Ystävä auttaa vaikka yli esteiden: Siiri ja kumma Kasperi

Siiri ja kumma Kasperi (Tammi 2017, arvostelukappele kustantajalta) on jo 15. Tiina Nopolan kirjoittama ja Mervi Lindmanin kuvittama Siiri-kirja. Kirjoissa päähenkilönä on Siiri ja tämän lisäksi mukana touhuavat kolme Ottoa: iso-Otto, keski-Otto ja pikku-Otto. Pikku-Otto on heistä Siirille ehkä läheisin ystävä, ja tässä uusimmassa Siiri-kirjassa pikku-Otto pääseekin pääosaan.

Siirin isä rakentaa lapsille korkeushyppytelineen, josta Siiri ja kaksi isompaa Ottoa hyppivät yli leikiten. Pikku-Otto ei selviä hypyistä yhtä sulavasti, ja epäonnistuneiden yritysten jälkeen säntää karkuun. Pikku-Otto on varma, että muut nauravat hänelle, eivätkä tahdo enää olla hänen ystäviään. Pikku-Otta istuu yksin metsässä kivellä ja itkee. Hän kuvittelee, kuinka joutuu tästedes olemaan aina yksin, kukaan ei enää halua hänen seuraansa!

(Tiina Nopola ja Mervi Lindman: Siiri ja kumma Kasperi)

Lindman osaa älyttömän hauskalla tavalla kuvata hahmojen mielentiloja.
Katsokaa, kuinka surulliselta ja surkealta pikku-Otto tässä näyttää!
(Tiina Nopola ja Mervi Lindman: Siiri ja kumma Kasperi)

Sitten tapahtuu kuitenkin kummia, ja pilvistä ilmestyy poika, joka sanoo "Haudi" ja kertoo olevansa Kasperi. Kasperi ryhtyy pikku-Oton kaveriksi, kuljettaa tämän kanssaan taivaalle pomppimaan pilviesteiden yli. Kasperi on iso, rohkea ja hyvä hyppäämään ja lupaa auttaa pikku-Ottoa selviämään oikean korkeushyppytelineen yli hyppäämisestä. Niinpä pikku-Otto treenaa yhdessä mielikuvituskaverinsa kanssa, mutta ei kuitenkaan kehtaa tunnustaa Siirille ja Otoille, että Kasperi on vain hänen mielikuvituksensa tuotetta, ystävä, jonka avulla pikku-Otto saa lisää rohkeutta ja selviää vaikeasta paikasta. Pikku-Otto narraa, että Kasperi on oikeasti iso koululainen, ja lupaa esitellä tämän Siirille ja Otoille.

(Tiina Nopola ja Mervi Lindman: Siiri ja kumma Kasperi)

Siiri on kuitenkin aika tarkkannäköinen tyttö ja arvaa, että Kasperia ei ehkä oikeasti olekaan olemassa muualla kuin pikku-Oton mielikuvituksessa. Hän ymmärtää, miten pikku-Otto pelkää menettävänsä kasvonsa isompien Ottojen edessa, ja tosiystävän tavoin Siiri päättää auttaa pikku-Ottoa ja keksii suunnitelman, jonka avulla Kasperi ihan oikeasti ilmestyy korkeushyppypaikalle!

- Kasperi! otot huudahtivat.
- Se oli iso! keski-Otto sopersi.
- Koulualinen, totesi iso-Otto.
Se taisi olla oikea kaveri, ei sellainen kuin minun Arskani, iso-Otto huolestui.

Entäs kuinka käy pikku-Oton korkeyshyppysuorituksen? Hyvin tietysti. Häntä kyllä jännittää, mutta keskityttyään ja kuviteltuaan Kasperin tukemaan itseään, hän rohkaistuu ja selviää korkeasta esteestä.

(Tiina Nopola ja Mervi Lindman: Siiri ja kumma Kasperi)

Siiri ja kumma Kasperi on haska tarina ystävyydestä, itsensä voittamisesta ja oman mielikuvituksen voimasta. Siiri osoittaa olevansa pikku-Oton tosiystävä, eikä pilkkaa tätä epäonnistumisesta, mielikuvituskaverin keksimisestä tai edes narraamisesta. Hän ymmärtää kaveriaan ja on valmis auttamaan. Kuitenkaan Siiri-kirjat eivät ole mitenkään liian opettavaisia tai saarnaavia, vaan lapsi saa kokea niiden äärellä itse ahaa-elämyksiä ja myötäelää hahmojen tunteita.

Tammen lastenkirjakustantaja haastattelemassa Mervi Lindmania ja Tiina Nopolaa kirjamessuilla.

Helsingin kirjamessuille Nopola kertoi, että hän ammentaa kirjoihin ideoita tosielämän taphtumista jopa siinä määrin, että edellisen Siiri-kirjan (Siiri ja Heppa Huoleton) idea tuli suoraan naapuruston lapsilta. Nämä kun olivat eräänä päivänä koputtaneet Nopolan ovelle ja vaatineet tätä kirjoittamaan kirjan keppareista. Myös kolmella Otolla on esikuvansa tosimaailmassa, ja eiköhän aika monessa pikkulasten perheessä vieraile joskus myös joku mielikuvituskaverikin. Meillä ainakin on vieraillut!

Lasteni mielipide kirjasta:

5,5v.: "Ihan kiva kirja. Se on kivaa, kun se Kasperi ilmestyy!"
3,5v.: "Joo, ihan kiva. Se on just kivaa, kun se Kasperi ilmestyy. Ja sit, kun se siinä lopussa sanoo, että Harmi, kun Kasperia ei ole olemassa. Ja sit, onhan se! Ja sit se osoittaa sitä kumpupilveä."

Ihana fiilistelykirja kaikille ysärin lapsille

Historiantutkija Essi Huuhka ja sukupuolen- ja kulttuurintutkija Aino Tormulainen ovat kirjoittaneet hykerryttävän Ysärikirjan (Atena Kustannus Oy 2017), joka onnistui palauttamaan minut omiin ja lapsuus- ja nuoruusvuosiini.

Kirjialijat ovat itse syntyneet 80-luvun puolivälissä ja eläneet oman lapsuutensa ja teini-ikänsä 90-luvulla. Tormulaisen väitöskirja käsitteli 90-luvun tyttöjä, ja Huuhka puolestaan pitää Nuoruusdisko-blogia. He päättivät kirjoittaa kirjan, joka käsittelisi ja esitteli yhdeksänkymmentäluvun lapsuutta, nuoruutta ja arkea kaikkine siihen kuuluvine ilmiöineen. Kirja voitanee luokitella populaariksi tietokirjaksi, mutta naisten vankka tietämys ja aiheen taustoittaminen näkyy kirjaan käytetyn lähdekirjallisuuden ja lähdemateriaalin määrässä ja laadussa.

Huuhka & Tormulainen: Ysärikirja (Atena Kustannus 2017)

Ysärikirja jakautuu eri teemoihin, kuten esimerkiksi talouteen, kirjallisuuteen, ruokaan, sisustukseen, musiikkiin, peleihin ja internetin vallankumoukseen ja muotiin. Lukujen välissä on myös lyhyesti esitelty kukin ysärin vuosi, sen aikana tapahtuneet tärkeimmät tapahtumat, ilmiöt sekä suositut kappaleet ja elokuvat. Kirjaa elävöittää runsas valokuvakuvitus esineistä, henkilöistä ja asioista, joista monet muistuttavat minua omasta lapsuudestani. Ysärikirja on helppolukuinen tietokirja, jossa kirjailijat kirjoittavat ysärin ilmiöistä ikään kuin ne olisvat olleet kaikkia ysärin eläneitä, yhteisiä kokemuksia esimerkiksi:

Niin tytöt kuin pojat keräilivät ahkerasti Kinder-pääsiäismunista tulevia leluja. Vuosikymmenelle ominaisimpia olivat vuosittain vaihtuvat eläinhahmot, jotka muodostivat kymmenenosaisen sarjan. ... Hahmoja vaihdeltiin kavereiden kesken, jotta koko sarja saataisiin kasaan. (s. 40 - 41)

Kuka muu kuului kirjakeroihin ja kuunteli äänikirjoja?
Huuhka & Tormulainen: Ysärikirja (Atena Kustannus 2017)

Moni kirjassa kerrottu asia onkin todella sellainen, johon samaistun tai joista lukiessani nyökyttelen päätänä: "Just noin se oli! Juuri noita leikkejä minäkin leikin ja juuri noita kirjoja minäkin luin." Toki teoksessa on kohtia, joista en tunnista itseäni tai jotka eivät kuulu omaan ysärikokemukseeni. Kirjailijat kirjoittavatkin esipuheessaan, että ysärikokemuksia on tietysti yhtä monta kuin sen eläneitä henkilöitäkin, ja siksi Ysärikirjan takaa löytyy osia, johon lukijat voivat halutessaan kirjoittaa omia muistojaan.

Tästä löytyy monia minunkin suosikkikirjojani.
Huuhka & Tormulainen: Ysärikirja (Atena Kustannus 2017)

Ai että, kuinka paljon nautinkaan tämän kirjan lukemisesta, niin monia hyviä muistoja se toi mieleeni! Tämä onkin ihan täydellinen joululahja kaikille, jotka ovat itse eläneet lapsuuttaan tai nuoruttaan värikkäällä 90-luvulla!

Suosikin Kultaturbo piti ehdottomasti ostaa.
Minullakin oli juuri nuo lehden välissä tulleet tarrat kuin kuvassa.
Huuhka & Tormulainen: Ysärikirja (Atena Kustannus 2017)

Dunne on täällä taas - Ja niin on myös hänen kaverinsa Metteborg!

Puolitoista vuotta sitten esittelin Rose Lagercrantzin kirjoittaman ja Eva Erikssonin kirjoittaman aivan valloittavan suloisen lastenromaanin Onnentyttö Dunne (Kustannus-Mäkelä 2016), ja kerroin, miten kirjan päähenkilö Dunne teki minuun vaikutuksen positiivisella elämänasenteellaan. Dunnen elämässä on ollut aika isojakin vastoinkäymisiä, mutta tyttö haluaa nähdä asioista niiden valoisat puolet, mikä on tietysti mahtava juttu.

Sittemmin Dunne-kirjoja on ilmestynyt vielä kolme lisää, joista uusimmasta sain kustantajalta arvostelukappaleen. Dunnen elämää (Kustannus-Mäkelä 2017, suom. Raija Rintamäki) kirjassa ekaluokka on loppu ja Dunne viettää ensimmäistä kesälomaansa. Hän on päässyt koko kesäksi parhaan ystävänsä Ella Fridan kesäpaikkaan saareen koko kesäksi, ja kaikki olisi aivan mahtavaa, jos taustalla ei olisi aika ikävä syy. Dunnen yksinhuoltajaisä on nimittäin jotunut onnettomuuteen, minkä takia hän joutuu olemaan hyvin pitkään sairaalassa, eikä voi huolehtia tyttärestään. Dunnella on ikävä isäänsä, mutta onneksi päivät Ella Fridan kanssa kuluvat hauskoissa puuhissa, ja onneksi isä soittaa Dunnelle jokaikinen ilta.

Rose Lagercrantz & Eva Eriksson: Dunnen elämää

Sitten koittaa kuitenkin päivä, jolloin isä ei soitakaan. Dunne nukkuu huonosti koko seuraavan yön, ja on seuraavana päivänä todella huolissaan. Mitä isälle on sattunut? Herkkävaistoinen ja rempseä Ella Frida keksii parhaansa mukaan hauskoja leikkejä, jotta Dunne saisi muuta ajateltavaa, mutta huoli isästä palaa tietysti koko ajna mieleen. Ylllättäen saareen saapuvat visiitille myös Dunne serkku ja mummi, joilta tyttö saa kuulla häntä kovasti järkyttäviä uutisia: Isä on tavannut sairaalassa jonkun Veran.

Rose Lagercrantz & Eva Eriksson: Dunnen elämää

Vielä enemmän Dunne sitten järkyttää ja yllättyy, kun lomalle päässyt isä saapuu saareen tuon mystisen Veran kanssa. Dunne ja Ella Frida ovat siitä ihan ymmärrettävästikin kovin vihaisia, mököttävät, ja Ella Frida puhuu Dunnen puolesta suunsa puhtaaksi. Myös mummi toruu isää, mutta tämä ei osaa kovin hyvin tyttärensä tunteita huomioon ja sättii Dunnea huonosta käytöksestä. Vierailu päättyy riitaan ja isän äkkilähtöön saarelta, mikä kyllä pistää aikuislukijankin pudistelemaan päätään. Kuinka isä nyt noin huonosti tajuaa tytärtään? Toisaalta, suuret odotukset ja toiveet tuppaavat romahtaessaan jättämään jälkeensä suuren kiukun ja harmituksen.

Rose Lagercrantz & Eva Eriksson: Dunnen elämää

Kirjan loppu on kuitenkin onneksi toiveikas ja suloinen. Isän ja Dunne sovintoon tarvitaan hieman Ella Fridan tekemiä taikoja, taitavaa suostuttelua, islanninhevosia ja anteeksipyyntö. Kuten siis ensimmäisessäkin Dunne-kirjassa, myös tässä uusimmassakin käsitellään isoja ja koskettavia asioita sellaisella taidolla, että lukijalla jää kirjasta hyvä mieli. Dunnen ja hänen läheistensä elämiin ja tunteisiin on helppo samastua, mutta kirjojen positiivinen sävy takaa sen, että tapahtumat eivät mene liiaksi ihon alle. Dunne on ihana, ja sain hiljatatin kuulla, että eräässä eteläsuomalaisessa koulussa oppilaat kilvan lukevat Dunne-kirjoja. En ihmettele yhtään!

Rose Lagercrantz & Eva Eriksson: Dunnen elämää

Dunne-kirjojen fontti on isohkoa, ja kirjassa on paljon kuvia. Luvut ovat lyhyitä, ja vaikka kirjat näyttävät paksuilta, ovat ne aika helppolukuisia kirjoja, joita aikuisen on mukava lukea lapselle ääneen, mutta joita lapsi voi hyvin lukea jo itsenäisestikin. Koska kirjoissa käsitellään aika isojakin teemoja, olisi tietysti kiva, jos aikuinen oisi tarvittaessa lähellä kuuntelemassa, mitä ajatuksia tarinat lapsissa herättävät.

Meillä kotona keskustelua syntyi viisi ja puolivuotiaan esikoisen kanssa Dunnen sisaruskirjasta Metteborgin kootut kertomukset (Kustannus-Mäkelä Oy 2017, arvostelukappale kustantajalta). Kirjassa käsitellään hienovaraisesti ja lempeän huumorin kautta isoja teemoja kuten kiusaaminen, ystävyys, yksinäisyys ja ihastuminen.

Metteborg on Dunnen luokkakaveri, joka on myös hiukan ihastunut Dunneen. Kirjassa kerrotaan Metteborgin elämästä ekaluokalta kolmannelle asti. Kuvitus on Dunne-kirjoista poiketen mustavalkoista. Tekstiä on kirjassa vielä vähemmän kuin Dunne-kirjoissa, joten tämäkin sopii oikein mukavasti itsenäiseen lukuun melko aloittelevillekin lukijoille. Dunne-kirjat miellyttävät luultavasti enemmän tyttöjä kuin poikia, mutta Metteborgin kootut seikkailut on suunnattu selkeästi myös poikalukijoille, ja Rose Lagercrantzin lisäksi Metteborgin seikkailuja on kirjoittanut Samuel Lagercrantz.

Rose ja Samuel Lagercrantz & Eva Eriksson: Metteborgin kootut seikkailut

Metteborg tykkää kovasti käydä koulua, kunnes käy niin ikävästi, että luokan kiusanhenkiö Benni Bing Bong ja eräs neljäsluokkalainen poika jahtaavat Metteborgia, ja Benni pudottaa jääkokkareen Metteborgin päähän. Koulunkäynti alkaa tuntua aika pelottavalta, mutta onneksi Metteborg saa uuden ystävän isokokoisesta Kuddenista, joka on valmis puolustamaan pienempää ystävänsää. Metteborg myös oppii luovimaan koulun sosiaalisessa viidakossa ja kierittää opettajan pikkusormensa ympärille.

Koulunkäynti on taas kivaa - paitsi silloin, kun sinne tulee sijainen, joka ei saa luokkaa yhtään kuriin. Erityisesti Benni Bing Bong hölmöilee omiaan ja tekee kiusaa. Toisaalta Benni on itsekin hieman surullinen tapaus, sillä vain Dunne menee tämän synttäreille, eikä Benni oikeistaan itse edes ymmärrä, miksi hänellä ei ole kavereita. Hän arvelee sen johtuvan kampauksestaan.

Metteborgin ja Kuddenin mielestä vika ei ole kampauksessa. He arvelevat, että Bennistä pidettäisiin, jos hän olisi vähän kiltimpi. Mutta ei tietenkään liian kiltti! Sellainen voi käydä tylsäksi.

Rose ja Samuel Lagercrantz & Eva Eriksson: Metteborgin kootut seikkailut

Kirjan lopussa Kudden ja Metteborg oppivat ymmärtämään Benniä, jota opettaja kieltää kutsumasta Bing Bongiksi. Niin pojat löytävät yllättäen yhteisen sävelen ja perustavat bändin nimeltä The Monsters Mix.

Rose ja Samuel Lagercrantz & Eva Eriksson: Metteborgin kootut seikkailut

Loistavia kirjoja, joiden positiivisuus saa lukijan hyvälle mielelle. Kirjojen teemat ovat suuria, eivätkä aina niitä iloisimpia, mutta lukijalle jää tunne, että kaikesta voi selvitä. Elämä kantaa paremmin, kun me itse olemme ystävällisiä ja avoimia toisillemme. Me olemme myös hyvin erilaisia, ja joskus on hyvä pohtia miettimään, miksi toinen käyttäytyy kuten käyttäytyy. Toki tiedän, että aina pelkkä ystävällinen suhtautuminen toiseen ei ratkaise riitoja tai vielä vakavampia kiusaamistilanteita, mutta siinä voi olla kuitenkin hyvä alku.

Nämä kirjat olisivat muuten aika kiva joululahja 6 - 10 -vuotialle lapsille.

Iltasatuja kapinallisille tytöille

Mitä, jos tänä jouluna lahjoittaisit äidille, mummille, kummille, tyttärellesi tai vaikka opettajallesi loistavan kirjan täynnä timanttisia tositarinoita naisista ja tytöistä, jotka ovat seuranneet omaa unelmaansa, kulkeneet omia polkujaan ja näyttäneet esimerkillään tietä myös muille naisille? Tällainen kirja on joukkorahoituskampanjalla alkunsa saanut kirja Iltasatuja kapinallisille tytöille (S&S 2017, arvostelukappale). Alkuteoksen nimi on Good Night Stories for Rebel Girls, ja sen ovat suunnitelleet ja kirjoittaneet Elena Favilli ja Francesca Cavallo. Suomeksi kirjan on kääntänyt Maija Kauhanen. Kirjan upeaakin upeammat kuvat ovat 60 eri taiteilijan teoksia, ja täytyy sanoa, että nuo kuvat ovat minulle vähintäänkin yhtä tärkeitä kuin kirjan tarinat.

Favilli ja Cavallo halusivat kirjallaan tarjota lapsille luettavaksi jotain muutakin kuin perinteisiä prinsessasatuja, joissa monissa tytöt esitetään passiivisessa roolissa ja joissa monen sankarittaren tavoite on löytää itselleen se prinssi oikea. Tosielämässä sankareita ovat kuitenkin kaikki he, jotka tekevät, mitä haluavat, vaikka se olisi jotain muuta kuin mitä yhteiskunta heiltä odottaa. Iltasatuja kapinallisille tytöille kertoo 100 eri naisen tarinan lyhyesti, ytimekkäästi ja niin, että hyvin eri-ikäiset lukijat viihtyvät tarinoiden äärellä. Tarinat kertovat tosielämän henkilöistä Kleopatrasta Jane Austeniin, Margareth Thatcheriin, Maria Montessoriin ja tatuointitaiteilija Maud Stevens Wagneriin. Tarinoiden päähenkilöinä on muun muassa hallitsijoita, taiteilijoita, keksijöitä, urheilijoita, lääkäreitä ja merirosvoja.

Väitän, että vaikka kirjan henkilöt ovat naisia ja kirjan nimessä tarinat on osoitettu tyttölukijoille, myös pojat ja miehet voivat yhtä lailla nauttia näistä tarinoista, oppia niistä uutta ja rohkaistua tekemään omaa "juttuaan". Kirjan sanoma onkin mielestäni se, että huolimatta muiden odotuksista, tee sitä, mistä nautit.

Tämä kirja on saanut jonkin verran kritiikkiä osakseen liian lokeroivan otsikointinsa takia. Esimerkiksi Oi mutsi mutsi -blogissa kirja on leikkisästi nimetty uudelleen Iltasatuja ihan kaikille kapinallisille. Toisaalta Mitä luimme kerran -blogin Lauran mielestä ongelma onkin ehkä siinä, että kirjan sanoman voisi lähemmin tarkasteltuna tulkita myös siten, että taivaat aukeavat vain niille tytöille, jotka uskaltavat olla tarpeeksi rohkeita ja kapinallisia. Siis niitä, jotka ovat kyllin uskaliaita taistellakseen yhteiskunnan normeja vastaan, ja he, joilta ei sellaista rohkeutta löydy, joutuvat tyytymään naisille ennakkoon asetettuihin rooleihin. Minä ajattelen kuitenkin niin, että ehkä tämä kirja ja sen päähenkilöt antavat esimerkkiä ja rohkeutta heillekin, jotka syystä tai toisesta eivät uskalla tavoitella unelmaansa - olivat he sitten tyttöjä tai poikia.

Minä olen ehdottomasti sitä mieltä, että kaikki kirjan naiset ovat ansainneet paikkansa siinä, mutta olisin kaivannut myös tarinoita tytöistä, jotka ovat onnellisia myös niissä ehkä perinteisemmin naisille suunnatuissa ammateissa tai tehtävissä. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan? Minusta jokainen unelma on okei ja unelmoimisen arvoinen, vaikka sen toteuttaminen ei vaatisi taistelemista yhtä ainuttakaan normia vastaan. Aivan yhtä hienoa on olla pääministeri aikana, jolloin naispääministereistä ei ole juuri kuultukaan, kuin se seitsemän lapsen kotiäiti, joka nauttii siitä, että saa olla kotona hoitamassa lapsiaan. Minusta tärkeintä on, että jokainen tekee sitä, mistä itse nauttii!

Yhtä kaikki, Iltasatuja kapinallisille tytöille on hieno kirja, jota lukiessa tulin hyvälle mielelle. Monista kirjan sankarittarista en ollut kuullutkaan, ja kuten Lumiomena-blogin Katjan perheessä, myös meillä tarinoiden lukemista seurasi halua tietää lisää kyseisistä henkilöistä. Se jos mikä lienee osoitus siitä, kuinka oiva kirja Iltasatuja kapinallisille tytöille onkaan!

Tonttulapset ja salaisuuksien huvila

Meri Savosen lastenromaani Tonttulapset ja salaisuuksien huvila (Robustos 2017, arvostelukappale kustantajalta) on oikeastaan ehta lastendekkari, joka sopii luettavaksi oikein hyvin näin joulun alla, sillä kirjan päähenkilöt ovat oikeita Korvatunturin tonttuja. Tontut Timi ja Tiitu ovat lähteneet perheensä kanssa vierailulle serkkunsa Vinsentin ja tämän äidin luo Hankoon. Vinsent ja hänen perheensä ovat huvilatonttuja, jotka pitävät huolta Hangon vanhoista huviloista.

Vaikka sukulaisvierailun piti olla oikein mukava, kesäinen huviretki, käy heti sen alussa ilmi, että tonttulapset eivät pääsekään heti Hangon kauniille rannoille käyskenetelemään ja leikkimään, sillä ensin pitää etsiä kadonnut kirjailia Aaro Anttinen, joka asuttaa juuri sitä huvilaa, josta Vinsetin perhe pitää huolta. Vinsentin äiti on todella huolissaan, sillä kirjailija on kadinnut kesken viimeisimmän kirjansa vimeistelytyön, eikä kukaan tiedä minne.

Aikuiset tontut lähtevät Hangon satamaan etsimään kirjailijaa ja lapset jäävät vahtimaan Huvilaa. Sinne saapuukin piian ihmisiä, mutta nämä eivät ole liikkeellä hyvissä aikeissa, vaan päinvastoin he tahtovat ostaa itselleen koko huvilan! Kiinteistövälittäjän on pakko myydä hieno Villa Sukka äveriäälle pariskunnalle, mikäli Aaro ei ilmesty paikalle uusimaan vuokrasopimusta parin päivän sisällä. Tunttulapset ovat kauhuissaan ja ymmärtävät, että heidänkin on alettava etsiä kadonnutta kirjailijaa.

Tontut keksivät tutkia kirjailijan viimeisimmän kirjan käsikirjoitusta, johon liittyy salaperäinen vanha aarrkartta ja vielä salaperäisempi vihje kätketyn aarteen sijainnista. Tontulapset tuumivat ja tutkailevat asiaa ja päättelevät lopulta, että kirjailijakin on lähtenyt etsimään kartan aarretta ja eksynyt sille tielle. He päättävät selvittää aarteen sijainnin, koska sen avulla kirjailijakin luultavasti löytyisi.

Aarrejahdista ei tule helppoa - varsinkaan, kun tontut joutuvat etsimään aarretta salaa, jotta ihmiset eivät näe heitä. Kaiken huipuksi heillä on kauhea kiire, sillä huvilan vuokra-aika on menossa aivan pian umpeen, ja uudet ostajat ovat todella kärsimättömiä! Lopulta vanha aarre löytyy, mutta tonttulapset joutuvat vielä pelastamaan kirjailijan pahasta pinteestä ennen, kun tämä pääsee allekirjoittamaan uutta vuokrasopimusta... Näyttääkin jo hetken siltä, että uudet ostavat ehtivät jo allekirjoittaa eräitä papereita, ja kaikki uhkaa mennä mönkään. Lopussa onneksi asiat selviävät, ja aivan viimeiseksi paljastuu vielä huima salaisuus, joka paljastaa kaikille, kuka kätketyn aarteen todellinen omistaja on!

Tonttulapset ja salaisuuksien huvila on mukaansatempaava salapoliisitarina, jota vanhemmat voivat hyvin lukea ääneen vähän nuoremmille lukijoille (noin 6 - 8 -vuotiaat). Mikään helppolukuinen tai lyhyt romaani (127 sivua) tämä ei ole, ja itsenäiseen lukuun tämä käy mukavasti noin 8 - 11 -vuotialle lapsille, jotka selviävät itsenäiseti pidemmistäkin kirjoista. Kirjassa on muutama mustavalkoinen kuva, jotka on piirtänyt Kati Immonen. Aarrekartan on tehnyt Heikki Savola. Kirja on kolmas osa Tonttulasten seikkailuista kertovassa kirjasarjassa.

Laadukas lastenromaani Suomen itsenäistymisen vaiheista: Miehuuskoe 1917

Laila Kohosen kirjoittama Miehuuskoe 1917 (Otava 2017, arvostelukappale kustantajalta) on aivan loistava nuortenromaani, jossa Kohonen kertoo melkein 13-vuotiaan Vilho-pojan tarinan kautta nuorille lukijoille Suomen itsenäsitymiseen ja sisällissotaan johtaneista tapahtumista.*

Vilho on kauppiaan poika, mutta hänen ystäviinsä kuuluu myös venälässyntyinen Petja, rikkaan lääkärin poika Birger sekä isvossikkakuskin tytär Kaija. Koska nuoret edustavat eri sosiaaliluokkia, edustavat he samalla myös eriäviä yhteiskunnallisia mielipiteitä, joihin he ovat saaneet vaikutteet kodeistaan. Vanhemmat puolestaan saavat tietonsa muun muassa tilaamistaan lehdistä, jotka ovat jakautuneet vasemmiston ja oikeiston lehtiin.

Kirjan tapahtumien ja nuorten puheiden ja kinojen kautta lukijoille tulevat tutuksi muun muassa venäläisten sortotoimet, torpparikysymys, kiista tulevan (toivottavasi) itsenäisen Suomen hallitusmuodosta sekä erimielisyydet Suomen lipun väristä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Savonlinnaan, ja tarinan alussa Vilho suorittaa ystäviensä yllyttämänä miehuuskokeen kiertämällä Savonlinnan ympäri, vaikka temppu on uhkarohkea, eikä Vilhokaan selviä siitä täysin ehjin nahoin. Miehuuskokeen suorittaminen on kuitenkin pojan mielessä tärkeä virstanpylväs, eikä hän aavista, että syksyn tullen hän kohtaa todellisen miehuuskokeensa...

Vuonna 1917 Venäjällä tehtiin vallankumous, jonka seuraukset näkyivät myös Suomessa. Täällä olleet venäläissotilaat alkoivat käyttäytyä uhkaavasti, ja Vilhonkin isän kaupasta häviää heidän mukanaan tavaraa. Suomalaiset eivät uskalla panna vastaan, jotta eivät joudu kasakoiden hampaisiin. Täysin vailla vastarintaa eivät suomalaisetkaan tyydy olemaan, ja Vilho kuulee sattumalta, että oman kaupungin poikiakin on lähtenyt Saksaan sotataitoa oppimaan. Suomalaiset perustavat omia kaartejaan, joiden tarkoitus on muun muassa suojella kansalaisia. Paha kyllä, kansa alkaa jakautua yhä voimakkaammin kahtia, ja pian Vilhokin joutuu todistamaan, kuinka puna- ja valkokaartilaiset ottavat yhteen kylänraitilla.

Lasten on vaikea ymmärtää, miksi aikuiset uhkailevat toisiaan aseet kourassa, vaikka ovat aina olleet ystäviä, kuin veljiä. Vilhon isä selittää hienosti pojalleen, miten punaiset ja valkoiset eivät enää luota toisiinsa, koska he ovat eri mieltä asioista.

- Kumpikin haluaa itsenäisen Suomen, mutta meillä on erilaiset ajatukset siitä, millainen se olisi.
- Ja te olette oikeassa, eikö niin? Vilho tivasi.
- Niin olemme, omasta mielestämme, isä korjasi. - Kuten hekin omasta mielestään. ...
(Isä pyytää Vilhoa kertomaan, millainen on taskukello, jota isä hänelle näyttää. Vilho kertoo, mutta isä on eri mieltä.)
- Niin kun minä näin sen vain toiselta puolelta, Vilho tuhahtaa. 
- Sinäpä se, isä sanoi ja laittoi kellon taskuunsa. - Niin ne suuremmatkin jutut kuin taskukellot nähdään eri puolilta. Totuuskin riippuu siitä, mistä suunnasta sitä katsotaan.

Kaartien osalta tilanne kuitenkin rauhoittuu, mutta venäläiset sotilaat eivät katso hyvällä suomalaisten toimia. Kyläläisiä aletaan pidättää, ja heitä kuljetetaan vangeiksi kertomatta edes vangittujen perheille miksi ja minne. Vilho ja hänen ystävänsä todistavat yhden tällasen tilanteen ja päättävät ryhtyä salaisiksi viestinviejiksi vangittujen ja näiden omaisten välillä. Sitä varten he alkavat vakoilla venäläisten kasarmien lähistöllä ja onnistuvatkin näkemään luvattomia vangitsemisia ja kertovat niistä vangittujen perheille. Paha kyllä Vilho jää kiinni ja joutuu itse vangiksi ja saa kuulla, että vangittuja uhkaa matka Siperiaan!

Sitten tapahtuu jotain suurta ja ihmeellistä, jonka merkityksen mekin ymmärrämme vielä tänäkin päivänä: Suomi julistautuu itsenäiseksi! Vangit saavat tietää siitä erään leipäpakettiin piilotetun sähkösanoman kautta, ja tieto siitä otetaan vastaan hurraahuudoin. Koska Suomi ei enää kuulu Venäjään, pääsevät myös Vilho ja muut vangit koteihinsa. Nyt Vilho on suorittanut todellisen miehuuskokeensa!

Miehuuskoe 1917 on erittäin hieno kirja, jonka olisin toivonut olevan enemmän esillä erityisesti tänä Suomen 100-vuotisjuhlavuonna. Ihmettelen, miksi kirjaa ei ole markkinoitu enemmän. Vielä ei kuitenkaan ole myöhäistä rummuttaa tämän kirjan eriomaisuutta, ja valoittahaan tämä kirja aivan loistavalla tavalla myös syitä vuoden 1918 sisällissodan taustalla. Ensi vuonna sisällissodasta on kulunut 100 vuotta, ja aihe on ajankohtainen edelleen. Kuten Reader, why did I marry him? -blogin Omppu kirjoittaa, vastakkainasettelujen aika on myös tässä ja nyt. Omppu on perustanut 1918 -haasteen, johon osallistun muun muassa tällä kirjalla.

Tämän postauksen lopuksi haluan kuitenkin Vilhon ja hänen kanssaan vangittuna olleiden miesten tavoin huutaa kolminkertaisen hurraahuudon vapaalle isänmaallemme! "Hurraa! Hurraa! Hurraa!"

Onnea Suomi 100 vuotta!!

*Kirjan tapahtumat perustuvat tositapahtumiin, eli Kohosen oman isän kokemuksiin 17-vuotiaana syksyisessä Savonlinnassa vuonna 1917.

Pienten lasten oma joulukirja: Tonttujen talvitouhut

Tonttujen talvitouhut (Tactic Publishing 2017, alkuteos Coppenrath Verlag GmbH & Co. KG, arvostelukapl.) on tukeva pahvikirja, joka sopiikin oikein mukavasti luettavaksi noin 2 - 4-vuotiaiden lasten kanssa. Lapsi pääsee kirjaa lukiessa kurkkaamaan tonttulasten elämään ja etsimään aukeama toisensa jälkeen tuttuja hahmoja.

Kuten kirjan nimikin jo kertoo, siinä esitellään kuuden aukeaman verran tonttujen touhuja. Tontut leipovat, leikkivät lumileikkejä, käyvät joulumarkkinoilla, valmistavat joululahjoja ja huolehtivat myös eläinystävistään. Viimeisellä aukeamalla tontutkin pääsevät nauttimaan joulurauhasta ja -iloista!

Kirjan juju on siinä, että jokaisella aukeamalla touhuaa seitsemän tonttua, joita lukija voi etsiä. Erityisesti eräs raitalakkinen Matti-tonttu puuhailee yhtä sun toista vähän hupsua ja hupaisaa - vähän siis kaikkea sellaista, mikä huvittaa pientä lukijaa.

Tonttujen talvitouhut on kirjoittanut Kristina Schaefer, kuvittanut Outi Kaden ja suomentanut Elina Vuori.

Mitäs se Matti nyt touhuaa?!

Voimalla seitsemän pöllön

Helsingin Kirjamessuilla olin kuuntelemassa Hannu Mäkelään, joka puhuin Tammen lastenkirjakustantaja Saara Tiuraniemen kanssa muun muassa lasten lukemista. Sen lisäksi Mäkelä esitteli uutta lastenromaaniaan, joka ilmestyi tänä vuonna Tammen kustantamana. Voimalla seitsemän pöllön (arvostelukappale kustantajalta), on melko nopoealukinen lastenromaani, jossa Mäkelä on onnistunut ihastuttavalla, omaperäisellä ja tarkkanäköisellä tavalla siirtämään tämän hetken polttavat puheenaiheet Suurkorpeen, pöllöjen maailmaan. Mäkelä tuntuu naureskelevan lempeästi ja hyväntahtoisesti ihmisten vallanhalulle ja ennakkoluuloille osoittaen myös, mikä loppujen lopuksi on elämässä tärkeintä.

Voimalla seitsemän pöllön kertoo siis seitsemästä pöllöstä (Isopöllö, Jade, Kookos, Puupöllö, Valkopöllö, Kaleva, Kivipöllö), jotka asuttavat Suurkorpea kohtalaisen sopuisasti, kukin lentäen, eläen ja huhuillen omalla tyylillään. Esimerkiksi jäyhä, mutta kuitenkin sisäisesti niin kiihkeä Kivipöllö kirjoittaa runoja, Kookos kokkailee tulista ruokaa, Puupöllö on pökkelö vailla sosiaalisia taitoja ja Valkopöllö hoitaa yöhöitajan virkaa ollen siinä samalla kovin kiireinen ja stressaantunut. Mäkelä muuten kertoi, että hän kerää pöllöjä, ja kaikilla näillä pöllöhahmoilla on esikuvansa Mäkelän omissa kokoelmissa.

Kaikki sujuu siis Suurkorvessa mukavasti totulla tavalla, kunnes suurin kaikista eli Isopöllö päättää, että se on kaikessa mahtavuudessaan tarkoitettu ja oikeastaan myös armoitettu Suurkorven hallitsijaksi. Isopöllöllä on kuitenkin myös hieman surullisempi syy haluta hallitsijaksi: yksinäisyys. Niinpä se pohtii:

Jos en saakaan ystäviä, niin ainakin voisin saada alamaisia, kun tekisin muista pöllöistä sellaisia. (s.37)

Se kutsuu koolle koko pöllöklaanin, ja saa muut puoltamaan hänen valintaansa kuninkaaksi - se tosin joutuu käyttämään hieman uhkailua, hämäystä ja lahjontaa sekä puhumaan muut pyörälle päästään, jotta saa haluamansa. (Kuulostaako tutulta?) Kaiken huipuksi se vielä runnoo tahtonsa läpi, ja muuttaa Suurkorven nimen Isopölöläksi - ei siis -pöllöläksi, vaan -pölöläksi.

Isopöllön hallitusaika on hädin tuskin ehtinyt alkaa, kun tapahtuu jotain perin kummaa, kamalaa ja odottamatonta, joka pistää koko Suurkorven, äh, siis Isopölölän sekaisin. Lauma harakoita muuttaa asumaan pöllöjen alueelle. Tästä Isopöllö menee aivan sekaisin ja päättää ajaa muukalaiset tiehensä. Sitä ei kiinnosta se tosiasia, että harakat ovat joutuneet lähtemään pakoon kotimetsästään, sillä se on kaadettu, kulotettu tai muuten poltettu.  (Kuulostaako tutulta?)

Isopöllö on raivoissaan, sillä ei riittänyt, että harakat olivat vallanneet Isopölölän lehtikuuset vaaliaukion laidoilla. Nehän olivat tuoneet mukanaan vielä ikävämmän tuliaisen. Ajatuksen, jonka ytimestä löytyi uusi sana: Tasa-arvo. Pölöillä ei näet ole johtajaa, vaikka ne lopulta Isopöllön mieliksi valitsevat erään ihanan Emman puhemiesnaisekseen.

Isopöllö saa kiihdytettyä muut pöllöt hämmennyksen tilaan, mutta Emma on ovela harakka, eikä suostu taistelun tielle, vaan yllättää pöllöt ystävällisyydellään, auttavaisuudellaan ja iloisilla tavoillaan. Lopulta pöllöt eivät voi vastustaa harakoiden vetovoimaa, ja alkava konflikti ja reviirikiista sulaa tanssiin ja lopuksi vähän myös parinmuodostukseenkin.

Hyvvä, hyvä: tämä tanssiinkutsu koskee jokaista, joka vain kynnelle kykenee! Näin elämä muutenkin etenee. Väliin hankaluuksia, mutta usein myös niin ihanasta maailmasta löytyy kyllä yhä tilaa kaikille. Tämän selvempää rauhansanomaa ei kirjassa voisi olla. Kirjan lopussa on vielä ote pöllöjen kansalliseepoksesta eli Pöttö-Kalevalasta. Suloisen kuvituksen on tehnyt eräs suosikkikuvittajistani eli Elina Warsta.

Vaikka Voimalla seitsemän pöllön on lastenromaani, on siinä sellaista tarkkanäköistä elämän tutkiskelua, huumoria ja viittauksia todellisen elämän asioihin ja ilmiöihin höystettynä persoonallisella kerronnalla, että aikuislukijakin viihtyy kirjan parissa oikein mainiosti.

Miten aistit toimivat? - Tietokirja leikki-ikäisille

Olen työssäni opettajana huomannut, että lapset lukevat mielellään ihmisestä ja ihmiskehon toiminnasta kertovia tietokirjoja. Itsekin muistan, miten tykkäsin pienenä lukea niitä paria ihmisistä kertovaa tietokirjaa, joita kotikirjahyllystämme löytyi. Suosikkikirjani kertoi aisteista, ja se oli mieleeni luultavasti sen takia, että siinä oli monia kiinnostavia toiminnalisia juttua (sai esimerkiksi tunnustella ja haistella asioita). Sen kirjan avulla opin paljon aisteista, ja kouluunkin vein sen viidennellä luokalla, kun aiheenamme oli Ihmeellinen ihminen. Luin kirjaa niin ahkerasti, että se on valitettavasti jo ihan rikki, eikä tarjoa enää omille lapsilleni samanlaista lukuelämystä.

Aistit kuitenkin kiinnostavat heitä - vaikkeivät he osaa nimetä näköä, kuuloa jne. juuri aisteiksi - ja olemmekin nyt lukeneet innolla Lasten Keskuksen kustantamaa uutta kirjaa Fiksut faktat: Miten aistit toimivat? (2017). Kirja ei ole kotimainen, vaan sen on kirjoittanut Katie Daynes ja suomentanut Kalle Nuuttila. Kuvituksen on tehnyt Christine Pym, ja kokonaisuuden on suunnitellut Suzie Harrison. Tämä kirja ei ole aivan niin toiminnallinen kuin minun lapsuuteni aistit-kirja, mutta pieniä lukijoita varten on selvästi ajateltu, mistä kertovat pahviset kannet ja sivut, lukuisat läpät ja yksinkertaiset sekä lyhyet tekstiosuudet.

Näköaistin toiminta on selitetty hyvin lapsentasoisesti, ja näköaistimuksen (valon) välittyminen aivoihin on kerrottu yksinkertaisesti "valon muuttumisena kuvaviestiksi". Ei pieni lapsi ymmärtäisikään monimutkaisempaa selitystä.

Kirja esittelee viisi aistiamme, ja lopuksi kerrotaan yhden aukeaman verran yleistä tietoa aisteista. Kirja toimii niin, että jokaisen luukun kohdalla on joku eläin tai ihminen, joka esittää aisteihin kysymyksen, johon luukun alta sitten löytyy vastaus. Onkin hauska, miten ensin lapsille kerrotaan vaikkapa ihmisen tuntuaistista ja sitten laajennetaan aihetta eläimiin. Miten ja miksi -kysymykset ovat muuten kuin suoraan pienten kyselyikäisten lasten itsensä suusta kuultuja!

Tässä esitellään neljä päämakua. Hiukan jäin ihmettelemään, mihin viides maku umami on unohtunut. Onko se liian epämääräinen vai eikö sitä enää lasketakaan mauksi tai päämauksi?

Miten aistit toimivat on kiinostava, simppeli ja hauskasti kuvitettu tietokirjan noin 3 - 6-vuotialle lapsille. Tämäkin kirja sopii oikein hyvin vaikka joululahjaksi!

Tietokirjoja perheen pienemmille

Blogini alkuaikoina kirjoitin kulkeneuvo-aiheisesta lasten tietokirjasta, joka oli tuolloin noin kolmevuotiaan esikoiseni yksi suosikkikirjoista. Edelleen tuo sama kirja on meillä ahkerassa luvussa, ja nykyään sitä haluavat lukea niin 5,5-vuotias esiklinen kuin hänen kolmevuotias pikkusisaruksensakin. Samaiseen Pienet tutkijat -sarjaan on sittemmin ilmestynyt muitakin osia, joista olemme lainanneet kirjastosta ihmistä käsitteleväm tietokirjan, ja nyt saimme kustantajalta yllärinä kirjat Pienet tutkijat - Maatila sekä Pienet tutkijat - Dinosaurukset (Tactic Publishing 2017, alkuteokset Templar Publishing). Molemmat kirjat on suunnitellut Helen Chapman, tekstistä ja kuvista on vastannut Dynamo Ltd., ja kirjat on suomentanut Tuula Kuoppala.

Nämä Pienet tutkijat -sarjan kirjat ovat siitä hauskoja, että jämäköiden pahvisten kansien ja sivujen ansiosta ne sopivat jopa taaperon käsiin, mutta toisaalta tietoa on niin runsaasti, että isompikin leikki-ikäinen niitä voi hyvin lukea. Jos kirjan haluaa lukea pienemmän lapsen kanssa, voi osan runsaasta tietomäärästä jättää lukematta, sillä kokonaisuus ei siitä kärsi. Osa tiedoista on muuten luukkujen takana, ja kaikkihan me varmaan olemme huomanneet, kuinka paljon luukkukirjat pieniä kiehtovat.

Pienet tutkijat on käännöskirjasarja, mikä näkyy erityisesti maatilakirjassa muutamassa kohdassa. Farmarin pelloilla viljellään maissia, mikä ei ole kauhean tyypillistä täällä Suomessa, ja osiossa Vihannekset ja hedelmät lukee, että kasvimaan lukuisista viljelyskasveista saadaan satoa lähes ympäri vuoden. Suomen avokasvimailla tuskin ainakaan! Muuten tiedot vaikuttivat ainakin omaan silmiini ihan paikkansapitäviltä. Dinosauruskirjassa minua ilahdutti erityisesti se, että lukijalle kerrotaan, etteivät lentoliskot ja vesiliskot ole dinosauruksia, vaikka erityisesti lentoliskoja monesti pidetään lentävinä dinosauruksina.

Maatila-kirja esittelee lukijalle maatilan elämää, töitä, eläimiä ja niiden asuinsijoja, viljelyä, lypsämistä ja keritsemistä, tilan töissä tarvittavia koneita sekä vuodenkiertoa maatilan töiden näkökulmasta. Dinosaurukset-kirjassa kerrotaan dinosaurusten poikasista, eri kausista, ilmojen ja merten eläimistä sekä lopuksi vielä dinosaurusten tuhosta ja nykytutkijoiden työstä. Pidin erityisesti siitä, että eri kausien (muun muassa liitukausi jne.) yhteydessä on kartat, joista voi seurata, miten mannerlaatat ovat liikkuneet ja miten maanosat ovat hiljalleen erkaantuneet.

Kummassakin tietokirjoista on leikkisä kuvitus, ja faktojen sekaan on kuvien avulla lisätty humoristisia yksityiskohtia. Katsokaa vaikka tuota kuvaa siisteistä sioista! Nämä Pienet tutkijat -kirjat ovat hauskoja lahjoja innokkaille tiedonetsijöille!

Ps. Pysykäähän kuulolla, tällä viikolla on tulossa lisää tietokirjaherkkuja pikkulukijoille!

Pehmolelutyttö

Jukka Behmin kirjoittama nuortenkirja Pehmolelutyttö (WSOY 2017, arvostelukappale kustantajalta) on yksi tämän vuoden Finlandia Junior -palkintoehdokaskirjoista. Behm voitti kirjansa käsikirjoituksella WSOY:n Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailun, ja raati kuvaili kirjaa muun muassa rouheaksi, rohkeaksi ja pohdituttavaksi.

Pehmolelutyttö kertoo ajatuksiaherättävästi ja suorasukaisesti nuorten maailmasta ja niistä ristiriitaisista tunteista, jota oma muuttuva keho, heräävä seksuaalisuus ja aikuiseksi kasvaminen aiheuttavat. Se kertoo tytöstä, joka toisaalta on vielä pehmoleluilleen jutteleva lapsi, mutta joka toisaalta on myös vastakkaiselta sukupuolelta huomiota ja hyväksyntää hakeva teini. Hän on pehmolelutyttö, joka joutuu aivan liian aikaisin mukaan aikuisten maailmaan, ryhtyy käyttämään omaa kehoaan kauppatavarana ja päätyy eri-ikäisten miesten hyväksikäyttämäksi.

Kirjan päähenkilö on 15-vuotias kympin tyttö Emilia, joka on myös kirjan minä-kertoja. Behm on tehnyt mielenkiintoisen valinnanan, sillä Emilia kertoo tapahtumia omille pehmoleluilleen, jotka ovat tälle liikuttavan tärkeitä. Koska Emilialla on vain vähän - tai oikeastaan ei yhtään - läheisiä, luoettavia ystäviä saavat pehmoeläimet toimia Emilian kuuntelijoina ja ystävinä. Tytön välit omaan perheeseensä ovat aika etäiset; hänen isänsä on hissukka, joka istuu koko ajan nenä kirjassa, äiti on uponnut nettipelien maailmaan ja 17-vuotiaalla isoveljellä on tietysti omat menonsa. Emilia ei oikeastaan valita siitä, että vanhemmilla on aika vähän aikaa hänelle - useinhan teinit jopa iloitsevat, kun saavat tehdä asioita vanhempien niihin puuttumatta - mutta rivien välistä on luettavissa, että Emilia toivoisi vanhemmiltaan enemmän läsnäoloa. Häntä ärsyttää, kuinka helposti isä perääntyy, jos Emilia hiukankin korottaa ääntää, eikä äidinkään käytös saa kiitosta:

Äidillä oli kovaääninen nauru aina silloin kun hän tapasi ystäviään tai puhui heidän kanssaan puhelimessa. Eikä naurua ollenkaan, kun hän oli meidän kanssamme. (s.90)

Emilian läheisin ystävä on Lila, tyttö, jonka äiti ei jaksa nousta kotisohvalta ja joka ei koskaa pahemmin kysele Lilan menojen perään. Lila kuljettaa Emiliaa mukanaan bileisiin ja kaupungille, mutta unohtaa tämän sitten, kun löytää itse kiinnostavaa poikaseuraa. Erään tällaisen kerran jälkeen Emilia jää kaupungille yksin pyörimään, ja eräs mies lähestyy häntä kummallisen tarjouksen kanssa: Hän lupaa Emilialle kympin, jos tämä suostuu tulemaan miehen kanssa sivummalle ja katselemaan. Tarjous sekä ihmetyttää, inhottaa että kiehtoo Emiliaa, ja lopulta kaupat tehdään kaksikymppisestä. Toimitus on nopeasti ohi ja Emilia on nolo ja hämillään, mutta kaksikymppiä rikkaampi. Tapaus ei oikeastaan tunnu hänestä miltään, mutta oikeastaan tuntuu kuitenkin.

Emilian toimia ja ajatuksia leimaa koko kirjan vastaanvanlaiset ristiriitaiset tunteet. Hän huomaa, että pojat ja miehet ovat yhtäkkiä kovin kiinnostuneita hänen vartalostaan: He haluavat katsoa sitä, koskettaa sitä ja arvostella sitä. Se ihmetyttää Emiliaa, mutta toisaalta myös tuntuu hyvältä, kun joku kehuu kauniiksi ja seksikkääksi. Jopa tuttavaperheen isä tuntuu suhtautuvan Emiliaan uudella, sopimattomalla mutta kuitenkin jotenkin kiihottavalla tavalla. Eräissä kotibileissä Emilia pelastaa sammuneen Lilan muutaman teinipojan kynsistä, kun nämä käyttävät ja tutkivat tyttöä kuin elävää seksilelua. Poikien naistuntemus on selvästi peärisin pornoelokuvista.

Emilia lataa ahkerasti kuvia nettiin ja odottaa, että joku kommentoisi niitä ja tykkäisi niistä. Hän lähettää itsestään yläosattoman kuvan eräälle pojalle, jota pitää melkein poikaystävänään. Hän alkaa katsella netistä aikuisviihdettä, mikä tuntuu hänestä likaiselta ja ällöttävältä, mutta hän ei pysty lopettamaan. Emilia ottaa itsestään aina vain rohkeampia kuvia ja lataa kuvansa aikuisten seuranhakupalstalle. Se käy helposti, kun valehtee sivustolle olevansa täysi-ikäinen, ja niin hän alkaa saada kymmenittäin yhteydenottoja miehiltä, jotka haluavat tavata Emilian, saada lisää kuvia tästä ja pyytävät tältä "pieniä palveluksia" rahaa vastaan. Emilian sähköposti täytyy miesten lähettämistä sukupuolielinten kuvista, hänen päässään pyörivät näiden sopimattomat puheet ja korvissa humisevat kaikki ne ehdotukset, joita hänelle tehdään.

Ja niin Emilia alkaa tienata. Hän uskottelee pitävänsä lankoja käsissään ja tietävänsä, mitä tekee, mutta tietysti hän on hukassa, hukkumaisillaan. Vaikka hän uskoo pelaavansa peliä omilla ehdoillaan ja kuvittelee, että valta on hänelle, voi lukija helposti aistia, kuinka rikki tyttö oikeasti on. Hän alkaa pitää itseään arvottomana, eikä pidä itseään enää omanikäisensä poikaystävän arvoisena. Aikuisten miesten katseet ja kosketukset, ehdotukset ja teot ovat tietysti liikaa, mutta Emilia ei enää tiedä, miten saisi kaiken loppumaan. Lopulta Emilia toivoo, että vanhemmat tulisivat ja korjaisivat kaiken, mutta samalla sydäntäriipaisevasti pelkää ja uskoo, että nämä pitävät häntä yhtä pahana ja arvottomana kuin hän itse tuntee olevansa. Onneksi pelastus - sillä kyllä tässä todella voi puhua pelastuksesta - tulee lopuksi, vaikka se tuleekin odottamattomalla tavalla ja odottamattomalta taholta.

Emilia vaikuttaa erittäin sinisilmäiseltä ja hieman lapselliseltakin tytöltä, joka ei oikeasti tuntunut ollenkaan ymmärtävän, millaiseen vaaraan hän itsensä asetti vaikka kuinka monta kertaa. On suorastaan ihme, että kukaan ei käynyt väkisin häneen käsiksi. Tietysti kaikki hänen kokemansa oli seksuaalista väkivaltaa, vakkei tyttö sitä itse edes ymmärrä.

Tämän nuortenkirja aihe on siis hyvin järkyttävä ja pysäyttävä. Tarina on niin ahdistava siksi, että se voisi hyvin olla totta. Minäkin muistan saaneeni 12-vuotiaana kotimatkallani erään ahdistavan ja sopimattoman ehdotuksen, mutta osasin onneksi juosta karkuun. Kaikki eivät osaa, ja nykyään vastaavia ehdotuksia tulee nuorille luultavasti paljon enemmän - kiitos vaan internetin ja erilaisten kuvapalveluohjelmien.

Minä luin Emilian tarinan eräänlaisena varoittavana esimerkkinä, joka on suunnattu yhtä lailla nuorille kuin heidän vanhemmilleen. Emilian vanhemmat eivät ole tarinassa läsnä, ja tyttö selvästi kaipaisi oikeaa keskusteluyhteyttä johonkuhun aikuiseen tai ainakin johonkin, joka ei tarjoaisi sellaisia vastauksia, joita haetaan ja saadaan pornoleffoista.

Ehkä Pehmolelutyttö onnistuu herättämään jonkun teinin ajoissa, tai auttamaan hietä, jotka ovat ehkä samankaltaisessa tilanteessa kuin Emilia. Minua jäi kyllä hieman vaivaamaan, että tarinassa ei kerrottu, miten Emilian asiat lopulta selvitettiin. Olisin toivonut, että kirjassa olisi ollut vaikka joku jälkikirjoitus, jossa Emilia olisi ollut onnellinen, tyytyväinen ja tasapainoinen.

Itse teksti on aika helppo- ja nopealukuista, ja kirja sopiikin siis kielensä puolesta luettavaksi hyvin erilaisille lukijoille. Vaikka aihe on rankka ja kerronta rohkeaa, ei kirja sisällä yksityiskohtaisia kuvauksia seksistä, ja pidänkin kirjaa sopivana luettavana yläkoulu ja lukioikäisille nuorille. Kirjaa lukiessa unohdin moneen kertaan, että tarinaa ei ole oikeasti kirjoittanut 15-vuotias teinityttö!

Joulukalenterikirja Unilehmän joulutarina

Opettajana ollessani olen lukenut oppilaille joulukuun ajan joulukalenterikirjaa, ja tänä vuonna aion ottaa tuon tavan käyttöön myös omien lasteni kanssa, kun he nyt ovat (tai ainakin eisikoinen jo on) niin isoja, että pystyvät vielä seuraavanakin päivänä muistamaan, mitä olemme aiemmin kirjasta lukeneet. Oppilaiden kanssa oli oikein mukava aloittaa aamut lukemalla kirjaa (teko)joulukuusen kynttilöiden valossa, ja omien lasteni kanssa aion ottaa tavaksi lukea joulukalenterikirjaa aina iltaisin ennen nukahtamista.

Sain yllättäin Lector Kustannus Oy:ltä paketin, josta löytyi Merja Mäen kirjoittama ja Kristiina Mäkimattilan kuvittama joulusatukirja Unilehmän joulutarina (2017, 52 sivua). Kirja on jaettu 24 lyhyeen lukuun, ja se on siis tarkoitettu luettavaksi joulukuun 1. - 24. päivänä. Luultavasti luemme juuri tämän kirjan lasteni kanssa joulukuussa, enkä siksi ole vielä lukenut tätä heille. Itse tietysti lukaisin kirjan jo läpi, ja se vaikuttaa sympaattiselta mutta myös sopivan jännittävältä satukirjalta, jonka tarinassa on mukana kunnon annos joulun taikaa.

Kirjassa seikkailee Koo-Koo-Kuukeli ja muita vuodenaikakertomuksia -kirjan tarinoista tutuksi tullut Unilehma ja hänen kaverinsa Eino-poika. Unilehmä osaa tuudittaa kaikki lapset laulullaan uneen, ja nyt hänen apuaan tarvitaan Joulupunkin maassa. Ilkea Pohjan noita aikoo nimittäin estää joulupukkia jakamasta lahjoja lapsille. Hän on langettanut sellaiset taiat, että pukin reki ei pääse lentoon, eikä kukaan pääse livahtamaan pakettien kanssa matkaan noidan tietämättä. Joulupukki pyytää Unilehmää nukuttamaan noidan, joka pitää tietysti ensin löytää.

Unilehma, Eino ja äreä Kitkerä-tonttu lähtevät etsimään noitaa. Tämä äkkää kuitenkin juonen, ja onnistuu vangitsemaan Unilehmän! Tarvitaan paljon ystävällisiä, rohkeita ja yllättäviä tekoja tekoja ennen, kun noidan taika saadaan kumotuksi! Syy noidankin ilkeydelle selviää, eikä sen takana olekaan vähempää kuin yksinäisyys ja pelko. Tarina on siis sisällöltään aika perinteinen satu, jossa hyvä voittaa ja pahakin lopulta löytää hyvän itsestään. Kuvitus on kerrassaan suloista.

Pidin tarinasta, mutta ainoastaan sen lopussa oleva maahinkaisen toteamus: "Olemme molemmat kotoisin Pohjan maasta. Ei minuakaan kukaan täällä voi ymmärtää", hieman ärsytti minua. Unilehmäkin mietti mielessään, mahtaako se nyt pitää paikkansa ja onko se kuitenkaan syy, miksi noidan pitää lähteä pois. Olen ehkä hieman turhantarkka, mutta kyllä lapsille suunnatussa sadussa voisi viestittää, että ei ole väliä, mistä toinen on kotoisin, hän voi silti olla ystävä ja asettua asumaan, mihin huvitttaa.

Listaan tähän loppuun myös muutaman muun kirjan, jotka sopivat hyvin joulukalenterikirjoiksi tai ovat jopa sellaisiksi tehtyjä:

Timo Parvela & Virpi Talvitie (kuv.): Maukka, Väykkä ja mielentön lumipallo (Tammi 2009, 149 sivua):

Tämän lastenkirjan luimme luokassa oppilaiden kanssa. Kirjan alussa Väykkä tekee Maukalla suurensuuren joulukalenterilumipallon, joka kuitenkin pääsee karkaamaan ja vierii kylään tehden isoa tuhoa. Monen eläimen joulu meinaa mennä sen takia pilalle, mutta Maukka onnistuu kääntämään ahneuksissaan tilanteen edukseen ja huijaa koko kylää näytellen pelastavaa sankaria.

Takakannesta: Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo on kertomus yllätyksestä, ystävyydestä, ahneudesta, auttamisesta ja joulun tarkoituksesta. Se sisältää suuria tunteita ja pieniä huijauksia ja pieniä tunteita ja suuren huijauksen. Ja lopussa on tietysti ihme.

Sinikka Nopola, Tiina Nopola ja Markus Majaluoma (kuv.) (Tammi 1993, 127 sivua):

Tämä lastenromaani, ei ole varsinaisesti joulukalenterikirja, mutta aikuinen voi jakaa kirjan 24 pätkään ja lukea kirjan joulukalenterikirjan tapaan. Tarina on nimittäin mitä mainioin: Kaiken jouluvalmistelun ja kiireen keskellä Kattilakosken talosta alkaa kadota jouluruokia, eikä kenelläkään ole tietoa mihin. Poliisit väittävät, että Kattilakosket ovat itse syyllisiä, mutta lopulta varkaaksi epäillään vähän jokaista lähipiirin ihmistä. Isonapa ja Vilttitossu ottavat tarinassa mittaa toisistaan, ja vilahtaapa kertomuksessa jopa aito tonttukin.

Kirjan pohjalta on muuten tehty tv:ssä (Ylellä) esitetty joulukalenterisarja, jota näytettiin myytävän nyt ainakin Lidlissä.

Sirkka Knuutila ja Taru Castrén: Rosmariini ja joulun taika (Kolibri 2007, äänikirja Tammi)

Tämä minulla on itseasiassa äänikirjana CD:llä, jossa kirjan 24 lyhyempää osaa lukee ääneen Erja Manto. 

Rosmariini on neuvokas tonttutyttö, joka asuu kylässä lähellä Joulupukin pajaa. Joulun alla kuullaan kauhea uutinen: ilkeä noita on varastanut joulun taian. Ilman sitä Joulupukki ei pysty jakamaan lahjoja. Rosmariini päättää pelastaa joulun. Ehkä noita ei olekaan niin paha kuin kaikki luulevat? Tonttutarinassa on 24 osaa - yksi adventin jokaiselle päivälle. Jännittävää tarinaa on hauska lukea joulua odotellessa. (kirjasampo.fi)

Tuula Korolainen (toim.) &  Virpi Penna (kuv.): Ihan täysi tonttu! (Lasten Keskus 2015)

Joulukalenterimainen lorukirja, johon on koottu kahdeksan runoilijan eli Hannele Huovin, Pia Perkiön, Jukka Itkosen, Tuula Korolaisen, Kaija Pispan, Eppu Nuotion, Jukka Parkkisen ja Annika Sandelinin kirjoittamia joulurunoja.

Johanna Förster ja kuvittaja Katri Kirkkopelto: Mustan possun valkea joulu (Lasten Keskus, 2006)

Tämän kirjan esittelin blogissani vuonna 2014, ja se teki minuun vaikutuksen. Kirjassa käsitellään isoja asioita kuten yksinäisyyttä. Perheen Valtteri-poika ei löydä ystäviä eikä tunne yhteenkuuluvuutta oman luokkansa kanssa. Äiti on kiireinen etsiessään joulutunnelmaa, eikä isästäkään oikein ole apua. Tämä sopiikin luettavaksi hieman isompien alakoululaisten kanssa.

Kirjoitin kirjasta aiemmin näin: Mustan possun valkea joulu alkaa syksystä ja päättyy jouluaattoon. Kirjassa seurataan, miten asuntolaiva ja sen väki valmistautuvat talventuloon. Tässä kirjassa on kuusitoista lukua, joten sen voisi alaluokilla lukea vaikka joulukalenterikirjana. Kirjasta löytyy muun muassa teemoja ystävyys, yksinäisyys, ihmissuhteet, kiusaaminen ja erilaiset perheet, ja sitä voisikin käyttää keskustelunavauksena esimerkiksi etiikan ja uskonnon tunneilla.

Tuleeko mieleesi muita kirjoja, jotka soveltuvat luettaviksi joulukalenterimaisesti?