Satukirja tukee lapsen kerrontataitojen kehittymistä

Esittelin lokakuussa 2017 kirjan Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat. Nyt tuo hyödyllinen, lapsen kerrontataitoja vahvista teos on saanut jatkoa, kun Leena Mäkinen, Anne Suvanto ja Soile Ukkola julkaisivat Kumma-kustannuksen kustantamana kirjan Mitäs nyt, Eetu ja Iitu? - Keksitään yhdessä ratkaisuja -kirjan (arvostelukappale kustantajalta). Tämänkin kirjan kuvat on tehnyt Ina Majaniemi.

Kirjoitin jo ensimmäisen Eetu ja Iitu -kirjan kohdalla, miten paljon ja millä tavalla lapsi hyötyy siitä, että hänen kerrontataitojaa vahvistetaan. Mainittakoon siis lyhyesti, että kerronnalla (tässä kirjassa) tarkoitetaan lapsen taitoa muodostaa valmiiksi sarjalliseen muotoon jäsennetyistä, useimmiten fiktiivisistä kuvista looginen kokonaisuus ja myös taitoa pystyä suullisesti ilmentämään tämä tapahtumasarja (s.108). Tekijöiden mukaan monipuoliset kerrontataidot ovat lapsen hyvinvoinnin kannalta tärkeitä, koska kerronnan ja oman ilmaisun avulla lapsi voi jakaa muiden ihmisten kanssa jo tapahtuneita asioita ja suunnitella tulevaa. Mielikuvituksen avulla syntyneen kielen kehittyminen luo pohjan abstraktille ajattelulle, empatian kehittymiselle ja on tärkeää myös sosiaalisessa vuorovaikutuksessa sekä syy-yhteyksien käsittämisessä (s.112).

Lapsen kerrontataitoja voi harjoittaa monilla tavoilla, ja tärkeää on tietysti kotioloissa keskustella lapsen kanssa ja antaa hänelle aikuisen malli. Myös lapselle lukeminen ja kertomuksista keskusteleminen hyödyttävät lasta. Eetu ja Iitu -kirjoissa näitä taitoja harjoitellaan systemaattisesti kolmen kuvitetun kertomuksen avulla. Kertomusten sisällöt ovat vahvasti arkipäivään liittyviä, ja niissä on paljon lapsille tuttuja tilanteita, mikä helpottaa kertomista. Esikouluikäiset Eetu ja Iitu muun muassa tutustuvat ryhmän uuteen lapseen, pelaavat muistipeliä ja pelastavat pulaan joutuneen kissan. Tarinoissa on selvästi panostettu tunnetaitoihin ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Eräässä tarinassa uusi poika jännittää kovasti uutta ryhmäänsä, toisessa Iitua harmittaa, kun hän häviää muistipelin ja kolmannessa lasten pitää yhdessä ratkaista, kuinka voivat pelastaa kissan.

Lisää kuvatekstiTällaisessa kirjassa on tärkeää, että kuvat ovat selkeitä, tilanteet helposti hahmotettavissa ja tunteet hyvin luettavissa. Majaniemi on onnistunut siinä hyvin.

Tarinoista ensimmäinen on helpoin, ja kertomisen voi aloittaa siitä. Jokaisessa tarinassa aukeamaa kohti pari kysymystä, joiden avulla kertomista voi helpottaa, mutta tekijöiden mukaan tärkeintä on, että jokainen lapsi saa kertoa omalla tasollaan juuri sen verran kuin haluaa. Kerrontatilanteista on hyvä tehdä rauhallisia, ja siksi ryhmät kannattaa pitää tarpeeksi pieninä. Kirjan loppuosassa on esitelty seitsemän erilaista tekniikkaa, joiden avulla aikuinen voi johtaa keskustelevaa kirjan lukemista eli kertomista. Kuten tekijät sanovat, samoja tarinoita kannattaa lukea ja kertoa lasten kanssa useaan kertaan, jolloin kerrontataidot harjaantuvat ja vahvistuvat.

Jokaiseen tarinaan liittyy kuva, jossa asiat ovat ihan vinksin vonksin. Lukija voi etsiä kuvista epäloogisuuksia.

Kirjan lopussa on myös tuhti tieto-osuus siitä kerrontataidoista ja kirjan tarinoiden hyödyntämisestä niiden kehittämisessä. Lisäksi jokaiseen tarinaan liittyy erilaisia harjoituksia, joiden avulla keskustelevaan kerrontatuokioon voi liittää keskustelua ja pieniä kielellisiä tehtäviä. Lisämateriaaleihin kuuluvat paperinuket Puupposen perheestä, tunnetaitokortit, muistipelikortit sekä tarinakortit, joiden avulla lapsen kanssa voi kerrata tarinan rakennetta ja juonen kannalta tärkeitä elementtejä. Olen huomannut, että alkuopetuksessakaan lapsen ei ole vielä helppo automaattisesti muodostaa juoneltaan loogista kertomusta - saatikka sellaista, jossa kerrotaan, miltä jokin asia tuntuu tai mitä siitä seuraa. Siksi näiden korttien avulla tehdyistä harjoituksista on varmasti hyötyä.

Erityisesti näkisin, että tämä kirja olisi todella hyödyllinen 4 - 6-vuotiaiden (päiväkoti)ryhmissä, mutta miksei myös alkuopetuksessa. Toki tätä voi lukea kotonakin yhdessä oman lapsen kanssa, mutta jotenkin näkisin, että pienessä ryhmässä lasten kerronta hyödyttävää toinen toista.


Tässä vielä toinen vinkki kaikille, jotka haluavat tukea ja kehittää lasten kerrontataitoja ja mielikuvitusta (Blogin Facessa tästä jo keväällä kerroinkin):

Giulia Oreccian (suom. Sirpa Vehviläinen) laatima peli Tuhat ja yksi tarinaa - Peli kadonneen mielikuvituksen metsästykseen (Kumma-kustannus, arvostelukappale) kutsuu lapsia kertomaan tarinoita ja käyttämään omaa mielikuvitustaan. Testasimme pelin 3-vuotiaan, 5-vuotiaan ja 7-vuotiaan kanssa. Jokainen sai osallistua ja kertoa tarinan, jossa esiintyi kolme pelilaudalle arvoittua kuvaa. Pitkiä tarinoita ei syntynyt, vaan lähinnä muutaman virkkeen kokonaisuuksia. Pelin äärellä voisi myös piirtää tarinoita, keksiä yhteistä tarinaa ja vaikka näytellä pantomiimia. Vain mielikuvitus on rajana. Omia lapsiani hieman harmitti, koska pelissä ei edetä mihinkään eikä kukaan voita. Ehkä siksi tämä toimiikin parhaiten lapsiryhmässä muutaman lapsen rauhallisena puuhapisteenä, jossa harjoitellaan kerrontataitoja, mielikuvituksen käyttämistä ja kuuntelemista aikuisjohtoisesti

Kuvakirja, jota lukiessaan lapsi saa vaikuttaa tarinan kulkuun: Missä olet prinssi Hurmelo?

Jokin aikaa sitten kirjoitin Lasten Keskuksen julkaisemista nuortenkirjoista, joissa tarinaan oli yhdistetty pelillisiä elementtejä. Nyt Lasten Keskus on julkaissut hieman samalla idealla toimivan kuvakirjan, jossa lapsi itse pääsee vaikuttamaan siihen, mitä tarinassa seuraavaksi tapahtuu. Kysessä on Sylvie Misslin kirjoittama ja Amanda Piun kuvittama kirja Missä olet prinssi Hurmelo? (Lasten Keskus 2017, suom. Rauna Sirola, alkuteos éditions Amaterra, arvostelukappale kustantajalta).

"Tää on kiva kirja just siks, ku tässä on näitä valintoja ja kivat kuvat!"

Kirja lähtee liikkeelle perusaukeamasta, jossa kerrotaan, kuinka kaksi pientä prinsessaa Ruusu ja Josefiina kyllästyvät odottamaan, että Prinssi Hurmelo saapuisi heidän linnaansa. Näppärinä ja nykyaikaisina tyttöinä he päättävät lähteä seikkailemaan ja etsimään prinssiä. Syy, miksi pienten prinsessojen edes kuuluu kohdata prinssi ei ihan aukea minulle, mutta taustalla on varmasti tämä ikiaikainen prinsessasatujen teema, jossa prinsessa löytää lopulta prinssinsä. Aloitusaukeaman jälkeen lukija saa jokaisella aukeamalla valita kahdesta vaihtoehdosta, miten satu jatkuu. Valinta ohjaa lukijan kuvakoodin avulla seuraavalle aukeamalle, jossa edessä on taas uusi valinta.

Sylvie Misslin & Amandine Piu: Missä olet prinssi Hurmelo? (Lasten Keskus 2017)

Hyvin pian esikoiseni hoksasi, että tämä satu ei lopu koskaan! No ihan päättymättömästä tarinasta tässä ei ehkä ole kyse, mutta lukiessamme kirjaa tarina tosiaan pyörsi monta kertaa takaisin lähtöpisteeseen ja prinsessat palasivat kotiinsa löytämättä prinssi Hurmeloa. Sitten he taas lähtivät uudelle etsintäretkelle, joka eteni läpi vaarojen ja seikkailujen aina sen mukaan, mitä lapsi valitsi. Esikoista nauratti, kun palasimme varmaan kolmatta tai neljättä kertaa takaisin linnaan, eikä tarina vieläkään ollut loppunut. Lopulta kuitenkin kävi ilmi, että prinssiä ei edes löytynyt, mutta prinsessat kohtasivat kuitenkin jotain vielä parempaa!

Minusta tämä kirja on onnistuneesti toteutettu, ja päättymättömän tarinan idea on hyvä. Vaikka aukeamia ja siten myös erilaisia valintapaikkoja ei ole edes kovin montaa, niin näistäkin valintayhdistelmistä syntyy monia erilaisia tapoja, joilla tarina etenee. Viisivuotias lukijamme ainakin piti tästä kirjasta kovasti, ja tahtoi lukea sen seuraavana päivänä uudestaan, vaikka ihmettelin, että eikös me jo käyty läpi kaikki mahdolliset valinnat.

Sylvie Misslin & Amandine Piu: Missä olet prinssi Hurmelo? (Lasten Keskus 2017)

Hieman kyllä sisäinen kukkahattutätini nosti närkästyneenä nokkaansa lukiessamme kohdan, jossa prinsessat päätyivät tarinassa erääseen linnaan, jossa vuoteella nukkui kaikin puolin ylimielisen näköinen prinssi. Kaiken huipuksi prinssi vielä kuorsasi niin, että linna raikui. Tytöt totesivat, että prinssi ei ole heille tarpeeksi miellyttävä ja poistuivat hihitellen paikalta. Eikös tämä ole vähän turhaa, henkilön ulkoisiin seikkoihin perustuvaa syrjimistä, jollaista lastenkirjassa ei tarvitsisi olla?

Kirjasta jäi kuitenkin positiivinen fiilis, ja toivon, että tällaisia kirjoja julkaistaan pian lisää. Piun kuvitus on myös veikeää, ja näkisin mielelläni hänen kuvittamiaan kirjoja jatkossakin.

Virvon, varvon eli kuvakirja virpomisesta: Vilma Virtanen virpomassa

Vitsikäs, viihdyttävä, veikeä, värikäs ja valloittava! Nämä kaikkia adjektiivit sopivat loistavasti kuvailemaan Anneli Kannon kirjoittamaa ja Noora Kauton kuvittamaa kirjaa Vilma Virtanen virpomassa (Karisto 2017, arvostelukappale kustantajalta), joka on yhdeksäs kirja Viisi villiä Virtasta -sarjasta. Meidän perheemme lasten tähänastinen suosikki on ollut Veera Virtanen ja esikoulu, mutta kyllä tämä uusin kirja taisi nyt viedä ykköspaikan!

Tämän kirjan päähenkilöksi on päässyt kuusivuotias Vilma Virtanen, joka on tunnollinen ja kunnollinen lukutoukka ja jonka suosikkikirja on Suuri perinnekirja. Vilma on myös kamalan ujo, ja tottunut siihen, että hänen isosiskonsa Veera ottaa päävastuun monista asioista, kuten esimerkiksi virpomisoksien hakemisesta ja virpomisporukan ohjaamisesta ovelta ovelle.

Tänäkin vuonna Virtasen perheen lapset valmistautuvat innolla pääsiäisen tuloon ja virpomiseen. He ovat koristelleet taloa, istuttaneet rairuohoa, hakeneet pajunkissoja ja koristelleet virpomisoksia. Vilma jakaa innokkaana perinnekirjasta hankkimaansa tietoa pääsiäisestä ja kertoilee muille milloin minkäkin pääsiäisperinteen symbolisesta merkityksestä.

Anneli Kanto& Noora Katto: Vilma Virtanen Virpomassa (Karisto 2017)

Vilma joutuu kurjaan tilanteeseen, kun Veera-isosisko yllättäen ilmoittaa, että ei aiokaan mennä virpomaan Vilman kanssa. Hän ottaa mukaansa vain Paavon, muut saavat Veeran puolesta pärjätä omillaan. Vilma ei haluaisi mennä yksin, sillä hän pelkää, että joku vieraista ihmisistä voi olla vihainen tai hän itse saattaa vaikka unohtaa koko virpomislorun!

Anneli Kanto& Noora Katto: Vilma Virtanen Virpomassa (Karisto 2017)

Vilma kuitenkin kerää rohkeutensa ja lähtee pienempien sisarustensa kanssa kiertämään lähiseudun taloja, virpomaan ja toivottamaan onnea tulevalle vuodelle. Tietysti virpomisretken aikana  tapahtuu juuri niin kauhistuttavia ja noloja asioita, kun Vilma on pelännytkin - ja lisäksi Perttu-veli onnistuu nolostuttamaan isosiskonsa suorasukaisilla kommenteillaan muun muassa palkan pienuudesta. Vilma kuitenkin selviää kierroksesta ja saa sen aikana myös uutta itseluottamusta. Eikä häntä haittaa edes se, että kaikki virvottavat eivät välttämättä edes anna heille palkkaa sillä: "Virpominen on tärkeämpää kuin palkka."

Anneli Kanto& Noora Katto: Vilma Virtanen Virpomassa (Karisto 2017)

Kanto on kirjoittanut hauskan kirjan, jossa Virtasen lapsille sattuvat kommellukset ja sattumukset ovat varmasti monelle lukijallekin tuttuja heidän omasta elämästään. Viisilapsisee Virtasen perheenseen mahtuu monta erilaista persoonaa, ja siksi he suhtautuvat virpomiseenkin keskenään hyvin eri tavoin. Vilma esimerkiksi koristelee oksansa huolella, mutta Perttu ei viitsi. Pertulle tärkeintä on virpomisesta saatu palkka, Vilmalle se hyvä mieli, jonka virpojat ja virvottavat saavat. Vilma Virtanen virpomassa -kirjassa ilmeneekin hyvin se koko hässäkkä, joka virpomiseen yleensä liittyy. Vilma Virtasen ääni muistuttelee lukijoita kauniista käytöksestä ja hyvistä tavoista ja antaa ymmärtää, että on huonotapaista kinuta rahapalkkaa tai kommentoida saamansa palkan kokoa tai laatua. Virpomiseen liittyvä tapakulttuuri on kirjoitettu muun tarinan oheen niin taiten, että lukijalle ei jää sellainen olo, että tämän kirjan tarkoitus on vain sormi pystyssä ojentaa huonotapaisia lapsia. Kirja on oikein humoristinen ja lämminhenkinen. Minä olisin kaivannut tällaista kirjaa keskustelunaloittajaksi omassa luokassani viime keväänä, kun puhuimme virpomisesta, hyvistä virpomistavoista ja pääsiäiseen liittyvistä symboleista.

Anneli Kanto& Noora Katto: Vilma Virtanen Virpomassa (Karisto 2017)

Omien lasteni mielestä kaikkein hauskinta tässä kirjassa on sen loppu. Kirjan viimeinen lause saa heidät hihkumaan ja hekottamaan! En paljasta, mikä se on, mutta se liittyy mämmiin... Voinette ehkä arvata?

Pääsenkö minäkin mukaan?

Luulisin, että jokaiselle on tuttua tilanne, jossa on ollut vaikea päästä mukaan muiden leikkeihin, keskusteluihin tai ylipäänsä muista koostuvaan ryhmään. Tällaisessa tilanteessa on tietysti hyvä olla itse aktiivinen, mennä rohkeasti esittelemään itsensä ja kysyä, mahtuuko mukaan. Mutta mitäs sitten kuuluu tehdä, jos ne muut ilmoittavat, että tilaa uusille tyypeille ei enää ole? Tai jos ne muut ilmoittavat, että olet aivan vääränlainen, etkä siksi mahdu mukaan porukkaan?

Nämä ovat vaikeita kysymyksiä, joihin ei edes taida olla oikeita vastauksia. Lasten kanssa työskentelevät henkilöt joutuvat varmasti päivittäin selvittämään yllä kuvatun kaltaisia tilanteita. Parasta tietysti on, jos kukaan ei edes sanoisi, että meidän porukkaamme ei mahdu tai että sinä et sovi joukkoomme. Mutta, jos kuitenkin tulee torjutuksi, on hienoa jos osaisi toimia esimerkiksi niin kuin Ankka toimii kuvakirjassa Pääsenkö minäkin mukaan? (Kustannus-Mäkelä Oy 2017, alkuteos Little Tiger Press 2017, arvostelukappale kustantajalta).

Tässä John Kellyn kirjoittamassa ja Steph Laberisin kuvittamassa lastenkirjassa (suom. Terhi Leskinen) päähenkilö on siis Ankka, joka haluaa uusia ystäviä. Niinpä se päättää liittyä johonkin kerhoon. Ankka käy kysymässä Leijonakerhosta, Käärmekerhosta ja Norsukerhosta, josko se pääsisi mukaan heidän toimintaansa. Jokaisessa kerhossa sille astetaan tiukkoja pääsyvaatimuksia, joita Ankka-poloinen ei täytä. Niinpä se saa jokaisessa kerhossa saman tylyn vastauksen: "Hakemus hylätty!"

Tällainen syrjiminen lannistaisi varmasti lähes jokaisen, mutta Ankkapa päättääkin perustaa oman kerhon. Se nimeää kerhon ensin Ankkakerhoksi, mutta loppujen lopuksi kerho saa uuden hienon nimen: Meidän kerho. Ankalla on vain yksi tärkeä valintakriteeri, ja se kuuluu: "Haluatko kuulua samaan kerhoon meidän kanssamme?" Jos vastaus on Haluan!, on hakemus hyväksytty. Niinpä Ankan kerhoon pääsevät kaikki huolimatta siitä, miltä ne näyttävät, kuulostavat tai mitä ne osaavat tehdä. Eikä taida olla yllätys, että Meidän kerhosta tulee kaikkein suosituin kerho eläinten keskuudessa!

Pääsenkö minäkin mukaan? on ilahduttavan reipasotteinen ja humoristinen kuvakirja näin tärkeästä aiheesta. Kuvitus on kovasti mieleeni, ja pidän siitä, että kuvat ovat erittäin isossa roolissa tässä tarinassa. Omat lapseni hykertelivät naurusta, kun luin kirjaa eläytyen eri eläinten rooleihin, eikä ole ihme, että viikonlopun aikana luimme tämän saman kirjan varmasti ainakin viisi kertaa. Myös lasten isoisä luki tämän heille, ja sivukorvalla kuulin, miten hän lisäsi tarinaan hieman omiaan: "Ja niin kaikki eläimet hyväksyttiin kerhoon huolimatta siitä, oliko heillä nokka, höyheniä, tassut tai vaikka leijonan harja. Kaikki olivat yhtä tärkeitä." Näin juuri! Tämän kirjan kohderyhmää ovat varmasti isommat leikki-ikäiset ja eskarilaiset, mutta minä voisin vallan mainiosti lukea tämän myös ekaluokkalaisille, joita tämä aihe varmasti koskettaa.

Jospa luettaisiin vähän satuja?

Meidän perheessä lapsille luetaan kohtalaisen paljon ääneen. He valitsevat yleensä itse luettavat kirjat, ja valitettavan harvoin luettavaksi päätyy loru- tai satukirjoja. Sadut kuitenkin ovat mainiota luettavaa ja kuunneltavaa, sillä niiden maailmassa mikä tahansa on mahdollista, ongelmat yleensä ratkeavat ja monesti "paha saa palkkansa". Kuvakirjoissa tärkeä rooli on tekstin kanssa kättä lyövällä kuvituksella, mutta satukirjoissa päärooli on tarinalla. Kuvitusta on yleensä vähemmän kuin kuvakirjoissa, eli lukija joutuu ja saa käyttää omaa mielikuvitustaan. Sadun kuunteleminen siis harjaannuttaa kuuntelijaansa keskittymään tarinaan ja käyttämään omaa mielikuvitustaan. Siksi yritän itsekin nyt tsempata ja tarjota lapsille luettavaksi - tai siis kuunneltavaksi - enemmän laadukkaita satuja.

Nyt vinkkaankin teille hyvästä satukirjasta, johon on valikoitunut sekä lyhyempiä että myös hieman pidempiä satuja. Kirjailijat Mervi Heikkilä, Merja Mäki, Kristiina Mäkimattila ja Jussi Matilainen ovat kirjoittaneet yhdessä neljäntoista sadun iltasatukokoelman* Kuu-Koo-Kuukeli ja muita vuodenaikasatuja (Lector Kustannus Oy 2016, saatu kustantajalta). Sadut on siis ryhmitelty tapahtuma-ajankohdan mukaan ryhmiin, vaikka saduissa ei mitenkään erityisesti korosteta kulloinkin kyseessä olevaa vuodenaikaa. Jokainen uusi jakso alkaa Mervi Heikkilän kirjoittamalla lorulla, mikä on oikein onnistunut lisä tähän satukirjaan. Lempeän ja hyväntuulisen kuvituksen on taiteillut Kristiina Mäkimattila (Murupumpula). Kuu-Koo-Kuukeli on oikein näpsäkkä satukirja, jossa minua miellyttävät erityisesti kuvat sekä lorut. Kuvissa tosin harmillisesti näkyy Mäkimattilan käyttämän (akvarelli?)paperin huokoisuus.

Mervi Heikkilä: Syys ja loka, teoksessa Kuu-Koo-Kuukeli ja muita vuodenaikasatuja (Lector Kustannus Oy).
Kuvitus: Kristiina Mäkimattila/ Murupumpula

Tässä satukirjassa seikkailevat sekä ihmiset, eläimet ja tonttukin. Muutamassa sadussa myös metsän puut ovat puhuvia, ja lehmäkin lentää. Satujen joukosta löytyy perinteisempiä satuja, joista yhdessä muun muassa kerrotaan, mistä siilit ovat saaneet piikkinsä ja toinen opettaa pikku untovikoille, että yksin ei koskaan pidä lähteä vesille, varsinkaan ilman pelastusliivejä. Matilaisen saduissa toinen päähenkilö on aina salaperäinen Taika-täti, joka auttaa murehtivaa tai pulaan joutunutta lasta mitä ihmeellisemmin keinoin.

Kuvitus: Kristiina Mäkimattila/ Murupumpula teoksessa Kuu-Koo-Kuukeli ja muita vuodenaikasatuja
(Lector Kustannus Oy)

Luimme Kuu-Koo-Kuukelia esikoisen kanssa siten, että hän valitsi, mitkä niistä tahtoi ensimmäisenä kuulla. Luettaviksi päätyivät Makkaramummoa etsimässä (Mervi Heikkilä), Siilin piikit (Kristiina Mäkimattila), Pikku ja kaamea Kanttu (Mervi Heikkilä) sekä Kuu-Koo-Kuukeli (Jussi Matilainen). Näistä lapsen suosikkisaduksi tuli Pikku ja kaamea Kanttu, jossa mukana oli hitunen jännitystä ja päähenkilöinä suloiset oravat.

Kuvitus: Kristiina Mäkimattila/ Murupumpula teoksessa Kuu-Koo-Kuukeli ja muita vuodenaikasatuja
(Lector Kustannus Oy)

*kustantajan määritelmä

Lapsuuteni kirjasuosikit: Se pikkuinen Lotta

Eräs ehdoton kirjasuosikkini lapsuudessani oli Astrid Lindgrenin kirjoittama ja Ilon Wiklandin kuvittama kertakaikkiaan valloittava kirja Se pikkuinen Lotta (WSOY 1971, 4. painos, suom. Eila Kivikkaho). Moni muukin on varmasti lukenut lapsuudessaan Pukarikadulla asuvasta Nykästen perheestä, johon kuuluvat äiti, isä sekä sisarukset Janne, Minna ja viisivuotias Lotta-tyttö. Tämä minun kirjani olen perinyt omalta äidiltäni, ja sen kuluneista kansista sekä irtolevista ja paikoin tahraisistakin sivuista näkee, että kirjaa on luettu ja rakastettu kovasti.

Lotta oli minusta mitä rohkein tyttö, hieman tuittupäinen ja äkkipikainen, mutta kuitenkin kiltti. Lotta haluaa olla kaikessa yhtä hyvä kuin isommat sisaruksensa, mutta ajautuukin usein kommelluksiin. Lotan mielukuvitus on huimaava, ja ainakin itse hämmästelin lapsena sitä, miten sujuvasti Lotta sepittelee tarinoita ja kertoo niitä sitten aivan totena kanssaihmisilleen.

Kirjassa Se pikkuinen Lotta Lotta herää aamulla huonotuulisena, koska on nähnyt unta, että Janne ja Minna ovat kiusanneet hänen rakasta Nalleaan eli kankaista muu-karhua (= possu). Lotta suuttuu vielä enemmän, kun äiti ei anna hänen pukea päälleen pyhämekkoa, vaan käskee kiskoa päälle pistelevän ja kutittavan villapaida. Kun äidin silmä välttää, ottaa Lotta käteensä askartelusakset ja leikkaa paitaan isoja reikiä. Itselleen ja Nallelle Lotta selittää, että suuri koira tuli ja repi paidan. Lotta ei paidattomana pääse aamupalapöytään eikä iki-kärsivällisen äidin mukaan kaupoilla, vaan jää tuittuilemaan kotiin. Lotta päättää muuttaa pois kurjasta Nykästen perheestä.

Ilon Wiklandin kuvitusta Astrid Lindgrenin kirjassa Se pikkuinen Lotta

Nallen kanssa Lotta menee naapuriin, jossa asuu ihana Vuorisen täti. Täti antaa Lotalle uuden puseron ja lupaa, että Lotta saa muuttaa asumaan hänen pihapiirissään nököttävään salaperäiseen romuvajaan. Muistan edelleen, miten kutkuttavalta lapsena tuntui kuvaus siitä, miten Vuorisen täti ja Lotta siivosivat romuvaraston ja sieltä löytyi jos jonkinlaisia aarteita: nuken kahvikalusto, nukensänky, vaatteita ja kaunis Viola Linnea -nukke. Suorasukainen Lotta myös keksii huiman keinon saada pikkuiseen taloonsa ruokaa. Hän virittää ikkunaan narun ja sitoo sen päähän korin. Tämän korihissin avulla vuorisen täti sitten saa toimitettua Lotalle ruokaa.

Ilon Wiklandin kuvitusta Astrid Lindgrenin kirjassa Se pikkuinen Lotta

Lotan perhe tulee kyläilemään Lotan uuteen kotiin, ja äiti muistuttelee, että Lotta on kyllä aina tervetullut muuttamaan takaisin kotiin, vaikka jolloinkin joulun tienoilla, jos vaan haluaa. Ja isä kertoo, miten kovasti Lotan vanha isärukkaa itkee ja murehtii, kun lastenhuoneessa tulee olemaan illalla yksi tyhjä sänky. Lotan vastaus isälle on - kuten ne usein ovat - kovin pikkuvanha: "Ei sille enää mitään mahda."

Ilon Wiklandin kuvitusta Astrid Lindgrenin kirjassa Se pikkuinen Lotta

Lotta hoitaa hienosti uuden kotinsa talouden pidon, mutta illan tullen kaikki ei olekaan enää yhtä mukavaa ja hienoa kuin päivällä. Laskeva aurinko tekee huoneen nurkkiin outoja varjoa ja ullakon äänettömyys alkaa pelottaa tyttöä. Onneksi isä on aavistanut Lotan ikävän ja tulee hakemaan pikkuisen Lotan kotiin. Omassa kodissa, äidin sylissä Lotta saa myös tunnustettua rikkoneensa paitansa ja pyydettyä äidiltä anteeksi. Ja niinhän se on, että uni tulee parhaiten omassa tutussa sängyssä, oman tutun peiton alla!

Lotta opettelee anteeksipyytämistä muuttoretkensä jälkeen.

Ilon Wiklandin kuvitusta Astrid Lindgrenin kirjassa Se pikkuinen Lotta

Lotta valloitti aikoinaan minun sydämeni vallattomuudellaan, lapsenomaisella uhmallaan ja uskalluksellaan. Myös omat lapseni, varsinkin se viisivuotias, kuuntelevat mielellään tätä Lotta-kirjaa. Lindgren on todella osannut kirjoittaa kirjan, jonka päähenkilöön lapsilukijat voivat samastua vuosikymmenestä toiseen. Tästä kertoo kyllä sekin, että huomasin WSOY:n julkaisevat Se pikkuinen Lotta -kirjan tänä keväänä uusintapainoksena.

Ilon Wiklandin kuvitusta Astrid Lindgrenin kirjassa Se pikkuinen Lotta

Tämä kirja jatkaa "Lapsuuteni kirjasuosikit" -sarjaa. Haasteen säännöt voit lukea täältä. Aiemman postauksen voit lukea tästä linkistä.

Nerokas pieni kirja: Kuka jää yksin?

Keskimmäinen lapseni teki viikolla kirjastosta loistavan kirjalöydön. Hän halusi lainata Stina Wirsénin kirjoittaman ja kuvittaman pienen kuvakirjan Kuka jää yksin? (Schildts 2008, alkuteos Bonnier Carlsen Bokförlag, suomentajaa ei mainittu). Kirja lumosi lapseni jo heti ensimmäisellä lukukerralla, minkä jälkeen tämä pieni ja näennäisesti yksinkertaisen näköinen kuvakirja on luettu jo monen monta kertaa uudestaan.

Kuka jää yksin? kertoo nallesta, joka on surullinen, koska on yksin, vaikka ei halua. Tämä lienee tuttu tunne aika monelle lapselle, ja lukijoiden onkin helppo samastua nallereppanaan, joka istuu yksin tyhjässä huoneessa. 

Minä tarvitsen kaverin, nalle päättää ja soittaa joukolle eläimiä ja kysyy, voiko joku heistä leikkiä hänen kanssaan. Kukaan ei voi, sillä lintu on lähdössä mummilaan, kissa ei ole kotona ja kanilla on toinen kaveri. 

Stina Wirsén: Kuka jää yksin?

Stina Wirsén: Kuka jää yksin?

Nalle tekee kuten monia lapsia ohjeistetaan: Hän kysyy kanilta, eikö mahtuisi leikkiin mukaan. Kani ei helly. "Et, se ei käy!" Nalle suuttuu ja tulee tietysti vielä entistäkin surullisemmaksi tästä torjutuksi tulemisesta.

Stina Wirsén: Kuka jää yksin?

Stina Wirsén: Kuka jää yksin?

Nalle ei kuitenkaan kokonaan lannistu, vaan miettii, mitä voisi leikkiä yksinään. Se ryhtyy piirtämään, mutta aluksi kuvista tulee kovin rumia. Hän kuitenkin yrittää uudestaan, ja lopulta nalle viihtyy hyvin yksikseen piirtelemässä. Nallesta piirtäminen on niin mukavaa, että ei edes halua lähteä kissan kanssa potkimaan palloa, kun kissa tulee hakemaan sitä leikkimään. 

Stina Wirsén: Kuka jää yksin?

Katsohan. Nalle. Hän on yksin, koska hän haluaa olla. (Stina Wirsén: Kuka jää yksin?)

Nalle on edelleen yksin, mutta nyt hän on iloinen. Nyt yksinolo on hänen oma valintansa, eikä tunnu enää lainkaan kurjalta. Nalle on niin tohkeissaan piirtämisestä, että on kissalle tarpeettoman tyly, mutta onneksi lukija huomaa, että kissakaan ei joudu kauaa potkimaan palloa yksinään...

Kuka jää yksin? on lyhyt kirja, ja sen lauseet ovat hyvin yksinkertaisia, joten se sopii luettavaksi pienellekin lapselle. Isompi leikki-ikäinenkin saa kirjasta paljon irti, sillä tarinan hienous piilee siinä, että kirjassa kuvatut tilanteet lienevät tuttuja lähes jokaiselle lapselle. Kuka jää yksin? tarjoaa valtavan monta hyvää keskustelunaihetta kirjaa lukevalle aikuiselle ja lapselle. Kirjan äärellä voi pohtia, miltä yksinäisyys tuntuu, pitääkö kaikki aina ottaa leikkiin mukaan, kuinka toiselle voi sanoa nätisti, että juuri nyt en voi olla kanssasi sekä sitä, että yksinkin voi olla mukavaa. 

Anna ja Elvis ja vaahtokarkkivakooja

"Uudestaan!" vaati esikoiseni, kun olimme saaneet luettua loppuun Maria Kuutin kirjoittaman uusimman Anna ja Elvis -sarjan kirjan Anna ja Elvis ja vaahtokarkkivakooja (Karisto 2017, arvostelukappale kustantajalta). Saimme kirjan eilen ja luimme sen siis vajaa viisivuotiaani kanssa läpi lähes yhdeltä istumalta. En luvannut lukea kirjaa heti uudestaan, mutta kerroin, että meiltä löytyy hyllystä myös sarjan aiempi osa Anna ja Elvis leirillä. Siitäkös lapsi innostui, ja tiedän nyt, mitä luemme hänen kanssaan seuraavaksi (heti kuulemma tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen!).

Kannen kuvan sekä kirjan sisäsivuilla olevat kuvat on tehnyt Katri Kirkkopelto.

En yhtään ihmettele, että esikoinen tykkäsi tästä uusimmasta Anna ja Elvis -kirjasta. Minäkin pidin siitä. Kirjassa on pieni arvoitus, jota Anna ja Elvis yrittävät ratkaista sekä ennen kaikkea sitä vallatonta huumoria, joka minulle on tuttua myös aiemmasta Kuutin kirjasta. Tässä uusimmassa kirjassa Anna, Elvis ja Elviksen isä lähtevät Tampereelle minilomalle. Myös Annan hassutteleva mummo änkeää itsensä mukaan reissuun. Nelikko kiertää Tampereella monia nähtävyyksiä, joissa mekin muuten viime kesänä perheen kanssa vierailimme. He muun muassa hurvittelevat Särkänniemessä, tekevät agenttikokeen vakoilumuseossa ja ihmettelevät mammutteja Vapriikin esihistorianäyttelyssä. Ja kaikkiin noihin paikkoihin ilmestyy myös kummallinen ukkeli tekonenässä, -parrassa ja peruukissa. Anna ja Elvis päättävät ottaa selville, kuka tuo merkillinen mies on, ja lisäksi heitä rupeaa ihmetyttämään, miksi mummo on niin kovasti halunnut mukaan Tamperelle ja miksi mummon laukku on ääriään myöten täynnä karkkia! Kirjan lopussa kaikki arvoitukset ratkeavat, mutta omaksi pettymyksekseni eivät ihan niin jännittävällä tavalla kuin olin ajatellut. Vaahtokarkkivakoojan selitys olisi voinut olla hieman huimempi, mutta mitä siitä, kun kirjan lukeminen oli silti kokonaisuudessaan hauska elämys.

Kuutti osaa kirjoittaa niin, että aikuista ja lasta naurattaa, mutta samalla aikuinen joutuu peilaamaan omaa tapaansa olla vanhempi ja noh, aikuinen. Kuutin teoksissa on suomittu muun muassa Elviksen vanhempien someriippuvuutta ja Annan äidin pakonomaista tarvetta kilpailla paremmuudesta suurperheen äidin kanssa. Tässä uusimmassa teoksessa Kuutti haastaa kirjaa lukevia vanhempia miettimään omaa suhdettaa leikkiin, leikkimiseen ja hassutteluun. Anna on näet sitä mieltä, että kovin moni aikuinen ei enää osaa leikkiä ja että aikuiset ovat kadottaneet hassuttelun taidon - hänen mummonsa onneksi ei ole. 

Joskus jotkut aikuiset sanovat mummoa lapselliseksi, mutta minusta oli parempi , että mummo oli lapsellinen kuin aikuisellinen. Ehkä oikeasti aikuiset eivät pelkää olla välillä lapsellisia. (Anna ja Elvis ja vaahtokarkkivakooja s. 102 - 103)

Kuutin tavaramerkiksi on muodostunut hänen kykynsä kirjoittaa näiden kirjojen sisään lastenkirjavinkkejä, eikä tämäkään teos tee poikkeusta. Esikoinen hihkaisi ilosta, kun kirjassa mainittiin meidänkin lukemamme Ponku, Peetu ja helppo nakki -kirja. Anna rakastaa kirjoittamista ja lukemista, Elvis tykkää pirtää, ja mummo paljastaa kirjoittavansa mielikuvituspäiväkirjaa, jotta saa ikävät asiat pois mielestään. Annalla on lisäksi loistava mielikuvitus ja kyky tehdä havaintoja ympäristöstään. Hän keksii monta hauskaa mielikuvitusleikkiä, joista lukijatkin voivat ottaa mallia!

Anna ja Elvis ja vaahtokarkkivakooja on sarjan viides kirja. Kuutin kirjat sopivat ääneenlukukirjoiksi suunnilleen eskari-ikäisestä ylöspäin, ja itsenäiseksi luettavaksi pienemmille alakoululaisille (1.-3./4. -luokkalaiset).

Suon aarteita - Lasten luontokirja

Suvi Vehmasen (Vehmanen) kirjoittama ja kuvittama runsaasti kuvitettu lasten tietosatukirja Suon aarteita. Lasten luontokirja (Valosat 2016, arvostelukappale kirjailijalta) on todella perinpohjainen tietopaketti suon ihmeellisyyksistä ja sen kaikista aarteista. Vehmanen on itse biologi, ja hänen laaja tietämyksensä luonnosta ja eliöistä näkyy kirjan jokaisella sivulla. Vaikka itse kirja on kirjoitettu saduksi, lomittuu tarinan sekaan yksityiskohtaisia tietoja suosta, suolla asuvista eläimistä, siellä elävistä kasveista ja jopa pieneliöistä. Kun tarinassa mainitaan jokin uusi eläin tai kasvi, on kirjassa nähtävillä myös sen kuva, jotta lukijan on helppo tarkistaa, millaisesta eläimestä tai kasvista nyt puhutaankaan. Vehmanen on myös punonut tarinaan mukaan myös vanhoja uskomuksia, kansantarinoita ja jokusen runonkin.

Kirja koostuu oikeastaan kolmesta osiosta: Aluksi on johdanto, jossa Suo-Ukko Hompoti Pompoti kertoo suosta, sen rakenteesta ja siellä liikkumisesta. Toinen osa on itse tarina, joka kertoo siitä, miten suolle alkaa ilmestyä merkillisä kuoppia, jotka kuivattavat suota. Suokeijut Karpalo ja Suokukka alkavat selvittää, mistä kuopat aiheutuvat. Heille selviää, että peikot yrittävät etsiä suokuninkaan tarumaisen aarteen, ja tietysti keijujen pitää keksiä ovela juoni suojellakseen aarretta ja pelastaakseen rakkaan suonsa. Tarinaosuudessa seurataan elämää suolla huhtikuusta syksyyn saakka. Kolmas osa koostuu suon eläinten ja kasvien omista lyhyistä tarinoista, jotka ovat niitä varsinaisia aarteita... Lopussa on vielä lyhyt sanasta sekä eliöiden lajitteluun perustuva hakemisto.

Suvi Vehmanen: Suon aarteita. Lasten luontokirja (Valosat 2016)

Suon aarteita on melko pitkä satukirja ja siinä on aika paljon tekstiä. Se sopiikin parhaiten alakouluikäisille lapsille ääneenluettavaksi kirjaksi. Tätä kirjaa käyttäisin itse opetuksessa, kun aiheena ovat erilaiset elinympäristöt. Vehmasen kuvitus on hienoa, paikoin jopa loistavaa. Osa kuvista on luonnosmaisia, osa toimisi myös itsenäisinä taideteoksina, joiden värikylläisyys on mielestäni erityisen ilahduttavaa. Kirjailijalta on aiemmin ilmestynyt teokset Lapsen oma luontokirja, Lapsen oma petokirja ja Lapsen oma talvikirja.

Suosikkisivuni!
Suvi Vehmanen: Suon aarteita. Lasten luontokirja (Valosat 2016)

Kuvakirja värien opettelemisen tueksi: Villami löytää värit

Keskimmäinen lapsemme on nyt kahden ja puolen vuoden ikäinen ja innostunut tunnistamaan värejä. Hänen on kovin vaikea muistaa niiden oikeita nimiä, mutta on itse keksinyt väreille uudet nimet, joiden avulla hän kuvailee asioita: "Tämä on tomaatin värinen. Tämä on herneen värinen. Tämä on lumen värinen." Värit tuovat tietysti meille kaikille mieleen hieman eri asioita, eikä lapsi välttämättä hoksaa, että puhun punaisesta, jos esimerkiksi käsken ottamaan mansikanpunaisen paidan kaapista.

Näille mielikuvien luomiselle perustuu myös Marjukka Niemen kirjoittama ja Kristiina Mäkimattilan kuvittama kuvakirja Villami löytää värit (Marketiimi 2016, arvostelukappale kustantajalta). Villami-lampaan seikkailuista luimme lasten kanssa jo kirjasta Utelias Villami (Marketiimi 2015), ja nyt tämän uusimman kuvakirjan äärellä olemme keskimmäisen lapsen kanssa muistelleet värien nimiä ja pohtineet, mitä asioita värit tuovat hänen mieleensä.

Kirjassa pieni Villami-lammas haluaa tietää, minkä värinen hän itse on. Hän on kuullut värien nimiä ja kyselee äidiltä, onko hän punainen tai kenties vihreä. Äiti näyttää Villamille, mikä mikin väri on, ja Villamille tietysti selviää, että hän itse on valkoinen kuin lumi. Villamikin siis oppii värejä, mutta on myös sitä mieltä, että värien nimet ovat vääriä. Värit herättävät hänessä vahvoja mielikuvia, ja esimerkiksi punaisten asioiden ajatteleminen saa hänelle veden kielelle. "Minusta sen nimi pitäisi olla NAMI", touhottaa pikkulammas.

Marjukka Niemi & Kristiina Mäkimattila: Villami löytää värit (Marketiimi 2016)

Kuten edellisessäkin Villami-kirjassa, myös tässä Villami löytää värit -kuvakirjassa on iso fontti, jota hiljattain lukemaan oppineen lapsen on itse helpompi tavailla. Jokaisesta väristä on kirjoitettu tavuttaen ja suuraakkosilla pieni loru, mikä tarjoaa lukemista vielä heikommillekin lukijoille. Vanhempi voi lukea kirjan päätekstin ja lukemista opetteleva lapsi tavutetut kohdat. Yhteislukeminen on muuten mainio keino houkutella lasta lukemaan kirjoja. Ja ehkä jollekin pienelle lukijalle tai kirjan kuuntelijalle jää lorut mieleen, ja ehkä hän niiden avulla oppii muistamaan värien nimet helpommin.

Marjukka Niemi & Kristiina Mäkimattila: Villami löytää värit (Marketiimi 2016)

Värikkäät ja iloiset Aurinkolinnut

Aurinkolinnut-kirja (Karisto 2016, arvostelukappale kustantajalta) on kirjailija Mila Teräksen ja kuvittaja Ilona Partasen yhteistyön värikäs ja hellyyttävä tulos, jonka tarina kannustaa hyväksymään toisen ihmisen hyvää tarkoittavan kutsun tulla mukaan, tarttua käteen ja iloita yhdessä elämästä. Moni ihminen kaipaa toisten seuraan, mutta välillä on vaikea löytää oikeat sanat, liittyä joukkoon tai luopua omasta rauhastaan. Aurinkolinnuissa Natalia Nokkonen oppii, miten onnelliseksi tulee, kun uskaltaa lähteä ulos ja kysyä muilta, saako osallistua leikkiin.

Natalia Nokkonen on aran ja hieman äksyn oloinen aikuinen, joka asuu yksin, mutta siitä huolimatta kattaa aina teekupit kahdelle. Hän on tottunut istumaan huoneensa hiljaisuudessa sanomalehteä lukien. Sitten taloon muuttaa kaksi uutta lasta, Lila ja Jasper, eikä hiljaisuus ole enää rikkumatonta. Lasten nauru kiirii sisään avoimesta ikkunasta, eikä Natalia voi sietää sitä. Natalia karjuu lapsia hiljaiseksi, eikä tahdo mennä mukaan leikkiin, vaikka lapset pyytävät häntä ja vaikka Natalia äkkiä muistaa, miltä hiekkakakut maistuivat kauan aikaa sitten.

Mila Teräs ja Ilona Partanen: Aurinkolinnut (Karisto 2016)

Lasten nauru välkkyy auringossa kaikissa väreissä, mutta Natalian se saa raivoihinsa. Sitten tapahtuu jotain, mikä saa Natalian astumaan ulos kodistaan ja liittymään lasten ilonpitoon. Natalian teepannu menee rikki ja sen kyljessä oleva aurinkolintu tuntuu katsovan suoraan Nataliaan. Natalia keksii, että oikeastaan rikkinäinen kannu sopisi lasten leikkeihin ja kaiken rohkeutensa keränneenä tarjoaa sitä lehtimajaan pystytettyihin leikkikesteihin.

Mila Teräs ja Ilona Partanen: Aurinkolinnut (Karisto 2016)

Ja kas, linnut kannun kyljessä heräävät henkiiin, ne lentävät ympäriinsä ja kutsuvat kaikki tanssiin kanssaan. Natalia ei osaa tanssin askelia, mutta yhtäkkiä se ei haittaa häntä yhtään. Käsi kädessä lasten kanssa on helppo iloita ja oppia. Aurinkolinnut kulkevat toisiin pihoihin ja kutsuvat lisää ihmisiä ilonpitoon. Ja niin Natalia oppii, että elämän ei tarvitse olla pelkästään harmaita uutisia, vaan värikästä naurua, laulua ja leikkia. Hän oppii jättämään ikkunansa auki ja kuuntelemaan kaukaisilta pihoilta kantautuvaa aurinkinkolintujen laulua.

Mila Teräs ja Ilona Partanen: Aurinkolinnut (Karisto 2016)

Mila Teräs ja Ilona Partanen: Aurinkolinnut (Karisto 2016)

Aurinkolintujen tarina avautuu luultavasti aikuisille ja lapsille hieman eri tavalla. Aikuiset ymmärtävät sen merkitykset hieman laajemmin, mutta lapsille tarina kertoo ennen kaikkea siitä, että kannattaa uskaltaa mennä leikkiin mukaan. Yhteinen ilo on moninkertainen ilo. Minun lapseni pitivät kyllä tarinasta, mutta valitettavasti he eivät innostuneet Partasen kuvitustyylistä. Minusta kuvissa on ihanaa niiden upeat värit, ja erityisesti aurinkolinnut ovat kauniita. Ihmishahmot olivat kuitenkin lapsistani kummallisen ja vähän pelottavan näköisiä. Se on todella sääli, sillä tämän takia lapseni eivät halunneet lukea kirjaa kuin pari kertaa, minkä jälkeen he eivät ole enää halunneet tarttua siihen. Sopisiko tämä satu sitten paremmin hieman isommille lapsille?

Värikästä ja iloista vuotta 2017 kaikille teille blogini lukijoille!

Naminälästä karkkiövereihin: Malla ja namigaattori

Näin joulun jälkeen ainakin itselläni usein vaivaava naminälkä on hetkellisesti vaihtunut karkkiövereihin. Liiallinen suklaansyönti on jollain tavalla kostautunut, ja karkin sijaan mieli tekee tavallista makaroonilaatikkoa. Naminälkä ja liiallisesta karkin syönnistä seuraava karkkiähky vaivaamat myös Malla-tyttöä Nina Linnovaaran kirjoittamassa kuvakirjassa Malla ja namigaattori (Myllylahti 2016).

Malla ja hänen pikkuveljensä Matti leikkivät, että nukkekodin asukkailla on siirappivellipäivä. Mallan itsensäkin tekee mieli makeaa, eikä kolottavaa karkkihammsta paikata isän tekemällä makaroonilaatikolla. Malla kihisee kiukusta, koska äiti ja isä eivät ymmärrä, että naminälkä talttuu vain karkilla, ei oikealla ruualla. Malla vannoo, että aikuisena hän aikoo ajatella ja syödä karkkia jatkuvasti, eikä vain suklapalaa salaa silloin tällöin kuten hänen äitinsä tekee. Muu perhe menee syömään makaroonilaatikkoa, mutta kiukkuinen Malla heittäytyy sohvalle haaveilemaan erilaisista karkeista.

Nina Linnovaara & Antti Huovinen: Malla ja namigaattori (Myllylahti 2016)

Tyttö päättää kehittää namigaattorin, joka pystyy luomaan millaisia karkkeja tahansa. Sen avulla hän rakentaa itselleen karkkitalon, jossa jopa vesijohdot ja akvaarion kalat on tehty karkeista. Mallan kuvitelmissa karkkia on kaikkialla, jopa pikkuveljen potassa! Mutta voiko karkkia kuitenkin olla liikaa? Osoittautuu, että voi, ja Malla joutuukin yllättäen pakenemaan päälleensä vyöryäviä mintturakeita ja nilkkoihinsa kiertyviä lakritsinauhoja.

Nina Linnovaara & Antti Huovinen: Malla ja namigaattori (Myllylahti 2016)

Nina Linnovaara & Antti Huovinen: Malla ja namigaattori (Myllylahti 2016)

Nina Linnovaara & Antti Huovinen: Malla ja namigaattori (Myllylahti 2016)

Makea uni muuttuukin vatsaa nipisteleväksi painajaiseksi, josta isä hänet onneksi herättää. Unen jälkeen naminälkä on yllättäen poissa, ja isän tekemä makaroonilaatikko maistuu Mallalle oikein hyvin. Mutta sitä Malla ei todellakaan aio myöntää äidille ja isälle. Illalla vuoteessa tyttö löytää tyynynsä alta ihanan yllätyksen: suklaasydämen, jonka sisus on ihanaa vadelmaa. Hän syö sen nautiskellen ja tallettaa konvehdin kauniin paperin sänkynsä alla olevaan purkkiin. Äidille ja isälle Malla ei aio kertoa löytämästään aartesta mitään - aikuiset eivät kuitenkaan uskoisi.

Nina Linnovaara & Antti Huovinen: Malla ja namigaattori (Myllylahti 2016)

Linnovaaran tarinassa karkki tosiaan on pääosassa. Ja vaikka tarinan lapsi on ihan vakuuttunut, että äiti ja isä eivät ymmärrä hänen karkkihimoaan, niin kyllä ainakin minä tunnistan naminälän ja ymmärrän hyvin, miksi tyttö haaveilee omasta namigaattorista ja karkkitalosta. Malla ja namigaattori selvästi vetoaa myös minun lapsiini, joista varsinkin keskimmäinen haluaa lukea kirjan uudestaan ja uudestaan. Kirja tuo mieleen tarinan Hannusta ja Kertusta, jossa ihanan piparkakkutalon ja sen pihapiirin herkkujen natustaminen kostautuu, kun lapset joutuvat taloa asuttavan noidan vangeiksi. Molemmat tarinat viestivät, että liika makean syöminen on pahasta, ja seurauksena on ikävä ja huono olo. Malla ja namigaattori -kirjan loppu on kuitenkin lohduttava: pikkuinen määrä makeaa hitaasti nautiskeltuna on kuin suloinen lahja, joka tekee saajansa ja syöjänsä onnelliseksi.

Kirjan on kuvittanut Antti Huovinen, joka on taidemaalari ja graafikko. Kuvat eivät ole tarkkarajaisia, vaan niissä näkyy Huovisen kynän luonnostelujälki ja ilmeisesti vesivärillä tehty värityskin on hieman summittaista. Ihmishahmot ovat ilmeikkäitä mutta myös paikoin jopa hieman luontaatyöntävän näköisiä. Malla ja namigaattorin kuvitus ei siis ole kaikin paikoin mieleeni, mutta täytyy sanoa, että Huovisen valitsemat kuvakulmat ovat kuitenkin hauskoja. Ja lapseni riemuitsevat löytäessään kuvista heille itselleen tuttuja karkkeja!