"Karhu ja rohkea jänis" opettaa hyviä tapoja ja kivaa kaveruutta (sis. teemaviikon tuntisuunnitelman)

Viime viikolla luokassamme opiskeltiin hyviä tapoja ja kivaa kaveruutta. Teemaviikon alkuun luimme Ivan Batesin kirjoittaman ja kuvittaman kuvakirjan Karhu ja rohkea jänis (Kustannus-Mäkelä Oy 2015, arvostelukappale). Kirjan on suomeksi riimitellyt Raija Rintamäki, ja kirja sopi viikon teeman enemmän kuin hyvin.

Kirjassa huonotapainen karhu terrorisoi metsän eläinten elämää piileskelemällä puiden ja pensaiden takana, hyppäämällä pahaa-aavistamattomien kanssaeläimiensä eteen ja säikäyttelemällä näitä hirveällä karjumisellaan. Karhulla on vallan kehnot käytöstavat, sillä se muun muassa kaivelee nenäänsa, ahmii ruokansa eikä koskaan pyydä anteeksi. Metsän eläimet saavat karhun käytöksestä tarpeekseen ja päättävät, että tilanteelle tulee tehdä jotain. Kukaan elämistä ei kuitenkaan uskalla ryhtyä karhun kesyttäjäksi, mutta sitten pieni jänis ilmoittautuu tehtävään vapaaehtoiseksi.

Ivan Batesin kuvitus on hieman sarjakuvamaista, ja hänen eläinhahmonsa ovat suloisen pörröisiä ja varsin ilmeikkäitä. Tyyli miellyttää minua, ja eläinhahmot ovat sellaisia, joihin lukijoiden on helppo kiintyä.

Ivan Bates: Karhu ja rohkea jänis (Kustannus-Mäkelä Oy 2015)

Ivan Bates: Karhu ja rohkea jänis (Kustannus-Mäkelä Oy 2015)

"Minä osaan lempeästi karhu taltuttaa", jänis lupaa ja kertoo epäilevänsä, että karhu käyttäytyy huonosti, koska kukaan ei ole opettanut sitä käyttäytymään siivosti! Muita eläimiä pupun rohkeus lähinnä naurattaa, mutta pieni jänis todistaa olevansa oikeassa. Se kohtaa karhun, joka koettaa parhaansa mukaan saada jänön säikähtämään ja luikkimaan karkuun. Kun jänis ei peräänny, on karhu kummissaan ja jänis saa mahdollisuuden ryhtyä sitä opettamaan. Karhu saakin kunnon oppitunin hyvistä tavoista; Jänis opastaa sitä tervehtimään, kiittämään ja kehumaan muita. Ja mikä tärkeintä, karhu oppii, ettei ystäviä saa karjumalla vaan mieluummin hellästi halaamalla!

Ivan Bates: Karhu ja rohkea jänis (Kustannus-Mäkelä Oy 2015)

Ivan Bates: Karhu ja rohkea jänis (Kustannus-Mäkelä Oy 2015)

Ivan Bates: Karhu ja rohkea jänis (Kustannus-Mäkelä Oy 2015)

Voin sanoa, että oppilaat kuuntelivat kirjaa hiiren hiljaa suurella mielenkiinnolla. Lähdimme lukemisen jälkeen keskustelemaan hyvistä ja huonoista käytöstavoista, ja myöhemmin viikolla palasimme samaan aiheeseen tutkimalla uudestaan valittuja kohtia kirjasta.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tuntisuunnitelmat teemaviikkoon hyvät tavat ja kiva kaveruus:

1. Virittäydyimme tunnelmaan lukemalla Ivan Batesin kuvakirjan Karhu ja rohkea jänis (Kustannus-Mäkelä Oy 2015). Kävimme läpi huonoja tapoja muistelemalla, mitä karhu kirjassa teki. Mietimme myös yhdessä, miten kuuluisi käyttäytyä. Kirjasimme ylös kysymyksen: "Miksi hyvät tavat ovat?tärkeitä", ja lupasin, että kysymykseen palataan viikon loppupuolella. Ruokailuun mentäessä kertasimme tietysti vielä, mitä ovat kauniit ruokailutavat (keskusteluääni, kiittäminen, ei hotkita, käytetään haarukkaa ja veistä jne.)

2. Kuuntelimme Pikkumetsän aapisen cd:ltä laulun/räpin "Hyvää käytöstä". Opettelimme kertosäkeen loruttelemalla ja lauloimme sitä kaikulauluna. Innokkaimmat halusivat myös räpätä säkeistöt. Tähän kävisi hyvin myös laulu: Liru laru loru, jonka esittää muun muassa PMMP.

3. Pidimme KiVa-koulu materiaalipaketista ensimmäisen tunnin, jonka aiheena on turvallinen ja kiva koulu.

• Teimme janaharjoituksen, jossa jokainen asettui kuvitteelliselle janalle seisomaan valitsemaansa kohtaan sen mukaan, kuinka hyvin väite: "Tämä kouluviikko on ollut mukava" sopii omaan fiilikseen. Janan toisessa ääripäässä on "samaa mieltä" ja toinen ääripää kuvaa "eri mieltä.
• Pohdimme yhdessä, millainen on mukava kouluviikko ja kiva koulu -> kirjasimme vastaukset taululle
• Ympyröin ne vastaukset, jotka liittyivät kiusaamattomuuteen ja turvallisuuteen
• Teimme johtopäätlksen, että koulussa pitää olla turvallista, jotta kaikki viihtyvät, ja hyvät tavat lisäävät turvallisuutta. Hyvät tavat lisäävät turvallisuutta!
• KiVa-materiaalissa on mukana kuvakorttipareja, jotka esittävät saman tilanteen turvattomana ja turvallisena -> Tutkimme turvaton-kuvia ja mietimme, miten tilanne korjataan
• Keskustelussa tuli esiin, että yksin olo on turvaton, ja lähdimmekin pohtimaan, kuinka hyvin tunnemme toisemme -> teimme pari leikinomaista harjoitusta, joide tarkoitus oli tutustuttaa oppilaita toisiinsa hieman paremmin:
• Laita käsi sen oppilaan olalle, jonka tunnet parhaiten. Laita käsi sitten sen olalle, jonka tunnet vähiten. Kätelkää ja esitelkää itsenne.
• Istuimme piiriin, ja aloitin leikin: "Olen Kia ja pidän lukemisesta." Seuraava jatkoi: "Hän on Kia ja Pitää lukemisesta. Minä olen Y ja pidän koirista." Näin jatkettiin koko piiri läpi. Jokainen vuorollaan siis esitteli ensin kaverinsa ja sitten itsensä. Lopuksi keskustelimme, kuinka paljon esille tuli asioita, joista me kaikki tykkäämme.

4. Kuviksessa tarkoitus oli yhdistää aikaisempi teemamme liikennekasvatus ja tämä hyvät tavat -viikko. Meidän piti tehdä liikennemerkkejä, joissa ohjattaisiin noudattamaan koulussa hyviä tapoja ja kerrattaisiin koulun sääntöjä. Edellinen kuvistyö oli kuitenkin vielä niin kesken, että tämä jäi vain suunnitteluasteelle. ;)

5. Uskontotunnilla luin oppilaille tarinan, jossa kolme lasta rikkoo vahingossa yhden pojan kodissa kolme kukkaruukkua ja kaataa vesimaljakon. Kaksi pojista meinaa livistää tiehensä ja jättää kolmannen yksin selvittämään sotkua. Kolmannen pojan äiti tulee paikalle, ja saa pojat anteeksiantavalla käytöksellään myöntämään virheensä ja pyytämään anteeksi.

• Oppilaat saivat kertoa omia anteeksi-pyytämiskokemuksiaan
• Mietimme, kuinka vaikeaa on pyytää ja antaa anteeksi -> Siitä tulee kuitenkin hyvä mieli!
• Jokainen piirsi vihkoonsa kuvan tilanteesta, jossa on pyytänyt tai antanut anteeksi
• Kuuntelimme Elastisen ja Robinin Vahva-kappaleen

6. Palasimme Karhu ja rohkea jänis -kirjan kautta hyviin tapoihin. Mietimme, mitä olimme oppineet hyvistä tavoista ja kaveruudesta. 

7. Askartelimme auringon, jonka jokaiseen säteeseen kukin oppilas kirjoitti yhden kauniin lauseen tai kivan ajatuksen. Säteissä lukee nyt muun muassa: "Olet kiva!" "Kiitos!" "Anteeksi" "Tule mukaan" "Kiva nähdä". Harjoittelimme yhteistä päätöksentekoa ja äänestämistä, kun valitsimme paikan, joho aurinko laitetaan. Luokka valitsi, että aurinko laitetaan seinälle luokan ulkopuolelle, josta muutkin oppilaat voivat käydä lukemassa kivoja ajatuksia. :)

8. Viikon lopuksi käsittelimme aihetta myös draaman keinoin. Oppilaat saivat pienissä ryhmissä miettiä tilanteita, joissa hyvät tavat ovat atrpeen. Sitten he esittivät niitä muulle luokalle. Saimme nähdä muun muassa tilanteen, jossa yksinäinen kaveri haettiin mukaan leikkiin. Tilanteen, jossa asiakas asioi kohteliaasti yhtä kohteliaan kioskimyyjän kanssa sekä tilanteen, jossa tyttö pyysi anteeksi pojalta, jonka vahingossa kaatoi. 

Tänään olen saanut ilokseni kuulla monta kaunista kiitosta ja kuulla, miten kukin on ketäkin auttanut ja, missä tilanteessa! <3

Herkkä tarina erityisestä Erno-pojasta: Vaahteranlehtipoika

Anna Haanpää-Vesenterän kirjoittama Vaahteranlehtipoika (Marketiimi 2015) onnistui koskettamaan minua ja teki sen kaiken huipuksi yllättävällä tavalla. Takakannen perusteella minä nimittäin odotin, että kirja käsittelee samaa aihetta kuin David Walliamsin kirjoittama Poika ja mekko (Tammi 2015), jossa pieni poika rakastaa tyttöjen vaatteita ja haluaa pukeutua nätisti, mutta pojan isä ei ymmärrä lapsensa intoa koristautua naisten hepeniin. Odotin myös, että Vaahteranlehtipojan toinen kantava teema olisi ollut pojan ja isän mutkikas suhde, ja että isä olisi ylimiehekäs äijänköriläs, joka sanelee kuka perheessä saa puhua ja milloin.

"... Vaikka isä on sitä mieltä, että nätti on tyttömäistä, niin minä näen nättejä asioita. ... Purkka ja röyhtäily eivä tsovi tytöille, isä tietää senkin. Minä otan itselleni vaimon, joka ei päästele ääniä. Minusta tulee isona mies." (Vaahteralehtipojan takakansi)

Kirja kertoo kuitenkin aivan toisenlaisen tarinan. Sen kertoja on tarinan päähenkilö pieni Erno-poika, joka asuu kerrostalossa äitinsä ja isänsä kanssa. Hänellä on myös kaksi isompaa veljeä. Erno tosiaan pitää näteistä asioista, eikä hänen isänsä aina ymmärrä poikaansa, mutta siitä huolimatta heillä on lämpimät välit. Erno tarkkailee maailmaa pienen pojan näkövinkkelistä, ja lukija ymmärtää Ernon äänen kautta, miten eri tavalla Erno kokee ja näkee asiat kuin hänen ympärillään olevat aikuiset.

Koulun talonmies esimerkiksi jahtaa Ernoa luudan kanssa, kun kuvittelee pojan vinoilevan itselleen. Tosiassa Erno yrittää vaan olla kohtelias nostaessaan hattuaan ja tervehtiessään talonmiestä yliystävällisesti. Ernon opettaja ei ymmärrä pienen miehen mieltä ollenkaan, ja poika joutuukin tavan takaa istumaan rehtorin kansliaan. Rehtorilla on onneksi mukava keinutuoli, jossa Erno saa keinutella karkkia imeskellen, kunnes on rauhoittunut.

Kannen kuvasta ja kirjan kuvituksesta vastaa Ilona Puska.

Niin - Erno saa myös kiukkukohtauksia. Sellaisia, että että hänen tekee mieli huutaa tai vaikka karata koulusta. Häntä kiukuttaa esimerkiksi, jos paidan kaula-aukko tuntuu liian tiukalta tai hammastahanaa pitää puristaa liian tyhjästä tuubista. Eniten Ernoa kiukuttaa, kun aikuiset käskevät hänen pyytää anteeksi asioita, joissa ei hänen mielestään ole anteeksipyydettävää, vahinkoja tai väärinkäsityksiä.

Erno on myös tavattoman herkkä ja aistii helposti kotonaan vallitsevat mielialat. Kun äidin ja isän välillä on kinaa ja äiti ryhtyy taas puhumaan muuttamisesta, Erno pakenee yläkerrassa asuvan taloyhtiön yhteisen Ukin luo. Ukin kanssa Erno puhuu tärkeistä asioista ja tutkailee pihamaalla kasvavaa vaaheraa, mikä rauhoittaa Ernoa. Taloyhtiössä asuu myös Rauno, joka pitää kellarissa mopoaan ja asuu ystävänsä Jyrkin kanssa. Jos Erno ei ole kylässä ukin luona tai leiki naapurin tyttöjen kanssa, huvittelee hän pimpottelemalla raunon ovikelloa ja huutelemalla tämän postiluukusta. Kun Rauno mopineen katoaa kellarista, Erno ymmrtää menneensä liian pitkälle ja tahtoo järjestää Raunon palaverin anteeksipyytämistä varten.

Erno joutuu myös toisenlaiseen palaveriin, kun hänen opettajansa ehdottaa, että Erno siirtyisi peinryhmään opiskelemaan. Ernoa jännittää, mutta hän on myös siirrosta tyytyväinen. Uuden opettajansa luokassa Erno ajatuksille ja tavoille löytyy tilaa ja ymmärrystä, eikä Erno vieraile enää yhtään niin paljon rehtorin luona kuin ennen. Haanpää-Vesenterä on onnistunut hyvin Ernon äänen kirjoittamisessa. Tarinan kerronta hyppii tapahtumasta toiseen sen mukaan, miten Erno saa yhdestä ajatuksesta kiinni ja miten hänen ajatuksensa sitten taas karkaa toiseen asiaan

Lukijalle avautuu vähän kerrassaan, että Erno taitaa olla niin sanottu erityislapsi. Mitään diagnoosia hänelle ei anneta, mutta monet vähitellen aukeavat seikat viittaavat siihen; kiukkukohtaukset, ajoittainen ylivilkkaus, vaikeus keskittyä, hitaus ja ajatusten poukkoileminen. Tietysti voidaan miettiä, onko niin, että hänen ympärillän olevat aikuiset eivät vaan ymmärrä häntä... Ainakin minä pysähdyin miettimään, miten eri tavalla me aikuiset koemme asiat kuin lapset. Toisinaan, kun me koemme että lapsi käyttäytyy huonosti tai on tottelematon, saattaa lapsi purkaa pahaa mieltään liian pienestä sukasta ja väärin ymmärretystä sanasta. Vaahteranlehtipoika on kirja, joka tarjoaa ajattelemisen aiheiden lisäksi myös hyvän lukukokemuksen sekä aikuisille että lapsille.

Valintojen vaikeus ja paljous lasten kuvakirjassa: Tämä vai tuo? Viljan syntymäpäivät

Eppu Nuotion kirjoittama ja Aino Louhen kuvittama Tämä vai tuo? Viljan syntymäpäivät (Bazar Kustannus 2015, saatu kustantajalta) on kirja, jota olen saanut lukea jokikinen ilta iltasaduksi 3,5-vuotiaalle esikoisellemme nyt jo parin viikon ajan. Monesti saman lastenkirjan lukeminen illasta toiseen alkaa jossain vaiheessa tympiä -(siis vanhempia, lapset usein rakastavat toistoa), mutta täytyy sanoa, että Viljan syntymäpäivät on onnistunut hurmaamaan minutkin. En siis yhtään harmittele, että luemme tätä kirjaa illasta toiseen.

Kirjan kansi ei mielestäni aivan tee oikeutta tälle Nuotion ja Louhen yhteisen, uuden lastenkirjasarjan ensimmäiselle osalle. Näennäisen yksinkertainen tarina kuvaa hienosti, kuinka monen valinnan eteen jo ihan pienikin lapsi joutuu päivän aikana. Kirjan päähenkilö on arviolta esikouluikäinen Fiinu-tyttö, joka on saanut kutsun ystävänsä Viljan syntymäpäiville. Ensin pitää valita, mitä syntymäpäiville pukisi päälle, mitä söisi aamupalaksi ja mitä paketoisi ystävälle lahjaksi. Äiti ja tytär kaunistautuvat yhdessä, ja toinen pähkäilee, miten laittaisi hiuksensa, ja toinen etsii sopivia kenkiä.

Aino Louhen kuvitusta kirjassa Tämä vai tuo? Viljan syntymäpäivät (Bazar Kustannus 2015)

Matkalla syntymäpäiville pitää pohtia, kuljetaanko jalan vai pyörällä, ja millaiset kukat synttärisankarin äidille valitaan. Jopa kukkakaupan papukaija pohtii: "Tämä vai tuo? Tämä vai tuo?" Koska Fiinu asuu kerrostalossa, pitää Viljan ja äidin valita, menevätkö he oikeaan kerrokseen hissillä vai portaita pitkin. Valintojen tekeminen ei lopu juhlissakaan, sillä Fiinu ja Viljan pitää esimerkiksi päättää, syövätkö he kakkua nyt vai kohta, ja onko prinsessaleikki mukavampi kuin noitaleikki. Juhlissa on paljon säpinää, ja lukijan on hauska seurata tyttöjen mielikuvitusleikkejä, joihin äiditkin yhtyvät. Kotimatkalla Fiinu onkin sitten juhlimisesta niin uupunut, että ei jaksa enää miettiä, mennäänkö kotiin luudalla vai etanalla. Äiti kantaa Fiinu-paketin sänkyyn, ja hänen viereensä pääsevät molemmat äidin tarjoamat unilelut.

Aino Louhen kuvitustyyli on hilpeää ja värikylläistä. Joillekin sivulle riittää kuvaksi jokin yskityiskohta, esimerkiksi kaatunut popcornkulho, mutta kirjassa on myös paljon suuria kuvia, joissa tapahtuu paljon. Kuvien asettelu tuo mieleen Kristiina Louhen Tomppa-kirjojen kuvituksen, joissa kuvat on rajattu tai ehkä pikemminkin häivytetty soikion muotoisiksi ja valkoiselle taustapaperille on myös jätetty paljon tilaa. Kirjasta voi löytää myös muutaman muunkin hauskan pienen yksityiskohdan, joista lukija voi havaita yhteneväisyyksiä Kristiina Louhen kirjojen kuvituksen kanssa.

Kristiina Louhi: Aino tahto mukaan (kuva täältä),
Kristiina Louhi: Aino ja tuhmat  luistimet ja
Kristiina Louhi: Tomppa ja piimänakki (Tammi 2015)

Huhtikuussa Värikäs päivä Lastenkirjablogin Viivi mietti, kuinka harvassa suomalaisessa kuvakirjassa päähenkilönä - tai edes tärkeänä sivuhenkilönä - on tummaihoisia lapsia. Tässä kirjassa Fiinun paras ystävä, hauska ja kekseliäs Vilja on tummaihoinen tyttö, jonka äiti on vaaleaihoinen. Tarina ei kerro, onko Vilja adoptoitu vai ei, mutta ei sillä olekaan merkitystä. Viljan kotona on jokusia viittauksia Afrikkaan (muun muassa maanosan kartta seinällä), joten itse ajattelisin, että Viljan isä saattaisi olla sieltä kotoisin. Viljan ihonväristä ei tehdä kirjassa numeroa, eli se ei ole sillä tavalla erilaista, että sitä pitäisi jotenkin selittää kertomalla Viljan taustoista. Vilja yksinkertaisesti on Fiinun paras ystävä.

Tämä vai tuo? Viljan syntymäpäivät on onnistunut kuvakirjasarjan avaus, ja odotan innolla Tämä vai tuo? -sarjan seuraavaa kirjaa!

Kirje ystäville: Pullopostia tietenkin!

"Luetaan taas Hei laukkaa ratsau Reima!" näin esikoinen päättää joka ilta. Tällä hetkellä hänellä on nimittäin kaksi kirjaa, jotka hän haluaa lukea joka ilta, ja toinen niistä on Hannu Hirvosen kirjoittama ja Virpi Pennan kuvittama Pullopostia tietenkin! (Karisto 2015, arvostelukappale Kustantajalta), eli lapsen kielellä Hei laukkaa ratsu Reima. Toinen suosikki on Eppu Nuotion ja Aino Louhen kuvakirja Tämä vai tuo, Viljan syntymäpäivät (Bazar 2015), jonka esittelen ensi viikolla.

Pullopostia tietenkin! esittelee lukijalle kukkaishevonen Reiman ja mäyräkoira Eerik Eerikinpojan, jotka koettavat yhdessä ratkaista Eerikin saaman pullopostin arvoitusta - kumpikaan heistä ei nitääin osaa lukea. Koska Kaksikko ei yhdessäkään saa varmuutta kirjeen sisällöstä, he lähtevät pyytämään apua nyrkkeilevältä pässiltä Päkältä. Päkä on lähes varma, että kirje on kutsu Tammerturnaukseen katsomaan nyrkkeilyturnausta, mutta tuumaa, että paras on varmistaa asia Alli Huuppaselta.

Hannu Hirvonen & Virpi Penna: Pullopostia tietenkin! (Karisto 2015)

Alli tai sen puoleen edes kaikkitietävät lokitkaan eivät osaa lukea, eikä kirjeen sisältö meinaa millään ratketa, vaikka joakisella kaverilla onkin sen sisällöst oma arvauksensa. Lokki kuitenkin neuvoo ystävykset etsimään vanhan kalastajan, ja kysymään tältä neuvoa. Tie kalastajan luo vaatii paljon uimista, laukkaamista ja kiipeämistä, ja eläinten matkaa säestää heidän laulamansa laulu: Hei laukkaa ratsu Reima!

Hannu Hirvonen & Virpi Penna: Pullopostia tietenkin! (Karisto 2015)

Lopulta ystävykset saapuvat kalastajan mökille. Siellä he kohtaavat pienen tytön, joka on juuri sepittämässä tarinaa. Tyttö osaa yllättäen lukea kirjeen ja tulkkaa sen Reimalle, Eerikille, Päkälle ja Allille. Käykin ilmi, että kirje ei kerro kukkasista, ei nyrkkeilystä, ei madoista eikö edes lokeita, vaan ystävistä. Vanha kalastaja saa puu myös mökille ja kohtaa tytön ystäväjoukon ympäröimänä, vaikka aluksi tosin erehtyy luulemaan, että tyttö leikkii mökin rapuilla yksinään...!

Hannu Hirvonen & Virpi Penna: Pullopostia tietenkin! (Karisto 2015)

Kalastaja ja tyttö pistävät pystyyn oikeat juhlat ystävien ja pullopostin kunniaksi. Juhlat jatkuvat aina auringonlaskuun asti, ja kesäillassa raikaa kaikille jo tutuksi käynyt laulu.

Hirvosen teksti on lämminhenkistä ja Pennan kuvitus hyväntuulista ja värikästä. En ihmettele yhtään, että tämä on kolme ja puolivuotiaan esikoisemme suosikkikirja tällä hetkellä. Hän pitää siitä niin paljon, että osaa tämän kohtalaisen pitkän kuvakirjan jo ulkoa - paikoin jopa sanatarkasti. Monesti hän lukeekin tätä itsekseenkin pitkin päivää. Hän pysähtyy monesti katsomaan kuvaa, jossa lukijalle selviää että pieni tyttö taitaa olla se, joka sepittää tarinaa pullopostista ja näistä eläinystävistä. Esikoisemme tuli kuitenkin - asiaa paljon pohdittuaan ja siitä kanssani keskusteltuaan - siihen tulokseen, että kyllä Reima ja kumppanit ovat oikeita eläimiä ja tytöllä on niiden näköiset lelut. On hauska seurata, millaisia ajatuksia lukemamme kirjat lapsissa herätäävät!

Tämä kirja sopii mainiosti eri-ikäisille lapsille, ja tarinassa on myös ihana ajatus siitä, että lukemaan oppimalla pääsee käsiksi salaisuuksiin ja saa monta uutta ystävää!

Lue lapselle! Opas lasten kirjallisuuskasvatukseen

Kenellekään blogini lukijoista ei liene yllätys, että minun mielestäni lapsille lukeminen on äärettömän tärkeää, ja toivon, että jokaisessa kodissa lapselle luettaisiin edes se yksi iltasatu päivässä. Opettajanakin yritän lukea oppilaille mahdollisimman paljon ääneen. Olinkin todella iloinen, kun Atena Kustannuksesta otettiin minuun yhteyttä ja kysyttiin, haluaisinko tutustua Päivi Heikkilä- Halttunen kirjoittamaan teokseen Lue lapselle! Opas lasten kirjallisuuskasvatukseen (Atena Kustannus Oy 2015). Kun tuo kirja sitten saapui postissa, kiilasi se välittömästi lukulistani kärkeen. Toivoin löytävänä kirjasta hyviä vinkkejä erityisesti opetustyötäni ajatellen, enkä pettynyt. Luin kirjan "ahmimalla" parin illan aikana - ja välillä joitakin kohtia piti lukea jopa ääneen vieressä istuvalle miehelle.

Kuvituksen on tehnyt Terhi Ekebom.

Halttunen kirjoittaa todella lukijaystävällisesti, selkeästi ja yhdistäen sopivasti tutkimustietoa ja arkisia (myös oman perheensä) kokemuksia. Hän myös siteeraa tekstissään useita eri lastenkirjailijoita ja kirjallisuusalan ammattilaisia. Kirjassa Halttunen opastaa, miten kirjallisuuskasvatus kannattaa käytännössä toteuttaa eri-ikäisten lasten kanssa, ja kirjoittaa, että se kannattaa aloittaa jo aivan pienen vauvan kanssa. Halttunen myös vinkaa, että aikuisen ja lapsen yhteisiä ääneenlukuhetkiä ei suinkaan kannata lopettaa siihen, kun lapsi oppii lukemaan, sillä jopa murrosikäinen hyötyy Halttusen mukaan siitä, että vanhemmat lukevat tälle ääneen.

Halttunen onnistuu oppaassaan erinomaisesti perustelemaan, miksi lapselle lukeminen on niin tärkeää. Lukemalla lapselle jo pienestä pitäen vanhemmat auttavat lapsen kielellisen tietoisuuden kehittymistä, avartavat lapsen sanvarastoa ja tukevat hänen henkistä kasvuaan. Lapsi saa kirjallisuuden avulla keinoja käsitellä tunteitaan ja välineitä toimia rakentavasti erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Lapset, joille on luettu paljon ovat usein empatiakykyisempiä, ja he osaavat myös paremmin käsitellä omia tunteitaan. Lisäksi vanhemman ja lapsen yhteiset lukuhetket ovat niitä tärkeitä hetkiä, jolloin vanhempi ja lapsi ovat rauhallisessa ja läheisessä vuorovaikutustilanteessa keskenään.

Vanhempien ja kasvattajien kannalta erittäin käytännöllisiä ovat oppaasta löytyvät kirjalistat, joiden kanssa vanhemmat voivat etsiä tiettyihin tilanteisiin tai aihepiireihin soveltuvaa luettavaa. Itselleni erityisen antoisaa luettavaa olivat osiot joissa Halttunen neuvoi, miten lapsen lukemaan oppimista voi tukea kotona, päiväkodissa ja koulussa. Opin tätä kirjaa lukiessani paljon myös siitä, miksi lapsille kannattaa ehdottomasti kuvakirjojen lisäksi lukea paljon loruja, runoja ja satuja, joissa on vähemmän kuvitusta.

Lue lapselle! Opas kirjallisuuskasvatukseen on sisällöltään laaja, mutta erittäin kompakti tietokirja, josta vanhempi tai muu kasvattaja voi hakea tietoa jonkin tietyn ikäisen lapsen kirjallisuuskasvatuksesta tai etsiä täsmävinkkejä sellaisesta kirjallisuudesta, joka vastaa johonkin tiettyyn, lapsen elämästä nousevaan tarpeeseen (esim. vaikeiden aiheiden käsitteleminen, lapsen tunteet, kaverisuhteet, jne.). Lue lapselle! Opas kirjallisuuskasvatukseen sopii luettavaksi myös kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita lastenkirjallisuudesta, sillä tämä Halttusen opas on myös äärettömän kattava lastenkirjallisuuden tietopaketti! Tämä onkin ehdottomasti yksi niistä kirjoista, joiden soisin lähtevän jokaiseen kotiin vaikka äitiyspakkauksen mukana!

Suomalaisia lohikäärmetarinoita

Osuuskumma-kustantamon julkaisema antologia Käärmeenliekit (toim. Erkka Leppänen & Hanna Matilainen, 2015) kiinnosti minua kovasti sen kiehtovan aiheen - lohikäärmeiden -  takia. Lohikäärmeet ovat minulle tuttuja lähinnä taruista ja fantasikirjoista. Niissä lohikäärmeet on yleensä kuvattu tultasyöksevinä hirviöinä, pahan ratsuina tai pahan toisena ruumiillistumana. Toisaalta lastenkirjallisuudessa ja kuvakirjoissa lohikäärmeet ovat usein niitä kilttejä, väärinymmärrettyjä jättejä, joiden tultasyöksevän kuoren alla asuu kiltti ja hyväntahtoinen otus.

Käärmeenliekkeihin oman lohikäärmetarinansa on kirjoittanut 17 eri kirjailijaa, ja tietysti heidän novelleissaan lohikäärmeet ovat keskenään hyvin erilaisia. Toiset kuvaavat lohikäärmeen sellaiseksi, jona suurin osa meistä on lohikäärmeen tottunut fantasiakirjallisuuden ja satujen perusteella pitämään. Toisten kirjailijoiden lohikäärmeet puolestaan ovat vain vaivoin tunnistettavissa lohikäärmeiksi. Osa antologian tarinoista sijoittuu meidän maailmaamme - nykyaikaan, menneisyyteen ja jopa tulevaisuuteen, ja osa kuljettaa lukijan rinnakkaisulottuvuuksiin ja toisille planeetoille asti. Muutamassa novellissa lohikäärmeet liittyvät hyvin vahvasti maailman/ maailmojen loppumiseen.

Kannen kuvan on tehnyt J.S. Meresmaa

Minä pidin eniten niistä tarinoista, joissa lohikäärmeitä eää meidän omassa maailmassamme. Yksi suosikkinovellini on J. S. Meresmaan kirjoittama Hyvä emo, jossa hän yhdistää Suomen tunnettua historiaa fantasiaan ja kirjoittaa Tampereen Finlaysonin tehtaalle ja von Nottbeckien suvulle hieman todellisuudesta poikkeavan, tulisen historian.

Muita suosikkejani ovat Minna Roinisen Tarina punaisesta naisesta, Hanna Morren Rakelin päätös ja Tarja Sipiläisen Asfalttiritari. Viimeksi mainitussa lohikäärme ilmestyy keskelle lähiötä ja pelastaa erään nuoren, koulukiusatun pojan olon ja tekee hänen elämästään helpompaa. Se sopisi luettavaksi esimerkiksi kuudesluokkalaisille ja yläkouluikäisille. Asfalttiritarin avulla voisi pohjustaa ja käsitellä kiusaamis-teemaa nuoria mitä luultavammin kiinnostavan tarinan kautta.

Myös kirjan ensimmäinen novelli, Mixu Laurosen kirjoittama, vajaan liuskan mittainen Empiiristä olisi mainio tunnin alussa luettava motivointi- ja pohjustuskertomus. Siinä kuvataan hyvin lyhyt episodi, jossa joukko miehiä mitä ilmeisemmin pyydystää lohikäärmeen. Lohikäärme ei kuitenkaan kelpaa ryhmän johtajalle, joka käskee viedä otuksen takaisin. Tästä novellista saisi mitä mainioimman lähtökohdan oppilaiden omille tarinoille, jotka voisivat kertoa, mitkä tapahtumat johtivat Empiiristä-novellin alkutilanteeseen, tai miten tarina tulee jatkumaan.

Osuuskumma julkaisi aivan hiljattain uuden antologian, jonka aiheena ovat tällä kertaa merirosvot. kirjassa Kristallimeri, Tarinoita merirosvoista (toim. Anni Nupponen & Christine Thorel) 15 eri kirjailijaa kertoo oman piraattitarinansa. Jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, mihin aiheeseen Osuuskummassa seuraavaksi tartutaan.

Onni-poika tykkää pelata

Sanna Pelliccionin kymmenes Onni-poika kirja Onni-poika tykkää pelata (Minerva 2015, arvostelukappale kustantajalta) käsittelee aihetta, joka on sekä ajankohtainen että varmasti varsin tuttu monelle lapsiperheelle. Kirjassa Onni, Olavi, äiti ja isä pohtivat yhdessä tietokonepelien hyviä ja huonoja puolia, miettivät, kuinka paljon pelejä kannattaa pelata ja laativat lopuksi yhdessä koko perhettä koskevan peliaikasopimuksen.

Onni viettää isän kanssa kotona kovan kuumeen jälkeistä toipilaspäivää, ja isä lupaa, että Onni saa pelata tietokoneella. Onni nukahtaa kesken pelin, ja isä uppoutuu pelin maailmaan niin, että äidin ja Olavin tullessa kotiin hänen silmät ja korvat ovat ihan punaiset. Olavi ryhtyy pelaamaan, ja kauhistuu näytölle äkkiä ilmestyvää hirviötä. Vaikka äiti on sitä mieltä, että pelaaminen saa nyt riittää, jatkavat Onni ja Olavi salaa seikkailuaan pelimaailmassa. Nälkäinen äiti suuttuu ja uhkaa heittää koko tietokoneen parvekkeelta alas.

Sanna Pelliccioni: Onni-poika tykkää pelata (Minerva 2015)

Saatuaan ruokaa vatsaansa, äitikin tyyntyy ja ryhtyy tosissaan pohtimaan pelimaailman luonnetta. Hän myöntää, että osa peleistä on varsin toimivia, eivätkä ne kaikki suinkaan vieraannuta pelaajaansa todellisuudesta. Koko perhe lähtee yhdessä ulos haukkaamaan raitista ilmaa ja haistelemaan todellisen maailman tuulia. Hyvää tekevän ulkoilun jälkeen Onni-perheineen laatii sopimuksen, jonka mukaan jokainen saa pelata kaksi kertaa viikossa, tunnin kerrallaan.

Onni poika tykkää pelata on selvästi kirja, jonka tarkoitus on herättää lukijoidenkin keskuudessa keskutelua perheen pelitavoista. Se tarjoaa lapsiperheille hyviksi todettuja ratkaisuja ja opettaa terveellistä pelikulttuuria. Pelliccioni ei suinkaa esitä tietokonepelejä lapsen luovuuden tuhoavana keksintönä, joiden käyttö pitäisi kieltää. Hän osoittaa, miten niiden kautta voi oppia monia uusia asioita, laajentaa maailmankuvaa, ja näyttää, miten lapsilla pelimaailma parhaassa tapauksessa tuo virikkeitä myös lasten omaan luovaan leikkiin. Toki tällä asialla on myös se kääntöpuoli, että pelit voivat jäädä myös negatiivisella tavalla lasten mieliin, ja onkin aikuisen vastuulla tarkkailla, millaisia pelejä lapset pelaavat.

"Pelissä on ikärajat, äiti. Ja niissä voi oppia rakentamaan vaikka maatiloja", Onni valistaa äiti, jonka suhtautuminen peleihin on aluksi varsin nihkeää. (Sanna Pelliccioni: Onni-poika tykkää pelata (Minerva 2015)

Onni-poika tykkää pelata sopii koko perheen yhteisiin lukuhetkiin, mutta myös lukemaan oppineen itsenäisiin lukutuokioihin. Kuvat tukevat hyvin tekstiä, jota tässä sarjan viimeisimmässä kirjassa on jo selvästi enemmän kuin ensimmäisissä osissa. Onni-kirjojen tekstimäärä on kasvanut, sanasto laajentunut ja lauserakanteet monimutkaistuneen Onni-pojan vartuttua vauvasta eskari-ikäiseksi (?) pikkupojaksi. Onni-kirjoissa onkin ihanaa, miten itse tarinat kasvavat Onnin myötä.

Fantasiaa alakouluikäisille: Lumottu lelutehdas

Juha-Pekka Koskisen kirjoittama Lumottu lelutehdas (Karisto 2014) kiinnitti huomioni kirjastossa mielenkiintoisen kantensa takia. Kannen ja esilehtien kuvitus on Miranda Koskisen tuttua käsialaa, ja kannen kuva varsinkin lupailee kirjan sisältävän salaperäisiä ja maagisia asioita.

Kirjan nimestä tulee tietysti mieleeni tulee Roald Dahlin kirjoittama Jali ja suklaatehdas. Tuttuuden tunne oli myös läsnä tarinaa lukiessani, mutta ei kuitenkaan häiritsevässä määrin. Lumotun lelutehtaan päähenkilö on Sami, ja tärkeä rooli on myös hänen siskollaan Liisalla, heidän serkullaan Jonilla ja tämän pikkuserkulla Urpulla. Nelikko päättää nimittäin yhdessä selvittää suljettuun lelutehtaaseen liittyvän arvoituksen ennen, kun lelutehtaan uusi omistaja toteuttaa aikeensa ja räjäyttää koko tehtaan ilmaan.

Varsinkin Samilla on paljon positiivisia tunteita lelutehdasta ja sen entistä omistajaa Nalle Valassaarta kohtaan. Nalle on kadonnut teille tietämättömille, kun hän jäi kilpailijasa ilmiantamana kiinni kultamaatuskahuijauksesta. Sami on vakuuttunut, että Nalle on syytön, ja kokee, että on hänen tehtävänsä löytää todisteet entisen tehtailijan syyttömyydestä.

Ystävykset lähtevät öiselle tutkimusretkelle salaperäiseen lelutehtaaseen, mutta pian he huomaavat, että mikään lumotussa lelutehtaassa ei olekaan sitä miltä näyttää. Paikalle sattuu vielä kaupan päälle tupsahtamaan Nallen pahamaineinen kilpailija parin kätyrinsä kanssa, ja heistä yksi on Samille valitettavan tuttu henkilö hänen edellisestä seikkailustaan kirjassa Haavekauppias (Karosto 2013).

Tässä vaiheessa tarinaa minä hieman putosin kärryiltä, sillä siinä viitataan monesti tuohon edelliseen kirjaan ja oletetaan, että lukija tuntee sen tapahtumat ja henkilöt. Ymmärsin, että vaikka Lumottu lelutehdas on sarjan ns. itsenäinen jatko-osa, olisi minun kannattanut lukea ensin sarjan ensimmäinen osa. Tietämättömyys todella häiritsi lukukokemustani.

Muutenkin kirjan tapahtumat mielestäni hieman lässähtivät loppua kohti oikein lupaavan tuntuisen alun jälkeen. Päähenkilö Sami esimerkiksi jäi odottelemaan yksin tehdashalliin, kun muut kaverukset lähtivät seikkailemaan lulutehtaan syövereihin. Tarina olisi ollut luultavasti jännittävämpi, jos sitä olisi saanut seurata Liisan, Jonin ja Urpun näkökulmasta.

Vaikka nyt hieman purnasinkin juonen hienoisesta lässähtämisestä, voin rehellisesti todeta, että Lumottu lelutehdas on kuitenkin kelpo fantasiakirja alakouluikäisille lapsille. Pidän näistä kirjoista, jotka sisältävät sopivassa määrin magiaa ja salaperäisyyksiä.

Millä hinnalla myisit lukutaitosi? - Lukutaitokampanja

"Millä hinnalla myisit lukutaitosi?" kysyy Suomen Pakolaisapu. Kysymys on pysäyttävä, ajatuksia herättäva ja ehkä jopa hieman puistattava. Ei tarvitse kauaa miettiä, kun tiedän vastauksen: "Milläkö hinnalla myisin lukutaitoni? En varmasti millään!" 

On täysin absurdi ajatus, että pärjäisin tässä maailmassa ilman lukutaitoa. Tiedän, että elämä olisi todella paljon monimutkaisempaa, ehkä lähes mahdotonta. Miten esimerkiksi maksaisin laskuni? Miten tarkistaisin lääkepurkin selosteesta oikean annostusohjeen, kun minun pitäisi antaa kipeälle lapselleni särkylääkettä? Miten lukisin tienviittoja tai ruokakaupassa hintalappuja? En ymmärtäisi, mihin pistäisin allekirjoitukseni, kun piirtelisin puumerkkejä erilaisiin sopimuksiin: pankkisopimuksiin, vuokrasopimuksiin, työsopimuksiin jne. En voisi lukea lapsilleni enkä pystyisi lähettämään tai lukemaan ainuttakaan sähköpostia, tekstivistiä tai edes WhatsApp -viestiä. Tuskin saisin töitäkään. Lukutaidottomana olisin täysin muiden ihmisten hyväntahtoisuuden varassa. Tästä seuraakin ajatus: Entä, jos ympärilläni olevat läheiset ihmiseni, perheenjäseneni tai edes naapurini eivät osaisi lukea? Kuka minua silloin edes pystyisi auttamaan niissä lukemattomissa arjen tilanteissa, kun lukutaitoa tarvittaisiin? Eipä juuri kukaan. 

Yllä kuvatun kaltainen on tilanne on arkea valitettavan monen ihmisen elämässä. Maailmassa on surullisen paljon aikuisia ja lapsia, jotka eivät ole koskaan saaneet mahdollisuutta oppia lukemaan. Heitä on tälläkin hetkellä noin 800 miljoonaa ihmistä (Unescon Efa-raportti 2015). Heistä 98% prosenttia elää köyhissä kehitysmaissa, joissa olot ovat usein levottomat. Koulutus on ainoa keino nousta köyhyydestä ja rakentaa kestävää rauhaa.

Lukutaidon arvoa on mahdoton mitata rahassa, mutta sen voi lahjoittaa yhdelle ihmiselle 52 eurolla.

Suomen Pakolaisapu järjestää tänäkin vuonna Lukutaitokampanjan, ja sen tavoite on herättää ihmiset ymmärtämään lukutaidon arvo, innostaa meitä suomalaisia käyttämään omaa lukutaitoamme entistä aktiivisemmin, herättää keskustelua ja ennen kaikkea mahdollistaa lukutaitokoulutus 450:lle konflikteja paenneelle ihmiselle. Kampanja strattaa 8.9.2015 kansainvälisenä lukutaitopäivänä ja kestää koko syyskuun. Kuka tahansa voi osallistua kampanjaan levittämällä siitä sanaa (#lahjoitalukutaito) ja/tai lahjoittamalla rahaa Suomen Pakolaisavun lukutaitotyöhön osoitteessa mesenaatti.me/lahjoitalukutaito.

(Katso lisää infoa: pakolaisapu.fi/lukutaito)

Kouluja varten Suomen Pakolaisapu ja Sanomalehtien Liitto järjestävät Lukuhaaste-kampanjan, joka alkaa niin ikään 8.9 ja kestää syyskuun loppuun. Lukuhaaste kampanjassa tavoitteena on syventää oppilaiden ymmärrystä lukutaidon merkityksestä ja siitä, millaista elämä olisi ilman lukutaitoa. Lisäksi kampanja tutustuttaa lapsia ja nuoria pakolaisteemoihin innostaen heitä samalla lukemaan - tänä vuonna erityisesti sanomalehtiä. Suomen Pakolaisavun verkkosivuilta löytyy aiheesta valmis oppimateriaalipaketti tuntisuunnitelmineen ja tieto, miten koulut voivat ilmoittautua mukaan kampanjaan. Tarkoitus on, että oppilaat hankkisivat yhden tai usemman sponsorin, joka lahjoittaisi tietyn ennalta määrätyn summan jokaista oppilaan lukemaan sanomalehtiartikkelia/ lehteä/ kirjaa tms. kohti. 

http://pakolaisapu.fi/fi/osallistu/lukutaito/kouluille.html

Minä osallistun kampanjaan lupaamalla lahjoittaa jokaista 8.9.-22.9. välisenä aikana lukemaani kuvakirjaa, lasten- ja nuortenkirjaa sekä aikuisten romaania kohti 0,50e lukutaitotyöhön. Haastan kaikki mukaan! Osallistua voit siis esimerkiksi rummuttamalla tietoa kampanjasta sosiaalisessa mediassa, työpaikkasi kahvipöytäkeskusteluissa, hiekkalaatikon reunalla muiden äitien ja isien kanssa keskustellessasi tai vaikka ilmoittamalla oman koulusi tai luokkasi Lukuhaasteeseen. Toki osallistua voit myös lahjoittamalla rahaa osoitteessa mesenaatti.me/lahjoitalukutaito   (Sivusto aukeaa 8.9.). 

Luettavaa juuri lukemaan oppineille lapsille: Ensiluokkaiset kioskikauppiaat (Reuhurinne)

Olipa taas hauska palata Tötterön ja Pikkiksen seuraan! Näistä Reuhurinteen alakoulun valloittavaista ekaluokkalaisista kirjoitin viimeksi heinäkuussa, kun esittelin kolme Tuula Kallioniemen kirjoittamaa Reuhurinne-kirjaa (kurkkaa täältä). Helppolukuinen Lue itse -sarja on nyt saanut jatkoa, ja sarjan uusin tulokas on nimeltää Ensiluokkaiset kioskikauppiaat (Otava 2015, arvostelukappale kustantajalta).

Edellisessä osassa Tötterö ja Pikkis olivat jälkien etsijöitä, ja nyt tämä kaksikko on ryhtynyt kioskikauppiaiksi. Reuhurinteen alakoululaiset keräävät rahaa leirikoulua varten, ja Tötterö ja Pikkis kantavat hekin kortensa - tai euronsa - kekoon, tietysti! Heidän kioskillaan myynnissä on muun muassa pohjaton ämpäri, pariton sukka ja tonttulakki.

Tuula Kallioniemi & Jii Roikonen: Ensiluokkaiset kioskikauppiaat
(Otava, 2015)

Koska nämä ensiluokkaiset kioskikauppiaat vasta harjoittelevat kirjoittamista, tulee kioskin mainoskylttiin muuta viaton kirjoitusvirhe. "EN-SI-LUOK-KAI-SI-A PAL-VE-LUI-TA TER-VE-TU-LO-A KAKKI KI-OS-KIL-LE", mainoskyltti julistaa reteästi. Loppujen lopuksi juuri näiden tahattomien kirjoitusvirheiden ansiosta asiakkaat hakeutuvat kioskille, ja jokusen hassun sattumuksen seurauksena Pikkis ja Tötterö onnistuvat kartuttamaan leirikoulukassaa peräti 26,5 eurolla!

Ensiluokkaiset kioskikauppiaat on lyhyt kirja, jossa jokaisella aukeamalla on Jii Roikosen piirtämiä kuvia elävöittämässä ja keventämässä tekstiä. Kuviin on lisätty myös suurakkosilla kirjoitettuja puhekuplia, joita aloittelija lukija voi tavata, vaikka ei vielä saisi selvää pikkukirjaimilla kirjoitetusta tekstistä. Juuri lukemaan oppineita lapsia varten tekstin pisimmät ja vaikeimmat sanat on tavutettu, mikä helpottaa lukemista huomattavasti. Tekstiä on kuitenkin sen verran, että aivan ensikirjaksi tämä ei vielä taivu. Kaipailisinkinkin kovasti sellaisia laadukkaita (kotimaisia) ensikirjoja, joissa jokaisella sivulla olisi vain muutama, suurella fontilla kirjoitettu lause ja laadukas kuvitus. Niitä lukisivat mielellään nekin lapset, joiden taidot eivät vielä ihan riitä kirjoihin, joissa tekstiä on koko sivun verran.

Tuula Kallioniemi & Jii Roikonen: Ensiluokkaiset kioskikauppiaat
(Otava, 2015)

Reuhurinne-kirjojen huumori kolahtaa minuun, ja uskoisin, että myös eskarilaiset ja pienet alakoululaiset pitävät tästä kirjasta - joko itse luettuna tai aikuisen lukemana. Tämä kirja lähteekin mukanani kouluun maanataina, ja otamme sen ääneenlukukirjaksi. Sen avulla pohdimme myös tarkan tavuttamisen tärkeyttä. ;)