Joululahjakirjoja lapsille ja nuorille

Hihkuin sisäisesti riemusta, kun erään tokaluokkalaisen oppilaani isä kertoi lapsensa toivoneen joululahjaksi kirjoja - siis kirjoja monikossa! Kyseinen lapsi on osannut lukea jo ennen kouluun tuloa, mutta vasta nyt innostunut kirjoista. Mieltäni lämmitti, kun kuulin, että toivelistalle on päässyt myös Harry Potter -saagan neljäs osa, luimmehan koulussa yhdessä ensimmäisellä luokalla sen ensimmäisen osan yhdessä ääneen. 

Kirjat ovatkin mielestäni mitä parhain joululahja, ja siksi päätin tänäkin vuonna jakaa teille blogini lukijoille kirjalahjavinkkejä. Toki kaikki kirjat, joita olen blogissani vuoden aikana esitellyt ovat mainioita lahoja, mutta tähän postaukseen listasin kirjat, joista suurinta osaa en aiemmin ole vielä esitellyt. Listalta löytyy kirjoja kuvakirjoista nuortenromaaneihin ja lasten tietokirjoihin. Mukana on myös pari sarjakuvakirjaa ja yksi äärettömän kaunis satukirja. Toivottavasti löydätte listalta hyviä kirjalahjoja!

Kuvakirjoja

Carl Johansonin upeasti kuvittama ja kirjoittama sanakuvakirja Lentävä sanakirja (Etana Editions 2019, suom. Kirsikka Myllyrinne, saatu kustantajalta) esittelee erilaisia lentäviä kulkuneuvoja, joista osa on varsin mielikuvituksellisia kuten esimerkiksi jakkararaketti, rakettimakkara ja teleskooppilentokone. Mukana on toki ihan oikeita, olemassaolevia lentohärveleitä, Wrightin veljesten lentokoneesta jumbojettiin. Tämä kirja sai lasteni mieleikuvituksen lentämään: lapset keksivät hassuille lentohärveleille omia, kuvaavia nimiä ja osan kuvista myös värittivät itse. Kirjassa nimittäin kirkkain värein väritettyjen kuvien joukosta löytyy myös kuvia, joista värit on jätetty kokonaan pois. Ihania idea, minkä ansiosta lapsi pääsee osaksi kirjan tekemistä.

Niin ikään lapsia osallistavan lukukokemuksen tarjoaa Chloé Pararnaun kirjoittama ja kuvittama kuvakirja Orkesteri karkuteilla - Postikortteja maailmalta (Etana Editions 2019, suom. Leena Virtanen, saatu kustantajalta). Tämä kirja on klassinen etsintäkirja, eli isoille aukeamille on piilotettu henkilöitä, joita lapsi saa etsiä. Etsittävät henkilöt ovat orkesterin jäseniä, jotka ovat yhtäkkiä lähteneet lomalle ympäri maapalloa. He lähettävät kohdemaista postikortteja, jotka vihjaavat minkä soittajan kustakin kuvasta, eli maasta, kuuluu etsiä.

Myös Rinna ja Sami Saramäen kirjoittamassa Taskulamppuseikkailu-sarjan uusimmassa kuvakirjassa Maan uumeniin (WSOY 2019, saatu kustantajalta) lapsi pääsee ikään kuin osallistumaan kirjan tapahtumiin, sillä jokaisesta kirjan aukeamasta paljastuu salaisuuksia, kun sivua valaisee sen takaa taskulapulla tai vaikka kännykän valolla. Tarina on kirjoitettu vuoropuhelun muotoon ja se johdattaa lukijan retkikunan mukana hylättyyn kaivokseen sieltä maanalaisiin käytäviin ja lopulta geysirin alle. Lukija saa valtavasti tietoa maapallon rakenteesta ja tuliperäisyydestä jännittävää kertomusta seuratessaan. Tämä kirja oli etenkin esikoisestani yhtä kiehtova kuin sarjan ensimmäinenkin osa Meren syvyyksiin. 

Mikäli haluaa antaa lapselle lahjaksi hempeän kuvakirjan, joka kertoo antajan rakkaudesta lahjan saajaa kohtaan, kannattaa valita lahjakirjaksi esimerkiksi suloinen Annan sinulle maailman (Kustannus-Mäkelä 2018, saatu kustantajalta). Tämä hempeä kuvakirja perustuu toistoon; Alkuaukeaman jälkeen jokaisella aukeamalla äiti puhuttelee vastasyntynyttä lastaan aloittaen: "Annan sinulle...". Äiti lupaa näyttää pienokaiselleen muun muassa aikaisen aamun sarastuksen, kasteisen niityn kukoistuksen. Pomppivat sammakot, koirat possut ja lammikot. Pilvet nuo vuoria saartavat, kotkat taivaalla kaartavat. Kuvat ja äidin runotellen kirjoitetut sanat kuljettavat lukijan ympäri maailman metsistä meriin, taivaisiin ja tähtiin. Äiti lupaa näyttää lapselleen sen kaiken. Tunteellisen tekstin on kirjoittanut Stacy McClearyn ja sen on suomentanut Raija Rintamäki. Hieman utuiset ja pehmeä-ääriviivaiset kuvat on taiteiluillut Carmen Saldaña.

Upeasti kuvitettu Lintu Sininen (Lasten Keskus 2019, arvostelukappale) on myös oiva lahjaidea kaikille, jotka rakastavat perinteisiä satuja, kauniita kuvia ja hienoa musiikkia. Katri Kirkkopelto on uudelleenkirjoitanut Zacharias Topeliuksen klassisen satunäytelmän Lintu sininen, joka on itseasiassa vanhan ranskalaisen kansantarinan muunnos 1800-luvulta. Tarinassa kaukaisen maan kuningas nai uuden vaimon, joka inhoaa kuninkaan kaunista tytärtä Florinnaa, ja haluaisi naittaa tämän hölmölle melumestri-Holofernekselle. Oman tyttärensä Rosamundan uusi kuningatar sen sijaan näkee prinssin puolisona. Käy kuitenkin niin, että prinssi Amundus ja Florinna rakastuvat, eikä prinssi suostu naimaan Rosamundaa. Kuningatar Sibylla taikoo tämän siniseksi linnuksi ja sulkee Florinnan torniin, jossa sininen lintu käy salaa tapaamassa rakastettuaan. Kun äitipuoli pääsee selville tästä, hän yrittää surmata sinilinnun. Onneksi suuri velho Deoletus on rakastavaisten puolella ja voittaa taistelussa pahan kuningattaren. Kuten kaikissa saduissa kuuluu, myös tässä tarinassa rakastavaiset saavat toisensa. 

Kirkkopellon maalaamat kuvat ovat suorastaan taianomaisia, ne huokuvat satumaista tunnelmaa ja ovat viimeistä yksityiskohtaa, jokaista kimallusta, kukan terälehteä, linnun sulkaa ja leningin pitsiä myöten loistavia. Tämä hieno satukirja on täydennetty Jonne Valtosen säveltämällä musiikkicd:llä, jossa Jussi Makkonen ja Nazig Azezian soittavat sellolla ja pianolla Vaasan kaupunginorkesterin solisteina.

Tietokirjat

Ihanan iljettävät tiedekokeet (Kustannus-Mäkelä, suom. Terhi Leskinen, saatu kustantajalta) on mitä parhain lahja lapselle, joka rakastaa tiedettä, asioiden tutkimista ja kemiaa. Kirjassa on ohjeet 16 tieteelliseen kokeeseen, joissa tarvittavat aineet löytyvät pääosin omasta kodista. Kokeiden luvataan sisältävän kaikkea ällöttävää: limaa, mönjää ja hajuja. Oivallista kuitenkin on, että pelkkä ällöttävyys ei ole kirjan pointti, vaan kokeessa havaittavan ilmiön takana olevat mekanismit selitetään pienelle tutkijalle, hänelle annetaan vinkkejä, miten koetta voi soveltaa ja mikä oikean maailman ilmiö "on sukua" kokeessa saadulle havainnolle. Kirjan on kirjoittanut Kris Hirschmann ja humoristisesti kuvittanut Santy Gutiérrez.

Ihastuttava Tärkeitä tietoja eläimistä on saanut jatkoa, kun Maja Säfström on kirjoittanut uuden tietokirjan - tällä kertaa eläinten lapsista. Tärkeitä tietoja eläinvauvoista (Nemo 2019, suom. Nina Tarvainen) on yhtä kiinnostava kuin edeltäjänsä ja sisältää yllättäviä ja häkellyttäviä tietoa myös sellaisista eläinlajeista, joiden olemassaolosta en edes tiennyt. Esikoinen lukee minulle tätä kirjaa nyt ääneen ja ihmettelemme yhdessä kirjan tarjoilemia ällistyttäviä faktoja. Tieseittekö esimerkiksi, että virtahepovauvat voivat juoda maitoa emon nisästä veden alla tai, että niilinkrokotiilitkaivavat munansa maahan, ja maan lämpötila määrittelee tulevien poikasten sukupuolen? 

Historiasta kiinnostuneille suosittelen lämpimästi arkeologiaa ja arkeologisia löydöksiä mielenkiintoisella tavalla esittelevää tietokirjaa Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita - Nuoren arkeologin käsikirja (Atena 2019, saatu kustantajalta). Tämä kirja on kirjoitettu selkeästi ja mielenkiintoisesti niin, että nuorten lukijoiden on helppo ymmärtää lukemaansa. Kirja käy Suomen historian läpi arkeologisten löytöjen valossa keskiajasta kivikauteen. Kuva- ja mediataiteilija Helkalan piirtämät kuvat ovat havainnollisia ja täydentävät tekstiä hienosti. Lapsilukijan mielenkiintoa lisäävät Outo juttu -tietoruudut ja kiehtovat arvoitukset, joita lukija saa pohtia monivalintakysymysten avulla. Kaikesta huomaa, että kirjan tekijät Ilari Aalto ja Elina Helkala ovat rautaisia ammattilaisia ja kaksikko onkin julkaissut aiemmin aikuisille suunnattuja historia-aiheisia tietokirjoja. Aalto on itse ammatiltaan arkeologi ja keskiajantutkija.

Sarjakuvakirjat

Dav Pilkeyn kirjoittamia ja kuvittamia Koiramies-kirjoja (Tammi, suom. Jaana Kapari-Jatta) olen esitellyt blogissa aiemminkin, mutta nämä haluan silti nostaa esiin myös tässä postauksessa. Koiramies kirjoista pitäävät nimittäin todella monet tokaluokkalaiset oppilaani - etenkin pojat -, sillä nämä kirjat ovat hauskoja ja värikuvitettuja. Ne viihdyttävät sellaistakin lukijaa, jonka lukutaito ei ole vielä kovin vahva, sillä tekstiä on vähän ja kuvat itsessään vievät tarinaa eteenpäin. Sarjasta on nyt ilmestynyt kaksi osaa ja kolmas suomennettu ilmestyy keväällä.

Nuorelle lukijalle (alkaen noin 14v.) minä itse hankkisin lahjaksi Ari Formanin ja David Polonskyn yhdessä tekemän kerrassaan upean sarjakuvakirjan Anne Frankin päiväkirja (Tammi 2019, suom. Anita Odé), Kaksikko on ilmiömäistä taitavuutta osoittaen kääntänyt Anne Frankin päiväkirjan sarjakuvan muotoon. He ovat onnistuneet tavoitteessan saada Annen ääni kuuluville, he piirtävät lukijalle kuvan siitä, miten syvällinen, ajatteleva ja sodan keskellä parhaansa mukaan elävä nuori tyttö tämä oli. Sarjakuvakirjaan on otettu mukaan katkelmia Annen omasta päiväkirjasta, ja niissä Anne näyttäytyy inhimillisenä murrosikäisenä, joka kokee usein, etteivät aikuiset usein ymmärrä häntä. Myös maailmansodan aiheuttama nälkä, pula ja jatkuvassa pelossa eläminen on kuvattu hienosti. Riipaisevia ovat kohdat, jossa Anne pohtii omaa tulevaisuuttaan ja paikkaansa sodanjälkeisessä maailmassa, sillä suurin osa lukijoista tietysti tietää Annen ja hänen perheensä piilottelun traagisen lopputuloksen.

Lasten- ja nuortenromaani

Aloitteleville lukijoille lahjaksi kannattaa ostaa esimerkiksi Kustannus-Mäkelän julkaisemia Lukuavaimet-sarjan Minimysteerit-kirjoja tai vielä helpompia Pikku Lukuavain -kirjoja. Näistä kirjoista olen kirjoittanut aiemmin esimerkiksi tässä postauksessa.

Alakouluikäisille lapsille kirjalahjaksi suosittelen Heli Rantalan kirjoittamaa lastenromaania Suurenmoinen sitruunaseikkailu (WSOY 2019, saatu kustantajalta). Tässä kirjassa tarinaa elävöittävät Henna Ryynäsen piirtämät värikkäät kuvat, joista välittyy samanlainen ilo kuin Rantalan tekstistä. Tarinan päähenkilö on Tuuli, joka lähtee isoisänsä kanssa naparetkelle Pohjoisnavalle. Isoisällä on haave kuvata sitruuna Pohjoisnavalla, sillä harrastelijavalokuvaajana isoisä on jo onnistunut kuvaamaan sitruunan monessa muussa ikimuistoisessa paikassa. Pohjoisnavalla on tietysti jäätävän kylmä, mutta onneksi kaksikolla on mukanaan tultasyöksevä, minikokoinen halkolohikäärme, jonka avulla tulet saadan syttymään tuosta noin vain. Voisi kuvitella, että Pohjoisnapa on kylmä ja yksinäinen paikka, mutta vielä mitä! Tuuli tapaa siellä monta uutta ystävää, ja hänen taitelliset lahjansa saavat nämä villiintymään. Retken tarkoitus kuitenkin vaarantuu, kun lintu nappaa isoisän filmirullan, sitruunat katoavat ja Tuuli tippuu jäihin...

Fantasian ja seikkailun ystäville lahjaksi sopivat sekä Mila Teräksen kirjoittama Kadonnut kaupunki (Otava 2019, arvostelukappale kustantajalta) että Jessica Townsendin kirjoittama Nevermoor-sarja (Otava, suom. Jaana Kapari-Jatta. saatu kustantajalta), josta on ilmestynyt kaksi osaa. 

Kadonnut kaupunki -kirjassa ystävykset Hugo ja Lydia pääsevät vanhan kirjaston kautta jännittävään seikkailuun tarumaiseen Morvaan, jossa he tapaavat suunnillee ikäisensä pojan. Poika rakastaa merta ja harmittelee, kuinka meret alkavat olla kovin saastuneita ja täynnä roskia. Hugo ja Lydia lähtevät pojan kotiin, ja saavat siellä huomata joutuneensa mitä ihmeellisempään maailmaan, jossa elää tavallisten ihmisten lisäksi myös merinkäisiä eli ihmisten ja merenkansan jälkeläisiä eli kansaa, joka on sopeutunut elämään vedessä. Koska meret ovat niin saastuneita, eivät merinkäiset enää pysty asumaan niissä. Toisaalta maan päällä heitä on alettu vainota. Tilanne näyttää aika toivottomalta, ja vielä hurjemmaksi kaikki käy, kun lasten uusi ystävä katoaa. Hugo ja Lydia ymmärtävät, etteivät he ole joutuneet Morvaan sattumalta, vaan heillä on tehtävä, joka liittyy kadonneeseen ystävään, heidän aiemmin löytämäänsä merkilliseen karttaan ja merenalaiseen Marepolin kaupunkiin. Alkaa huima pelastuoperaatio, joka saatta hyvin koitua Hugon ja Lydian kohtaloksi.... Kadonneessa kaupungissa käsitellään isoja teemoja, kuten pakolaisuutta, merten saastumista ja perheen tärkeyttä. Sillä on siis tiettyjä yhtymäkohtia myös meidän aikaamme ja maailmaamme. Hugo ja Lydia ovat aiemmin seikkailleet Noitapeili-nimisessä kirjassa.

Moni Harry Potter -fani on miettinyt, mitä voisi lukea, kun on kahlannut HP-kirjat läpi. Vastaus voisi olla Nevermoor-sarja, josta on tällä hetkellä suomennettu kaksi osaa. Nevermoorissa onkin tiettyjä yksityiskohtia, joista tulee mieleen Harry Potter -kirjat, mutta tarina tempaa lukijansa aika nopeasti otteeseen, ja itse lakkasin vertailemasta näitä kahta fantasiatarinaa ensimmäisen osan puolivälin jälkeen. 

Nevermoor on itseasiassa kaupunki, johon 11-vuotias Morrigan pääsee päivänä, jona hänen piti kuolla. Sarjalla on siis varsin dramaattinen alku! Nevermoorissa Morrigan alkaa pyrkiä suojelijansa Jupiterin avulla ihmeelliseen Meineikkaaseen seuraan, jonne päästäkseen Morriganin on selvittävä erinäisistä koetuksista. Morrigan itse ei usko omiin kykyihinsä, sillä häntä on hänen "edellisessä elämässään" totuttu pitämään epäonnisena, kirottuna pahanilmanlintuna. Jupiter kuitenkin tuntuu tietävän Morriganista jotain, mitä tämä itse ei tiedä ja luottaa Morriganiin täysin. 

Morrigan oppii rakastamaan loisteliasta ja taikuutta sekä mystisiä hahmoja pursuavaa Nevermooria, eikä voisi kuvitellakaan palaavansa entiseen elämäänsä. Toisaalta palaaminen ei ole edes mahdollista, sillä salaperäinen jahti saisi hänet muuten kiinni ja suorittaisi loppuun hänen tuhoamisensa, joka jäi ennustettuna kuoliniltana toteuttamatta. Morriganin on siis kertakaikkiaan pakko päästä koetuksista läpi ja Meineikkaan seuran jäseneksi, tai hän joutuu jättämään Nevermoorin. 

Kirjan toinen osa jatkaa Morriganin tarinaa ja kertoo Morriganin kutsumuksesta, joka tekee tästä jälleen kerran kummajaisen ja pelätyn muiden silmissä. Toisaalta Morriganille selviää paljon salaisuuksia itsestään, mutta niiden kanssa eläminen ei ole todellakaan helppoa. Ja edelleen jokin paha tuntuu seuraavan häntä, tarkkailevan ja itseasiassa myös tahtovan hänet liittolaisekseen.

Toivottavasti löysitte tästä listasta hyviä lahjakirjavinkkejä. Lukuiloa joulukuuhun! 

Ihana fiilistelykirja kaikille ysärin lapsille

Historiantutkija Essi Huuhka ja sukupuolen- ja kulttuurintutkija Aino Tormulainen ovat kirjoittaneet hykerryttävän Ysärikirjan (Atena Kustannus Oy 2017), joka onnistui palauttamaan minut omiin ja lapsuus- ja nuoruusvuosiini.

Kirjialijat ovat itse syntyneet 80-luvun puolivälissä ja eläneet oman lapsuutensa ja teini-ikänsä 90-luvulla. Tormulaisen väitöskirja käsitteli 90-luvun tyttöjä, ja Huuhka puolestaan pitää Nuoruusdisko-blogia. He päättivät kirjoittaa kirjan, joka käsittelisi ja esitteli yhdeksänkymmentäluvun lapsuutta, nuoruutta ja arkea kaikkine siihen kuuluvine ilmiöineen. Kirja voitanee luokitella populaariksi tietokirjaksi, mutta naisten vankka tietämys ja aiheen taustoittaminen näkyy kirjaan käytetyn lähdekirjallisuuden ja lähdemateriaalin määrässä ja laadussa.

Huuhka & Tormulainen: Ysärikirja (Atena Kustannus 2017)

Ysärikirja jakautuu eri teemoihin, kuten esimerkiksi talouteen, kirjallisuuteen, ruokaan, sisustukseen, musiikkiin, peleihin ja internetin vallankumoukseen ja muotiin. Lukujen välissä on myös lyhyesti esitelty kukin ysärin vuosi, sen aikana tapahtuneet tärkeimmät tapahtumat, ilmiöt sekä suositut kappaleet ja elokuvat. Kirjaa elävöittää runsas valokuvakuvitus esineistä, henkilöistä ja asioista, joista monet muistuttavat minua omasta lapsuudestani. Ysärikirja on helppolukuinen tietokirja, jossa kirjailijat kirjoittavat ysärin ilmiöistä ikään kuin ne olisvat olleet kaikkia ysärin eläneitä, yhteisiä kokemuksia esimerkiksi:

Niin tytöt kuin pojat keräilivät ahkerasti Kinder-pääsiäismunista tulevia leluja. Vuosikymmenelle ominaisimpia olivat vuosittain vaihtuvat eläinhahmot, jotka muodostivat kymmenenosaisen sarjan. ... Hahmoja vaihdeltiin kavereiden kesken, jotta koko sarja saataisiin kasaan. (s. 40 - 41)

Kuka muu kuului kirjakeroihin ja kuunteli äänikirjoja?
Huuhka & Tormulainen: Ysärikirja (Atena Kustannus 2017)

Moni kirjassa kerrottu asia onkin todella sellainen, johon samaistun tai joista lukiessani nyökyttelen päätänä: "Just noin se oli! Juuri noita leikkejä minäkin leikin ja juuri noita kirjoja minäkin luin." Toki teoksessa on kohtia, joista en tunnista itseäni tai jotka eivät kuulu omaan ysärikokemukseeni. Kirjailijat kirjoittavatkin esipuheessaan, että ysärikokemuksia on tietysti yhtä monta kuin sen eläneitä henkilöitäkin, ja siksi Ysärikirjan takaa löytyy osia, johon lukijat voivat halutessaan kirjoittaa omia muistojaan.

Tästä löytyy monia minunkin suosikkikirjojani.
Huuhka & Tormulainen: Ysärikirja (Atena Kustannus 2017)

Ai että, kuinka paljon nautinkaan tämän kirjan lukemisesta, niin monia hyviä muistoja se toi mieleeni! Tämä onkin ihan täydellinen joululahja kaikille, jotka ovat itse eläneet lapsuuttaan tai nuoruttaan värikkäällä 90-luvulla!

Suosikin Kultaturbo piti ehdottomasti ostaa.
Minullakin oli juuri nuo lehden välissä tulleet tarrat kuin kuvassa.
Huuhka & Tormulainen: Ysärikirja (Atena Kustannus 2017)

Miten saisin vauvan nukkumaan täysiä öitä?

Otsikossa mainittu kysymys on sellainen, jonka olen esittänyt kaikkien kolmen lapseni ollessa alle vuoden ikäisiä. Kuopuksemme on nyt 10,5 kuukautta, ja päätin, että meidän öihin on tultava jotain järkeä tai muuten oma järkeni katoaa taivaan tuuliin. Meillä vauvaa valvottavat hampaat, tutin putoaminen ja halu päästä maidolle. Koska vauvamme ei juurikaan juo pulloa, olen minä aina se, joka herää ruokkimaan unista pikkuista takaisin uneen. Ja kyllä, vauva nukahtaa yleensä rinnalle...

Kaksi vanhempaa lastamme olen vieroittanut Unihiekkaa etsimässä -kirjan ohjeita noudattaen, ja nyt lainasin kirjastosta Laura Anderssonin kirjoittaman kirjan, jolla on hyvin kannustava ja vähän rehvakaskin nimi: Voit nukkua - Kuinka opetin vauvani nukkumaan ja kuinka se muualla tehdään (Atena Kustannus 2016). Andersson on siis koonnut kirjaan vinkkejä, millä keinoin vanhempi voi opettaa vauvaa jo lähes syntymästä asti nukkumaan kokonaisia öitä. Hän on haastatellut kirjaa varten asiantuntijoita, keskustellut erimaalaisten ihmisten kanssa aiheesta ja lukenut paljon vauvojen unta ja nukuttamista käsittelevää kirjallisuutta.

Minusta oli mukava lukea, Anderssonin ja muiden vanhempien omia kokemuksia sekä myös eri maiden nukutuskulttuuriin liittyviä osioita, mutta kyllä välillä vähän "pisti silmään", miten hän tekee yleistyksiä yksittäisten ihmisten kommenttien perusteella. Kirjan loppupuolella on esimerkiksi kohta, jossa brasilialainen vanhempi kuvailee, kuinka brasiliassa monilla, jopa köyhemmillä vanhemmilla on hoitaja, joka valvoo vauvojen kanssa. Brasilialaiset vanhemmat ovat kuulemma pöyristyneitä kuullessaan, että Suomessa vanhemmat valvovat itse. Tämä kohta tuntui minusta epäuskottavalta ja kysyin brasiliassa asuneelta ystävältäni, oliko heillä tai kenelläkään heidän tuttavapiirissään tällaista yöhoitajaa. Ystävättäreni nauroi ja sanoi, että ei kenelläkään keskituloisella ta edes parempaan keskiluokkaan kuuluvalla. Ainostaan yhdellä hänen tuntemallaan perheellä on kokoaikainen hoitaja, mutta sekin perhe on kuulemma ökyrikas.

Andersson itsekin kirjoittaa, että Voit nukkua ei ole mikään tieteellinen teos, vaikka ei hän siinä esittelemiään keinoja ole itse keksinytkään ja esimerkiksi MLL:n nettisivuilta löytyy hyvin samankaltaisia ohjeita. Voit nukkua -kirjan lopussa on kuitenkin lähdeluettelo, josta kuka tahansa aiheesta kiinnostunut voi poimia itselleen luettavaa.

Anderssonilla oli kuopuksensa syntyessä vahva käsitys, että vauvan voi saada nukkumaan täysiä yöunia jo reilusti alle vuoden ikäisenä. Siksi Andersson alkoi jo ennen kuopuksensa syntymää systemaattisesti selvittää, miten on mahdollista opettaa vauvat nukkumaan lempeästi ja vauvaa kuunnellen. Hän koki ja kokee edelleen, että Suomessa ei ohjata vanhempia tarpeeksi ja kerrota heille, että rikkonaiset yöt eivät ole välttämättömiä, eikä edes yöimetetyn vauvan tarvitse valvottaa vanhempiaan tiheällä heräilyllä. Suomessa vallitsee hänen mukaansa kulttuuri, jossa jo valmiiksi varoitellaan, että vauvat nyt vaan valvovat! Monet vauvoista, jotka nukkuvat jo varhain pitkiä, yhtenäisiä yöunipätkiä, vaikuttavat nimittäin asuvan muualla kuin Suomessa (Voit nukkua, s. 11)

Andersson halusi koota löytämistään neuvoista kirjan, ja toivoo, että joku muukin hyötyisi näistä helpoista ja lempeistä keinoista mahdollisesti rankankin vauvavuoden keskellä. Hänen mukaansa mikään neuvoista ei ole sellainen, jota ei voisi soveltaa lapsentahtisen kasvatuksen ja/tai perhepedissä nukkumisen nimeen vannovissa perheissä.

Perhepedissä voi herätä siihen, että vauvan varpaat ovat melkein suussaan!

Tässä on nyt muutamia päällimmäisiä neuvoja, jotka minun mieleeni jäivät Anderssonin kirjasta. Tarkemmat perustelut hänen neuvoilleen sekä asiantuntijoiden kommentit kannattaa lukea itse kirjasta.

Uniassosiaatiot

Ihmisille kehittyy helposti uniassosiaatioita, eli tapoja ja keinoja, joiden avulla he pääsevät uneen tai ylläpitävät untaan. Pienen vauvan kohdalla tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jos hänet aina nukutetaan uneen rinnalla, hän havahtuu helposti kevyen unen vaiheessa hereille, huomaa, ettei tissi olekaan enää suussa, hätääntyy, alkaa itkeä ja vaatia maitoa. Aikuisella uniassosiaatio voi olla vaikka sellainen, että hänen täytyy aina lukea kirjaa ennen nukahtamistaa, tai uni jää tulematta.

Anderssonin neuvo onkin, että vauvan ensimmäisten elinviikkojen jälkeen häntä ei enää kannata nukuttaa rinnalle tai sylissä. Tämä on se kohta, joka ainakin meillä on ollut kompastuskivenä. Minäkin olen tämän tiennyt, mutta hitsi, että tätä on vaikea noudattaa - varsinkin, kun vauvallamme on kovin vahva imemisen tarve, mutta hän inhoaa tuttia!

Rutiinit

Vauvat pitävät säännöllisestä rytmistä ja rutiineista. Andersson alkoi itse ohjailla vauvaa tiettyyn päivärytmiin, jonka tarkoitus oli opettaa vauvalle yön ja päivän välinen ero. Toistuvat iltarutiinit myös valmistavat vauvaa siihen, että kohta mennään nukkumaan. Rutiineihin kuuluu myös tietty hyvän yön toivotus, jonka vauva oppii kuulemaan aina nukkumaan mennessään.

Päiväunet

Anderssonilla on teoria, että vauvan ei kannattaisi antaa nukkua kerralla korkeintaa kuin 1,5 tuntia. Hän perustaa ajatuksen muun muassa sille, että kovin pitkät unet voivat sekoittaa vauvan käsityksen yöstä ja päivästä. Vauva ei myöskään tarvitse yöllä niin paljon unta, jos on nukkunut paljon pitkiä pätkiä päivällä. Jos rintaa juova vauva nukkuu päivällä pitkiä päikkäreitä, hän saattaa myös herätä yöllä tiheämmin maidolle. Andersson kehottaakin tarkkailemaan vauvan unisyklejä, ja herättelemään häntä aina, kun syvästä unesta tulee luonnollinen siirtymä kevyemmän unen sykliin.

Tämä herätteleminen kuulostaa minusta kuitenkin aika hurjalta keinolta, enkä kirjaa lukiessani saanut oikein käsitystä siitä, pohjautuuko Anderssonin teoria kuitenkaan ammattilaisen mielipiteeseen. Eikö vauvan kuulu antaa nukkua niin paljon kuin nukuttaa, ainakin pienenä? Toisaalta meidän perheessämme kaksi nuorinta lasta ovat aina luonnostaan joutuneet muokkaamaan unia esikoisen rytmin mukaan, sillä heidän aamupäiväuniensa aikana olemme usein ulkona, ja sitten olemme rientäneet syömään, jotta olemme taas ehtineet esim. hakea toisen lapsen hoidosta. Kuopus on siis väkisin joutunut heräämään ekoilta uniltaa kesken kaiken.

Pohjoismaissa vauvoja nukutetaan perinteisesti ulkona, ja se on tapa jota muualla maailmassa ihmetellään.

Tauko

Vauvan ensimmäisten elinviikkojen aikana (kun hän muun muassa tiheällä imemisellä nostattaa äidin maitoa) on tietysti tärkeää, että hänelle tarjotaan rintaa herkästi. Ja aina on tärkeää, että lapsen tarpeisiin vastataan ja hänelle luodaan turvallinen olo. Andersson kuitenkin kirjoittaa, että monesti vauvan unisykliin kuuluu vaihe, jossa hän siirtyy kevyempään uneen, eli saattaa hieman käydä hereillä. Tähän vaiheeseen voi monella vauvalla liittyä ääntelyä tai pientä itkemistä, joka ei kuitenkaan vaadi vanhemman ryntäämistä paikalle tai aina sitäkään, että äiti nostaa lapsen heti rinnalle. On vauvan eduksi, jos hän tässä havahtumisem vaiheessa oppii vaipumaan itse syvään uneen.

Vanhemman kannattaakin pitää pieni tauko kuullessaan vauva itkahtavan yöllä. Mitä pienempi vauva on, sen herkemmin hänen itkuunsa tietysti kuuluu vastata. Ja toisaalta, isomman vauvan kohdalla vanhempi jo on oppinut kuulemaan, mikä itku on vauvan uniääntelyä ja mikä kertoo siitä, että vauva tarvitsee oikeasti vanhempaa paikalle. Huudattamista Andersson ei missään tapauksessa suosittele!

Ja sitten tietysti se viimeinen kysymys, eli kuinka meidän vauvamme nukkuu nyt... Voit nukkua -kirjan innoittamana me päätimme vihdoin ryhtyä toimeen saadaksemme ehjemmät yöt takaisin. Meidän perheessämme on jo aika selvä päivärytmi, ja olen kuukauden päivät opettanut vauvan nukahtamaan iltaisin omaan sänkyynsä ilman maitotainnutusta. Otimme käyttöön iltasadun, mieheni alkoi toimia nukuttajana, minä ostin korvatulpat ja siirryin muualle nukkumaan. Kolme yötä vauva on nyt nukkunut ilman yöllisiä maitotankkauksia, eikä hän viime yönä tarvinnut kuin muutaman kerran tutin suuhunsa. Kyllä tämä siis toivottavasti tästä! Ehkä olisimme selvinneet vielä vähemmällä, jos olisin lukenut Voit nukkua -kirjan vauvavuoden alussa, mutta epäilen, että allergiaitkuja itkevän vauvan kanssa en olisi jaksanut olla kovin johdonmukainen esimerkiksi tuossa rinnallenukuttamisasiassa. Niin tai näin, suosittelen kirjaa rohkaisemaan kaikkia, joita tulevat tai meneillään olevat yöheräilyt hirvittävät!

Puuron uusi aika - Maidottomia ja gluteenittomia puuroja, vanukkaita ja jugurtteja

Tuulia Järvisen ja Tiina Stranbergin yhdessä kirjoittama teos Puuron uusi aika - Maidottomia ja gluteenittomia puuroja, vanukkaita ja jugurtteja (Atena 2017, arvostelukappale kustantajalta) on täynnä toinen toistaan herkullisemman näköisiä ruokakuvia (kuvat tekijöiden ottamia) ja reseptejä, joita tahdoin heti päästä kokeilemaan. Jouduttuani tammikuun alussa tiukalle imetysdieetille, olen joutunut opettelemaan itselleni aivan uudenlaisten ruokien valmistamista. Olen tutustunut sellaisiin raaka-aineisiin kuin chiasiemenet, amarantti, kvinoa ja lucumajauhe.

Järvinen ja Stranberg ovat valinneet tähän kirjaan sellaisia puuro-, vanukas-, jugurtti- ja välipalareseptejä, joissa käytetään muun muassa yllä mainitsemiani raaka-aineita. He halusivat tehdä kirjan, jonka reseptien avulla voi tehdä terveellisiä, herkullisia, vegaanisia ja gluteenittomia puuroja päivän eri hetkiin. Kirjassa on yli 50 reseptiä, ja ne on jaettu seitsemään eri kategoriaan: lämpimiin puuroihin, uunipuuroihin, suolaisiin puuroihin, tuorepuuroihin, pikapuuroihin, leftoveriin sekä vanukkaisiin & jugurtteihin.

Tällaista kirjaa ainakin minä olen kaivannut, sillä uuden ruokavalion takia juuri aamu-, ilta- ja välipalojen keksiminen ja tekeminen on tuntunut haastavalta. Tiedän, että moni muukin imetysdieetillä oleva äiti kaipailee hyviä ja terveellisiä vinkkejä maidottomaan, munattomaan ja viljattomaan ruokavalioon. Täysin viljattomia tämänkään kirjan kaikki reseptit eivät tosin ole, sillä monissa resepteissä käytetään yhtenä raaka-aineena gluteenitonta kauraa. Minä en voi kauraa käyttää, joten moni kirjan resepteistä jää vielä odottamaan testaamistaan. Aivan varmaa on, että saatuani kauran ja maissin takaisin omaan ruokavaliooni kokeilen muun muassa Salted caramel & popcorn -puuroa, Omenapiirakkapuuroa sekä Trooppista kauravanukasta. 

Salted caramel & popcorn -puuro, Avokadopuuro tomaattisalsalla, Porkkanainen appelsiinipuuro ja Coocies'n cream -vanukas

Ilahduin kuitenkin kovasti, kun huomasin, että monen reseptin ruoka sopii minunkin ruokavaliooni. Merkkasin kirjan hiirenkorville valitessani kaikkia niitä puuroja ja vanukkaita, joita kokeilen. Päädyin testaamaan reseptejä Nopein kookospuuro ja Pina colada -vanukas - lähinnä siksi, että niihin tarvittavat raaka-aineet löytyivät kaapistamme. Tällaisissa resepteissä kun on aika monia aineita, eikä kaikkia tule pidettyä varuiksi kaapissa.

Molemmat valmistamani ruuat maistelutin myös perheeni muulla väellä, ja kaikki olivat sitä mieltä, että ne maistuivat hyvältä. Viisivuotias kehui erityisesti kookospuuroa, ja mies piti vanukkaasta, vaikka sen pääraaka-aine kookos ei yleensä ole hänen herkkuaan. Miinuksena voisin mainita, että nopea kookospuuro ei kyllä ainakaan meillä ollut yhtä nopea valmistaa, kuin ohjeessa sanottiin. Viiden minuutin keittoaika muuttui nimittäin noin viideksitoista minuutiksi... Onneksi ei ollut kiireinen aamu!

Kookospuuro

Kirjaa lukiessani huomasinkin, että moni reseptien puuroista ja vanukkaista on sellaisia, että ne eivät valmistu aivan hetkessä, ja etenkin vanukkaissa pitää huomioida, että niissä olevat pakastamis/liotus/jähmetysvaiheet kestävät vähintään pari tuntia tai mieluiten koko yön. Paras siis katsoa mieluinen resepti jo edellisenä päivänä!

Maisteluannokset Pina Colada -vanukasta. Pillit ovat lähinnä rekvisiittaa, sillä vaikka lapset kuinka posket lommoilla koittivat imeä vanukasta pillillä, oli se aivan liian paksua. Siis ihan oikeaa vanukasta!

Viikon keittokirja: Koko perheen kattaus

Jatketaan taas tätä keittokirjojen esittelyä! Tänään vuorossa on Emmi-Liia Sjöholmin laatima kaunis keittokirja Koko perheen kattaus. 31x3 tapaa tehdä mutkatonta ruokaa ilman gluteiinia, maitoa ja kananmunia (Atena 2016, saatu kustantajalta). Mikäli ymmrsin oikein, on Sjöholm paitsi laatinut itse reseptit myös ottanut kirjan hurmaavat ruokakuvat. Tässä kirjassa onkin mukavan persoonallinen ote, sille reseptien lomaan on laitettu sekä kuvia annoksista että hauskoja otoksia, joissa eri-ikäiset lapset nautiskelevat ohjeiden ruokia. Koko perheen kattaus onkin laadittu ajatuksella, että kirjan ruuat sopivat kaikenikäisille perheenjäsenille.

Sjöholm kertoo kirjansa esipuheessa, että ajatus tämän kirjan tekemiseen syntyi, kun hänen ystävänsä alkoivat kysellä reseptejä ruuista, joissa ei olla käytetty maitoa, kananmunia tai gluteeniviljoja. Hän on tehnyt aiemmin keittokirjan Viljaton kattaus. Tätä kirjaa tehdessään Sjöholm pyrki kehittämään reseptit sellaisiksi, että kaappiin ei tarvitse ostaa montaa erilaista erikoisjauhopussia tai -purnukkaa, jotka yhden ruokalajin tekemisen jälkeen jäävät käyttämättä. Tämä onkin hyvä asia, sillä varsinkin niissä perheissä, joissa halutaa kokeilla uusia ruokia, mutta ei välttämättä ole tarvetta noudattaa gluteenitonta ruokavaliota, ei ole tarvetta ostella montaa erilaista jauhoseosta kaappiin pölyttymään. Monissa resepteissä Sjöholm on käyttänyt luonnostaan gluteenitonta kauraa tai kaurajauhoja, mutta mainitsee, että sen voi korvata esimerkiksi riisijauhoilla tai tattarilla, mikäli kaura ei sovi jollekin perheenjäsenelle. Minä testasin joitakin kirjan reseptejä, ja osan tein silloin, kun en vielä joutunut välttelemään kauraa. Siksi en ole ehtinyt koittaa muuttaa reseptejä niin, että olisin korvannut kaurahiutaleet tai -jauhot riisillä tai tattarilla, joten en osaa sanoa, kuinka hyvin muuntaminen käytännössä toimisi.

Kirja on jaettu 31 ruokalajiin, joista jokaisesta on kolme eri variaatiota. Ohjeiden joukosta löytyy reseptejä aamu- ja välipaloihin, juomii, jälkiruokiin, salaatteihin ja pääruokiin. Makeita leivonnaisia on aika vähän. Minulle suurin murhe tässä maidottoman ruokavalion noudattamisessa oli aluksi se, että en voinut käyttää juustoa. Teemme nimittäin usein lämpimiä voilepiä ja pizzoja, joihin tykkään laittaa paljon juustoa. Ilahduin kovasti, kun löysin Koko perheen kattaus -kirjasta reseptin muutamaan hyvään pizzatäytteeseen, eikä niissä missään ole tietystikään juustoa eikä kumimaista maidotonta juustokorviketta. Yhdessä niistä on tosin käytetty kaura fraichea, jota en valitettavasti nykyään enää voi syödä. Niiden lisäksi tein myös välipalanaposteltavia eli aprikoosipatukoita, kaurakeksejä ja pannukakkuja. Pannukakkujen resepti oli mielenkiintoinen, sillä taikinaan tuli kaurahiutaleiden lisäksi valkoisia tölkkipapuja. Näitä oli aika vaikea paistaa, eikä makukaan miellyttänyt kaikkia perheenjäseniämme. Sen sijaan kirjan kvinoapihvireseptit ovat myös oikein hyviä, ja kalapihvejä tulemme varmasti tekemään uudestaan.

Sjöholm on kirjaa tehdessään huomioinut hienosti sen, että osa resepteissä tarvittavista ruoka-aineista voi olla lukijoille vieraampia. Olikin mukavaa, että reseptien oheen oli lisätty inforuutuja, joissa esimerkiksi selitettiin, mitä oluthiiva tai polenta ovat. Minä en ole aiemmin tehnyt mitään kvinoasta, ja olikin hyvä vinkki käyttää vauvaharsoa apuna sitä huuhdellessa. Huomasin kuitenkin, että kaikista ruuista ei ollut kuvia, mikä on hieman harmi, sillä minä ainakin kaipaan kuvaa kertomaan, millaista ruokaa olenkaan tekemässä.

Keittokirjoja on mielestäni hauska selailla niiden herkullisten annoskuvien takia, vaikka en välttämättä edes aikoisi kokeilla kirjan reseptejä. Koska Koko perheen kattauksen kuvat herkuttelevista lapsista ovat niin suloisia, olisi niitä kuvia voinut olla kirjassa vielä enemmänkin. Samaten kanteen olisin valinnut kuvan, jonka tausta ei olisi noin tumma kuin nykyisessä kansikuvassa. Koko perheen kattaus on sen verran valoisa kirja, että se ansaitsisi ehdottomasti myös aurinkoisemman kannen, vaikka kuva muuten onkin ihan onnistunut.

Kirjabloggaajien joulukalenteri - 2. luukku

Tervetuloa Kirjabloggaajien joulukalenterin toiseen luukkuun! Joulukalenteri avautui eilen komeasti Hyllytontun höpinöitä -blogissa, ja kolmannen luukun taakse voi huomenna käydä kurkkaamassa Limalepakon kirjablogissa. Jos haluat katsoa kaikki mukana olevat kirjablogit, se onnistuu klikkaamalla tätä linkkiä.

Meillä kotona jouluvalmistelut alkavat aina marras-joulukuun vaihteessa. Usein ensimmäisen adventin aikaan leivomme satsin piaprkakkuja ja toisinaan teemme myös piparkakkutalon, jonka sitten syömme uutena vuotena. Piparin, glögin, kuusen ja hyasintin tuoksut tekevät mielestäni joulun. Siksi olen lasten kanssa alkanut leipoa pipareita myös aatonaattona (ja siksi, että adventtina leivottu satsi on yleensä aattoon mennessä kadonnut parempiin suihin).

Tämä toinen luukku onkin omistettu piparkakuille ja piparkakkukirjalle. Piparkakuilla on komea historia, sillä Anna-Liisa Mattilan mukaan (Piparikirja, Atena 2001) arkeologiset kaivaukset ovat osoittaneet, että Indus-virran laaksossa on jo arviolta vuonna 3000eKr. leivottu leipäsiä tutunoloisella leipämuotilla. Faarao Ramseksen haudasta on löydetty ihmisen muotoisia hunajakakkuja, jotka on valmistettu vuoden 1500eKr. aikoihin. Eurooppaan nuo piparin kaukaiset edeltäjät eli hunajakakut tulivat Egyptistä ensin Kreikkaan ja sieltä muualle Eurooppaan. Keskiajalla hunajakakkujen valmistusoikeus oli pitkään vain luostareilla, mutta vähitellen niitä saivat valmistaa muutkin leipurit. Pohjoiseen hunajakakut kulkeutuivat luultavasti Saksasta. Pian sokeri syrjäytti hunajan kakkujen makeutusaineena, ja taikinaan alettiin lisätä myös muita mausteita sekä voita. Piparkakut saivat nimensä pippurista, jota niihin myös laitettiin. Suomeen piparkakut ovat tulleet myöhäisellä keskiajalla. Aluksi pipareita myytiin toreilla, mutta vähitellen niitä alettiin valmistaa myös kartanoissa, ja noin 1800-luvun lopulla tavallisissakin kodeissa.

Piparkakkujen reseptit olivat ainakin Suomessa tarkkaan varjeltuja salaisuuksia, ja edelleen moni kotileipuri tekee joulupiparkakkuja reseptillä, jolla niitä on hänen perheessään "aina leivottu". Toisaalta varmasti yhtä moni tyytyy minun tavoin ostamaan kaupan valmistaikinaa, josta siitäkin tulee maistuvia jouluherkkuja. Olen minä yrittänyt tehdä piparitaikinaa myös itse, mutta käyttämäni resepti oli sellainen, että taikinan maku ei päihittänyt kaupan taikinan makua, joten enpä uudestaan viitsinyt vaivautua leipomaan taikinaa itse. Paitsi tänä vuonna.

Sain tätä kalenteria luukkua varten arvostelukappaleen Mima Sinclairin jouluisen näköisestä kirjasta Pipari-ihmemaa - 30 piparkakkuohjetta leivontaan ja koristeluun (Gummerus Kustannus Oy 2016, alkuteos Kyle Cathie Ltd 2015, suom. Jenna Pahlman). Kirjan alussa on ohjeet sekä tummaan että vaaleaan piparkakkutaikinaan, ja minä päädyin testaamaan vaaleaa taikinaa. Aika tummaa siitäkin tuli - ja hyvää! Taikina on hyvän makuista ja helppoa työstää. Leivoimme siitä lasten kanssa satsin piparkakkuja, ja sekä taikina että piparkakut maistuivat heille hyvin. "Vähän maistuu saippualle", oli kyllä esikoisen ensikommentti, mutta se mielleyhtymä johtui taikinaan laitetusta sitruunankuoriraasteen tuomasta makuvivahteesta.

Taikinan ohjeiden lisäksi Sinclairin kirjasta löytyy ohjeita pikeerikuorrutteeseen, sokeriliimaan ja erilaisiin piparisiin leivonnaisiin ja jälkiruokiin. Minä leivoin kirjan ohjeella pikkujouluihin Omena-piparkakku-murupiirakan. Omenapiirakkaa rakastava mieheni toivoi, että leipoisin kyseistä piirakkaa myös jouluaatoksi, niin hyvää se kuulemma oli. Innostuin kokeilemaan myös piparkakkusiirapin keittämistä kirjan ohjeella. Sen maku on intensiivinen ja piparkakkuinen, mutta koostumus aika tönkkö, vaikka keitinkin siirappia ihan ohjeenmukaisen ajan ja otin sen pois hellalta hyvin juoksevana.

Pipari-ihmemaa on juuri sellainen reseptikirja, jota minä ja lapseni tykkäämme selailla sen houkuttelevan näköisten kuvien takia. Sinclair on tehnyt kirjaan ohjeita muun muassa piparkakkukuusiin, erilaisiin mökkeihin ja piparkakku-ukosta muokattuihin poroihin. Lukiessamme Pipari-ihmemaata kuopus ihmetteli, ovatko Sinclairin maatuskapiparkakut oikeasti syötäviä, esikoinen huokaili suklaisen linnunpönttökuvan äärellä ja minä mietin, että kirjassa esitellyt piparitaikinasta tehdyt täytekeksit voisivat olla kokeilemisen arvoisia ja tuoda mielenkiintoista vaihtelua joulun herkkupöytään. Meillä ei nimittäin olla turhan tarkkoja sen suhteen, että pipareiden tai piparitalon pitää olla juuri tietynlaisia joka vuosi.

Mima Sinclair: Pipari-ihmemaa - 30 piparkakkuohjetta leivontaan ja koristeluun

Sinclairin piparikirja tarjoaakin paljon katseltavaa ja uusia ohjeita, ja kirjan takana olevat kaavat mahdollistavat erilaiset piparitalonra kennuskokeilut ihan kotioloissakin. Kirjan piparkakkutalot ovat aika perinteisen näköisiä, ja olisinkin toivonut, että mukana olisi ollut muutaman todella näyttävän talon ohjeet. Ei sillä, että osaisin sellaista kasata, mutta niiden kuvia olisi mukava katsella.
Me saatamme kuitenkin tänä vuonna kokeilla tehdä perinteisen piparkakkutalon sijasta kirjan ohjeen avulla piparkakkukranssin roikkumaan keittiön ikkunaan.

Sinclairin kirja toimii kaltaiselleni jouluihmiselle mukavana joulutunnelman luojana. Vielä, kun tähän kirjaan olisi lisätty hivenen tietoa piparkakkujen historiasta ja niihin liittyvistä uskomuksista - vaikka vain lyhyiden tietoruutujen verran - olisin piparkakkujen ystävänä ollut enemmän kuin tyytyväinen. Suosittelen Pipari-ihmemaa -kirjaa kaikille, jotka rakastavat piparkakkujen makua, haluavat vaihtelua joululeivonnaisiinsa tai etsivät sitä täydellistä piparkakkutaikinan ohjetta.

Jos joku teistä lukijoista on oikein kokeilunhaluinen, suosittelen tutustumaan Pirkko Jurvelinin laatimaan Keskiajan keittokirjaan (Art House 2007), josta löytyy keskiaikaisen piparipuuron ja piparitaikinan reseptit. Resepteistä käy muuten hyvin ilmi, että tutut mausteet: neilikka, kaneli, inkivääri ja muskotti näyttävät tuoneen herkullista makua jo keskiaikaisiin piparkakkuihin.

Miten on, leivotaanko teillä kotona joulupipareita? Teettekö itse taikinan vai kelpuutatteko kaupan valmistaikinasta tehdyt piparkakut? Entä rakennatteko piparkakkutaloja tai koristeletteko pipareita sokerikuorrutteella?

Pöhköönnyin piparkakuista niin paljon, että tein lapsille piparkakkukalenterinkin.

Oikein tunnelmallista ja iloista joulunodotusta kaikille!

Tunnelmia ja tuokiota Helsingin Kirjamessuilta 2016

Tänä vuonna vietin kirjamessuille kaksi päivää, perjantain ja lauantain. Minulla oli mukanani pieni seuralainen, eli kaksikuukautinen vauvani, joten hänen viihtymisensä asetti reunaehdot omalle messuvierailulleni. Messuilla oli tänäkin vuonna oikein mukavaa, oli todella kiva nähdä bloggarikollegoita ja kuunnella kirjailijoita. Se jäi kyllä ihmetyttämään, miten onneton oli lapsille tarkoitettu alue. Viime vuonna alue oli lähellä hallin takanurkkaa, mutta nyt se oli laitettu keskelle halia kaiken hälinän keskelle. Rekvisiitta oli aika olematonta, eikä rauhasta ollut tietoakaan. Alue ei todellakaan kutsunut lapsia leikkimään ja kuuntelemaan kirjailijavieraiden lukemia otteita kirjoistaan. Se on sääli.

Perjantaiaamuni alkoi messuilla kuuntelemalla Katri Kirkkopeltoa, Elina Hirvosta ja Ville Tietäväista, jotka keskustelivat Tiina Haapsalon haastattelemana kiusaamisesta ja sen herättämistä tunteista, sekä tuoreimmista lastenkirjoistaan, joissa kiusaamis/kiusaamattomuus-teema on vahvasti läsnä. (Hirvosen ja Tietäväisen kirjan olen esitellyt täällä, Kirkkopellon sekä Revon ja Haapsalon teokset tulossa esittelyyn myöhemmin.) Kaikki keskustelijat olivat vahvasti sitä mieltä, että jo pienten lasten keskuudessa ilmenee kiusaamista, joskin se voi monesti olla kiusaajien taholta tiedostamatonta ulkopuolle jättämistä. He toivovat, että lastenkirjojen kautta aikuiset sekä lapset voivat yhdessä keskustella aiheesta sekä keksiä ratkaisumalleja jo ilmenneisiin kiusamistilanteisiin. Kiusatuksi tuleminen tai ryhmän ulkopuolelle jääminen saa usein aikaan lapsessa ns. näkymättömän haavan, jota aikuinen ei edes helposti huomaa. Kirjan äärellä lapsi osaa ehkä helpommin ilmaista, että "tuolta minustakin tuntuu", Kirkkopelto totesi. Sekä Hirvonen että Kirkkopelto korostivat sitä, että käsitellessään kiusaamista lapsen kanssa, pitää aikuisen muistaa olevansa tilanteessa aikuisena ja etäännyttää omat tunteensa.

Tämän mielenkiintoisen keskustelun jälkeen jäin kuuntelemaan Linda Liukasta, joka kertoi Hello Ruby -kirjoistaan (arvioni täällä ja täällä) sekä hieman myös siitä, miksi koodausta hänen mielestään kannattaa opettaa kouluissa. Liukasta haastatteli Emma Alftan. Liukas on selvästi omasta alastaan todella innostunut ja vakuuttunut siitä, että tulevaisuudessa maailmamme on vielä enemmän tietokoneistettu kuin nyt. Hän haluaa kirjojensa ja koodaustyöpajojensa avulla innostaa lapsia ajattelemaan luovasti ja saada heidät kiinnostumaan koodaamisesta ja uusien softien sekä koneiden keksimisestä. Koodaaminen kuuluu hänen mukaansa kaikille sukupuolesta riippumatta, ja Liukas iloitsee siitä, että pienet pojat pitävät Ruby-tyttöä esikuvanaan. Liukkaan kirjoja on käännetty reilulle parikymmenelle kielelle, ja hän itse on matkustanut kirjojensa tiimoilta ympäri maailmaa. Onpa koodaus vienyt hänen aina Valkoiseen taloon saakka.

Tämän jälkeen tapasin mukavan kanssabloggajani Kirjaäidin, jonka kanssa muun muassa kiertelimme messuhallia ja teimme hyviä lastenkirjalöytöjä. Yritimme myös käydä kuuntelemassa keskustelua #pojatkinlukee #mitästytöt, mutta KirjaKallion kajareista äänet tulivat niin kovaa, että en tohtinut vauvan kanssa jäädä siihen kuuntelemaan. Harmi, että Peltorit unohtuivat kotiin!

Yhden aikaan menin kuuntelemaan opettaja-kirjailijaa Jenni Kalliota, joka kertoi kirjoittamastaan kirjasta Opettamisen vallankumous (Tietosanoma). Kallio kertoi, miten itse on toteuttanut uutta opetussuunnitelmaa luokassaan, ja kuinka tärkeää on ohjata oppilaita löytämään omat vahvuutensa ja auttaa heitä asettamaan itse itselleen tavoitteita.

Minun oli tarkoitus mennä kuuntelemaan, kun Maria Kuutti luki lapsille otteita otteita uusimmasta kirjastaan Anna ja Elvis ja verraton vaari, mutta harmikseni myöhästyin tästä tarinahetkestä. Jäin kuitenkin Lasten alueella sijaitsevalle Tarina-lavalle, jonne saapui sarjakuvataiteilija Tuuli Hypén Vesa Anttosen haastateltavaksi. He puhuivat Hypén suloisista lastenkirjoista, jotka kertovat Veikka ketusta. En ollutkaan aikaisemmin tutustunut näihin kirjoihin, mutta ihastuin kirjan runsaisiin, värikkäisiin ja realistisiin luontokuviin. Hypén kertoikin, että tehdessään kirjoja, hän teki myös paljon selvitystyötä siitä, miltä mikäkin kasvi, eläin ja sieni näyttää luonnossa minäkin vuodenaikana.

Messupäivän lopuksi kuuntelin yhden ennalta eniten odottamistani keskusteluista Tablettikoulu, miksi?. Imagen päätoimittaja Heikki Valkama haastatteli kirjailija-opettaja Minna Rytisaloa, tietokirjailija-opettaja Maarit Korhosta (hänen kirjansa Herää koulu! on blogissani esitelty täällä) sekä kirjailija-opettaja Mooses Mentulaa näiden kokemuksista tablettien ja muiden vastaavien laitteiden käytöstä koulussa. Mentula ja Korhonen ovat opettajina alakoulussa, ja Rytisalo toimii lukion äidinkielen opettajana. Korhonen sanoi mielestäni napakasti, että hänen mielestään keskustelu tablettien yms. laitteiden tarpeellisuudesta opetuskäytössä voidaan jo lopettaa, sillä meidän pitää hyväksyä niiden olevan tämän hetken trendi. Ne ovat osa lasten maaailmaa, joten on vain järkevä tuoda ne osaksi opetusta. Ehkä me kymmenen vuoden kuluttua innostumme jostain muusta, mutta nyt eletään tätä hetkeä. Tähän itse lisäisin, että on silti ihan paikallaan selvittää huolellisesti, millaisia laitteita kannattaa hankkia ja kouluttaa opettajia niitä käyttämään.

Kaikilla keskusteluun osallistuneilla opettajilla oli laitteista positiivisia kokemuksia, mutta Mentula ja Korhonen harmittelivat sitä, että kouluihin hankitut laitteet ja verkot eivät aina toimi, eikä koneita ole välttämättä tarpeeksi. Rytisalon lukiossa on kaksi vuotta sitten siirrytty sähköisiin oppikirjoihin, ja Rytisalo itse on erittäin tyytyväinen tähän ratkaisuun. Hän kertoi, että niiden käyttäminen mahdollistaa jokaisen oppilaan etenemisen yksilöllisiä oppimispolkuja pitkin. Kysyin häneltä keskustelutilaisuuden jälkeen, millaista koulutusta opettajat saivat siirtymävaiheessa. Kustantajat kuulemma tarjosivat koulutusta, ja osa opettajista kouluttautui itse lisää. He sitten jakoivat osaamistaan kollegoilleen, ja suurin osa opettajista onkin kuulemma suhtautunut sähköisiin oppikirjoihin siirtymiseen oikein positiivisesti. Samoin ovat oppilaat. Ilahduin itse, kun kuulin, että uudet lukiolaiset saavat Rytisalonkin koulussa edelleen kokeilujakson jälkeen valita, käyttävätkö perinteistä oppikirjaa vai sähköistä oppimateriaalia. Antoisa kesksutelu!

Toinen messupäiväni alkoi Bonnierin bloggariaamiaisella, jossa haastateltavina olivat Claes Andersson, Anja Snellman, Tuula-Liina Varis, Hannu Mäkelä ja Riitta Jalonen. 

Claes Andersson teki minuun vaikutuksen rauhallisella läsnäolollaan ja huumorillaan. Erityisesti hänen puheenvuorostaan jäi mieleeni hänen mietteensä siitä, että jokainen kirjailija kirjoittaa tavalla tai toisella omasta itsestään, sillä kaikkihan ammentavat omasta kokemusmaailmastaan tai pikemminkin omasta pääkopastaan löytyvistä asioista. Andersson myös luottaa vahvasti siihen, että kirjallisuudella voi vaikuttaa, koska sanalla on niin suuri mahti.

Myös Anja Snellman oli samaa mieltä siitä, että kirjoittaessaan kirjailija suodattaa jotain omasta kokemusmaailmastaan tekstiinsä. Hän itse viettää tänä vuonna 35-vuotisjuhlavuottaan. j

Tuula-Liina Varis kertoi, että uusimmassa kirjassaan Huvila (WSOY 2016) hän jollain tavalla itseasiassa etsii omia vanhempiaan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920- ja 30-luvuille, eli aikaan, jolloin Variksen omat vanhemmat ovat olleet nuoria. Tarina ja päähenkilöt on fiktiota, mutta Variksen on helppo löytää siitä yhtymäkohtia omaan elämäntarinaansa.

Myös Riitta Jalosen on helppo löytää yhtymäkohtia uusimman romaaninsa päähenkilön kirjailija Janet Framen elämän ja oman elämänsä välillä. Jalonen kuvaili kirjoittamisprosessia kokemukseksi, jossa tuntui, että hän sai oikean yhteyden jo edesmenneeseen Frameen. Hän kertoi menneensä lähes hypnoosiin Kirkkaus-kirjaa kirjoittaessaan.

Hannu Mäkelä puolestaan vertasi kirjoittamista talon rakentamiseen; Ensin kaivetaan perustukset, pystytetään seinät ja asennetaan katto. Sitten jännitetään, haluaako kukaan muuttaa taloon, eli kiinnostaako ketään lukea valmista kirjaa. Mäkelä iloitsi 80-luvun puolella tekemästään päätöksestä ryhtyä vapaaksi kirjoittajaksi. Huolimatta yleisen taloudellisen tilanteen aiheuttamasta epävarmuudesta, hän kertoi, ettei ollut koskaan ollut onnellisempi.Vapaus on vahva sana ja asia.

Tilaisuuden lopuksi kirjailijat vielä kertoivat ajatuksiaan kirjablogien merkityksestä kirjailijoille. Vaikka kirjailijat pitivät blogeja tärkeinä ja ilahtuvat toki saamastaan positiivisesta blogihuomiosta, he toivovat, että edelleen ilmestyisi enemmän oikeita, kriitikoiden kirjoittamia kritiikkejä. Myös moni bloggari yhtyi tähän näkemykseen.

Bloggariaamiaisen jälkeen suuntasin kuuntelemaan Atenan kirjailijoita Tiina Liftländeriä ja Soili Pohjalainen, joita haastatteli kustannustoimittaja Kanerva Eskola. Molemmat kirjailijat ovat sekä esikoiskirjailijoita että bloggaajia itsekin. Liftländerillä on takanaan usean vuoden "ura" bloggarina, joten hänelle oli luontaista ryhtyä kirjoittamaan blogia kirjankirjoitusprosessistaan. Liftländer kertoi kirjoittavansa, mitä mieleen tulee, editoimatta blogitekstejään ennen niiden julkaisemista. Pohjalainen puolestaan tuskaili sitä, että hän on turhankin tarkka kirjoittamistaan teksteistä, eikä siksi ehdi ja pysty kirjoittamaan niin paljon blogiinsa kuin haluaisi. Molemmat kirjailijoista kokivat kirjablogit tärkeiksi ja ilahtuvat huomatessaan, että joku on lukenut heidän kirjansa ja kirjoittanut siitä. Jostain syystä varsinkin Liftländer kertoi olleensa siinä uskossa, että kirjailijoiden ei toivota kommentoivat omasta kirjastaan kertovaa postausta. Me bloggarit kuitenkin olimme aika yksimielisesti sitä mieltä, että asiallinen kommentointi on aina tervetullutta. Moni kertoi ilahtuvansa kirjailijoiden jättämistä kommenteista.

Tämän tilaisuuden jälkeen minun oli tarkoitus kierrellä messukojuja ja ostaa erityisesti itselleni muuta romaani, mutta pieni seuralaiseni oli itkustaan päätellen sitä mieltä, että hallissa on aivan liikaa hälinää, eikä minun kannata enää kierrellä yhdelläkään kirjakojulla. Niin jäivät muutamat hankinnat tekemättä, ja minä siirryin rauhalliseen paikkaan vauvan kanssa odottamaan, että Teoksen bloggaritilaisuus alkaisi.

Siellä olivat paikalla kirjailijat Katarina Baer, Kari Hukkila ja Leena Parkkinen. Haastattelun hoiti Nina Paavolainen (tästä tilaisuudesta minulla ei valitettavasti ole kuvaa, sillä jouduin heijaamaan vauvaa koko sen kestämän 45-minuuttisen ajan...).

Katarina Baerin kirjoittama tietokirja He olivat natseja vaikuttaa todella mielenkiintoiselta, ja sen kirjoitusprosessikin on mitä ilmeisemmin ollut erittäin jännittävä. Baer kertoi löytäneensä arkistoista yhtä sun toista tietoa kirjan päähenkilöistä eli omista isovanhemmistaan - siis sellaistakin lähdemateriaalia, jonka olemassaolosta kukaan hänen suvustaan ei ollut tiennyt.

Kari Hukkilä kertoi, että hänelle kirjoittaminen on pitkä prosessi. Hän työstää tekstejään jopa vuosia, jättää ne välillä syrjään, tarttuu uuteen työhön ja palaa taas hetken kuluttua edelliseen. Siitä syystä hän ei ollut osannut arvata, miten ajankohtainen kirja Tuhat ja yksi nyt julkaisuvuonnaan itseasiassa on. Kirja nimittäin sivuaa muun muassa maahanmuuttokysymystä.

Leena Parkkisen uutuuskirja Säädyllinen ainesosa sijoittuu 1950-luvun Helsinkiin. Olen lukemassa kirjaa parhaillaan ja voin sanoa, että miljöö- sekä aikakausikuvaus vaikuttavat todella aidoilta. En ihmettele sitä yhtään, kun kuulin, millaista taustatyötä Parkkinen tekee historiallisten tekstiensä eteen. Parkkinen itse myös opettaa kirjoittamista, ja minä olisin voinut kuunnella vaikka kuinka pitkään hänen kertomisiaan myös kirjoittamisesta yleensä. Lisäksi sain kuulla Parkkiselta, että häneltä ilmestyy kohta myös toinen lastenkirja. Sitä siis odotellessa!

Koska seuralaiseni oli tässä vaiheessa jo todella väsynyt, päätin skipata päivän loput ohjelmat, ja suuntasimme kotia kohti. Tänään en enää viitsinyt raahata pikkuista messuhulinaan, vaan jäimme suosiolla kotiin nauttimaan messuhankinnoistani. Myös kotona odottaneet isommat sisarukset olivat tyytyväisiä kotiini kantamiin kirjoihin. Osa kirjoista tulee kyllä sujahtamaan pukinkonttiin.... ;)