Koskettava proosarunokirja "Yksi"

Millaista on olla minä?

Olla yksi, kun

on 

                       kuitenkin 

 kaksi?

Kuka voisi ymmärtää,

miltä tuntuu, kun

haluaa

                  tulla

                                          nähdyksi

omana itsenään, vaikka

kaikki

näkevät

vain

yhden kaksosparin?

Kaikki näkevät vain 

kummajaisen.

Tällaisia asioita käsittelee Sarah Crossan herkässä, kiinnostavassa, erilaisessa ja kauniissa nuorille kirjoittamassaan proosarunokirjassa Yksi (S&S 2018, saatu kustantajalta, suom. Kaisa Kattelus), joka on fiktiivinen tarina siamilaisista kaksosista Tippistä ja Gracesta. Tytöt ovat eläneet koko elämänsä kirjaimellisesti yhdessä, he jakavat alaruumiin ja useita elimiä. Kummallakin on on oma yläkroppa, pää, kaksi kättä ja jalka. He - kuten ketkä tahansa kaksoset - ovat luonteeltaan erilaisia, vaikka tietysti heidän identiteettinsä on rakentunut sellaiseksi, että toinen on osa toista. He eivät halua tulla erotetuiksi, he eivät koe elämäänsä tragediana, vaikka he myös toivovat, että ihmiset näkisivät heidät erillisinä yksilöinä.

Kirjan kannen on tehnyt Aino Ahtiainen.

Tytöt ovat käyneet koko elämänsä kotikoulua, mutta perheen rahat ovat loppu, eikä alkoholisoitunut isä ei löydä enää töitä, joten Tippin ja Gracen pitää aloittaa yksityisessä koulussa. Tytöt eivät pääse uudessa koulussakaan pakoon muiden tuijotusta, ilkeitä kommentteja tai ihmisten kauhistelua, mutta koulunkäynti sujuu silti paremmin, kuin kumpikaan olisi voinut odottaa. Tippi ja Grace saavat jopa kaksi ystävää. Hetken he elävät samanlaista elämää kuin ketkätahansa teinit. Kaipaavat ensisuudelmaa, juovat itsensä humalaan, polttavat salaa tupakkaa ja pinnaavat läksytunneilta.

Sitten kuitenkin tapahtuu jotain, joka muuttaa Tippin ja Gracen elämän lopullisesti. Tyttöjen elimistöt ovat kovilla, kuten siamilaisilla kaksosilla niin usein on, ja lääkärit toteavat, että edessä on pahin mahdollinen tilanne, eli erotusleikkaus. Kaikki tietävät, että todennäköisyys sille, että kumpikin selviää leikkauksesta, on häviävän pieni. Ja kaksoset itse tietävät, että parhaassakin tapauksessa erottaminen muuttaa heidän elämänsä, heidän identiteettinsä ja heidät itsensä lopullisesti.

Kuten kirjoitin aikaisemmin, Yksi on kirjoitettu runomuotoon, joten sen rytmiin ja soljuvaan kieleen on mielenkiintoista upota. Kertoja on Grace, jonka ääni kuuluu runojen säkeissä. Tarina tuntuu hänen puheeltaan ja hänen soljuvilta ajatuksiltaan. En tiedä johtuuko kirjan runomuodosta, mutta paikoin tarina olisi voinut mennä vielä hieman syvemmälle, tuoda tunteita vielä enemmän esille. Koska kertoja on Grace jää Tippi henkilönä etäisemmäksi, samoin myös perheen muut jäsenet. Toisaalta Grace toteaakin, että tämä on minun tarinani, minä olen yksi. 

Runomuotoon kirjoitetut romaanit eivät ole kovin yleisiä, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoisia kirjoja. Mietin ensin, että tämä ei ehkä ole kirja, joka runomuotonsa takia kiinnostaa isoa joukkoa nuoria, mutta toisaalta kirjan lyhyet lauseet ja erilainen rakenne voikin tehdä tarinasta nopeammin luettavan kunhan sille ensin antaa mahdollisuuden. Kohtalaisen vähällä tekstillä on kerrottu paljon, ja vaikka vain häviävän pieni osa voi ymmärtää, millaista on olla siamilainen kaksonen, voivat useimmat nuoret kuitenkin samastua moniin Gracen ja Tippin tunteisiin, pelkoihin ja unelmiin. 

Osa kirjan luvuista on lyhyitä, ja itsessään pieniä runoja. Tarina on oikeastaan kuin laulu, ja ilman muuta tätä kirjaa kannattaa tarjota isommille yläkoululaisille ja lukiolaisille nuorille. Kirja on surullinen ja herättää varmasti paljon tunteita sekä ajatuksia. Toki se sopii myös aikuislukijoille.

Merirosvotarina Sydännaula

Tuomas Salmen kirjoittama nuortenromaani Sydännaula (Marketiimi 2017, saatu kirjailijalta) on fiktiivinen merirosvotarina, jossa kuitenkin ainakin näin maallikon mielestä sisältää hyvin paljon historiallista tietoa ihmisten elämästä 1700-luvun Karibialla aikana, jolloin Länsi-Intian meriä halkoivat kauppa-alukset, sotalaivat, kaappareiden alukset ja hurjat piraattilaivueet. Kirjassa on käytetty paljon seiloritermejä, ja lopusta löytyykin kattava seilorin sanakirja, jossa selitetään muun muassa sellaisia kirjassa sujuvasti käytettyjä sanoja kuin bukanieeri, fokka ja lapsalvaus. Juuri tämä historiallisuus oli kovasti mieleeni ja teki päähenkilön seikkailusta todentuntuisia.

Kannen kuva: Matti Kataja

Kirja kertoo nuoresta Samuel Bellamysta, joka elää Jamaikalla isänsä ja veljensä kanssa. He saivat niukan elantonsa omistamaltaan sokeriplantaasilta, mutta joutuvat ahnaan plantaasiherran silmätikuiksi. Tämä on pestannut joukon rosvoja pelottelemaan pienviljelijät muualle, ja tekee saman myös Bellamyn perheelle. Eikä tuo rosvo ole suinkaan kuka tahansa kapinen maantierosvo, vaan itse pahamainen merirosvokapteeni Argentine, joka komentaa upeaa Sydännaula-nimistä alusta.

Selkkausten seurauksena Samuel huomaa pian jääneensä yksin ja orvoksi, merirosvojen takaa-ajamaksi karkulaiseksi ja pestautuu siksi kauppalaivan miehistöön. Laivalla hän ystävystyy välskäri Islandin ja tämän tyttären Maryn kanssa. Mary on viisas tyttö, joka orjakaupan kukoistuksen aikana kannattaa tasa-arvoa ja ihmisten itsemääräämisoikeutta. Mary saa myös Samuelin laittamaan omat arvonsa uusiksi ja näkemään, ettei kaikki hänen ympärillään ole niin yksinkertaista kuin poika on luullut, hyvästä aikeista ja kuuliaisuudesta ei aina palkita hyvällä.

Samuelin laiva saapuu Afrikkaan, ja Mery lähtee isänsä kera tutkimaan mannerta. He eivät koskaan palaa matkaltaan, ja laiva lähtee paluumatkalle ilman heitä. Samuel ajatuu osaksi kaappausjuonta, ja pakenee laivalta muutaman muun miehistön jäsenen kanssa osa arvokkaasta kauppalastista ryöstösaaliinaan. Näin Samuelista itsestään on tullut lainsuojaton merirosvo, jonka uudeksi elinpaikaksi valikoituu Nassau, merirosvojen keskus. Siellä hän elää iloista, mutta päämäärätöntä elämää, kasvattaa taitojaan sekä miekkailijana, purjehtijana että merirosvona. Eräällä ryöstöretkellä hän kuitenkin tapaa henkilön menneisyydestään, ja tällä on mielessään tehtävä, jolle hän saa houkuteltua Samuelin mukaan: He aikovat vapauttaa joukon orjia, jotka on ryöstetty kotikylästään ja kuljetettu Hispaliolaan, rikkaan plantaasiherran orjiksi.

Siellä täällä tekstin lomassa on Noora Sirénin
piirtämiä mustavalkokuvia.

Samuel siis ajatutuu vaarasta toiseen, ja loppujen lopuksi on tietysti välttämätöntä, että hän kohtaa uudestaan itsensä kapteeni Argentinen. Tuo kohtaaminen ei meinaa päättyä lainkaan hyvin, ja Samuel tarvitseekin rutkasti apua ystäviltään ja eräältä yllättävältä taholta, jotta välttyy joutumasta haiden ruuaksi.

Sydännaula on mielenkiintoinen seikkailukirja, sillä se on kohtalaisen pitkä (295 sivua), eikä se ole mikään kaikkein helppolukuisin kirja. Salmi kirjoittaa paikoin hyvin kuvailevasti ja jotenkin vanhahtavasti - siis sellaisella hyvällä tavalla, joka tuo mieleeni vanhan ajan poikakirjat. Tämä tekee kuitenkin hieman haastavaksi suositella kirjaa kaikille nuorille, sillä vaikka aihe on kiinnostava ja kirja mielestäni hyvä, se ei paikoin hieman pitkine filosofisine pohdintoineen ole aivan helpointa luettavaa. Sanoisinkin, että Sydännaula sopii luettavaksi niille noin 13 - 16-vuotialle nuorille, jotka ovat tottuneet lukemaan paljon ja jotka pitävät historiallisista tarinoista.

Symppis-kirjat opettavat empatiaa ja toisia kunnioittavaa käytöstä

Minäkin olen täällä blogissa kirjoittanut, miten tunnekasvatus ja tunnetaitojen opetteluun tähtäävät lastenkirjat tuntuvat olevan nyt kovin pinnalla juuri nyt. Kaveri- ja tunnetaitojen kehittämiseen keskittyviä kirjoja on julkaistu viime vuosina useita, mikä on tietysti oikein hyvä asia. 

Pengoin jokin aikaa sitten laatikkoa, jossa ovat ne lapsuuteni kuvakirjat, jotka eivät vielä ole päätyneet lastemme luettaviksi. Koin eräänlaisen jihuu-elämyksen, kun löysin laatikosta Stephen Cosgroven kirjoittamat ja Charles Reasonerin kuvittamat Symppis-kirjat (Satukustannus, n. 80-90-luku?, suom. Jukka Torvinen. Symppis-kirjat ovat jo tuolloin muutama vuosikymmens sitten keskittyneet lempeästi tarinan keinoin opettamaan lapsille tunnetaitoja ja kaunista, toiset huomioivaa käytöstä. Kirjat ovat todella värikkäästi ja nimensäkin mukaan sympaattisesti kuvitettuja, ja sekä ilmeensä että tarinansa puolesta nämä kirjat sopivat oikein hyvin luettavaksi myös 2010-luvulla syntyneiden lasten kanssa. 

Sarjaan kuuluu kuusi kirjaa, joista minulla on harmikseni vain kolme: Kränkkä, Annamulle ja Kielikello. Kirjat kertovat Oikkuvuorten takana, Oikkujen varrella asuvista pörröisistä Symppiksistä, jotka ovat hyväntahtoisia, onnellisia ja iloisia otuksia. Symppikset tietävät, että vaikka aina ei kaikki tietenkään sujunut niin kuin piti, se oli osa elämää eikä sellaisesta kannattanut kantaa huolta. Joskus joku esimerkiksi saattoi kesken piilosleikin kurkistaa laskiessaan, mutta ei siitä kukaan välittänyt. Silti Symppislastenkin päiviin mahtuu hetkiä, kun heitä harmittaa, kiukuttaa tai askarruttaa jokin asia. Näinä hetkinä paikalle osuu yleensä ilkeä Metkunoita, joka katalasti antaa Symppiksille huonoja neuvoja ja taikakalun, jonka väittää auttavan Symppistä tämän ongelmassa. Noidan apukeinot lumoavat pienen Symppiksen ja tämä rupeaa käyttäytymään kurjasti ja inhottavasti muita Symppiksiä kohtaan.

Kränkkä-kirjassa Kuunsäde-niminen Symppis ei tahtoisi ollenkaan nukkua, vaan valvoa aikuisten Sympisten kanssa. Metkunoita antaa hänelle taikalyhdyn, jonka avulla Kuunsäde jaksaa valvoa koko yön. Hänestä tulee kuitenkin väsyneen kiukkuinen, ja päivisin hän kiusaa muita. Vanhemmat Symppikset kokoontuvat yhteen ja haluavat keksiä, miten Kuunsädettä voisi auttaa. 

Kuten muissakin Symppis-kirjoissa, ratkaisuksi tulee Metkunoidan antaman taikaesineen hävittäminen. Se ei kuitenkaan onnistu muilta kuin harhautetulta Symppikseltä itseltään. Hänen tulee itse antaa taian raueta ja käsittää toimineensa kurjasti. Kun Kuunsäde antaa itsensä vaipua uneen, katoaa lamppukin.

Kielikello-kirja kertoo Unikonsiemenestä, joka näkee veljensä Timotein näpistämässä kakkua. Kakkulautanen rikkoutuu ja Timotei juoksee karkuun, minkä seurauksena Unikonsiemen saa tapauksesta syyt niskoilleen. Hän ei halua kannella veljestään, mutta kokee tietysti tulleensa kohdelluksi epäreilusti. 

Metkunoita sitoo tämän nyötärölle hännän, joka tekee Unikonsiemenestä varsinaisen kurajan kielikellon, joka ei pelkästään kerro kaikille Timotein syyllisyydestä, vaan ryhtyy oikein etsimällä etsimään henkilöitä, joista voisi kieliä ja joita voisi pilkata: "Nän-nän-nää!" Vasta, kun Isoisä-symppis saa Unikonsiemenen ymmärtämään, kuinka rumaa toisille lällättäminen ja turha kanteleminen on, tämä pyytää anteeksi ja häntä häviää.

Annamulle-kirjan päähenkilö on Timotei, joka syö Metkunoidan tarjoamia marjoja, vaikka häntä hieman pelottaa tuo kummallinen nainen. Marjat maistuvat liiankin hyviltä, ja Timotei omii ja ahmii ne kaikki. Sen jälkeen hän haluaa rohmuta kaikki muutkin tavarat itselleen. 

Timotei hokee: Annamulle! Annamulle!" ja anastaa pallon koiralta, leikkikalut toisilta lapsilta ja jopa omenat puista. Jälleen kerran viisaat, vanhemmat Symppikset auttavat harhapoluille eksynyttä pikkusymppistä näkemään, kuinka kurjasti tämä käyttäytyy. Myös Timotei pyytää lopulta anteeksi ja vapautuu Metkunoidan lumouksesta.

Minusta näissä Symppis-kirjoissa onkin hienoa se, että onnellista loppua varten Symppiksen on nähtävä ja ymmärrettävä, kuinka huonosti hän on toiminut ja pyytää anteeksi. Vaikka Symppiksen huono käytöksen takana ovatkin Metkunoidan loitsut, on niiden tekijä kuitenkin Symppis itse ja hänen on haluttava muuttua. Siihen auttaa yksinkertaisesti taikasana anteeksi. 

Tietenkään oikeassa elämässä ei kaikkia tilanteita ratkaista vain anteeksipyytämällä, mutta onhan sekin yleensä jo hyvä alku. Mekin sitäpaitsi joudumme päivittäin valintojen eteen - aivan kuten pienet Symppiksetkin. Joudumme miettimään, kuinka missäkin tilanteessa kannattaa toimia, onko esimerkiksi järkevää vielä väkisin valvoa, kannattaako vieraalta ihmiseltä ottaa vastaan jotain tai onko viisasta luottaa liikoja lupaavaan muukalaiseen.

Muistan, miten nämä kirjat vaikuttivat minuun syvästi, ja erityisesti Reasonin tekemät kuvat onnistuivat välittämään hyvin niitä tunteita, joita Symppikset ja muut kirjan hahmot tunsivat. Säälin esimerkiksi kovasti sitä kilpikonnarukkaa, jolle Unikonsiemen lällätteli. Kirjat saivat minut oikeasti mittimään, millainen käytös on kurjaa ja mikä kaunista muita kohtaan. Olen lukenut näitä nyt omille lapsilleni, ja myös he tykkäävät Symppis-kirjoista, joissa tunnetaitoihin liittyvä kasvatus tapahtuu aika mukavalla tavalla tarinan ohella, sadun keinoin. Nyt toivonkin, että onnistuisin jostain löytämään sarjan kolme muuta osaa: Hölöpölö, Nam ja maiskin sekä Kikatus. 

Se on minun! (Vai sittenkin meidän?)

Se on minun (Lasten Keskus 2018, arvostelukappale) on Anuska Allepuzin kirjoittama ja kuvittama kuvakirja, joka kertoo hyvin klassisen tarinan yhteistyön voimasta. Tarinassa on kuitenkin mukana kivasti huumoria ja hauskoja yksityskohtia, joten kirja on kokonaisuudessaan oikein onnistunut ja raikas (jos näin saa sanoa kirjasta) kokonaisuus. Pidän erityisesti Allepuzin värikkäästä, vahaliiduilla tehdyn näköisestä kuvituksesta, sillä vaikka aukeama on päällisin puolin aika yksinkertaisen näköinen, tapahtuu jokaisessa kuvassa yllättävän paljon asioita. Kuvakirjan on suomentanut Arja Kanerva.

Tarina kertoo viidestä elefantista, jotka oppivat, että tavoitteen saavuttaa paremmin ja esteet ylittää helpommin, kun sen tekee yhdessä ystävien kanssa. Tällä kertaa elefantit himoitsevat yhtä tiettyä hedelmää, joka kasvaa korkealla puussa. Aluksi elefantit tietysti päättävät, että hedelmä on juuri heidän omansa, ja jokainen yrittää itsekseen saada sen poimituksi. Siitä ei tietysti tule yhtään mitään, ja kunkin elefantit poimimisyritykset päättyvät kirjaimellisesti tantereeseen.

Anuska Allepuz: Se on minun! (Lasten Keskus 2018)

Samaan aikaan, kun elefantit äheltävät kukin vuorollaan saadakseen hedelmän juuri itselleen joukko hiiriä etenee sinnikkäästi yhteisrintamana pitkin korkean puun runkoa. He onnistuvat kuin onnistuvatkin poimimaan hedelmän, ja elefantit ovat ällistyksestä ymmyrkäisenä, kun herkkupala lipuu heidän ohitseen. Sitä ihmetellessään norsutkin tajuavat, että parempi yrittää yhdessä kuin yksin ja pääsevät lopulta hekin maistelemaan herkullista hedelmää.

Anuska Allepuz: Se on minun! (Lasten Keskus 2018)

Tämä kuvakirja sopii mainiosti luettavaksi noin 3 - 6-vuotialle lapsille. Iso fontti ja isoilla kirjaimilla kirjoitetut huudahdukset voivat myös houkutella lapsia tavailemaan itsekin tekstiä. Tämä on hauska kirja, joka opettaa lapsille niitä tärkeitä yhteistyötaitoja.

Anuska Allepuz: Se on minun! (Lasten Keskus 2018)

Blogistanian parhaat 2017 - äänestyspostaus

Tänään 4.2. kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2017 parhaista kirjoista neljässä kategoriassa: Finladia, Tieto, Kuopus ja Globalia. Äänestyksen säännöt voit käydä halutessasi lukemassa vaikka täältä. Minä osallistun äänestykseen tänä vuonna vain Kuopus-kategoriassa.

Olen jo aikaisempina vuosina havainnut, että omien suosikkikirjojen valitseminen on todella vaikeaa. Lasten- ja nuortenkirjojen joukkoon mahtuu monia hyviä kirjoja, joista minä ja lapseni olemme pitäneet. Äänestäessäni mietinkin, mikä on ollut sellainen kirja, joka on erityisesti jäänyt mieleeni tai, jota olemme lasten kanssa lukeneet moneen kertaan. Kuvakirjoja valitessani pohdin myös, miten teksti ja kuvat tukevat toisiaan.

Tänäkin vuonna olisin voinut antaa ääneni vaikka kuinka monelle kirjalle, mutta sääntöjen mukaan saan valita vain kolme suosikkiani. Tässä ovat ääneni:

Kolme (3) pistettä: Elina Hirvonen ja Mervi Lindman (kuv.): Prinsessa Rämäpään talvitaika (Tammi 2017) Tämä kirja on sekä hauska että liikuttava. Se on täynnä arkista kaaosta ja mielikuvituksen taikaa.
http://luetaankotama.blogspot.fi/2017/10/kiiretta-hoppua-ja-kohtaamattomuutta.html

Kaksi (2) pistettä: Veera Salmi ja Elina Warsta: Päiväkoti Heippakamu - Pablo ja heiluvat hampaat (Otava 2017) Tämä kuvakirja kuvaa päiväkodin elämämää, erilaisia persoonia ja lasten arkea upealla tavalla: lapsen näkökulmasta, muttei lapsellisesti. 
http://luetaankotama.blogspot.fi/2017/10/paivakoti-heippakamu-pablo-ja-heiluvat.html

Yksi (1) piste: Laila Kohonen: Miehuuskoe (Otava 2017) Loistava nuortenromaani, jossa Kohonen kertoo melkein 13-vuotiaan Vilho-pojan tarinan kautta nuorille lukijoille Suomen itsenäsitymiseen ja sisällissotaan johtaneista tapahtumista.

Tässä muutamia muita kirjasuosikkejani vuodelta 2017:

Voittajat julkaistaan emäntäblogeissa 5.2.2018 klo 10.00.

Finlandiaa emännöi Hurja Hassu Lukija -blogi.
Kuopusta emännöi Yöpöydän kirjat -blogi.
Tietoa emännöi Hannan kirjokansi -blogi. 
Globaliaa emännöi Oksan hyllyltä -blogi.