Kirja, joka jäi kesken

Mielestäni siihen vaaditaan aika paljon, että jätän jonkin teoksen kesken. Kyllähän minä kahlasin läpi viimeisen Twilight-sarjan kirjankin, vaikka kyseisessä teoksessa on 754 sivua, eikä sen juonessa oikeastaan päätä eikä häntää. Viimeisin kirja, jonka jätin kesken, oli Jack Kerouacin Matkalla, koska sen lukeminen osoittautui hirveän raskaaksi kappalejaottomasta tekstistä ja vähän sekavasta ajatusvirrasta johtuen. Matkalla kuuluu kuitenkin kaikesta huolimatta klassikkoteoksiin, jotka haluan lukea (ja onhan se TBR100-listallanikin), joten ehkä sen aika on vain vähän myöhemmin.

Joyce Carol Oatesin Sisareni, rakkaani -teoksessa on jotain samaa kuin Kerouacin kirjassa. Oatesin kirja on mielestäni kuitenkin jopa enemmän (jos vain mahdollista) sekavampi, minkä toki pystyy ymmärtämään, kun tarinan kertojana toimii huumeriippuvainen ja mielenterveyshäiriöinen henkilö. Juuri sen vuoksi, että Oates on panostanut kirjan kerrontaan, tehnyt vuorosanoista ja ajatuksista kyseisen henkilön näköisiä, on hänen teostensa hahmoihin helppo samaistua. Tämän huomasin jo Kosto: rakkaustarinassa. Kuitenkin ajasta ja päämäärästä toiseen hyppelehtivät ajatukset, lähes joka sivulla toistuvat alaviitteet sekä jatkuva lainausmerkkien, ynnä muiden merkkien käyttö tekevät tekstistä erittäin epäselvän ja vaikean lukea. 

Jos Kosto: rakkaustarina olisikin voinut olla vähän pidempi, on Sisareni, rakkaani mielestäni auttamatta aivan liian pitkä. Kirjassa on sivuja 727, mutta minä joka olen "vasta" sivulla 270, en ymmärrä, kuinka tarina voisi jatkua vielä 450 sivua. Jo tähän mennessä tarina tuntuu vetämättömältä ja asioiden toistolta. Rampiken perheen sisäiset ongelmat olisi voitu kuvata mielestäni vähemmälläkin sivumäärällä. Ainoa asia, joka minua kiinnostaa, on Bliss Rampiken selvittämätön murha. Kuitenkin jäljellä oleva sivumäärä tuntuu mahdottomalta tehtävältä, jotta saisin murhaajan selville.

Sisareni, rakkaani jää siis mitä luultavammin kesken tällä kertaa. Ehkä ajankohta ei ollut oikea, ehkä kirja oli iltalukemisena vähän liian haastava, kuka tietää. Ehkä tämä ei vain ole minun teokseni. Ei tämä takapakki kuitenkaan estä minua tarttumasta muihin Oatesin kirjoihin, ja voihan olla, että tulevaisuudessa kokeilen tätäkin teosta uudelleen.

Ihastuttava kirjallisuushaaste

Muutamia maaliskuun kirjahankintoja

Pihi nainen muisti minua kirjallisuushaasteella. Kiitos paljon! Vastailen tällaisiin kyselyihin aina hyvin mielelläni.

1. Mikä kirja olisi juuri nyt paras kuvaamaan sinun elämääsi?

Juha Vuorisen Ahdistus ainakin nimensä puolesta. Sellainen pääsykoeahdistus täällä meneillään, että...

2. Luetko runoja?

En. Pitäisi kyllä petrata niiden suhteen. Kuvittelen vähän sokeasti, että ne ovat kuitenkin liian vaikeaselkoisia minulle.

3. Käytkö kirjallisuustapahtumissa?

Valitettavan vähän. Kyllähän täälläkin järjestetään pienimuotoiset (koko ajan kasvavat tosin) kirjamessut kerran vuodessa, ja niillä olen muutaman kerran käynyt.

4. Mistä kirjasta toivoisit tehtävän elokuvan?

Mm. Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjosta, Ylpeyden ja ennakkoluulon zombiversiosta (vaikken itse kirjasta niin välittänytkään), Mielensäpahoittajasta, Vadelmavenepakolaisesta.

5. Minkä klassikon olet aina halunnut lukea muttet ole (vielä) saanut aikaiseksi?

Näin yhden mainitakseni J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta. Olen minä sitä ainakin kymmenen kertaa aloittanut, ja kerran päässyt jopa puoliväliin saakka. Tosin siitäkin on aikaa varmaan lähemmäs 8 vuotta, joten joudun aloittamaan jälleen alusta. Periksi en anna!

6. Onko sinulla jokin lempikirja jota et ikinä kehtaa kysyttäessä (paitsi tietysti nyt) paljastaa?

Kyllähän minä kirjahyllyni ihan julkisesti olen esitellyt kaikkine "noloinekin" kirjoineen. Jos jotain täytyy nyt sanoa, niin chick lit -kirjojen lukemisen tunnustaminen on minulle aina vähän vaikeaa. Vaikka viihdyttäviä hyvän mielen kirjojahan ne yleensä ovat, ja varsinkin Sophie Kinsellasta pidän paljon. :)

7. Kenet kirjailijan haluaisit tavata?

Roald Dahlin! Elävistä vaikka Joanne Harrisin ja Irvine Welshin.

8. Kenet romaanihenkilön haluaisit tavata?

Muun muassa Peppi Pitkätossun, Hercule Poirotin, Mielensäpahoittajan, Willy Wonkan... Näitä on ihan mielettömästi.

9. Kuka on mielestäsi kiinnostavin kirjailija (vaikket välttämättä hänen kirjoista pitäisikään)?

John Irving tai Irvine Welsh.

10. Minkä kirjan ostit viimeksi?

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät.

11. Mitä luet juuri nyt?

Pääsykoekirjat, Joyce Carol Oatesin Sisareni, rakkaani sekä John Irvingin Neljäs käsi.

Laitan haasteen menemään eteenpäin vaikka näihin blogeihin (mikään pakko ei tietenkään ole vastailla):

Uppoa hetkeen
La petite lectrice
Kaleidoscope
Kannesta kanteen

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun yöllä oli tullut lunta. Millä minä sen autotallin edustan lapioin, kun lonkka kolisee. Naapuripitäjään on avattu uusi pankkikonttori, siellä pitäisi olla yhdeltätoista, mutta ehdinkö? Kyllä en."

Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja on yrmy 80-vuotias mies, jonka mielestä ennen kaikki oli paremmin, eikä nykyään osata tehdä mitään oikein. Jahtimakkaran koostumus on muutettu, Arvi Lind poistuu studiosta, eikä enää äänestetä kansakoululla vaan kirkolla. Varsinaista päänvaivaa aiheuttaa oma poika, joka huolehtii liikaa, heittää vanhat ruuat jääkaapista roskiin ja vielä kehtaa kutsua perheensä luokse joulua viettämään.

Mielensäpahoittaja koostuu lyhyistä, muutaman sivun pituisista luvuista, joissa keskitytään pääasiassa aina yhteen päähenkilön mielen pahoittaneeseen asiaan. Mielensäpahoittaja valittaa ja lievästi sanottuna liioitteleekin monia asioita, mutta kaiken valituksen keskeltä löytyy myös paikkansa pitäviä huomautuksia.  Olen samaa mieltä päähenkilön kanssa muun muassa siitä, että monissa asioissa voitaisiin ottaa mallia entisaikojen yksinkertaisista ratkaisuista ilman, että lähdetään miettimään liian monimutkaisia vaihtoehtoja.

Alussa meinasin minäkin tosin mieleni pahoittaa, sillä en saanut kirjasta minkäänlaista otetta. Päähenkilössä ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta tuntui, etten päässyt kunnolla sisään hänen elämäänsä. Tarinan kuluessa ymmärsin syyn tähän: lyhyiden lukujen takia pystyin lukemaan aina luvun sieltä täältä, enkä kaikkea putkeen. Kirjan loppupuolella aloin lukea mielensäpahoituksia taukoja pitämättä, minkä seurauksena pääsin tarinaan paremmin mukaan. Jos jotain täytyisi siis tästä kirjasta kritisoida, niin lyhyitä lukuja. Olisin nimittäin mielelläni syventynyt tarkemminkin päähenkilön elämään.

Mielensäpahoittaja on hyvän mielen kirja, joka ottaa kantaa, naurattaa ja vähän myös itkettää (ainakin minua). Päähenkilö on kaikessa vastentahtoisuudessaan inhimillinen ja realistinen hahmo, jonka kovahkon pinnan alla sykkii lämmin sydän. Loppujen lopuksi ehdottomasti yksi parhaimmista lukemistani kotimaisista teoksista.

*

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
WSOY, 2010
130s.
  

Mielensäpahoittaja on muuten 12. lukemani kirja TBR100-listalta, joka löytyy nyt myös blogin yläpalkista.

Roald Dahl: Kekseliäs kettu

Roald Dahlin Kekseliäs kettu taitaa olla ainoita miehen suomennettuja lastenkirjoja, joita en tullut pienenä lukeneeksi. Jos totta puhutaan, eläimet satujen päähahmoina tuntuvat minusta nykyään jo kovin kuluneilta, vaikka ne vielä kirjan ilmestymisvuonna 1970 eivät sitä olisikaan olleet. Samalla kirjastokäynnillä, jolla nappasin mukaani Muumit ja suuren tuhotulvan, päätin kuitenkin lainata myös Kekseliään ketun nopeaksi välipalalukemiseksi pääsykoekirjojen välillä.

Kekseliäs kettu kertoo kettuperheestä, joka on tottunut tulemaan toimeen isäketun kylästä varastamilla paistetuilla hanhilla, lihakyljyksillä sekä kanoilla. Varastelun kohteeksi joutuneet kolme miestä, Pösö, Pärskä ja Papu, eivät kuitenkaan katso hyvällä ketun toimia ja päättävät kostaa. Kettuperhe joutuu pakenemaan syvälle maan alle, missä he kohtaavat niin nälänhädän kuin muut kostotoimien tieltä paenneet eläimet. Onneksi isäketulla on kuitenkin suunnitelma ryökäleiden voittamiseksi.

Roald Dahl ei minun kohdallani ole vielä koskaan tuottanut suurta pettymystä, eikä niin käynyt tälläkään kertaa. Kekseliäs kettu oli kuitenkin selvästi vähemmän mielenkiintoisempi, kuin muut mieheltä lukemani teokset. Tarina on oikeastaan aika yksinkertainen, mikä on toki ymmärrettävää, sillä kyseessä on lastenkirja. Kuitenkin odotin teokselta hieman enemmän, sillä nyt tuntui, että kirja eteni ainoastaan muutaman aineksen varassa.

Taattua Dahlmaisuutta teoksesta löytyy tietenkin. Maajussit ovat hulvattoman traagisia hahmoja kummallisine ulkonäköineen ja piinttyneine tapoineen. Isäkettu puolestaan on kettujen kunkku oveluudessaan. Kirja on selvästi pienemmille lukijoille suunnattu, mutta myös vanhempi lukija löytää kirjasta varmasti merkityksiä, joita pienet eivät välttämättä vielä ymmärrä. Mäyrä esimerkiksi leveilee omenaviinin sopivan erityisen hyvin mäyrille, he juovat sitä ison lasillisen jopa neljä kertaa päivässä! Myös varastelusta ja tappamisesta puhutaan, ja eräs hännänmenetyskohta tuntui jopa minusta hieman väkivaltaiselta.

Kuten muut lukemani Dahlin lastenkirjat, on myös tämän kuvittanut mahtavasti Quentin Blake. En osaisi kuvitellakaan ketään toista kuvittamaan Dahlin kirjoja, niin hyvin teksti ja kuvat sopivat yhteen. Näin vanhemmiten ja tarkemmin tarkasteltuna kuvat näyttävät minusta vähän irvokkailta, jollain tavalla pelottaviltakin, mutta sehän toisaalta sopii Dahlin mustaan kirjoitustyyliin. En minä pienempänä valittanut, enkä valita nytkään!

Quentin Blaken kuvitusta

Vaikka teoksessa muutama raaka kohta onkin, eikä tulevaisuus välttämättä kettupesueen ja muiden eläinten selviytymisen kannalta ensin näytä valoisalta, ei kirjan yleistunnelma ole kuitenkaan masentunut tai lohduton. Kettuperhe jaksaa epäonnesta huolimatta kannustaa toisiaan ja muita eläimiä, ja osoittaa rakkauttaan vilpittömästi. Kekseliäs kettu sisältääkin nokkelia tapahtumia varustettuna suurella sydämellä ja pienellä pilkahduksella kuuluisaa mustaa huumoria. Dahlin paras tämä ei kuitenkaan missään nimessä ole.

*

Roald Dahl: Kekseliäs kettu (alkup. Fantastic Mr Fox, 1970)
Suomentanut: Panu Pekkanen
WSOY, 1999
81s.

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

Vaikka olen sukupolvea, jolle muumit ovat hyvin tuttuja, en ole koskaan aikaisemmin lukenut yhtäkään Muumi-kirjaa tai Muumi-sarjakuvaa, vaan tietoni noista pikkupeikoista perustuvat ainoastaan tv-animaatioon. Kirjastossa vieraillessani päätin, että on vihdoin aika täyttää muumityhjiö, ja lainasin Tove Janssonin ensimmäisen muumikirjan, Muumit ja suuri tuhotulva.

Muumit ja suuri tuhotulva seuraa Muumimamman ja Muumipeikon retkeä kadonneen Muumipapan löytämiseksi. Matkan varrella muumit törmäävät moniin seikkailuihin ja kummallisiin otuksiin. Lisäksi kirjassa tutustutaan ensimmäistä kertaa moneen tv-sarjastakin tuttuun hahmoon, kuten Nipsuun, Hemuliin sekä Hattivatteihin. Myös Nuuskamuikkunen ja Niisku mainitaan ohimennen.

Tarina on kuvitettu Tove Janssonin omilla piirroksilla. Nämä alkuperäiset muumit näyttävät jokseenkin erilaisilta tv-animaatioon verrattuna, vaikka tunnistettaviakin piirteitä löytää helposti. Piirrosjälki on mielestäni aika synkkää, mutta tietyllä tapaa myös kovin ihastuttavaa ja humoristista. Jansson mainitseekin kirjan alussa, että ajatus muumeista syntyi hänen omista pilapiirrustuksistaan.

Tove Janssonin muumikuvitusta

Tv-animaatioon verrattuna muumihahmojen luonteenpiirteissäkin on joitain eroavaisuuksia. Nipsun aarteenkeräilijäluonteen ja pelkurimaisuuden tunnistaa helposti, samoin kuin Muumipapan seikkailunhaluisuuden. Myös nopeasti mainittu Hemuli on oma turhamainen keräilijäitsensä. Muumimamman olen kuitenkin tottunut näkemään lempeänä hahmona, joka ei koskaan suutu. Muumit ja suuri tuhotulva näyttää kuitenkin Mammasta senkin puolen, joka tiuskii ja on äkäinen, vaikka taustalla piileekin tuttu äidillinen lempeys ja huolehtivaisuus.

Mielestäni kirja on hyvin lastenkirjamainen, joksi se on määriteltykin, nopeasti vaihtuvine tapahtumineen ja opetuksineen ("Nyt jalkasi ovat ihan märät. Sinä varmasti vilustut."). Kuitenkin silloin tällöin esiin ponnahtelee myös vähän vanhemmille lukijoille tarkoitettuja aiheita, kuten parisuhteen vaikeudet ja huoli toisen menettämisestä. Yleisestikin pitäisin kirjaa vähän vanhemmalle yleisölle tarkoitetulta kuin tv-sarja. 

Tove Janssonin muumikuvitusta

Kokonaisuutena pidin Muumeista ja suuresta tuhotulvasta paljon. Ihastuttava ja nopeasti luettava teos. Jopa minä aikuisena lukijana jouduin vähän jännittämään, kuinka muumeille käy, ja että löytyykö Pappa lopulta.

*

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva (alkup. Småtrollen och den stora översvämningen, 1945)

Suomentanut: Jaakko Anhava

WSOY, 1991 (kuvassa näkyvä teos 1992)

54s.

Petteri Hannila: Kaukamoinen

Kuva sekä lisää tietoa kirjasta löytyy täältä: http://www.kaukamoinen.fi/

Suomalainen fantasiakirjallisuus ei välttämättä ole lajityyppi, josta ensimmäisenä valitsisin kirjan luettavakseni. Koska haluan kuitenkin päästä eroon ennakkoluuloistani tietynlaista kirjallisuutta kohtaan ja tutustua muutenkin enemmän kotimaisiin teoksiin ja kirjailijoihin, olin iloinen saadessani luettavakseni Petteri Hannilan fantasiateoksen Kaukamoinen.

Hannilan teos kertoo Kainun kansaan kuuluvasta Vierrasta, mustatukkaisesta omantienkulkijasta, jota Kaukamoiseksikin kutsutaan. Tarina alkaa Vierran ja tämän samanikäisen serkun aikuistumisriitistä, jossa punnitaan kummankin nuoren naisen valmius aikuisten heimolaisten joukkoon astumisesta Ensimmäisen Äidin edessä. Ensimmäisen Äidin tapaamisesta lähtien Vierran elämä tuntuu etenevän epäonnisesta tapahtumasta toiseen, mutta vaikka vuodet tulevat vastaan rankkoina, ei sinnikäs päähenkilö anna periksi.

Teoksen alkupuolella tarina etenee mielestäni vähän hitaanpuoleisesti, ja joudun myös yhtymään Morren lausahduksiin kerrontatyylin naiiviudesta, joka välillä tuntuu aliarvioivan aikuista lukijaansa. Lukemisen edetessä juoni kuitenkin tempaa mukaansa, eikä pikkuvirheillä ole enää suurta merkitystä. Osa tapahtumista esitetään hyvin raakoina, melkein eläimellisinä, mutta mielestäni ne ovat mielenkiintoinen sekä luultavasti varsin todenmukainen lisä tarinaan.

Luin teoksen e-kirjana, joka on minulle aivan uusi tuttavuus. En kuitenkaan omista varsinaista lukulaitetta, vaan jouduin sen vuoksi lukemaan kirjan kannettavan tietokoneen näytöltä, mikä ei ollut paras valinta tehtävään. Siksi  lukeminen edistyi hitaasti ja väsyin siihen nopeasti. Aion varmasti kokeilla e-kirjoja uudelleenkin, seuraavalla kerralla vain paremmalla laitteella.

Loppujen lopuksi yllätyin Kaukamoisesta positiivisesti. Kalevalamittaisia runoja ja muita vanhoja kansanperinteitä, mutta myös jännittäviä seikkailuja sisältävä kokonaisuus on hallittu ja pysyy kasassa kiitettävästi. Teos todisti minulle, ettei aina kannata pysyä omien tuttujen rajojensa sisällä, vaan tarttua ennakkoluulottomasti myös vieraiden genrejen edustajiin. Vierran elämästä on ilmeisesti tulossa myös jatkoa, enkä laittaisi ollenkaan pahakseni, jos pääsisin lukemaan siitä lisääkin.

*

Petteri Hannila: Kaukamoinen

Omakustanne, 2013

E-kirja, 117s.

Saatu arvostelukappaleena.