Eino Leinon runoja

Yksin hiihtäjän tie
Kuva ja latu kirjoittajan

Olen lueskellut pitkästä aikaa Eino Leinon runoja. Ne olivat teini-iän suosikkejani, ja veikkaanpa, että vaikka Runeberg onkin olevinaan kansallisrunoilijamme, Eino Leino lienee kuitenkin monelle läheisin ja tunnetuin suomalaisrunoilija.

Minulla on kolmen sukupolven käsissä kulunut kokoelma Elämän laulu (1947), joka kattaa runoilijan koko tuotannon parhaat palat. Se on ensin kuulunut isovanhemmilleni, sitten vanhemmilleni ja lopulta minulle. Joku aiemmista lukijoista on tehnyt sisällysluetteloon hentoja alleviivauksia - ilmeisesti merkinnyt omat suosikkirunonsa. Hellyttävää. Selättömäksi kirja kului kuitenkin vasta minun käsissäni, sillä lukiovuosina säilytin sitä vakituisesti yöpöydälläni. Olen aina pitänyt yli kaiken tästä kokoelmasta, koska salaperäinen V. Tarkiainen on koonnut alaviitteisiin koko joukon selityksiä runojen taustasta ja historiallisista tapauksista, joihin ne liittyvät.

Nyt kirjaa selatessani huomaan kuitenkin, että olen kuitenkin pitänyt vain pienestä osasta Leinon runoja. En ole koskaan syttynyt kansallisromanttiselle hurmokselle, ja paikoin runoilijan tyyli on aivan liian pateettista makuuni. Suosikkirunoni ovat varsin lyhyitä ja ne käsittelevät ihmisenä olemista ylipäätään tai runoilijan kutsumusta. Nuorena pidin Nietzsche-vaikutteisista runoista, mutta enää en jaksa innostua sellaisesta intoilusta. Nuoruuteen kuuluu myös vierauden tunne muiden ihmisten maailmasta. Eino Leinolla se ei kuitenkaan koskaan vaikuta helpottaneen, kuten ei minullakaan. 37-vuotispäivänään Eino Leino kirjoitti näin.

Iltatunnelma 

Taa korpien päivä painuu,
vesi kultana kimmeltää,
mut kultaisimpina kaislat
ja salmet ja saaren pää. 

Ah, rinta rauhaton, jospa
levon täältä se löytää vois
ja muistoistaan jos pääsis
eik' ollut toivoja ois! 

Taas auringon kullan kenpä
vois kätkeä sydämeen
ja itselleen olla outo
kuin kaislat ja välke veen!

Kenen tahansa rauhattoman ja uupuneen ihmisen lienee helppo samaistua toiveeseen, että rauhaton mieli saisi edes hetkeksi levon. Kaunis järvimaisema voi siinä auttaakin, vaikka maiseman kauneus on myös haikeaa. Sen sijaan mietin, mitä Leino on tarkoittanut viimeisen säkeistön toiveella, että vois "itselleen olla outo". Hänen tuotannossaan on useita runoja, joissa pohditaan, kuinka vieras ihminen - tai ainakin runoilija - on itselleenkin, mutta onko se muka positiivinen tunne?

Minä etsin suojoa itseltäin
ja omilta hulluilta mietteiltäin;
mua pelottaa nämä ihmiset,
nämä katsehet,
mut enin mun syömmeni syvyydet.

Näin Leino runoili nuorena miehenä vuonna 1900. Runo kokonaisuudessaan löytyy esimerkiksi täältä. Se henkii kauhua muiden ihmisten, noiden outojen, edessä, mutta kaikkein kummallisin ja pelottavin on runoilijan oma mieli. Hän lienee myös kiihoittunut kauhun tunteesta ja oman mielensä erityisyydestä. Romantiikan peruskamaa. Täydellinen elämänvierauden kokemus on kuitenkin hämmentävä, toisaalta surullinen, toisaalta innostava. Vierautta muiden ja itsen seurassa kuvaa myös varsin pessimistinen Meri kuutamolla, joka löytyy täältä, tai Rauhattoman rukous, täältä. Meri kuutamolla runo ei ollut vielä lukiolaisena suosikkini, mutta mietiskelin sitä myöhemmin Helsingissä asuessani, kun toisinaan kuljeskelin kaupungin rantoja syksyiltoina ja kuu loisti meren yllä.

Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.
En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.

Kukapa ei olisi joskus pohtinut ristiriitaa oman itsen ja muiden välillä? Kun toisten seurassa ei viihdy, mutta yksinolokaan ei ainakaan pitemmän päälle ole hyväksi. Ihmisten touhussa on kuitenkin paljon kaikenlaista vastenmielistä, teeskenneltyä ja vahingollista. Vierasta ei kuitenkaan ole vain muut ihmiset vaan jälleen kerran laaksot maan ja elämän taakka kokonaan. Ihminen katselee elämää ja ihmisten touhua vähän sivusta kykenemättä tuntemaan sitä omakseen.

Tässä vaiheessa kirjoittajaakin alkaa kauhistuttaa, kuinka monta runoa ja ajatusta yhteen blogitekstiin mahtuu. On kuitenkin klassikkoja, joita ei voi ohittaa. Eino Leinon runoista sellaisia ovat muun muassa Kumpi on kauniimpi? ja Elegia. 

Kumpi on kauniimpi? 

Kumpi on kauniimpi:
uskoa, että vapaus koittaa,
toivoa, että valkeus voittaa,
ja taistella valkeuden eestä, -
vai taistella
tietäen, ettei valkeus koita,
tietäen, ettei vapaus voita,
ja sentään taistella? 

Kumpi on kauniimpi:
aatella: ellei vapaus voita,
tuumia: ellei valkeus koita,
miksi ma taistelen sitten?
vai aatella:
laps olen auringonlaskun, en koiton,
mies olen valkeuden, vaikka en voiton,
siksi mun murtua täytyy.

Runo sopii kun nakutettu kaikille pettyneille ja toimintansa oikeutusta pohtiville idealisteille. Minulla oli tämä mielessä, kun luin keväällä Elina Hirvosen uutukaista. Siinähän on sanottu kaikki oleellinen: kannattaako hävittyä sotaa jatkaa vai valita sittenkin helpompi reitti, vaikka joutuisi samalla tinkimäänm moraalisista periaatteista? Olen aina yhdistänyt runon kirjoittamisajankohtansa (1903) perusteella sortovuosiin ja huoleen Suomen kansan tulevaisuudesta Venäjän ikeessä. V. Tarkiaisen selityksen mukaan Leino on kuitenkin kertonut kuvanneensa kamppailua kärsimyksen ja elämänhalun välillä. Runo kertoo "traagisesta optimismista", ei niinkään yhteiskunnallisesta tilanteesta, vaikka Leinonkin mukaan asenne on yleistettävissä koko kansaan.

Optimismi näyttää kadonneen, kun Leino kirjoitti Elegian (kokonaan täällä). Runo on kokonaisuudessaan riipaiseva epätoivon kuvaus. Sisäisen rauhan kaipuu saa rajumpia sävyjä. Runoilija kuitenkin uskoo, että hänen kutsumuksensa ehdottomuus estää häntä löytämästä rauhaa ennen kuin haudassa. Haudan ovi on jo raollaan, nuoruus on mennyt. On hätkähdyttävää huomata, että Leino oli runoa kirjoittaessaan vasta 30-vuotias. Silti hän tuntuu pitävän itseään vanhuksena. V. Tarkiainen selittää Leinon epätoivon johtuneen "kodin kukistumisesta". Hän tarkoittanee avioeroa. Professori emeritus Teivas Oksala löysi tannoisessa luennossaan runon alusta kasan viittauksia Horatiuksen kuuluisaan Carpe diem -oodiin. Horatius neuvoo nauttimaan hetkestä ja viinin tuomasta mielihyvästä, koska tulevaisuuteen ei kuitenkaan voi luottaa eikä sitä kannata miettiä. Eino Leino on kuitenkin jo ohittanut pisteen, jonka jälkeen nykyisyydessä ei ole mitään nautinnollista. Kärsimys on konkretisoitunut, eikä epikurolainen elämänviisaus enää pysty nostamaan häntä murheesta.

Haihtuvi nuoruus
niinkuin vierivä virta.
Langat jo harmaat
lyö elon kultainen pirta.
Turhaan, oi turhaan
tartun ma hetkehen kiini;
riemua ei suo
rattoisa seura, ei viini.

Eino Leinon runojen perussävy on pessimistinen. Niissä on kuitenkin myös paljon herkkää luonnonkuvausta. Monessa runossa luontokokemukseen yhdistyy filosofisempia sävyjä. Luonnossa kulkiessa on hyvä pohtia elämää kokonaisuutena iloineen ja uhkineen. Yksi tällainen runo on Yksin hiihtäjä (kokonaan täällä), missä hiihtäjä pohtii menneisyyttään ja määränpäätään, joka on toistaiseksi vielä hämärä. Olen itsekin aika paljon hiihdellyt yksinäni sellaisissa mietteissä. Suosikkihetkeni on talvi-ilta juuri auringonlaskun jälkeen, kun kuitenkin näkee vielä hyvin liikkua. Jotkut kavahtavat yksin erämaissa kulkemista vaarallisena, mutta se on paras tapa oppia sekä erätaitoja että itsetuntemusta. Maailman näkee aivan eri tavalla, kun on yksin. Viimeinen säkeistö voisi sopia vaikka hautajaisvärssyksi jollekin retkeilyn ystävälle.

Selfie

Minä hiihtelen hankia hiljakseen,
jo aurinko maillehen vaipuu,
minun mieleni käy niin murheisaks,
minun rintani täyttää kaipuu.
Latu vitkaan vie.
Vai vääräkö lie?
Niin pitkä on yksin hiihtäjän tie.

[---] 

Ja kuusien varjot ne tummentuu.
Tuul’ hiljaa heittävi lunta.
Joko kotihin korpien hiihtäjä sai
vai ollutko lie vain unta?
Uni tuskat vie.
Päivä loppunut lie
ja loppunut yksin hiihtäjän tie.

Mikko Ylikangas: Unileipää, kuolonvettä, spiidiä

Lukija lienee jo huomannut, että tajunnantilaan vaikuttavien aineiden käyttö kiinnostaa minua sangen paljon - nimenomaan kulttuuurisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä ja tutkimuksen kohteena. Omaa kokemustahan siitä ei ole. Olen ehtinyt jo käsitellä huumeiden kulttuurihistoriaa, huumekauppan arkea, 1800-luvun oopiumidekadenssia ja huumesodan seurauksia kaunokirjallisessa muodossa (täällä ja täällä). Luinpa sitten historioitsija Mikko Ylikankaan kiitellyn teoksen suomalaisten huumeidenkäytöstä 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella. Vaikka teos on ansiokas, viihteelliseksi sitä ei voi moittia. Pikemminkin teksti on kuivakan asiallista, kuten historiantutkimus monesti muutenkin. Niinpä lukiessa menikin lähemmäs kuukausi.

Monestihan ajatellaan, että huumeidenkäyttö alkoi Suomessa tai ylipäätään muuallakin vasta 1960-luvulla. Jotkut saattavat tietää sotavammojen seurauksena heroiinikoukkuun jääneet veteraanit. Ylikangas osoittaa kuitenkin laajan arkistomateriaalin perusteella, että Suomessakin on käytetty huumeita jo 1800-luvulla. Huumeista on myös keskusteltu julkisuudessa yhtä kauan, ja itse asiassa keskusteltu on hätkähdyttävän samanlaista kuin nykyäänkin: Onko huumeriippuvuus sairaus vai osoitus luonteen heikkoudesta? Pitäisikö huumeidenkäyttäjiä rankaista vai hoitaa? Jos pitää hoitaa, millaista hoitoa pitäisi tarjota ja kenelle? Kysymyksenasettelut ja vastaukset ovat olleet 1800-luvun loppupuolella jo varsin samoja kuin nykyään. Yhteiskuntaluokka ja etniset ennakkoluulot määrittelivät mielipiteitä. Varakkaiden narkomaanien oli helpompi päästä hoitoon kuin tavallisen kansan, jonka päihteidenkäyttö nähtiin kuitenkin yläluokan huvituksia huolestuttavampana asiana. Asiassa ei ole siis juuri edetty. Huoli kansan moraalista ja jokseenkin tuomitseva asenne huumeriippuvaisia kohtaan ovat hallinneet julkista keskustelua yli sadan vuoden ajan.

Siinä missä etenkin vanhimmissa lähteissä päihdyttäviä aineita käsitellään monesti varsin hätkähdyttävilläkin tavoilla, Ylikankaan kirja kulkee tuttuja polkuja. Ainoastaan sota-ajan kokemuksia käsittelevässä luvussa käyttäjät pääsevät itse ääneen. Silloinhan huumeita käyttivät sotilaat ja kovan paineen alla työskentelevä hoitohenkilökunta, eikä sen enempää piristeiden kuin rauhoittavien aineidenkaan käytössä ollut mitään laitonta tai moraalitonta. Asioista voidaan siis puhua. Muu aineisto koostuu sanomalehtiartikkeleista sekä poliisin ja sairaaloiden arkistoista. Niissä puhuu joku, joka käyttää valtaa, ei asianomainen itse. Kirja kuvaakin myös huumekontrollin historiaa. Vaikka tarkasteltuna ajanjaksona huumausaineiden myynnistä ja käytöstä oli määrätty vain varsin vähäisiä rangaistuksia, yhteiskunnan kontrolli myyjistä ja käyttäjistä kiristyi kuitenkin koko ajan. Toisin kuin monet tutkijat nykyään Ylikangas tuntuu pitävän huumeiden kriminalisointia luonnollisena ja myönteisenä kehityskulkuna, vaikka hänkin kirjoittaa, että vasta kriminalisointi synnytti järjestäytyneen huumerikollisuuden. Aika holtittomaltahan huumeiden laillinen kauppakin vaikuttaa kieltämättä ennen lääkekäytäntöjen tiukennuksia.

Suomessa käytetyt huumausaineet olivat järjestään alun perin lääkkeitä. 1800-luvulla suositut oopiumi ja morfiini olivat kipulääkkeitä. Oopiumiunikon kasvattamista Suomessa haluttiin jopa tukea. 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä kokaiini tuli muotiin osittain alkoholin kieltolain ansiosta. Sitäkin käytettiin aluksi muun muassa paikallispuudutusaineena. Sotavuosina miehet tutustuivat rintamalla sekä yskän- ja kipulääkkeenä käytettyyn heroiiniin että metamfetamiiniin, joka tunnettiin kauppanimellä Pervitin. Huumeita salakuljetttiin, mutta pääasiassa ne hankittiin apteekista. Reseptejä väärennettiin, ja moraalittomat lääkärit myös myivät niitä riippuvaisille. Sota lisäsi huumaavien lääkkeiden kulutusta, mutta Ylikangas kumoaa käsityksen, että sodanjälkeinen heroiiniaalto olisi johtunut vammojen hoitoon käytetystä lääkityksestä. Mahtaako tämä käsitys vaikuttaa vieläkin siihen, ettei edes kuolemansairaita ihmisiä uskalleta lääkitä tarpeeksi? Sodanjälkeisinä vuosina suurin osa heroinisteista oli kuitenkin aloittanut käytön muista syistä. Tuolloinhan niin sanottuja mietoja huumeita ei juuri tunnettu, vaan moni nuori aloitti huumeidenkäytön suoraan heroiinilla. Heroiini oli suorastaan muodikas viihdyke nuorison keskuudessa.

Olisi mielenkiintoista lukea, missä määrin Suomessa on käytetty päihteeenä luonnosta löytyviä kasveja ja sieniä. Jotain olen joskus jostain kansatieteellisistä tutkimuksista lukenut. Ylikankaan kirjahan keskittyy vain huumaaviin lääkeaineisiin. Toki ongelmana on kirjallisen lähdeaineiston puute. Ehkä liian yksityiskohtaisen tiedon välittämistä halutaan välttää, vaikka toisaalta kaikki tarpeellinen tietohan löytyy joka tapauksessa netistä.


Mikko Ylikangas: Unileipää, kuolonvettä, spiidiä. Huumeet Suomessa 1800-1950 (Atena 2009)

Philip Teir: Talvisota

Philip Teir siteeraa esikoisromaaninsa alussa August Strindbergiä: Eivät nämä elämän pikkuasiat ole kuitenkaan merkityksettömiä, sillä elämä koostuu pikkuasioista. Sitaatti kuvaa, mistä Talvisodassa on kyse. Kirja kertoo pikkuasioista, jotka johtavat yhden avioliiton murenemiseen ja toisaalla uuden avioliiton solmimiseen.

Romaani kertoo Helsingissä asuvasta suomenruotsalaisesta Paulin perheestä. Isä Max Paul on kuusikymppinen sosiologian professori. Hän aloitti opintonsa 70-luvulla, jolloin Marx oli vielä muodissa ja sosiologia kovaa tiedettä. Hän opettaa edelleen peruskursseja ja kirjoittaa kirjaa Edvard Westermarckista, mutta romaanissa annetaan ymmärtää, että vanhan koulun sosiologina hän on ajautunut hieman syrjään alan uusista tuulahduksista. Omaa paikkaansa hän etsii evoluutiopsykologiasta, mitä kaikki kollegat eivät katso hyvällä. Taakkana on myös aikanaan kohua herättänyt seksitutkimus, jonka vuoksi häntä pidetään edelleen vain seksiprofessorina. Maxin vaimo Katriina työskentelee HUS:ssa pikkupomona. Häntä kuvataan ärsyttävän suorasukaisena ja suorastaan sosiaalisesti kömpelönä. Hän on myös taustaltaan suomenkielinen, mutta syntyperäinen helsinkiläinen - toisin kuin Max, joka vaikuttaa edelleen häpeävän pohjalaisia maalaisjuuriaan. Katriinan hahmo jää kirjassa ohuemmaksi kuin muiden perheenjäsenten.

Maxin lisäksi tarinan keskushenkilöitä ovat perheen aikuiset tyttäret Helen ja Eva. Helen työskentelee äidinkielen opettajana. Hän on naimisissa ja kahden lapsen äiti. Aviomies Christian on tylsyyteen asti kunnollisen ja hyvin kasvatetun suomenruotsalaisen miehen perikuva. Elämä on lähinnä arkea, ja välillä pitää pysähtyä miettimään, onko tämä nyt ihan oikeasti oma elämä. Sitä muutkin henkilöt kyllä miettivät. Kirjan henkilöistä Helen on kuitenkin tasapainoisin. Sen sijaan pikkusisko Eva ei ole löytänyt omaa oksaansa. Hän on opiskellut taidehistoriaa, mutta teoreettiset opinnot eivät jaksa kiinnostaa. Hetken mielijohteesta hän hakee opiskelemaan taidetta Lontooseen, missä hän tutustuu taidemaailmaan ja kapitalismikriittiseen Occupy-liikkeeseen. Eva on kaikessa juurettomuudessaan myös erittäin samaistumiskelpoinen hahmo.

Lisäksi kirjassa seikkailee Laura, nuori toimittaja, johon Max ihastuu. Laurasta ei lukija ota selvää. Miksi hän oikeastaan toimii niin kuin toimii? Katkeruudesta suuria ikäluokkia kohtaan - hän kun itse kuuluu prekariaattiin?

Jotain kirjalla ja ehkä laajemminkin suomalaisella (suomenruotsalaisella?) kirjallisuudella tuntuu olevan keski-ikäisiä ihmisiä, etenkin miehiä, vastaan. Tulee ihan mieleen Kjell Westön monet kirjat miehenä epäonnistumisesta. Voiko keski-ikäinen mies olla kirjallisuudessa jotain muuta kuin oman elämänsä ulkopuolinen, se joka ei oikein kuulu joukkoon? Toisin kuin monet Westön päähenkilöt, Max ei kuitenkaan ole mielestäni erityisen miellyttävä tai myötätuntoa herättävä vaan pikemminkin jokseenkin vastuuton.

Talvisota on todella sympaattinen pikkukirja, joka ilahdutti tänä outona kesänä, kun intoa ei ole muuten riittänyt kuin työntekoon ja nukkumiseen. Pidän uskottavasta arki-ihmisyyden kuvauksesta. Kirjassa on arkisuudessaan hervottoman hauskoja pikkukuvauksia muun muassa lapsiperheen matkasta ruotsinlaivalla. Samoin akateemista mieltäni kutkuttivat pohdinnat taiteen ja sosiologian nykytilasta. Sosiologian professorin elämä vain vaikuttaa turhankin leppoisalta ollakseen uskottavaa. Oikeat professorit ovat satojen palkattomien ylityötuntien lannistamia zombeja. Maxilla taas riittää aikaa haahuiluun.

Kirjan ensimmäinen lause on siteeraamisen arvoinen: Lastenlasten hamsterin pakastaminen oli Maxin ja Katriinan ensimmäinen virhe sinä talvena, mutta ennen avioeroa virheitä tuli vielä monta.

Ilman lukuisia blogikirjoituksia olisin tuskin kirjaan tarttunut. Sen nimi tai kansikuva eivät ole erityisen kiinnostavia eivätkä oikeastaan kuvaa romaania ollenkaan. Tässä muutamia merkintöjä muista blogeista: Eniten minua kiinnostaa tie, Kulttuuri kukoistaa, Lukutoukan kulttuuriblogi.


Philip Teir: Talvisota. Avioliittoromaani (Otava 2013)
Alkuteos: Vinterkriget. En äktenskaproman. Suom. Jaana Nikula

Uutuusromaaneja historiallisesta Helsingistä

Tämä kesäloma jää historiaan. Luin ennätysvähän, viikon aikana vain noin kolme kirjaa. Liekö syy lukijassa vai kirjoissa. Ennen matkaa onnistuin varaamaan kirjastosta tuoreeltaan kaksi etukäteen kiinnostanutta uutuutta: Enni Mustosen Emännöitsijän ja Virpi Hämeen-Anttilan Käärmeitten kesän. Kumpikin kirja on jatkoa sarjaan. Emännöitsijän Ida Erikssonin vaiheista olemme saaneet lukea kirjoista Paimentyttö (2013) ja Lapsenpiika (2014). Yksityisetsivä Karl Axel Björk puolestaan seikkaili romaanissa Yön sydän on jäätä (2014), josta olen kirjoittanut täällä. Kirjoja yhdistää myös se, että ne kertovat elämästä 1900-luvun alkupuolen monikielisessä ja -kulttuurisessa Helsingissä. Mustosen kirja kuvaa aivan vuosisadan alkua, vuosia 1900-1905. Hämeen-Anttila taas keskittyy 1920-lukuun.

Vuosisadan alkua ja piika Ida Erikssonin elinpiiriä varjostavat niin kutsutut sortovuodet. Venäläishallinnon kovat otteet kauhistuttavat Idaakin, mutta hänen elämänsä soljuu niistä huolimatta arkisessa aherruksessa. Hän on muuttanut Helsinkiin taiteilija Albert Edelfeltin ateljeen emännöitsijäksi. Uusi työ tuo nuorelle naiselle vapautta, sillä nyt ei ole emäntää ja perhettä vahtimassa. Hän passaa heräävän kansakunnan kulttuurieliittiä, mutta omalle elämälle ei aina tunnu löytyvän aikaa. Omaa asemaansa tai yhteiskunnallista eriarvoisuutta hän ei kuitenkaan kyseenalaista, vaikka erityisesti yläluokan miehille mikä tahansa näyttää olevan sallittua. Ida on työssään miltei ärsyttävän reipas ja pystyvä. Vaikka työtä on paljon, hänellä on kuitenkin katto päänsä päällä ja kylliksi ruokaa. Kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat ihmiset ovat hänelle enimmäkseen ystävällisiä. Aikakauden elämää kuvataan varsin myönteisessä valossa. Paatoksen pois jättäminen on tässä tapauksessa lukijaystävällinen valinta, mutta hieman päähenkilön elämismaailman säröttömyys yllättääkin jälkiviisasta lukijaa. Esimerkiksi työväenliikkeellä luulisi olevan jonkinlaisen aseman edes joidenkin henkilöiden elämässä. Mutta missä määrin myöhemmin tärkeiksi osoittautuneet asiat ylipäätään näkyivät tavallisten ihmisten elämässä?

Sisäasiainministeriössä työskentelevä Björk joutuu piikaa henkilökohtaisemmin poliittisten tapahtumien pyörteeseen, kun suojeluskuntain ja valtiovallan välit kiristyvät ja samaan aikaan kaupungissa jahdataan vakoilijoita ja pirtutrokareita. Myös vapaa-ajalla pitää kiirettä, koska nuoren miehen pitää jakaa aikansa peräti kolmen ihastuttavan naisen kanssa. Yksityisetsivän taitojakin tarvitaan salaperäisen kuolemantapauksen selvittelyyn. Liikkeellä on julma ja ovela myrkyttäjä. On aatteita, jotka kyseenalaistavat omasta mielestään heikompien yksilöiden ihmisarvon. Sellaista Björk vastustaa, vaikka humanismistaan huolimatta hänkin on eräänlainen elitisti. Hän kavahtaa työväen tapoja ja viihtyy yläluokkaisten sukulaistensa kultturellissa seurassa. Hämeen-Anttilan saarna poliittista ja uskonnollista hörhöilyä vastaan tuntuu paikoitellen hiukan keinotekoiselta ja alleviivaavalta.

Palaan kysymykseen, oliko lomalaisen lukuhaluttomuus lukijan vai kirjojen syytä. Sekä Emännöitsijä että Käärmeitten kesä ovat muodollisesti pätevää viihdettä, joten niitä ei voi liiaksi syyttää. Silti tuntui, kuin kumpikin kirjailija olisi keskittynyt etupäässä miljöön kuvaukseen ja jättänyt tarinan kehittelyn taustalle. Etenkään Hämeen-Anttilan kirjan juoni ei tunnu millään lähtevän käyntiin ennen puoltaväliä. Siihen asti piti jopa hiukan pinnistellä, jotta kirjaa sai ylipäätään luettua eteenpäin. Juoni on ennalta arvattava ja noudattelee salonkidekkarin kaavaa turhankin uskollisesti. Jotain yllättävää siihen olisi kaivannut lisää. Edellisestä kirjasta pidin todella paljon, mutta osa aikakauden lumovoimasta on jo käytetty. Björkin hahmokin jää ohuemmaksi kuin edellisessä osassa, jossa hänen puoliksi salattua yleellisyyden ja nautinnon haluaan kuvattiin kutkuttavasti. Epilogi antaa ymmärtää, ettei Björkin tarina ole vielä tässä.

Myös Emännöitsijä noudattelee lajityyppinsä perinteitä. Takakannessakin mainostettu tuhoon tuomittu rakkaustarina on suorastaan tuskastuttavaa luettavaa. Vieteltyjä piikoja olisi ollut ilman tätäkin tapausta kirjallisuudessa aivan tarpeeksi. Kirjan kiinnostavin anti on piian arjen kuvaus, joka osoittaa perehtyneisyyttä. Lukija saa tietää, kuinka vuosisadan alun keittiössä suoristetaan frakin hännykset tai viilennetään uunia pasteijanpaistoon sopivaksi. Miljöö tuntuu uskottavalta, vaikka kirjailijan täydellisen typerä Lapinvuokko (2010) jossain määrin laski luottoani siihen, että Mustonen tietäisi, mistä hän kirjoittaa. Myös Virpi Hämeen-Anttila on perehtynyt huolella myrkkyihin ja rikoksen tutkijoiden menetelmiin. Kummassakin kirjassa pidän myös siitä, että aikakauden monikielisyys ja erilaiset etniset ryhmät ovat näkyvästi läsnä. Puhutaan ruotsia ja asioidaan venäläisten ja juutalaisten liikkeissä.

Kirjavuori ei edelleenkään ole muuttumassa lifestyle-blogiksi. Liitän kuitenkin loppuun yhden kesälomakuvan blogin kirjoittajan luontaisimmasta habitaatista.

Enni Mustonen: Emännöitsijä (Otava 2015)

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä - Karl Axel Björkin uusia tutkimuksia (Otava 2015)