Naisten aakkoset: R

 R-neitosia ♥

Naisten aakkoset jatkuu kamarissani kirjaimella R. Q-kirjaimen jätän suosiolla väliin, koskapa puruinen pääni ei kykene yhtään Q-naista minulle tarjoilemaan. Mutta siis, tuttuun tapaan tässä Tarukirjan Margitin ideoimassa haasteessa nostetaan esille naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella, ja kamarissa ovat tänään siis vuorossa R-naiset ja -neitoset.

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Rauha S. Virtanen. Seljan tytöt eivät koskaan ole olleet minulle niitä kaikkein rakkaimpia kirjallisia sisaria, mutta tärkeä osa suomalaista tyttökirjallisuutta he kyllä ovat ja minullekin aina sitä sellaista hellivää sieluhoitoa. Hieno ja samalla tyttökirjahistoriallisesti mielenkiintoinen kokemus minulle oli myös kirjailijattaren aikoinaan kohahduttanutkin Ruusunen, jonka tulin lukeneeksi vasta noin vuosi sitten. Paljon riittää tälläkin kirjailijattarella vielä sellaista, mitä en ole koskaan lukenut, mutta onneksi se on loppujen lopuksi vain ja ainoastaan myönteistä – onhan juuri näin vielä kaikenlaista ennenkokematonta luvassa :)

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Romy Schneider, Sissi-elokuvien keisarinnatähtönen. Näidenkin elokuvien katselemisesta on kyllä jo kamalan kauan aikaa, mutta ainakin silloin aikoinaan ne olivat minusta aivan ihania ja Romy roolissaan kerta kaikkiaan valloittava. Pitäisipä joskus oikein tarttua toimeen ja etsiskellä nämäkin jostakin katseltaviksi...

3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä

(voit tietysti vastata molempiin, jos haluat):

a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?

b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?

Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaan kysymykseen b:

Ronja Ryövärintyttären, joka kesäkumpulaisten ja melukyläläisten ohella on minulle Astrid Lindgrenin hahmoista rakkaimpia ♥ Ja juu, mainio on tietysti myös se metka Peppi. Astrid Lindgrenin tuotanto on kaiken kaikkiaan huikea osoitus siitä, miten monenlaista hieno lastenkirjallisuus voi olla ja vieläpä yhden ja saman kirjailijan kynästä syntyneenä: siinä missä Kesäkummussa ja Melukylässä eletään (ihanaa ja hellittelevän nostalgista) lasten arkea, Ronja saa syntyä ja seikkailla omassa taianomaisessa maailmassaan Ryövärimetsän siimeksessä. Jälleen kerran totean, että kyllä Astrid Lindgren on lastenkirjallisuuden kuningatar ♥ Kuningatar itse olikin aakkosissani esillä jo A-kirjaimen kohdalla, mutta ehkäpä tässä Ronjan rinnalla sopii vielä häntäkin vähän ylistää :)

Kamarin aikaisemmat naisten aakkoset löytyvät täältä:

A
B
C
D
E

F

G

H

I

J

K

L

M

 N 

O

P

Lukupettymyksistä

 Ishibashi Kazunori: Runoja lukeva nainen, 1906.

Jos ja kun omat lukumakunsa ja -tarpeensa tuntee jotensakin hyvin, lukupettymyksiä tulee todennäköisesti suhteellisen harvoin. Myönteistä lukukokemusmaailmaa ruokkinee osaltaan myös lähtökohtaisesti arvostava asennoituminen kirjallisuuteen eli se, että kunnioittaa kirjailijan työtä ja työn tulosta (mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että olisi valmis nielemään ihan mitä vaan). Aina joskus käy kuitenkin niin, että kirja jättää jälkeensä jonkinasteisen pettymyksen tunteen. Tuntuu, ehkä epämukavastikin, että no johan oli. Että olipas siinä – tuota – huonosti tai vähintään hieman kyseenalaisella otteella kirjoitettu kirja. Että eipä siinä osattu ihan sitä mitä oltaisiin voitu. Että onpa sitten tämmöinenkin julkaistu. Tai: että onpa sitten tämmöistäkin niin kovasti kehuttu.

Kuten monet kerrat ja viimeksi ihan hiljattain olen todennut, en yleensä lähde niitä kehnompia lukukokemuksiani täällä ruotimaan, koska haluan, että kamarini on ennen kaikkea kirjailon paikka. Tämä on kamarimatkani varrella melko pian kirkastunut ja minulle omantuntuinen linja. Harvoin silti olen täysin itsekritiikitön missään asiassa, enkä siis tässäkään. Tiedän, että tämä ei ole ainoa oikea tapa eikä välttämättä edes kaikkein hedelmällisin, mutta tämä on kuitenkin sellainen, joka ainakin toistaiseksi tuntuu sopivan minulle ja mielentasapainolleni parhaiten.

Tässäkään en siis aio yksilöidä niitä kirjoja, joihin olen joskus ollut pettynyt. Minusta se ei ole mitenkään tarpeen. Joku voi toki olla toista mieltä ja toivoa tiettyä konkretiaa, ja se hänelle sallittakoon, mutta täällä nyt kumminkin on tällainen linja kuin on. Mutta niin, nyt on kuitenkin sellainen olo, että tekeepä mieleni vähän pyöritellä näitä pettymyksiäni ihan noin niin kuin yleisellä tasolla. Ne nimittäin ovat, kyllä vain, aika mielenkiintoinen juttu.

Niin... lukutarpeidensa tuntemisesta ja tietystä lähtökohtaisesta hyväntahtoisuudesta huolimatta sitä tosiaan aina toisinaan kumminkin pettyy. Ainakin itse olen huomannut ensinnäkin sen, että se, että petyn kirjaan, tuntuu usein juontuvan ihan vain siitä, että olen odottanut siltä aivan liian paljon. Joko sen tematiikka, tekijä, mainoslauseet tai sen ympärille jo ehtinyt hehkutus ovat nostaneet odotukseni niin korkeiksi, että odotan kirjan lukemista ihan täpinöissäni, valmiina astumaan jonkinlaiseen kirjalliseen taivaaseen (ei niin, että aihe välttämättä olisi mitenkään taivaallinen, mutta siis, ymmärrätte, eikö niin). Olen toki nähtävästi tässäkin kohtaa pöhkö ja naiivi ja kaiken lisäksi ainakin toistaiseksi myös toistuvasti: yhä vain lataan kirjan lukemiseen odotuksia, joita mikään kirja ei voi täyttää, enkä opi, että kyseessä on kuitenkin ihan ”vain” kirja. (No, tämän suhteen elän toivossa. Tai sitten en. Toisaalta on jotakin somaakin siinä, että osaa vielä olla myös vähän naiivi. Ja sitä paitsi: kyllähän sitä kumminkin lukiessaan joskus sinne taivaaseenkin pääsee, ainakin melkein. Niin että antaa olla.)

Aika usein tunnistan myös nyreyteni tietyn epäreiluuden, sen että sillä ei aina ole oikeastaan mitään tekemistä itse kirjan kanssa, vaan johtuu nimenomaan minusta sen lukijana – minusta, minun elämänkokemuksistani ja arvoistani, minun intresseistäni, minun odotuksistani ja mieltymyksistäni, minun taajuuksistani (joko sillä hetkellä tai yleensä), ehkä myös siitä mitä ja miten itse kirjoitan. Pettymyksentunne ja sen monet vivahteet onkin kaiken kaikkiaan tosiaan aika kiinnostava juttu ja kuvastaa osaltaan selkeästi sitä, että teos on aina myös lukijansa luomus: kukin teos rakentuu kullekin lukijalle omalla tavallaan, ja lukukokemuksen ympärillä porisee melkoisen monimutkainen keitos. Pettymyskuohahdus, jonka kirja lukijaansa jättää, voi sekin siten olla kaikkea muuta kuin suoraviivainen osoitus kirjan kaunokirjallisista heikkouksista.

Aika mielenkiintoinen juttu on sekin, että toisinaan – ja itse asiassa aika usein – juuri nämä ”pettymykset” jäävät mieleen erityisen pitkäksi aikaa. Jokin näissä kirjoissa, niiden teemoissa, kerronnassa, jossakin, jää askarruttamaan ja saa ajatukset virkistävästi liikkeelle. Ja kyllä, joskus käy sitten niinkin, että ajatusvellonta päätyy lopulta siihen, että tietyn ajallisen etäisyyden takaa näen sittenkin kirjan arvon: ymmärrän, että se olikin oikeasti tosi tai vähintään aika hyvä, hyvin kirjoitettu ja hyvin teemoitettu, vaikka lukuhetkellä olinkin pettynyt ja/tai nyreä. Aina näin ei tietenkään käy, mutta joskus pettymys muuttuu tosiaan ehkä vähän hämmästyneeksikin innostukseksi ja arvostukseksi. Ja se, kyllä vaan, on myös aika kiinnostavaa. Kiinnostavaa on toisaalta sekin, jos pettymys pintaa pintansa.

Joskus juuri niistä pettymyksistä tulee siis syystä tai toisesta sittenkin niitä kaikkein mieleenpainuvimpia lukukokemuksia. Ne saavat ajattelemaan kirjallisuutta ja myös kirjoittamista monella tavalla, monesta näkökulmasta. On hyvinkin mielenkiintoista pohtia esimerkiksi sitä, miksi jotakin kirjaa hehkutetaan niin, mutta minä en saa siitä mitään erityistä: miksi se minulle on vain ”ihan tavallinen” kirja, ehkä jopa vähän huono, mikä minussa siis oikein on vikana vai onko. Tai sitä, miksi juuri tämä kirja – ja tällaisena – on ylittänyt julkaisukynnyksen: mikä tässä on vedonnut siihen kustantajaan, joka on päättänyt sen ohjelmaansa ottaa (ja juu, saatte halutessanne tulkita kateudeksi, mutta minulle tämä ei ole sitä vaan julkaisupolitiikasta kiinnostunutta pohdiskelua). Aina yhtä mielenkiintoinen kysymys on kaikessa laajuudessaan ja monikulmaisuudessaan myös se, mikä minua kirjassa pohjimmiltaan oikein häiritsee: miksi se ei ole minusta hyvä ja hyvin kirjoitettu, mikä siinä ärsyttää ja miksi, miksi se ei minusta käsittele teemaansa niin hyvin teema ansaitsisi, miksi se on minusta keskentekoinen tai esimerkiksi liian pintapuolinen, syventymätön.

Niin että näin(kin) se vaan on: pettymykset käynnistävät usein paljon monipolvisempia ja virkistävämpiä ajatuspolkuja kuin ne kirjat, jotka ovat olleet napakymppejä (käynnistävät niitä tietysti ne napakympitkin, mutta eri tavalla). Kumma juttu ja tosiaankin hyvin kiinnostava. Luulenpa, että onkin aika hedelmällistä lukea aina silloin tällöin sellainen oikein kunnon pettymys. Kaikkein hedelmällisimpiä ainakin minulle taitavat myös olla juuri ne teokset, joilta todella olen jotakin supermahtavaa odottanut ja joita lukiessani odotukseni ovat sitten oikein kunnolla lässähtäneet. Minulle tekee selvästi oikein hyvää, sekä lukijana että kirjoittajana, antaa tällaisten kokemusten jäädä vaivaamaan ja ihmetellä sitten aikanaan, mihin tulokseen sitä lopulta ehkä tuleekaan tultua. Oliko teos sittenkään lopulta ”pettymys”? Vai jotakin ihan muuta? Ehkä se olikin innoituksen ja uusien ajatusten lähde?

Palaan vielä hetkeksi siihen myönteisyys- ja kirjailolinjaani. Tätäkin kirjoittaessani huomaan nimittäin linjani heikkoudet. Jos kirjoittaisin myös niistä pettymyksistä, saattaisin – ainakin sen tietyn ajallisen etäisyyden myötä – saada aikaan ihan kelpoja ja ainakin itselleni hedelmällisiä pohdintoja siitä miksi ja miksi ei. Luulen kuitenkin, että sen yksilöidymmän pettymyskuohunnan pidän toistaiseksi edelleen omanani ja pyörittelen lukupettymyksiäni tarpeen tullen ihan vain tällä tavalla ympäripyöreästi. Mutta, muistakaa te kanssakirjoittajatkin: tervettä, hyvässä hengessä kirjoitettua kritiikkiä, joka sisältää hyvin perusteltuja huomioita myös siitä, mikä ei oikein tunnu toimivan, on myös kamarin rouvasta oikein antoisaa ja raikasta lukea. Ilkeilyä ja pahantahtoista lyttäämistä edelleenkään ei, mutta sehän onkin kokonaan toinen juttu.

Kirjablogi(e)n merkityksistä (huoh)

Ikuisuusaihe kirjablogien ja ammattikritiikin suhteesta ja blogikirjoittajien mutuhuttuilusta ja sananvapaudestakin on taas viime aikoina tainnut olla kovasti pinnalla, vaikka minä täällä pienen ja ajastaan aina jäljessä olevan kamarini katveessa olenkin ollut siitä aika autuaasti ulkona. Luettuani Kaisa Reetan ja Ompun aihetta käsittelevät kirjoitukset alkoi kuitenkin sen verran ajatteluttaa, että päätinpä minäkin ottaa keskusteluun oman pienen (ööh, paisuneen) puheenvuoroni verran osaa. Kaisa Reetta ja Omppu kirjoittivat kyllä aiheista jo niin hyvin ja käynnistivät niistä myös niin vilkkaat keskustelut, että tämä nyt on enää tämmöistä piiperrystä asian tiimoilta, mutta kun en nyt näköjään malta olla työntämättä lusikkaani soppaan, niin tässäpä sitten vielä jokunen miete asiasta tai ainakin sen vierestä.

Keskustelu kirjablogien ja ammattikritiikin suhteesta on oikeastaan vähän älytön, vaikka tottapa sitä sitten myös tarvitaan. En kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi niiden muka on niin vaikeaa mahtua samaan maailmaan. Luultavasti olen vaihteeksi tyhmä ja yksinkertainen, mutta olkoon sitten niin. Minusta kuitenkin molempia tarvitaan ja molemmille on paikkansa, eivätkä ne ole mitenkään toisensa poissulkevia vaan päinvastoin toisiaan täydentäviä. Mutuhuttuilu taas taitaa olla ihan jo myötäsyntyinen inhimillinen ominaisuus, joka toisinaan varmasti johtaa kauniisti sanoen merkillisiin ratkaisuihin ja käsityksiin mutta jolla esimerkiksi kirjakeskustelun puolella on kyllä oma perusteltu paikkansa; meneehän se nyt kumminkin juuri niin, että lukija lukee kirjan ja kokee sen juuri sillä omalla tavallaan. Sananvapaus taas on kimurantimpi juttu, johon paneutuminen vaatisi vähintään esseekokoelman verran tilaa, joten siihen en nyt enempää tässä mene. Tyydyn toteamaan vain sen, että oma näkemykseni sivistyneestä sananvapaudesta on kuta kuinkin se, että se on myönteinen mahdollisuus ilmaista oma mielipiteensä hyvässä, rakentavassa ja kanssaihmisiä kunnioittavassa hengessä.

Ammattikritiikkiin en myöskään tässä enempää puutu, vaan pyörittelen mietteitäni ihan vain näin blogikirjoittajan ja -kirjoittamisen kokemusvinkkelistä. Oma blogini on verraten pieni, melko marginaalinen (kirja)blogi, ja kokemukseni blogikirjoittajana perustuu siis vain ja ainoastaan tällaisessa pikkuisessa kamarissa kirjoitteluun. Oma blogini myös luonnollisesti edustaa vain yhdenlaista blogikirjoittamisen tapaa. Toki kirjoitukseni ovat keskenään erilaisia (ja eritasoisia!), mutta jonkinlainen yleislinja täällä silti lienee.

Lukijana olen sen sijaan lukenut tietysti hyvin monenlaisia blogeja, joista tässä nyt tuumiskelen siis ennen kaikkea niitä kirjoihin keskittyviä. Kirjablogien kirjo onkin hyvin laaja ja hyvä niin. Läheskään kaikkia kirjablogeja en edes tiedä (niitä kuuluu olevan noin pari sataa), mutta muutamia niistä, jotka tiedän, voisin luonnehtia vaikkapa sanoilla räväkkä, raikas, kuulas, seesteinen, pirskahteleva, analyyttinen – mukaan mahtuu siis monenlaisia, eri tavalla hienoja ja myönteisinä näyttäytyviä tapoja kirjoista ja kirjallisuudesta kirjoittaa. Jatketaan tällä raikkaan monenkirjavalla linjalla. Jokainen blogi on omanlaisensa, ja siinä on – kuten monet kerrat onkin ansaitusti todettu – juuri se blogimaailman rikkaus. Jokainen kirjoittaja saa olla omanlaisensa, ja monenkirjavuus mahdollistaa luettavaa myös monenlaisille lukijoille.

Itse olen alusta alkaen miettinyt, vaihtelevassa määrin, myös sitä, mitä ja miksi tänne kamariini oikein kirjoitan – mitä nämä kirjoitukseni siis oikein ovat. Olen sitä ihmistyyppiä, jolla yleisestikin ottaen on vahvahkoa taipumusta ja tarvetta merkityksenetsintään, joten myös blogin merkitysten pohtiminen lienee aika luonteva ja väistämätönkin osa tätä pakettia, joka on parasta sekä hyvässä että pahassa vaan kestää (välillä vatkaaminen rassaa, välillä vahvistaa ;)). Varsinaista kirjoitusta aiheesta ei ole tainnut tänne syntyä, mutta aina aika ajoin olen aihetta varmaankin sivunnut. Täällä myös pohdiskelin jonkin verran suhdettani esim. juuri ammattikritiikkiin ja sitä, että minulle tämä kamarikirjoittaminen näyttäytyy lähinnä mahdollisuutena viedä eteenpäin kirjallisuuden ilosanomaa.

Ristivetoa on omalla kohdallani aika ajoin aiheuttanut myös se, että välillä tuntuu, ettei Kirjojen kamari edes ole ”oikeasti” kirjablogi ja että oikeastaan en halua sen sellainen olevankaan (tarkoittaen siis, että täällä keskityttäisiin tiukasti vain kirjoihin). Myllerrys on aiheuttanut myös yrityksen aloittaa alusta toisaalla, mutta täällä sitä vaan ollaan ja kirjoitetaan mitä ja miten kirjoitetaan. Näin saa nyt sitten ollakin, ja tuulien mukaan mennään. Kirjabloggaajaksi en itseäni tarkkaan ottaen oikeastaan edes miellä, mutta kylläkin blogikirjoittajaksi, joka kirjoittaa (myös, ehkä jopa enimmäkseen) kirjoista ja kirjallisuudesta. (Myös ihan vaan bloggaajaksi minun on muuten vaikeaa itseäni ajatella, koska se ei ole suomea; blogikirjoittajakin on vain piirun verran parempi.)

Mutta niin: alusta alkaen minulle on ollut aika lailla selvää, että (kirjoista) kirjoittamiseni ei millään tavalla rinnastu (ammatti)kritiikkiin. Tämä on selvää ihan jo siksi, että kamarissa on alusta asti ollut esillä paljon myös minulle rakasta ja läheistä vanhaa kirjallisuutta, enkä koe kirjoittavani kirjallisuudesta ”ajan hermolla”. Uutuuksiakin toki luen, ja niitäkin täällä siis vilahtelee, mutta niidenkään kohdalla en todellakaan ajattele kirjoittavani ammattimaista kritiikkiä vaan ihan vain yksittäisen lukijan henkilökohtaisia lukukokemuksia, jotka sitten kirjoituksina saavat vaihtelevia ja vaihtelevanlaatuisia muotoja. En myöskään anna lukemilleni kirjoille tähtiä tms., ja luulen, että tapani käsitellä kirjoja on ehkä ylipäätään pikemminkin tutkiskeleva, pohdiskeleva ja/tai elämyksellinen kuin ammattikriitikon tavalla kriittinen. Arvostelukappaleita taas olen matkan varrella pyytänyt ehkä kämmenellisen tai kaksi, mutta kovin omalta ei ole tuntunut sekään, ja ainakin nyt toistaiseksi kirjoitan vain kirjoista, jotka ovat (elämän varrella) itse ostettuja, lahjaksi saatuja tai kirjastosta lainattuja. Tämä tapa tuntuu juuri minulle oikeimmalta, omimmalta ja vapaimmalta. Jokainen toimii näissäkin kohdin omalla tavallaan, ja oikein hyvä niin.

Ja kuten siis aiemminkin todettua, haluan kirjoittaa kirjoista ennen kaikkea myönteisessä valossa. Tämä merkitsee samalla sitä, että kirjoitan lähinnä kirjoista, joista tavalla tai toisella pidän (ja juu, ”pitäminen” ei välttämättä ole yksiselitteinen käsite, mutta kelvatkoon nyt kuitenkin). Tätä (ja samalla minua) pidetään tämän takia ehkä myös kaunistelevana ja epärehellisenä mielistelijänä, ehkä myös ärsyttävänä ja naiivina ja tyhmänä, ja sille en tietenkään voi mitään. Minulle on tärkeintä olla rehellinen ennen kaikkea itselleni ja tiedän, että minulle on ominta kirjoittaa valitsemallani linjalla (joka toki saa kaiken aikaa muotoutua ja muotoutuukin). Kaikki lukukokemukseni eivät tietenkään ole kultakimpaleita, mutta jätän yleensä kirjoittamatta niistä kirjoista, jotka eivät ole minua innoittaneet (sikäli kun olen edes lukenut ne loppuun). Kun en muutenkaan kaikista lukemistani kirjoista kirjoita, niin miksipä kirjoittaisin niistä, joista en oikeastaan edes halua kirjoittaa. Sallin itselleni amatöörin vapaudet suunnata tekemisiäni rakastamaani suuntaan.

Mitä siihen kirjoitusten laatuun sitten tulee, niin sanotaan nyt täältä kamarin taholta vaikka niin, että koska kyseessä on teema, joka (minullekin) on muutenkin tärkeä – kirjallisuus ja kirjoittaminen – niin pyörittelen sitä toki siinä mielessä vakavissani, että koetan kirjoitusteni kirjoittamiseen aina jollain tavalla paneutua. Lopputulos kuitenkin vaihtelee, eikä tässä mitenkään itsekritiikistä(kään) vapaita olla, mutta en voi enkä halua ajatella, että minun pitäisi täällä kirjoittaessani täyttää esimerkiksi tietyt, ammattimaiseen kritiikkiin vertautuvat kriteerit (kurkkaa myös ne Ompun ja Kaisa Reetan kirjoitukset, jos et ole jo kurkannut). Ihan noin niin kuin omasta puolestani sanon myös sen, että sen verran on tuo perfektionismipeikkokin tuttu seuralainen, että jos ja kun sitä onnistun aina välillä vähän sivummalle tuuppimaan, niin se on kuulkaas juhlan paikka. Blogikirjoittaminen onkin ollut sen harjoittelemiselle oikein oivallinen areena, ja samalla harjoittelun linjalla aion myös jatkaa, joten anteeksi vaan, jos tämä amatööritaso ei sitten kaikkia miellytä.

Ja niin, ehkäpä yksi aika keskeinen kysymys tässä keskustelussa on myös se, kenelle koen täällä kirjoittavani. Oma pieni kamarini on tosiaan niin marginaalinen osa kirjallisuuskeskustelua ja edes kirjablogikenttää, että en oikein usko tällä olevan kovinkaan laaja-alaista vaikutusta (vaikka heh, mistäs sen tietysti ikinä tietää). Luultavasti kirjoitankin täällä yhtäältä ihan vain itselleni, omia ajatuksiani tutkiskellakseni ja tallentaakseni, mutta toisaalta toki myös sille pienelle, minulle tärkeälle lukijajoukolle, joka piipahduksillaan minua aina ilahduttaa. Selvää on, että lukija on tietenkin läsnä kaikkien kirjoitusteni mahdollisena vastaanottajana, koska tämä kerran on julkinen blogi.

Jos lukijoilla ja vuorovaikutuksella ei olisi mitään merkitystä, voisin yhtä hyvin kirjoittaa pöytälaatikkoon tai pitää blogini yksityisenä. Pidän kuitenkin siitä ajatuksesta, että täällä voin omalla pienellä tavallani esittää pieniä puheenvuoroja kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta (ja niin, välillä vähän siitä kaikesta muustakin) ja käydä näistä aiheista myös pieniä, virkistäviä keskusteluja. Ja kyllä, tottakai olen ilahtunut myös siitä, kun joskus olen huomannut kirjailijankin löytäneen kirjoitukseni ja ilahtuneen puolestaan siitä. Ajattelen ennen kaikkea niin, että myös minun pienellä kirjoituksellani voi aina silloin tällöin olla jollekin, ehkäpä ihan ”vain” yksittäisellekin lukijalle jotakin annettavaa. Osan lukijoista tiedän, kaikkia en, ja sekin tietysti kuuluu blogikirjoittamisen (ja ylipäätään julkisen kirjoittamisen) luonteeseen. Suurempaan humuun tämä pieni kirjoittelu ei tähtää, enkä oikein osaa ajatella, että tämä voisi koitua kenenkään uhkaksi, harmiksi tai mielipahaksi. Valtaa en kaipaa, en edes suurta näkyvyyttä. Kunhan vaan vähän puuhastelen sitä mistä pidän: luen, kirjoitan, pohdiskelen ja pyörittelen. Ja minulla on hyvä näin. 

Marraskuu ja omakustannepohdintoja

Eugène Grasset: Novembre, 1896.

Aina se tulee takaisin, tämä rakas, ihana omakuu. Täytän loppukuusta pyöreät plus yksi, hyvä ikä, edessä koko loppuelämä!

Tämä marraskuu on saanut alkaa ripauksella ihanaa talventuntua ja hyvä niin, juuri näin marraskuun pitäisikin aina alkaa ja myös päättyä (kuulitteko lumipilvijumalat ♥) sekä mukavalla hyppysellisellä inspiroitunutta kirjoitusvirettä. Joulua kohti mennään ja ihanaa niin, pimeissä illoissa tuikahtelee kynttilöiden pehmeä valo.

Leikittelen parhaillaan ajatuksella, että julkaisisin (ainakin) romaanikäsikirjoitukseni omakustanteena. Kustantamokierroksen kuudesta kustantamosta on vastaamatta enää yksi, eli kustannussopimus ei näytä kovin todennäköiseltä. Toki voisin lähettää käsikirjoituksen vielä muuallekin, mutta en tiedä. En tiedä, minne sitä sitten oikein lähettäisin. Kuka haluaisi julkaista mietiskelevää, pehmeäviivaista, hieman lyyristä romaaniproosaa?

Omakustanneajatus on kuitenkin tosiaan vasta leikkiä. En tiedä. Toisaalta ajatus kiehtoo ja kutkuttaa, toisaalta epäröin enkä tiedä, olisiko se sitten sitä mitä haluaisin. Olisihan se ”oikea” kustannussopimus tietenkin komeampi, ja ihan jo siksikin että se merkitsisi sitä, että käsikirjoituksen arvon tunnistaisi ja tunnustaisi joku muu. Omakustannekirjailijana sitä olisi kumminkin vain – no, omakustannekirjailija. Mutta mitä jos ja kun sitä kustannussopimusta ei tule? Kun kustannussopimuksen todennäköisyys kuitenkin on mitä on, ihan noin yleisestikin ottaen? Kuten tuhannesti todettua, omaa tekstiään on melko mahdotonta objektiivisesti arvioida, mutta yleisesti ottaen on selvää, että kustannussopimusten ulkopuolelle jää väistämättä useita hyviä käsikirjoituksia. Omakustanne onkin minusta tässä yhtälössä erinomainen ja varteenotettava vaihtoehto, johon ei oikeasti liity edes mitään ”vain”-konnotaatioita, mutta nähtävästi sitä omalla kohdallaan pitää kaikki aina vatkata vaikeamman kautta. Mutta niin: onko oikein, jos ei etsi itselleen ja työlleen vaihtoehtoa, jos perinteisen vaihtoehdon väylä ei syystä tai toisesta aukea? Onko se itselle ja tehdylle työlle edes reilua? Sanoille, kertomukselle?

Kaipa sitä olisi helpompaa myös uskoa tarinaansa, jos sen valitsisi se arvovaltainen joku muu. Toisaalta ajatus on typerä eikä oikeasti edes totta. Tarinaansa on kuitenkin uskonut jo silloin, kun sitä on kirjoittanut. Olisiko sille muka antanut tunteja ja tunteja ja tunteja (tai vuosia ja vuosia ja vuosia), jos ei olisi uskonut? Se, että epäusko aina väistämättä vuorottelee uskon kanssa, on toinen, prosessiin väistämättä kuuluva juttu.

Niin, omakustanneajatus siis mietityttää ja kai sitten sekin, ”riittäisikö” se. Luultavasti kyse on myös tuosta uskosta. Löytäisikö teos lukijoita? Toisaalta olen aika viehättynyt omakustanteen mahdollistamasta vapaudesta, tietystä kotikutoisuudestakin. Ajatuksessa, että kirjani olisi ihan oma luomukseni, on sittenkin jotakin aika villin hienoa.

No, vielä on monia vaihtoehtoja. Ja tietenkin yksi vaihtoehto on se, että menen eteenpäin vaan. Että keskityn ihan vaan uusiin kirjoituksiin ja kertomuksiin. Mutta en tiedä, tuntuu että tämä matka ei ole vielä lopussa.