Gary Lachman: Aleister Crowley

Kuinka sietämätöntä käytöstä ihmiseltä voidaan hyväksyä sillä perusteella, että hän jää historiankirjoihin suurmiehenä? Tai ainakin populaarikulttuurin ikonina, kuten Aleister Crowley. Tämä kysymys nousee päällimmäisenä esiin yhdysvaltalaisen muusikon ja tietokirjailijan Gary Lachmanin kirjoittamasta elämänkerrasta.

Aleister Crowley (1875-1947) oli muutenkin ristiriitainen ja hämmentävä hahmo. Elämänkerran mukaan hän pyrki kaikin tavoin järkyttämään aikalaisiaan mutta janosi samanaikaisesti ihailua ja tunnustusta. Hän koetteli onneaan runoilijana, kuvataiteilijana ja vuorikiipeilijänä, mutta parhaiten hänet tunnetaan okkultistina, joka pyrki ylittämään kaikki sopivaisuuden rajat. Hän kasvoi varakkaassa perheessä, joka kuului ahdasmielisessä Plymonthin veljien uskonyhteisöön. Yhteisön ajatusmaailma jätti jälkensä elinikäisenä kapinan kohteena. Toisaalta se juurrutti nuoren Crowleyn mieleen Raamatun kertomukset ja erityisesti Ilmestyskirjan symboliikan. Hän samaisti itsensä Ilmestyskirjan Petoon, jona myös hänen äitinsä häntä piti ainakin Crowleyn oman kertomuksen mukaan.

Crowley oli nuoresta asti kiinnostunut okkultismista ja toimi hämmennystä ja sekasortoa aiheuttaen vuosisadanvaihteen suosituissa okkulttisissa salaseuroissa. Hän etsi  "pyhää suojelusenkeliään". Lopulta Aiwass-niminen olento otti yhteyttä ja saneli hänelle Lain kirjan, josta tuli hänen oman oppinsa, theleman, perusta. Lachmanin mukaan Crowley oli okkultistina sekä huijari että vilpitön totuuden etsijä, joka uskoi aidosti saaneensa ilmoituksen korkeammilta tahoilta. Thelema julisti uuden aikakauden olevan ovella. Crowley piti itseään sen profeettana. Uuden ajan piti vapauttaa ihminen kaikista kulttuurin ja yhteisön rajoituksista toteuttamaan todellista tahtoaan. Do what thou wilt shall be the whole of the Law. Toinen Lain kirjasta elämään jäänyt lausahdus on Every man and every woman is a star. Muistamme esimerkiksi Tyttö sinä olet tähti -elokuvan. Ja tottahan tuo lause onkin ainakin siinä mielessä, että kaikki vetyä ja heliumia raskaammat alkuaineet ovat tähdistä peräisin.

Crowleyn magiassa keskeisiä olivat rituaaliset seksiaktit, joita hän itse kutsui opuksiksi, töiksi. Voi vain pohtia, pyrkikö seksiaddiktina tunnettu Crowley tekemään välttämättömästä hyveen ja missä määrin hän halusi järkyttää muita ihmisiä. Maagista työtään varten hän tarvitsi Babalonin, helakanpunaisen naisen. Hän jättikin jälkeensä lukuisan joukon hulluuteen ajettuja ja sitten hylättyjä entisiä vaimoja ja naisystäviä. Paljon paremmin ei käynyt hänen miespuolisille ystävilleen, jotka saivat auttaa sekä homoseksuaalisissa opuksissa että lainaamalla rahaa Crowleylle. Crowley aiheutti paheennusta sekä seksielämällään että huumeidenkäytöllään, joita reposteltiin vähän väliä juorulehdistössä. Häntä kutsuttiin maailman moraalittomimmaksi mieheksi, mikä lienee oikeansuuntainen arvio. Ennen toista maailmansotaa totisesti osattiin irstailla, mutta myös Crowley joutui vastakkain uudenlaisen moraalinkohotuksen kanssa. Nuoret natsit eivät nimittäin tykänneet, kun hän läpsi naisystäväänsä Berliinin kaduilla.

Minulla on ollut thelemasta sellainen käsitys, ettei todellisen tahdon toteuttaminen tarkoita sitä, että voisi tehdä ihan mitä tahansa muista ihmisistä piittaamatta. Pitää antaa tilaa myös muiden ihmisten todelliselle tahdolle. Crowley ei kuitenkaan muista ihmisistä piitannut. Puistattavinta on, että hän jätti joukon kiipeilytovereitaan kuolemaan lumivyöryyn yrittämättäkään auttaa heitä. Hänen täytyy olla ollut erityisen lumoava ihminen, koska pahasta maineestaan huolimatta hänellä riitti ystäviä aivan loppuun asti. Monet ottivat vielä maagikon kuoleman jälkeen elämäntehtäväkseen hänen maineensa palauttamisen. Crowley puolestaan pyrki teoksissaan mustamaalaamaan lähes kaikkia ihmisiä, joiden kanssa hän oli tekemisissä.

Crowley ei omana aikanaan nähnyt uuden aikakauden koittoa. Hän ei saavuttanut haluamaansa suosiota. Hän joutui kokemaan köyhyyttä, sairautta ja ihmisten halveksuntaa. Hänet karkoitettiin sekä Italiasta että Ranskasta. Hän menetti lapsiaan nuorena - ehkä osittain perheen holtittomien elämäntapojen vuoksi. Elämänsä viimeiset vuodet hän eli heroiiniaddiktina. Aiwass oli erehtynyt opettaessaan, etteivät oudot aineet voi olla vahingollisia. Crowleyn muisto olisi voinut jäädä theleman harjoittajien varaan, ellei 1960-luvun nuorisokulttuurissa olisi innostuttu okkultismista. Siitä lähtien Crowley on säilynyt rockmusiikin ja myöhemmin myös rapin kulttihahmona, kuvia kaatavana vapauden lähettiläänä.

Vaikka minulla on Lain kirja hyllyssäni - kirja oli muuten kauhean pölyinen - en ollut koskaan aiemmin perehtynyt kovin syvällisesti Crowleyn henkilöön. Elämänkertaa lukiessani järkytyin siitä määrästä ihmiselämiä, jotka hän onnistui tuhoamaan. Lachmanin Crowley-kirja on siitä hieno elämänkerta, ettei se vain ylistä ristiriitaista päähenkilöään. Toisaalta Lachman pyrkii ymmärtämään ja selittämään taustoja. Kirja on kriittinen, muttei skandaalihakuinen, ja se ehdottomasti viihdyttää. Vaikka Crowleyn hahmoon on muuten vaikea samaistua, meitä yhdistää se, että minäkin olen aidoimmin onnellinen vuoristossa.


Gary Lachman: Aleister Crowley - Suuren Pedon elämä ja teot (Like 2015)
Alkuteos: Aleister Crowley: Magick, rock and roll, and the wickedest man in the world, suom. Ilkka Salmenpohja

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho

Hän katseli onnellisena ystäväänsä, joka alkoi laveasti selittää Sirkalle, kotiinsa tunkeutuneelle naiselle, kuinka korkealta ja kovaa hän pystyi kiljaisemaan, tarvittaessa myös laulamaan. Hän antoi pari taitavaa ääninäytettäkin, ja kun hän tapaili Yön kuningattaren staccatoja, älyseinä rämähti päälle kuvitellen, että keittiössä on jälleen tulipalo.

"Katsokaa nyt! Tuo seinä on menettänyt järkensä!" Irma osoitti syyttävästi näyttöä, jolla oli tähänkin pulmaan kolme ratkaisua: 1 Sammutuspeite 2 Yleinen hätänumero 112 3 Huoltoyhtiö. Nainen rypisti peitevoideltuja kasvojaan ja näytti lähinnä Lumikilta rumissa vaatteissa. 

"Haluatteko kuulla Pyhästä Hengestä?" hän sanoi sitten. Se olikin ainoa vaihtoehto, jota älyseinä ei vielä ollut keksinyt heidän aamuunsa tarjota.

Ehtoolehto-trilogian kahdesta ensimmäisestä osasta (Kuolema Ehtoolehdossa 2013 ja Ehtoolehdon pakolaiset 2014) tutuksi tulleet lähes satavuotiaat rouvat Siiri, Irma, Anna-Liisa ja Margit ovat päässeet muuttamaan takaisin kotiinsa palvelutaloon. Ehtoolehdon remontti on siis valmistunut, mutta entisellään on vain kommellusten määrä. Ehtoolehdosta on tehty geronteknologian piloottihanke, jota tukee kolme ministeriötä - mutta siitä huolimatta hoitomaksut nousevat koko ajan. Palvelutalo on koneistettu niin perinpohjaisesti, ettei hoitajia, askarruttajia tai jumppareita enää tarvita. Hoidokkien lisäksi ainoat talossa näkyvät elävät olennot ovat salaperäisen uskonlahkon vapaaehtoiset saarnaajat ja rotat.

Kuten arvata saattaa, älyseinä, hoitorobotit ja 3D-tulostettu ruoka eivät pysty tyydyttämään edes perustarpeita, saati sitten sivistyneiden rouvien henkisiä tarpeita. Onneksi radiosta tulee hyvää musiikkia. Anna-Liisa uppoutuu rakkaaseen Taikavuoreensa. Siiri ja Irma ajelevat raitiovaunulla ympäri Helsingin kantakaupunkia sen arkkitehtuuria kommentoiden. Eniten raitiovaunukohtauksista saakin irti Helsinkiä tuntava lukija. Rouvat tarkkailevat uteliaina omituiseksi muuttunutta nykyaikaa. Palvelutalossa vanhusten ja teknologian välinen sota kärjistyy kuitenkin tilanteeseen, jossa päähenkilöiden on valittava puolensa.

Ehtoolehdon tuho on vieläkin överimpi kuin sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Lindgrenin teksti laukkaa eteenpäin kuin pillastunut hirvi. Se tuntuu liikkuvan pikemminkin painajaismaiseksi muuttuneessa lähitulevaisuudessa kuin tässä ajassa. Se varoittaa yhteiskunnasta, jossa ihmisen kosketus on korvattu älylaitteilla eikä kenelläkään ole enää kirjahyllyä kotonaan. Ehtoolehdon tarina loppuu ilmeisesti tähän kirjaan, mutta ratkaisemattomia kysymyksiä jäisi vielä epilogia varten.


Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho (Teos 2015)

Haastebloggaus: Pojat, lukemaan!

Suomen ilmavoimien käytössä ollut Hawker Hurricane
Oulun lentonäytöksessä elokuussa 2014
Kuva kirjoittajan

Pojat eivät lue kirjoja. Pojat pärjäävät tyttöjä huonommin koulussa ja ovat suuremmassa syrjäytymisvaarassa. Tästähän kuulemme harva se päivä mediasta. Sattumaako, ehei!

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus tarttui härkää sarvista ja haastoi kirjabloggaajat listaamaan poikia kiinnostavia kirjoja. Koska en ikinä älyä mitään haasteita ajoissa, olen nytkin myöhäisherännyt ja rääpäisen kasaan epäjohdonmukaisen sepustuksen teoksista, joista olen ehkä joskus blogannut, joita olen itse lukenut tai joita olen ainakin kuullut jonkun lukeneen.

Osa I: Mikä poikakirjallisuudessa mättää?

Olen miettinyt poikien lukuinnon puutetta useammassakin seurassa pitkin vuotta. Itse en ole koskaan ollut poika, mutta olen keskustellut asiasta useammankin miehen kanssa ja saanut tukea ajatuksilleni. Sitä paitsi oma lapsuuteni ei ollut yhtä värikoodattu kuin nykyään, ja jako tyttöjen ja poikien asioihin oli ylipäätään vähemmän jyrkkä. Minulla on siis varsin hyvä ymmärrys niin sanotuista poikakirjoista, koska olen lukenut niitä hyllymetreittäin.

Minulla onkin omat teoriani, miksi pojat eivät lue. Tietenkin kulttuuri on ylipäätään muuttunut ja kaikkien nuorten ajasta kilpailevat monet muutkin harrastukset ja mediat, eikä siinä mitään pahaa ole. Parhaimmillaan tietokoneella pelaaminen on oikein kehittävä harrastus. Iso osa nuortenkirjoista on kuitenkin nykyään niin tylsiä, ettei tarvitse ihmetellä, miksi kukaan ei lue niitä! Tähän joukkoon voi laskea ainakin kaikki lukemani nuortenkirjat, jotka on kirjoitettu suunnilleen oman syntymäni jälkeen. Fantasiakirjojen tilanne on luultavasti parempi, ja niitähän luetaankin. Mutta ei jollain syrjäytyneiden reppanoiden ihmissuhdeongelmia käsittelevillä draamoilla ole mitään jakoa J. Fenimore Cooperin tai Karl Mayn rinnalla! Näissä vanhoissa klassikoissa on se elementti, joka puuttuu liian monesta uudemmasta nuortenkirjasta: jännittävä tarina.

Mikä klassikoissa sitten on vikana, ettei niitä nykyään lueta esimerkiksi kouluissa? No, esimerkiksi se, että ne ovat jo monta vuosikymmentä olleet todella poliittisesti epäkorrekteja muun muassa rasististen asenteidensa vuoksi. Mutta ymmärtäväthän lapsetkin, että aikaisempina aikoina ihmisten arvot olivat erilaisia kuin nykyään. Ainakin minä ymmärsin sen lapsena. Parhaassa tapauksessa poliittisesti epäkorrektien kirjojen pohjalta voitaisiin käydä hyvää arvokeskustelua. Ja miksei enää muka voida kirjoittaa vastaavia seikkailuja, mutta ilman pahinta rasismia? Eihän Karl Maykaan omasta elämästään kirjoittanut vaan maista, joissa hän ei ollut koskaan käynyt.

Mieleni tekisi ehdottaa, että hyljätään siis kokonaan poliittisesti korrekti nuortenkirjallisuus, jonka tarkoitus on pikemminkin kasvattaa kuin tarjota mielihyvää. Tarkemmin ajatellen tämä olisi varsin historiaton ehdotus, sillä myös vanhemman poikakirjallisuuden tarkoitus on ollut kasvattaa. Kirjoissa propagoidaan muun muassa sellaisia arvoja kuin reippaus, omatoimisuus, urhoollisuus ja uskollisuus ystäviä kohtaan. Joskus ne on koettu tavoittelemisen arvoisiksi asioiksi. Ilmeisesti enää ei. Eräs lähisukulaiseni kertoi kuulleensa toiselta sukulaiselta, että tämä oli kuullut 60-luvulla suoraan Joppe Karhuselta, että tämä legenda oli tarkoittanut ilmasotakirjansa nimenomaan reipashenkiseksi, isänmaallisuuteen kasvattavaksi lukemistoksi pojille. Ottaen huomioon ajallisen etäisyyden ja sukuni taipumuksen värittää tarinoita oman makunsa mukaan tämä tieto on luonnollisesti täysin luotettava. Joka tapauksessa Joppe Karhusen kirjatkin varmasti kiinnostaisivat nykynuorisoa. Sota kiinnostaa aina - intiaaneista en ole enää aivan varma.

Poikakirjallisuudessa mättää se, että sitä ei ole. Valtavirran nuortenkirjat ovat tyttökirjallisuutta, jos ne ylipäätään jotakuta miellyttävät.

Osa II: Suosituksia poikain luettavaksi

Tähän olen poiminut blogitaipaleeni varrelta postauksia, jotka saattaisivat kiinnostaa nimenomaan poikalukijoita, ehkä yläkouluiästä alkaen. Harmi vain, että ne pojat, jotka eivät lue kirjoja, tuskin lukevat kirjablogejakaan.

Ilmari Juutilainen: Punalentäjien kiusana
Tuntematon Lauri Törni
Leif Hamre: Lentokone kadoksissa
Ari Mennander: Teemu

Lopuksi haluan suositella Sentenced-kitaristi Sami Lopakan viime vuonna ilmestynyttä esikoisromaania Marras. Luin sen tuoreeltaan ja tykkäsin tosi paljon, mutta jostain syystä en sitten kirjoittanut kirjasta mitään blogiin. Joka tapauksessa metallibändin Euroopan-kiertuetta kuvaavan ronskin tarinan luulisi miellyttävän hieman vanhempia poikia, joille itsemurha-ajatusten ja alkoholipsykoosin kaltaiset hilpeät aiheet eivät ole liikaa. Sami Lopakan kyvyistä kertoo jotakin sekin, että hänen erinomainen suomen kielen gradunsa varastettiin yliopistolta.

Eeva Tenhunen: Rakas perhe

Lupasin esitellä tarkemmin suosikkiromaanejani, vaikkei kukaan sitä pyytänytkään. Saamanne pitää.

Eeva Tenhunen kirjoitti enimmäkseen dekkareita. Rakas perhe on kuitenkin kirjeromaani. Siihen kuuluu 20 kirjettä, jotka päähenkilö Tuuli kirjoitti opiskeluaikanaan kotiinsa. Vuosien kuluttua hän päättää antaa ne selityksillä varustettuina 23-vuotislahjaksi tyttärentyttärelleen, jotta tämä saisi niiden kautta yhteyden mummuunsa 23-vuotiaana. Tuuli epäilee, että tyttärentyttären saavuttaessa tuon iän hän olisi jo elämänohjeita jakeleva, menneisyyttä ihannoiva harmaahapsi.

Romaanin tapahtumat sijoittuva 1960-luvun alun Turkuun, missä Tuuli on auskultoimassa. Perheelleen hän kirjoittaa säännöllisesti kommelluksistaan - paitsi niistä, jotka ovat vakavia kirjeessä kerrottaviksi. Niitä varten tarvitaan tyttärentyttärelle osoitetut selitykset. Tuulin perhe on sellainen, että jossain muussa romaanissa päähenkilö tarvitsisi pitkän terapian toipuakseen lapsuudenkokemuksistaan. Rakas perhe on kuitenkin sävyltään kevyt, joten ilmeisesti Tuuli on selvinnyt yllättävän hyvin omituisesta kasvuympäristöstään. Tuulin isä on kirjailija, joka luotaa mestarillisesti ihmismieltä niukkaeleisissä romaaneissaan. Kotioloissa hän on täysin piittaamaton hirviö, joka muun muassa pettää vaimoaan. Vaimo puolestaan huokaa ja tunkee karanneita suortuvia nutturaansa. Hänkin on taiteilija, mutta joutuu elättämään perheen työskentelemällä epäpätevänä piirrustuksenopettajana itäsuomalaisen pikkukaupungin oppikoulussa.

Myös Tuuli on saanut oman osansa isän mielivallasta. Perheeseen on ennen häntä syntynyt neljä tytärtä (ja vielä yksi Tuulin jälkeen), mikä on sovinisti-isälle järkytys. Hänhän on päättänyt kasvattaa pojasta seuraajan itselleen. Kun poikaa ei ala kuulua, Tuulista aletaan tehdä kirjailijaa. Isän mielestä kasvatus tukahduttaisi tulevan neron luovuuden, joten Tuulille ei aseteta mitään rajoja vaan häntä päinvastoin kannustetaan tekemään nenäkkäitä huomautuksia vanhemmille ihmisille. Ihmeen tasapainoinen ja hyvin käyttäytyvä hänestä kuitenkin kasvaa, mutta hän itse kokee lapsuuden rajattomuuden aiheuttaneen turvattomuuden tunnetta. Hän pyrkii kuuliaisesti kirjailijan uralle, mutta realistina hän toteaa, ettei naisena voi ottaa itselleen vaimoa elättämään. Siksi on hankittava kunnon ammatti, äidinkielen opettaja, mikä saa hänen isänsä raivostumaan.

Tuuli on siis päätynyt Turkuun, missä hänen on tarkoitus auskultoida ja viimeistellä samalla gradu. Kirjeissään hän kuvaa elämää normaalikoulussa, yliopistolla ja värikkäässä ystäväpiirissä. Minun on helppo samaistua Tuulin hahmoon - hän kun aina sanoo ja tekee ennen kuin ajattelee. Hänellä on myös vilkas mielikuvitus, joka sekoittuu todellisiin tapahtumiin ja johtaa toinen toistaan huvittavimpiin kommelluksiin. Meno on kuin klassisista tyttökirjoista. Tuuli on romanttinen luonne, joka rakastuu helposti: teini-ikäisenä muun muassa Lorenzo de'Mediciin ja Goetheen ja sittemmin erinäisiin jokseenkin yhtä saavuttamattomiin miehiin.

Nyt Tuuli tuntuu 23-vuotiaana kauhean nuorelta elämänsä isojen päätösten äärellä, mutta toden totta, enpä ollut itsekään kuin 24-vuotias maisteriksi valmistuessani. Siitä tuntuu olevan jo ikuisuus.

60-luvun yliopistomaailma tuntuu aivan toisenlaiselta kuin oman aikani. Se vaikuttaa kankealta ja hierarkkiselta. Kaikkia ehdottomasti teititellään - auskultanttejakin kutsutaan maistereiksi, vaikkeivat he vielä ole valmistuneet. Talon tapa vaatii. Ohjaavat opettajat ovat tohtoreita tai ainakin rouvia. Kaikilla on vankka yleissivistys, klassikot on luettu ja niistä keskustellaan luontevasti. Toisaalta kirjallisuuden kaanon vaikuttaa kapeammalta kuin nykyään. Ero korkean ja matalan välillä on selvä, ja oppikoulun harjoitustunneilla kirjallisuudesta keskustellaan opettajan johdolla. Tuntisuunnitelmiin kirjoitetaan valmiiksi oppilaiden vastauksetkin.

Omilta kouluvuosiltani en muista, että luokassa olisi kertaakaan keskusteltu kirjallisuudesta. Tosin meidän luokkaamme olisi ollut jokseenkin mahdotonta saada keskustelemaan yhtään mistään. Kirjoja kyllä luettiin ja niistä kirjoitettiin essee toisensa jälkeen. Mitään tämänkaltaista ei kuitenkaan ollut edes lukiossa.

"Harmian seitsemännessä luetaan tätä nykyä Leinoa ja Saarikoskea, vertaillen.

Eilen siellä analysoitiin Koutaa. Ja ne kiistelivät ankarasti siitä, merkitäänkö tauluun ELÄMÄN TASO ja  ELÄMÄN ULKOPUOLELLA OLEVA TASO. Vai mahdollisesti IHMISEN TIEDOSSA OLEVA ja IHMISTIEDON ULKOPUOLELLE JÄÄVÄ TASO. Tähtioppilas Sauramo kertakaikkiaan kiihtyi, koska ei hyväksynyt ilmaisua TUNTEMATON MUOTO; hänen käsityksensä mukaan on mahdotonta puhua muodosta tuntemattomassa."

Kieltämättä Eeva Tenhusen kirjat muokkasivat aikanaan käsityksiäni sekä lukiossa että yliopistossa opiskelusta. Erityisesti lukio oli minulle pettymys, koska olisin juuri siinä iässä kaivannut korkealentoisia keskusteluja. Sitten vain opeteltiin "arvaamaan oikein ylioppilaskirjoituksissa", kuten viisas saksanopettajamme muotoili. Metafysiikalle ei juuri ollut sijaa.

Minua viehättää myös kohtaus, jossa Tuuli näpäyttää harjoitustunnin kritiikissä hävyttömästi tähtiauskua, josta toveripiirissä ei juuri pidetä.

"Nostin nokkani entistä pystympään ja sanoin väsähtäneen syvällisellä äänellä:

- Useimmat Bellmanin viisut ovat kaikkea muuta kuin hilpeitä kapakkaviisuja. Taustalla vaanii aina viikatemies. Vaikkapa Fredmanin 30. epistola. Miten se nyt alkaakaan? (Ja sitten - täysin häikäilemättömästi - päästelin suustani sen ainoan Bellman-sitaatin, jonka osasin ulkoa.)

Drick ur ditt glass - se, döden på dig väntar,
Slipar sitt svärd och vid din tröskel står!
Blif ej förskräckt: han blott på grafdörrn gläntar,
Slår den igen - kanske än på ett år.

Täydellinen menestys. Vilpittömän ihailevia katseita muilta kuulijoilta. Maisteri Alanne synkistyi ihan silmissä."

Tuulin Bellman-tuntemus on peräisin Maria Langin dekkarista Se döden på dig väntar, jossa runoa siteerataan...

Kuten Eeva Tenhusen dekkaritkin, Rakas perhe vilisee kaunokirjallisia viittauksia. Luin kirjan ensimmäisen kerran varsin nuorena, eikä intertekstuaalisuus haitannut silloinkaan yhtään, vaikka en useimpia viittauksia ymmärtänytkään. Nykyään ne tuottavat ihan erilaista oivaltamisen iloa. Olen romaanin ansiosta innostunut lukemaankin muun muassa edellä siteerattua Bellmania.

Rakas perhe on täydellinen viihderomaani, mutta samanaikaisesti se on sivistynyt ja ajatuksia kutkuttava, monitasoinen kertomus, jonka jaksaa lukea aina ja aina uudestaan.


Eeva Tenhunen: Rakas perhe (WSOY 1982)

Kaikkien aikojen suosikkiromaanini

Flunssa kaatoi kirjabloggaajan sängyn pohjalle. Mikäpä siis parempaa ajanvietettä kuin toteuttaa pitkään suunnittelemani bloggaus omista suosikkiromaaneistani. Osasta olen jo kirjoittanutkin (klikkaa kirjan nimeä, niin pääset bloggaukseen) ja lopuista pyrin saamaan aikaiseksi jonkinlaisen esittelyn jossain vaiheessa. Kirjat eivät ole listassa missään erityisessä järjestyksessä. Onkin ollut aina kauhean vaikea vastata kysymykseen, mikä on suosikkikirjani - niitä on niin monta!

Romaanit ovat erilaisia, mutta niitä yhdistää se, että olen lukenut ne kaikki moneen kertaan. Joihinkin palaan säännöllisesti joka vuosi. Olen lukenut paljon muitakin erittäin hyviä kirjoja, mutta useimmiten yksi lukeminen riittää. Joitakin kirjoja haluaa makustella kerta toisensa jälkeen - ehkä epäoleellisia tai tylsiä paikkoja yli hyppien. Niinhän voi tehdä, kun juoni on tiedossa.

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Umberto Eco: Foucault'n heiluri

Eeva Tenhunen: Nuku hyvin, Punahilkka, Hyvän tytön hautajaiset ja Rakas perhe

Jan Guillou: Varkaiden markkinat

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

Mary Elgin: Ylämaan laulu

James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

David Lodge: Mukava homma

Lisbeth Pahnke: Britta-sarja

Nan Inger: Piglet-trilogia

Anthony Buckeridge: Jennings-sarja

Hans Nicklisch: Isäpappa on yliveto


Astrid Lindgren: Yksityisetsivä Kalle Blomkvist ja Kalle mestarietsivä

En tietenkään voi vastata arvoisan lukijani puolesta, mitä tästä listasta tulee mieleen. Kertokoon hän itse. Minusta se paljastaa sen, kuinka epälooginen asia maku loppujen lopuksi on, jos sillä tarkoitetaan sitä, mistä oikeasti nauttii. Bourdieulaisessa mielessähän maku on pikemminkin sitä, mitä haluaa kertoa itsestään muille, mutta se on aivan eri asia.

Myötämielinen lukijani, onko Sinulla vastaavia ikisuosikkeja ja miksi juuri ne romaanit ovat niin ihania?

PÄIVITYS 15.7.2015: Poistin loppujenkin kirjojen lyhyet esittelyt. Tilalle tulee linkit varsinaisiin bloggauksiin sitä mukaa, kun saan ne kirjoitettua.

Onneks tänne saa tulla kännissä - tarinoita ammattikoulusta

Onneks tänne saa tulla kännissä piti olla novellikokoelma. Jos en olisi tiennyt sitä etukäteen, olisin pitänyt kirjaa ilman muuta romaanina. Vaikka teoksen tarinat ovat erillisiä ja toimivat toisistaan riippumatta, ne muodostavat myös yhtenäisen juonellisen kokonaisuuden.

Alaotsikko Tarinoita ammattikoulusta muistuttaa Janne Huilajan muutaman vuoden takaisesta armeija-aiheisesta novellikokoelmasta Epäkelpo aines (2011), josta pidin hyvin paljon. Huilajan teos oli lähinnä mielessä, kun tartuin kirjaan. Ammattikoulu ja armeija ovat yhtä lailla yhteisöjä, joista minulla ei ole kokemusta, ja kaunokirjallisuuden lukeminenhan on aina oiva tapa tutustua ennestään tuntemattomiin elämänalueisiin. Kirja ei kuitenkaan kerro tavallisesta ammattikoululuokasta vaan jo kovaa vauhtia syrjäytyvistä ongelmatapauksista. Ehkä alaotsikkokin johtaa siis hieman harhaan.

Kirjan päähenkilö on ammattikoulun sijaisopettaja Anni, joka opettaa vaille opiskelupaikkaa jääneille tarkoittua ammatinvalintaluokkaa ja kipuilee epäonnistuneessa avioliitossa. Ammatinvalintaluokan oppilaat ovat hyvin ongelmaisia. Osan kotiolot ovat hankalat, toiset käyttävät päihteitä, joillakin on mielenterveysongelmia. On maahanmuuttajanuoria, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa suomalaisesta yhteiskunnasta. Kaikesta huokuu näköalattomuus. Koulukin vaikuttaa luovuttaneen. Ammatinvalintaluokka on lähinnä säilytyspaikka. Samaa Annin opettajakollega sanoo koko ammattikoulusta. Uskooko kukaan, että luokan nuoret voisivat päästä eteenpäin elämässään? Jopa luokkatila on umpihomeessa, eikä sekään kiinnosta ketään.

Myös sijaisope Anni on eksyksissä omassa elämässään. Häneltä puuttuu osa pedagogisista opinnoista, joten oikeat opet eivät huoli häntä joukkoonsa. Suhde puolisoon on solmussa, ja Anni etsii rakkautta muiden miesten seurasta. Työpaikan lohduton tunnelmakin masentaa. Anni pääsee lopulta opettamaan ammattinvalintaluokan lisäksi toisessa koulutusohjelmassa, mutta sielläpä vasta onkin "haasteita". Oikeastaan hän haaveilee jatko-opinnoista (hulluja on monenlaisia), mutta jo entiseksi osoittautunut aviomies vaatii häntä tekemään "tuottavaa työtä". Minusta Anni vaikuttaa hyvältä kasvattajalta - hän jaksaa nähdä ihmisen vaikeissakin oppilaissaan.

Novellikokoelmana (tai romaanina) teos ei ole kovin ihmeellinen. Henkilöt ovat sangen yksiulotteisia, varsinkin oppilaat. Enemmän paikallaan kirja on hätähuutona maamme syrjäytyneen nuorison puolesta. Se on masentava tarina kaikkein huonoimmassa asemassa olevien ihmisten elämästä ja koulun voimattomuudesta heidän ongelmiensa edessä.


Minna Finstad ja Sari Salminen: Onneks tänne saa tulla kännissä - tarinoita ammattikoulusta (Nordbooks 2015)

Muistelmia yläluokan elämästä - Alice Rosenlew ja Karin Ehrnrooth

Siniveristen naisten elämään kuuluu vallihaudan ympäröimiä linnoja ja kansainvälinen ystäväpiiri, mutta myös kiellettyjä tunteita ja vaikeita kokemuksia.

Kevään teema tässä blogissa on ilmeisesti ruotsinkielinen kirjallisuus. Nytkin kirjastosta tarttui sattumalta mukaan kaksi kirjaa, joille yhteistä on ruotsinkieliseen yläluokkaan kuuluva nainen muistelemassa elämäänsä. Alice Rosenlewista kertova kirja Alice on perinteisempi muistelmateos, Karin Ehrnroothin Vinoon varttunut tyttö puolestaan kirjailijan omiin kokemuksiin perustuva romaani, jossa menneisyyden tapahtumia ilmeisesti käsitellään vapaammin.

Alice Rosenlew on varmasti useimmille, minullekin, ennestään tuntematon henkilö. Miksi muistelmat on julkaistu? Jotta nuoremmat polvet saisivat tietää, millaista elämä oli ennen, kirjassa perustellaan. Rosenlew oli kosmopoliitti, joka ehti nähdä ja kokea henkilökohtaisesti suuren osan 1900-luvun alkupuolen mullistuksista ja "eilispäivän maailmasta" (vrt. Zweig, johon luultavasti vielä palaan blogissa). Hän liikkui sujuvasti taiteilijapiireissä ja näki muun muassa natsien valtaannousun. Kirjaa ahmii kuin parastakin jännäriä.

Myös taiteilija Karin Ehrnrooth lienee suurelle yleisölle tuntamaton, mutta hänen isänsä tietävät kaikki. Kenraali Adolf Ehrnroothista tuli sodanjälkeisinä vuosikymmeninä suomalaisen isänmaallisuuden symboli. Isä omistautui isänmaalle ja sotatovereille perheensä kustannuksella. Muutenkaan ei ollut helppoa olla kuuluisan isän tytär, koska pieninkin hölmöily tulkittiin koko perheen häpäisemiseksi.

Kumpikin kirja kertoo siis yläluokan elämästä yhden naisen ja hänen perheensä kokemusten kautta. Maailma ympärillä muuttuu. Aikakausikin on eri. Alice Rosenlewin muistelmat alkavat hänen lapsuutensa keväisestä Pietarista ajalta ennen vallankumousta. Vaikka Rosenlew eli vanhaksi, toisen maailmansodan jälkeistä aikaa kirjassa ei pahemmin käsitellä. Myöhemmistäkin vuosista olisi ollut kiintoisaa lukea - kuinka vanheneva kosmopoliitti koki nopeasti muuttuvan yhteiskunnan sodanjälkeisessä Suomessa? Karin Ehrnrooth puolestaan on syntynytkin sodan jälkeen. Hänen tarinansa alkaa siitä, mihin Rosenlewin muistelmat päättyvät.

Alice Graf syntyy Pietarissa suomalaisen aatelisnaisen ja balttiansaksalainen insinöörin lapseksi. Vaikka häntä myöhemmin pidetään suomenruotsalaisena, hänen todellinen äidinkielensä on saksa, jonka lisäksi hän puhuu venäjää. Ruotsia tai suomea hän ei koskaan opi täydellisesti. Vallankumouksen jälkeen hän asuu Saksassa ja Englannissa. Ensimmäisen avioliittonsa päätyttyä hän tutustuu suomenruotsalaisen teollisuussuvun jäseneen Nils Rosenlewiin, jonka kanssa hän muuttaa ensin Poriin, sitten Tukholmaan ja lopulta takaisin Saksaan. Tarinasta tulee mieleen virsi 365: Maailmassa vieraassa he ovat muukalaiset. Ei kaupunkia pysyvää vaan vaivaa, koti-ikävää on heillä matkallansa. Kaupunkia pysyvää ei tosiaan Alicelle suotu, mutta hän ei valita. Hieno nainen osaa luopua tyylikkäästi ja sopeutua uusiin olosuhteisiin.

Vinoon varttuneessa tytössä yläluokkaisuus näyttäytyy sangen kielteisessä valossa. Karin saa vanhempiensa mielestä hyvän kasvatuksen, mutta lapsen näkökulmasta se tarkoittaa sitä, että hänen on piilotettava tunteensa ja tarpeensa. Yläluokan tytön pitää olla hillitty, hallittu ja tukahdutettu. Hän janoaa hellyyttä vanhemmiltaan, mutta sen sijaan hän saa moitteita. Tyttö kokee, että hänet suljetaan perheyhteisön ulkopuolelle. Hän alkaa tuntea olevansa aivan vääränlainen, mihin kirjan ruotsinkielinen nimi Flickan som blev fel viittaa. Suomenkielisen nimen perusteella arvelin, että Karin olisi lesbo, mutta siitä ei ole kyse. Hänen kasvatuksensa ei vain anna järin hyviä eväitä nykymaailmassa pärjäämiseen.

Kirjassa keskeistä on Karinin hankalta äitisuhde. Äiti on tanskalainen kreivitär, joka on palvellut Tanskan kuningattaren hovinaisena. Hän on tunnekylmä ja itsekäs ihminen eikä pysty osoittamaan rakkautta lapsilleen. Äitikin on kuitenkin oman kasvatuksensa uhri. Hänen itsekontrollinsa onnistuu vain ulkoisesti paremmin kuin Karinin, joka syöksyy itsetuhoiseen anoreksiaan pyrkiessään pitämään itsensä kurissa. Äiti on viettänyt lapsuutensa oikeassa linnassa, jota ympäröi vallihauta, mutta sukupuolensa vuoksi hän ei voi periä rakasta linnaansa, vaan lopulta suku menettää sen. Ennen sitä pohditaan muun muassa, voisiko Karinin perhe luopua pikkuveljestä, jotta linna saisi miespuolisen perijän. Kuulostaa aivan kauhealta. Onneksi aika harvalla perheellä on tällaisia linnaongelmia. Isää Karin rakastaa ja palvoo. Lopulta hän saakin rakennettua isänsä kanssa uudenlaisen suhteen ennen tämä kuolemaa.

Alice Rosenlew puolestaan kertoo perheestään lämpimämpään sävyyn. Ehkä tuolloin ei ollut tapanakaan tehdä kielletyistä tunteista selkoa julkisesti. Joka tapauksessa hän muun muassa laittaa lapsensa Steiner-kouluun, koska kokee sen tukevan lapsen tasapainoista kasvua paremmin kuin tavallisen koulun. Yläluokkaisuus ei siis velvoita tunnekylmään kasvatukseen. (Tosin lastenkin näkökulma asiaan olisi ollut mielenkiintoinen - matkusteleehan Alice pitkiä aikoja pitkin Eurooppaa ilman lapsiaan, jotka on jätetty hoitajien huolehdittavaksi.)

Kumpikin kirja kertoo perheestä, jonka arjessa puhutaan vähintään neljää kieltä. Kaikilla on sukulaisia ja ystäviä kotimaan ulkopuolella ja monesti on epäselvää, mikä on kotimaa. Kertomukset herättävät miettimään, mitä suomalaisuus tai kansalaisuus ylipäätään tarkoittaa. Tämä on erityisen mielenkiintoista, kun ottaa huomioon, millainen on kenraali Ehrnroothin asema suomalaisen isänmaallisuuden symbolina. Hänen isänmaallisuutensa ei sulkenut pois kansainvälisyyttä. Monelle niin eilispäivän kuin nykypäivänkin maailmassa jokin aivan muu ryhmä on tärkeämpi samaistumisen kohde kuin suhteellisen sattumanvarainen kansa. Olen itsekin pohtinut monesti, kuinka omalle suvulleni olisi käynyt, jos Ruotsi ei olisi menettänyt Suomea 1809 rauhassa. Silloinhan suurin osa Karjalasta kuului Venäjälle. Jos tätä niin sanottua Vanhaa Suomea ei olisi liitetty suurruhtinaskuntaan, se olisi irtautunut muun Suomen kohtaloista ja kansallinen herätys olisi luultavasti tuottanut siellä esimerkiksi karjalaisen identiteetin, ei suomalaista.

Vinoon varttunut tyttö näkyy pikaisen googlailun perusteella herättäneen huomiota blogistaniassa ilmestymisensä aikoihin. Hienoja kirjoituksia siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Järjellä ja tunteella, Kirjava kammari ja Jokke.


Johan Standertskjöld: Alice - Alice Rosenlews memoarer (Söderströms 1976)

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö (Gummerus 2011), alunp. Flickan som blev fel, suom. Riie Heikkilä ja Karin Ehrnrooth

Lucky Luke ja maailmojen kohtaaminen

Mistäpä irtoaisi enemmän huumoria kuin kulttuurieroista - etenkin toistensa tavoista ja maailmankuvasta täysin tietämättömien ihmisten yrityksistä kommunikoida? Lucky Luke -sarjakuvatkin pyrkivät naurattamaan tällaisilla tarinoilla.  Olen lueskellut kahta lapsuudesta tuttua suosikkialbumia, Arkajalkaa ja Mustia kukkuloita. Kummassakin revitellään villin lännen ja 1800-luvun europpalaisen yläluokan kulttuurien eroavaisuuksilla.

Arkajalka kertoo biisonionnettomuudessa surmansa saaneen villin lännen karjatilallisen perillisestä, joka saapuu Englannista ottamaan tilan haltuunsa. Seudulla on tapana koetella mitä erilaisimmilla tavoilla vasta saapuneita uudisasukkaita, arkajalkoja. Kiusaajille tilanne on tavallistakin herkullisempi, koska nuori Waldo Badmington nousee junasta hännystakissa ja silinterissä kävelykeppi kädessään ja on siis äärimmäisen erilainen kuin villin lännen miehet. Hän kuitenkin suhtautuu kaikkiin temppuihin kohteliaan välinpitämättömästi. Koska arkajalka ei säikähdä tai muutenkaan näytä mitään inhimillisiä tunteita, paikalliset kyllästyvät pian. Ongelmat eivät kuitenkaan lopu, vaan konflikti paikallisten kanssa kärjistyy oikeudenkäyntiin, jossa Waldo tuomitaan syyttömänä hirtettäväksi. Hän suhtautuu epäoikeudenmukaiseen tuomioonkin niin pelottomasti ja arvokkaasti, että viimeistään siinä vaiheessa hän voittaa puolelleen paikallisen väestön kunnioituksen. Lopussa Lucky Luke toki pelastaa Waldon ja oikeat konnat saavat ansaitsemansa rangaistuksen.

Mustissa kukkuloissa tuulahduksen toiseutta villiin länteen tuo tutkijanelikko, jonka oppaana Lucky Luke toimii. Tarkoituksena on selvittää Mustina kukkuloina tunnetun alueen soveltuvuutta Yhdysvaltain kolonisaatioon. Tarinassa on paljonkin ironiaa. Tutkijat esiintyvät alkuperäiskansojen ystävinä, mutta heidän toimintansa johtaa lopulta niiden asuinalueiden valtaamiseen, kuten arkkikonna itse asiassa ennustaa. Monilla tieteenaloilla on todellisuudessakin historiallinen taakkansa kannettavanaan.

Tutkijana minua viehättää suuresti kyseisen sarjakuva-albumin tiedemiehistä maalaama kuva. Yliopistolaiset esitetään ihan omana rotunaan, täysin arkitodellisuudesta vieraantuneena mutta hyväntahtoisena ja uteliaana väkenä, jonka mielenkiinnon kohteita muut eivät juuri pysty ymmärtämään. En väitä, etteivätkö ainakin jotkut yliopistolaiset olisi vielä nykyäänkin sellaisia. Wienin yliopistossa opiskellut tohtori Gustav Frankenbaum jopa vaivuttaa kalliolla vaanivan roiston uneen esitelmällään, jota kollegat pitävät tietenkin tavattoman kiintoisana. Mitkään arkielämän vastukset eivät saa yliopistomiesten hyväntahtoista mutta sangen teoreettista uteliaisuutta sammumaan. Mistään matkan vaaroista he eivät tunnu olevan tietoisia.

Arkajalan Waldon tavoin myös Mustien kukkuloiden tutkijanelikko tuo mukanaan oman tapakulttuurinsa ja arvonsa, jotka eroavat räikeästi paikallisista tottumuksista. Waldon tyyneys kuolemankin edessä tuntuu lukijasta jopa hiukan vastenmieliseltä. Voi vain kuvitella, millainen kasvatus tarvitaan äärimmäiseen itsehillintään ja tunteiden kieltämiseen. Sen sijaan tiedemiesten tavat tuntuvat vain herttaisilta. Hekin selviävät konflikteista voittajina menettämättä malttiaan. Parhaiten tämä käy ilmi kohtauksessa, jossa palkkatappaja tönäisee kapakassa tohtori Frankenbaumia tarkoituksenaan ampua tämä kaksintaisteluissa (kuva alla, pahoittelen kehnoa laatua). Mutta Frankenbaum pelaakin omilla säännöillään, jotka ovat peräisin Wienin yläluokalta. Hän ilmoittaa, että hänellä on loukattuna osapuolena oikeus valita aseet. Yllättäen kapakan asiakaskunta kääntyy hänen puolelleen - taatusti tietämättöminä wieniläisistä kaksintaistelusäännöistä. Roisto joutuu yllättävään tilanteeseen, kun revolverien sijaan kaksintaistelu käydään floreteilla. Tohtori paljastuu eteväksi miekkailijaksi ja voittaa.

Siirtomaissa erilaiset ihmisryhmät ovat kohdanneet. (Jollain antropologian kurssilla joskus opetettiin, että kulttuurit ovat abstraktioita eivätkä ne kohtaa tai tee muutenkaan mitään. Ihmiset kohtaavat, eivät kulttuurit.) Varmasti kaikenlaisia konflikteja on sattunut. Lucky Lukessa kulttuurierot esitetään varsin hyväntahtoisessa valossa. Roistot eivät niitä ymmärrä, mutta muuten eri kulttuureissa elävien, toisiinsa ymmärtäväisesti suhtautuvien ihmisten vuorovaikutus koituu kaikkien hyödyksi. Se sanoma tuntuu tuoreelta edelleen.


Morris & Goscinny: 

Mustat kukkulat, alunp. Les collines noires (1971), suom. Juhani Härmä
Arkajalka, alunp. Le pied tendre (1968), suom. Annukka Kolehmainen

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

Torppa on saaren pienin, ja siksi sen nimi on Kuningas. Torpan vanhin tytär on nimeltään Anna. Hän on lapsena isänsä lemmikki, mutta isä kuolee tapaturmaisesti tytön ollessa neljävuotias. Isättömän perheen elo on ankaraa ulkosaaristossa maailmansotien välisenä aikana, mutta Anna saa kokea enemmän onnea ja enemmän murhetta kuin useimmat kylän asukkaat. Elämä kuljettaa häntä Kökarin saarelta niin Ruotsiin kuin manner-Suomeenkin, mutta koti on kuitenkin torpassa puuttomalla saarella.

Viime vuonna ilmestynyt Kuninkaan Anna sisältää päivitettynä suomennoksena Ulla-Lena Lundbergin varhaistuotantoon kuuluvat romaanit Kuninkaan Anna (1983, alunp. Kungens Anna 1982) ja Kökarin Anna (1985, alunp. Ingens Anna 1984). Kirjoista tuleekin yhtenäinen tarina naisen elämästä. Se yltää Suomen itsenäisyyden alkuvuosista suunnilleen romaanien kirjoittamisajankohtaan. Raskaasta ja vaarallisesta kalastajanelämästä päädytään hyvinvointivaltion kulta-aikaan.

Romaanien juonesta on vaikea sanoa mitään paljastamatta halukkaalle lukijalle liikaa. Joka tapauksessa voisi ajatella tarinan jatkavan Edith Södergran -päivityksessä käsittelemääni onnen etsinnän teemaa. Ihminen haluaa olla onnellinen ja löytää elämälleen merkityksen, mutta entäs jos mitään onnea tai merkitystä ei löydykään? Niin käy monelle. Joskus onnea on vain tuskan poissaolo ja aivan pienistä asioista tulee merkityksellisiä. Kirja ei ole mitenkään kevyttä luettavaa, ja siinä suhtaudutaan ihmiskohtaloihin aivan eri tavalla kuin jossain naisille suunnatussa hömppäkirjallisuudessa. Naiskirjallisuutta tämä on kuitenkin omalla tavallaan - sukupuoli määrittää kaikkia romaanin henkilöitä, ja naisille onnen etsinnän kehys on aivan erilainen kuin miehille. Sama pätee yhteiskuntaluokkaan. Mitään paatosta kirjassa ei kuitenkaan ole, vaan Lundberg sallii lukijan tehdä omat johtopäätöksensä.

Onnen ja sen puutteen lisäksi kirjassa kuvataan oivalla tavalla vanhenemista ja tietysti pieniä yhteisöjä ennen sotia ja jälleenrakennuksen aikana. Erityisen mielenkiintoista on tietenkin ahvenanmaalaisen kalastajakylän ja sen eloisten ja puheliaiden asukkaiden kuvaus, mutta myös sota-aikaa ja jälleenrakennusta käsitellään vähän eri tavalla kuin monesti historiallisissa romaaneissa. Ruotsissa asuvat sukulaiset pitävät kahvissa, ja Ahvenanmaatahan kurjuus ei edes kosketa yhtä ankarasti kuin manner-Suomea. Tärkeää romaanin henkilöille on muun muassa laulaminen. Kuoroilla riittää keikkaa, koska sankarihautajaisia on vähän väliä. Myös muissa elämän kohtaloissa laulaminen antaa voimia.

Kuninkaan Annassa on vähemmän filosofista lörpöttelyä kuin merenkulkutrilogiassa. Se ei  ole aivan yhtä kiinteä tarina kuin myöhempi mestariteos Jää. Jotkut kohtaukset ovat hieman liian moderneja ollakseen täysin uskottavia. Tämä näkyy muun muassa tietyissä sanavalinnoissa. Silti pidin kirjasta todella paljon - erinomaisen lukemisen arvoinen, kaunis romaani.


Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna (Gummerus 2014)
(Suom. Kaija Kauppi ja Juhani Lindholm)