Tuija Lehtinen: Saimi ja Selma salainen ihailija

Minä kuulun siihen joukkoon, joka on nuoruudessaan lukenut kaikki kirjaston Tuija Lehtisen nuortenkirjat kannesta kanteen - Mirkka-kirjat jopa useaan kertaan. Siirryttyäni lainaamaan kirjoja aikuisten puolelta, unohdin nuortenkirjat pitkäksi aikaan (mikä harmi!), enkä ole pysynyt kärryillä Lehtisen uusimmista kirjasarjoista. Olenkin tyytyväinen, että tulin lainanneeksi tämän Tuija Lehtisen uusimman tyttökirjasarjan ensimmäisen osan, eli Saimi ja Selma, salainen ihailija (Otava, 2014). Luettuani tämän, voin todeta, että Lehtisen nuortenkirjat ovat edelleen hauskoja, reippaita ja hyväntuulisia.

Päähenkilöt Saimi ja Selma ovat kuudesluokkalaiset siskokset, jotka tekevät oikeastaan kaiken yhdessä. Heidän isosiskonsa Rebekka (Lehtisen aikaisemmasta Rebekka-sarjasta tuttu), on muuttanut muualle opiskelemaan ja Mossu-isoveli palannut puolestaan kotiin valivuodelta Hollannista. Mossu pesiytyy Rebekan entiseen tornihuoneeseen, eikä pane tikkua ristiin keksiäkseen itselleen kehittävää ja fiksua tekemistä. Saimi ja Selma taasen ovat näppäriä tyttöjä, jotka haaveilevat tornihuoneen valloittamisesta. Ja se onnistuu vain, jos Mossu ottaa itseään niskasta kiinni, hankkii työpaikan ja oman asunnon. Tytöt kuitenkin tietävät, että kotona kaiket päivät pyöriskelevä, bändiunelmia hautova Mossu tarvitsee kunnon piristysruiskeen, jotta tämä saadaan tekemään se kaivattu ryhtiliike. Saimi ja Selma keksivät salaisen ihailijan, runotytön, joka lähestyy Mossua kirjeitse ja tämän bändin nettisivujen kautta tunnustaen vuolaasti ihastumistaan mustanpuhuvaa Mossua kohtaan.

Saimin ja Selman aika menee salaisen ihailijan ylläpitämisen lisäksi myös ulkonäytelmän käsikirjoittamiseen, organisoimiseen ja harjoitusten vetämiseen. Lisäksi tytöt pelaavat ahkerasti ringetteä ja käyvät moikkaamassa vanhustentalon asukkaita. Siksi meinaakin jo käydä niin, että koko salainen ihailija jää muiden touhujen jalkoihin...

Lehtinen kuvaa hyvin tämän päivän nuorten elämää kaikkine siihen liittyvine ilmiöineen. Saimin ja Selman rinnakkaisluokalla on suosittu Lilli ja hänen kännykkäjenginsä, jotka harrastavat cheerleadingia ja pitävät itseään muita parempina. Lilli pyrkii sabotoimaan tyttöjen näytelmäesityksen ja harrastaa myös inhottavaa some-kiusaamista. Saimi on siskoksista se, jonka on helpompi ohittaa Lillin temput olankohautuksella - tai suuttua niistä, mutta Selma miettii salaa, että olisi kuitenkin ihan mukava kuulua kännykkäjengin joukkoon.

Saimi ja Selma ovatkin selvästi tulleet esimurrosikään, ja Selma esimerkiksi on alkanut kiinnostua pojista, vaatteista ja "tyttöjen jutuista" siinä, missä Saimi menee rämäpäänä tapahtumasta toiseen välittämättä tuon taivaallista, miltä näyttää ja kuka hänestä tykkää tai ei tykkää. Voisinkin kuvitella, että tätä aihetta tullaan vielä käsittelemään sarjan seuraavissa osissa.

Saimi ja Selma, salainen ihailija on luullakseni kirjoitettu pikemminkin alakoulu- kuin yläkouluikäisille nuorille, tytöille pikemmin kuin pojille. Varmasti ne, jotka ovat lukeneet Rebekka-kirjoja, lukisivat mielellään, mitä Rebekalle ja muille Rebekka-sarjasta tutuille henkilöille kuuluu. Minua välillä vähän häiritsi, kun henkilöitä oli aika paljon, ja tuntui, että lukijan oletettiin tietävän kuka kukin on, eli lukeneen Rebekoita. Nimiä vilisi paljon ja viittauksia Rebekka-kirjojen tapahtumiin oli myös useita. Ei se kokonaiskuitenkaan lukukokemusta haitannut. Taidanpa sensijaan lainata jonkun Rebekka-kirjan tässä lähitulevaisuudessa... :)

Kun uusi vauva tulee perheeseen (osa II)

Kirjoitin blogini alkuaikoina meille silloin kovin ajankohtaisesta aiheesta, eli uuden vauvan syntymästä ja siitä, miten lastenkirjoissa aihetta lähestytään (linkki tässä). Koitin tuolloin vuava kainalossa ja esikoinen toisessa kädessä roikkuen löytää kirjastosta aiheeseen liittyviä kirjoja, mutta tulos oli aika laihanpuoleinen. Nyt kuitenkin olen ehtinyt rauhakseen haeskella lisää, ja löytänytkin useita kirjoja, joissa vauva on joko vielä äidin kohdussa tai jo syntynyt maailmaan. Me luemme näitä kirjoja edelleen aika ajoin, sillä vaikka kuopuskin jo kohta viettää yksivuotissyntymäpäiviään, käymme päivittäin keskustelua siitä, miten pikkuveljeen kuuluu suhtautua. Suuria mustasukkaisuusdraamoja meillä ei edelleenkään ole onneksi nähty, mutta pientä napinaa ilmassa on ajoittain kuitenkin. Tuntuu, että esikoinen itse oikein hakee näistä kirjoista tapaa kohdata vauva, ja pussailee ja halailee veljeään enemmän, kun olemme lukeneet tämänkaltaisia teoksia.

Tässä siis esittelyyn muuta, joissa vauva on vasta tulossa. Ne, joissa vauva on jo syntynyt, säästän seuraavaan osaa, jotta tästä esittelystä ei tule uuvuttavan pitkä.

Milloin vauva tulee? (Tactic Publishing), 2014) on John Burninghamin kirjoittama ja Helen Oxenburyn kuvittama kuvakirja, jonka kuvitus ja taitto viehättävät erityisesti minun silmääni.

Kirjan teksti muodostuu äidin ja leikki-ikäisen esikoispojan vuoropuhelusta, joka alkaa, kun äiti talvella kertoo pojalle, että heille tulee vauva. Äiti ja poika puuhaavat läpi odotusajan kaikenlaista ja käyvät erilaisissa paikoissa. Yhdessä he pohtivat, mikä vauvasta voisi tulla isona ja vastaus saadaan aina senhetkisestä tekemisestä. Molemmat luovat vauvaan suhdetta läpi raskausajan, ja kirjassa pojan puheenvuoroista käy välillä myös ilmi, että hän ei aina suinkaan suhtaudu vauvan tuloon pelkällä ilolla:

Äiti: "Ehkä vauva menee töihin keittiöön ja on vaikkapa kokki?"
Poika: "Minä en kyllä söisi mitään, minkä vauva on valmistanut."

Jokaisen tällaisen pohtimisaukeaman jälkeen on sarjakuvamaisesti piirretty, rusehtavasävyinen aukeama, joka kuvaa sitä, miten poika kuvittelee vauvan siihen ammattiin, jota he ovat äidin kanssa tälle miettineet. Kirjan kuvitus on erittäin realistista ja hahmot todentuntuisia, mutta nämä pojan mielikuvitusta kuvaavat aukeamat tekevät poikkeuksen. Vuva muistuttaa sarjakuvahahmoa.

Vaikka pojan tunteet äitinsä vatsassa kasvavaa vauvaa kohtaan ovatkin välillä selvästi hieman epäilevät, hän myös odottaa sisaruksensa syntymää. Kirja loppuu kauniisti, kun poika ja hänen isoisänsä ovat menossa katsomaan vauvaa. Poika toteaa: "Ukki siitä vauvasta tulee meidän vauvamme. Me rakastamme sitä, niinhän?" 

Mielenkiintoista on, että lasten isä ei esiinny kirjassa lainkaan. Onko kyse yksinhuoltajan perheestä vai korostetaanko tällä valinnalla äidin ja esikoisen symbioosia?
 Tämän kirjan olemme lukeneet yhdessä esikoisen kanssa useaan otteeseen, ja ehdottomasti etsisin tämän käsiini nyt, jos meille olisi tulossa vauva.

Toinen kirja, jossa vauva - tai tässä tapauksessa poikanen - on vielä äidin kohdussa on Jean-Baptiste Baronian ja Noris Kernin kuvakirja (Kustannus-Mäkelä Oy, 2001, suom. Pirjo Santonen) Rakastan sinua ikuisesti. Se kertoo pikkujääkarhusta, joka alkaa ihmetellä ystävilleen, onko se kenties suututtanut äidin ja isän jotenkin tai ovatko nämä kyllästyneitä häneen. Jaakko tuntuu selvästi hieman häpeilevän näitä tunteitaan, eikä meinaa aluksi edes puhua niistä ystävilleen.

Jaakko (jääkarhu): "En oikein tiedä, mikä minun on. Minusta vain tuntuu, että äiti ja isä eivät edes huomaa minua nykyään."

Jaakon ystävä susi ehdottaa ystävälleen, että ehkä hänen äitinsä vatsassa on vauva, sillä Jaakon kuvailema tilanne kuulostaa sudesta samalta kuin heillä oli silloin, kun hänen pikkusiskonsa ja veljensä olivat susiemon vatsassa. Jaakko lähteekin vanhempiensa luo tutkimaan asiaa, mutta ei tohdi häiritä kahdestaan kölliviä vanhempiaan. Lopulta nämä äkkäävät poikasensa, ja selittävät tilanteen Jaakolle. Äiti vakuuttaa, että Jaakko ei koskaan voi olla häiriöksi ja että hän rakastaa Jaakkoa aina.

Kuvitus tässä kirjassa on kaunista, ja luultavasti öljyväreillä tehdyt aukeaman kokoiset kuvat ovat kuin tauluja. Tarina kuitenkin tekee minut hieman surulliseksi, sillä onhan se nyt aika kurjaa, jos esikoinen joutuu tuntemaan itsensä raskausaikana häiriköksi, jota ei enää kaivata. Eläimet pohtivat yhdessä, että ehkä Jaakko on ollut tuhma, jos sen vanhemmat eivät enää huomaa sitä. Tämä ei siksi mielestäni ole paras kirja lähestyä sisaruksen syntymää, vaikka kirja loppuukin onnellisesti.



Kolmas kirja onkin sitten lähestymistavaltaan hieman erilainen. Vauveli kasvaa äidin vatsassa (SLEY-kirjat, 2001) on näet kuvakirjan muotoon tehty opetuskirja siitä, miten lapsia tehdään ja miten sikiöt kehittyvät kohdussa. Kirjan ovat tehneet Niele Moost ja Michael Schober ja sen on suomentanut Meiju Bonsdorff. Selasin kirjaa pikaisesti kirjastossa, mutta täytyy sanoa, että olisin voinut trakemminkin tutustua siihen ennen, kun aloin lukea sitä kolmevee esikoiselle. Mielestäni sen ikäisen ei vielä tarvitse tietää, miten lapsia tehdään, ja tässä kirjassa asiaa selitetään kahden aukeaman verran.

Kirjan perheeseen kuuluu isän ja äidin lisäksi isosisko ja hänen pikkuveljensä. Lapset pyytävät kirjan alussa koiraa, mutta saavat kuulla, että perheeseen tulee vauva. Pikkuveli - eli tuleva keskiveli - nikottelee ensin, että koira olisi ollut kivempi, mutta innostuu nopeasti ajatuksesta, että saakin pikkuisen veljen tai siskon.

Tässä kirjassa ei käsitellä tulevien isosisarusten mustasukkaisuutta tai negatiivisia tunteita vauvaa kohtaan. He sen sijaan kutsuvat vauvaa erilaisilla, sikiön kokoa kuvaavilla lempinimillä esimerkiksi karamelli. Mielestäni tällainen lähestymistapa, jossa lapsilukijoille selitetään sikiön kuukausittainen kasvu samaan tapaan kuin ensisynnyttäjille suunnatuissa infolehtisissä ja nettisovelluksissa on hieman erikoinen. Toisaalta, ehkä isompia lapsia tällainen lähestymistapa voi kiinnostaakin. Meillä kirjan lukeminen jäi yhteen kertaan.

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki

Tähtimosaiikki (Otava, 2015) on uusi nuorille kirjoitettu seikkailufantasia, jonka kirjoittaja Iida Sammalisto on itsekin vasta parikymppinen nuori aikuinen. Koska Sammalisto siis varmasti tuntee kirjansa kohderyhmän, odotin teokselta paljon enkä kyllä pettynyt.

Tähtimosaiikin päähenkilö on aikuisuuden kynnyksellä oleva Suna, vaeltajatyttö, jonka paras ja rakkain ystävä on hänen Io-kettunsa. Sunan vanhemmat ovat menehtyneet traagisesti, mutta hän jatkaa näiden opastamaa vaeltajaelämää ja nauttii sen tuomasta vapaudesta sekä erämaiden yksinäisyydestä. Vaellusta varjostaa kuitenkin Korppiruhtinaan valta, joka ulottuu Ruskan jokaiseen soppeen ja jonka symboli on ruhtinaan rakennuttama, pilviä hipova torni. Korppiruhtinaan kätyrit eivät luovuta ennen, kun ovat toteuttaneet hallitsijansa jokaisen käskyn, ja nyt tuo käsky määrää tuhoamaan vaeltajat.

Kirjan toinen päähenkilö on Lupus, nuori tähti, joka ylhäällä Pyhän Kuun valtakunnassa lausuu tämän langettaman ennustuksen. Ennustuksen mukaan Korppiruhtinaan rakennuttama torni toisi kasvaessaan tuhoa ja kauhua myös taivaiden verkkaiseen elämään, ja ratkaisevan tärkeää olisi löytää vaeltaja, jonka kohtalo olisi tuhota tuo paha. Lupus lähetetään Ruskaan etsimään vaeltajaa.

Sunan ja Lupuksen tiet kohtaavat, ja noiden kahden nuoren elämä on siitä asti kietoutunut yhteen. Arvattavaa kuitenkin on, että vapauteen tottunut Suna, nuori tyttö ei rohkene eikä halua nousta yksin Korppiruhtinasta vastaan. Lupuksen tehtävä on suostutella Sunaa mutta kuitenkin pitää tämä turvassa heidän kintereillään räksyttävältä pedolta. Raskaan tehtävänsä lisäksi Sunan askelta painaa myös Levoton sielu, joka ratsastaa tytön selässä minne tämä meneekin...

Tähtimosaiikissa, kuten useimmissa muissakin fantasiakirjoissa, peruslähtökohtana on tilanne, jossa hyvän on kukistettava maailmaa uhkaava paha. Kirjan juoni pitääkin sisällään ennalta-arvattavia elementtejä, mutta myös tarpeeksi yllätyksellisyyttä, jotta lukijalla ei ole sellainen olo, että hän tietää loppuratkaisun jo ennen viimeisille sivuille pääsemistä. Lukijana olin myös aistivinani Lupuksen ja Sunan suhteessa romantiikkaa, mutta Sammalisto jättää miellyttävästi nuorten suhteen avoimeksi. Päähenkilö Suna puolestaan on hahmo, joka on aika tyypillinen nuorten fantasiaseikkailujen sankaritar: punahiuksinen, hurja, kesytön, rohkea, mutta kuitenkin pelokas, päättäväinen ja itsenäinen. Vaikka en halua loppuratkaisua paljastaa, voin kirjoittaa, että minulla tuli väkisinkin mieleen siitä Taru Sormusten Herrasta -trilogian loppu ja Frodon sekä Klonkun suhde - se, miten kaikella on tarkoituksensa.

Mielestäni Tähtimosaiikin hienous onkin ennen kaikkea sen Sammaliston tavassa kirjoittaa kaunista, kuvailevaa kieltä. Hän käyttää paljon vertauksia, metaforia ja elollistaa elotonta luontoa todella hienosti. Lukijan on helppo aistia tekstistä, että Sammalisto nauttii suuresti kirjoittamisesta ja kielellä leikittelemisestä.

"Aamu alkoi vaaleta. tähdet sammuivat yksitellen auringon kullankarvaiseen hurmeeseen, kun hehkuva kiekko hamusi Ruskan taivasta pitkillä sormillaan." (Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki, s. 42)

Oli positiivinen kokemus lukea nuoren kirjailijan kirjoittamaa laadukasta kotimaista fantasiaa, ja toivonkin Sammalisto julkaisee pian jotain uutta. :) Tätä kirjaa suosittelisin erityisesti alakoulun yläluokkalaislle ja yläkouluikäisille nuorille.

Tarina oman vahvuutensa löytäisestä: Rähmäräpylä

Britta Teckentrupin kirjoittama ja kuvittama Rähmäräpylä (Lasten Keskus 2015, suom. Anna-Reetta Sipilä) on viehättävä kuvakirja, joka ensivilkaisulta toi mieleen tutun tarinan Rumasta ankanpoikasesta. Ruma ankanpoikanen oli muiden eläinten pilkkaama ja kiusaama reppana, joka ei tuntunut kuuluvansa mihinkään eikä löytävänsä omaa paikkaansa. Lopuksi ankanpoikanen kuitenkin huomaa olevansa kaunis joutsen muiden yhtä kauniiden joutsenten rinnalla.

Onneksi Rähmäräpylän tarina kuitenkin poikkeaa moneltakin osin Rumasta ankanpoikasesta. Ruman ankanpoikasen tavoin Rähmäräpyläkään ei löydä omaa paikkaansa, sillä se on kömpelö ja sen valtavat räpylät ovat joka paikassa tiellä. Ankkaparka koettaa ystävänsä Tipun avustuksella keksiä, missä se on hyvä. Niin, toisin kuin Rumassa ankanpoikasessa, tässä lastenkirjassa korostetaan ihanasti sitä, että rähmäräpyläinen, kömpelö ankkakin on hyvä jossain. Hänen täytyy vain etsiä ja löytää omat vahvuutensa, eikä hänen tarvitse muuttua miksikään. Ja, mikä hauskinta, Rähmäräpylä löytää oman vahvuutensa hyvän ystävän avulla ja kannustuksella. Tipu on varma, että Rähmäräpylä ei ole kaikessa tekemisissään rähmällään, vaan auttaa ystäväänsä kunnes molemmille selviää, missä Rähmäräpylä on hyvä - ehkä jopa paras.

Rähmäräpylässä kuvitus on suhteellisen yksinkertaista eikä kuvissa ole paljon pieniä yksityiskohtia. Teckentrupin piirustustekniikka on kietovaa ja minusta kaunista, joskaan en osaa oikein nimetä, millä tekniikalla hän on kuvat piirtänyt. Kuvat ovat lämpimän sävyisiä, ja Rähmäräpylä on hyvin ilmeikkään oloinen hahmo, vaikka kuvat ovat näennäisen simppeleitä.

Luin tätä kotona esikoiseni kanssa, mutta ihmeekseni hän ei innostunut kirjasta niin kuin oletin. Ehkä kuvat näyttivät keskenään liian samankaltaisilta, mene ja tiedä, Kävimme kuitenkin paljon keskusteluja siitä, miksi Rähmäräpylää kutsutaan sillä nimellä, ja miksi hän on niin kömpelö. Esikoista selvästi huvitti kuulla, että myös minä kannoin nuoruudessani tuota lempinimeä... :)

Rähmäräpylä on mielestäni oikein hyvä kirja luettavaksi yhdessä jo melko pienenkin lapsen kanssa, mutta toimii ääneenlukukirjana ja keskustelun avaajana ainakin myös ekaluokassa. Kirjan luettua oppilaiden kanssa voisi keskustella, miten jokainen meistä on hyvä jossain. Aihetta voisi laajentaa ohjaamalla oppilaat keskustelemaan ja/ tai kirjoittamaan siitä, mitä he tykkäävät tehdä ja missä he voisivat vielä kehittyä. Rähmäräpylässä huomionarvoista on myös se, että Rähmäräpylän ei tarvitse muuttua miksikään, jotta se hyväksyttäisiin, vaan Tipu on sen kannsutava ystävä silloinkin, kun se on kömpelö ja tuiskahtelee nokalleen sinne ja tänne.

Lukuviikon lastenkirjatapahtuma: Minä lastenkirjojen lukijana

Lukuviikon kunniaksi tartun nyt Reader, why did I marry him? -blogin Ompun lastenkirjatapahtumaan. Tapahtuman tarkoitus on antaa lasten- ja nuortenkirjoille niiden ansaitsemaansa näkyvyyttä blogimaailmassa, ja eräs tapa osallistua, on kirjoittaa itsestään lastenkirjojen lukijana.

Ryhdyin tätä tekstiäni varten etsimään kaappieni kätköistä vanhoja lastenkirjojani, siis niitä, joita en ole ottanut esille jo omia lapsiani varten. Tarkoitus oli muutaman kirjan avulla kertoa, mitä minä olen lukenut lapsuudessani. Eräästä laatikosta löysinkin sitten varsinaisen helmen: lukion ensimmäisellä luokalla kirjoittamani "oman lukijaelämäkertani". Kyseessä on aika kattava portfolio siihenastisesta lukijahistoriastani, jossa liikuttavalla innokkuudella olen kirjoittanut, mitä, miksi ja milloin olen lukenut. Tehtävä on selvästi ollut minulle mieluinen, sillä ihmettelen, miten tuolloin kuusitoistavuotias minä, olen jaksanut panostaa tekstin lisäksi jopa tuotoksen visuaaliseen ilmeeseen niin paljon. Ja koska pyörää on turha keksiä uudestaan, päätin nyt, että turhaan lähden kirjoittamaan koko lastenkirjallista historiaani uudestaan, vaan lainaan sopivilta osin tuota lukiossa tekemääni "elämäkertaa". Tämän tekstin kuvituksena on kuvia kirjoista, joita minä luin lapsena ja joista olemme jo osan lukeneet myös yhdessä omien lasteni kanssa.

Minä lukijana

"Minulle luettiin lapsena paljon satuja. Tosin muistan, että kerran suututtuani vanhemmilleni, kun he eivät jaksaneet lukea minulle, päätin, että minä luen lapsilleni paljon satuja aina, kun he vain haluavat!  Olen kai aina rakastanut kirjoja. Muistan, että pienenä huijasin aikuisia lukemaan minulle värityskirjan ohjeita, kun halusin kuulla jonkun lukevan minulle.

Ensimmäinen lastenkirja, jonka muistan on "Tammimetsän tarinoita, Herra Kaninen". Sitä minulle luettiin niin, että sivut ovat nykyään ihan irronneet. Toinen kirja, jonka muistan ihan varhaisesta lapsuudestani, on Gyo Fujikawan "Niina Nallen syntymäpäivä". Aina tietyssä kohdassa tulin surulliseksi ja aloin itkeaä. ( toim. huom. Kohta on sellainen, jossa Niina Nalle itkee yksin kannolla, kun kukaan ei muista sen syntymäpäiviä ja se on ihan yksin. Lastenkirjat siis herättävät paljon tunteita ja lapsen empatiakykyä!)

Kun olin neljän vanha, minut ilmoitettiin kirjakerhoon. Sen kautta tutuistuin Maikki Harjanteen Minttu-kirjoihin, Babariin, Rasmus Nalleen ja moniin muihin sadun sankareihin. Toki minulle luettiin satujen klassikoita; Tuhkimo ja Prinsessa Ruusunen olivat parhaita. Tarhan tädit lukivat meille ennen nukkumaanmenoa satuja. Muistan vieläkin Aladdinin sekä J.L. Brisleyn Milli ja Molli-kirjan. Se teki minuun suuren vaikutuksen ja luen sitä nyt omalle siskolleni.

Kaikille on varmasti luettu pienenä Astrid Lindgrenin kirjoja. Minunkin lapsuuteeni kuuluivat villi ja vallaton Eemeli, väkivahva Peppi Pitkätossu, vallaton Ronja Ryövärintytär ja hölmö murtoveikko Kompa Kamppinen. Andersenin tarinoita minulle luettiin kotona ja kummitädillä. ... Minusta Andersenin sadut ovat aika raskaita pienelle lapselle.

Tavaamaan opettelin ennen kouluun menoa äitini avustuksella. Muistan, kun istuin sohvalla ja työllä ja tuskalla tavasin pehmeäkantista Rumaa ankanpoikasta, mutta muistaakseni luin sen kannesta kanteen. ... Ja kun sitten viimein opin lukemaan itse, kokonaan uusi maailma avautui minulle...!"

Tämän jälkeen kirjoitan liikuttavan seikkaperäisesti siitä, mitä ensikirjoja luin (mm. Eppu-sarja), miten tokaluokkalaisena aloitin Anni Polvan Tiina-kirjat ja kuinka hullaannuin hevoskirjoihin. Kerron, miten löysin fantasikirjojen kiehtovat maailmat lukemalla David Eddingsin kirjoittaman Belgarionin taru -sarjan. Luinkin aivan valtavat määrät kirjoja ala- ja yläkouluikäisenä. Lukiossakin ahmin kirjoja, mutta muistan, miten hankalalta tuntui se vaihe, kun en enää oikein innostunut lastenkirjoista, mutta aikuistenosastolta en osannut etsiä itselleni sopivaa luettavaa. Ehkä kirjastossa ei silloin vielä ollut tarjolla niin hyvää valikoimaa kirjoja nuorille ja nuorille aikuisille kuin nykyään.

Omien lasteni ja oppilaitteni ansiosta olen taas uudestaan löytänyt tieni lasten- ja nuortenosastoille - ja olen aivan ihastunut! Jos minulla olisi aikaa, lukisin vielä enemmän nuortenromaaneja kuin nykyään, sillä jokaiselle kirjastoreissulla törmään lukuisiin kirjoihin, jotka näyttävät vallan kutsuvilta.

Lastenosastolta lainaankin sitten enemmän kirjoja, sillä esikoiseni on ihan yhtä innokas kirjastossakävijä kuin minäkin. Olen tietoisesti pyrkinyt tartuttamaan häneen rakkauteni kirjoja kohtaan. Luen hänelle omia vanhoja suosikkejani sekä itsellekin aivan uusia tuttavuuksia. Kun poika itse saa valita, päätyy kirjastokassiimme useimmiten erilaisia autokirjoja, Tatuja ja Patuja (Veera-kirjoja), Minttu-kirjoja, Tomppa-kirjoja sekä Mauri Kunnaksen Rikun, Roopen ja Ringon seikkailut -kirja. Tällä hetkellä minua ilahduttaa, kun esikoinen on alkanut kirjastossa huolehtia, että vajaa vuoden ikäiselle kuopuksellekin lainataan sopivia kirjoja.

Luen lapsille mielelläi ääneen, ja uskon, että vanhempien asenne kirjoja ja lukemista kohtaan vaikuttaa myös lapsen asenteisiin. Lukeminen on hyvä harrastus, eikä minun tässä varmasti tarvitse edes erikseen kirjoittaa, kuinka suuri hyöty hyvästä lukutaidosta on. Lastenkirjat kuvakirjoista romaaneihin tarjoavat mahdollisuuden avartaa maailmankuvaa, laajentaa omaa mielikuvitusta, ja ne auttavat lasta hahmottamaan omaa maailmaansa ja ymmärtämään paremmin monia erilaisia asioita. Kuitenkin mielestäni lapsen kanssa lukemisessa on parasta läheisyys ja se yhteinen hetki, joka kirjan ääressä vietetään.

Mikä on sinun tarinasi? Osallistu Lukuviikko-tapahtumaan ja kerro suhteestasi lastenkirjallisuuteen tai esitteli joku suosikkikirjasi. Tai päästä vaikka lapsi kirjoittamaan! Katso tarkemmat osallistumisohjeet täältä.

Pienen koiran selviytymisseikkailu: Vili eksyksissä

Vili eksyssä (Karisto 2015) on Holly Webbin kirjoittama (suom. Taina Wallin) ja Rebecca Harryn kuvittama, hieman surumielinen kuvakirja pienestä Vili-koirasta, joka innostuu puistossa jahtaamaan punaista palloa ja joutuu eksyksiin omistajastaan ja parhaasta ystävästään Eevi-tytöstä. 

Vili on iloinen pieni koiranpentu, mutta se on hieman liiankin innokas ja varomaton touhuissaan, sillä se juoksee pallon perässä liian kauan omistajastaan ja joutuu kahden isomman, ilkeän koiran saartamaksi. Isot koirat edustavat kirjassa pahimman luokan kiusaajia, jotka kiusaavat Vili-poloista ja uhkailevat tätä aika hurjasti. Kun Vili jouksee kiusaajiaan karkuun, hän joutuu liian syvälle metsään, eikä enää osaa takaisin Eevin luo. 

Tässä kohtaa kävimmekin sitten esikoiseni kanssa keskustelun siitä, miksi isot koirat olivat niin kurjia - aikuislukijasta jopa julmia. On aika vaikea selittää empaattiselle lapselle, miten toiset vain joskus kiusaavat ja pahoittavat tahallaan toisen mielen...

Onneksi Vili törmää metsässä ystävälliseen Kaneli-kissaan, joka ottaa Vilin suojatikseen. Kaneli tietää, että metsä on yksinäiselle pennulle pelottava, vaarallinen ja liian suuri paikka. Se on näet itse pentuna tullut metsään ja jäänyt sinne eksyttyään ihmisistään. Kaneli-raukka onkin minusta kirjan surullisin hahmo, ja lukijan on helppo tuntea sääliä Kanelia kohtaan...

Harryn kuvitus on kaunista ja tukee hyvin tarinaa. Erityisen koskettava on kuva, jossa Vili makaa alistuneena öisessä metsässä ja itkee koti-ikäväänsä. Onneksi Kaneli piristää Viliä ja lupaa auttaa tätä löytämään taas kotiin. Pieni ja pelokas koiranpentu lähteekin seuraamaan kissaa, ja ystävykset päätyvät hakemaan ruokaa kujalta. Siellä Vili osoittaa, että tarpeen tullen se ei olekaan vain arka koiranpentu, vaan osaa puolustaa ystävänsä, kun tämä puolestaan tarvitsee apua. 

Vili ei enää halua jättää ystäväänsä, vaikka sen oma, rakas Eevi löytyykin. Kirjan loppu onkin arvattavissa ja onneksi onnellinen. Kauan sitten kotinsa kadottanut Kanelikin löytää lämpöisen sylin, johon se voi käpertyä.

Vili eksyksissä on kuvitukseltaan ja tarinaltaa melko perinteinen, mutta varsin miellyttävä lastenkirja. Sen äärellä voi halutessaan pohtia suuria aiheita: ystävyyttä, kiusaamista, eksymistä ja kodin turvaa. Toisaalta lapselle varmasti riittää ihan pelkkä lukukokemuskin.

Lukuviikko ja lukuviikkokampanjakutsu!

Lukukeskus järjestää 20.-26.4.2015 Lukuviikon, jonka teema on tänä vuonna "Minä lukijana". Lukuviikon tarkoitu on houkutella lapsia ja nuoria kirjojen ja lukemisen pariin.

Lukuviikko-sivustolla on paljon ilmaista opetusmateriaalia, tuntisuunnitelmia, tapahtumia, kilpailuita yms., joita koulut tai muuta tahot voivat vapaasti hyödyntää. Lukuviikon ajan eri puolella Suomea pyörii lukupiirejä, järjestetään satutunteja ja muita erilaisia tapahtumia. Lukuviikon ohjelmatarjonnan voi katsastaa täältä, ja esimerkiksi Helsingin kaupunginkirjastot lupaavat tarjoavat koko lukuviikon ajan "Lukuviikon vilinää" kaikenikäisille kävijöille. Kiinnostavalta vaikuttaa myös Pasilan kirjaston tarjoama QR-koodisuunnistus tiistaina 21.4. klo 9.00-10.00 ja 10.00-11.00. Tapahtuma on suunniteltu 6.-luokkalaisille, ja siihen pitää opettajan ilmoittaa luokkansa etukäteen.

Kirjabloggarit on haastettu Lukukeskuksen ja "Reader, why did I marry him"-blogin pitäjän Ompun toimesta mukaan tapahtumaan! Keskiviikkona 22.4. voit osallistua tapahtumaan haastamalla jonkun lapsen kertomaan, millainen lukija hän on tai vaikka kirjoittamaan kira-arvion. Voit myös tai kirjoittaa, millainen lapsilukija itse olit pienenä tai millainen lukija olet/ olet ollut omille lapsillesi.

Omppu on listannut kirjoitusehdotuksia, mutta antaa toteuttajalle vapaat kädet keksiä niitä itse lisää. Omppu toivoo, että kaikki haasteeseen mukaanlähtijät linkittäisivät omat tekstinsä hänen laatimaansa koontipostauksen kommenttikenttään. Omppu julkaisee postauksen 22.4. klo 8.00. Jokaisen osallistujan tulee myös liittää omaan postaukseensa Lukuviikon logo. "Tempauksessa tärkeintä on, että lapset ja lastenkirjjallisuus pääsevät juhlistamaan blogimaailmaa." (Omppu blogissa Reader, why did I marry him?)
Twitterissä ja Instagramissa tekstit risuaidataan #lukuviikko. Osallistu vaikka ottamalla itsestäsi lastenkirjaselfie ja lataamalla se instagramiin!

Tätä tapahtumaa saa rummuttaa somessa! :)

Haastan myös kaikki opettajat mukaan tähän tapahtumaan! Kirjoittakaa itsestänne lapsilukijana tai tehkää kirja-arvio lapsuutenne lempikirjasta. Lukekaa kirjoitelma oppilaillenne ja haastakaa puolestaan heidät tekemään omat arvionsa tai "minä lukijana" -tekstinsä.

Puhelias Elias HARJOITUSPUSUJA

Puhelias Elias, harjoituspusuja (Tammi, 2015) on Essi Kummun kirjoittama ja Marika Maijalan kuvittama kirja alakoululaisesta Eliaksesta, ja jatkoa kirjalle Puhelias Elias. Elias on hieman pikkuvanha ja arvattavasti puhelias alakoululainen, joka asuu vuoroin äitinsä ja vuoroin isänsä kanssa. Elias pohtii tässä kirjassa rakkautta, tykkäämistä ja ensisuudelmia. Hän tuntee olonsa hämmentyneeksi tyttöjen seurassa ja juoksee kaappiin piiloon, kun pikkusiskon kaverit tulevat kylään juuri, kun Elias on tullut saunasta. Kummasti Eliasta on myös alkanut ujostuttaa, kun hän sattuu vastakkain Livia-tytön kanssa tai, kun siskon sirkusesityksessä joukko pitkäsäärisiä puputyttöjä kulkee hänen ohitseen...

Eliaksella on kaksi kotia ja kaksi välittävää ja ilmeisen rakastavaa vanhempaa, jotka osaavat vastata puheliaan poikansa pohdintoihin lempeästi ja viisaasti, mutta huumoriakaan unohtamatta.  Eliaksen vanhemmat ovat antaneet pojalleen lempinimen pappa, sillä toisinaan Elias pohtii maailman menoa aikuisen tavoin, ja on esimerkiksi pannut merkille, miten isä ja hänen naisystävänsä riitelevät jatkuvasti. - Isin rakkausasiat eivät oikein taida onnistua, Elias pohtii.

Elias on juuri niin hellyyttävän hämmentynyt isojen tunteiden ja tykkäämisasioiden kanssa, kun lapsuuteen vielä kuuluukin. Toisaalta tytöt herättävät hänessä kummallisia tunteita ja kiinnostusta, toisaalta pussaamisasiat vielä vähän ällöttävät Eliasta. Eliaksen äiti kertoo pojalleen, miten rakkasuasioita harjoitellaan läpi elämän, eivätkä aikuisetkaan aina niissä onnistu, vaikka jo osaavatkin pussata Isä lähestyy asioita suoraviivaisemmin, ja kiusoittelee poikaansa; Odotas vaan, joskus sinä vielä haluat pusuja tytöiltä, jotka puolestaan haluavat pussata sinua. Onneksi Eliaksella on Pärnussa asuva paras ystävä, Priit, jolle Elias voi kirjoittaa kaikesta, mikä mieltä painaa ja kummastuttaa.

Maijalan suloinen ja jotenkin lapsekas kuvitus sopii mainiosti yhteen Kummun tekstin kanssa.

Puhelias Elias, harjoituspusuja on hellyttävä kirja pienen pojan maailmasta, johon mahtuu paljon ajatuksia herättäviä, suuria asioita.Kirjassa ihastumista ja rakkautta lähestytään lapsen näkökulmasta, mutta tuodaan esiin sekä ihastumisen ihanuus että sen vaikeudet. Kirjasta välittyy viesti, että rakkautta on niin monenlaista; Rakkaus on harjoituspusuja ja oikeita suudelmia. Se on ystävyyttä, jota julistetaan BFF-rannekkeilla. Rakkautta on myös äidin uusi ystävätär, joka saa äidin nauramaan ja kampaamaan tukkansa auki. Rakkautta on isän taito laittaa lasten huolet aikuisten rakkasuasioiden edelle. Rakkautta on, kun joku kutsuu sinua hellittelynimellä - vaikka se olisikin niinkin ärsyttävä nimi kuin pappa.

Puhelias Elias, harjoituspusuja on kirja, jonka minä näkisin sopivan pienemmille alakoululaisille. Sen fontti on melko pientä ja tiheää, eli siksi se ei välttämättä sovi vasta lukemaan oppineen lapsen itsensä lukemaksi, mutta on mitä mainioin kirja vanhemman ja lapsen yhteiseksi ääneenlukukirjaksi.

Oletteko te lukeneet Puhelias Elias -kirjoja? Mitä olette pitäneet ja miten lapsiraati on kirjaan suhtautunut?

Miira ja karhu - kirja, jota käyttäisin myös äidinkielen opetuksessa

Miira ja Karhu (Kustannus-Mäkelä Oy, 2015) on Lars Rudebjerin kirjoittama ja kuvittama satukirja (suom. Raija Rintamäki), jonka tapahtumat sijittuvat Merkillisyyksien metsään. Tarinan päähenkilö on Miira, jonka isoisä osaa kertoa huimia tarinoita, joissa Miira itse seikkailee päähenkilönä. Tällä kertaa Miira kohtaa syksyisessä Merkillisyyksien metsässä ystävänsä Karhun, joka näyttää tavoistaan poiketen kovin huolestuneelta. Tyttö tiedustelee mesikämmeneltä, mikä tämän mieltä painaa, ja selviää, että Karhu tietää unohtaneensa jotain tärkeää. Ystävykset ryhtyvät puuhaamaan kaikenlaista, ja Miira koittaa keksiä aina uusia asioita, joiden tekemistä Karhu olisi voinut unohtaa. Karhun muistipulma ei kuitenkaan tunnu ratkeavan, ja kontiota alkaa kaiken huipuksi nukuttaa... Tässä vaiheessa vanhempi lukija jo luultavasti viimeistään keksii, mikä Karhulta on päässyt unohtumaan. :)


Kun isosisä saa kerrottua tarinansa loppuun, hän on aikeissa ryhtyä jatkamaan pienoismallinsa rakentamista. Miira kuitenkin hoksaa, että tarinassa piti tällä kertaa seikkailla myös hänen pikkuveljensä. Isoisä kuitenkin huomauttaa, että pikkuveli oli mukana metsässä, mutta tapojensa mukaan hän oli ollut piilosilla. Ja arvaahan sen, että isoisän on heti kerrottava tarina uudestaan, jotta Miira pääsee etsimään pikkuveljeään. Kirja loppuukin hauskasti:

" - Mutta vain yhden kerran enää. Kerron siis tositarinan sinusta, Miira, ja Karhusta. Kuuntelehan!"

Miira ja karhu onkin eräänlainen päättymätön tarina. Meilläkin tarina piti lukea heti uudestaan, ja tällä kertaa esikoisemme etsi kuvissa piileskelevää pikkuveljeä. Poika puuhaili kuvissa vaikka ja mitä hassua, ja hänenkin seikkailuistaan saisi varmasti kerrottua monta tarinaa. Tähän ajatukseen minä itseasissa tartunkin opettajana, ja kehittelin Miira ja Karhun ympärille ateljee-opetustunnit (niistä lisää tuonnenpana).

Merkillisyyksien metsä todella näyttää merkilliseltä.

Kirjan tarina on melko yksinkertainen ja juoneltaa aika perinteinen lastenkirja. Rudebjerin kuvitus on eläväistä, ja hän on osannut luoda metsään juuri sopivasti merkillisyyden tuntua. Puut, kivet ja eläimet ovat ilmeikkäitä, ja jokaisessa kuvassa tapahtuu paljon sellaista, mitä tarinassa ei kerrota. Meidän kolmevuotiaammekin tutkaili kuvia mielellään ja pohti muun muassa erään puun äkäisen ilmeen syytä. Kirja sopiikin luettavaksi yhtä lailla alle kouluikäisten kuin pikkukoululaistenkin kanssa. (Kukkahattutäti minussa kuitenkin heristeli sormea kuvalle, jossa lammessa polskutteleva sammakko polttelu tupakkaa. Miksi ihmeessä!? )

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuskokonaisuus perustuen teokseen Miira ja karhu

Tämä opetusjakso sopii hyvin toteutettavaksi alkuopetuksessa samaan aikaan, kun yllissä tutkitaan eläinten ja luonnon talvehtimista. Siihen on helppo integroida esimerkiksi kuvista ja käsitöitä niin halutessaan. Tavoitteena on siis vahvistaa oppilaiden luetunymmärtämisen taitoja ja ohjata heitä omaan luovaan kirjoittamiseen. Toteuttamiseen sopii parhaiten äidinkielen kaksoistunti tai kaksi peräkkäistä äikäntuntia.

1. Aloitetaan ateljee-piirissä opettajajohtoisella tuokiolla (noin 10-15min). Luetunymmärtämisen kannalta on keskeistä, että oppilas oppii ymmärtämään, mitä varten hänen lukemansa teksti on kirjoitettu. Siksi tämä tuokio aloitetaan pohtimalla, onko Miira ja Karhu tietokirja vai tarinakirja. Oppilaita autetaan löytämään perusteluja päätelmälleen. Kirjan kansikuvasta voikin hyvin päätellä, että kyseessä on tarina, sillä oikeasti ihmiset eivät ratsasta karhuilla metsässä eikä kasveilla ja eläimillä ole kasvoja. Keskutellaan, milloin tämä kirja kannattaisi lukea. Silloinko, kun haluaa tietoa karhuista? Vai olisiko parempi valita toisenlainen kirja? Tässä vaiheessa on tärkeää, että esillä on erilaisia eläinten talvehtimiseen liittyviä kirjoja, sekä tieto- että kuvakirjoja, joita voidaan tutkailla.

2. Opettaja lukee kirjasta siihen asti, kun Miira lupaa auttaa karhua keksimään, mitä se on unohtanut. Ennakoidaan tulevaa tekstiä, ja kysytään oppilailta, mitä karhu kenties on unohtanut. Opettaja voi antaa ensimmäisen esimerkin ja kirjoittaa taululle: Kar-hu on u-noh-ta-nut sii-vo-ta (tavuja ei tietenkään tarvita enää tokalla..)

3. Oppilaat saavat valita, mitä ateljeeta lähtevät itsenäisesti suorittamaan. Vaihtoehdot ovat itsenäinen lukeminen (oma ateljee-kirja, eli omalle tasolleen sopiva kuva- tai romaanikirja, sanalistat, tavulistat tms) tai luova kirjoittaminen. Opettaja on kirjoittanut virkkeen Kar-hu on u-noh-ta-nut... jo valmiiksi taululle, ja luovassa kirjoittamisessa oppilaiden tehtävä on jatkaa lausetta sopivalla, keksimällään tavalla. Tukea tarvitsevat voivat olla opettajan/ avustajan/ samanaikaisopettajan kanssa pienessä ryhmässä ja edistyneimmät voivat halutessaan kirjoittaa myös tarinaa. Tässä kohtaa opettaja voi eriyttää mielin määrin.

4. Noin 10-15 minuutin toiminnan jälkeen opettaja soittaa kelloa, ja oppilaat tietävät, että on aika vaihtaa ateljeeta. Kirjoittajat menevät lukemaan, lukijat kirjoittamaan. (10-15min)

Tähän väliin tulee välitunti tai kokoontuminen ateljee-piiriin, jossa muutama oppilas saa lukea, mitä lauseita on kirjoittanut.

5. Uusi opettajajohtoinen tuokio, jossa syvennetään luetunymmärtämisen taitoa ennakoiminen/ ennustaminen. Oppilaita ohjataa pohtimaan lukemaansa ja miettimään, mitä tulee tapahtumaan. Opettaja siis mallittaa lukemalla Miira ja Karhua lisää ja pohtimalla, mitä seuraavaksi tapahtuu. Luetaan ja tarkistetaan. (Tässä myös aktivoidaan oppilaiden ennakkotietoja, varsinkin, jos joku arvaa, että karhu on unohtanut valmistautua talviunille. - Mistä sinä niin päättelit? -Koska karhut nukkuvat talviunta.) Kirja luetaan loppuun.

6. Tutkitaan yhdessä parilta sivulta, mitä se pikkuveli oikein puuhailee. Lause taas malliksi taululle. Pikkuveli pomppii. Pikkuveli väijyy. 

7. Valitaan taas kahdesta ateljeesta: lukeminen ja luova kirjoittaminen. Opettaja tuntee ryhmänsä parhaiten ja tietää, kuinka paljon hän voi tässä seuraavassa taas eriyttää, mutta luovassa kirjoittamisessa lähdetään taas liikkeelle mallilauseen kautta. Ekaluokkalaisille: Pikkuveli pomppii/ kiipeää/ jne. Tokaluokkalaisille voidaan esim. opettaa lauseen lihottamista: Iloinen pikkuveli pomppii. jne. Taululle heijastetaan kuvia pikkuveljen touhuista ja oppilaat kirjoittavat, mitä tämä tekee. Taitavimmat voivat kirjoittaa vaikka tarinan halutessaan. 10-15min. jälkeen taas ateljeen vaihto.

8. Lukijat kirjoittamaan, kirjoittajat lukemaan. 10-15min kuluttua loppupiiriin, jossa luetaan taas halukkaiden lauseet/ tarinat.

Tässä oli suunnittelemani kokonaisuus, jota voisi jatkaa halutessaan helposti vaikka seuraavasti:

Minä jatkaisin tästä seuraavilla tunneilla oppilaiden kanssa työskentelyä tietotekstin lukemisella ja tuottamisella. Toki ryhmän taso taytyy huomioida, sillä se vaikuttaa siihen, miten seuraavan vaiheen toteuttaisin. Aloittaisin kuitenkin kartoittamalla oppilaiden ennakkotietoja karhujen talvehtimisesta ja kirjaisin ne näkyvästi ylös. Sitten yksin/ryhmässä (taas riippuu tavoitteesta ja luokasta) haettaisiin lisää tietoa erilaisista lähteistä. Tämä vaatii jo sitä, että luokasta suurin osa voi lukea. Jos pari ei osaa, avustaja/ opettaja/ resurssiopettaja voi olla heidän tukenaan tai muodostaisin ryhmät niin, että joku osaisi lukea muille ääneen. Lähteinä voisivat toimia erilaiset luontokirjat, yllinkirjat ja esim. Pikkumetsän aapisessa on aiheeseen liittyviä tekstipätkiä. Opeteltaisiin kirjoittamaan muistiinpanoja lukemastaan (opejohtoinen tuokio), kirjoitustaidottomat tekisivät muistiinpanot tukipiirroksin. Tietoja koottaisiin yhteen, tehtäisiin esityksiä, otettaisiin myös muiden eläinten talvehtiminen mukaan jne. Tapoja on monia... ;)

Salaperäinen TAIKALASI - Mitä kuvasta paljastuu?

Eilen kirjastosta mukaamme tarttui todella mielenkiintoinen ja jännittävä kirjauutuus TAIKALASI Mitä kuvasta paljastuu? (Kustannusosakeyhtiö Nemo, 2015). Kirjan ovat kirjoittaneet ja kuvittaneet Agathe Demois ja Vincet Godeau (suom. Mika Siimes). Tämä kirja pisti silmää hyllyssä sen erikoisen ulkonäön takia, sillä kansi on kokonaan punasininen ja täynnä pieniä kuvia, jotka eivät olekaan aivan sellaisia kuin äkkiseltään tulee katsoneeksi.

Tarinan alussa pieni punanokkainen lintu lähtee elämänsä ensimmäiselle pitkälle lentomtkalle, jonka määränpää on lintujen suuri kokoontuminen. Matka käy läpi kaupunkien, tehdasalueiden, maaseutujen ja villin viidakon. Kaikki kirjan kuvat on piirretty punaisella ja ne ovat täynnä monimutkaisia viivoja. Kirjan mukana tulee kuitenkin taikalasi, jonka punaisen linssin läpi lukija huomaa, että jokaiseen kuvaan kätkeytyykin aivan uusi tarina.

Miten hieno oivallus tekijöiltä onkaan hyödyntää tätä näköaistia huijaavaa kikkaa. Taikalasin läpi lukijakin saa nähdä sen maailman, jonka pieni punanokkainen lintu näkee omalla lentomatkallaan. Kaikkeen tavanomaiseen kätkeytyy mitä ihmeellisempiä asioita aina eläinten maailmanpyörästä salaperäiseen pilvitehtaaseen asti. Esikoistamme huvitti kovasti tutkia, mitä valtava muurahaispesä kätkee sisäänsä, ja jokainen uusi kuva ja sen näkemisen myötä syntyvä oivallus sai hänet hykertelemään riemusta.

Mitä lähempänä sivuja suurennuslasi on kiinni, sen pienempää osaa kuvasta sillä voi katsoa. Näin kirjaa pystyy kuitenkin lukea useampi kerrallaan. Kirjassa on aika monta aukeamaa, eikä suurennuslasi ole kovin iso. Kokonaiskuvan saaminen jokaisella aukeamalla kestää siis hyvän tovin, emmekä ainakaan me lukeneet kirjaa yhdeltä istumalta. Pienemmät lapset keskittyvät varmasti enemmän yksittäisiin kuviin, mutta isommat lapset näkevät jo niiden muodostaman kokonaisuuden. Tässä kirjassa onkin niin monta tasoa ja tapaa lukea, että sen parissa viihtyvät varmasti sekä pienemmät että isommat lapset ja aikuisetkin. Isommilla lapsilla riittäisi kärsivällisyys varmasti pidempäänkin lukutuokioon. Osa kuvista oli selkeästi sellaisia, jotka aikuisen on helmpompi ymmärtää, mutta joita lapsi ei edes huomannut.

TAIKALASI onkin kuavaa vaihtelua perinteisii kirjoihin. Minua kyllä henkilökohtaisesti hieman hirvittää, kun kolmevuotias kovin innoissaan koittaa itse katsoa tästä kirjastosta lainatusta kirjasta pahvisella suurennuslasilla kuvia. Pelkään suurennuslasin puolesta ja mietin, kauanko tämä kirja mahtaa lastenosastolla säilyä lukukelpoisena...

Tietokirja kulkuneuvoista kiinnostuneille: Pienet tutkijat liikkeellä

Esikoinen sai kolmevuotislahjaksi mielenkiintoisen kirjan, jota meillä on maailiskusista synttäristä asti luettu jo ihan (äidin) kyllästymiseen saakka. Kyseessä on Ruth Martinin kirjoittama (suom. Tuula Kuoppala) ja Allan Sandersin kuvittama lasten luukkutietokirja Pienet tutkijat LIIKKEELLÄ (Tactic Publishing, 2015). Kirjassa on hauskalla tavalla yhdisttety pienten lasten rakastamat kurkistusluukut hurjaan määrään tietoa. Jokainen aukeama esittelee erilaisia teemoittain ryhmiteltyjä kulkuneuvoja polkupyöristä laivoihin ja veneisiin sekä niiden käyttämiseen liittyviä faktoja. Luukkuja on jokaisella aukeamalla useampi, ja kaikkien luukkujen alta löytyy vielä lisää tietoa. Joidenkin luukkujen alla on pieniä hupailuita ja kysymyksiä lapsilukijoille.

Koska tässä kirjassa on paljon tietoa, siinä riittää lukemista isompienkin lasten kanssa. Me luimme aluksi vain läppien alta paljastuvat tekstit, sillä ne luukut kiinnostivat synttärisankaria tietysti aluksi kaikkein eniten. Nyt luemme kirjaa usein niin, että hän osoittaa haluamaansa kulkuneuvoa, luemme tietotekstin ja hän valitsee seuraavan luettavan kohdan. Toisaalta ihmeen hyvin kolmevuotiaskin jaksaa kuunnella ja katsella tämän kirjan myös ihan kokonaan kerralla läpi.

Kirjan selkeän ulkoasun on suunnitellut Andy Mansfield.

Sivut ovat paksua pahvia ja luukutkin tukevan oloista tekoa.

Perheen miesväen arvio tästä kirjasta: "Oikein mainio!"