Uppalan kartanon aarre

Eräänä yönä Kosti Kummitus istuu Uppalan kartanon portailla ja huokailee ääneen, koska on tullut kadottaneeksi aarrearkkunsa avaimen. Kostin valitus kuuluu puisen Silkki-kissan korviin, joka muuttuu kuutamoöinä eläväksi, pehmeäksi taikakissaksi. Silkki lupaa auttaa Kostia etsimään avaimen, sillä se epäilee, että Kosti Kummitus on säilönyt aarrearkkuun jonkin erittäin maukkaan aarteen. Paha vain, että Kosti Kummitus ei oikein muista, mihin avain olisi voinut kadota ja milloin se on viimeksi nähnyt avaimen. Ehkä vuonna 1876 Törnävän kartanon ruusutarhassa tai kenties 1960-luvulla Lakeuden Ristin kirkon rakennustyömaalla 1960-luvulla?

Tällaisesta jännittävästä asetelmasta alkaa Mervi Heikkilän kirjoittama ja Marjo Nygårdin kuvittama kuvakirja Uppalan kartanon aarre (Haamu Kustannus 2017, arvostelukappale kustantajalta). Onneksi Silkki on taikakissa, joka taitaa myös ajassa matkustamisen taidon. Se käyttää kuuvoimaa, jonka avulla kissa ja kummitus matkustavat ajassa taaksepäin avainta etsimään. Etsintäretkellä ne tapaavat ihmisiä menneisyydestä, mutta avainta ne eivät meinaa löytää. Sitten sattuma puuttuu peliin ja heittää kaksikon 1950-luvulle, jolloin Uppalan navetanpäädyssä toimi naiseläinlääkärin vastaanotto.

Marjo Nygård & Mervi Hekkilä: Uppalan kartanon aarre (Haamu Kustannus 2017)

Sattuma on onnekas sikäli, että avain kyllä löytyy, mutta huono-onninen siksi, että kaikki kuuvoima on käytetty loppuun! Mitä virkaa on arkun avaimella, jos koko arkku on 2010-luvulla, eivätkä Kosti Kummitus ja Silkki enää pääse kotiin? Onneksi neuvokas kissa keksii konstit, joilla aikamatkailu voi jatkua, ja salaperäisen aarteenkin arvoitus selviää lopulta. Silkki kyllä hieman pettyy, sillä arkusta ei löydykään sen toivomaa hiiripaistia...

Marjo Nygård & Mervi Hekkilä: Uppalan kartanon aarre (Haamu Kustannus 2017)

Uppalan kartanon aarre on hyväntuulinen satu, jossa taikuus ja ystävyys ovat tärkeässä asemassa. Heikkilän on selvästi halunnut kertoa lukijoille Etelä-Pohjanmaan historiasta sadun ja yliluonnollisten olentojen avulla. Vaikka tarina on ihan toimiva, olisi sitä voinut hiemna syventää. Nyt etsintäpartion aikahyvpyt ja niiden kokemat kohtaamiset menneisyyden henkilöiden kanssa jäävät hieman pinnallisiksi. Nygårdin kuvitus on erittäin viehättävää ja öinen seikkailu herää eloon hänen kynänsä ansiosta. Me luimme tämän viisivuotiaan kanssa ja vaikka tekstiä on aukeamilla aika paljon, jaksoi lapsi kuunnella hyvin. Tokihan kummitus, aikamatkailu, taikuus ja aarteet ovat aiheita, jotka kiinnostavat lapsia.

Marjo Nygård & Mervi Hekkilä: Uppalan kartanon aarre (Haamu Kustannus 2017)

Oikeasti hyytävä kauhukirja: Anastasia

En todellakaan osannut arvata, miten pelottava Ilkka Auerin kirjoittama nuorten kauhuromaani Anastasia  (Haamu Kustannus 2017, arvostelukappale kustantajalta) on. Kauhu ylipäänsä ei ole lempigenreni, mutta kirjan kuvaus vaikutti niin mielenkiintoiselta, että ajattelin kirjan olevan lukemisen arvoinen. Ja onhan se toki, jos siis ei omaa liian vilkasta mielikuvitusta ja jää turhaan pyörittelemään kirjan tapahtumia mielessään - kuten minä yleensä teen.

Kannen kuva: Broci

Tarinan päähenkilö on Kristian, joka lähtee viettämään kesälomaa mummolaansa Friggesbyn kylään Kirkkonummelle, joka sodan jälkeen oli joutunut Neuvostoliitolle. Kun neuvostoliittolaiset luovuttivat alueen takaisin suomalaisille, saivat nämä huomata, että moni alueen taloista oli purettu tai häväisty. Tilalle oli rakennettu muun muassa bunkkereita ja muita kolhja rakennuksia, joiden lähettyvillä kukaan nykyisistä asukkaista ei halua oleilla.

Kristianilla on Friggesbyssä kaksi hyvää ystävää, Matias ja Elsa, joiden kanssa heillä on tapana hurvitella kesäisin ja juosta pakoon paikallisia kylähulluja Paskatrioa, Kuunaamaa ja Raatoämmää. Tänä kesänä leikki muuttuukin karmivalla tavalla, kun kaksi Paskatrion on pelottavalla tavalla heittänyt henkensä, kolmas muuttunut entistä kauheammaksi ja liki satavuotiaat vanhukset Kuunaama ja Raatoämmä tuntuvat omaavan yliluonnollisia voimia ja vahtaavat nuoria - etenkin Elsaa ja Kristiania. Lisäksi seudulla kulkee kumma hiippari ja Elsa on varma, että on kohdannut aaveen.

Vaikka eivät haluaisi, huomaavat nuoret, että heidän on pakko alkaa selvittää kylällä jo vuosikausien ajan tapahtuneita kauheuksia. Ne tuntuvat liittyvät vanhoihin, neuvostoaikaisin rakennuksiin sekä itseensä tsaariperheeseen ja sen kohtaloon. Joku tai jokin tuntuu ottaneen kylän ja osan sen asukkaista haltuunsta, ja vaikuttaa pahasti siltä, että tuo jokin on nyt Elsan perässä.

Luin Anastasiaa sydän hakaten, ja välillä kauheimpien kohtien yli hypäten. Sitten palailin taas taaksepäin ja koitin olla liikaa pelkäämättä. Kirjassa on hyytävä, sekopäinen ja väkivaltainen tunnelma, eikä kauhuelokuvista tutuissa elementeissä ole säästelty. Paholaisen riivaamat hullut liikkuvat nykivin liikkein, vääntävät raajojaan luonnottomaan asentoon, muljauttavat silmiään ympäri, raakkauvat kamalalla äänellä, tuijottavat tyhjällä katseella, kiipeävät ylös seiniä ja ilmestyvät mahdottomiin paikkoihin. Myös kirjan kieli on ronskia, ja esimerkiksi paskaperse taitaa olla yksi lievimmistä kutsumanimistä, joilla vuoret toisiaan ja kylähulluja kutsuvat. Toisaalta juuri ronski kieli tekee kirjasta aidonoloisen. Voin kuvitella nuorten käyttävän keskenään tuollasta kieltä - etenkin, kun yhdellä nuorella on paha tapa uhota vähän turhankin paljon.

Tunnustan siis auliisti, että en pystynyt uppoutumaan kirjaan täysillä, vaan tyydyin melko pintapuoliseen lukemiseen. Muuten en olisi uskaltanut lukea kirjaa ollenkaan. Suosittelenkin Anastasiaa kaikille, jotka kaipaavat kunnon kauhukertomusta eivätkä kavahda vähästä. Kirjan kohderyhmää ovat nuoret ja nuoret aikuiset, mutta kyllä tämä näköjään aikuislukijassakin onnistuu herättämään kauhuntunteita.

Kirjan ovat lukeneet myös Heidi P. ja Mari Saavalainen.

ps. Haamu-Kustannuksen verkkokaupasta voi maksutta ladata kirjaan liittyvät Ilkka Auerin kirjoittaman novellin.

Pohjolan porteilla

Mikä olisikaan sopivampi kirjauutuus esiteltäväksi näin Kalevalan päivänä kuin Mervi Heikkilän kirjoittama Pohjolan porteilla (Haamu Kustannus 2017, arvostelukappale kustantajalta)? Siinä yhdistyvät hienosti nykyfantasia, Kalevalan tarinat, vanhat mytologiat ja suomalainen kansanperinne. Päähenkilö Roona on kasvanut lähes täysi-ikäiseksi ja opettelee edelleen käyttämään mystisiä voimiaan, matkustamaan henkimaailmaan ja kutsumaan henkiolentoja. Apunaan hänellä on sisällään majaileva Louhi tai ehkä paremminkin sanottuna Louhen henki, joka ottaa myös mesikämmenen muodon.

Roona tahtoisi keskittyä tavalliseen elämäänsä ja seurustelusuhteeseen  suunnistajapoika-Aleksin kanssa, mutta toive osoittautuu jo heti kirjan alussa turhaksi. Roonan isä Eerikki Puujumala ilmestyy Roonan ovelle nuoren Sampsan kanssa, ja nämä varoittavat Roonaa tätä luultavasti uhkaavasta, nimettömästä ja tunnistamattomasta vaarasta. Lisäksi tytön biologinen äiti Valpuri ottaa tyttöön yhteyttä ja pyytää tätä hakemaan Tuonelle menneen henkiystävänsä Väinön takaisin. Vaikka ajatus henkimaailmaan matkaamisesta ei houkuta Roonaa, ei tämä voi jättää äitiään kuihtumaan ikäväänsä. Niinpä Roona päättää rakentaa itselleen oman shamaanirummun. Sitä varten hän pyytää apua Sampsalta, joka tuntee kauniin rummuntekijäshamaanin. Roona saa kuitenkin oppia, että kukaan ihmisistä ei tälläkään kertaa ole sellainen kuin väittää, ystävät voivatkin muuttua vihollisiksi ja henkimaailma on arvaamaton ja hurja paikka. Vaikka Väinön hakeminen vaikutti aluksi yksinkertaiselta tehtävältä, se kirjaimellisesti on koitua Roonan turmaksi. Mikään olento ei nimittäin ole vihassaan katkerampi ja hurjempi kuin mustasukkaiset ja pitkävihaiset muinaiset jumalat!

Pohjolan porteilla on nuortenkirja, jonka toivoisin monen nuoren löytävän ja lukevan. Heikkilä kirjoittaa rohkeasti nuorten maailmasta, seurustelusuhteista ja niihin liittyvistä tunteista. Roonakin joutuu punnitsemaan oman seurustelusuhteensa mielekkyyttä ja kokee kirjan aikana myös "ekan kertansa", millä itseasiassa on kohtalokkaat, mustasukkaiset voimat valloileen päästävät seuraukset... Fantasiaosuudet on nivottu luontevasti yhteen nykyajassa tapahtuviin juonenkäänteisiin. Kirjan lopussa tosin tapahtui sellainen käänne, että minä hieman jäin ihmettelemään, tuliko Roona pahasti huijatuksi. Sitä ihmettelee Roona itsekin, mutta asiaa ei minusta oikein kunnolla selvitetty. Itse olisin ainakin vaatinut kunnon selitystä ja ollut hurjan vihainen, jos olisin joutunut samaan tilanteeseen kuin Roona... Toisaalta voi hyvinkin olla, että putosin kärryiltä, koska aivoni ovat kaikesta yövalvomisesta johtuen hieman "puurona"!

Pohjolan porteilla tempaisi minut mukaansa, ja muistin taas, kuinka kiinnostavia muinaisuskonnot ja mytologiat ovat. Kirja on kolmas osa Louhi-sarjaa, jonka kahden edellisen osan arviot voit lukea täältä ja täältä.

Oikeasti sopivan jännittävä lastenkirja: Aavepoika aapeli & Mörkölinna

Luimme vajaa viisivuotiaan esikoiseni kanssa Antti Saarnion kirjoittaman lasten kummitusromaanin Aavepoika Aapeli & mörkölinna (Haamu Kustannus 2016, arvostelukappale kustantajalta), jonka kuvituksen on tehnyt Cata Ahlbäck. Kirjan tarina onnistui pitämään sekä minut että lapsen otteessaan todella hyvin. Jossain vaiheessa jopa epäilin, onkohan kirja hieman liiankin jännittävä meidän leikki-ikäisellemme, mutta ei kuulemma ollut. Lapsi itse luonnehti kirjaa sopivan jännäksi. Minun mielestäni tarinassa oli sopivasti perinteisiä sadulle ominaisia elementtejä, sopivasti yllätyksellisyyttä ja hippunen oikeaa, kummituskirjoille ominaista kauhuakin - lapsentasoisesti tietysti.

Kirjan päähenkilö on murretta puhuva Aapeli, joka on aivan tavallinen kummituspoika maaseudulta. Aapelilla on kuitenkin suuret toiveet ryhtyä linnankummitukseksi. Aapeli saa kuulla, että se on mahdoton haave, sillä linnankummituksiksi synnytään, ei tulla. Hän kuitenkinkin uskoo unelmaansa ja lähtee etsimään itselleen sopivaa linnaa. Sellaisen luo hän lopulta saapuukin, mutta saa pian kauhukseen huomata, että linnan on ottanut valtaansa jokin todella pelottava pimeän otus eli mörkö-Mem. Sen ympärillä on hyytävä pimeys, eikä mörkö päästä otteestaan ketään, joka on joutunut sen taikapiiriin. Mörkö pakottaa nappaamansa aaveet juomaan kammottavaa mörköjuomaa, joka tylsyttää juojansa oman tahdon ja vie terän hänen muistoiltaan ja tunteiltaan. Aapeli on onneksi neuvokas aave ja onnistuu välttämään mörköjuoman juomisen. Se tutustuu linnassa olevaan vankiin, joka tietää Memin ja mörköjuoman salaisuuden. Aapeli ymmärtää, että hänen on käytävä taisteluun Memiä vastaan, mikäli koskaan mielii päästä vapaaksi. Tässä kamppailussa käy selväksi, että vain totuus on tarpeeksi vahva ase mörköä vastaan. Mörkö ei kestä totuutta, vaan elää salamähkäisyyksistä, valheista ja epäilyistä. Onneksi totuus on aina valetta vahvempi, ja pieni aavepoika onnistuu voittamaan suuren, pahan mörön! Niin Aapeli onnistuu vapauttamaan linnaan vangiksi jääneet aaveet ja nousee itse linnankummitukseksi.

Cata Ahlbäckin kuvitusta kirjasta Aavepoika Aapeli ja mörkölinna (teksti Antti Saarnio, Haamu Kustannus 2016)

Aavepoika Aapeli ja mörkölinna on tarina päättäväisyydestä, totuuden tärkeydestä ja omien unelmien tavoittelemisestä. Viehätyin itse tarinasta, mutta kirjan mustavalkoinen kuvitus ei oikein innostanut minua. Voi olla, että kuvitus olisi toiminut paremmin värillisenä, mutta nyt se jäi jotenkin valjuksi ja vähän tylsäksikin. Sääli, sillä tarinan ollessa näin mukaansatempaava, toivoisin kirjan kuvituksen olevan myös kiinnostavaa ja lapsia kiehtovaa. Silti toivon, että sopivasti jännitystä etsivät lukijat tarttuvat tähän kirjaan. Koska mörkö-Mem ja mörköjuoma ovat oikeasti aika synkkiä asioita, ei kirja kuitenkaan ihan kaikille sovi. Tekstiäki on niin paljon, että mikään aivan pienten lasten kirja tämä ei ole. Parhaiten tämä sopii esikoulu- ja alakouluikäisille, noin 6 - 10-vuotiaille lapsille.

Kummituskuvakirja lapsille

Näin Halloweenin lähestyessä on oikein hyvä aika esitellä Juha-Pekka Koskisen kirjoittama - tai oikeastaan loruilema - kuvakirja Gabriel Hullo & hirveä Hekla (Haamu Kustannus 2016, arvostelukappale kustantajalta). Kirjan on tunnistettavalla tyylillään kuvittanut Miranda Mord. Minä itsen pidän Mordin kuvitustyyliä, mutta hänen värikkäitä kuviaan olisi voinut olla vielä enemmän, jokaisella aukeamalla ainakin yksi. Tarina itsessään on siis lorumuotoon kirjoitettu, ja täytyy sanoa, että minä ihailen kaikkia niitä kirjailijoilta, joilta luonnistuu tarinan kuljettaminen lorumuodossa näin näppärästi.

Gabriel Hullo & hirveä Hekla on kolmas osa Hullo-kirjasarjassa (sarjan toisen osan arvostelun voi lukea täältä). Sarja kertoo pojasta nimeltään Gabriel Hullo. Ystävät kutsuvat häntä Kaapoksi. Kaapo on siitä erikoinen poika, että hänen hartain toiveensa on olla isona aave. Poika osaa kummituskertomukset ulkoa, ja mikä parasta, hänen molemmat isoisänsä ovat aaveita, joiden kanssa Kaapo viettää aikaa.

Juha-Pekka Koskinen & Miranda Mord: Gabriel Hullo & hirveä Hekla (Haamu Kustannus 2016)

Kirjan jännittävät tapahtumat alkavat, kun Kaapo kiinnittää huomionsa naapurissa olevaan tyhjään kartanoon. Jotain kummaa siinä on, ja isoisänsä Paulus tietää kertoa, että talossa asui ennen erikoinen perhe, jonka äiti saattoi olla noita ja isa kokeita tekevä alkemisti. Kaapon uteliaisuus käy tietysti ylivoimaiseksi ja isoisän varoittelusta huolimatta Kaapo päättää selvittää talon salaisuuden. Yön pimeydessä alkaa tutkimusretki halki hämyisen talon, ja pian käy selväksi, että joku elävä asuttaa edelleen kummalista kartanoa. Olennon hahmo on selvästi noidan! Kaapon avuksi noitavakoiluun liittyy myös hänen kotiseuduilleen juuri muuttanut Kaisu-tyttö, joka ei näemme yhtään kavahda kauheaa noitaa. Kaapon ja Kaisun täytyy olla vakoilupuuhissaan erityisen varovaisia, jos eivät halua itse päätyä noidan pataan... Vaan lopussa käykin ilmi, että kaikki ei ole, miltä näyttää!

Juha-Pekka Koskinen & Miranda Mord: Gabriel Hullo & hirveä Hekla (Haamu Kustannus 2016)

Kirja kiinnosti kovasti esikoistani, mutta riimitelty tarina oli vielä selvästi paikoin hänelle hieman haastava ymmärtää. Sopivan jännittävä kirja kuitenkin oli, sillä hän halusi ehdottomasti kuulla kirjan loppuun asti, vaikka minä jouduinkin selittämään hänelle pari kohtaa. Gabriel Hullo sopineekin parhaiten hieman vanhemmille lapsille, esikouluikäisistä 1.-3.-luokkalaisille.

Kummajaisten kylän salaperäinen syksy

Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen yhdessä kirjoittama Kummakylä-sarja on saanut taas jatkoa. Sarjan uusin osa on nimeltään Kummajaisten kylän salaperäinen syksy (Haamu Kustannus 2016, arvostelukappale kustantajalta). Kirjan mustavalkoisen kuvituksen on taiteillut Miranda Mord. Kummakylä-kirjoissa seikkailevat korpikyläläiset nuoret, joiden joukosta kirjailijat ovat valinneet muutaman, joiden näkökulmasta kulloisenkin kirjan tapahtumat kerrotaan. Tässä uusimmassa osassa päähuomion saavat kutosluokkalaiset Aino ja Riku. Myös Otto ja Sara ovat paljon esille, ja tietysti iso rooli on Saran Miina-mummolla, jolla tuntuu olevan kyky lukea enteitä ja nähdä sellaista, mitä muiden on vaikea kuvitella todeksi.

Korpikylässä on siis alkanut uusi syksy, ja iso joukko nuorista on siirtynyt seiskaluokalle. Se hieman jakaa nuorten joukkoa, vaikka kyllä nämä myös puuhailevat yhdessä kaikenlaista. Aino ja Riku huomaavat, että kaikki ei tunnu olevan Korpikylässä ihan kohdallaan. Miina-mummo näyttää riitaantuneen heilansa Hukkas-Jalon kanssa, ja metsässä sijaisevalla Susivuoren alueella tuntuu liikkuvan jokin omituinen olio. Miina-mummokin lukee enteistä, että syksy näyttää tuovan tullessaan synkkiä aikoja, ja pian kummallisia asioita alkaakin tapahtua. Näyttää siltä, että joku tai jokin ei hyväksy Rikun isän alullepanemaa hanketta rakentaa suuri hyppyrimäki Susivuorelle. 

Riku itsekin on sitä mieltä, että hyppyrimäkihanke on vastenmielinen, eikä hän ole enää varma, kiinnostaako mäkihyppääminen häntä lainkaan. Ainakin hän tietää, että isän painostus ja valmennusmetodit tuntuvat kovin vasrenmielisiltä. Yhdessä Oton kanssa Riku ryhtyy selvittämään Susivuoren mysteeriä ja pohtii siinä samalla, mihin suuntaan hänen itsensä kannattaisi harrastuksensa kanssa edetä. 

Osa kummakylä-sarjan viehätystä onkin siinä, että kummallisten ja mystisten tapahtumien vastapainona kirjassa käsitellään nuorten elämään liittyviä tavanomaisia ongelmia. Korpikylän nuorten kasvamisen ja varttumisen kohti murrosikää huomaakin tässä kirjassa jo hyvin. He kyseenalaistavat vanhempien auktoriteettia ja seukkaavat keskenään. Jokaisella heillä on omat murheensa, ja etenkin kovis-Karri tuntuu kovasti etsivän itseään. Toivottavasti seuraavassa kirjassa Karri pääsee enemmän "ääneen".

Kummajaisten kylän salaperäinen syksy on mielestäni yhtä viihdyttävää luettavaa kuin edeltäjänsä. Sarja sopii hyvin luettavaksi vanhemmille alakoululaisille ja miksei myös yläkoululaisille nuorille. Koska kirjat ovat melko nopea- ja helppolukuisia sopivat ne mukavasti rritasoisille lukijoille. Voisin myös kuvitella, että nuorten on helppo samastui Korpikylän nuorten elämään, joihin salaperäiset tapahtumat tosin tuovat hienoisen yliluonnollisen lisän!

Arviot sarjan aikaisemmista osista voit lukea täältä ja täältä.

Tuonella kulkijat

Mervi Heikkilän kirjoittama Tuonella kulkijat (Haamu Kustannus 2016, arvostelukappale kustantajalta) jatkaa Heikkilän onnistuneesti aloittamaa Louhi-sarjaa. Kuten sarjan ensimmäisessä osassa Louhen liitto (Haamu Kustannus 2015) myös tässä toisesssa osassa kirjailija onnistuu taitavasti yhdistämään nykyfantasian suomalaiseen kansanperinteeseen ja mytologiaan. Kalevala on erityisen vahvasti läsnä tässä toisessa osassa, jossa seikkaillaan Turussa sekä Tuonelassa.

Kirjan päähenkilö on Roona, joka ensimmäisessä osassa saa tietää hurjia salaisuuksia syntyperästään ja koko olemassa olevasta maailmasta. Roona opettelee tuntemaan biologisia vanhempiaan, jotka kuuluvat Vanhoihin - heidän tehtävänään on suojella Louhen karjaa ja maita. Samaan aikaan, kun Roona tutustuu itseensä ja taustaansa hän yrittää myös elää tavallisen teinitytön elämää, johon kuuluvat seurustelu ja sen mukanaan tuomat haasteet.

Tässä sarjan toisessa osassa Roona matkustaa Turkuun tapaamaan isäänsä Eerikki Puujumalaa, mutta havaitsee heti kaupunkiin saavuttuaan, että ilmassa leijuu jotain uhkaavaa. Hän huomaa isänsä kadonneen eikä tämän tarkoin varjelemaan Louhen liittoakaan löydy mistään. Roona ryhtyy selvittämään isänsä ja Louhen liiton katoamista apunaan yllättäen paikalle ilmestynyt nuori Sampsa, joka tuntuu tietävän kovin paljon Vanhoista, Louhesta ja näiden solmimasta liitosta. Nuorten etsintäretki vie heidän keskiaikaisen Turun salaisiin käytäviin sekä paikkaan, jonne elävillä ei ole yleensä asiaa - Tuonelaan. Yllättäen myös Roonan uudella poikaystävällä näyttää olevan tapahtumien selvittämisessä suurempi rooli kuin Roona olisi etukäteen osannut arvatakaan.

Minä pidin Louhen liitosta, mutta taidan pitää vielä enemmän tästä toisesta osasta Tuonella kulkijoista. Suvi Karin luoma kannen kuva on yksinkertaisen tyylikäs, ja kirjan nimi on todella onnistunut. Toivottavasti mahdollisimman moni yläkouluikäinen löytää Louhi-sarjan, ja etenkin toivon, että yläkoulun äidinkielen opettajat ottavat kirjat omakseen ja osaksi opetustaan. Haamu Kustannus tarjoaa tähänkin kirjaan materiaalipaketin (klikkaa tästä), jonka on laatinut äidinkielen opettaja Jaana Ala-Huissi (FM).

Leikkisä luuranko vie merisorvoseikkailulle Majakkasaarelle

Tiina Hautalan kirjoittama ja Suvi Karin kuvittama Saaristoseikkailu-sarja on saanut jatkoa kirjasta Leikkisä luuranko (Haamu Kustannus 2015, arvostelukappale kustantajalta). Sarjan aiemmista osista tutut kaverukset Saaga ja Veikko seikkailevat tällä kertaa Majakkasaarella, jossa koko heidän luokkansa on päässyt osallistumaan merirosvoteemaiselle tutkimusretkelle. Saarella on vanha majakka ja tutkimusasema, mutta myös suuri hautaröykkiö, johon on haudattu kaksisataa vuotta sitten kuolleiden venäläisten sotilaiden luita (hui!).

Oppilaiden tehtävä on tutustua pareittain saareen ja etsiä samalla mustia pääkallolippuja, jotka antavat vinkkejä kätketyn kallon sijainnista. Saaga saa parikseen Veikon, vaikka olisi mielellään ollut myös ihanan Oliverin pari. Saagan ja Veikon yhteistyö sujuu hyvin, ja kaksikko onnistuu löytämään monia vihjeitä muiden lasten nenän edestä. Osa vihjeistä on kuitenkin kirjoitettu merkillisen vanhalle paperille, vanhalla käsialalla. Lisäksi Veikko kuvittelee kuulevansa takaansa kummalista kuiskintaa ja tuntevansa olallaan koputuksia, vaikka kukaan ei ole häntä lähelläkään.

Suvi Karin kuvitusta kirjassa Leikkisä luuranko (Haamu Kustannus 2015)

Suvi Karin kuvitusta kirjassa Leikkisä luuranko (Haamu Kustannus 2015)

Saaga ja Veikko onnistuvat kuin onnistuvatkin löytämään pääkallon, mutta aika pian heille paljastuu, että kyseessä ei ole seikkailuun kuuluva muovinne palkintokallo, vaan ihka oikein luurankohaamun kallo, joka on jäänyt hautaamatta hänen muun ruumiinsa kanssa. Onneksi Saaga ja Veikko ovat jo aikaisemmissa seikkailuissaan tottuneet henkiin ja muihin aaveisiin, eivätkä kavahda tämänkään luurangon ilmestymistä. He onnistuvat toimittamaan pääkallon hautapaikkaan, ja saavat siitä hyvästä seikkailunsa lopuksi myös arvokkaan palkinnon.

Suvi Karin kuvitusta kirjassa Leikkisä luuranko (Haamu Kustannus 2015)

 

Suvi Karin kuvitusta kirjassa Leikkisä luuranko (Haamu Kustannus 2015)

Kuten sarjan kahdessa edeltävässä osassa myös tässä kirjassa tapahtumat sijoittuvat Merenkurkun saaristoon. Majakkasaari on kuvitteellinen paikka, mutta sen esikuva on Merenkurkun ulkosaaristossa sijaitseva Valassaaren pääsaari ja sen luonto sekä historia. Minua viehättää Saaristoseikkailu-sarjassa Hautalan tapa kirjoittaa tarinoita, joissa on hivenen jännitystä, mutta jotka sen lisäksi sijoittuvat todellisiin maisemiin ja joita lukemalla lukija saa kuin huomaamatta paljon tietoa muun muassa historiasta ja tässä tapauksessa myös Merenkurkun saaristosta. Leikkisä luuranko sisältää - kuten kaksi edellistäkin sarjan kirjaa - runsaasti tehtäviä, joita lasten kanssa voi tehdä lukemisen ohessa. Me tulemme ensi viikolla koulussa tekemään mitä luultavammin joko marionettiluurangon tai luurankokäden, sillä teemanamme on tällä hetkellä luokassa "Ihmeellinen ihminen"

Kirjassa on myös ohjeet wanhanajan wiestin tekemiseen.
Tätäkin kokeilemme varmasti oppilaiden kanssa.

Kirjan päähenkilöt Saaga ja Veikko ovat selvästi kasvaneet näiden kolmen kirjan aikana, ja tässä viimeisessä on mukana jo hieman alakoulun viides- ja kuudesluokkalaisille lapsille tyypillisiä ihastumiskuvioitakin. Merenkurkun saaristo on varmasti sellainen miljöö, josta voi ammentaa vaikka kuinka paljon aiheita uusiin tarinoihin, mutta toisaalta olisi hauska lukea Saagan ja Veikon seikkailuista välillä myös jossain muualla päin Suomea. Löytyyhän Suomesta monia hienoja, luontonsa tai historiansa puolesta ainutlaatuisia kohteita. Yhtä kaikki, toivottavasti Saaristoseikkailu-sarja saa vielä jatkoa.

Mörkötarinoita alakouluikäisille: Mörkökirja

Harri István Mäki esittelee uudessan Mökökirjassaan (Haamu Kustannus 2015, arvostelukappale kustantajalta) ison joukon mitä erikoisempia mörköjä. Kirjan lyhyiden tarinoiden kautta lukijalle tulevat tutuksi muun muassa nälkäinen vuohimörkö, vanha saalistajamörkö, koditon kummitus, mölisevä metsämörkö ja suuri järvimonsteri. Seikkaileepa yhdessä tarinassa myös iloinen István-mörkö, joka pitää piirtämisestä!

Harri István Mäki on myös itse kuvittanut Mörkökirjan.
Tässä kuva István-möröstä.

Kirjan ensimmäisessä tarinassa Béla-tyttö perustaa lemmikkieläinten hoitokodin, johon yllättäen tuleekin vieraaksi kasapäin mörköjä, joilla jokaisella on tarina kerrottavana. Toisessa tarinassa viitataan vielä kyseiseen lomakotiin, mutta sen jälkeen tarinat ovat itsenäisiä novelleja. Odotin alun perusteella, että ne kytkeytyisivät vahvemmin toisiinsa. Kaikkia tarinoita yhdistää kuitenkin se, että niissä nämä kummalliset ja keskenäänkin hyvin erilaiset möröt liikkuvat täällä maailmassa meidän ihmisten keskellä.

Harri István Mäki: Mörkökirja (Haamu Kustannus 2015)

Moni mörkö tuntuu olevan jotenkin hukassa itsensä kanssa, ja esimerkiksi suuri järvimonsteri-Dóra rakastaa laivojen ja laitureiden syömistä, mutta saa niistä vatsanpuruja. Dóra joutuukin tekemään parannuksen ja keksii aivan uuden tavan elää. Piskuinen Miska-mörkö puolestaan asustelee piirongin laatikossa ja koittaa löytää itselleen sopivaa työtä. Siinä häntä ryhtyy auttamaan ystävällinen vanha Ágota-rouva. Toiset möröt ovat kilttejä, toiset ilkeitä, mutta suurin osa niistä tuntuu kuitenkin haluavan elää sovussa ihmisten kanssa.

Harri István Mäki: Mörkökirja (Haamu Kustannus 2015)

Mörkökirjan novellit ovat nopealukuisia, ja soveltuvat hyvin luettavaksi ääneen esimerkiksi koululuokassa. Ne eivät ole liian pelottavia aluokkalaistenkaan oppilaiden kanssa luettaviksi, mutta mörkä-teema varmasti kiinnostaa monia lapsia. Tarinat ovat näennäisesti yksinkertaisia, mutta niihin kätkeytyy erilaisia opetuksia, ja ne tarjoavat aiheita (mm. peliriippuvuus, kaverisuhteet, oman itsensä löytäminen, rohkeus, joukossa on voimaa) yhteisten keskustelun pohjaksi. Monista novelleista löytyy myös minua viehättävää, vähäeleistä huumoria. 

- Katso, tuolla on karhu! väitti isä.

- Se on iso kivi, totesi Huba.

- Olisi kyllä ollut loistavaa, jos se olisi ollut karhu, isä sanoi.

He ajoivat mutkittelevaa metsätietä yhä syvemmälle metsään. Heidän autonsa heitteletii tiellä. ...

- Katso, tuolla on hirvi! väitti isä.

- Se on kaatunut puu, Huba huomautti.

- Olisipa ollut loistavaa nähdä hirvi, isä valitti.

Mutta sitten jättimäisen tuuhean kuusen takaa paljastuikin oikea hirvi. Isä vilkutti hirvelle. Hän irrotti molemmat kätensä ratista. Hirvi heilutti heille takaisin. (Harri István Mäki: Mörkökirja, Haamu Kustannus 2015)

Opettajat voivat ladata kustantajan sivuilta ilmaiseksi kirjaan liittyvän tehtäväpaketin, jonka on laatinut äidinkielenopettja, FM Jaana Ala-Huissi.

Hauskat haamubailut: Gabriel Hullo & keskiyön kestit

Juha-Pekka Koskinen on riimitellyt alakouluikäisille suunnatun kummituskuvakirjan Gabriel Hullo & keskiyön kestit (Haamu Kustannus 2014). Kirjan kuvitus on Miranda Koskisen käsialaa, ja kuvat ovatkin yhtä hienoja kuin Koskisen kuvittamissa Kummajaisten kylä -kirjoissa. Kirja on toinen osa Hullo-sarjaa, jonka ensimmäinen osa on nimeltään Kauhea Gabriel Hullo (Karisto 2011).

Runomuotoon kirjoitettu tarina etenee vaivattomasti ja soljuvasti. Kirjan juoni on niin ikään hauska, ja vaikka tarinassa tanssii sata aavetta, ei se uskoakseni ole liian pelottava alaluokkalaisellekaan lukijalle. Päähenkilö on Gabriel-niminen poika, joka paremmin tunnetaan Kaapona. Kaapo on sympaattinen ja hyväsydäminen poika, joka asuu äitinsä kanssa talossa, jossa hän tapailee öisin kummituksia. Pojan suurin haave onkin tulla itsekin isona aaveeksi isänisänsä merikapteeni Hullon tavoin.

Miranda Koskisen kuvitusta kirjassa Gabriel Hullo ja keskiyön kestit
(Haamu Kustannus, 2014)

Eräänä päivänä Kaapo kohtaa Hullon, joka vaikuttaa suorastaan masentuneelta. Aave on käynyt kovin laihaksi, ja vaikuttaa sekä yksinäiseltä että tylsistyneeltä. Kun aaverukalla sitten on Kaapolle pieni pyyntö, ei poika keksi, miten voisi kieltäytyä täyttämästä sitä. Hullo haluaa järjestää juhlat yli satavuotisen taipaleensa kunniaksi, ja Kaapo lupautuu organisoimaan nämä keskiyön kestit, joihin kutsutaan satapäinen joukko vierailijoita.

Miranda Koskisen kuvitusta kirjassa Gabriel Hullo ja keskiyön kestit
(Haamu Kustannus, 2014)

Juuri ennen juhlayötä Kaapon äiti kertoo pojalle uutisen, joka saa Kaapon kauhistumaan enemmän kuin kukaan aave koskaan. Äiti on lähdössä kokousmatkalle, ja Kaapon Kaisa-täti tulee vahtimaan poikaa, eikä täti siedä hurjia juttuja, kovia ääniä tai yöllisiä retkiä. Lisäksi tädillä on heikko terveys, minkä Kaapo pelkää romahtavan, jos sata aavetta ilmaantuu yllättäen tädin eteen.

Miranda Koskisen kuvitusta kirjassa Gabriel Hullo ja keskiyön kestit
(Haamu Kustannus, 2014)

Kummitusjuhlia ei kuitenkaan voida peruuttaa, ja aaveet saapuvat Hullon vieraiksi tanssimaan, kalisuttelemaan kahleitaan ja nostelemaan maljoja. Ullakon lattialaudat parkuvat, kun satapäinen aavejoukko tömistelee, ja tietysti tätikin herää siihen meteliin. Kaisa kuitenkin yllättää kaikki intoutuessaan tanssimaan aaveiden kanssa aamuun asti! Aamulla täti tosin uskoo nähneensä vain unta, mutta yhtäkaikki sekä tädin että Hullon mieli on nyt loistava, ja Kaapo päättää, että seuraavat aavebailut järjestetäänkin sitten vasta sadan vuoden kuluttua.

Miranda Koskisen kuvitusta kirjassa Gabriel Hullo ja keskiyön kestit
(Haamu Kustannus, 2014)

Gabriel Hullo ja keskiyön kestit on kirja, jonka uskon kiinnostavan alakouluikäisiä lapsia, ja toivoakseni myös poikia. Se on hyvä esimerkki kirjasta, jossa tarina on kirjoitettu runomuotoon. Aivan mahtava (jollei opettajanäkökulmasta jopa paras) juttu on, että Haamu Kustannus tarjoaa opettajille kirjaan perustuvan ilmaisen tehtävämateriaalin (klikkaa tästä), jonka on laatinut äidinkielen opettaja Jaana Ala-Huissi. Tehtävissä opetellaan muun muassa runon käsitteitä, keksitään synonyymejä ja etsitää sekä selitetään outoja sanoja. Ala-Huissi tarjoaa myös runsaasti vinkkejä, miten kirjaa voi käyttää esimerkiksi kuvaamataidossa, draamakasvatuksessa ja laajemmassa, monialaisessa oppimiskokonaisuudessa. Tehtävät soveltuvat parhaiten 2.-6.-luokkalaisille, mutta ovat sovellettavissa myös vanhemmille ja miksei myös ekaluokkalaisille oppilaille (mikäli opettaja arvelee, että he eivät kavahda kummitusjuttuja).

Kummajaisten kylän kuuma kesä

Pidin kovasti Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen kirjoittamasta nuortenkirjasta Kummajaisten kylä  (Haamu Kustannus, 2014), ja siksi odotinkin kovasti Kummajaisten kylä -sarjan toisen osan Kummajaisten kylän kuuma kesä (Haamu Kustannus, 2015) ilmestymistä. Kirja saapui postissa* juuri sopivasti samoihin aikoihin, kun tämä kuluva kesä tarjosi toistaiseksi helteisemmät kesäpäivänsä, ja nautin tästä mainiosta kesäkirjasta terassilla maaten.

 

Kummajaisten kylän kuuma kesä on edeltäjänsä tapaan melko nopealukuinen kirja, joka koostuu useammasta luvusta - tai ehkä pikemminkin novellista. Kirjan kehyskertomuksen muodostaa tarina Kummajaisten kylän tulevien kuudes- ja seiskaluokkalaisten nuorten kesälomasta. Miranda Koskisen kuvitus on Kummajaisten kylän kuumassa kesässä aivan yhtä onnistunutta ja kiehtovaa kuin sarjan ensimmäisessä osassa. 

 

Kirjan päähenkilöitä ovat jo ensimmäisestä osasta tutut korpikyläläiset nuoret, joista osa on siirtymässä kesäloman jälkeen yläkouluun ja osa menossa kuudennelle luokalle. Minulle jäi tuntuma, että tässä osassa suurin rooli on Kaupungissa asuvalla Saralla, joka vierailee usein Korpikylässä asuvan mummonsa luona. Vähemmän huomiota sen sijaan saavat edellisessä osassa keskiössä olleet Sampo ja Niko. Tämä on hieman sääli, sillä nyt kirja  on kansikuvaansa myöten jotenkin tyttömäisempi kuin edeltäjänsä.

Korpikylän kesä on kuuma ja täynnä outoja sattumuksia ja kummallisia tapahtumia. Ilmassa on huonoja ja hyviä enteitä, käärmeitä vilahtelee siellä ja täällä, eikä kesästä puutu myöskään taikuutta. Kuitenkin kirjassa on vähemmän sellaisia yliluonnollisia elementtejä, jotka todella nostattaisivat lukijan ihon kananlihalle. Sen sijaan Kummajaisten kylän kuuma kesä kuvaa erittäin onnistuneesti (esi)murrosikäisten nuorten elämää, jossa päänvaivaa aiheuttavat ihastumiset, kaverit, vanhempien uudet kumppanit ja uudet sisarukset. Opettajat ovat noloja (hih, miten ihanaa!) ja pojat tuntuvat tytöistä useimmiten vielä niin kovin lapsellisilta. Vaikka Korpikylän kaverukset välillä riitelevät, osaavat nuoret useimmiten puhaltaa yhteen hiileen, ja ne nolot aikuisetkin onnistuvat toisinaan yllättämään nuorison myös ihan positiivisesti.

Kummajaisten kylän kuuma kesä on hauska kesäkirja, joka ei ehkä pelotellut minua lukijana edeltäjänsä tavoin, mutta viihdytti kyllä ihan yhtä hyvin. Myös Yöpöydän kirjat -blogin Niina T. piti Kummajaisten kylän kuumasta kesästä. Lue Niinan arvio tästä.

*Saatu kustantajalta

Kummituskertomuksia koululaisille: Kummajaisten kylä

Olen työssäni luokanopettajan huomannut, että moni oppilas kaipaa luettavakseen kirjoja, joissa on jännitystä ja tapahtuu jotain vähän pelottavaa. Nyt tiedän, mitä kirjaa suosittelen kaikille niille isommille alakoululaisille (5.-6.-luokkalaiset, tai open valikoiden lukemana myös 3.-4.-luokkalaiset) sekä yläkoululaisille oppilaille, jotka haikailevat kevyiden kauhujuttujen perään. Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen kirjoittama Kummajaisten kylä (Haamu Kustannus, 2014, arvostelukappale kustantajalta) on oikein oiva teos kaikille, jotka eivät kavahda kertomuksia ihmissusista, vampyyreista ja muista kummajaisista.

Kummajaisten kylä koostuu viidestätoista luvusta eli lyhyemmästä kertomuksesta, jotka voi lukea joko peräkkäin ja jotka toimivat myös yksittäin luettuna. Kirjan kehyskertomuksessa seurataan viides- ja kuudesluokkalaisten Sampon, Saran, Nikon, Annin, Oton ja Karrin elämää yhden vuodenkierron ajan. Päähenkilöiksi nousevat Sampo, sisarukset Nikoja Anni sekä Sampon serkku Sara, joka vierailee paljon Korpikylässä asuvan Miina-mummonsa luona. Tarinoissa on mukana myös iso joukko muita hahmoja, joista kiehtovimpia ovat tarkkanäköinen, etiäisiä saava Miina-muumo, erikoinen erakko Hukkas-Jalo ja tiukkapipoinen opettaja Kalju-Aaro.

Nuorten elämä Korpikylässä vaikuttaa olevan juuri sellaista, kun koululaisten elämä tuntuu yleensä olevan; Kaverit ovat kaikille tärkeitä, mutta toisinaan kaverisuhteet ovat mutkikkaita, kenkku opettaja aiheuttaa harmitusta,  ja vastakkainen sukupuolikin alkaa jo vähän kiinnostaa murrosiän kynnyksellä olevia nuoria. Korpikylässä elämä ei suinkaan aina ole pelkästään tavallista, sillä huhujen ja havaintojen perusteella Korpikylässä voi kohdata esimerkiksi kummituksia, susinaisia ja henkiolentoja. Korpikylän nuoret joutuvatkin karmiviin tilanteisiin jahdatessaan tarinoiden kummajaisia. Varsinkin Sara on kovin innokas selvittämään, onko paikallisissa kauhukertomuksissa perää.

Jokaisen luvun alussa on siihen sopiva mustavalkoinen kuva, jonka on tehnyt Miranda Koskinen. Kuvat ovat omiaan herättämään lukijan kiinnostuksen, ja erityisesti päättömän jäniksen ja hurjan, mustan kissan kuvat ovat mielestäni hienoja. Itse asiassa minä olisin itse laittanut mustan kissan kuvan kanteen, sillä se olisi varmasti hurjuudellaan houkutellut useampia uteliaita nuoria tarttumaan tähän mainioon kirjaan.

Kuten Haamu Kustannuksen julkaisemaan, niin ikään Mervi Heikkilän kirjoittamaan kirjaan Louhen liitto (Haamu, 2015), myös Kummaisten kylään on kustantajan sivuilla tarjolla äidinkielen opettaja Jaana Ala-Huissin (FM) laatimat tehtävät. Opettajana iloitsen tästä kovasti! ;)

Kirjasta ovat aiemmin kirjoittaneet muun muassa myös Jonna/ Kirjakaapin kummitus, Lukutoukka/ Krista, Jonna/ Kirjakaapin avain, Rouva Huu/ Lastenkirjahylly sekä Satu Ekoluoma/ Satun luetut.

Nykyfantasiaa nuorille Kalevalan hengessä: Louhen liitto

Muutama viikko sitten sain ilahduttavan viestin, kun Ullan blogista Ullan Luetut kirjat ilmoitti, että arpaonni oli suosinut minua ja saisin valita kahdeksasta kirjasta yhden itselleni mialuisen. En miettinyt kahta kertaa, kun huomasin, että kirjojen joukossa oli Mervi Heikkilän kirja Louhen liitto (Haamu Kustannus, 2015), joka julkaistiin Kalevalan päivänä.  Louhen liitto on nuortenkirja, joka yhdistää suomalaista muinaisuskoa, tarustoa ja kansanperinnettä nykyaikaan. Kirjassa pohditaan myös ihmisen luontosuhdetta ja rivien välissä kritisoidaan tapaamme kuluttaa luontoa aina riistoksi saakka. 

Kansikuvasta vastaa Riikka Nikko. Kirja on pehmytkantinen ja kooltaan erikoinen,
neliön muotoinen. Mielestäni tämä olisi ansainnut kovat kannet.
Nyt mieskin luuli kirjaa ulkoasunsa vuoksi ensin joksikin luetteloksi.

Kirjan päähenkilö on yläkoulun viimeistä luokkaa käyvä Roona, joka tuntee itsensä erilaiseksi kuin muut ikätoverinsa. Roona muun muassa puhua petojen kanssa, mutta ei oikein löydä yhteistä kieltä ihmisten kanssa. Hän pitää muut tieten tahtien loitolla itsestään, mutta on ystävystynyt lukion ekaluokkalaisen Aleksin kanssa. Nuoria yhdistää rakkaus luontokuvaukseen, vaikka lukija aistiikin jo heti alussa, että nuorten välissä on ehkä muunkinlaista kipinää...

Kun Roona kuulee, että hän on adoptoitu ja pääsee vierailulle biologisen äitinsä luokse, hänelle ja lukijalle alkaa selvitä, miksi Roona on aina tuntenut itsensä erilaiseksi ja ulkopuoliseksi. Tytön biologinen äiti on näet yksi Vanhoista, joiden tehtävä on suojella Louhen maita ja karjaa. Nyt enteet kuitenkin kertovat, että jokin uhkaa Vanhoja, heidän Louhen kanssa tekemää liittoa ja jälkeläistää Roonaa. 

Tapahtuvat kärjistyvät metsän siimeksessä, suonsilmäkkeiden keskellä, kun Roona joutuu kohtaamaan heitä väijyvän pedon silmästä silmään. Tapahtumien keskellä on myös Aleksi, jota Roona huomaa haluavansa suojella viimeiseen saakka. Loppuhuipennuksessa herätetään myös ikiaikainen mahti, joka joutuu puuttumaan maanpäällisiin asioihin vielä kerran...

Louhen liitto on nuorten nykyfantasiakirja, jossa minua kiehtoi taruston nivoutuminen nykyaikaan, mutta toisaalta kirjassa on myös paljon ennalta arvattavia tapahtumia. Jokainen lukija, joka on lukenut nuortenkirjoja -varsinkin romanttisia sellaisia - ymmärtää, että Roonasta ja Aleksista tulee väistämättä pari. Kun juoni eteni, oli loppuratkaisukin jokseenkin arvattava, ja lukijalle tarjottiin myös täkyjä siitä, kuka onkaan se paha, joka uhkaa Roonaa ja Vanhjoja. Roona on kirjassa selvä sankaritar, ja tämä kirja kiinnostaakin luultavasti enemmän tyttölukijoita. Ehdottomasti voisin suositella tätä nuorille, jotka pitävät taruista ja fantasiasta. 

Opettajille muuten tiedoksi, että kannattaa katsoa tämä linkki. Sen takaa löytää Haamu Kustannuksen materiaali, joka on tarkoittetu äidinkielen ja kirjallisuuden opetukseen. Tehtävät linkittyvät Louhen liitto -kirjaan, ja ne on laatinut äidinkielenopettaja Jaana Ala-Huissi.