Ystävystyminen ei käy taikasauvaa heilauttamalla

Luimme talven aikana esikoisen ja eskarilaisen kanssa kaksi kirjaa, jotka vaikuttivat aluksi varsin erilaisilta, mutta joiden aihe olikin loppujen lopuksi hyvin samankaltainen. Toinen kirjoista on Cristal Snown esikoisromaani Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku (Tammi 2020, saatu kustantajalta). Kirjan upean ja herkän mustavalkoisen kuvituksen on piirtänyt Kati Vuorento. Toinen kirjoista on Tom Percivalin kirjoittama ja kuvittama Satujen sankarit - Loitsuvaras (suom. Terhi Leskinen, Kumma-kustannus 2020, saatu kustantajalta, alkuteos MacMillan Children's Books). Molemmat näistä kirjoista ovat uusien sarjojen ensimmäisiä osia. Itseasiassa lainasimme kirjastosta jo Satujensankarit-sarjan toisen osan, sillä vauhdikkaasti etenevä seikkailu oli erityisesti minun ja eskarilaisemme mieleen. 

Siinä, missä Penni-kirjan kieli on kimurantin koukeroista ja melko haastavaa, on Satusankarit kirjoitettu väljällä fontilla ja niin yksinkertaisilla virkkeillä, että alakouluikäisten on helppo lukea kirjaa itse. Molemmat kirjoista sijoittuvat satumaailmoihin, mutta Percival ammentaa vanhoista tutuista saduista, ja Snow on luonut aivan omanlaisensa keijumaailman, Tuulenpesän metsän. Snown kirjassa sekä minua että erityisesti tokaluokkalaista lastamme viehätti juuri se, kuinka siihen on keksitty keijumaisia vastineita ihmismaailman asioille kuten esimerkiksi kakkuaineksia kivisokerista kaislakermaan ja kakkarakeltuaisiin. 

Penni Pähkinäsydän -kirjan päähenkilö on pikkuruistakin pienempi keiju, jonka sydän on niin herkkä ja hauras, että Penni on oppinut pelkäämään terveytensä puolesta. Tosiassa Pennin sydän ei ehkä olekaan fyysisesti heikko, vaan taipuvainen tuntemaan suuria ja ehkä siten myös särkymään suurista suruista. Eräänä kesänä Pennin maailma järkkyy, kun hänen naapuriinsa asettuu asumaan Markka Meritähti -niminen keijupoika, jota Penni alkaa vaistomaisesti inhota. Pennin mielestä Markka on tärkeilijä, joka pilaa hänen elämänsä. Yhdessä parhaiden ystäviensä Lianan ja Viliinan kanssa Pennin alkaa valmistaa isoäitinsä reseptillä kadotuskakkua, joka nimensä mukaan saisi Markan katoamaan. Kakun valmistus ei kuitenkaan ole helppoa sillä siihen tarvitaan muun muassa kadotettavan naurua ja kyyneleitä. Ainesosia hankkiessaan Penni joutuu viettämään aikaa Markan kanssa ja huomaa lopulta, ettei tämä ehkä olekaan aivan kamala. Harmillisesti silloin taitaa olla enää liian myöhäistä perua kakun taikaa, ja Penni saa katua katkerasti omia ennakkoluulojaan.

Kati Vuorenton lyijykynällä (?) tehty kuvitus on ihastuttavaa, ja varmasti 
tulisi vielä paremmin esille, jos kuvat olisivat värikuvia. Olin toivonut, että 
hänen nimensä oli mainittu myös kannessa eikä vasta sisäliepeessä, sillä nämä 
kuvat ovat iso osa kirjan viehätystä.

Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku tuntui etenevän paikoin hieman hitaasti, sillä kadotuskakkua leivottiin pitkään ja hartaasti. Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt siitä, miten taitavasti Snow kirjoittaa ja käyttää kieltä. Paikoin kirjan pitkät ja monia asioita kuvailevat virkkeet tuntuivat kuitenkin hieman hengästyttäviltä:

"Penni on vasta näädän nokareen kokoinen keijunkikkara, joten hänen piti kiivetä ja kurottaa, jotta hän sai otteen maailman laajimmasta ja kenties painavimmasta tietosanakirjasta. Hän keskitti tasapainonsa ja riuhtaisi kirjan hyllystä, miltei tiputti sen, mutta onnistui laskeutumaan äänettömästi pikkuruisia siipiään räpytellen paksun punaisen ryijymaton päälle."

Loitsuvaras-kirjassa puolestaan seikkailevat Jaakko, Hilkka, Tähkäpää ja sisarukset Hannu ja Kerttu. He asuvat Tarinalassa, jonka keskustassa on puu, joka versoo asukkaidensa tarinoita. Vanhoista saduista tutuilla sankareilla on puussaan jo omat tarinansa, mutta niitä syntyy jatkuvasti uusia. Tämän kirjan päähenkilö on Jaakko, jonka isä on lähtenyt kauas vieraille maille etsimään kuukiveä eli ainetta, joka pitää kamalat peikot loitolla. Eräänä päivänä Tarinalaan saapuu laivan mukana Anansi-poika, joka hurmaa Jaakkoa lukuunottamatta kaikki puolelleen. Anansi on taitava ja reilu, mutta Jaakosta pojassa on jotain epäluotettavaa. Jaakko saakin aidon syyn epäillä Anansia, kun näkee tämän hiipivän salaiseen tapaamiseen peikon kanssa. Jaakko vakuuttuu siitä, että Anansi on itsekin valepukuinen peikko, ja päättää tehdä kaikkensa, jotta muut ymmärtäisivät, että Anansin aikeet ovat pahat.

Myös Percivalin kuvitus on paikoin todella onnistunutta. Tmä kuva pahasta 
äitipuolesta on hätkähdyttävä.

Kukaan ei usko Jaakkoa, ja niinpä tämä menee vieraisille merinoiden luo. Merinoitaharjoittelija Lilli ystävystyy Jaakon kanssa ja myy tälle loitsuja muistoja vastaan. Jaakko on valmis myymään kaikki kallisarvoiset muistot isästään saadakseen aina uusia loitsuja. Lilli kyllä varoittaa, että loitsut eivät yleensä toimi toivotulla tavalla, ja Jaakko saakin huomata, että hän ei onnistu paljastamaan Anansia, vaikka miten yrittää. Sen sijaan hän näyttää tempuillaan karkottavat kaikki muutkin ystävät ympäriltään. Onneksi Jaakko pysähtyy lopulta miettimään, onko Anansi sittenkään paha ja onko mitään enää tehtävissä tilanteen pelastamiseksi.

Kummassakin kirjassa on siis hyvin selkeä ystävyys-teema, ja kumpikin tarina on punottu osoittamaan, että toisiin ihmisiin kannattaa suhtautua ennakkoluulottomasti ja uusia ihmisiä ei pidä tuomita tutustumatta. Kirjojen päähenkilöt joutuvat myös pohtimaan sitä, ovatko he itse reiluja kavereita, jotka toimivat toisia kohtaan kauniisti. Vastaus taitaa olla, etteivät suinkaan aina, ja niinpä he joutuvatkin miettimään, kuinka omaa käytöstä voisi korjata. Aihehan on sinällään hyvin paljon käytetty lasten- ja nuortenkirjoissa. Jos se kiinnostaa, kannattaa lukea myös Miikka Pörstin kirjoittama Kaikkien juhla. 

Poika ja hame

Jani Toivolan kirjoittama ja Saara Obelen kuvakirja Poika ja hame (Otava 2021) on kuvakirja, jossa rikotaan perinteistä käsitystä siitä, mikä on soveliasta käyttäytymistä pojilla ja miltä oikeiden poikien kuuluu näyttää. Kirja kertoo alakouluikäisestä Ronista, joka tarinan aikana löytää sisäisen rohkeutensa ja uskalluksen olla oma itsensä vastoin muiden ihmisten luomia normeja. 

Roni asuu kahden äitinsä kanssa, ja äidin ollessa yötöissä tulee Ronin mummo hoitamaan häntä. Mummo on Ronille tärkeä ja läheinen aikuinen, joka tuntuu äitiä paremmin ymmärtävän Ronia. Mummo sanoo, ettei pidä pelätä, mitä muut ajattelevat ja antaa Ronin leikkiä nukeilla, vaikka tämän äiti sitä paheksuukin. Mummo ja Roni ovat sitä mieltä, että on hölmöä ajatella joidenkin asioiden olevan vain tyttöjen tai poikien juttuja, mutta Ronin äiti on toista mieltä. Kun Roni kerran kokeilee äidin hametta, tämä suuttuu. Ehkä äiti ajattelee vain suojelevansa Ronia, kun esimerkiksi kieltää tätä kasvattamasta pitkää tukkaa tai leikkimästä nukeilla. "Äiti pelkää, että Ronia kiusataan siitä."

Ronin elämästä tällaiset keksityt säännöt tekevät kuitenkin rajoittavan ja ahdistavan. Roni tahtoisi koulussa leikkiä tyttöjen kanssa, mutta heidän koulussa on tarkkaa, että tyttöoletetut ja poikaoletetut pysyvät omissa ryhmissään. Niinpä Ronin hyvä ystävä Pinjakin kävelee Ronin kanssa kouluun, mutta koulua lähestyttäessä juoksee edelle ja jättää Ronin yksin. 

Kerran äidin ollessa töissä Roni kokeilee salaa tämän kaunista punaista hametta ja Roni tuntee itsensä kauniiksi ja rohkeaksi, kuin lentäväksi. Erinäisten sattumusten takia hän pakkaa hameen koulureppuunsa, ja vie sen mukanaan kouluun. Tunnin jälkeen Roni pukeutuu punaiseen ihanuuteen, mutta hänen huonoksi onnekseen naapuriluokan kovaääniset pojat näkevät, miten Roni pyörähtelee luokassa hameessaan. Pojat ilkkuvat ja nauravat, ja jopa paikalle sattunut Pinja kääntää Ronille selän. Yksi pojista vie Ronin repun ja yrittää tarttua tähän kiinni. Silloin Roni säntää ulos luokasta ja koulurakennuksesta. 

Hän pakenee kiusaajiaan ja muita tuijottavia lapsia. Pahinta on, että Roni pelkää elämänsä olevan pilalla ja oman äitinsä suuttuvat. Hän juoksee ja juoksee, kunnes tajuaa, miten kauniisti hame hulmuaa hänen takanaan. Se antaa hänelle rohkeutta ja kohottaa taas lentoon. Yhtäkkiä Roni ei osaakaan enää pelätä. Roni kääntyy ilkkujia vastaan, ja hänen rohkeutensa hiljentää kiusaajat. Pinjakin uskaltautuu Ronin avuksi keräämään tämän pudonneita tavaroita.

Joku koulun aikuisista on soittanut Ronin äidin paikalle (Miksei kukaan heistä kuitenkaan puuttunut tilanteessen, jos soittelemaan ehti!?), ja yllättäen äiti ei olekaan Ronille vihainen. Äiti on ylpeä poikansa rohkeudesta ja lupaa ostaa tällä ihan oma hameen, jottei tarvitse kulkea äidin liian isoissa mekoissa. Roni tuntee itsensä maailman onnellisimmaksi pojaksi.

Toivolan kuvakirja on siis aiheensa puolesta erittäin ajankohtainen teos, jossa kirjailija ravistelee käsityksiä siitä, mikä on oikeaa ja sopivaa käytöstä kullekin sukupuolelle. Aivan uusi tämä kirjaidea ei ole, sillä hieman samaa aihetta on käsitelty muun muassa David Walliamsin lastenromaanissa Poika ja Mekko (Tammi 2015), Julius ja merenneito (S&S 2020) sekä Anneli Kannon Paavi Virtanen ja tyttöjen tavarat (Karisto). Tällaisille kirjoille on kuitenkin tilausta, sillä on todella tärkeää, että jokainen lapsi voisi olla juuri sellainen kuin haluaa ja saisi tehdä niitä asioita kuin haluaa. On kamalaa, jos lapsi joutuu pelkäämään, että edes omat vanhemmat eivät ymmärrä tai hyväksy häntä. 

Poika ja hame -kirja on pääosin erittäin hieno ja intensiivinen kirja, jota kaikki kolme lastani kuuntelivat hiiren hiljaa. Välillä kuitenkin tuli tunne, että Toivolan kirja ehkä perustuu osin vanhentuneisiinkin mielikuviin lasten (koulu)maailmasta. Ainakin niissä kouluissa, joissa minä olen työskennellyt ovat tytöt ja pojat voineet hyvin kulkea yhdessä kouluun ja leikkiä yhdessä. Ehkä siis tämä sivujuonne, jossa Pinja ei voinut koulussa tunnustaa olevansa Ronin kaveri oli hieman turha. Sen lisäksi minua häiritsi, etteivät koulun aikuiset puuttuneet siihen, miten Juuso kiusasi Ronia ja suorastaan lähti jahtaamaan tätä. Todellisuudessa kukaan opettaja ei tuossa tilanteessa ryntäisi soittamaan kiusatun lapsen äitiä paikalle vaan menisi väliin, eikä jättäisi kiusattua lasta selviämään yksin. Näitä pieniä yksityiskohtia lukuunottamatta Poika ja hame on hieno esikoiskirja, jossa aivan loistavaa on erityisesti Obelen tekemä kuvitus. Tärkeät asiat kuten hulmuava punainen hame ja keskeiset ihmiset on väritetty vahvoin värein. Näin Roni ja hänen punainen hameensa todella tuntuvat olevan mystisen taikapiirin ympäröimiä, lentäviä, rohkeita.

Kierrätysteema ja kestävä kehitys ovat edelleen pinnalla lastenkirjoissa

Kierrättäminen, kestävä kehitys, ilmastonmuutos ja ympäristön hyvinvointi ovat tärkeitä aiheita, ja vaikka näistä aiheista on viime vuosina julkaistu melko paljon lasten- ja nuortenkirjoja, olen sitä mieltä, että enempi parempi. Esittelen seuraavaksi kaksi Kustannus-Mäkelän vuonna 2020 julkaisemaan kuvakirjaa, joissa toisessa keskitytään erityisesti kierrättämiseen, ja toisessa syvennytään myös tuotteiden elinkaaren tarkasteluun. Kummassakin myös kyseenalaistetaan tarve ostaa tavaraa uutena.

Tiina Sarja on kirjoittanut ja yhdessä Mikko Posion ja Henna Ryynäsen kanssa ideoinut kuvakirjan Anna ja Akseli selvittävät - Kuka vei roskat?, joka pituutensa, tekstin määränsä ja tasonsa perusteella sopii parhaiten alakouluikäisille lapsille. Kirjassa on kehyskertomus, jonka edetessä selviää, miten ja mistä erilaiset tavarat tehdään, mitä kyseisille tavaroille tapahtuu, kun ne ovat elinkaarensa päässä, ja miten niitä voi kierrättää. 

Tarinan päähenkilöt ovat kaksoset Anni ja Akseli, jotka yrittävät jäljittää isän dronen, jonka Akseli vahingossa hukutti biojäteastiaan. Akselilla on hirveä hätä ja tarve löytää drone - etenkin, kun hänen omat säästörahansa on tarkoitus käyttää uuteen kännykkään, eikä droneen kadonneen tilalle. Selvitystyö tapahtuu tietysti seuraamalla dronen matkaa tietokoneen ruudulta. Vain kaksosten Voltti-koira lähtee oikeasti lentohärvelin perään ja joutuu siinä samalla itsekin jätelaitokselle. Onneksi lapsille entuudestaan tuttu prodessori Valonen löytää sattumalta sekä Voltin että dronen, jonka hän pystyy myös korjaamaan.

Kirjan alussa ja lopussa on havainnollisesti kerrottu, mitä tarkoittaa kiertotalous, miksi jätteiden syntymistä pitää vähentää ja miksi kierrättäminen on tärkeää. Lisäksi tarinan lomassa on aukeamia, joissa kulloinkin tarinassa eteen tulevien raaka-aineiden faktat on kerrottu Voltin viisaudet -tietoteksteissä. Tosin huomasin, että lasista ja ongelmajätteestä tällaisia tietotekstejä ei oltu kirjoitettu. Kuten mainitsin jo aikaisemmin, on tässä kirjassa melko paljon tekstiä, ja hieman pohdin, olisiko tarinaa voinut joltain osin lyhentää, jotta lukijoiden mielenkiinto pysyy yllä. Kuvitustakin on onneksi runsaasti, ja se tietysti osaltaan keventää lukukokemusta. Ryynäsen kuvitustyyli on eniten edukseen Voltin viisauksien yhteydessä, sillä tietoteksteissä pitää kuvituksen tukea tekstiä ja olla havainnollista. Siinä Ryynäsen kuvitus onnistuu mielestäni oikein hyvin.

"Tää on hyvä!" totesi meidän eskarilaisemme.
..........................................

Leikki-ikäisillekin sopiva, kierrätystä käsittelevä kuvakirja on Kerttu Rahikan ja Nadja Sarellin Elsa ja Lauri kierrättävät. Se kertoo Elsasta ja Laurista, joille äidillä ja isällä on yllätys: lapset saavat omat huoneet. Sitä varten pitää kuitenkin hankkiutua eroon vanhoista tavaroista, jotka ovat rikki tai jääneet tarpeettomiksi. Osa lasten tavaroista on rikkinäisiä, mutta ehjät tavarat myydään kirpputorilla ja netissä, ja osa viedään kierrätyskeskukseen. Sitten vasta mietitään, mitä uutta huoneisiin tarvitaan ja mistä ne kannattaa hankkia. Elsa esimerkiksi on päättänyt, että haluaa keltaisen kirjoituspöydän, ja vaikka kierrätyskeskuksesta löytynyt pöytä ei ole keltainen, keksii Elsa, että sen voi maalata. Kaiken siivoamisen ja kierrättämisen jälkeen lapset saavat upeat huoneet, jonne he kutsuvat kaverit tupaantuliaisiin. Juhliin on järjestetty myös Elsan ja Laurin keksimä ohjelmanumero: pahvilaatikoista askarrellaan upea juna, joka kuljettaa lapsia Rovaniemelle asti!

Elsa ja Lauri kierrättävät on tarinansa puolesta samastuttava ja melko suoraviivainen lastenkirja, jossa kuvan ja tekstin osuus on suunnilleen 50/50. Tekstiä on oikeastaan tässäkin kirjassa paljon, mutta koska Sarellin värikäs ja iloinen kuvitus on yhtä tärkeä roolissa, ei kirja tunnu yhtään raskaalta. Kuka vei roskat? -kirjan tavoin myös tässä kirjassa on lopussa tietoaukeamia, joissa kerrotaan, miksi kannattaa kierrättää, mitä kierrätetään, miten turhaa jätettä voi välttää ja miten roskia voi hyödyntää vaikkapa kierrätysaskartelusta. Tietotekstit ovat napakoita ja kohdeyleisönsä huomioivan lyhyitä, mikä on tietysti oikein hyvä asia. Jäin ainostaan kaipaamaan sitä, että lukijoille olisi selvinnyt rikkinäisten tavaroiden joutuvan kaatopaikalle, koska niitä ei oikein voi järkevästi kierrättää. Ehkä siinä yhteydessä Lauri ja Elsakin olisivat voineet kuin ohimennen päivitellä lelujen tai jätteen määrää, mikä voisi ohjata lukijoitakin miettimään samaa.

Tässä on kerrottu oikein havainnollisesti kuvin ja sanoin, ettei maapallo jaksa kantaa loputtomasti tavaraa.

                                                            .......................................... 

Olen aikaisemminkin esitellyt blogissani ylläkuvatuista aiheista tehtyjä lastenkirjoja, ja niitä esittelyjä voi lukea tämän linkin takaa. Kirjoitin postauksen myös erään ekaluokkani kanssa tehdystä kierrätysprojektista, ja sen voit lukea tästä. Toisen luokan kanssa touhusimme tällaista.