Annista on tullut yksinäinen sen jälkeen, kun hänen paras ja oikeastaan ainoa ystävänsä Miisa muutti Amerikkaan. Sen jälkeen Anni on huomannut, ettei oikein osaa mennä mukaan muiden lasten juttuihin ja muuttuu kummallisesti tuppisuuksi toisten lähellä. Anni yrittää vakuutella, ettei oikeastaan edes välitä muiden tyttöjen seurasta, mutta pohtii toisaalta myös, miksi Koulu-Anni on niin kovin paljon tylsempi ja vaikeammin lähestyttävä kuin se oikea Anni, joka hän kotona on.
Annin perhe on hankkinut tytön toiveesta lemmikkipossun, mutta sekään ei tunnu tykkäävän Annin seurasta, vaan juoksee vauhkona karkuun. Niinpä vanhemmat ovat jopa alkaneet miettiä, pitäisikö possusta kuitenkin luopua. Anni on kyllä välillä itsekin vihainen Vaapulle ja pettynyt siihen, mutta Anni myös ymmärtää arkaa possuaan ja taitaa jopa samastua Vaapun ahdistukseen, kuten alla olevasta katkelmasta voi tulkita.
-Äiti, Vaappu on oikeasti kiva possu, hän sanoi hädissään.
-Joo, niinpä kai, äiti sanoi. -Eivät possut taida ihan samalla tavalla kesyyntyä kuin koirat. -No... Anni ei tiennyt, mitä sanoa ...
Se oli Annin possu.
Annia alkoi itkettää.
-Ehkä se jo haluaisi kesyyntyä! hän sanoi. -Ehkä se ei vaan osaa.
-Osaa mitä? äiti kysyi ymmällään.
-Kesyyntyä! Saada kavereita. Ehkä jotkut ei vaan osaa sitä.
Onneksi Annilla on 19-vuotias isoveli, joka on selkäleikkauksen takia kotona sairaslomalla ja jolla on siksi paljon aikaa pikkusiskolleen. Akseli auttaa siskoaan googlaamaan vinkkejä lemmikin kesyttämiseen, rohkaisee tätä, kun Anni kaipaa rohkaisua ja neuvoo myös kavereihin liittyvissä kysymyksissä.
Lukijana ja opettajana tunsin välillä oikeasti pahaa mieltä Annin puolesta, sillä niin onneton tämä välillä koulussa tuntui olevan. Toisaalta mietin, kuinka monelle lapselle, nuorelle ja miksei myös aikuisellekin on tuttua se kuristava tunne kurkussa, kun tuntuu, että on päivästä toiseen muille kuin ilmaa. Tai jos joku joskus tuleekin juttelemaan, sanat karkaavat, eikä suusta tunnu tulevan yhtään järkevää vastausta.
Annia ei siis varsinaisesti kiusata, mutta hän on jäänyt siihen ikävään tilanteeseen, että se ainoa ystävä on lähtenyt, eikä valmiiksi muodostuneisiin porukoihin olekaan helppo päästä mukaan. Toisaalta Anni myös itse tyypittelee muutamaa luokkatoveriaan pinkki-ihmisiksi ja pitää yllä heistä muodostamia ennakkoluulojaan ehkä vähän turhankin hanakasti.
Anni oppii kuitenkin Vaappu-possua kesyttäessään muutaman hyvän kikan ja päättää itse aktiivisesti alkaa kesyttää kaveria itselleen. Hyvä kohde kesytettäväksi on toinen hiljainen tyttö, jonka nimi on Riia. Tämä ei kuitenkaan ole samanlainen kuin Annin vanha bestis Miisa, ja aluksi tuntuu, ettei kaveruus oikein ota syttyäkseen. Tytöiltä löytyy kuitenkin myös jotain yhteisiä kiinnostuksenkohteita, eikä kumpikaan heistä luovuta. Niin ystävyys alkaa hitaasti, kärsivällisyydellä ja sinnikkyydellä, syntyä. Sama kärsivällisyys ja toisen kunnioittaminen pätevät myös lemmikin kesyttämiseen, ja Anni huomaa ilokseen voittavansa myös Vaapun luottamuksen.
Luin tämän kirjan yhdessä kahdeksanvuotiaan lapseni kanssa, ja hänestä kirja oli hyvä, muttei kuulemma kovin jännittävä. Onkin totta, että Anni kaverinkesyttäjä ei ole niinkään juonivetoinen seikkailukertomus kuin tunteisiin ja sosiaalisiin suhteisiin keskittyvä lastenromaani. Koululuokalle ääneenluettuna tämä tarjoaisi monta hyvää keskustelunavausta ja aihetta yhteiseen pohdiskeluun. Tekstiä on kohtalaisen paljon, eli aivan aloittelevan lukijan kirja Anni kaverinkesyttäjä ei ole. Mari Ahokoivun piirtämät hauskat kuvat kuitenkin tuovat tekstin lomaan mukavaa kevennystä ja sopivat mainiosti tarinaan.
