Mindfulness-satuja ja -harjoituksia lapsille

Tunnetaitojen harjoitteleminen, positiivinen kasvatus, mindfulness... Tässä muutamia sanoja, jotka ovat vilahdelleet Facebook-seinälläni parin viime vuoden ajan (seuraan siis muutamia kasvatusalan sivustoja), ja täytyy sanoa, että välillä on tullut ihan kauhistus siitä, mitä kaikkea voisin harjoitella lasteni ja oppilaideni kanssa, jotta heistä tulisi empatiakykyisiä, tasapainoisia, rohkeita, ystävällisiä ja onnellisia ihmisiä. Kauhistunut olo on johtunut lähinnä siitä, että olen miettinyt, kuinka osaa, pystyn ja ehdin omaksumaan kaikki nämä harjoitukset ja asiat ensin itse ja sitten vielä fiksulla tavalla jakaa oppimaani lapsille.

Ihan kaikkea ei onneksi itse tarvitse keksiä, ja meidän kasvattajien tukeaksi on laadittu valmista materiaalia esimerkiksi juuri mindfulnessin eli tietoisen ja hyväksyvän läsnäolon harjoituksiin. Sain arvostelukappaleena kaksi tällaista kirjaa, joissa molemmissa on oikeastaan sama idea: Kirjoissa on tarinoita, jotka ensin luetaan lapsille ja joiden pohjalta sitten aikuinen ohjaa tietoisen läsnäolon harjoituksia.

Molemmissa kirjoissa on myös avattu mindfulness-käsitettä, joka itselleni oli ainakin aika vieras. Mikäli ymmärsin oikein näistä kahdesta kirjasta - Sari Markkasen* kirjoittamasta Tipsun temppukirjasta (Avain 2018) ja Kirsi Sjöblomin** kirjoittamasta Pikkumulperi ja pienet suuret tarinat (PS-kustannus) -kirjasta - on maindfulness paljon muutakin kuin vain sellaista tavallista mietiskelyä, rentoutumista ja hetkessä hiljentymistä, joksi olen sen aiemmin mieltänyt. Käsittääkseni mindfulness -harjoitusten avulla on tarkoitus oppia erottamaan välittömän, kehollisen aistimuksen jonkin tunteen ja siitä seuraavan (negatiivisenkin) ajatuksen taustalla. Mindfulnessissa opitaan hyväksymään myös negaiivisia tunnetiloja, suhtautumaan niihin lempeydellä ja olemaan läsnä kulloisessakin hetkessä. Kummassakin kirjassa korostetaan kasvattajan myötätuntoista ja lämmintä suhtautumista lapseen. Markkasen mukaan lasten mindfulnessin tutkimusta on tehty vähän, mutta on saatu alustavia viitteitä siitä, että harjoitukset voivat parhaimmillaan tukea lapsen sosio-emotionaalista kasvua itseään arvostavaksi ja mukavaksi ystäväksi ja auttaa lasta kehittämään kykyä rauhoittua, ohjata toimintaansa ja tarkkaavaisuuttaan.

Tipsun temppukirjassa Tipsu-peikosta kertovat tarinat ovat noin aukeaman mittaisia, ja Markkanen on selittänyt melko yksityiskohtaisesti, mikä kunkin tarinan ja siihen liittyvän harjoituksen tarkoitus on. Hän antaa mallia tuokioiden vetämisestä aina siitä lähtien, miten aikuinen voi sanoittaa tuokiot, millaisia kysymyksiä esittää ja missä järjestyksessä edetään. Kirjan alussa on myös tuhti teoriaosuus, jossa perehdytään mindfulnessiin ja sen pedagogiikkaan. Kirjan kuvitus on aika vähäistä ja mustavalkoista. Kuvituksen on tehnyt Meri Qvist. Tarinoiden teemoja ovat muun muassa ystävällisyys itseä ja muita kohtaan, kiireen selättäminen ja ilon löytäminen ja harmituksen sietäminen. Tämä kirja harjoituksineen, tarinoineen ja yksityiskohtaisine ohjeineen vaikuttaa helppokäyttöiseltä työkalulta, jonka voisi viedä koulun arkeen.

Sjöblomin kirja on hieman tiiviimpi teos, eikä sisällä aivan niin paljon teoriaosuutta. Tämä kirja on hyvin satukirjamainen ja sen sadut kertovat suloisesta pikkutotuksesta nimeltään Pikkumulperi, joka suu vanhassa kengässä. Milja Laine on luonut kirjaan aivan upean kuvituksen. Jokaiseen satuun liittyy harjoituksia, joista monissa kuunnellaan netistä ladattava äänite, mikä ainakin minun mielestäni hieman hankaloittaa kirjan käyttämistä. Äänite pitää aina muistaa etsiä valmiiksi. Omat lapseni selvästi myös hieman kyllästyivät näiden pitkien tarinoiden äärellä. Myös koulussa minulla on tapana pilkkoa pitkät sadut useisiin lukutuokioihin, jolloin oppilaat jaksavat keskittyä kuutelemiseen huomattavasti paremmin kuin jos satu luetaan yhteen soittoon. Tällaisessa mindfulness-harjoituksessa tarinan opetus käy kuitenkin parhaiten selväksi, jos sen voi lukea kerralla kokonaan. Toisaalta, ajoittaisesta lukutuokion aikana ilmenneestä kuuntelemishaluttomuudestaan huolimatta, ensimmäisen tarinan kuunneltuaan esikoiseni alkoi itse kirjan tarinan pohjalta sanoittaa, miten hänelläkin on välillä suuri myrskyävä (tunne)meri sisällään. Yritin ehdottaa lapsilleni, että olisimme tehneet yhdessä kirjan harjoituksia, mutta siihen esikoiseni ja keskimmäinen lapseni eivät halunneet ryhtyä, enkä viitsinyt heitä pakottaa.

Markkanen muistuttaakin kasvattajia ja opettajia siitä, että lapsia ei saa pakottaa suorittamaan mindfulness-harjoituksia, vaan yrittää lempeästi ohjata heitä ja tarjota vaikka vaihtoehtoista toimintaa harjoituksen ajaksi, mikäli sen tekeminen on lapselle kovin epämieluisiaa.

Oletko sinä käyttänyt mindfulness-harjoituksia koulussa tai varhaiskasvatuksesa tai tehnyt niitä vaikka kotona lastensi kanssa? Ovatko esimerkiksi nämä kaksi kirjaa sinulle tuttuja? Minua kiinnostaisi kovasti kuulla muiden vanhempien ja ammattikasvattajien mielipiteitä?

* Tipsun Temppukirja - Mindfulnessia ja myötätuntoa kasvatustyöhön -kirjan kirjoittaja Sari Markkanen on opettaja ja mindfulnessohjaaja.
** Pikkumulperi ja pienet suuret tarinat - Mindfulness satuja ja -harjoituksia -kirjan kirjoittaja Kirsi Sjöblom on psykologi, väitöskirjatutkija, aineenopettaja sekä jooga- ja meditaatioohjaaja. Hän on myös ohjannut lasten tunnetaitoryhmiä.

Kerrontataitojen harjoittelua tukeva satukirja: Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat

Tänään vietetään valtakunnallista Satupäivää, ja ympäri Suomea järjestetään erilaista satuaiheista ohjelmaa. Jokainen voi osallistua satupäivään vaikka lukemalla satuja. Toinen mainio tapa on saduttaminen tai kuvista kertominen. Satupäivän hengessä haluan esitellä teille loistavan tieto- ja kerrontataitoja vahvistavan satukirjan, jonka parissa lapsi pääsee itse keksimään omia satujaan.

Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat (PS-kustannus 2017, arvostelukappale kustantajalta) on Leena Mäkisen, Anne Suvannon ja Soile Ukkolan laatimat kirja, jonka avulla vanhemmat, opettajat, varhaiskasvattajat ja vaikkapa puheterapeutit voivat harjoittaa lapsen kerrontataitoja. Kirja sisältää kolme Ina Majantien kuvittamaa tarinaa, joissa tarina etenee pelkästään kuvien kautta, ja tarkoitus on, että lapsi saa itse kertoa tarinan tapahtumat. Kirjan kohderyhmää ovat kaikki alle kouluikäiset, noin 4 - 6-vuotiaat lapset, joiden kerrontataitojen kehittyminen on aktiivisimmillaan. Toki kirjaa voi käyttää myös alkuopetuksessa.

Kirjan laatijat ovat itse puheterapeutteja ja tutkijoita, ja he halusivat laatia kirjan, josta aikuinen saisi tietoa lapsen kerrontataitojen kehittymisestä sekä harjaannuttamisesta ja jonka avulla lapsi pääsisi itse harjoittelemaan tarinoiden kertomista. Kirjan alussa onkin aikuisia varten tuhti tietopaketti, joka on mielestäni paitsi erittäin tärkeä ja selkeästi kirjoitettu myös mielenkiintoinen.

Kerronta on kirjailijoiden mukaan tosielämään tai mielikuvitukseen perustuvan tapahtumasarjan kuvausta, ja sitä käytetään joka päivä arkisissa vuorovaikutustilanteissa. Kerronta edellyttää lapselta tarkkaavaisuutta, muistia ja taitoa muodostaa lauseita ja järkeviä merkityskokonaisuuksia, syy-seuraussuhteita sekä viittaussuhteita. Hyvät kerrontataidot omaava henkilö kykenee tulkitsemaan toisten ja oman mielen sisältöjä, tunteita ja aikomuksia. Hän osaa erottaa omat tunteet toisten tunteista. Onkin siis aivan ymmärrettävää, että lapsella, jolla on hyvät kerrontataidot on myös yleensä hyvät vuorovaikutustaidot. Kuvitteellisen kielen kehittyminen luo pohjan abstraktille ajattelulle ja empatian kehittymiselle (s. 14)

Leena Mäkinen, Anne Suvanto ja Soile Ukkola: eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat (PS-kustannus)
kuvitus Ina Majantie

Mäkinen, Suvanto ja Ukkola kirjoittavat, että tutkimuksissa on havaittu, että kerrontataidot - erityisesti kuullun tarinan uudelleenkertominen - ovat yhteydessä koulumaailman taitoihin (muun muassa muistaminen, keskittyminen, luetun ymmärtäminen, päätelmien tekeminen). Toisilla lapsille on haasteita kerrontataidoissa, mutta tutkimusten mukaan, mutta niitä on mahdollista tukea ja treenata. Niiden harjaannuttaminen puolestaan kehittää myös muita kielellisiä taitoja. Sanaston, kerronnan ja kuullun ymmärtämisen kuntouttaminen vaikuttaa positiivisesti lasten luetun ymmärtämisen taitoihin (s. 17). Kirjan lopusta löytyykin kerrontakortit, joiden avulla voi harjoitella muun muassa tarinan peruselementtejä ja ohjata lapsen kerrontaa.

Mäkinen, Suvanto ja Ukkola kirjoittavat myös siitä miksi on tärkeää, että lapselle luetaan aivan pienestä pitäen, ja kuinka hän hyötyy satujen ja tarinoiden kuuntelemisestä hyvin monella eri tavalla. Satujen lukeminen ja kuunteleminen kehittävät laaja-alaisesti lapsen kielellisiä taitoja, kykyä ymmärtää syy-seuraussuhteita, empatiaa ja kykyä hahmottaa kokonaisuuksia. Lukeminen ja tarinoiden kuunteleminen rentouttaa ja rauhoittaa ja harjaannuttaa keskittymistaitoja. Tarinat luovat turvallisen tilanteen harjoitella omien tunteiden ilmaisua, niistä keskustelua ja kertomista.

Leena Mäkinen, Anne Suvanto ja Soile Ukkola: eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat (PS-kustannus)
kuvitus Ina Majantie

Onkin tärkeää, että lapsen kanssa lukiessa tarjoaa hänelle mahdollisuuden keskustella lukemastaan ja kuulemastaan. Sama pätee myös lapsen kanssa tarinoiden kertomiseen. Siksi tässäkin kirjassa on laadittu valmiiksi joitakin kysymyksiä, jotka paitsi auttavat lasta eteenpäin myös ohjaavat häntä miettimään tunteita sekä muun muassa niitä syy-seuraussuhteita. Kirjan tekijät kuitenkin muistuttavat, että liikaa ei kannata kysellä, vaan antaa lapsen tuottaa myös omaa kertomusta, eikä missään tapauksessa saa painostaa lasta kertomaan.

Aikuisen kannattaakin käydä itse läpi sekä kirjan teoriaosuus että tekijöiden kerrontatilanteen etenemistä varten laatimat vinkit. On nimittäin olemassa erilaisia dialogisia tekniikoita, joita kerrontatilanteessa voi käyttää. Minä valitsin kirjassa esitellyistä tekniikoista kysymysten käytön, vuorolukemisen ja lauseen taydentämisen ja hyödynsin niitä, kun kerroimme viisi ja puolivuotiaan lapseni kanssa kirjan ensimmäisen tarinan ensimmäistä kertaa.

Leena Mäkinen, Anne Suvanto ja Soile Ukkola: eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat (PS-kustannus)
kuvitus Ina Majantie

Majantien piirtämä kuvitus on selkeää ja sellaista, että lapsen on helppo keksiä sen pohjalta, mitä kuvassa voisi tapahtua. Hahmojen ilmeet ovat helpohkosti tunnistettavia. Oma lapseni oli aluksi vähän haluton ryhtyä kertomaan, sillä hän taisi hieman jännittää, osaako kertoa oikein. Lastani auttoi selvästi se, että hän sai kertoa minun kanssani yhdessä. Seuraavilla kertomiskerroilla hän mitä luultavammin osaa kertoa rentoutuneemmin myös ihan itse. Hän innostui kovasti kertomuksen jälkeen tulevasta kuvasta, josta piti etsiä hullunkurisia asioita ja selostaa, miksi ne ovat jotenkin hassuja ja kuvaan sopimattomia. Jokaisen kertomuksen jälkeen tulee myös joukko erilaisia tehtäviä, joiden avulla kerrottua tarinaa voi käsitellä lisää. Niistäkin me teimme muutamia. Niissä lapsi sai kerto ja kirjoittaa omista lempijutuistaan ja pohtia vaihtoehtoisia tilanteita tarinaan.

Mielestäni Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat on aivan mahtava työkalu kaikille kasvattajille. Se tarjoaa myös mukavaa yhteistä tekemistä vanhemmille ja lapsille. Kirjan tarinoita voi kertoa uudestaan ja uudestaan, mutta toki olisi mahtavaa, jos tarinoihin voisi saada vaikka muutaman lisäpaketin myöhempiä kertomiskertoja verten!

Lisää liikuntaa varhaiskasvatukseen (ja kouluopetukseen)

Sain luettavakseni kaksi Elina Pullin kirjoittamaa varhaiskasvattajille tarkoitettua liikunta(leikki)kirjaa. Toinen on Lasten Keskuksen kustantama Lupa liikkua. Liikuntaleikkejä varhaiskasvatukseen (2013). Tämän kirjan on kuvittanut Reuhurinne-kirjoista minulle tutuksi tullut kuvittaja Jii Roikonen. Toinen on PS-kustannuksen kustantama Loruloikka ja muita liikuntaleikkejä varhaiskasvatuksessa (2015). Kirjan on kuvittanut Ina Majaniemi.

Lupa liikkua -kirja käsittelee sitä, millainen on liikunnallinen päiväkoti - tai kuten Pulli kirjoittaa - Liikunnanilon päiväkoti. Pulli korostaa, että Liikunnanilon päiväkoti voi olla millaisissa tiloissa vain, ei tarvita hienoja tiloja, kunhan aikuiset lisäävät tietoisesti päiväkotipäiviin liikuntataitojen opettamista ja sallivat lasten liikkumisen. Toki on hyvä, jos liikkumaan innostavia välineitä on paljon tarjolla, mutta esimerkiksi pelkästään jo sillä, että tavallisilla naulakkopenkeillä saa seistä ja niiden päältä saa hyppiä, voidaan antaa lapsille mahdollisuuksia harjoittaa liikkumista. (Pulli muistuttaa, että huonekalujen pitää tietysti olla turvallisia ja kestäviä, jos niitä käytetään tällaiseen tarkoitukseen.) Hyvä idea on mielestäni se, että lattialla voisi olla kaistamerkit, jotta lapsi tietäisi, kumpaan suuntaan menevää kaistaa kuljetaan mihinkin, eikä näin tarvitsisi kieltää lasta juoksemasta yhteentörmäämisen pelosta.

Turvallisuus on tietysti tärkeää, ja Liikunnanilon päiväkodissa lapsi oppiikin Pullin mukaan luottamaan aikuisen apuun ja siihen, että voi turvallisesti kokeilla rajojaan. Lasta myös rohkaistaan omatoimisuuteen ja tekemään asioita itse. Turhien, liikkumista rajoittavien kieltojen jakelemisen sijaan aikuisten kannattaisi miettiä, miten jostain toiminnasta saataisiin pienillä muutoksilla turvallista. Sen sijaan, että lasta esimerkiksi kieltää pyörimästä, koska pää menee pyörälle, ja hän kuitenkin kaatuu, voisi lasta muistuttaa vaihtamaan välillä suuntaa.

Minä itse ryhdyin miettimään, kuinka paljon itse rajoitan täällä kotona ja koulussa omien lasteni sekä oppilaiden liikkumista turhaan. Koetankin nykyään kiinnittää huomiota siihen, onko kulloinenkin kielto aiheellinen, vai saisiko lapsen toiminnasta pienillä muutoksilla sallittua ja turvallista. Koulussa esimerkiksi on hankala sallia käytävällä juoksemista, sillä käytävillä on ovia, jotka aukeavat kummaltakin puolelta juuri kulkijaa kohti. Koulussa koetan kuitenkin lisätä tavallisten oppituntien sisään harjoituksia, joissa hypitään kyykätään, pyöritään, kinkataan yhdellä jalalla jne.

Pulli vinkkaa kirjassaan, miten lapsia osallistetaan itse keksimään liikuntatuokioita ja osallistumaan toimintaan heille sopivalla tavalla. Joku voi esimerkiksi tykätä suunnitella temppuradan pienoisamalleja rakentamalla, vaikka ei olisi itse niin kovin innostunut varsinaisesta temppuilemisesta. Pulli myös muistuttaa, että päiväkodeissa ei suinkaan ole tarkoitus lisätä liikunnallisuutta kielen oppimisen tai muiden tärkeiden taitojen oppimisen kustannuksella. Niiden oppiminen otetaan osaksi liikuntatuokioiden tavoitteita ja kytketään oppiminen liikunnalliseen toimintaan.

Pulli ei kirjoita vain liikunnan lisäämisen teoriasta, vaan hän on koonnut Lupa liikkua -kirjaan todella ison kasan tuokiosuunnitelmia, joita varhaiskasvattaja tai alkuopettajakin voi käyttää omassa työssään. Minä ilahduin siitä, kuinka moni suunnitelmista on, ehkä pienen muuntelun jälkeen, sovellettavissa koulun liikuntatunneille. Esimerkiksi geokätköily ja keppiheppajumppa ovat hauskoja ideoita, joita voisin kokeilla. Keppihevoset voisimme ensin tietysti yhdessä askarrella kierrätys-teemaviikolla vaikka vanhoista sukista..

Jii Roikosen kuvitus auttaa ohjaajaa hahmottamaan, miten tietty peli, leikki tai liike on tarkoitus toteuttaa. Tuokioiden alussa olevat "tuokiotabletit"  eli symbolitpuolestaan selkiyttävät, millaisesta harjoituksesta on kyse. Ne myös kertovat lapselle, mitä tehdään seuraavaaksi. (Lupa liikku. Liikuntaleikkejä ja -tuokioita varhaiskasvatukseen, Lasten Keskus 2013)

Loruloikkia ja muita liikuntaleikkejä varjaiskasvatuksessa pitää sisällään nimensä mukaan paljon lliikuntaleikkivinkkejä. Monessa vinkissä on mukana loru, johon yhdistetään liikettä ja leikkiä. Liikuntaleikit on jaettu tässä kirjassa siten, että leikin ohjaaja voi valita, mitä taitoa hän kulloinkin haluaa harjoittaa (esim. tunnetaidot) ja etsiä sitten siihen sopivia leikkejä. Kirjan leikeistä ja harjoituksista voi koota kokonaisen liikuntatunnin tai niitä voi tehdä esimerkiksi luokassa osana tavallista oppituntia.

Loruloikkia ja muita liikuntaleikkejä varhaiskasvatuksessa (PS-kustannus 2015)

Toiminnallisuutta ja liikuntaa oppitunteihin - Lukuja liikkuen, tavuja touhuten

Tänä päivänä koulumaailmassa puhutaan paljon siitä, että liike auttaa oppimisessa ja keskittymisessä. Siinä, missä ennen oppilaille sanottiin, että "Älä sitten vaan pompi sillä tuolillasi", hankitaan luokkiin nykyään jumppapalloja ja tuoleja, joiden kanssa oppilas voi vaikka pyöriä. Tuuli Tiainen ja Virve Välimäki ovat koonneet kirjaan Lukuja liikkuen, tavuja touhuten (PS-kustannus 2015) erilaisia leikkejä, pelejä ja tehtäviä, joissa on kongnitiivinen oppimistavoite, jota kohti edetään liikkumisen avulla (s.7). Molemmat tekijät ovat koulutukseltaa fysioterapeutteja, Tuuli Tiaisella on myös liikunnan ammattitutkinto lasten liikunnan osaamisalalta ja Virve Välimäki on suorittanut kasvatustieteen maisterin opinnot.

Kirjan tehtävät on jaettu kolmeen kategoriaan: äidinkielen tehtäviin, matematiikan tehtäviin ja oppimisvalmiuksia kehittäviin tehtäviin. Tehtävät ovat lähtötasoltaan melko helppoja, ekaluokkalaisille ja eskarilaisillekin sopivia. Kirjoittajat kuitenkin tarjoavat eriyttämisvinkkejä ja kerrotaan, miten tehtäviä voi soveltaa muissa oppiaineissa. Näiden vinkkien avulla opettaja voi muun muassa säädellä harjoituksen taitotasoa ja liikunnallisuuden astetta. Jokaisen leikin tai harjoituksen kohdalla on myös listattu kyseisen tehtävän kognitiiviset, motoriset ja sosioemotionaaliset tavoitteet.

Tehtävistä osa on ainakin minulle tuttuja jo ennestään, ja osa on vanhojen tehtävien ja toiminnallisten harjoitusten muunnoksia (esim. Vettä kengässä leikki on muuttanut muotoaan Onko meistä sanaksi? -leikiksi). Osa puolestaan on uusia tuttavuuksia. Tiainen ja Välimäki kirjoittavatkin esipuheessa, että he toivovat lukijan huomaavan, miten helppo erilaisista tehtävistä ja leikeistä on pienillä muutoksilla tehdä toiminnallisia ja liikunnallisia.

Pidän siitä, että kirjassa on koottu monta toiminnallista harjoitusta samoihin kansiin. Opettajan on siis kohtalaisen helppo hakea kulloinkin opiskeltavaan asiaan sopivaa toiminnallista harjoitusta. Toisaalta huomaan, että vaikka olen selannut ja lukenut kirjan jo useampaan kertaan, on minun silti vaikea muistaa, mitä tehtäviä kirjasta löytyykään, ja ottaa siten oikeaa tehtävää esiin oikeaan aikaan. Kirjan hakemistossa pitäisikin ehdottomasti olla kirjattuna leikin nimen lisäksi se kognitiivinen tavoite, joka leikillä on. Näin opettajan olisi helpompi poimia opiskeltavaan asiaan sopivat leikit.

Lukiessani kirjaa mietin koko ajan, miten kunkin leikin voisi toteuttaa omassa luokassani. Luokkahuone fyysisenä tilana rajaa jonkin verran toimintaa - varsinkin, jos siellä touhuaa reilusti yli parikymmentä oppilasta. Totesin, että aika moni leikki on sellainen, että se vaatii tilaa, jota saa joko raijaamalla pöydät seinustoille tai siirtämällä tunnit suoraan jumppasaliin tai pihalle. Tämä jälkimmäinen ratkaisu on monen leikin kannalta toimivampi idea, mutta toisaalta kirjan tarkoitus on tarjota tehtäviä, joita voi tehdä normaalien oppituntien osana eikä pelkästään liikuntatuntien aikana.

Me olemme luokassa ehtineet testaamaan vain paria leikkiä, sillä itselläni on tullut vastaan aikapula. Mistä, ois mistä minä löytäisin aikaa kopioida, laminoida ja leikata kaikki ne kortit, joita tehtäviin tarvitaan? Entä kuka esimerkiksi askartelisi minulle taikalaatikon, jota käytetään kovin monessa tehtävässä? Onneksi kirjasta löytyy niitäkin harjoituksia, joihin ei tarvitse yhden yhtä lippua tai lappua, vaan ne voi toteuttaa helposti ihan omassa luokassa.

Käytätkö sinä opetuksessasi paljon toiminnallisuutta? Mistä saat ideat tehtäviin ja harjoituksiin? Oletko jo kenties tutustunut tähän kirjaan, ja mitkä sen harjoituksista olet kokenut toimivimmiksi?