Robert Doisneau - Minun Pariisini

 L'information scolaire, Paris 1956. Foto; Atelier Robert Doisneau

Turun Taidemuseossa avautuu 9.kesäkuuta Robert Doisneaun valokuvista koottu näyttely Minun Pariisini. Näyttely on tuotettu yhteistyössä taiteilijan perintöä vaalivan Atelier Doisneau -säätiön kanssa. Se käsittää yli sata valokuvateosta ja on siis yksi laajimpia Suomessa nähtyjä Doisneaun taidetta esitteleviä näyttelyitä.

Robert Doisneau toimi II  maailmansodan aikana sotakuvaajana. Hän oli myös aktiivisesti mukana Ranskan vallankumousliikkeessä tallentaen kameralle Ranskan sodanaikaista alennustilaa.  Sodan päätyttyä Doisneau alkoi tallentaa Pariisin katujen elämää. 

La cavalerie du Champs de Mars, 1969. Atelier Robert Doisneau.

Sodanjälkeisessä maailmassa ihmiset kaipasivat kotoisia, lämpimiä kuvia tulevaisuudenuskonsa palauttajina. Doisneaun kuvat alkoivat edustaa ns. humanistista valokuvausta jonka pääosassa oli arjen iloissa ja suruissa kuvattu ihminen. Doisneaun valokuvissa ylevä sai rinnalleen vaatimattoman, kauneus rumuutta ja rikkaus köyhyyttä. Hänen suosikkiaiheitaan olivat lapset ja heidän oma, aikuisten katseilta piilossa oleva maailma. Arkisen Pariisin empaattisuus, humaanisuus ja usko tulevaisuuteen muodostuivatkin kuvaajan tavaramerkeiksi samoin kuin Doisneaun lämmin ja myötäelävä asennoituminen kuvan kohteena oleviin ihmisiin.

Doisneaun Suudelma Pariisin kaupungintalon edessä” (Le baîser de l'hôtel de ville1950) mainitaan usein maailman kuuluisimmaksi suudelmaksi. Onko se sitä? Ehkä ei, mutta postikorttina ja julisteena se on eittämättä laajalle levinneimpiä suudelma-aiheisia taidevalokuvia. 

Le baiser de l'Hôtel de ville, 1950. Foto: Atelier Robert Doisneau.

Kuva oli osa keväistä Pariisia käsittelevää tilaustyötä, jonka amerikkalainen Life-lehti tilasi Doisneaulta vuonna 1950.  Life halusi esitellä vapaamielistä Eurooppaa, jossa ei kainostella näyttää tunteita julkisesti. Kuvatekstinä luki, että Pariisissa nuoret voivat suudella kadulla ilman, että kukaan kiinnittää siihen mitään huomiota. Samanaikaisestihan Life-lehden kotimaassa Yhdysvalloissa konservatismi oli voimakkaassa nousussa ja kulttuuripiirit ahtaalla McCarthyn kommunistivainojen ollessa jo käynnissä.

Mitä kuvan suudelma sitten katsojalleen edusti? Suudelmakuvasta tuli Pariisin uuden ajan ja vapaamielisen elämäntavan symboli. Sen voi nähdä edustavan milloin romanttista rakkautta, milloin hurmaa, intohimoa ja eroottisuutta. Joku voi nähdä sen salaisena suudelmana tai varastettuna onnen hetkenä, joku toinen tapakulttuurina tai ystävyyden eleenä… mitä ikinä katsoja siinä haluaakaan nähdä.  Minä näen kuvassa toverillisuutta ja yhdessä jaettua ajan ja paikan kokemusta  ennemmin kuin suurta romanttista rakkautta.

Julkaisuhetkellä kuva ja reportaasi ei vielä herättänyt erityistä huomiota. Vasta vuonna 1986 erään julistefirman käytettyä kuvaa postikorttina ja julisteena, se muodostui todelliseksi myyntihitiksi ja eräänlaiseksi julistetaiteen ikoniksi kaikkialla maailmassa. Nykyään suudelman hetki elää postikorteissa, palapeleissä, kahvimukien kyljissä, tyynyliinoissa ja t-paidoissa.

Kuvan nousua kulttiasemaan vauhditti varmasti osaltaan näyttävä oikeusjuttu, jossa kuvan nainen, Francoise Bornet, vaati itselleen osuutta kuvan tuotoista. Bornet hävisi jutun oikeudessa, mutta Doisneau lahjoitti kuvan alkuperäisvedoksen Bornetille. Tämä myi sen myöhemmin huutokaupassa 155.000 eurolla, mikä saattaa olla suurin yksittäisestä valokuvasta koskaan maksettu kauppahinta. 

Oikeusjutun yhteydessä kävi ilmi, että kuva ei ollutkaan sellainen spontaani, ohikiitävän hetken tallentuma, joksi sitä oli luultu, vaan lavastettu otos. Kuvan suutelijat olivat kyllä ”oikeita” rakastavaisia, mutta palkattuja esiintymään kuvassa. Vaikka kuva ehkä olikin lavastettu,  oli suudelma Francoise Bornetin mukaan kuitenkin mitä  aidoin ja nautinnollisin.

Suutelijoiden rakkaus ei kuitenkaan kestänyt aikaa yhtä hyvin kuin valokuva vaan he erosivat vajaan vuoden kuluttua. Bornetin kanssa kuvassa esiintynyt  silloinen poikaystävä Jacques Carteaud sai itselleen kuvasta 500 frangin kuvauspalkkion lisäksi ainoastaan kauniin muiston. Kuvan kaupallista arvoa ei paljastuminen lavastetuksi pienentänyt, ennemminkin päinvastoin.

Robert Doisneau  1947. Lähde; Flickr.com. Public domain.

Robert Doisneau kertoo kuvaustyylistään, että hän pitää ajatuksesta, että kaikki ei ole täydellisesti kontrolloitua, vaan että jotain voi kohdata sattumalta. Onkin vähän ironista, että enimmäkseen ”aitoja” tilanteita kuvanneen Doisneaun juuri spontaaneimmalta vaikuttava kuva osoittautuu lavastetuksi. Silti hän ei omien sanojensa mukaan olisi koskaan rohjennut kuvata kyseistä tilannetta aidosti. Kadulla suutelevien satunnaisten rakastavaisten intiimi tallentaminen filmille ei olisi ollut hänen mielestään oikeutettua. Uskon hänen tarkoittavan sekä moraalista että lainmukaista oikeutusta. Oikeiden ihmisten jokapäiväistä arkea kuvattaessa voisi intiimiyden raja kulkea mieluusti vielä nykypäivänäkin juuri suudelman kohdalla.  

Robert Doisneaun omin sanoin; "If you take photographs, don´t speak, don´t write, don´t analyse yourself and don´t answer any questions" . 

Selittelyt siis sikseen; antaa valokuvien kertoa tarinat itse. 

Näyttely on avoinna Turun Taidemuseossa 9.6 - 27.8.2017 välisenä aikana.

Kuvalähteenä Turun Taidemuseo Lehdistökuvat

Ketä sormi osoittaa? + arvonta

Yhdysvaltalaisen kuvittaja-julistetaiteilija James Montgomery Flaggin `I want you for U.S. Army` on yksi maailman tunnetuimpia sotapropagandajulisteita ja nykyään myös erilaisina populaarikulttuurin tuotteina  laajalle levinnyt. Kuten kaikista todellisista kuvaikoneista, tästäkin löytyy sittemmin satoja erilaisia mainos- tai parodiatarkoituksessa tehtyjä versioita.

Mutta Flaggin näkemys värväysjulisteesta ei ollut ihan autenttisen ainutlaatuinen. Idea julisteeseen oli lainattu Alfred Leeten vuonna 1914 suunnittelemasta julisteesta, jossa brittien sotaministeri Herbert Kitchenerin terävä katse ja katsojaan suoraan osoittava sormi kutsuvat värväytymään Iso-Britannian armeijan palvelukseen. Omat sormella-osoittelu-julisteensa löytyvät lähes kaikkien maailmansodissa mukana olleiden maiden propaganda-aineistoista.

John Bull; kirjallisuudessa ja poliittisessa huumorissa Englannin kansan ja
kansanluonteen henkilöitymäksi muodostunut fiktiivinen hahmo, joka myös
värvättiin esiintymään sotapropagandassa.

I want you for U.S.Army - julkaistiin alun perin vuonna 1917, pian sen jälkeen kun Yhdysvallat liittyi Saksan vastaiseen rintamaan ensimmäisessä maailmansodassa.  Julisteesta painettiin 4 miljoonaa kopiota, jotka levitettiin kaikkialle ympäri Yhdysvaltoja. Vain muutamassa viikossa juliste tuli tutuksi käytännöllisesti katsoen kaikille kansalaisille ja värväyskampanja toimikin vallan hyvin. Jopa niin hyvin, että juliste pääsi uudelleen tositoimiin Yhdysvaltain liityttyä mukaan II maailmansotaan. Toisellakin kierroksella vaikutus oli vähintään yhtä tehokas. 

Presidentti Rooseveltin pyynnöstä James Montgomery Flagg  jatkoi propagandajulisteiden tekemistä koko II maailmansodan ajan. Sotapropagandan kehittyminen näkyy hyvin vuodelta 1945 peräisin olevassa Japanille kohdistetussa  `Sam strikes back` -julisteessa. Setä Samuli oli ikääntyessään muuttunut aikamoiseksi machomieheksi.

Arvonta 29.2 - 10.3.2016 

Populaarikulttuurin nostalgisia helmiä

Vintagentissa on elinaikanaan käsitelty populaarikulttuurin historiaa aina coca-cola pulloista sota-ajan propagandajulisteisiin, unohtamatta erilaisia populaareja suudelmia. Yhteistyössä Retroliike.fi:n kanssa arvotaan nyt ylemmässä kuvassa näkyvä kokoelma näihin postauksiin liittyviä nostalgia-tuotteita.  Palkinto koostuu siis kahdesta pastillirasiasta, magneetista ja avaimenperästä.

Voit osallistua arvontaan kommentoimalla tähän postaukseen mielestäsi ikimuistoisin tai ensimmäisenä mieleesi tuleva populaarikulttuurin tai tosielämän suudelma, tällä lunastat itsellesi yhden arvan. 

Kaksi arpaa saat jos olet lukijani tai sellaiseksi nyt liityt.

Kolmannen arvan saat jakamalla arvontakuvan omassa blogissasi tai facebook-sivuillasi. Kaikki viimeistään torstaina 10.maaliskuuta kommentoivat ovat mukana nostalgiatuotteiden arvonnassa. 

Kerro kommentissa monellako mahdollisuudella (1-3) olet mukana. Mikäli kommentoit anonyyminä keksi itsellesi jokin nimimerkki. Lisää mieluusti myös sähköpostiosoitteesi tai tule ensi viikon lopulla tarkistamaan onko setä Samulin sormi osoittanut juuri sinun suuntaasi.

Onnea arvontaan!

Kolmen sekunnin suudelma ja muita sensuurisäännöksiä elokuvissa

Kuva Flickr.com. Lisenssi

Tykkäätkö vanhoista 30- ja 40-lukujen elokuvista? Minä ainakin tykkään. Sellaisista spektaakkeleista, joissa maailmanluokan näyttelijöiden muodostama tähtipari saa suurien tunteiden kautta onnellisen loppunsa. Asiat ovat korostetun mustavalkoisia ja hyvä on todella hyvää, puhdasta ja vilpitöntä.  Paha saa lopussa palkkansa.  Ihan sattumalta eivät kulta-ajan yhdysvaltalaiset elokuvat kuitenkaan tämänlaisiksi muodostuneet.

1920-luvulla Hollywood nähtiin varsinaisena`paheiden pesänä` ja alan ihmisten moraalittomista elämäntavoista kannettiin huolta. Pelättiin taiteilijoiden turmiollisten tapojen rappioittavan elokuvien kautta koko kansakunnan moraalia.

`Hays code` eli viralliselta nimeltään elokuvien tuotantosäädöstö oli vuosina 1930-1968 voimassa ollut ohjeisto, joka määritteli yhdysvaltalaiselle elokuvatuotannolle tiukat moraaliset ohjeet.  Tavoitteena oli välttää ulkoinen sensuuri itsesensuurin käyttöön oton kautta. Elokuvatuottajat perustivat 1920-luvun lopulla MPDDA-järjestön tuomaan moraalia elokuvien sisältöön.  Järjestön ensimmäiseksi johtajaksi valittu Will H. Hays laatikin 36 kohdan listan asioista, joita elokuvissa ei saisi esiintyä tai joita tulisi käsitellä äärimmäisellä varovuudella. Vuodesta 1930 lähtien kaikkien elokuvien piti saada Haysin toimiston hyväksyntä jotta ne pääsisivät järjestön teattereihin levitykseen.

Täältä ikuisuuteen vuodelta 1953.

Ohjeisto kielsi elokuvista muun muassa viittaukset seksuaalisuuteen, perverssit ihmissuhteet (=homoseksuaalisuuden), alastomuuden, rikollisuuden ihannoinnin, uskonnon rienaamisen, ylenmäärisen juopottelun sekä rotujen väliset sukupuolisuhteet ja seka-avioliitot. Tavoitteena oli, että mikään elokuva ei saisi alentaa katsojansa moraalista tasoa.

Ohjeisto muutti elokuvailmaisua epäsuoraan ja vihjailevaan suuntaan. Se mitä ei voinut suoraan sanoa, piti ilmaista `rivien välissä`.  Ohjeisto haastoi käsikirjoittajia miettimään kiertoilmaisuja ja elokuvantekijät oppivatkin ajan kanssa erityisen taitaviksi ohjeiston kiertäjiksi.

Notorious - Kohtalon avain. 1946. Kuva Wikimedia Commons. Public domain

Elokuvasuudelman sallittu enimmäiskesto oli Haysin ohjeistossa määritelty kolmeen sekuntiin.  Pitempi suudelma olisi tulkittu moraalittomaksi. Alfred Hitchcock otti tämän aikarajan aivan erityiseksi haasteeksi. Elokuva Notorious – kohtalon avain  sisältää Ingrid Bergmanin ja Gary Grantin välisen suudelmakohtauksen, jonka kokonaispituus on kolme minuuttia, mutta kolmen sekunnin katkaisuin kun suutelijoiden huulet irtoavat välillä toisistaan. Teknisesti kohtaus siis täytti säännöt mutta oli silti täydellisesti niiden hengen vastainen.

Kirosanojen käyttökielto laittoi puolestaan elokuvantekijät miettimään miten tuoda esiin elokuvan pahiksen luonnetta ilman kirosanoja – jälleen mielikuvitus pistettiin koetukselle. Myös huulilta luettavissa olevat äänettömät kirosanat olivat kiellettyjä. Niinkin tarkka oli säännöstö, että Rhett Butlerin repliikki ” Frankly, my darling, I don´t give a damn” toi elokuvan tuottajalle melkoiset sakot.

Haysin ohjeisto on ollut osana vaikuttamassa siihen, että amerikkalaiseen elokuvaperinteeseen on syntynyt jyrkkä kahtiajako hyvän ja pahan välille. Kielto näyttää tai vihjata seksiin puolestaan johti suudelman merkityksen korostumiseen intohimon kuvaajana.

II maailmansodan jälkeen televisio ja Euroopan selkeästi vapaamielisempi kulttuuri-ilmasto asettivat haasteita katsojiensa moraalia varjelemaan pyrkivälle yhdysvaltalaiselle elokuvatuotannolle. Ohjeiston merkitys alkoi jyrkästi vähentyä 50-luvulla, ja lopullisesti se korvattiin vuonna 1968 nykyisellä elokuvien luokittelujärjestelmällä.

Muuten, arvaatteko mikä on lukuisia kertoja äänestetty kaikkien aikojen romanttisimmaksi elokuvasuudelmaksi?  Sehän on Kaunottaren ja Kulkurin pusu spagettilautasen yllä (1955). Kyseinen suudelma täytti aivan varmasti kaikki  Haysin ohjeiston kriteerit eikä  katsojien moraali ollut vaarassa.

Kaikkien aikojen vastenmielisin pusu?

Suuteleminen on eleenä äärimmäisen kulttuurisidonnaista ja merkinnyt eri aikoina ja eri tilanteissa monia eri asioita. Suudelma onkin kautta historian toiminut rakkauden merkin lisäksi myös tervehdyksenä, sopimusten sinetöijänä, ystävyyden ja kunnioituksen osoituksena sekä alistamisen, nöyryytyksen ja petoksen välineenä. Suudelma on sopimus, jonka merkitys on se mikä sille kulloinkin annetaan. Sen historia on siis paljon pidempi ja laajempi kuin pelkkä romanttiseen rakkauteen liittyvä nykypäivän ilmiselvä yhteys. 

Olen täällä blogissa esitellyt joitain romanttiseen rakkauteen liittyviä ikonisia suudelmakuvia. Tällä kertaa esiteltävä suudelmakuva onkin sitten aika kaukana romantiikasta..

Leonid Breznevin ja Erich Honeckerin suudelma DDR:n 30-vuotisjuhlassa 7.10.1979

Valtiomiesten väliset sopimuksen ja rauhansuudelmat ovat vaihtuneet poskisuudelmiksi ja ennemminkin osaksi nykyistä tapakulttuuria kuin kansainvälisten suhteiden vallan käyttöä. Samankaltaisia poliittisia suudelmakuvia kuin Leonid Breznevin ja Eric Honeckerin kuuluisa suudelma vuodelta 1979 tuskin jatkossa politiikan piirissä vallan kauheasti nähdään. Silloin neuvostojohtaja Leonid Brezhnev ja DDR:n presidentti Erich Honecker juhlivat DDR:n 30-vuotista taivalta `sosialistis-veljellisellä suudelmalla`.  

Itä-Euroopassa vallanpitäjien väliset suudelmat olivat tavallisia ja poskisuudelmat olivat tärkeä rituaali valtiovierailuilla.  Kuvan ottamisen aikaan DDR:ää pidettiin erityisen uskollisena Neuvostoliiton kumppanina sosialististen maiden joukosta. Suulle kohdistettu suudelma ei selkeästi ollut kunnioituksen tai alamaisuuden osoitus vaan se viesti tasavertaisuutta, sopua ja rauhaa suutelijoiden välillä. Aikakauden poliittisessa ilmastossa tämänkaltaisia viestejä tulkittiin ja etsittiin.

Saksassa Bild-Zeitung –lehti järjesti vuonna 2003 äänestyksen kaikkien aikojen vastenmielisimmästä pususta. Breznevin ja Honeckerin veljellinen suudelma voitti äänestyksen ylivoimaisesti saaden lähes 30 prosenttia annetuista äänistä. Suudelmaan liittyy aikamoista historiallista ironiaa; kummankaan valtiomiehen edustamaa valtiota ei enää ole. Suudelmalla viestitetty sopimus valtioiden yhteenkuuluvuudesta ja ikuisista hyvistä väleistä osoittautui historian katsannossa kovin kestämättömäksi.

Kuva Flickr.com Lisenssi CC BY-SA 2.0

Kuvasta laadittiin myöhemmin Berliinin muurin jäljelle jääneeseen galleria-osioon `Jumalani, auta minua selviytymään tästä kuolettavasta rakkaudesta` -niminen graffititeos.

Hannu Salmi; Suudelma. Faros-kustannus Oy. 2004.

Henry Cartier-Bresson Ateneumissa 23.lokakuuta.- 31.tammikuuta.

Kuva täältä Lisenssi CC BY 2.0

Ateneumissa aukeaa maailman tunnetuimpiin valokuvaajiin kuuluvan ranskalaisen Henri Cartier-Bressonin töiden näyttely 23.10. Cartier-Bresson kuvasi aktiivisesti ihmisiä ja tapahtumia eri mantereilla kuuden vuosikymmenen ajan. Häntä on luonnehdittu usein valokuvajournalismin isäksi. 

Windsorin herttuapari vuonna 1951. Kuva Flickr.com. Public domain

Tiedonvälityksen valtava kehittyminen koko 1900-luvun ajan mahdollisti uutiskuvien ennennäkemättömän leviämisen ja uudenlaisen kuvajournalismin vaikutusvallan muodostumisen. Henri Cartier-Bresson oli kameransa kanssa todistamassa ja taltioimassa monia 1900-luvun historian käännekohtia ja hänen valokuvansa ovat muokanneet useiden sukupolvien historiakuvaa. Hän oli paikalla todistamassa Pariisin vapautumista ja vankileirien paljastumisia, hän kuvasi Gandhia vain tunteja ennen tämän salamurhaa ja Kiinassa hän dokumentoi kommunistien valtaannousua. 1950-luvulla Cartier-Bresson pääsi kuvaamaan rautaesiripun takaisen Neuvostoliiton elämää ja arkea. 1960-luvulta lähtien Cartier-Bresson keskittyi yhä enemmän kuvajournalismiin uutiskuvauksen sijaan. Hän oli ehdottoman keskeisenä tekijänä vakiinnuttamassa valokuvan merkitystä myös visuaalisena taiteena.

Henri Cartier-Bresson oli myös yksi kansainvälisen Magnum Photos –kuvatoimiston perustajista.

Coco Chanel. Kuva Flickr.com. Public domain

Ratkaisevia hetkiä

Valokuvaus oli Henri Cartier-Bressonille väylä kertoa tarinoita elämästä ja vangita filmille yllätyksellisiä ja ratkaisevia hetkiä. Kamera oli hänelle luonnoskirja, jonka tarkalla ajoituksella sai tallennettua spontaanisti ohimeneviä hetkiä. Valokuvaaminen oli ennen kaikkea elämäntapa. Hänen kuvansa heijastivat ihmisten välisiä yhtäläisyyksiä ja eroja. Niin yksilöitä kuin kansanjoukkoja ja kaikkea sitä minkä varaan kulttuurinen, yhteiskunnallinen ja uskonnollinenkin identiteettimme nyt rakentuu.

Kuva täältä. Lisenssi CC BY-NC-ND 2.0

Anteeksi, katsommeko samaa kuvaa?

Olen aiemmin esitellyt täällä blogissa joitain omasta mielestäni kovasti ikonisia suudelmakuvia ja kyllähän tämä Cartier-Bressonin suudelmakuva pariisilaisesta katukahvilasta vuodelta 1969 sellainen ihan ehdottomasti on. Sinnikkäästä etsimisestä huolimatta en onnistunut löytämään kuvan henkilöistä mitään lisätietoa. Voisiko katukuvaus olla ollut silloin vielä niin lapsenkengissä tekijänoikeudellisesti, että tämä kuva oikeasti olisi sattumanvarainen otos, sattumanvaraisine henkilöineen. Tämä mahdollisuus alkaa kyllä pikkaisen ruokkia mielikuvitusta; onko kyseessä salainen tapaaminen vai vakiintunut pari? Rakkautta vai ystävyyttä? Kuinka kauas kantoi? Oliko kahvilassa käynti arkinen piipahdus vai lomaa? Kumman koira vai eikö kummankaan? Lähdettiinkö tästä eteenpäin yhdessä vai erikseen? Minne? Tiesivätkö tulleensa kuvatuiksi?

Jos yksi tarina pitäisi valita, niin minusta tässä kuvassa voisi olla tuore aviopari häämatkallaan Pariisissa. Vaimo ostanut matkalle baskerin, mieskin pakannut mukaan vähän rennompia vaatteita. Koira osunut kuvaan sattumalta. Lupa valokuvaamiseen kysytty ja suudelmaa pyydetty. Aviossa edelleen. Historiallista jossittelua tämä siis..

Haluankohan edes tietää kuvasta enempää? Ehkä kuitenkin. Jatkan tutkimuksia…

”Minulla on aina kamerani mukana, ainoastaan parranajo aamulla tapahtuu ilman sitä. Kamera on minulle silmän jatke. Kuvaaminen antaa minulle fyysistä iloa. Se on kuin metsästystä, mutta ilman tappamista.” Kuva Flickr.com. Public Domain.

Henri Cartier-Bressonin valokuvanäyttely aukeaa Ateneumissa 23.lokakuuta ja on auki tammikuun loppuun asti.

Erään suudelman tarina tasan 70 vuotta sitten

Eilen tuli kuluneeksi tasan 70 vuotta II maailmansodan loppumiseen johtaneesta Japanin antautumisilmoituksesta. Päivä tunnetaan nimellä V-J Day eli Victory over Japan -päivänä.  Voitonjuhlien, sodan loppumisen ja uuden aikakauden alun tunnuskuvaksi on noussut Alfred Eisenstaedtin Times Squaren juhlinnasta ottama kuva `Sailors kiss`. Kuva julkaistiin alun perin Life-lehden kuvareportaasin osana. 

https://www.flickr.com/photos/glynlowe/7668391562
https://creativecommons.org/licenses/by/2.0/

Yllä oleva kuva on brasilialaisen graffititaiteilija Eduardo Kobran seinän korkuinen popkulttuuriversio Eisenstaedtin kuvasta. (Voit katsoa alkuperäisen Eisenstaedtin  kuvan vaikkapa googlettamatta `Sailors kiss`.)

Robert Doisneaun  ”Suudelma Pariisin kaupungintalon edessä” (Le baîser de l'hôtel de ville1950) suudelmakuvan (postaus 29.heinäkuuta)  tavoin keskustelu  autenttisuudesta ja suutelijoiden identiteetistä on liittynyt tiukasti tähänkin Eisenstaedtin ikoniseen kuvaan. Toisin kuin Doisneaun suudelmakuva, oli Eisenstaedtin suudelma aito tilannekuva. Lukuisat merimiehet ja hoitajat ovat jälkikäteen ilmoittautuneet olevansa kuvan intohimoiset suutelijat ja hakeneet oikeusteitse osuutta kuvan tuotoista. Suutelijoiden identiteettiarvoituksen ratkaisemisesta on kirjoitettu lukuisia kirjojakin. 

Varteenotettavia ehdokkaita suutelijoiksi on vuosien varrella ollut useita. Todennäköisin ehdokas suutelevaksi merimieheksi on Rhode Islandilla elävä George Mendonsa, joka oli treffeillä tulevan vaimonsa kanssa kun sodan loppumisen julistus (ja juhlapäivän kunniaksi nautitut virvokkeet) sai hänet riehaantumaan ja suutelemaan vastaantulevaa hoitajaa. Tuleva vaimo lienee ollut juhlatuulella hänkin, koskei pahastunut treffiseuralaisen toiselle naiselle antamasta suudelmasta vaan päätyi naimisiin Mendonsan kanssa. Pari juhlii tänä vuonna 69 hääpäiväänsä. Kuvan hoitajaksi on vahvimmin ollut ehdolla itävaltalaissyntyinen Greta Zimmer Friedman. Greta sanoo, ettei suudelmassa ollut mitään romanttista; se oli `suudelma joka lopetti sodan`. Greta Friedman oli tullut siirtolaisena Yhdysvaltoihin jo kauan ennen sotaa  mutta hän  menetti perhettään juutalaisvainoissa.

 Kuvan ympärillä on käyty ajoittain myös keskustelua seksuaalisesta häirinnästä ja sukupuolirooleista, mutta uskon enemmistön aistivan itseni tavoin kuvasta ilon ja helpotuksen tunteita. Pitkä piina oli viimein ohi ja edessä oleva tulevaisuus paljon valoisampi kuin vain hetkeä aiemmin.

`Sailors kiss`-kuvan ympärille on vuosien varrella kehittynyt varsinainen camp-kulttuuri; edelleen järjestetään vuosittain kuvaustapahtumia joissa sadat ihmiset kerääntyvät Times Squarelle suutelemaan merimiehiksi ja hoitajiksi pukeutuneena. 

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/8/87/Kissing_the_War_Goodbye.jpg
Tekijä: Lt. Victor Jorgensen (US archives) [Public domain], lähde: Wikimedia Commons

Samassa tilanteessa, vain hieman eri kuvakulmasta, täsmälleen saman suudelman kuvasi myös Yhdysvaltain armeijan kuvajournalisti Victor Jorgensen. Asettelultaan ehkä vähemmän dramaattinen (ja siksi myös ehkä vähemmän ikoninen) Jorgensenin kuva julkaistiin 15.elokuuta New York Timesin kuvareportaasissa. Jorgensen oli Times Squarella työtehtävissä ja hänen kuvansa oikeudet omistaakin National Archives and Records Administration, jonka kuva-arkistosta kuva on CC BY 2.0 –lisenssillä Vikimedia Commonsissa julkaistu.

”When a kiss ain´t just a kiss - Maailman kuuluisin suudelma?

Robert Doisneaun Suudelma Pariisin kaupungintalon edessä. Lähde  https://www.flickr.com/photos/orionpozo/238005129/in/photostream/ .                      CC BY 2.0 -lisenssi.

Robert Doisneaun valokuva ”Suudelma Pariisin kaupungintalon edessä” (Le baîser de l'hôtel de ville1950) mainitaan usein maailman kuuluisimmaksi suudelmaksi. Onko se sitä, ehkä ei, mutta postikorttina ja julisteena se on eittämättä laajalle levinneimpiä suudelma-aiheisia taidevalokuvia. Kuva oli osa keväistä, romanttista Pariisia käsittelevää tilaustyötä, jonka amerikkalainen Life-lehti tilasi Doisneaulta vuonna 1950.  Life halusi välittää käsitystä vapaamielisistä eurooppalaisista, jotka eivät kainostele näyttää tunteitaan julkisesti. Kuvatekstinä luki, että Pariisissa nuoret voivat suudella julkisesti ilman, että kukaan kiinnittää siihen mitään huomiota. Samanaikaisestihan Life-lehden kotimaassa Yhdysvalloissa konservatismi oli voimakkaassa nousussa ja kulttuuripiirit ahtaalla McCarthyn kommunistivainojen ollessa jo aluillaan. Vaikkei ollutkaan poliittisesti erityisen aktiivinen, oli Robert Doisneau kuitenkin avoimen vasemmistolaisesti suuntautunut.

Julkaisuhetkellä kuva tai artikkeli kokonaisuudessaan ei vielä herättänyt suurta huomiota. Vasta vuonna 1986 erään julistefirman käytettyä kuvaa postikorttina ja julisteena, se muodostui todelliseksi myyntihitiksi ja eräänlaiseksi julistetaiteen ikoniksi kaikkialla maailmassa. Nykyään hetki elää postikorteissa, palapeleissä, kahvimukien kyljissä, tyynyliinoissa ja t-paidoissa. Kuvan nousua kulttiasemaan vauhditti varmasti osaltaan näyttävä oikeusjuttu, jossa kuvan nainen, Francoise Bornet, vaati itselleen osuutta kuvan tuotoista. Bornet hävisi jutun oikeudessa, mutta Doisneau lahjoitti kuvan alkuperäisvedoksen Bornetille. Tämä myi sen myöhemmin kuvaajan kuoleman jälkeen huutokaupassa 155.000 eurolla, mikä saattaa olla suurin yksittäisestä valokuvasta koskaan maksettu kauppahinta. 

Oikeusjutun yhteydessä kävi ilmi, että kuva ei ollutkaan sellainen spontaani, ohikiitävän hetken tallentuma, joksi sitä oli luultu, vaan lavastettu otos. Kuvan suutelijat olivat kyllä ”oikeita” rakastavaisia, mutta palkattuja sellaisia. Francoise Bornetin mukaan kuva siis oli lavastettu, mutta suudelma oli aito ja nautinnollinen. Suutelijoiden rakkaus ei kestänyt aikaa yhtä hyvin kuin kuva, he erosivat vajaan vuoden kuluttua. Bornetin kanssa kuvassa suudellut silloinen poikaystävä Jacques Carteaud sai itselleen kuvasta 500 frangin kuvauspalkkion lisäksi ainoastaan kauniin muiston. Kuvan kaupallista arvoa ei paljastuminen lavastetuksi pienentänyt, ennemminkin päinvastoin.

Robert Doisneau kertoo kuvaustyylistään, että hän pitää ajatuksesta, että kaikki ei ole täydellisesti kontrolloitua, vaan että jotain voi kohdata sattumalta. Onkin vähän ironista, että enimmäkseen ”aitoja” tilanteita kuvanneen Doisneaun juuri spontaaneimmalta vaikuttava kuva osoittautuu lavastetuksi. Silti hän ei omien sanojensa mukaan olisi koskaan rohjennut kuvata kyseistä tilannetta aidosti. Kadulla suutelevien satunnaisten rakastavaisten intiimi tallentaminen filmille ei olisi ollut hänen mielestään oikeutettua. Uskon hänen tarkoittavan sekä moraalista että lainmukaista oikeutusta. Oikeiden ihmisten jokapäiväistä arkea kuvattaessa voisi intiimiyden raja kulkea juuri suudelman kohdalla mieluusti vielä nykypäivänäkin.

Mitä kuvan suudelma sitten katsojalleen edusti? Doisneau oli ollut mukana II maailmansodassa Ranskan vallankumousliikkeessä, ja kuvannut Ranskan sodanaikaista alennustilaa. Mm. kuuluisa kuva kadulle suistuneesta valkoisesta hevosesta nähtiin symbolina Ranskan sortumisesta natsivallan alle. Sodan jälkeen Doisneaun kuvat alkoivat edustaa ns. humanistista valokuvausta jonka pääosassa oli arjen iloissa ja suruissa kuvattu ihminen. Ihmiset kaipasivat sodanjälkeisessä maailmassa kotoisia, lämpimiä kuvia tulevaisuudenuskonsa palauttajina. Arkisen Pariisin empaattisuus, humaanisuus ja usko tulevaisuuteen muodostuivat kuvaajan tavaramerkeiksi. Suudelmakuvasta tuli Pariisin uuden ajan ja vapaamielisen elämäntavan symboli. Sen voi nähdä edustavan milloin romanttista rakkautta, milloin hurmaa, intohimoa ja eroottisuutta. Joku voi nähdä sen salaisena suudelmana tai varastettuna onnen hetkenä, joku toinen tapakulttuurina tai ystävyyden eleenä… mitä ikinä katsoja siinä haluaakaan nähdä.  Minä näen kuvassa toverillisuutta, jaettua ajan ja paikan kokemusta, ennemminkin kuin suurta romanttista rakkaustarinaa. Robert Doisneaun omin sanoin; ”on päiviä, jolloin pelkkä näkeminen tuntuu todellisesta onnelta… tunnet olosi rikkaaksi niin kuin haluaisit jakaa liian suuren hurmiosi muiden kanssa”.