puolestaan paneutuu viikinkiajan lasten elämään rautakautisessa Suomessa.

Tämän heinäkuun 19. päivän kirja on Tove Appelgrenin kirjoittama ja tänään nimipäiväänsä viettävän Salla Savolaisen kuvittama kuvakirja Vesta-Linnea ja kaverit (Tammi 2019, arvostelukappale, suom. Tittamari Marttinen). Vesta-Linneasta kertovat kuvakirjat käsittelevät usein erilaisia tunteita ja tilanteita, jotka eivät aina tunnu lapsesta kivalta. Aikaisemmissa osissa muun muassa pohditaan, mitä tehdään, kun yksi perheenjäsen tulee allergiseksi perheen koiralle, riidellään sisarusten kanssa, tunnetaan yksinäisyyttä ja leikitään jopa hautajaisia.

Tässä uusimmassa osassa Appelgren on kirjoittanut hienon kertomuksen lasten kaverisuhteista, ja kuvaa hyvin sitä, miltä tuntuu, kun odottaa kovasti kaverin soittoa, jota ei koskaan tulekaan. Tarina saa pohtimaan, millainen on hyvä kaveri ja voiko toinen olla samaan aikaan maailman hauskin tyyppi, mutta samalla huono ystävä.

Tarinan päähenkilö on kouluikäinen Vesta-Linnea, joka on innoissaan viikonlopun alkamisesta. Hänen kaverinsa Mindy on luvannut leikkiä Vesta-Linnean kanssa ja soittaa tälle perjantaina koulun jälkeen. Vesta-Linnea odottaa Mindyn yhteydenottoa niin paljon, ettei meinaa ehtiä leikkiä samassa taloyhtiössä asuvan Alex-kaverinsa kanssa, ei vastaa tämän yhteydenottoihin tai huomaa, kuinka hauskoja hetkiä hänellä on ihan oman perheensäkin kanssa.

Soittoa tai viestiä Mindyltä ei tule, Vesta-Linnea yrittää keksiä selityksiä kaverinsa puhelinhiljaisuuteen. Viikonlopun edetessä Vesta-Linnea alkaa jopa miettiä, onko hän itse erehtynyt päivästä tai vielä pahempaa, onko hänessä jotain vikaa, eikö Mindy pidäkään hänestä! Lopulta tulee kuitenkin viesti: ”Me ei voida nähdä tänään. Olen Keiran luona koko viikonlopun. Täällä on sairaan kivaa!” Ilkeää, ajattelematonta ja valitettavan tavallista lasten keskuudessa. Viestin lähettäjä ei ehkä tajua, kuinka paljon kaveriaan satuttaa, mutta yhtä kaikki ulkopuolelle jäämisen tunne on hirvittävä, eikä ole ihme, että Vesta-Linneankin paha mieli purkautuu kiukutteluna äidille.

Vesta-Linnean äiti yrittää lohduttaa tytärtään ja kehottaa tätä miettimään kaikkia niitä kivojakin asioita, joita tällä jo on. Parhaimman huomion tekee kuitenkin Vesta-Linnean pikkusisko Wendla: ”Minusta Mindy ei ole kiltti” ... ”jos hän on ystäväsi, hänen pitäisi olla sinulle kiltti. Eikä pelkästään sinun hänelle.” Tässä tosiaan on kaveruudesta ydin ja sen Vesta-Linneakin myöntää. Ehkä hän tästä hoksaa itsekin olleensa viikonlopun ajan hieman huono ystävä Alexille, joka tulee aina paikalle, jos niin on sovittu. Sillä hyvä ystävä pitää lupauksensa ja on toiselle kiltti.

Vesta-Linnea-kirjoissa tekstiä on aika paljon, eli nämä kuvakirjat sopivat parhaiten noin 5 - 8-vuotialle lapsille, jotka jaksavat kuunnella pidempääkin tekstiä. 

Minä ja minun siskoni (tarina erilaisista sisaruksista ja siskon autismista)

Rose Robbinsin kirjoittama ja kuvittama kuvakirja Minä ja minun siskoni (Kustannus-Mäkelä 2019, alkuteos Scallywag Press Ltd, arvostelukappale) on herkkä ja hienotunteinen kertomus erilaisista sisaruksista, rakkaudesta ja toisen sisaruksen autismista. Robbins on tehnyt kirjan niin onnistuneesti, että useimmat lapset varmasti lukevat sen kertomuksena ns. tavallisesta sisaruudesta ja sen iloista sekä karikoista, mutta ne perheet, joissa toinen lapsi on autistinen, saavat kirjasta varmasti erilaisia samastumiskohteita. Lukijalle ei varsinaisesti alleviivata sitä, että kettusisko on autistinen, eikä kettuveli mainitse sitä suoraa kertaakaan. Sen lukija voi lukea kirjan takakannesta.

Kirjan päähenkilöt ovat kettusisarukset, joista poika esittelee lukijalle siskonsa ja kertoo, mitä he tekevät siskon kanssa ja millainen sisko on. Hänen siskonsa ei esimerkiksi osaa puhua, mutta pitää silti paljon ääntä ja meteliä. Sisko saakin välillä vierailta osakseen pitkiä katseita ja silloin veljeä vähän nolottaa. Toisinaan sisko tykkää halia, mutta aina hän ei siedä kosketusta. Joskus sisko vetäytyy yksinäisyyteen, mutta tykkää myös hassutella ja tanssia veljen kanssa. 

Veljeä harmittaa, että joskus sisko on ajattelemattomuuksissaan mummia kohtaan ilkeä ja saa vanhemmilta sellaisenkin käytöksen anteeksi, joista veljeä nuhdellaan. Veli kyllä ymmärtää siskonsa erilaisuuden, muttei aina jaksaisi sitä. Hän näkee ihanasti heidän yhtäläisyytensä ja lohduttaa siskoaan, jos tällä on paha mieli, ja vaikka kirja alkaakin repliikillä: "Voi ei, tuolta tulee minun siskoni...", päättyy se ihanasti: " ... olemme hyvin erilaisia... Mutta me rakastamme silti toisiamme." Ja siitähän sisaruudessa ja perhesuhteissa pohjimmiltaan onkin kyse: Me kaikki olemme erilaisia, osaamme erilaisia asioita, mutta olemme silti toisillemme rakkaita, vaikka välillä toisen seurassa tuntuisikin raskaalta emmekä haluaisi samoja asioita.

Luimme tämän kotona vajaa kolme- ja viisivuotiaiden lasteni kanssa, ja erityisesti vajaa viisivuotias tykkäsi kirjasta. Keskustelimme siitä, miksei kettusisko osaa puhua, mutta välillä lällättelee hassuja. Minä ja minun siskoni on kirja, joka jättää paljon tilaa lukijan omalle tulkinnalle ja vanhemman ja lapsen väliselle keskustelulle. Tällaiset kirjat, jotka auttavat ymmärtämään erilaisuutta ja osoittavat, että kaikki olemme erilaisia ja kuitenkin ihan tavallisia, ovat sellaisia, joita minä luen mielelläni lapsilleni. Ja kuten kirjoitin: tämän kyseisen kirjan voi lukea hyvin kertomuksena myös sisarusten välisistä suhteista, joten se sopii mainiosti luettavaksi myös niissä perheissä, joissa ei ole erityislapsia.

Villojen kukat: Oodi ystävyydelle

Villojen kukat (Teos 2018, saatu kustantajalta) on Pia Pesosen kirjoittama ja Petri Makkosen kuvittama kuvakirja, joka kertoo kahden nuoren tytön, Ruusun ja Tulppaanin, ystävystymisestä, Villojen-puutaloalueesta ja muutamasta kauniista kesäpäivästä, joiden aikana ihmiset löysivät toisensä, kapelimestari kadonneen tahtipuikkonsa ja Kaupunginisä ja Neiti Virkamies itsestään uuden, rehellisemmän puolen. Minä luin tämän kirjan kuusi ja puolivuotiaan esikoiseni kanssa, ja myös nelivuotias keskimmäisemme yritti hetken istua kanssamme lukemassa, muttei jaksanut keskittyä näin pitkään tarinaan.

Petri Makkosen piirtämä kansikuva on kaunis.

Tarinan päähenkilöt ovat kaksi tyttöä tai kaksi kukkaa, kuten he itse keksivät. Tulppaani on kotoisin Helsingin Villoilta, jonne Ruusu muuttaa äitinsä kanssa Lapista, Suomen kainalosta. Tytöt ystävystyvät heti ja löytävät yhteisen sävelen, vaikka murre-erot aiheuttavatkin hieman sekaannusta ja huvitusta: kläpit ja klapit menevät sekaisin siinä kuin mutsit, mustit, saamit ja samiksetkin. Tyttöjen nauru sekaannuksille on hyväntahtoista, ja myös minun kuusivuotiasta esikoistani naurattivat hupsut dialogit. Kävimme kirjan äärellä hänen kanssaan paljon keskustelua murteista ja yleiskielestä, mikä ei ollut ollenkaan hassumpi asia.

Osa Makkosen taiteilemista kuvista on hyvin värikkäitä ja kauniita.
Hän on tehnyt kuvitusta monella eri tekniikalla.
Pia Pesonen ja Petri Makkonen: Villojen kukat

Villat vaikuttaa ihanalta ja idylliseltä puutaloalueelta Länisväylän kupeessa. On rakkautta, raparpereja ja rauhaa, mutta myös pari isoa ongelmaa. Villoilla asuva kapelimestari on nimittäin kadottanut kaksi tahtipuikkoaan - tulossa on iso konsertti - ja lisäksi herra Kaupunginisä ja Neiti Virkamies ovat päättäneet purattaa Villat ja rakentaa tilalle virastotalon. Ennen kun ongelmat ratkeavat, ehtivät villalaiset etsiä puikkoja muun muassa katolta ja kompostista, koettaa karkottaa kaivin- ja purkukoneita ketjuin ja munalukoin ja järjestää kaikkien aikojen pihajuhlat huutokauppoineen, kestityksineen ja tansseineen. Myös Kaupunginisä ja Neiti Virkamies saavat kutsun pihajuhliin, sillä villalaiset ajattelevat, että ihanat juhlat avaavat ahnaiden virkamiesten silmät Villojen erinomaisuudelle. Juhlissa Villojen kaksi ongelmaa tosiaan ratkevat, ja käy ilmi, että kapelimestarin kadonneet tahtipuikot ja Kaupunginisän kieroilut liittyvät yhteen.

Tästä kuvasta Villojen olemus käy hyvin ilmi.
Pia Pesonen ja Petri Makkonen: Villojen kukat

Villojen kukat on hyväntuulinen tarina ystävyydestä ja hyvänlaisesta erilaisuudesta. Kirjasta tulee hyvä mieli, Pesonen leikittelee kivasti kielellä, ja tarinaan on saatu mukaan sekä vitsejä että vakavampia ympäristöteemoja. Vitsit naurattivat erityisesti meidän perheemme lapsilukijaa, minä mietin Länsiväylän tietulleja, yksityisautoilua ja ihmisten ahneutta. Toisaalta minua hieman ärsyttivät jokuset yleistykset: johtavat suhaavat hienoilla autoillaan Länsiväylää pitkin firmoihinsa, bussit kuljettavat tavallisia ihmisiä töihin, eikä kukaan halua pystyttää tietulleja.

Osa kuvista on melko tummasävyisiä ja vaikeaselkoisia. Tämä kuva ei esimerkiksi
auennut minulle, ja lapseni vieroksuivat kuvitusta. Pia Pesonen ja Petri Makkonen: Villojen kukat

Minä ja vanhin lapseni siis pidimme Villojen kukista. Jäin kuitenkin miettimään, onko kuvakirjamainen formaatti paras vaihtoehto tälle tarinalle tällaisenaan, vai olisiko hieman pitkää tekstiä voinut tiivistää, jolloin myös nuoremmat lapset jaksaisivat kuunnella paremmin. Näin pitkä tarina sopii nimittäin hieman vanhemmille lapsilukijoille, minkä huomasin omille lapsilleni kirjaa lukiessani. Tässä olisi siis ollut ainesta myös kelpo lastenromaaniksi.

Pia Pesonen ja Petri Makkonen: Villojen kukat

Puluboi - Agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat - kirja, jossa ratkotaan kaikki kaveruuden mysteerit

Kellassaan kleisi, mahtava, hulvaton ja jäljettömän tälkeä! Sitä kaikkea on Veera Salmen uusin lastenromaani Puluboi - Agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat (Otava 2018, arvostelukappale kustantajalta). Aiemmista Puluboi ja Poni -kirjoista poiketen tässä kirjassa on mustavalkokuvituksen tilalla Emmi Jormalaisen piirtämä värikuvitus, mikä tuo kirjaan aivan uuden hauskan lisätason.

Olen aikaisemmissakin kirjoitukissani ihmetellyt, miten Salmella on ihmeellinen kyky kirjoittaa tärkeistä aiheista (erilaisuus, toisten hyväksyminen, kaveruus) niin, että lukija tulee imeneeksi kuin huomaamattaan tekstistä sen sanomaa toisten ihmisten kunnioittamisesta ja ystävyydestä ilman, että tuntee tulevansa opetetuksi tai ohjailluksi. Esimerkiksi tätä uusinta Puluboi-kirjaa lukiessaan aikuislukija tajuaa heti, että Salmi on halunnut kirjoittaa lapsille kirjan, jossa opastetaan lapsia kamukiemuloiden saloihin. Veikkaampa, ettei moni nuori lukija kuitenkaan edes huomaa lukevansa eräänlaista kaveruuden opasta, sillä Puluboi - Agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat on kaikkea muuta kuin puiseva opas tai ohjekirja. Se on timanttinen ja humoristinen lastenromaani vailla vertaa.

Veera Salmi & Emmi Jormalainen: Puluboi - Agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat
(Otava 2018)

Oma eskarilaiseni kihersi ja kikatti jo kirjan ensisivuista lähtien, ja erityisen hauskaa hänestä oli, kuinka Puluboi vertaa omaa neliväliseksi muuttumistaan Feniks-linnun uudelleensyntymään. Puluboi kertoo jääneensä klääsäkasan alle ja nousseensa roskaläjästä täysin uudestisyntyneenä, nelivärisenä Agentti NollaBullaNollana. Sen tehtävä on ratkoa erilaisia keissejä, joissa kaikissa on kyse - yllätys, yllätys - kamukiemuloista eli kaverisuhteista, hyvästä käytöksestä ja ystävien saamisesta. Apunaan näissä kimuranteissa etsivätehtävissä Puluboilla on iki-ihana, ihkauusi ystävä eli Ikivauva! Ikivauva, eli kavereiden kesken Iki, ei osaa vielä puhua, mutta onneksi Puluboin puhelimessa Pulufon T3000:ssa on tlanslaattoli, jonka avulla Puluboi ja lukijat saavat selvää Ikin puheesta.

Veera Salmi & Emmi Jormalainen: Puluboi - Agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat
(Otava 2018)

Puluboi siis alkaa ratkoa erilaisia ongelmia ja muodostaa niiden pohjalta teorioita, kaavioita ja selvityksiä, joiden avulla kaikki voivat oppia, miten kamujen kanssa on hyvä käyttäytyä. Salmi on valinnut keissit sellaisten joukosta, jotka varmasti ovat lasten keskuudessa niitä suurimpia kinoja ja harmeja aiheuttavia asioita kuten esimerkiksi se, kenet voi kutsua synttäreille, mitä tehdään, kun kaverin kanssa tulee riitaa tai saako kaveria määräillä. Tärkeä on myös se keissi, jossa Puluboi selvittää, mitä voi tehdä, jos on niin ujo, ettei ollenkaan uskalla hankkia ystäviä!

Kirjan sivuilla ja keisseissä seikkailee myös muriseva peikko, joka on kaikessa vastahankaan ja uhkaa syödä jokaisen, joka kävelee sen sillalla. Lopussa Puluboi kyllä keksii syyn peikon peikkomaiseen käytökseenkin: Peikko on peikkomainen, koska se on yksin! Jottei siis sinustakin tule peikkoa, tutustu Kamukiemuloihin ja ole kiva kaveri!

Ystävät hyvät: Miettikää, pohtikaa, pinnistelkää, ponnistelkaa, pullistelkaa, pyllistelkää... Ei, älkää pyllistelkö, mutta ylittäkää aina keksiä miten kaikki pääsisivät mukaan, eikä kukaan jäisi ulkopuolelle, koska yksinäisyys on maailman inhottavin peikko. (Puluboi - Agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat s.45)

Kuinka minusta tuli rohkea eli kirja tunteista ja ryhmässä toimimisesta

Tietokirjailija, neuropsykiatrinen valmentaja ja kuvataideterapeutti Mervi Juusola on kirjoittanut lastenkirjan Kuinka minusta tuli rohkea (Otava 2018, arvostelukappale), jossa tarinaosuuden lomassa lukijoille annetaan paljon tietoa tunteista ja sosiaalisissa tilanteissa toimimisesta. Kirjan kuvituksen on tehnyt Anni Nykänen.

Kuinka minusta tuli rohkea -teoksen tarkoitus on muun muassa auttaa lasta tunnistamaan omia tunteitaan, kohtaamaan vaikeita tilanteita, ratkaisemaan konflikteja, puolustamaan itseään ja asettumaan muiden asemaan. Kirjan kehyskertomuksen avulla lukija pystyy asettumaan esimerkiksi kiusatun asemaan ja toisaalta myös löytämään ratkaisuja sellaisiin tilanteisiin, joissa on ehkä itse ollut kiusattuna tai nähnyt kiusaamista.

Mervi Juusola & Anni Nykänen: Kuinka minusta tuli rohkea (Otava 2018)

Tarinan minäkertoja on ekaluokkalainen Tilda, jonka vanhemmat eroavat. Tuon ison elämänmuutoksen lisäksi Tilda ja hänen pikkuveljensä Sisu joutuvat tottumaan asumaan uudessa, isossa kaupungissa kerrostalossa, jonka pihalla leikkii paljon isoja lapsia. Tilda on ujo ja hänen on vaikea tutustua uusiin lapsiin, ja Sisu ajautuu helposti törmäyskurssille toisten kanssa. Sisarukset kohtaavatkin varsin kurjia tilanteita, kun isommat lapset pilkkaavat heidän maalaisuuttaan, tönivät ja juonittelevat.

Mervi Juusola & Anni Nykänen: Kuinka minusta tuli rohkea (Otava 2018)

Tilda yrittää koulussa tutustua muihin lapsiin, mutta se on aika vaikeaa. Hän tarkkailee muita ja yrittää miettiä, pitääkö hänen muuttua kuuluakseen porukkaan. Onneksi tyttö ymmärtää olevansa arvokas omana itsenään. Koulun kokkikerhossa Tilda tutustuu Annaan, josta hän löytää uuden sydänystävän. Nuo kaksi ovat siitä lähtien erottamattomat - tai ovat ainakin siihen asti, kunnen Anna ei enää uskalla liikkua Tildan kanssa siitä pelosta, että häntäkin aletaan pilkata.

Mervi Juusola & Anni Nykänen: Kuinka minusta tuli rohkea (Otava 2018)

Tildan tilanne tuntuu jo lukijastakin aika kestämättömältä, sillä tyttöä pilkataan, hänen syntymäpäivilleen ei tulla, ja kaiken lisäksi tämän paras ystäväkin kääntää hänelle selkänsä. Huomasin, että omatkin lapseni ahdistuivat aika kovasti tässä kohtaa kertomusta, ja toinen uhkasi jo antaa selkää Tildan kiusaajille. Tämä tunnetaitokirja siis nostaa esiin kaikenlaisia tunteita myös lukuhetkellä.

Mervi Juusola & Anni Nykänen: Kuinka minusta tuli rohkea (Otava 2018)

Tarinan lopussa kaikki kääntyy kuitenkin parhain päin, kun Tilda oppii puolustamaan itseään, keskustelee tilnateesta Annan kanssa, onnistuu sanomaan suorat sanat kiusaajilleen ja kertoo kaiken äidilleen, joka kutsuu kiusajat vanhempineen koolle. Aikuiset osaavat ratkaista tilanteen parhain päin, vaikka eräs äiti ei suostukaan näkemään mitään väärää oman lapsensa toiminnassa. Näinkin voi tosielämässäkin käydä. Kirjassa tämä yksi kiusaaja joutuu lopuksi jäämään yksin, kun muutkaan eivät sitten enää saa olla hänen kanssaan.

Luin tämän kirjan 4- ja 6-vuotiaiden lasteni kanssa. Huomasin, että tiettyjen tarinassa esiin nousevien asioiden käsitteleminen oli heille vielä haastavaa, ja vaikka tarinan Sisu-poika on omien lasteni tavoin päiväkoti-ikäinen, hänestä on vaikea hakea kosketuspintaa, sillä tarina kerrotaan Tilda-isosiskon näkökulmasta. Tilda osaa käsitellä ja eritellä tunteitaan isomman lapsen tavoin, joten olisikin ihan mielenkiintoista lukea sama tarina Sisun näkökulmasta.

Mervi Juusola & Anni Nykänen: Kuinka minusta tuli rohkea (Otava 2018)

Sanoisin, että tämä kirja tarjoaa kasvattajille välineitä tunnetaitojen opettamiseen nimenomaan alakoulun 1. - 3.-luokkalaisille lapsille. Lapsi voi toki lukea tätä kirjaa itsenäisestikin, mutta parhaiten kirja toimii kuitenkin aikuisen ja lapsen yhteisissä lukuhetkissä, sillä moni asia voi herättää lukijassa ajatuksia ja kysymyksiä, joista on hyvä heti päästä puhumaan aikuisen kanssa. Kirjassa on mukana myös tunnekortit, joiden avulla lapsi voi joko itsenäisesti tai yhdessä aikuisen kanssa oppia tunnistamaan tunteitaan.

Tämäkin aukeama sisältää erittäin tärkeää tietoa, eli lukijalle annetaan vinkkejä,
kuinka voi tutustua uusiin lapsiin.
Mervi Juusola & Anni Nykänen: Kuinka minusta tuli rohkea (Otava 2018)

Erituyisen tärkeää tietysti on, että kirjassa korostetaan sitä, ettei kiusatuksi joutuminen ole kenenkään oma vika. Jokainen meistä on omanlaisensa ja kaikilla meillä on omat vahvuutemme.

Lukijaa rohkaistaan miettimään omia vahvuuksiaan.

Mervi Juusola & Anni Nykänen: Kuinka minusta tuli rohkea (Otava 2018)

Tämän kirjan on lukenut myös Taikasaappaat-blogin Heli, jonka mietteitä kirjasta pääset lukemaan tästä linkistä.

Taiteellinen kuvakirja yksinäisyydestä ja lapsen näkymättömyydestä: Olematon Olga

Näkymöttämyys, yksinäisyys, yksin jääminen... Kaikki nuo ovat sanoja, joilla on surullinen kaiku eikä suotta. On raadollista kokea itsensä näkymättömäksi ja olemattomaksi toisten joukossa.

Luin keväällä Meidän Perhe -lehdestä artikkelin, jossa oli selvitetty miksi ja miten ihmisestä tulee näkymätön. Selvitys oli tehty nettikyselyn avulla, ja siihen oli tullut kaikkiaan 690 vastausta. Tulokset olivat analysoineet kasvatuspsykologian apulaisprofessori Niina Junttila Turun yliopistosta ja sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari Tampereen yliopistosta. Tulosten perusteella tutkijat listasivat kuusi tekijää, jotka vaikuttavat siihen, että ihminen jää yksin. Kuudes tekijä on pysäyttävä: sattuma. Artikkeli on tarjolla netissä vain tilaajille, mutta tiivistelmän voi käydä lukemassa täältä. Nuorimmat kyselyyn vastanneista olivat 11 - 15 -vuotiaita, ja koulu oli vastauksissa hyvin keskeisessä roolissa, eikä ihme, sillä lapset viettävät ison osan ajastaan koulussa, jossa joku on valitettavan "helppo" jättää porukasta ulkopuolelle. Tämä taas tarkoittaa sitä, että meidän aikuisten pitäisi olla erityisen herkkänä ja pyrkiä tekemään kaikkensa, jotta kukaan ei kokisi olevansa olematon.

Kirjailija Inka Nousiainen ja kuvittaja Satu Kettunen ovat tarttuneet tähän tärkeään aiheeseen ja tehneet yhdessä kuvakirjan Olematon Olga (Otava 2018, arvostelukappale kustantajalta), jossa Olga on useimmille ihmisille nimensä mukaan olematon. Olga on se tyttö, joka on saattanut pukeutua kukkahaalariin juuri silloin kun on istahtanut kukalliseen nojatuoliin tai keltaiseen takkiin juuri sillä hetkellä kun tuulenpuuska on tempaissut ilmaan kasan vaahteranlehtiä. 

Inka Nousiainen ja Satu Kettunen: Olematon Olga
(Otava 2018)

Olga on tyttö, joka unohtuu helposti, mutta kirjan kertoja eli eräs aikuinen täti tahtoo esitellä Olgan pienelle pojalle. Hän sanoo:

Mutta eipä unohdeta Olgaa. Se on meidän tehtävämme nyt. Olla unohtamatta Olgaa. On liian paljon ihmisiä, jotka unohtuvat tai ainakin melkein unohtuvat, muistuvat mieleen viime hetkellä, ...

Ja kuitenkin täti keskittyy Olgasta kertoessaan höpöttämään niin paljon itsestään ja hyppii hyvää tarkoittaen sivupoluille, että ei muista kuitenkaan esitellä Olgaa pojalle, ennen kun Olga on jo lähtenyt. Sen hän kuitenkin ehtii kertoa, että Olgalla on hieno kyky, nimittäin kyky olla muilla ystävällinen. Kuten täti kertoo, jokainen meistä on ainutlaatuinen ja kokee asiat omalla tavallaan. Jokainen meistä kertoisi itsestään eri asioita, kun me kertoisimme toisistamme.

Inka Nousiainen ja Satu Kettunen: Olematon Olga
(Otava 2018)

Ja niin tätikin taas kertoo vaikka mitä itsestään. Ja on tietysti tavattoman pahoillaan, kun ei ehtinyt esitellä Olgaa ja poikaa toisilleen:

Lupaathan että katselet ja kuuntelet tarkemmin kuin minä, ja kun näet Olgan voit vaikka hymyillä hänelle. Silloin hän ei luule olevansa olematon. Sillä jos ihminen luulee olevansa olematon, se tekee hänet kovin surulliseksi.

Ja juuri se on tärkeää: tulla huomatuksi, tulla kohdatuksi, tulla näkyväksi! Onneksi kirjan viimeinen kuva on varsin toiveikas. Poika onnistuu löytämään Olgan!

Inka Nousiainen ja Satu Kettunen: Olematon Olga
(Otava 2018)

Pidin kovasti Inka Nousiaisen ja Satu Kettusen edellisestä yhteisestä lastenkirjasta Yökirja (Tammi 2015), ja sekin käsitteli eräällä tavalla yksinäisyyttä ja ystävän tärkeyttä. Myös Olematon Olga on hieno kirja, jonka kuvitus on hyvin persoonallista ja taiteellista. Aluksi lapseni hieman vierastivat tämän kirjan kuvitustyyliä, eikä tekstikään ole kaikkein helpoimmasta päästä. Kuitenkin Olematonta Olgaa voikin lukea useamman kerran, keskustellen sekä kuvia tutkien ja ihmetellen.

Tänään nimipäiviään viettävät Olga ja Oili. Hyvää nimipäivää kaikille nimiäiväsankareille!