Tunnetaitojen harjoitteleminen, positiivinen kasvatus, mindfulness... Tässä muutamia sanoja, jotka ovat vilahdelleet Facebook-seinälläni parin viime vuoden ajan (seuraan siis muutamia kasvatusalan sivustoja), ja täytyy sanoa, että välillä on tullut ihan kauhistus siitä, mitä kaikkea voisin harjoitella lasteni ja oppilaideni kanssa, jotta heistä tulisi empatiakykyisiä, tasapainoisia, rohkeita, ystävällisiä ja onnellisia ihmisiä. Kauhistunut olo on johtunut lähinnä siitä, että olen miettinyt, kuinka osaa, pystyn ja ehdin omaksumaan kaikki nämä harjoitukset ja asiat ensin itse ja sitten vielä fiksulla tavalla jakaa oppimaani lapsille.
Ihan kaikkea ei onneksi itse tarvitse keksiä, ja meidän kasvattajien tukeaksi on laadittu valmista materiaalia esimerkiksi juuri mindfulnessin eli tietoisen ja hyväksyvän läsnäolon harjoituksiin. Sain arvostelukappaleena kaksi tällaista kirjaa, joissa molemmissa on oikeastaan sama idea: Kirjoissa on tarinoita, jotka ensin luetaan lapsille ja joiden pohjalta sitten aikuinen ohjaa tietoisen läsnäolon harjoituksia.
Molemmissa kirjoissa on myös avattu mindfulness-käsitettä, joka itselleni oli ainakin aika vieras. Mikäli ymmärsin oikein näistä kahdesta kirjasta -
Sari Markkasen* kirjoittamasta
Tipsun temppukirjasta (Avain 2018) ja
Kirsi Sjöblomin** kirjoittamasta
Pikkumulperi ja pienet suuret tarinat (PS-kustannus) -kirjasta - on maindfulness paljon muutakin kuin vain sellaista tavallista mietiskelyä, rentoutumista ja hetkessä hiljentymistä, joksi olen sen aiemmin mieltänyt. Käsittääkseni mindfulness -harjoitusten avulla on tarkoitus oppia erottamaan välittömän, kehollisen aistimuksen jonkin tunteen ja siitä seuraavan (negatiivisenkin) ajatuksen taustalla. Mindfulnessissa opitaan hyväksymään myös negaiivisia tunnetiloja, suhtautumaan niihin lempeydellä ja olemaan läsnä kulloisessakin hetkessä. Kummassakin kirjassa korostetaan kasvattajan myötätuntoista ja lämmintä suhtautumista lapseen. Markkasen mukaan lasten mindfulnessin tutkimusta on tehty vähän, mutta on saatu alustavia viitteitä siitä, että harjoitukset voivat parhaimmillaan tukea lapsen sosio-emotionaalista kasvua itseään arvostavaksi ja mukavaksi ystäväksi ja auttaa lasta kehittämään kykyä rauhoittua, ohjata toimintaansa ja tarkkaavaisuuttaan.
Tipsun temppukirjassa Tipsu-peikosta kertovat tarinat
ovat noin aukeaman mittaisia, ja Markkanen on selittänyt melko yksityiskohtaisesti, mikä kunkin tarinan ja siihen liittyvän harjoituksen tarkoitus on. Hän antaa mallia tuokioiden vetämisestä aina siitä lähtien, miten aikuinen voi sanoittaa tuokiot, millaisia kysymyksiä esittää ja missä järjestyksessä edetään. Kirjan alussa on myös tuhti teoriaosuus, jossa perehdytään mindfulnessiin ja sen pedagogiikkaan. Kirjan kuvitus on aika vähäistä ja mustavalkoista. Kuvituksen on tehnyt
Meri Qvist. Tarinoiden teemoja ovat muun muassa ystävällisyys itseä ja muita kohtaan, kiireen selättäminen ja ilon löytäminen ja harmituksen sietäminen. Tämä kirja harjoituksineen, tarinoineen ja yksityiskohtaisine ohjeineen vaikuttaa helppokäyttöiseltä työkalulta, jonka voisi viedä koulun arkeen.
Sjöblomin kirja on hieman tiiviimpi teos, eikä sisällä aivan niin paljon teoriaosuutta. Tämä kirja on hyvin satukirjamainen ja sen sadut kertovat suloisesta pikkutotuksesta nimeltään Pikkumulperi, joka suu vanhassa kengässä.
Milja Laine on luonut kirjaan aivan upean kuvituksen. Jokaiseen satuun liittyy harjoituksia, joista monissa kuunnellaan netistä ladattava äänite, mikä ainakin minun mielestäni hieman hankaloittaa kirjan käyttämistä. Äänite pitää aina muistaa etsiä valmiiksi. Omat lapseni selvästi myös hieman kyllästyivät näiden pitkien tarinoiden äärellä. Myös koulussa minulla on tapana pilkkoa pitkät sadut useisiin lukutuokioihin, jolloin oppilaat jaksavat keskittyä kuutelemiseen huomattavasti paremmin kuin jos satu luetaan yhteen soittoon. Tällaisessa mindfulness-harjoituksessa tarinan opetus käy kuitenkin parhaiten selväksi, jos sen voi lukea kerralla kokonaan. Toisaalta, ajoittaisesta lukutuokion aikana ilmenneestä kuuntelemishaluttomuudestaan huolimatta, ensimmäisen tarinan kuunneltuaan esikoiseni alkoi itse kirjan tarinan pohjalta sanoittaa,
miten hänelläkin on välillä suuri myrskyävä (tunne)
meri sisällään. Yritin ehdottaa lapsilleni, että olisimme tehneet yhdessä kirjan harjoituksia, mutta siihen esikoiseni ja keskimmäinen lapseni eivät halunneet ryhtyä, enkä viitsinyt heitä pakottaa.
Markkanen muistuttaakin kasvattajia ja opettajia siitä, että lapsia ei saa pakottaa suorittamaan mindfulness-harjoituksia, vaan yrittää lempeästi ohjata heitä ja tarjota vaikka vaihtoehtoista toimintaa harjoituksen ajaksi, mikäli sen tekeminen on lapselle kovin epämieluisiaa.
Oletko sinä käyttänyt mindfulness-harjoituksia koulussa tai varhaiskasvatuksesa tai tehnyt niitä vaikka kotona lastensi kanssa? Ovatko esimerkiksi nämä kaksi kirjaa sinulle tuttuja? Minua kiinnostaisi kovasti kuulla muiden vanhempien ja ammattikasvattajien mielipiteitä?
*
Tipsun Temppukirja - Mindfulnessia ja myötätuntoa kasvatustyöhön -kirjan kirjoittaja Sari Markkanen on opettaja ja mindfulnessohjaaja.
**
Pikkumulperi ja pienet suuret tarinat - Mindfulness satuja ja -harjoituksia -kirjan kirjoittaja Kirsi Sjöblom on psykologi, väitöskirjatutkija, aineenopettaja sekä jooga- ja meditaatioohjaaja. Hän on myös ohjannut lasten tunnetaitoryhmiä.
