Lapsuuteni kirjasuosikit: Aino ja tuhmat luistimet

Aloitan Lapsuuteni kirjasuosikit -lukuhaasteeni esittelemällä minulle rakkaan, paljon luetun ja tälläkin hetkellä hyvin ajankohtaisen kuvakirjan. Kyseessä on Kristiina Louhen kirjoittama ja kuvittama teos Aino ja tuhmat luistimet. Kirja on ensimmäisen kerran julkaistu vuonna 1987 Amer-yhtymä Oy Weilin+Göösin kustantamana. Minun kappaleeni on ilmestynyt 1990 (Oy Satusiivet - Sagovingar Ab), ja muistan saaneeni sen Lasten Parhaat Kirjat -kirjakerhosta, johon ihanat vanhempani olivat minut viisaasti liittäneet.

Kirjan ja koko Aino-sarjan päähenkilö on Aino-tyttö, joka tässä kirjassa on noin kuusivuotias. Hän on saanut joululahjaksi uudet, kiiltävät luistimet, ja pystyy jo kuvittelemaan, miten liihottelee jäällä kuin perhonen. Vaan, mitä ihmettä?! Kun äiti vie Ainon ensimmäistä kertaa jäälle, huomaa Aino, että luistimet eivät tahdokaan totella häntä. Jää kaatuvan tytön pepun alla on kivikova, ja tämä haluaa luistimet pian pois jalasta. Vaikka äiti kuinka lohduttaa, että luistelemaan oppiminen vaatii harjoittelua, kuten melkein kaikki kivat asiat, ei Aino tahdo innostua harjoittelusta. Se kuulostaa kovin ikävältä puuhalta.

Kristiina Louhi: Aino ja tuhmat luistimet

Kristiina Louhi: Aino ja tuhmat luistimet

Aino ei käy päiväkodissa, vaan on päivisin äitinsä ja pienen Nyytti-veljensä kanssa kotona. Ainon ystävä Sanna on jo koululainen, ja yhdessä tytöt leikkivät usein koulua. Silloin Aino kyllä osaa kaikki Sanna-opettajan määräämät tehtävät aivan helposti. Ja kuinka ollakaan, erään leikkikoulupäivän päätteeksi Sanna-opettaja keksii, että vielä voitaisiin pitää luistelutunti. Aino parka...

Kristiina Louhi: Aino ja tuhmat luistimet

Pian Sannan luistimet kiitävätkin jään pinnalla kovin kauniisti ja helpon näköisesti, mikä harmittaa Ainoa ensin kovasti. "Sanna on ehtinyt harjoitella paljon kauemmin kuin sinä", lohduttaa äiti, ja pian Sanna tulee ja vie Ainon kanssaan jäälle. Käsikädessä kaatuminen ei haittaa yhtään niin paljon kuin yksin kaatuminen, huomaa Aino. Kesken luisteluharjoitusten Ainon pikkuveli lähtee omille teilleen, ja äiti ja Aino säntäävät tämän perään. Siinä rytäkässä Aino luistelee aivan huomaamatta koko kentän päästä päähän eikä pyllähdä kertaakaan. Tämä onnistunut luistelukerta saa Ainon taas innostumaan harjoittelusta, ja luistelua jatketaan taas seuraavana päivänä.

Kristiina Louhi: Aino ja tuhmat luistimet

Kristiina Louhi: Aino ja tuhmat luistimet

Aino ja tuhmat luistimet on realistinen ja herttainen kuvakirja, johon muistan olleen helppo samastua silloin vajaa kolmekymmentä vuotta sitten. Muistan, että pidin erityisesti pehmeistä ja lämminsävyisistä kuvista. Louhella on kyky kuvata lapsen arkea niin taianomaisen taitavasti, että hänen kirjansa hurmaavat lapsia vuodesta ja oikeastaan vuosikymmenestä toiseen. Voin sanoa, että yhä edelleen tämä kuvakirja kiinnostaa ainakin omia lapsiani. Meidän perheessä luistelutreenit kummankin isomman lapsen kanssa on aloitetu mentaaliharjoittelulla, eli lukemalla tämä kirja (myös siis lasten pyynnöstä) useaan otteeseen enne luistimiin hyppäämistä!

Tästä siis starttasi omalta osaltani Lapsuuteni kirjasuosikit -lukuhaaste. Haasteeseen on ilmoittautunut mukaan jo monta innokasta lukijaa. Mukaan voi tulla koska vaan haasteen aikana, joten liity ihmeessä sinäkin muistelijoiden joukkoon!

Talven lukuhaaste 15.10.2014-28.2.2015 KOONTI

Nyt on aika tehdä koontipostaus Ullan Luetut kirjat -blogin Ullan aloittamasta haasteesta Talven lukuhaaste 15.10.2014-28.2.2015. Hyppäsin haasteeseen mukaan, kun syksy oli kääntynyt jo talveksi, ja meillä luettiin jo suurella innolla talvisia kirjoja. Niinpä luin kirjat haasteeseen hieman nurinkurisessa järjestyksessä alkaen talvi- ja jouluaiheisista kirjoista ja lopettaen syksykirjoihin. 

Kuva on Ullan haastekuva.

Tuntui muuten, että syksyisiä lasten- ja nuortenkirjoja on huomattavasti vähemmän kuin talveen ja jouluun liittyviä kirjoja. Olenkohan oikeassa? Nyt jos joku heti muistaa jonkin hyvän syksyaiheisen lastenkirjan, kirjoita ihmeessä vinkki kommenttiboksiin!

Mutta nyt asiaan. Luin monia talvi- ja joulukirjoja, mutta valitsin tähän haasteeseen ne, joita vielä erityisesti haluan nostaa esille. Kas tässä:

SYKSY

Zdenek Miler, Katerina Miler, Hana Doskocilová: Myyrän syysleikit (Tammi, 2008)

• esikoisen valitseman pahvikantinen taaperokirja

Reetta Niemelä, Leena Lumme: Milja syksy (Otava, 2003)

• informatiivinen lasten kuvakirja

TALVI

Mila Teräs, Karoliina Pertamo: Telma ja taikojen talvi (Otava, 2014)

• alakouluikäisille suunnattu tarina Telmasta, jonka elämässä on sopiva hippunen taikaa

Il Sung Na: Hrrrr Talven tarina (Egmont/ Kirjalito, 2012)

• taaperokirja, jonka kaunis kuvitus ihastutti, samoin leikki-ikäiselle sopivat tietoiskut talvehtimisesta

JOULU

Maikki Harjanne: Mintun joulukirja (Oy Satusiivet - Sagovingar Ab, 1990)

• ihanan arkista joulun odotusta Mintun kanssa

Johanna Förster, Katri Kirkkopelto: Mustan possun valkea joulu (Lasten Keskus, 2006)

• alakouluikäisille suunnatun Musta possu -sarjan toinen osa, jossa arkirealismi sekoittuu mystikkaan ja sopivan mustaan huumoriin

Tähän haasteeseen oli hauska ja helppo osallistua. Vaikeaa oli valita monista hyvistä kirjoista ne, jotka päätin esitellä tässä koontipostauksessa. Mukaan olisivat yhtä hyvin voineet päätyä muun muassa lopputalveen sijoittuva Markku Karpion Selviytymispeli (Tammi, 2014) sekä Pirkko Vainion Majakan jouluvalo (Lasten Keskus, 2014). Päätin kuitenkin pysytellä tuossa kaksi kirjaa/ kategoria -ajatuksessa. Kiitos Ullalle mainiosta haasteesta!

Sallan ja Samulin joulutouhut

Tämän päivän luukusta paljastuu kirja, joka oli yksi lapsuuteni joulukirjasuosikeista. Sallan ja Samulin joulupuuhat on Gunilla Hansonin kirja (Oy Satusiivet - Sagovingar Ab, 1989), joka nimensä mukaan kertoo Sallan ja Samulin jouluvalmisteluista. Kirja on tullut minulle aikoinaan Lasten Parhaat Kirjat -kirjakerhon kautta.

Kirjan alussa perheen lapset - Salla ja Samuli - tulevat aatonaattona innoikkaina isän kanssa kertomaan äidille, että nyt leivotaan jouluherkkuja. Äitipä onkin sitä mieltä, että ensin on koko talo saatettava suursiivouksella siistiksi ja joulukuntoon. Koko perhe panee yhdessä tuulemaan, ja vaikka äiti keksiikin koko ajan uusia siivouskohteita, pääsevät lapset vihdoin leipomaan piparkakkuja ja taiteilemaan joulumakeisia. Ja voi, että, miten herkullisilta Sallan ja Samulin kätten jäljet näyttävät! Muistan vieläkin, miten itse lapsena ihailin kuvan karamelleja ja toivoin, että mekin tekisimme samanlaisia joululahjoja kotona. Miksihän en muuten koskaan pukenut tätä ajatustani sanoiksi...?

Kaikessa kiireessä ja tohinassa perheelle käy kuitenkin kaksikin kömmähdystä. He meinaavat unohtaa käydä ostamassa joulukuusen ja saavat siksi tyytyä aivan liian korkeaan kuuseen, jonka latva sidotaan loppujen lopuksi rusetille. Todella iso harmi on kuitenkin se, että äiti on siisvousvimmassaan erehdyksessä heittänyt kuusen koristeet menemään. Arvatkaa vaan, samastuinko Samulin ja Sallan pahaan mieleen, joka heille tuli, kun kuusi jäi aivan vaille koristeita. Onneksi aattoaamuna selviää, että kuusi ei jää tänäkään vuonna koristeitta, sillä Sallan ja Samulin leipomuksille on löytynyt ihan uusi käyttötarkoitus...

Tämä kirja viritti minut lapsena joulutunnelmaan, ja tänään luen sen iltasatuna omalle esikoiselleni. Saa nähdä, mitä hän pitää tästä vanhasta suosikistani.

Tässäpä olivat tämän vuoden joulukirjat. Nyt blogi hiljenee joulun ajaksi. Toivotan kaikille teille lukijoille oikein ihanaa joulua. Nauttikaa pyhistä, ja toivottavasti pukki tuo teille oikein monta hauskaa, jännittävää ja viihdyttävää joululahjakirjaa!

Joulunodotusta Mintun kanssa

Mintun joulukirja on Maikki Harjenteen kirjoittama ja kuvittama joulukirja (Oy Satusiivet - Sagovingar Ab 1990, 1. Painos Otava, 1989), jossa Minttu odottaa joulua, napsii laatikosta joka aamu yhden mummin lähettämän omenan (mikä mainio joulukalenteri-idea!) ja tekee perheensä kanssa erilaisia jouluaskareita.

" - Nyt on enää laatikollinen päiviä jouluun. Meidän täytyy kirjoittaa joulupukille." (Minttu teoksessa Mintun joulukirja)

Muistan tämän joulukirjan hyvin omasta lapsuudestani, ja Mintun ja Villen jouluisat puuhat tuntuivat itsestä oikein hauskoilta ja kotoisilta. Tykkään tästä kirjasta edelleen, ja myös esikoinen kuunteli tämän kirjan mielellään. Tämä kirja olikin hänestä selvästi kiinnostavampi kuin pienemmille lukijoille tarkoitettu Mintun joulu, josta kirjoitin jo aiemmin. Mintun joulukirjan kuvitus on värikkäämpään kuin Mintun joulussa ja miellytti siksi ainakin omaa visuaalista silmääni enemmän. Harjanne on luonut sivuille joulutunnelmaa oikein kunnolla ripottelemalla jouluisia yksityiskohtia sinne sun tänne aina lasten vaatteista talouspaperiin asti. Tekstiä A4-kokoisilla sivuilla on juuri sopivasti kolmevuotiaankin kuunneltavaksi.

Näin aikuislukijana huomasin, että Harjanne on taitavasti tehnyt kirjansa niin, että lukijat voisivat halutessaan itsekin kokeilla Mintun ja Villen tekemiä joulupuuhia omassa kodissaan. Harjanteet kuvat suorastaan kutsuvat lukijaa painamaan omat jouupaperinsa, askartelemaan joulukuusenkoristeita ja tekemään sätkynukkeja. Mintun joulu tarjoaakin joulunodotukseen kuin huomaamatta mitä mainioimpia puuhasteluvinkkejä.

Ja onpa tässä kirjassa mukana myös hieman salaperäisyyttäkin kaapissa asuvan Folke-tontun hahmossa...

Tämä kirja osallistuu Ullan Luetut kirjat -blogin Talven lukuhaaste -haasteeseen.

Pekka Töpöhäntä ja joululahjavarkaat

Moni varmaan on lukenut omassa lapsuudessaan tarinoita tästä sydämellisestä, hännättömästä kissasta, joka joutuu usein ilkeän Monni-kissan pilkkaamaksi, mutta jolle lopulta käy kuitenkin aina hyvin, kun Monni puolestaan saa nenilleen. Löysin vanhempieni kätköistä laatikon omia vanhoja satukirjojani ja siellä vastaan tuli tämä ihastuttava Göstä Knutssonin kirjoittama (suom. Terttu Liukko) ja Lucie Lundbergin kuvittama joulukirja Pekka Töpöhäntä ja joululahjavarkaat (Oy Satusiivet - Sagovingar Ab, 1989).

Tässä kirjassa Pekka Töpöhäntä ja Maija Maitoparta ovat perustaneet perheen, ja heillä on kolme lasta: Mai, Muh ja Murre. Mai on varsin tomera tyttökissa, joka pitää kuria vallattomille veljilleen. Kirjan alussa Töpöhännän ja Maitoparran kotona valmistellaan kiireen vilkkaa joulua. Maija siivoaa, ja Pekka on lähtenyt joululahjaostoksille. Rahaa Pekalla on mukanaan viisi markkaa tulitikkurasiassa. Pekka-ressukka töppäilee tavaratalossa, kun ei oikein osaa kulkea liukuportaissa, ja tulitikkurasiastakin löytyy kolikoiden sijaan pari tulitikkua. Ja tietekin on niin, että Monni on todistamassa jokaista kömmähdystä, eikä Pekka töpöhäntä säästy Monnin pilkalta tässäkään kirjassa. Pekka-parka joutuu palamaan kotiin perheensä luo tyhjin käsin.

Onneksi perheen jouluvieraaksi saapuu pidetty Trisse-kissa, joka vie Maijan ja Pekan katsomaan tv-esityksen filmaamista. Hän usuttaa Pekan Monnia vastaan tietokilpailuun. Kiero-Monni koittaa tietysti vilpillisin keinon voittaa itselleen palkintona olevat kymmenen markkaa ja nöyryttää siinä samalla Pekkaa. Vaan Pekkapa onnistuu sekä voittamaan Monnin että hauskuuttamaan yleisiöäkin siinä sivussa. Monni saa tarinan lopussa ansionsa mukaan, kun selviää, että hän on syyllinen Pekan viisimarkkasenkin katoamiseen. Paksu Tirisse-kissa näet istuu Monnin komealle hännälle koko tv-yleisön edessä. Loppujen lopuksi Pekka siis saa ostettua koko perheelleen oikein hienot lahjat, ja Maijan ja Pekan perheessä juhlitaan joulua suurella riemulla.

Lucie Lundbergin kuvitusta teoksessa Pekka Töpöhäntä ja joululahjavarkaat
Taitto on aavistuksen sekava, mutta muistan kuvien kiehtoneen minua kovasti lapsena.

Jotenkin minulla on hämärä muistikuva, että ihmettelin pienenä, miten perheen isä voi olla noin poloinen reppana. Eikö isien pitäisi osata kaikki? Muistan, miten minua pienenä säälitti, kun Monni pilkkasi Pekkaa ja miten iloitsin, kun Monni sai ansionsa mukaan. Hieman hassulta tuntui tällainen suoraviivainen paha-saa-palkkansa -ajattelu, mutta näinhän se lasten saduissa usein menee. Eikä Pekka sorru tässä kirjassa pilkkaamaan Monnia tai ilkeilemään, vaan pysyy kilttinä kissana eikä alennu Monnin tasolle. Ja tietysti pitää muistaa, että Göstä Knutsson ensimmäiset Pekka Töpöhäntä -kirjat julkaistiin 1930-luvun lopussa. Tämänkin kirjan kieliasu on jo hieman vanhahtavaa, mutta kyllä tätä kuvakirjaa varmasti tullaan lukemaan meidänkin perheessämme, jahka omat lapseni vielä hieman kasvavat. Tekstiä on vielä liian paljon, jotta esikoinenkaan jaksaisi tätä seurata.