Enni Mustonen: Pukija

Kirjoitin pari vuotta sitten Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan ensimmäisestä osasta, että toivottavasti jatko-osissakin yhteiskunnallinen ajankuvaus pysyy edelleen keskiössä eikä homma latistu pelkäksi juonivetoiseksi hutuksi ja historiallisten nimien tiputteluksi.

Kirjasarjan kahdeksas osa Pukija kertoo Paimentyttö Idan tyttärentyttärestä Vienasta. Sarjassa on nyt edetty kansakunnan synnyn, sotien ja murrosten läpi uuden ajan alkuun, 50-luvulle. Pukijassa ajankuvauksessa painopiste siirtyy yhteiskunnallisten muutosten ja kipupisteiden kuvaamisesta populaarikulttuurin ilmiöiden hyödyntämiseen. Ollaan sen ajan kynnyksellä, jolloin yhteiskunnassa huomio alkaa siirtyä yhteisöistä yksilöihin. Tätä muutosta ruokkimaan syntyy valtava viihdeteollisuus juorulehtineen ja tähtikultteineen. Keskiöön nousevat  missit, coca-cola ja paperitähdet. Ihan terävästi siis Mustonen on jälleen osannut poimia sen olennaisen muutoksen siitä viitekehyksestä mikä yksittäisen ihmisen elämässä näkyy ja tuntuu.

Maisteri Särkkä. Kuvaaja Aarne Pietinen. Museoviraston kuvakokoelmat.

Mutta, mutta;  mitkä ovat tämän kirjan kirjalliset arvot yksittäisenä teoksena? Minun mielestäni aika olemattomat.  Vienan persoona jää haileaksi. Jos kirjasarjan alussa panostaa ajankuvauksen lisäksi henkilökuviin ja henkilön kehitystarinaan, niin lopun sarjaa saakin sitten lasketella pelkillä ajankuvan detaljeilla ja namedroppingilla, vai?  Kirjan heikkoja kohtia ovat minusta myös vähän väkinäisesti tuupatut ulkomaan kokemukset.  Mae Westin ja Marilyn Monroen ymppääminen sivurooleissa piipahtajiksi  ei anna tarinalle mitään lisää. 

 

Kuvalähde: Pixabay

Vaikka tykkään populaarihistoriasta ja historian popularisoinnista, silti jokin tämänkaltaisessa historian viihteellisessä hyväksikäytössä ärsyttää. En edes sano, etteikö faktaa ja fiktiota saisi kaunokirjallisuudessa sekoittaa. Antaa mennä vaan, viihdettähän tässä luodaan, eikä historiantutkimusta. Mutta kuinka pitkälle nykyaikaan syrjästäkatsojan tarinaa voidaan tällä tavoin viedä? Milloin kirjasarjassa tulee vastaan se hetki, jolloin oikeiden henkilöiden käyttäminen osana fiktiivisten henkilöiden tarinaa on liikaa. Mihin asti tarinaa oikein voidaan kuljettaa ja suomalaisten yhteistä lööppiomaisuutta ryöstöviljellä? Kun vielä muutaman osan jaksaa odotella, onko Vienan tytär töissä Ala-Tikkurilan Shellillä  Lahden MM-hiihtojen aikaan tai joko Vienan lapsenlapsi hengailee Sofia Belourfin kaverina asukuvia ottamassa? Minkälainen on  syrjästäkatsojan osa lähimenneisyydessä tai nykyhetkessä?  

Reiluuden nimissä on sanottava, että Enni Mustonen (alias Kirsti Manninen)  osaa kyllä taitavasti kuvata arkisia asioita kultakin ajanjaksolta. Pukijassa parhautta olivat minusta 50-luvun alkuvuosien lentomatkustamisesta kertovat kohdat.  Enni Mustosen huolellista taustoitusta ja historiantuntemusta onkin monesta suunnasta lukuisasti kehuttu. Kaikesta kirjoittamastani huolimatta; jos syrjästäkatsoja-sarjalle tulee vielä jatkoa (kuulemma tulee) , niin varmasti jatko-osatkin vielä luen. Silleen vähän samalla tavalla kuin kampaajalla istuessa tulee luettua lehtiä, joita ei muussa yhteydessä tulisi suosikkilukemistokseen mainittua.

Enni Mustonen

Pukija

Otava 2020

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan 8.osa

Miten joulupukista tuli The Joulupukki

Joulupukki ei aina ole ollut lainkaan sellainen millaisena nykyään pukin tunnemme. Vielä sata vuotta sitten joulupukki kuvattiin hoikaksi, synkäksi ja pelottavaksi harmaanuttuiseksi hahmoksi. Punanutun sijaan päällä saattoi olla esimerkiksi eläimen talja. Nykyisen kaltaisen pukin tarina alkoi kehkeytyä, kun Coca-Cola halusi mainontaansa ystävällisemmän ja lähestyttävämmän joulupukkihahmon.  Coca-cola palkkasi kuvittaja ja mainosmies  Haddon Sundblomin luomaan uudenlaista näkemystä joulupukista. Sundblom oli Amerikassa syntynyt taiteilija, jonka juuret olivat isänsä kautta tiukasti Ahvenanmaan Föglön saarelta.

Sundblomin maalausten myötä ankara ja synkkä joulupukki uudistui punaposkiseksi ja punanuttuiseksi hahmoksi.

Vuosien 1931- 1964 välisenä aikana  Haddon Sundblom loi yli 40 joulupukkimaalausta Coca Colalle, vähintään yhden joka vuosi.  Näitä joulupukkikuvia on edelleen käytössä Coca Colan mainoksissa ja pakkauksissa.  Haddon Sundblomin alkuperäinen malli maalauksissa oli naapurin eläkkeellä oleva myyntimies Lou Prentice.

Prenticen kuoleman jälkeen 1950, Sundblom käytti maalatessa omia kasvojaan joulupukin mallina.  

Pakko kyllä sanoa, että parrattomasta Haddon Sundblomista tulee kyllä mieleen ennemminkin myöhempien aikojen the Grinch.

Alkuun joulupukki oli maalausten pääosassa, mutta vuosien varrella lelujen, lasten, lemmikkien ja tonttujen merkitys kuvissa kasvoi. Kuvissa näkyvät lapset olivat naapurin lapsia ja koirakin naapuruston kukkakauppiaan villakoira. Vuonna 1942 Sundblom maalasi joulupukin kaveriksi Sprite-pojat, siis jo vuosia ennen kuin itse juoma 1960-luvulla tuli yhtiön valikoimiin.

Holidays are coming….

Toinen vahva jouluun ja Coca Colaan liittyvä sukupolvikokemus on 90-luvun puolivälissä televisioon ilmestynyt Coca Cola rekka. Tiedättehän;  se mainos jossa punaiset rekat ajavat halki lumisten metsien ja maanteiden (alun perin Kanadassa muuten kuvattu). Rekat on koristeltu valoilla, Holidays are coming -laulu soi ja ihmiset pysähtyvät ihailemaan kulkuetta. Mainoksen lopussa viimeisen rekan perässä näkyy tuttu joulupukki.  

Mainoksista suomalaisillekin perin tuttu punainen Coca Cola joulurekka saapui viime vuonna  ensimmäisen kerran Suomeen.  Tämänvuotinen joulurekan kiertue päättyy 21.joulukuuta Haddon Sundblomin juurille Ahvenanmaalle.

Vaikka Sundblom tunnetaan erityisesti joulupukkimaalauksistaan, oli hän myös yksi vuosisadan merkittävimpiä pin-up artisteja.

Lähteet; Internet Archive -verkkokirjasto osoitteessa https://archive.org/, coca cola suomi osoitteessa www.coca-cola.fi/stories/Nykyaikaisen-joulupukin-todellinen-tarina

Herbified?

Salon taidemuseo Veturitallissa avautui toukokuussa yhdysvaltalaisen valokuvaaja Herb Rittsin In Full Light  -retrospektiivinen valokuvanäyttely.  Näyttelyn nimi viittaa Rittsin tapaan valokuvata vastoin yleistä tapaa keskipäivän paahteisessa auringonpaisteessa.  Ritts muistetaan parhaiten yhtenä merkittävimpänä 80- ja 90-lukujen  muoti- ja muotokuvaajana. Hän teki töitä useille ikonisille muotitaloille ja filmiteollisuudelle kuvaten aikansa huippumalleja,  suuria Hollywood-tähtiä ja julkisuuden henkilöitä. Ritts tuli uransa aikana tunnetuksi puhtailla, minimalistisien esteettisillä ja taidokkailla kuvilla, joissa korostui huolellinen asettelu, luonnon valo ja maisemat.  Hänen uransa ajoittuu aikaan, jolloin jyrkkä rajanveto taidevalokuvauksen  ja kaupallisen muotikuvauksen välillä alkoi hävitä  .

Herb Ritts, Now and Zen, El Mirage 1999 ©Herb Ritts Foundation.

Moni Rittsin mustavalkoisista kuvistaan ovat ikonisen tunnettuja, kuten Madonna True Blue-albuminsa kannessa. Juuri Madonna taisikin kehittää sanonnan `herbified` , tarkoittaen kuvaajan kykyä lumota kuvattavansa tekemään pyynnöstään  mitä mielikuvituksellisempia asioita. Kuvaustilanteissa Ritts loi kuvattavan kanssa leppeän luottamuksellisen ilmapiirin ja tästä syystä  hänen omalaatuisimpiinkin toiveisiinsa ja ehdotuksiinsa oli luontevaa suostua. Herb Ritts kuoli vuonna 2002, ainoastaan 50-vuotiaana.  Nykyään Rittsin valokuvien myyntiä ja näyttelykiertueita organisoi hänen nimeään kantava Herb Ritts Foundation, jonka tavoitteena on tukea valokuvataidetta ja kerätä varoja AIDS-tutkimukseen.

 

Herb Ritts, Madonna (True Blue Profile), Hollywood 1986 ©Herb Ritts Foundation

Mutta siis In Full Light -näyttely? Lumouduinko, olenko nyt ihan herbified?  Nooh, sanattomaksi näyttely kyllä vetää.  Rittsin rakkaus muotoihin, valoihin, sommitteluun ja harmoniaan vakuuttaa.  Kuvien tekninen ja sisällöllinen  toteutus tuntuvat huippuunsa asti hiottuille, harkituille ja valmistelluille.  Monet kuvista ovat kuitenkin  luonnon olosuhteissa  otettuja, eivätkä suinkaan studion optimoiduissa oloissa kuvattuja. Ritts kuvasi usein kohteitaan varsinaisen kuvaussession, esimerkiksi kaupallisen muotikuvauksen, jälkeen ja ilman sen suurempaa etukäteistä suunnittelua eli kuvattavan kanssa yhteistyössä improvisoiden. Kun kuvia katsoo, on vaikea tajuta, että sattumalla voi tosiaan olla lopputuloksessa  osuutensa. 

Kuitenkin, en pysty olemaan vertaamatta Rittsin tuotannon läpileikkausta muilta ` ikonisilta` (hölmö termi, käyttäisin jotain parempaa sanaa jos vain keksisin)  valokuvaajilta viime vuosina näkemiini näyttelyihin; kuten Elliott Erwitt  Salon taidemuseossa alkuvuonna,  Robert Doisneau Turun Taidemuseossa kesällä 2017 tai  Henri Cartier-Bresson Ateneumissa talvella 2016.     Näiden kuvaajien teoksissa on tunnetta ja tarinoita. Rittsin kuvista löydän kyllä taitoa ja tekniikkaa,  mutten  mitään erityisesti mielikuvitusta ruokkivaa tai ajatuksia herättävää.  Näyttely on hengeltään erittäin ysäriä, ja aikalailla kasariakin. Ehkä juuri tuo 90-lukulainen kiilto, glamour ja siloisuus on se, mikä minua näyttelyn teoksissa häiritsee. Kuvissa ei paljon rosoisuutta näy.  Silti, näyttely on ehdottomasti vierailun arvoinen. Ihan vaikka pelkästään jo kaiken sen  popkulttuurin ja kulttuurihistorian tähden, joita kuvat edustavat. Itse tulen varmasti vierailemaan näyttelyssä  vielä ainakin kerran.

Herb Ritts In Full Light -näyttely on esillä Salon taidemuseo Veturitallissa 16.syyskuuta asti. Tule vaikka junalla, pääset ihan viereen. Ja jos tulet kokonaiseksi päiväksi, ei torstain iltatoripäivä ole yhtään hassumpi ajankohta tutustua Saloon.    #suosittelenSaloa

Lukuhaasteen avaus; Syrjästäkatsojan tarinoita 1-3

Yli 20 vuotta sitten menin synnyttämään keskimmäistä lastani. Synnytys ei oikein ottanut edetäkseen, niinpä koetin kuluttaa aikaa lukemalla sen ainoan kirjan, joka synnärin käytävältä löytyi, eli Enni Mustosen jonkun romaanin. Kirja tuli (pätkissä) luettua ja lapsikin viimein syntyi. Myönnettäköön, että minkäänlaiselle rakentavalle kirjallisuuskritiikille eivät olosuhteet olleet parhaat mahdolliset, mutta muistan pitäneeni kirjaa ihan hirveän huonona huttuna.   

Lapsi sai kuitenkin ( kirjasta huolimatta)  etukäteisen suunnitelman mukaisesti nimekseen Enni.

Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteessa on kohta, jossa luetaan kirja kirjailijalta, jolla on sama nimi kuin jollain perheenjäsenellä.  Eihän tilaisuutta voinut mitenkään  jättää käyttämättä, vaan nyt saisi Enni Mustonen minulta uuden mahdollisuuden.  Syrjästäkatsojan tarinat -kirjasarjan suuri suosio oli herättänyt kiinnostuksen.  Lainasin kirjasarjan kolme ensimmäistä osaa ja luin ne peräkkäin. Varmasti tulen lukemaan myös osat 4-5, jahka kirjaston varausjono liikahtaa.

Kirjasarja yllätti ihan myönteisesti. Se ei ole ainoastaan kiinnostava nuoren tytön kehityskertomus, vaan myös mielenkiintoinen ajankuvaus. Tarinan taustalla kulkee maaseudun työväestön olosuhteiden muutos,  kielitaistelun vuodet, kansallinen herääminen, suomalaisen taiteen kultakausi,  sortovuodet, itsenäistyminen ja maailmanpalot… Iidan tarina yksinään ei riittäisi pitämään minun mielenkiintoani yllä viiden kirjan verran, mutta tarinan tiukka ankkuroiminen ympäröivän yhteiskunnan tapahtumiin ja oikeisiin historiallisiin henkilöihin kannattelee tarinaa.

Enni Mustosen (alias Kirsti Mannisen) huolellista taustatyötä ja historiantuntemusta on monella suulla kehuttu. Esimerkiksi Emännöitsijä -kirjan pääasiallisen tapahtumaympäristön, Elisabetinkatu 27:n,  yksityiskohdat piharakennuksia myöten on kirjailija selvittänyt tutkimalla vanhoja rakennuspiirustusten arkistoja. Eli voin lukiessani luottaa siihen, että kuvaukset kaduista, ulkohuusseista, porttikäytävistä ja puuvajoista tai vaikka vaatetuksen yksityiskohdista ja ruoka-aineista vastaavat historiallista todellisuutta.

Vaan mitä sitten syntyy kun yhdistetään todellisia menneisyyden tapahtumia ja oikeiden historiallisten henkilöiden elämänvaihteita kuvitteellisten henkilöiden ajatuksiin ja tapahtumiin. Onko mitään syytä antaa krediittiä historiallisten faktojen tarkkuudesta, jos samaan soppaan kuitenkin sekoitetaan oikeiden ihmisten kuvitteellisia sanoja, tekoja ja tunteita?

Paimentyttö -kirjassa satusetä Topelius perheenjäsenineen on vielä melko maltillisessa roolissa, pelkkänä taustana Idan tarinalle.  Lapsenpiika -kirjassa `julkkis`panokset jo suurenevat, kun keskeiseksi materiaaliksi muodostuu Jean Sibeliuksen elämä ja avioliitto, alkoholinkäyttö, luomistuskat,  läheisten mielenterveys ja perhetragediat. Toki kaikki ne ovat aiheita, joista virallinen historiantutkimuskin on Sibeliuksen kohdalla paljon materiaalia tuottanut. Sarjan kolmannessa osassa sitten jo unohdetaan kaikki häveliäisyys oikeiden, kaikkien suomalaisten tuntemien kulttuurihenkilöiden hyödyntämisessä, ja sanojen ja tunteiden lisäksi tehdään historialliselle henkilölle (Edelfelt)  jo kuvitteellinen lapsikin.

Vaikka tykkään populaarihistoriasta ja historian popularisoinnista, silti jokin tämänkaltaisessa historian viihteellisessä hyväksikäytössä  ärsyttää.  Mistä lukija voi erottaa, että  Sibeliuksen perheen  Kirsti-vauva on todellisuudessakin ihka oikeasti syntynyt ja kuollut lapsi  ja että seuraavassa kirjassa syntyvä piikatytön ja Albert Edelfeltin lapsi on ainoastaan kirjailijan mielikuvitusta.  No juu, reilut sata vuotta on ehkä  riittävän pitkä aika, että tässä kohtaa voi hyvin huokaista vastaukseksi edelliseen kysymykseen, että haloo, mitä väliä ?   En edes sano, etteikö faktaa ja fiktiota saisi kaunokirjallisuudessa sekoittaa.  Antaa mennä siitä vaan, viihdettähän tässä tehdään, eikä mitään historiantutkimusta.  Mutta entä jos Idan ja tyttärensä tarina jatkuu vielä pitkälle kohti nykyaikaa. Milloin kirjasarjassa tulee vastaan se hetki jolloin oikeiden historiallisten  henkilöiden yhteyteen ei voi enää ympätä fiktiota?

Onneksi Idasta kasvaa kirjasarjan edetessä riittävän mielenkiintoinen kirjallinen hahmo, jotta syrjästäkatsojan tarinat on lievästä ärsytyksestä huolimatta toistaiseksi oikein hyvä lukukokemus. Toivottavasti jatko-osissakin yhteiskunnallinen ajankuvaus pysyy edelleen keskiössä eikä homma latistu pelkäksi juonivetoiseksi hutuksi ja historiallisten nimien tiputteluksi.  

Helmet-lukuhaasteen sijoittelut;

Paimentyttö kohtaan 3; kirja aloittaa sarjan

Lapsenpiika kohtaan 37; kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi

Emännöitsijä kohtaan 46; kirjan nimessä on vain yksi sana.

Robert Doisneau - Minun Pariisini

 L'information scolaire, Paris 1956. Foto; Atelier Robert Doisneau

Turun Taidemuseossa avautuu 9.kesäkuuta Robert Doisneaun valokuvista koottu näyttely Minun Pariisini. Näyttely on tuotettu yhteistyössä taiteilijan perintöä vaalivan Atelier Doisneau -säätiön kanssa. Se käsittää yli sata valokuvateosta ja on siis yksi laajimpia Suomessa nähtyjä Doisneaun taidetta esitteleviä näyttelyitä.

Robert Doisneau toimi II  maailmansodan aikana sotakuvaajana. Hän oli myös aktiivisesti mukana Ranskan vallankumousliikkeessä tallentaen kameralle Ranskan sodanaikaista alennustilaa.  Sodan päätyttyä Doisneau alkoi tallentaa Pariisin katujen elämää. 

La cavalerie du Champs de Mars, 1969. Atelier Robert Doisneau.

Sodanjälkeisessä maailmassa ihmiset kaipasivat kotoisia, lämpimiä kuvia tulevaisuudenuskonsa palauttajina. Doisneaun kuvat alkoivat edustaa ns. humanistista valokuvausta jonka pääosassa oli arjen iloissa ja suruissa kuvattu ihminen. Doisneaun valokuvissa ylevä sai rinnalleen vaatimattoman, kauneus rumuutta ja rikkaus köyhyyttä. Hänen suosikkiaiheitaan olivat lapset ja heidän oma, aikuisten katseilta piilossa oleva maailma. Arkisen Pariisin empaattisuus, humaanisuus ja usko tulevaisuuteen muodostuivatkin kuvaajan tavaramerkeiksi samoin kuin Doisneaun lämmin ja myötäelävä asennoituminen kuvan kohteena oleviin ihmisiin.

Doisneaun Suudelma Pariisin kaupungintalon edessä” (Le baîser de l'hôtel de ville1950) mainitaan usein maailman kuuluisimmaksi suudelmaksi. Onko se sitä? Ehkä ei, mutta postikorttina ja julisteena se on eittämättä laajalle levinneimpiä suudelma-aiheisia taidevalokuvia. 

Le baiser de l'Hôtel de ville, 1950. Foto: Atelier Robert Doisneau.

Kuva oli osa keväistä Pariisia käsittelevää tilaustyötä, jonka amerikkalainen Life-lehti tilasi Doisneaulta vuonna 1950.  Life halusi esitellä vapaamielistä Eurooppaa, jossa ei kainostella näyttää tunteita julkisesti. Kuvatekstinä luki, että Pariisissa nuoret voivat suudella kadulla ilman, että kukaan kiinnittää siihen mitään huomiota. Samanaikaisestihan Life-lehden kotimaassa Yhdysvalloissa konservatismi oli voimakkaassa nousussa ja kulttuuripiirit ahtaalla McCarthyn kommunistivainojen ollessa jo käynnissä.

Mitä kuvan suudelma sitten katsojalleen edusti? Suudelmakuvasta tuli Pariisin uuden ajan ja vapaamielisen elämäntavan symboli. Sen voi nähdä edustavan milloin romanttista rakkautta, milloin hurmaa, intohimoa ja eroottisuutta. Joku voi nähdä sen salaisena suudelmana tai varastettuna onnen hetkenä, joku toinen tapakulttuurina tai ystävyyden eleenä… mitä ikinä katsoja siinä haluaakaan nähdä.  Minä näen kuvassa toverillisuutta ja yhdessä jaettua ajan ja paikan kokemusta  ennemmin kuin suurta romanttista rakkautta.

Julkaisuhetkellä kuva ja reportaasi ei vielä herättänyt erityistä huomiota. Vasta vuonna 1986 erään julistefirman käytettyä kuvaa postikorttina ja julisteena, se muodostui todelliseksi myyntihitiksi ja eräänlaiseksi julistetaiteen ikoniksi kaikkialla maailmassa. Nykyään suudelman hetki elää postikorteissa, palapeleissä, kahvimukien kyljissä, tyynyliinoissa ja t-paidoissa.

Kuvan nousua kulttiasemaan vauhditti varmasti osaltaan näyttävä oikeusjuttu, jossa kuvan nainen, Francoise Bornet, vaati itselleen osuutta kuvan tuotoista. Bornet hävisi jutun oikeudessa, mutta Doisneau lahjoitti kuvan alkuperäisvedoksen Bornetille. Tämä myi sen myöhemmin huutokaupassa 155.000 eurolla, mikä saattaa olla suurin yksittäisestä valokuvasta koskaan maksettu kauppahinta. 

Oikeusjutun yhteydessä kävi ilmi, että kuva ei ollutkaan sellainen spontaani, ohikiitävän hetken tallentuma, joksi sitä oli luultu, vaan lavastettu otos. Kuvan suutelijat olivat kyllä ”oikeita” rakastavaisia, mutta palkattuja esiintymään kuvassa. Vaikka kuva ehkä olikin lavastettu,  oli suudelma Francoise Bornetin mukaan kuitenkin mitä  aidoin ja nautinnollisin.

Suutelijoiden rakkaus ei kuitenkaan kestänyt aikaa yhtä hyvin kuin valokuva vaan he erosivat vajaan vuoden kuluttua. Bornetin kanssa kuvassa esiintynyt  silloinen poikaystävä Jacques Carteaud sai itselleen kuvasta 500 frangin kuvauspalkkion lisäksi ainoastaan kauniin muiston. Kuvan kaupallista arvoa ei paljastuminen lavastetuksi pienentänyt, ennemminkin päinvastoin.

Robert Doisneau  1947. Lähde; Flickr.com. Public domain.

Robert Doisneau kertoo kuvaustyylistään, että hän pitää ajatuksesta, että kaikki ei ole täydellisesti kontrolloitua, vaan että jotain voi kohdata sattumalta. Onkin vähän ironista, että enimmäkseen ”aitoja” tilanteita kuvanneen Doisneaun juuri spontaaneimmalta vaikuttava kuva osoittautuu lavastetuksi. Silti hän ei omien sanojensa mukaan olisi koskaan rohjennut kuvata kyseistä tilannetta aidosti. Kadulla suutelevien satunnaisten rakastavaisten intiimi tallentaminen filmille ei olisi ollut hänen mielestään oikeutettua. Uskon hänen tarkoittavan sekä moraalista että lainmukaista oikeutusta. Oikeiden ihmisten jokapäiväistä arkea kuvattaessa voisi intiimiyden raja kulkea mieluusti vielä nykypäivänäkin juuri suudelman kohdalla.  

Robert Doisneaun omin sanoin; "If you take photographs, don´t speak, don´t write, don´t analyse yourself and don´t answer any questions" . 

Selittelyt siis sikseen; antaa valokuvien kertoa tarinat itse. 

Näyttely on avoinna Turun Taidemuseossa 9.6 - 27.8.2017 välisenä aikana.

Kuvalähteenä Turun Taidemuseo Lehdistökuvat

Helmetin houkuttava haaste

Tämän vuoden Helmet lukuhaaste  edistyy  reippaassa tahdissa. Viikko ja kirja -tahdilla edetään, oikeastaan koko ajan pari viikkoa etuajassakin.  Alkuun oli helppoa etsiä lukemalleen kirjalle sopiva haastekohta vaan nyt on valintaprosessi alkanut kääntyä toisinpäin ja luettavia kirjoja tulee etsittyä tietty haastekohta mielessä. Tässä viisi seuraavaa sijoittelua:

28 Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan ; Jouko Heikura - Asemapaikka New York. 

Kirja on siis itsenäinen jatko Rakel Varga -kirjoille, joista Lontooseen sijoittuva   `Joki kaupungin alla`  ei tehnyt  minusta Rakel-fania. Päätin antaa neitokaiselle vielä  toisen mahdollisuuden.  Tässä kirjassa ei tarina ollut niin epäuskottava kuin sarjan edellisessä kirjassa. Kirjailija oli malttanut karsia vähän irrallisia juonikuvioita, silti  kirjassa ei käydä käsiksi kunnolla mihinkään. Mikään teemoista tai kukaan henkilöistä ei oikein saa nostetta alleen. Ja Rakel tuntuu edelleen yhtä ärsyttävälle ja ylimieliselle.

New Yorkissa Rakel asuu (oikeastikin olemassa olevassa) kulttihotelli Chelseassa. Kirjassakin hotelli kuvataan todellisuuden tavoin enemmän kommuunina kuin hotellina.

Lähde; The New York public library - digital collections

Boheemi hotelli majoitti vuosikymmenien ajan vähävaraisia taiteilijoita, joita muut hotellit käännyttivät pois. Säkeitä hotellin värikkääseen historiaan ovat punoneet mm. Janis Joplin, Andy Varhol, Bob Dylan, ja Jimi Hendrix. Se tunnetaan paikkana missä Arthur Miller toipui erostaan Marilyn Monroesta, missä Dylan Thomas joi itsensä hengiltä ja missä Sid Vicious puukotti tyttöystävänsä Nancy Spungen.  Vuonna 2011 ikoninen hotelli myytiin ja alettiin remontoida.  Uudet omistajat haluavat nähtävästi tehdä kultturikohteelle kunniaa ja siksi osa asukkaista on saanut jäädä remontinkin ajaksi hotelliin asumaan. Suunnitelmissa on hotellin uudelleenavautuminen viimeistään vuonna 2018.

13  Kirja `kertoo sinusta` ;  Eveliina Talvitie -  Miten helvetissä minusta tuli feministi.

”Ehkä minulla vain tapani mukaan pipo kiristi.  Tässä kohtaa muistutetaan, että suomalaiset naiset saivat äänioikeuden ensimmäisten naisten joukossa. Se tapahtui yli sata vuotta sitten. Miten kauan tässä oikein voi jumittaa? Miten pitkään tästä on tunnettava kiitollisuutta?” 

Lähde; Palczewski, Catherine H. Postcard Archive.
University of Northern Iowa. Cedar Falls, IA.

Tasa-arvon kehittymisen pahin este on näkemys, että Suomi on jo nyt tasa-arvoinen maa.  Kirja kertoo minusta, mutta ehkä sen pitäisi kertoa minusta vielä enemmänkin.  Picasso jaotteli naiset jumalattariin ja ovimattoihin. En huuruisimmissa hetkissänikään kuvittele olevani kovinkaan monen miehen silmissä jumalatar, mutten hemmetti soikoon suostu ovimatoksikaan. Minullakin siis pipo välillä kiristää.

Kirjaa ei ole arvosteltu ja käsitelty kovinkaan laajasti kirjablogeissa. Miksikähän? Onko kirjailijan teksti niin terävää ja argumentoivaa, että on vähän pelottavaa kirjoittaa aiheesta mitään. Tunne on vähän sama kuin kun koulussa joutui äikän tunnilla väittelypaneeliin jonkun älykön kanssa. Sitä vain toivoi sanovansa –sattumalta-  jotain riittävän älykästä jottei paljastuisi tyhmäksi tai ajattelultaan rajoittuneeksi.

Ennen tämän kirjan lukemista en muuten ollut kuullutkaan Eveliina Talvitiestä. Nähtävästi seiska-lehden lukijat ovat hänen elämästään paremmin perillä.

21 Sankaritarina; Leon Leyson - Poika joka pelastui, Schindlerin listan kuopus.

"En ole koskaan unohtanut miten tutkija ja kirjailija Joseph Campbell määritteli sankarin. Campbell sanoi, että sankari on tavallinen ihminen, joka tekee ”parhaita asioita pahimpina aikoina”. Oskar Schindlerissä tuo määritelmä henkilöityy."

"Mahdottomasta tilanteestamme huolimatta olimme selviytyneet. Kuin ihmeen kautta Oskar Schindler, tuo monikasvoinen, monenlaisessa valossa nähty mies – natsiopportunisti, juonittelija, rohkea oman tiensä kulkija, vapauttaja, sankari – oli pelastanut lähes 1200 juutalaista lähes varmalta kuolemalta."

"En ole filosofi, mutta uskon että Oskar Schindleriä voi luonnehtia sankariksi. Hän on todiste siitä, että ihminen voi aivan yksinäänkin asettua pahuutta vastaan ja vaikuttaa asioihin. Minä olen siitä elävä todiste."

The Last road. Kuva Michal Osmenda

Schindler ei todellakaan ollut mikään kirkasotsainen pyhimys, Adam Lebor ja Roger Boyes ovat teoksessaan Surviving Hitler pitäneet uhkapelurin luonnetta jopa oleellisena edellytyksenä Schindlerin uroteolle. Se oli hänen elämänsä suurin uhkapeli, jota hän saattoi pelata hyvällä omallatunnolla, panoksena oma henki. Röyhkeydellään ja häikäilemättömällä asenteellaan Schindler sai mm. pelastettua 300 väärinkäsityksen takia Auscwitchiin toimitettua työntekijäänsä leiriltä ulos.

Sodan jälkeen erityisesti häviäjien puolella olleet mutta yhtä lailla voittajat  hokivat usein `me emme tienneet` -mantraa, kun puhuttiin natsien julmuuksista.  Leysonin kirjassa puhutaan paljon tästä katseen tietoisesta kääntämisestä toiseen suuntaan. ` Anteeksi, en tiennyt`  saattoi sodan vainot kokeneen henkilön korvissa olla vain jatkumoa epäinhimilliselle kohtelulle. Harvassa olivat Leon Leysoninkin elämässä ne ihmiset jotka kykenivät pyytämään anteeksi sitä, etteivät rohjenneet toimia vaan keskittyivät suojelemaan itseään ja omia läheisiään.

Mitähän ovat ne nykypäivän asiat, joille me ummistamme silmämme ja teeskentelemme tietämättömiä vaikka hyvin tiedämme, että vähintään pitäisi tietää.

11 Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun henkilön kirjoittama kirja;  Sauli Niinistö - Hiljaisten historia.

Kirja on kai jonkinlainen novellikokoelma; outo sekoitus faktaa ja fiktiota. Hiljaisten historia ei ole voittajien kirjoittamaa historiaa. Kirjassa on joitain tarinoita  jotka eivät kosketa lainkaan. Vastapainona kirjassa on myös monia  hiljaisten, menetettyjen, kadonneiden ja hävinneiden muistikuville rakentuvia tarinoita, jotka menevät suoraan  ihon alle ja muokkaavat uusiksi  lukijansa käsitystä kansakunnan lähihistoriasta. Se, että tämä tapahtuu ns. kansakunnan kaapin päällä istuvan henkilön toimesta on minusta melkoinen juttu. 

48 Kirja aiheesta josta tiedät hyvin vähän ; Muriel Barbery -  Kulinaristin kuolema. 

Jos on olemassa kirjallisia kitalaenpuhdistajia, välipaloja, on varmaan olemassa myös kirjallista fine diningia.  Kulinaristin kuolema taitaa olla vähän sellainen.

 

Itse en innostu ranskalaisista chansoneista enkä ranskalaisesta keittiöstä . Valitsen siis mieluummin vaikka punkkia ja pikaruokaa, joten kirja taisi yksinkertaisesti olla liian hienostunut  minun lukumakuuni.

Tämä kirja ei ole siis ihmiselle, jolle ruoka on vain hyvää tai huonoa, liian vähän tai riittävästi. Ei myöskään ihmiselle, joka ensisijaisesti haluaa kirjalta tapahtumia ja toimintaa, eikä kauniisti rakennettuja lauseita ja mielikuvia. Toiseen aikaan ja paikkaan ehkä täydellinen pieni suuri kirja, nyt kaikesta hehkutuksesta huolimatta pelkkä välipala, joka ei jätä itsestään juuri minkäänlaista muistijälkeä .

Jesarilla fiksaa vaikka takatalven kevääksi

Ihmiskunnan parhaita keksintöjä kautta aikain; ilmastointiteippi ja nippusiteet. Ja jos jesari on jo muutenkin joka-paikan loistotuote, viime vuosina myyntiin tulleiden uusien kivojen kuosien myötä se vasta monikäyttöinen onkin.

Tytär hylkäsi Ikean vanhan kellastuneen paperivalaisimen ja ihan syystäkin; rumahan se oli. Etsin nopeaa ja helppoa tapaa tuunata  valaisimesta vielä käyttöesine ja silmiin osui lintukuosinen teippirulla jolla olin päällystellyt muutamia säilykepurkkeja. Ei muuta kuin jesarilla pyörittelemään lampunvarjostinta ympäri kierros kierrokselta ja niin hankki lamppu itselleen ainakin vähän jatkoaikaa..  Jesarin kanssa ei auta liikaa kokeilla vaan teippi tarttuu siihen mihin se ensiksi osuu.. Pikkaisen jäi siis kerrosten väliin pieniä rakoja.

Jesari –nimitys lienee muuten  muotoutunut lempinimestä jeesus-teippi; kykenee ihmeisiin silloinkin kun usko on kovalla koetuksella.

Tuote tunnetaan myös ilmastointiteipin nimellä, vaikkei se mitenkään erityisesti liitykään juuri ilmastointiin.  Oikeampi nimitys olisi kuitukangasteippi. Englanninkielisissä maissa jesari kulkee ankkateipin (ducktape) nimellä.  Jesari  on siis sitkeää, tahmaista  ja kestävää kuitukangasta. Teippi valmistetaan vedenkestävästä polyetyleenikerroksesta, vahvuutta tuovasta kankaasta sekä tahmeasta ja tarttuvasta kumipohjaisesta liimasta.

Teippi kehitettiin II maailmansodan aikaan kirurgisesta teipistä. Sittemmin sitä on käytetty monissa eri paikoissa ja tilanteissa aina sotarintamalta kuulentoihin.  Apollo 13 avaruuslennolla jesaria käytettiin menestyksekkäästi ilmastointisuodattimen korjauksessa. 

Kevätlinnut lentelivät siis varjostimeen, mutta ulkona pyryttää kunnon takatalvi. Semmoinen keli, että taidan kaivautua viltin ja kirjan kanssa sohvan uumeniin.  

Päätin osallistua vuoden 2017  Helmet-lukuhaasteeseen. Etusivulla on oma välilehti jonne päivitän haasteen edistymistä. Haasteessa on 50 kohtaa, osa hyvinkin helppoja mutta jotkin haasteen kohdat saattavat loppuvuodesta haastaa kirjavalinnoissa. Ans katsoa kuinka käy...