Kirja kuudesluokkalaisten kommelluksista ja rakkauksista hulvattomalla huumorilla höystettynä

Jasu - Pöljiä päiviä (Karisto 2019) on Markus Ikolan kirjoittama hauska nuortenromaani, joka kertoo kuudesluokkalaisesta Jasusta ja tämän luokasta. Kirjassa seurataan luokan tapahtumia yhden syyslukukauden ajan. Jasu ja hänen kolme parasta kaveriaan pitävät yhtä kuin muskettisoturit konsanaan. Itseasiassa koko 6A-luokka on hitsautunut loistavasti yhteen, ja sekä tytöt että pojat pitävät toistensa puolia. Kun kaksi pojista saa aiheettomasti jälki-istuntoa onnistuttuaan nostamaan itsenäisyysjuhlassa salkoon Suomen lipun sijaan vihreän lapasen, päättävät kaikki luokan oppilaat jäädä jälki-istuntoon poikien seuraksi.



Syyslukukauden aikana Jasu ja hänen luokkansa paitsi hoitavat itsenäisyyspäivän lipunnoston, osallistuvat he myös koulun yleisurheilukilpailuihin - heikolla menestyksellä tosin - keräävät rahaa leirikoulua varten, leirikouluilevat ja joutuvat valmistamaan koulun joulujuhlaan jouluevankeliumnäytelmän. Mikään ei kuitenkaan oikein suju odotetusti, sillä vaikka Jasu ja hänen kaverinsa tarkoittavat hyvää, päättyvät heidän tempauksensa usein eriasteisiin katastrofeihin, joista lukija saa kunnon naurut.

Kirjassa esimurrosikäisiä poikia mietityttävät paljon myös seurustelu- ja suuteluasiat, ja pojat muun muassa opettelevat pussailemaan nukkejan avulla sillä seurauksella, että saavat rohtuneet huulet ja mustelmarenkaat suunsa ympärille. Onneksi Jasun tyttöystävä Maria on ihana ja ymmärtäväinen, ja Jasu saa kokea ensisuudelmansa mustelmarenkaasta ja rohtuneista huulista huolimatta!

Jasu ja pöljiä päiviä -kirja on siis täynnä hyväntuulisia kommelluksia ja lukijaa hymyilyttävää toveruutta. Hieman vakavampiakin teemoja tosin sivutaan, sillä Jasulla on lukivika, minkä takia hän ei aina ymmärrä opettajan antamia tehtäviä ja tuntee itsensä välillä tyhmäksi. Jasun isä onnistuu lohduttamaan poikaansa, ja osoittaa tälle, kuinka taitava kaveri Jasu on; Poika ei riitele turhia tai kiusaa ketään. Jasun porukkaan mahtuu keskenään hyvin erilaisia lapsia, sekä tyttöjä että poikia, joista monet ovat aika mielenkiintoisia persoonia.

Ikola kirjoittaa humoristisesti, ja vaikkeivat kuudesluokkalaiset pojat ehkä oikeasti käykään sellaista sanailua kuin pojat tässä kirjassa, uskon, että noin 3. - 5.-luokkalaiset lukijat viihtyisivät tämän kirjan parissa mainiosti. Kirja tuo mieleen Timo Parvelan Ella-kirjat, joissa opettaja on lasten hyvää tarkoittavien toilailujen uuvuttama, hieman avuton höppänä, ja suosittelenkin kirjaa erityisesti Parvelan Ella- sekä Pate-kirjojen ja Hanna van der Steenin Senttu-kirjojen ystäville.

Klassikkoja taltuttamaan Finlandia Junior -ehdokkaan kanssa

Maria Laakson kirjoittama Taltuta klassikko! (Tammi 2019, saatu kustantajalta) on yksi tämän vuoden Finlandia Junior -ehdokkaista. Kirjan kuvituksen on tehnyt sarjakuvapiirtäjä Johanna Rojola. Taltuta klassikko! on nuorille lukijoille suunnattu teos, josta Laakso itse toivoo tulevan työkalu, jonka avulla nykylukijakin saisi klassikoista otteen. Kirjan kustantajan edustaja Saara Tiuraniemen mukaan Taltuta klassikko! on räyhäkkä kirja, jonka poikkeuksellinen huumori tuo klassikoihin uutta potkua.

Kirjan kansi taipuu vaikka kakuksi!
Taltuta klassikko! -kirjan julkistamisjuhlasta

Kirja sisältää siis esittelyn kahdeksasta klassikosta, niiden kirjoittajasta sekä siitä ajasta, jona klassikko on kirjoitettu. Nuo klassikot ovat Kalevala, Seitsemän veljestä, Työmiehen vaimo, Mirdja, Runoja, Sudenmorsian, Sinuhe egyptiläinen ja Tuntematon sotilas. Kirjallisuudentutkija Laakso kertoi kirjan julkistamistilaisuudessa, että nämä klassikot valikoituivat kirjaan siksi, että ne ovat hänelle rakkaita - ja siksi, että kustantaja halusi kirjaan mukaan yhtä monta nais- ja mieskirjailijaa. Siksi mukaan otettiin myös Edith Södegranin Runoja.

Mielestäni vaikuttavin Rojolan piirtämistä kuvista on hänen Tuntematon sotilaansa.

Laakso selittää jo teoksen alkumetreillä, miksi jostain kirjasta ylipäänsä tulee klassikko eli miksi se kanonisoidaan, ja miten kaanonit ylipäänsä syntyvät ja miten ne muuttuvat. Kirja julkistamistilaisuudessa Rojola puolestaan kertoi, että pitää itse tärkeänä sitä, että me jatkuvasti kyseenalaistaisimme sitä, että jostain teoksesta ylipäänsä tulee klassikko, ja onko olemassa useampia kaanoneita - riippuen siitä, keneltä kysytään.

Etualalla Rojola, taaempana Laakso.

Laakso puhuttelee suoraan lukijaa, eli klassikontaltuttajaa. Hän käyttää tietoisesti kieltä, joka oletetusti on tuttua nuorelle lukijalle ja joka tosiaan vilisee huumoria. Ainakin tällaista päälle kolmekymppistä lukijaa, teoksen sanavalinnat ja huumori huvittavat. Tekstin näennäisestä kepeydestä huolimatta kieli ei suinkaan ole helpoimmasta päästä, ja välillä minusta jopa tuntui, että osa lauseista oli vallan kimurantteja luettavia, mikä vaatii lukijaltakin varsin paljon keskittymistä, jotta tekstin sisältö aukeaa.
Tästä esimerkkinä alla oleva katkelma:

Näytelmän nimi vihjaa yhteen päähenkilöön, mutta tarkasti taltutettuna tässä klassikossa on kaksi tärkeää leidiä: Johanna ja Homsantuu. Molemmat ovat vieläpä saman miehen naisystäviä. Näytelmän nimi alleviivaa lähes huomiokynällä Homsantuun ulkopuolisuutta sellaisesta säädyllisyyttä korostavasta instituutiosta kuin avioliitto. (Ote Minna Canthin Työmiehen vaimosta kertovasta taltutuksesta teoksesta Taltuta klassikko! s. 83 - 84)

Rojola on tehnyt kirjaan kaksivärisen kuvituksen.
Tässä hänen näkemyksensä Homsantuusta.

Itse sisältökää ei suinkaan ole mitään kepeää höttöä, vaan täyttä asiaa, joka paitsi auttaa lukijoita tulkitsemaan klassikoita myös osoittaa niiden merkityksen nykyajalle ja nykyaikastaa ne. Kirjassa avataan monia taltutukselle välttämättömiä termejä, -ismejä ja käsitteitä, ja lukija tulee kuin huomaamattaan oppineeksi kirjallisuuden lisäksi hyvin paljon myös suomalaisesta kulttuurielämästä ja historiasta.



Maria Laakso sijoittui Taltuta klassikko! -teoksen käsikirjoituksella Tammen lasten ja nuorten Ihan totta! -tietokirjakilpailun nuorten sarjassa toiselle sijalle. Minuun Taltuta klassikko! teki vaikutuksen, ja olen Päivi Heikkilä-Halttusen kanssa samaa mieltä siitä, että tämän kirjan paikka olisi yhtä hyvin Tietokirjallisuuden Finlandian ehdokaslistalla. Laakson innoittama olen jo taltuttanut yhden klassikon, jota en ole ennen lukenut, eli Minna Canthin kirjoittaman Työmiehen vaimon.

Tämän jälkeen innostuin muuten lukemaan muitakin Minna Canthista kertovia teoksia, kuten esimerkiksi Suvi Aholan kirjoittaman, Canthin omia tekstejä sisältävän kirjan Mitä Minna Canth todella sanoi? (WSOY 2019, saatu kustantajalta) ja Raili Mikkisen kirjoittaman nuortenromaanin Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää (Tammi). Viimeksi mainitussa kertojaäänenä on Canthin tytär Elli (Tästä lisää myöhemmin).


Pikku hiiri ja paukkupakkanen kuvaa tuttuja tilanteita: Esikouluikäinen haluaa "kun muillakin on"

Kolmevuotiaan kuopuksemme suosikkikirjojen joukkoon on tänä syksynä nousseet Riikka Jäntin kirjoittamat ja kuvittamat kuvakirjat, joiden päähenkilö on päiväkoti-ikäinen Hiiru-hiiri, joka elelee kahdestaan äitinsä kanssa ja puuhailee kaikkea sellaista, mitä lapset nyt yleensäkin puuhaavat.



Sarjan viidennessä kirjassa Pikku hiiri ja paukkupakkanen (Tammi 2019, saatu kustantajalta) Hiiru on kasvanut jo eskarilaiseksi, ja häntä harmittaa, kun ulos pitää pukea typerän näköinen kypärämyssy. Hiiru pelkää, että kaikki nauravat hänelle, mutta äiti ei anna periksi. Eskarissa Hiiru huomaa, että muillakin lapsilla - myös hänen parhaalla ystävällään Lylyllä on päässään ihan samanlainen kypärämyssy, eikä myssyn pitäminen sen jälkeen enää aiheuta keskustelua.

Pikku hiiri ja paukkupakkanen -kirjassa teemana onkin selvästi se, miten eskari-ikäiseksi kasvanut Hiiru on alkanut verrata itseään muihin. Monella päiväkotikaverilla on keräilyhahmoja, ja tietysti Hiirukin haluaisi sellaisia. Kun äiti sitten onnistuneiden pienoläksyjen kunniaksi ostaa sellaiset Hiirulle, eivät päiväkotikaverit enää jaksa ihmetellä niitä, sillä Lylyllä on jotain uutta näytettävää: Ihka uusi puhelin!

Hiirukin tahtoo siltä seisomalta oman puhelimen, muttei äiti sitä suostu ostamaan. Hiirua kiukuttaa, se menee huoneeseensa mököttämään, eikä suostu edes leipomaan äidin kanssa sämpylöitä.

-Sitten kun minä kasvan isoksi, sinä et voi määrätä minua, Hiiru sanoi. Äiti hymyili.
-En varmaan. Mutta sinä olet vielä pieni.



Onneksi kovakin kiukku laantuu aikanaan, ja Hiiru osaa löytää elämästään myös kivoja asioita: pianon soittaminen, luisteleminen, sämpylöiden leipominen ja hiihtoloman äidin kanssa.

Riikka Jäntti kuvaa Pikku hiiri -kirjoissa taitavasti pienten lasten arkielämää ja heidän erilaisia tunteitaan. Hiiru on sarjan alussa tahtoikäinen taapero, joka tuittuilee yhdestä jos toisestakin asiasta (Lue arvioni Pikku hiiri tuuliviiri -kirjasta täältä). Hän kokee suuria tunteita, oppii uusia asioita, iloitsee monesti, mutta välillä myös kiukustuu, riitelee ja mököttää. Äiti on rauhallinen ja vakaa kanssakulkija, joka antaa tilaa Hiirun tunteille, mutta myös ohjaa, neuvoo ja rajaa sopivasti. Kuvituksesta voi lukea äidin ilmeistä, miten tämä välillä joutuu sisäisesti hillitsemään itsensä, muttei juuri kiukustu Hiirulle. Lukijalle nämä kirjat ovat miellyttäviä lukea, ja vaikka Hiirun tunteet välillä räiskyvät, on Hiiru-kirjoille tyypillistä eräänlainen verkkaisuus ja lempeys.

Äitikään ei osaa kaikkea, ja silloin Hiiru auttaa.

Sarjan muissa osissa Hiiru käy äitinsä kanssa puolukkaretkellä mökkisaaressa, leikkii kavereiden kanssa, tekee kotitöitä, matkustaa junassa ja viettää joulua. Sarjasta on tähän mennessä ilmestynyt viisi osaa, ja kuudes osa Pikku hiiren hellekesä ilmestyy ensi keväänä.


Isänpäivän kirjavalinta isän ja lasten esittelemänä: Rami Rasvanäpin autoklassikot

Hyvää isäinpäivää kaikille isille, isoisille, bonusisille ja heille, jotka ovat isän roolissa jonkun lapsen elämässä!

Koska tutkitusti lukevan isän malli vaikuttaa positiivisesti etenkin poikien lukuintoon, esittelen tänä isäinpäivänä kirjan, josta lasteni isä ja kolme lastani ovat innostuneet. Ja koska kirja on hauska heidän mielestään, saavat he esitellä kirjan itse.

Kuvat stailasi ja kuvattavat sivut valitsi lapsi 7v.


Kas näin!

- Kirjan nimi: Rami Rasvanäpin autoklassikot - Rami autokuumeessa (Kustannus-Mäkelä 2019, saatu kustantajalta), kirjoittanut ja kuvittanut Jukka Jokinen

- Mistä kirja kertoo?

Isä: Autokuumeesta, joka on kyllä aika monelle miehelle tuttu, hyvin vakava sairaus. Huoltoasemayrittäjä Rami Rasvanäppi mietti, mihin autoon vaihtaisi nykyisen autonsa.

Lapsi 5v.: Rami yrittää hankkia uutta autoa. Sille tulee erilaisia autoja huoltoon. Esimerkiksi mönkkäri, taksi ja linja-auto. Sitten se miettii oisko joku semmoinen auto (sille hyvä).

Lapset ja isä: Lopulta se Rami kyllä päätyy pitämään sen vanhan auton.



- Mikä tässä kirjassa on hyvää?

Lapsi 7v.: Kun tässä kirjassa on eri autoja, joita on luokiteltu eri tavalla ja kerrottu niiden vuosimallit. Ja ne autot on ihan oikeasti olemassa olevia autoja. Paitsi yhdellä sivulla on mielikuvitusautoja.

Lapsi 5v.: Se, kun me luettiin tätä niin,  että me mietittiin jokaiselta sivulta, mikä auto me itse otettaisiin, jos saataisiin valita.

Isä: Kuvituksesta tykkäsin erityisesti. Ne ovat sopivalla tavalla realistisia.



- Mitä muuttaisit kirjassa?

Isä: No ihan vaan pieni miinus on se, että kirjassa keskitytään vanhoihin autoihin. Olisi voinut olla vähän uudempiakin.

Lapsi 7v.: Se ois voinut sitten ostaa uuden auton.

Lapsi 5v.: En mitään.




- Kenelle suosittelisitte tätä kirjaa?

Lapset: No niille, jotka tykkäävät autoista.

Isä: Kaikille autoista kiinnostuneille.

.....................................

Oma mielipiteeni kirjasta: Autokirjat eivät itseäni kauheasti kiinnosta, mutta Rami Rasvanäpin autoklassikot -kirjassa viehättävää on tietty nostalgia, jota kuvista ja sisällöstä huokuu. Ramin huoltoasema ja sen kyljessä olevat baari sekä Rami ja kahvilatyöntekijä Leena vaikuttavat ottaneen vaikutteita tai sijoittuvan noin 50 - 60-luvuille. Kirjan kuvat ovat suuret, eikä tekstiä ole liikaa.


Kettujuttuja - Kolme hännäkästä tarinaa: Kyyneleitä kirvottava Finlanfia Junior -ehdokas

Yksi tämän vuoden kuudesta Finlandia Junior -ehdokkaasta on Kaija Pannulan ja Netta Lehtolan tekemä kuvakirja Kettujuttuja - Kolme hännäkästä tarinaa (WSOY 2019). Teos on tekijöidensä esikoisteos. Se sisältää kolme lyhyttä kertomusta, joiden päähenkilö on hieman äreänoloinen ja introvertti kettu, joka kuitenkin toisen ketun avulla onnistuu laajentamaan maailmaansa ja avaamaan sydäntään uusille asioille ja ystäville.



Ensimmäisessä tarinassa kettu haluaa ryhtyä maalariksi. Se maalaa ikkunasta avautuvia maisemia, mutta harmittelee, että ne on pian maalattu. Ketusta paikallaan pysyvät kohteet ovat miellyttävimpiä maalattavia, ja sitä häiritsevät vallattamat mäyrän- ja jäniksenpoikaset, jotka pomppivat sen ympärillä.



Kun paikalle saapuu vieras kettu, avaa maalarikettu sille ovensa ja lopulta myös sisimpänsä. Vieras kettu opettaa sitä lähtemään hakemaan maalausinspiraatiota lähipellon sijaan muualta, vierailta poluilta, piilossa olevista lohkareista ja tuntemattomilta reiteiltä.
-Ajattele, tämä kaikki on sinun pihaasi. Voit maalata, missä haluat.




Toisessa kertomuksessa uusi kettuystävä on ilmeisesti lähtenyt matkoille, ja ensimmäinen kettu on taas eristäytynyt muista. Se haluaa olla yksin ja hakee rauhaa ja hiljaisuutta niin paljon, että lukitsee itsensä sisään ja muut ulos. Hiihtolenkille se lähtee vasta, kun huomaa, ettei pihalla ole ketään. Se ei halunnut kohdata ketään eikä puhua kenellekään.



Sitten se kuitenkin huomaa latunsa poikki kulkevat jäljet, kuin tassun ja hännän painaumat. Jäljet yhtyvät sen latuun ja johtavat ketun kotiovelle. Kotona sitä odottaa yllätys: sen ystävä on palannut matkaltaan, ja niin nuo kaksi istuvat teemukillisten ääreen jakamaan kokemuksiaan ja ajatuksiaan, eikä kettu enää olekaan yksin.



Kolmas kertomus on kaikista surullisin. Siinä kettu kasvattaa upeita ruusuja, joiden se haluaa kasvavan tasaisesti penkissä. Se ei tahdo katkoa ruusujaan maljakkoon, sillä niiden kuuluu kukkia pihalla. -Ruusun paikka on pensaassa, Kettu sanoi. -Ei ole mitään syytä poimia niitä maljakkoon. Sitten tapahtuu kuitenkin jotain odottamatonta, kun yksi naapurin mäyränpennuista sairastuu. Kesäkuussa se kuolee.



Kettu leikkaa kaikki ruusut ja vie ne kimpuiksi pikkumäyrän haudalle. Se ei jaksa hoitaa ruusujaan, mutta eräänä elokuun iltana se huomaa, että ruusupensaat ovat maan alla kasvattaneet versoja, ja pikkuruuja on nyt kasvanut ympäri pihaa. -Vallatkaa vaikka koko piha, kettu kuiskaa. Syksyllä kettu järjestää taidenäyttelyn. Se on ikuistanut tauluihin itselleen ja muille rakkaan, se ei häviäisi koskaan.



Kettujuttuja -kirjan loppu on yllättävä ja äärimmäisen koskettava. Luin tämän kirjan kolmen lapseni kanssa (7v., 5v. ja 3v.), ja viimeisen tarinan lukemisesta ei meinannut tulla kyyneleiden takia mitään. Hyvä kirja herättää keskustelua, ja sen tämä Finlandia Junior -ehdokas todella teki. Puhuimme lasten kanssa elämän rajallisuudesta, ystävyydestä, surusta, yksinäisyydestä ja uskaltamisesta. Vanhin lapsistani kyllä ihmetteli, miksi lapsille on kirjoitettu niin isosta aiheesta kuin lapsen kuolema. Toisaalta mietin itsekin, että valinta on aika radikaali, eivätkä kaikki ehkä halua lukea sellaisesta lapsensa kanssa, vaikka toki kuolema on osa elämää ja tässä kirjassa se tuodaan esiin kauniisti ja eläinhahmojen kautta etäännyttäen. Jäljellä jäävien eläinten - ystävien ja perheenjäsenten - kaipaus, rakkaus ja ilo muistoista on selvää.

Kettujuttuja - Kolme hännäkästä tarinaa on kaunis kirja, jossa kuvitus ja teksti lyövät kättä. Eläimet ovat ilmekkäitä ja värit vahvan maanläheisiä. Tarinat ovat hieman melankolisia, ja tempo verkkainen. Juro päähenkilö on jotenkin samastuttava, ja hänen uusi ystävänsä raikas tuulahdus, joka auttaa intoroverttiä päähenkilöä avartamaan maailmaansa. Vaikka tämä kirja on hieno, huomasin, että lapseni kokivat sen aika ajoin vähän tylsäksi (kiemurtelusta ja lasittuneista katseista voi lukea aika paljon). Paikoin tämä kirja olikin sellainen, että se tuntui jopa hieman meille aikuisille kirjoitetulta sadulta - ovathan päähenkilötkin selvästi aikuisia. Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten Kettujuttuja Finlandia-kilpailussa pärjää. Yhtäkaikki iloitsen siitä, että ehdokaslistassa on mukana kaksi laadukasta kuvakirjaa (katso ehdokalsista alta).

Finlandia Junior 2019 -ehdokkaat:

- Frölander-Ulf, Lena: Nelson Tigertass / Nelson Tiikeritassu (Förlaget / Teos). Suomentanut Jaana Nikula (lastenromaani)
Kontio, Tomi. Kuvitus: Warsta, Elina: Koira nimeltään Kissa tapaa kissan (Teos)
Laakso, Maria. Kuvitus: Rojola, Johanna: Taltuta klassikko (Tammi)
- Laakso, Maria. Kuvitus: Rojola, Johanna: Taltuta klassikko (Tammi)
Pannula, Kaija. Kuvitus: Lehtola, Netta: Kettujuttuja – Kolme hännäkästä tarinaa (WSOY)
Rasi-Koskinen, Marisha: Auringon pimeä puoli (WSOY)

Kauhukirjoja halloweeniin lapsille ja nuorille

Olemme puhuneet tällä viikolla oppilaiden kanssa pyhäinpäivästä, kekristä, samhainista sekä Dia de los Muertos:ta. Oppilaita selvästi viehättää amerikkalaistyylinen halloween, koska silloin saa pukeutua hassusti, ripustaa värikkäitä koristeita ja kokea hyvänlaatuista jännitystä kummitusjuuttujen kautta. Jännitys ja pikkuripaus kauhua sopivasti annosteltuina ovatkin ihan hauskoja juttuja, joita monet oppilaistani toivovat myös lukemiensa kirjojen sisältävän.



Barbara Cantinin kirjoittama ja kuvittama (suom. Katariina Heilala) lastenromaani Mortina - Kuoliaaksi naurattava juttu (Tammi 2019, saatu kustantajalta) on juuri tällainen sopivasti kauhuelementtejä sisältävä kirja, joka sopii hyvin noin 1. - 3.-luokkalaisille lukijoille. Kirja kertoo Mortina-nimisestä zombitytöstä, joka tykkää elämästään vanhassa kartanossa Tuoni-tätinsä ja Kaiho-koiransa kanssa. Häntä kuitenkin harmittaa, että täti on ehdottomasti kieltänyt häntä menemästä tutustumaan läheisen kylän ihmislapsiin. Täti on näet varma, että jos ihmiset saavat tietää heidän olemassaolostaan, heidät karkotetaan Villa Tuonelasta. Eiväthän ihmiset siedä kummituksia tai zombeja!

Zombilapsetkin kaipaavat ystäviä! Mortina - Kuoliaaksi naurattava juttu on aivan ihastuttava kirja, jonka kuvituksestakin pidän kovasti.

Mortina kuitenkin kaikkien lasten tavoin ikävöi ystäviä ja yrittää jopa naamioitua ihmiseksi päästäkseen mukaan heidän leikkeihinsä. Täti kuitenkin pistää stopin moiselle suunnitelmalle. Sitten koittaa halloween, ja Mortina tajuaa tilaisuutensa tulleen! Muiden, kauhuotuksiksi naamioituneiden lasten keskellä hän ei pistäisi lainkaan silmään ja voisi mennä muiden mukana karkkikierrokselle.



Mortina siis hämää tätiään ja livahtaa tältä salaa kylään. Kaikki sujuukin hyvin siihen saakka, kun lapset alkavat esitellä hahmojensa kauhistuttavia ominaisuuksia toisilleen ja Mortina on tuudittautunut liiaksi turvallisuudentunteeseen ja iloitsee uusista ystävistään. Hän menee ja irroittaa päänsä muiden nähden! Tästä seuraa piiiiiitkä hiljaisuus, joka päättyy huutoon. Nimittäin pienen Jimi-pojan ilohuutoon: "Mutta sehän on ihan maailmankaikkeuden HYPERSUPERMAHTAVIN juttu! Olet ihan oikea zombi!!!" Ja niin zombityttö-Mortina saa kuin saakin ystäviä, ja ennen pitkään tätikin tottuu heidän vierailuihinsa Villa Tuonelassa. Parasta on, että ihmiskaverit lupaavat pitää Mortinan ja hänen perheensä olemassaolon visusti salaisuuten. Lupaathan sinäkin?



Toinen kevyt "kauhukirja" on Paula Norosen kirjoittamat Yökoulu-kirjat, joihin kuvituksen on tehnyt Kati Närhi. Sarjasta on ilmestynyt myös hyytävä Yökoulun pieni kauhukäsikirja (Tammi 2019, saatu kustantajalta), joka nimensä mukaan kertoo, millainen on kummituksia, zombeja, ihmissusia ja vampyyreja viliseä yökoulu eli koulu, jota kauhulapset käyvät yöaikaan. Kirjassa esitellään muun muassa yökoulun lukujärjestys, terveydenhoito, puhuvat pulpetit, koulun sääntöjä ja otteita henkilökunnan lähettämistä wilma-viesteistä (joista yhden rehtori oli tarkoittanut vaimolleen, mutta joka lähtikin koko koululle).



Norosen huumori on pettämätöntä, ja naureskelin ääneen lukiessani kirjasta valikoituja kohtia perheelleni aamupalapöydässä. Tiesittekö esimerkiksi, että yökoulussa suosittuja välituntileikkejä ovat muun muassa Kymmenen sormea laudallaKuka pelkaa tavallista ihmistä? ja Chililailua, jossa oppilaat maistelevat maailman tulisimpia chileja ringissä. Entä olitteko kuulleet, että yökoulun keittäjä Ilkka Rönkkönen on ainoa elävä ihminen koko yökoulussa? Hänet löydettiin viemäristä, jonne hän oli tipahtanut. Aivan paras oli kuitenkin kohta, jossa esiteltiin Yökoulun ennätyksiä, joista yksi on Yökoulun sitkein home. Tuo Tähtisädesieni oli asunut yökoulussa viisikymmentä vuotta, eikä luovuttanut edes peruskorjauksen ajaksi. Se piiloutui opettajanhuoneen kahvipannuun ja palasi remontin jälkeen koulun seinän rakenteisiin...

Testaa, oletko muuntuja! Tämän käsikirjan alussa on muutama kiva teisti, joiden avulla voit esimerkiksi varmistaa, sopisitko itse yökouluun.

Kollegani on lukenut Yökoulun pieni kauhukäsikirja -kirjaa näin halloweenin alla omassa kolmosluokassaan, ja oppilaat ovat kuulemma tykänneet siitä kovasti. Itsekin ihastuin tähän kirjaan ja ajattelin, että voisin ensi vuonna lukea tämän omille oppilailleni ja järjestää sitten halloweenin aikaan kirjan koulua mukailevat kauhukoulupäivän omassa luokassani.

Naulakkoina toimivat käärmeet, jotka rehtori on pelastanut työttömyydeltä.

Muita lapsille ja nuorille sopivia kauhukirja:


Osallistuin Yökoulu ja Mortina -kirjoilla Yöpöydän kirjat -blogin Niinan järjestämään hyytävään Halloween-lukuhaasteeseen.