Idän pikajunan urilla

Matkakirjojen siivillä, kengissä, hyteissä ja matkustamoissa olen matkustanut elämäni mittaan vain muutaman harvan matkan. Ensimmäisenä vertaistensa joukossa näistä kohoaa mieleeni John Steinbeckin asuntoautokierros Yhdysvaltain ympäri reportaasiromaanissa Matka Charleyn kanssa (1962). Matkaseurana kirjailijalla oli puudeli Charley ja näyttämönä 1960-luvun kuohuvat alkutahdit.

Matka Charleyn kanssa on melkoisen tiedostava ja satunnaisissa kohtaamisissaan yhteiskunnallisen todellisuuden kanssa myös julma. Vielä julmempana koin muutamaa vuotta aiemmin, ala-asteiässä lukemani Eric Knightin nuortenromaanin Lassie palaa kotiin (1940), ja tavallaan jotain samankaltaista etsin kai myöhemmin Steinbeckinkin romaanista lemmikkikoirineen ja vaelluksineen.

Tänään emme mene merta edemmäs kalaan vaan hyppäämme tunnustetun suomalaiskirjailijan kokemukseen, emmekä edes irtoa Euroopan maaperältä, vaikka käymmekin kolkuttelemassa Aasian portteja Istanbulin metropoliissa. Antti Tuurin (s. 1944) matkakirja Bospor Express (2013) kutsuu meitä astumaan laivaan.

Antti Tuuri: Bospor Express. Kertomus matkasta
Otava 2013, 202 s

Vuonna 2011 ilmestyi turkin kielellä Tuurin romaani Taivaanraapijat. Sen kunniaksi kirjailija sai samaksi syksyksi kutsun istanbulilaisille kirjallisuusfestivaaleille. Tuuri on kyllästynyt lentämiseen, ja siksipä matka taittui vähemmän sutjakkaasti mutta sitäkin jännittävämmin junalla Itämeren rantamista ottomaanien asuinsijoille. Ensimmäisen luokan interrail-kortti kouraan ja menoksi!

Bernsteinilainen viisaus toteaa, että tärkeintä ei ole päämäärä vaan liike. Tämä pätee Tuurinkin matkakirjaan. Neljä päivää perillä Istanbulissa ei ole läheskään yhtä kiehtovaa luettavaa kuin kuvaus matkoista sinne ja takaisin. Tosin kyllä minä Tuurin innoittamana aion Hagia Sofian katsastaa, jahka Istanbuliin kerkeän, mitä tuskin on tapahtuva tämän elämän puitteissa. Löytyyhän tuosta muinaisesta kirkosta jopa graffiti, jonka ilkiö viikinki nimeltä Halvdan joskus 1200 vuotta sitten kaiversi ja jonka myöhemmät arkeologit ovat ystävällisimmin putsanneet esiin.

Sekä meno- että paluumatkalla kaikkein hurjimmat koettelemukset liittyvät pikajunaan nimeltä Bospor Express, joka vipeltää hurjaa kyytiä läpi Balkanin: Belgradista Istanbuliin. Siitä on totisesti leikki kaukana, kun Tuuri ottaa jo tunti sitten matkaan ampaisseen kiitäjän urhoollisen taksikuskin avustamana kiinni ja joutuu sitten vielä odottamaankin pikamenijäänsä väliasemalla parinkymmenen minuutin verran.

Serbia mainitaan nyky-Euroopan vaarallisimmaksi maaksi turistille, joten Tuurikin päättää kompata tätä totuutta. Taisivat nämä maankolkat olla paljonkin turvallisemmat niihin aikoihin kun murhamamma Christie risteili samoilla raiteilla suunnitellessaan dekkariaan Idän pikajunan arvoitus (1934). Tuuri jopa käväisee muutaman kerran juomassa ylihintaisen cappuccinon siinä samassa Pera Pace -hotellissa, jonka huoneessa nro 411 täti-Agatha perimätiedon mukaan kirjoitti tuon romaaninsa.

Tuurin suurin innoittaja matkakirjalle tulee kuitenkin lähempää, Suomesta. Mika Waltari oli innokas Istanbulin-kävijä, mistä todisteeksi meille ovat jääneet matkakirjat Lähdin Istanbuliin (1948) ja Yksinäisen miehen juna (1929). Yksinäisen miehen junalla Tuurikin matkustaa, vaikka samaan vaunuosastoon tietenkin saattaa sattua kiintoisia matkustajia ja perillä Ottomaniassa odottaa joukko kirjallisuusihmisiä sekä parvi kaunottaria, joiden kauneudesta Tuurin teksti on mitä näkyvimmin vaikuttunut.

Mielestäni mielenkiintoisin tuttavuus, joka Tuurin matkalle sattuu, on Bulgarian rautateitten pääjohtajan tytär Sofian rautatieasemalla. Tämä kotimaansa EU-mainetta ponnekkaasti remontoiva nuori nainen on tiettävästi täsmälleen se mitä väittääkin olevansa.

***

Bospor Express alkaa Budapestin rautatieasemalta kuin romaani, tai vähän kuin Hitchcockin trilleri. Tuuri on vähän kuin Cary Grant ja sveitsiläinen selkärepputyttö vähän kuin Eva Marie Saint, joka raahannee ohjaaja Hitchcockia viulukotelossaan. Vasta toinen luku sivulta 13 alkaen kertoo, mistä tässä leikissä on kysymys, mutta romaanimainen kerronta ei onneksi häviä mihinkään. Tarinan jännitteet tosin eivät ole romaanimaisia vaan matkakirjamaisia.

Bospor Express kuvattuna Istanbulissa. (Kuva: Wikipedia.)

Tuurin matka sinne ja takaisin on viihdyttävä ja myös helppolukuinen. Kyseessä on varsin hyvänmielenkirja, kun kerran mitään järisyttävää matkan varrella ei sentään tapahdu. Kirjailija kokee monenlaista, jännittää aikataulujen pitävyyttä, kirjoittaa Moleskine-muistikirjaansa - ja muistelee kuolleitaan. Tosin tämä manan majoille menneiden muistelu on sillä tavalla irrallista, ettei se esimerkiksi heijastu muuhun kerrontaan, joten teoksen kokonaisuudessa se jää satunnaisuudeksi. Tuuri ajattelee paljon ja myös kirjaa ajatuksensa luettavaksemme, mutta elämää suurempia ajatuksia eteen osuu harvemmin. Ehkäpä joku kuitenkin saa mieliteon kirjata omaan moleskineensa ylös sen, mitä kirjailija pohtii piirtäjä Hokusain innoittamana taiteilijanimen perinnöksi antamisesta (s. 197).

Bospor Express paljastaa ainakin minulle jotain aivan uutta yksityishenkilöstä nimeltä Antti Tuuri. Tilanteen tullen hän saattaa olla varsin koleerinen, eikä pyri sitä peittelemään. Yllätyin myös hänen piirtämisharrastuksestaan. Ja agraariset kuvaelmat junan ikkunasta Balkanin syrjäseuduilla tuovat tietenkin kirjailijalle elävästi mieleen lapsuuden 1950-luvun Pohjanmaalla, sen ajan mummot ja papat ja käsityöläisyyden.

Sujuvassa kerronnassa jotkin kielelliset seikat kiinnittivät huomioni. Erityisesti sanajärjestys, esimerkiksi saksalaistyyliset verbikoreografiat, herätti joskus ihmetykseni. Se ei kuitenkaan estä minua mainitsemasta Tuurin aiempia matkakuvauksia Islannista ja Saksasta. Parin vuoden takainen Matkoilla Euroopassa saattaa vetää minua puoleensa noita kahtakin voimakkaammin.

Logiikan jäljillä Ihmemaassa

Kun lähdin seikkailemaan Ihmemaahan, en osannut arvata, että saisin seurakseni Roland Barthesin. Ainakin kolme kertaa hän ilmestyi minulle, vähän kuin Irvikissa, kerran jopa ystävänsä Salvadorin kanssa. En tiedä, olivatko Barthes ja Dalí ystäviä tosimaailmassa, tuskin, mutta Ihmemaassa toivottavasti tällainenkaan ei ole ihan mahdotonta ja poissuljettua.

Roland Barthes (1915 - 80) oli ranskalainen semiootikko ja filosofi. Hänen kotinsa oli strukturalismissa, mutta ei aikaakaan kun hän mursi sen rajat ja kasvoi jälkistrukturalistiksi, ja hänen merkityksensä esimerkiksi kirjallisuudentutkimuksessa on kiistaton. Miltei kaikissa hänestä näkemissäni valokuvissa hänellä on humoristin ulkonäkö - sekoitus Nabokovia, Dario Fota ja Fernandelia. Barthesin loppukin oli vähän ihmemaailmainen, kun pesula-auto töytäisi häntä kadulla ja hän kuoli saamiinsa vammoihin.

Lewis Carroll eli oikealta nimeltään Charles Lutwidge Dodgson oli ammatiltaan matemaatikko ja loogikko, mikä ei liene silkan satunnaista.

Hänen lastenkirjansa Liisan seikkailut Ihmemaassa on saanut neljä suomennosta, joista arvostetuin lienee Kirsi Kunnaksen ja Eeva-Liisa Mannerin versio vuodelta 1974. Alice Martin suomensi romaanin 1995 ja jätti päähenkilön nimen alkuperäiskieliseen muotoonsa Alice. Tämä hämmästyttää hiukan, kun hän kuitenkin on monin tavoin sovittanut teoksen maailmaa suomalaislapsille tuttuun muotoon hienossa käännöksessään. Esimerkiksi toisen luvun krokotiilirunossa, jossa Carollin parodia kohdistuu Isaac Wattsin runoon "How doth the little busy bee --", Martin käyttää pohjatekstinä Kiven "Makeasti oravainen"-runoa.

Lewis Carroll: Alicen seikkailut ihmemaassa
(Alice's Adventures in Wonderland, 1865; suom. Alice Martin, WSOY 1995, 133 s)
Kuvitus John Tenniel
Markus Långin arvio suomennoksesta

Jo ennen kuin Liisa hyppäsi kaninkoloon seuraamaan kiireistä kania, ihan romaanin ensisivuilla, Barthes ilmaantui seuraani. Hän lykkäsi käteeni valokuvanlukuopuksensa Valoisa huone, melankolisen viimeisen teoksensa. Luin Liisasta ikävystymässä joen rannassa kirjaan syventynyttä sisartaan tarkkailemassa ja tajusin saman kuin Barthes ikivanhaa valokuvaa kuolemantuomitusta tarkastellessaan: että tämä Viktorian ajan Liisa, samoin kuin hänen lukeva sisarensa, on "kuollut ja kuoleva", ja jo ajat sitten; historia on vääjäämättä saattanut hänen elämänsä loppuunsa.

Liisan esikuvana toimi Alice Liddell (1852 - 1934), Carrollin tuttavaperheen tytär, jolle kirjailija myös omisti romaaninsa. Usein unohtuu, että Carroll kertomaa tarinaa Liisasta oli kuuntelemassa myös kaksi muuta Liddellin perheen tytärtä: Lorina ja Edith. Ja kaikki kolme mainitaan romaanin johdantorunossa, nimillä
prinsessa Prima, Secunda ja Tertia.

Alkuperäinen Alice (oik.) sisarineen. (Valokuva: L. Carroll.)

Alkupuolella Liisan seikkailuja en ollut kovasti vaikuttunut lukemastani. Kyseessä on kuitenkin ensisijaisesti lastenromaani, järkeilin, joten minun ei olekaan niin tärkeää vaikuttua. Mutta sitten alkoi tapahtua kummia...

Luvussa 7 heittäydytään lopulta hattumaakarin ja maalisjäniksen hulluille teekutsuille, joilla istutaan suuren pöydän ääressä mutta silti "Ei ole tilaa! Ei ole tilaa!", mitä todistaa myös koko pöytäseurueen ahtautuminen pieneksi röykkiöksi pöydän yhteen kulmaan. Tälle ihmeelliselle järjestelylle, kuten kaikelle muullekin, löytyy kuitenkin aina vääjäämätön, näennäislooginen selityksensä.

Logiikan ja näennäislogiikan ilottelussaan Liisan seikkailut on riemastuttavimmillaan ja nerokkaimmillaan. Esimerkiksi kuningattaren määritelmä valekilpikonnalle: "Se on se mistä tehdään valekilpikonnalientä", on tautologisuudessaan kerta kaikkiaan ihastuttavan naiivin osuva.

Eihän tämä järkevien aikaihmisten järkevä maailma ole yhtään vaikea eikä arvokas tai tavoiteltava vaan yksinkertaisesti vain pähkähullu!

Viimeistään tässä vaiheessa lukemista Bartes osuu jälleen eteeni. Muistamme hänet tekstin teoreetikkona... Onko Liisan seikkailut siis perinteinen luettava teos, jonka merkitys on tylsän suljettu, vai kirjoitettava teksti, joka antautuu yhä uusille tavoille lukea itseään - jonka seurassa siis on mahdollista kokea tekstin hurma? Viimeistään hullun hattumaakarin ilmaannuttua kerrontaan mukaan sivulla 69 olen jokseenkin vakuuttunut, että kysymys on jälkimmäisestä.

Mikä tekee aiheelliseksi kutsua Barthes esiin saman tien kolmannen kerran, nyt imaginaarisen ystävänsä, surrealistitaiteilija Salvador Dalín seurassa. Ja antaa heille haasteeksi lukea tekstiä Liisan seikkailut ja toteuttaa Ihmemaan hurma. Siis kutimet esiin, Roland ja Salvador!

Ei se ehkä niin yksinkertaista ole... Dalí tunnetusti ei ollut parhaimmillaan tilaustöiden kanssa, kun kerran ei kukkokaan käskemällä laula. Hyväksi esimerkiksi käy yhteistyö ohjaaja Hitchcockin kanssa elokuvan Noiduttu merkeissä. Ja Dalí taitaa olla muutenkin turhan yliarvostettu, kupla, josta psykoanalyysin soveltajana esimerkiksi Freudilla ei ollut kummoistakaan sanottavaa.

Ja jos halutaan olla ihan rehellisiä tylsälle ja kursailemattomalle historiankirjoitukselle, niin Dalí aivan oikeasti tarttui Liisan seikkailuihin, kun vielä elossa oli. Tältä BuzzFeedin verkkosivulta löytyy tusinan verran taiteilijan Liisa-kuvituksia, eivätkä ne taida oikein vakuuttaa, kovasti ainakaan. Mutta Barthespa ei ollut tuossa projektissa mukana rassaamassa espanjalaismaestron urautuneita ajatustiehyitä!

***

Bruno Bettelheimin monella tavalla viisas kirja Satujen lumous ei aivan kulje yhtä tahtia Liisan seikkailujen kanssa. Bettelheim toteaa, että kammottava ja raaka satukaan ei voi tuottaa lapsen sielulle vahinkoa, kunhan tämä vain vakuutetaan siitä, että kaikki kerrottu tapahtuu satumaassa, jolla ei ole mitään yhteyttä omaan maailmaamme. Lapsi on siis täysin turvassa tuon kummallisen maailman pahoilta äitipuolilta, tulta syökseviltä lohikäärmeiltä, erkeiltä ja muilta olennoilta. Carrollin Ihmemaassa totisesti tapahtuu paljon kammottavaa ja raakaa, eikä tässä vielä syytä hätääntyä, mutta kun tämä kaukainen satumaailma on välittömässä yhteydessä Liddellin sisarusten jokapäiväiseen maailmaan - kolmikon keskimmäinen Alice on jopa mitä omakohtaisimmin mukana satunsa painajaismaisissa pyörteissä.

Lasten maailmaan joskus aikuiskontaktin saanut voisi ihmetellä, eikö sisarustrion, Alicen varsinkin, täytynyt tuntea syvää ahdistusta, suoranaista paniikkia, kuvitteellisessa Ihmemaassa seikkaillessaan. Kokeiltaa itse korvata sadun Liisan nimi oman pilttinne nimellä ja testatkaa, miten monta sivua tämä kestää jatkaa mukananne.

Loogisessa maailmassa käy joskus ahtaaksi. (Tennielin kuvitusta.)

En viitsi kutsua Barthesia hätiin enää neljättä kertaa vaan painan kukkahatun syvälle omaan päähäni ja olen huolissani ihan tavallisistakin Liisan lukijoista. Nimittäin luvussa "Pippuripossu", jossa Liisa kohtaa ensi kerran herttuattaren ja tämän suurpiirteisellä kädellä pippuria annostelevan kokin, kuvataan mitä sydämettömin perheväkivaltatilanne, jossa pahoinpidellyksi joutuu täysin puolustyskyvytön sylivauva. Miten empaattinen pikkulukija tai -kuuntelija osaa suhtautua tähän "hullunkuriseen" tilanteeseen?

Viime vuonna ilmestyi suomeksi Isä Brown -kirjailija C. K. Chestertonin teologis-filosofinen teos Oikea oppi (1908). Siinä hän kritisoi tieteellisen ajattelun ylivaltaa, jonka rinnalle olisi syytä voimakkaammin nostaa sadun logiikka. Sadun logiikka tunnustaa maailman moniaineksisuuden ja ristiriitaisuuden, jonka edessä ihminen saattaa olla täysin avuton.

Liisan seikkailuillaan Carroll auttaa lasta tekemään identiteettityötä täysin chestertonilaisessa sadun logiikan hengessä. Ihmemaa on lapselle peilikuva siitä kummastuttavasta maailmasta, jossa hän perin avuttomana pyrkii selviämään parhaansa mukaan. Joskus hän on liian pieni, joskus liian iso, ja aina jokin kumma uusi sääntö tulee rikkomaan hetken eheyden.

Kroketti on raakaa ja herttuatar on ruma (kuin synti), todettu on, mutta mikä ihme se ilmastonmuutos on, joka jotenkin uhkaa meitä? Johan sitä Liisan seikkailut luettuaan alkaa ymmärtää tietämättömiä ihmisiä. Ja omaa itseään myös, parhaassa tapauksessa.

Saattaisiko tämä isojen ihmisten maailma muuttua paremmaksi, jos isotkin ihmiset uskaltaisivat lähestyä sitä sadun logiikalla, seisahtuneeseen järjellisyyden myyttiin tukeutumatta? Silloin maailman järjettömyys ehkä ei enää olisi yhtä pyhää. Keisarin vaatetusta sitä arvioidaan Carrollin Ihmemaassakin, mitä rankimmalla kädellä. Karnevaalia ei saisi sulkea yksin lastenhuoneeseen.

Siegel pukee hameen

Me muistamme ohjaaja Don Siegelin (1912 - 91) miehisten toiminta- ja rikoselokuvien ylittämättömänä maestrona. Hänen pirtaansa kuuluvat mm. Tappajat (1964), Kourallinen dynamiittia (1970), Ansa Ikosen viimeiseksi jäänyt elokuva Puhelin (1977) sekä Pako Alcatrazista (1979). Siegelin tunnetuin teos on kuitenkin Likainen Harry vuodelta 1971, poliisielokuvalle uutta väylää murtanut klassikko, pääosassaan Clint Eastwood (s. 1930).

Samana vuonna Likaisen Harryn kanssa pääsi ensi-iltaan myös toinen Siegelin elokuva, jossa Eastwood niin ikään esitti pääroolin. Elokuva on suotta jäänyt muistojen marginaaliin, vaikka se ei edustakaan ohjaajalleen tyypillistä machoelokuvaa vaan tällä kerralla jotain aivan muuta - naissukupuolen kauneimpia ja kauheimpia fantasioita peilaavaa naiselokuvaa.

Don Siegel: Korpraali McB (The Beguiled, USA 1971)
Elokuvan traileri YouTubessa
MTV3 to 4.4.2013 klo 23.05

Eletään Yhdysvaltain sisällissodan raakoja vuosia. Tyttöjen sisäoppilaitoksen oppilas löytää metsästä henkihieverissä riutuvan sotilaan, jonka raahaa kouluun saamaan ensiapua. Sotilas, Easwoodin esittämä korpaali John McBurney - tuttujen kesken vain McB - , kuitenkin sattuu edustamaan pohjoisvaltioita, vaikka tyttökoulu sijaitsee etelävaltioiden alueella.

Ensin haavoittunut jenkki päätetään luovuttaa etelän sotaväelle, mutta kun muukalainen alkaa toipuilla vierasvuoteessaan, yhä useampi naisensielu - niin isompi kuin pienempikin - rupeaa salaa ja hipihiljaa tajuamaan, millainen aarre meillä onkaan hallussamme: ihka oikea Mies. Romanttiset ja kaipaavat sydämet alkavat läpättää levottomasti.

Arvovaltaisin muukalaiskorpraaliin ihastuneista naissydämistä kuuluu tietenkin koulun johtajattarelle, neiti Marthalle, johon rooliin kuulemma houkuteltiin ranskalaismegalotähteä Jeanne Moreauta, tuttua mm. Truffaut-elokuvista Jules ja Jim sekä Morsian pukeutui mustaan, mutta koska hän ei ollut käytettävissä, jouduttiin tyytymään "Amerikan teatterin ykkösleidiin" eli Geraldine Pageen (1924 - 87). Page suoriutuukin loistavasti roolistaan vakaana ja häiriytyneenä auktoriteettina. Kun taas katselee 26-vuotiaan Elizabeth Hartmanin epätoivoista roolityötä rakastuneena opettajatar Edwinana, ei ole mahdotonta kuvitella tulevaisuutta, jossa näyttelijä Hartman heittäytyi omaan tuhoonsa kerrostalon ikkunasta kesäkuussa 1987, 43-vuotiaana, kolme päivää ennen Pagen korjannutta sydänkohtausta.

Tarinan femme fatale puolestaan on 17-vuotias Carol, Jo Ann Harris (s. 1949), joka juonittelevassa mielessään halajaa, että muukalaisen eros kuuluu yksin minulle eikä kenellekään muulle. Koulun kuopuksia edustaa Pamelyn Ferdin (s. 1959), kuvausten aikoihin ylityöllistetyn suosittu lapsinäyttelijä, jonka esittämän Amyn pienitalopreeriamaisen habituksen ei pidä antaa hämätä - tyttösen täysikasvuinen naisvietti suuntautuu myrskyn voimin ihanaan korpraaliin. Voi kilpikonnaraukkaa, joka joutuu tämän kiihkon sijaiskärsijäksi...

Tähtinäyttelijä Eastwoodin esittämästä korpraalista tulee näiden kaipaavien naisihmisten, joka ikisen, halun objekti. Hänen ympärilleen tiivistyy maailman kaikkien naisten fantasioiden paratiisi, jossa hän on ainoa. Mutta jotta tämä sumuinen päiväuni kiristyisi täyteen eroottiseen jännitykseensä, täytyy välttämättömän tapahtua: halun objektin saada siivet subjektina, kokea muodonmuutoksen, ladatun aseen astua näyttämölle, vaarallisen ihanan paratiisin ottaa kauhun muodon. (Jotain kovin tämän kaltaista Alberoni on analysoinut Erotiikassaan.)

Näyte Korpraali McB:n goottilaisen maalauksellisista kuvista.

Siegelin Korpraali McB edustaa etelän gotiikkaa (Southern Gothic) korkeimmillaan: sumeana, raskaana, mahdottomana, mielensä menettäneenä. Tämähän on aivan mestarillinen elokuva... loppusuoralle asti, jossa ohjaajan rajallisuus valitettavasti näyttäytyy esiin. Nimittäin kun enkeli-paholainen Eastwood saa uuden muodon, pitäisi elokuvan muodonkin nousta uuteen sfääriin, mutta näin ei tapahdu. Siegel ei ole mikään melodraaman mestari; komposition tunnesinfonia ei voi saada täyttymystään, kun elokuvakerronta ei tihene vastaavaan paatokseen. Millaisiin ratkaisuihin olisi päätynyt vaikkapa John Huston, jonka makaaberi etelänmelodraama Heijastuksia kultaisessa silmässä oli valmistunut vain nelisen vuotta aiemmin?

Loppusuoralle sijoittuu myös sienikohtaus, jota pidän liian alleviivaan selkeästi toteutettuna tarinan toisena heikkoutena. Mutta ei anneta tämänkään häiritä, sillä loppuratkaisu on taatusti drastinen. (Rakas sivistyssanakirjani sanoo, että drastinen tarkoittaa 'iskevästi vaikuttavaa, repäisevää'.) Drastinen, ja taide-elokuvamaisessa ja kauhuelokuvamaisessa yksinkertaisuudessaan mielen taustalle, sinne missä näyttämökulissit alkavat menettää taikavoimaansa, kummittelevaan jäävä.


Jälkikirjoitus päivää myöhemmin.  Jokin minussa haraa vastaan hyväksyä tulkintaani Korpraali McB:stä naiselokuvana. Se tuntuu niin odotusten vastaiselta. Kun yritän pohtia, en kuitenkaan voi nähdä ratkaisuani virheellisenä. Naisen katse hallitsee tätä elokuvaa, ei miehen.

Tekstin eilen kirjoitettuani kävin myös muutamilla verkkosivuilla katsastamassa muita katsojakokemuksia. Niissä Eastwoodin esittämä korpraali tavallisesti nähdään tarinan subjektina ja sitä kautta inhoa herättävänä konnana. Mutta kun korpraalin juonitteleva subjektius on alistettu naisen fantasialle: se kaikenkattava eroottinen huokuttelevuus, jonka toinen sukupuoli häneen projisoi, ei olisi mahdollinen, ellei hän olisi myös vaarallinen.

En siis lähesty tätä elokuvaa lähtökohdasta, että mittana olisi pelkkä arjen ja kokemuksen realistisuus. Jotkut arvioijat ovat arvostelleen tarinan loppupuolta siitä syystä, että se kokemusrealistisella mittapuulla ei ole uskottava. Kuitenkin lähestymällä Korpraali McB:tä syvemmän psykologian näkökulmasta elokuva osoittautuukin esirippuja repivän uskottavaksi. Eastwoodin laajalla skaalalla esittämä jenkkisotilas ei ole mies vaan Mies - koko miessukupuolen edustaja tai symboli, jolla elokuvan naiset kukin leikkivät omaa jännittävää leikkiään.

Bradbury 2013

Viime torstaina ilmestyi eräässä päivälehdessä 15-vuotiaan Vilja Aron mielipidekirjoitus "Haluaisin palata aikaan ennen älypuhelimia". Aro tuntee surua siitä, miten ihmiset ovat menettäneet kykynsä todelliseen sosiaaliseen kanssakäymiseen, kun tilalle ovat tulleet latistavat tekniset keksinnöt. Jopa yhdessä vietetty aika saattaa mennä siihen, että kukin vain näprää omaa älypuhelintaan. Jo pikkulapset pannaan harjoittelemaan tätä epäsosiaalisuutta istuttamalla elektroniikka heidän käteensä.

On hätkähdyttävää lukea tämä aikalaiskirjoitus. Siinä nimittäin tulee niin tarkasti ja havainnollisesti kuvatuksi se reaalinen yhteiskunta, jonka päivän romaani ennusti yli 60 vuotta sitten. Mielipidekirjoittaja Vilja Arolla jopa on tietynlainen vastine romaanin maailmassa, varhaiskypsä Clarisse, joka kykenee nousemaan tämän vieraantuneen todellisuuden yläpuolelle.

Ray Bradbury: Fahrenheit 451

(Fahrenheit 451, 1953; suom. Juhani Koskinen, 3. painos, Kirjayhtymä 1981, 194 s.)

(Romaanin pohjana toiminut novelli ”The Fireman” ilmestyi 1950.)

Tieteiskirjailija Ray Bradbury (1920 - 2012) kuoli viime kesänä 91-vuotiaana. Hänen tunnetuin romaaninsa on Fahrenheit 451, jonka nimi on noussut käsitteeksi: kyseisessä lämpötilassa kirjapaperi kuulemma syttyy tuleen, vaikka tuo fakta oikeasti onkin vain kaunis valhe, joka kuulostaa hyvältä, ja siksipä arvon kirjailijamme sen valitsikin teoksensa nimeksi. Valheisiin nojaa myös Fahrenheitin yhteiskunta. Nimittäin kaikki kirjat ovat kiellettyjä, ja viranomaiset toteavat asiakirjoja väärentäen, että määräys tuhota kirjat annettiin muka jo vuoden 1790 Yhdysvalloissa.

Fahrenheit 451 on epämääräiseen tulevaisuuteen sijoittuva dystopia, joka lähtee käyntiin pilailevan pakinan lailla: urhoolliset palomiehet eivät sammuta paloja vaan päinvastoin sytyttelevät niitä. Romaanin päähenkilökin, nuori aviomies Guy Montag, kuuluu tähän arvostettuun ammattikuntaan ja nauttii antaumuksellisesti tehtävästään rynnäköidä öljyä syöksevin letkuin kirjastoihin ja polttaa niitten aarteet.

Kirjat ovat kiellettyjä, koska pelkona on, että ne saattaisivat saada kansalaiset ajattelemaan. Ajattelu - se voisi koitua vaaraksi vallitsevalle tilalle, joten ihmiset pidetään suht tyytyväisinä antamalla heidän nauttia aivottomista ajanvietteistä, sellaisista kuin kolmiulotteinen televisio loppumattomine ihmissuhdetarinoineen, kauniine-ja-rohkeineen, Sims-tietokonepelin kaltaiset viihdykkeet, korvalappustereoiden tarjoama unohdus. Aron mielipidekirjoitus tiivistää mainiosti Fahrenheitin ankeaa todellisuutta.

***

Yhtenä yönä palatessaan työstään Guy Montag kohtaa kadulla tytön nimeltä Clarisse. Clarisse on toisenlainen:

- Niin, tyttö sanoi, - olen seitsemäntoista ja olen hullu. Setäni sanoo että nämä kaksi aina kuuluvat yhteen. Kun ihmiset kysyvät miten vanha olet, hän sanoo, kerro aina että olet seitsemäntoista ja järjiltäsi. Eikö tähän aikaan yöstä olekin hauska kävellä? (S. 13.) 

Tyttö todella on epänormaali. Psykiatrit ovat hänestä syystä huolissaan. Koulukin pitää häntä hylkiönä:

- Voi, ei minua siellä kaivata, Clarisse sanoi. Ne sanoo että minä olen epäsosiaalinen. Etten muka sopeudu. Se on kyllä kumma. Itse asiassa minä olen hyvin sosiaalinen. Kaikki riippuu vain siitä mitä sosiaalisuudella tarkoitetaan, vai mitä? Minulle sosiaalisuus on sitä että puhutaan niin kuin me nyt teemme. (S. 39.)

Clarisse ei ole menettänyt luonnollista ihmisyyttään ja inhimillisyyttään. Tällaisena sopeutumattomana hän on uhka ympäröivälle anti-yhteiskunnalle. Mallikansalainen Montagissa tytön välitön elävyys silti herättää jotain - uinuneen kaipuun, tahdon olla täysi ihminen. Clarissen kohtaaminen sytyttää palomiehessä tulen. Hänestä tulee kapinallinen, joka alkaa etsiä vastauksia suuriin kysymyksiin kirjojen kielletystä maailmasta.

Vaan löytyy Bradburyn tyydytysyhteiskunnassa muiltakin kuin Montagilta salainen, tyhjä huone sydämestä: palomiehemme vaimo Mildred yrittelee jopa itsemurhaa, vaikkei itse pystykään tunnistamaan piilevää alakuloaan. Feministiklassikko Betty Friedan avasi vuonna 1963 aikalaistensa silmiä kuvatessaan teoksessaan Naisellisuuden harhat (The Feminine Mystique) sitä nimeämätöntä tyhjyyttä, jota useat modernit lähiökotirouvat tuntevat sielussaan. Kovin samanlaisia tuntoja Bradbury valaisee peräti vuosikymmentä Friedanin aiemmin!

Palomies Montagin heräämiseen vaikuttaa ravistelevimmin varmaan se hetki, jona hän tajuaa, ettei surisi, jos Mildred-vaimo kuolisi - ”ymmärtämätön ontto mies lähellä ymmärtämätöntä onttoa naista, ja ahnas käärme koversi onttouden yhä täydemmäksi” (s. 56). Hän tajuaa tämän epäinhimillisen vieraantumisen, ja se tempaa hänet itkun valtaan.

Kirjailija Bradbury totesi jälkikäteen, että hän sai tärkeimmän inspiraationsa Fahrenheitille kriittisestä suhtautumisestaan tuolloin menestystiensä aloittanutta televisiota kohtaan. Televisiolle on ominaista ensinnäkin vieroittaa meitä kirjoista ja toiseksi ruokkia meitä yksittäisillä faktoilla, ilman että faktoja liitettäisiin laajempaan kontekstiin. Televisio on oopiumia kansalle. Historia on kantanut meille myös monet muut Bradburyn teoksessaan ennakoimat tekniset keksinnöt, vaikka joskus kirjailija visioi harhaankin: esimerkiksi hän ei osannut ennustaa langattoman viestinnän kehityskulkua, joten puhelinkioskit ovat edelleen Montagin ja kumppaneiden ahkerassa käytössä.

Tärkeintä on tunnistaa, että Fahrenheitin dystopia todella on täällä vuonna 2013: Ystävät piilevät koneen kätköissä Facebookissa. Todellisuutta kavennetaan poliittisesti korrektin nimissä. Kaikista tehdään tasa-arvoisia tasapäistämisen mielessä. Kuten Clarisse toteaa ihmisistä:

Enimmäkseen he luettelevat suuren määrän automerkkejä tai vaatekappaleita tai uima-altaita ja sanovat voi kun ihastuttava! Mutta he sanovat kaikki samoja asioita eikä kukaan sano mitään muuta kuin toiset. (S. 41.)

Bradbury on dystopioineen jopa hyvin radikaali. Hän lähenee äänenpainoissaan monia 1900-luvun ankaria vasemmistolaisia yhteiskunta-ajattelijoita Frankfurtissa ja muualla.

***

Tieteiskirjallisuus on pysynyt minulle vieraana, yhtenä tekosyynäni sen keskittyneisyys kylmään tekniikkaan. Bradburyn teoksessa moisesta tosin ei ole vaaraa. Fahrenheit nimittäin on hyvin ihmiskeskeinen ja ihmisläheinen, myös toivoa herättävässä loppuratkaisussaan. Tulevan maailman kuvailukin sujuu kiitettävän niukin vedoin. Myös Bradburyn kerronta on pääosin kaunokirjallisen sujuvaa. Esimerkiksi Montagin vapautumisen hetkeä hän kuvaa näin lyyrisesti:

Joki oli hyvin todellinen; se piti häntä hyvin hellästi sylissään, ja vihdoinkin hänellä oli kylliksi aikaa, kylliksi joutohetkeä, pohtia tätä kuukautta, tätä vuotta ja kokonaista ihmisikää. Hän kuunteli sydämensä tasaatumista. Hänen verensä ei enää hoputellut hänen ajatuksiaan. (S. 165.)

Tosin välillä lukemista vaikeuttaa se, että Bradbury saattaa sortua ilmaisulliseen yliyrittämiseen. Ja aina abstraktin yhteiskunta-analyysin saadessa liian suuren vallan kerronta käy helposti turhan saarnaavaksi. Merkille pantavaa on myös, ettei Bradbury pyri luomaan jännitystä lainkaan kerronnallisin keinoin: vaikka juoneen sisältyy runsaasti yllätystekijöitä, niitä ei pyritä pohjustamaan jännitystä kiristämällä, vaan kertoja on valinnut havainnoivan toteamisen etenemistyylikseen.

Kokonaisuutta tarkastellessani jopa vähäkseltään ihmettelen, miten Fahrenheit on saavuttanut asemansa tieteiskirjallisuuden tunnustettuna klassikkona. Ehkä osa suosion salaisuudesta piilee hilpeän monimielisessä alkuasetelmassa ja iskevän sloganisessa nimessä. Samalle tasolle Huxleyn Uljaan uuden maailman (1932) ja Orwellin Vuoden 1984 (1949) kanssa Fahrenheitia ei toki ole koskaan soviteltukaan.

Ylitulkinta on oma munaamisen lajinsa, enkä täysin malta pidättäytyä siitä Fahrenheitinkaan kanssa. Siksi nostan kaanonista esiin Danten Jumalaisen näytelmän. Vastaako Bradburyn nuori, viaton ja oikeellinen Clarisse Danten Beatricea? Ja onko romaanin loppupuolella merkittävään osaan yhteistoimintamiehenä kohoava ikääntynyt professori Faber vastine Jumalaisen näytelmän Vergiliukselle? Ehkä aiheesta onkin laadittu yliopistollinen tutkielma tai pari.

Löytyyhän Fahrenheitista toki myös 007-tyylinen hirviö: palopäällikkö, joka hallitsee kirjasivistyksen Alexander Popea myöten mutta paradoksaalisesti käyttää tuota sivistystä sen itsensä tuhoksi. Hän osaa siteerata klassikoita pirullisen tarkoituksenmukaisesti pyrkimyksessään tuhota kaiken kirjaviisauden. Päällikön avaraan maailmankuvaan kuuluu jopa syvällinen taju vallitsevan tv-yhteiskunnan lohduttomasta rappiosta: "Lastentarhasta suoraan yliopistoon ja sitten takaisin lastentarhaan - tällaista se sivistys on ollut vähintään viidensadan vuoden ajan." (69.) Samankaltaista retoriikkaa käytti Neil Postman kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin varoitellessaan television vaikutuksista puoliunohdetussa klassikossaan Huvitamme itsemme hengiltä.

***

Bradburyn romaanin sovitti valkokankaalle hiukan odottamaton nimi. Fahrenheit 451:n ohjasi nimittäin ranskalainen François Truffaut vuonna 1966 ainoana englanninkielisenä elokuvanaan. Urhoollista palomies Montagia esittää Oskar Werner (1922 - 84), joka muistetaan erityisesti Truffaut’n viittä vuotta aiemmasta klassikosta Jules ja Jim. Hänhän esittää siinä parivaljakon pätkempää osapuolta. Romaania muokattiin voimakkaasti käsikirjoitusvaiheessa, ja siksipä Montagin vaimoa esittävä Julie Christie (s. 1941) saa näytellä myös Clarissea kaksoisroolissaan.

Truffaut’n tulevaisuusvisio on huomattavasti alkuperäisromaania lempeämpi. Elokuvan kuvauksista mainittakoon, että pääosanesittäjä Werner raivostui ohjaaja Truffaut’lle niin pahasti, että hän leikkasi kostoksi hiuksensa ennen aivan viimeisten ottojen kuvaamista. Tuosta konfliktitilanteesta meillä on pysyvänä muistona epäjatkuvuus palomiehen habituksessa vielä tänäkin päivänä.

Hajahuomioita Leif GW -sedästä

Leif GW Persson (s. 1945) on piipahdellut viime vuosina mielessäni satunnaisen lyhyillä vieraisilla mm. aikakauslehtien sivuilta, mutta ennen viime kesää hän oli minulle pelkkä kasvoton kasvo cocktail-tilaisuuksissa: en tiennyt hänestä muuta kuin että hän on ruotsalainen kriminologi, joka on julkaissut sarjan menestyksellisiä rikosromaaneja.

Viime kesä muutti kaiken. Silloin alkoi Yle Fem -kanavalla kuusiosainen, puolituntisista koostuva sarja Leif GW Persson ja kesämurha (Sommarmord, 2011). Sarjassa professorismies Persson kiertelee Ruotsinmaata tarkastelemassa vanhojen, selvittämättömien murhatapausten miljöitä ja anniskelemassa lausuntoja siitä, miten uskoo kaiken tapahtuneen.

Kesäkuun 25. päivänä siis asensin itseni television ääreen ja odotin jotain, joka lopulta löisi laudalta meidän suomalaisten Ei vanhene koskaan -dokumenttisarjan (1997). Sitähän isännöi aikoinaan karismaattisen jylhästi Åke Lindman patriarkkaihmisen roolissaan. Sarjassa yhdistyivät parhaimmillaan maagisena keitoksena kiehtova tosielämän arvoitus, draama, karminta ja vielä mausteena ripaus dostojevskia. Käsikirjoituksesta vastasi Esa Silander.

Vaan ei aina käy niin kuin haaveillaan... Kesämurha à la Leif GW -setä poikkesi kovasti Lindmanin kummitushuoneessaan harjoittamasta täysi-ikäisten tv-katsojien pelottelutoiminnasta. Tuotanto osoittautui ensinnäkin varsin halvalla kruunulla tuotetuksi. Sarja koostuu lähinnä kriminaalitietäjän istuskeluista henkilöauton takapenkillä, jossa häntä kyyditään pitkin maita ja mantuja. Samalla hän tarkastelee karttoja ja puhelee laiskanpulskean verkkaisesti mutta samalla kiireettömästi käsillä olevasta tapauksesta, jonka miljööseen ollaan matkalla tutustumiskäynnille. Tavallisesti ratkaisun julkilausumisen jälkeen tehdään lopuksi etäännytys siirtymällä Perssonin rakkaalle kotisohvalla, jolla hän kertoilee jotain arkisempaa, esimerkiksi analysoi rakkauttaan sudokuja kohtaan.

Suomalainen pöyristymiseni uuden tuttavuuden ääressä johtui varmaan siitä, etten ollut vielä ehtinyt tottua Leif GW -setään, joka lienee jo varsinainen instituutio länsinaapurissamme. En katsonut kaikkia kuutta jaksoa, mutta päätösosan tullen huomasin vihdoin yllättäin, että tässä happamessa ja haluttomassa mediapersoonassapa taitaa olla jotain erityistä - ruotsalaisille hän taatusti edustaa jonkinlaista rakasta sukulaismummohahmoa, ei mitenkään sympaattista eikä lämmintä tai miellyttävää saati kullaista, mutta juuri inhimillisen vajallisuutensa tähden niin suuresti pidettyä ja yhtä kaikki rakastettua. Nyreän setämummon kokoonpanoon kuuluu lisäksi, että hän ulkoisen olemuksensa vastaisesti on huippuälykäs, vähän kuin uudelle vuosisadalle sovitettu neitimarple-sovellus.

***

Setämummo Perssonista on moneksi. Jo hänen tieteellinen tuotantonsa on laaja. Julkisuuteen hän ampaisi viimeistään vuonna 1978, kun ilmestyi hänen esikoisrikosromaaninsa Possujuhla (Grisfesten). Olen ottanut vakaaksi aikeekseni testata Perssonin ainakin yhden kirjan muodossa. Se ei vielä ole toteutunut, mutta muutama päivä sitten olin vähällä tilata kappaleen tuota esikoisromaania ikiomaksi, kun eräs kunnianarvoisa kirjakerho tarjosi sitä edukkaaseen alehintaan 5,- € kovin kansin, mutta sitten onneksi muistin uudenvuodenlupaukseni ja pienen kirjahyllyni kantokykyluokan.

Perssonin ansioluetteloa silmäillessä mieleen pälkähtää, saattaisiko hän ottaa nykyiseen mediaolemukseensa mallia über-macho Hemingwayn viimeisten vuosien väsähtäneestä habituksesta. Moni juttu nimittäin yhdistää näitä kahta taattoa: Parikymmentä vuotta sitten Persson julkaisi muutaman metsästys- ja keittokirjan, joten ei tuota vaikeutta kuvitella kriminologille makoilemaan savannille pyssy kourassa ja vartomaan vesi kielellä antilooppia tai kirahvia, jonka yrittäjähenkiset alkuasukkaat ajavat hänen eteensä, kalliilla rahalla ostetun metsästyssafarin merkeissä tietenkin. Kriminologian professorimme miehistelyopusta Stora machoboken (1990) ei valitettavasti liene suomennettu.

Kymmenen vuotta sitten Persson pani alulle romaanitrilogian nimeltä Hyvinvointivaltion romahdus (Välfärdsstatens fall), joka on suomennettukin:

1. Kesän kaipuusta hyiseen viimaan (Mellan sommarens längtan och vinterns köld, 2002)
2. Toinen aika, toinen elämä (En annan tid, ett annat liv, 2003)
3. Putoaa vapaasti kuin unessa (Faller fritt som i en dröm, 2007)

Kyseessä on puolidokumentaarinen, voimakkaasti yhteiskuntakriittinen sarja Ruotsin viime vuosikymmenien kehityksestä, ja keskeisenä juonteena kulkee pääministeri Olof Palmen murha ja sen aiheuttama kansallinen trauma.

Kuten monet muutkin Perssonin teokset, myös tuo trilogia on sovitettu liikkuviksi kuviksi. Neliosainen, lähes nelituntinen tv-sarja Pyhiinvaeltajan kuolema (En pilgrims död, 2013) sai ensi-iltansa länsinaapurissamme vajaat kaksi kuukautta sitten. Toteutus keskittyy täysin pääministerin murhan ratkomiseen, ja siihen sisältyy Perssonin tulkinta tapahtumien kulusta.

Ryhmä Rämä valmiina ratkomaan pääministerin murhan.

Pyhiinvaeltajan kuoleman ensimmäisen osa nähtiin Suomessakin viime tiistaina klo 21.00. Eikä hätää, vaikka se olisi mennyt ohi, sillä jakso uusitaan tänään klo 22.55 samaisella ykköskanavalla.

Tähän ehkä joitain taustatietoja Palmen murhasta... Suzanne Ostenin komedia Mozartin veljekset sai ensi-iltansa Ruotsissa talvella 1986. Elokuva ei ole hääppöinen, ja se olisi ehkä jo vaipunut unholaan, ellei siihen liittyisi kahta merkittävää tekijää. Ensinnäkin kotisuomalainen monilahjakkuus M. A. Numminen näyttelee elokuvassa pienen roolin siivoojana. Toiseksi pääministeri Palme kuoli luoteihin Tukholmassa helmikuun 28. päivänä - tasan 27 vuotta ja 1 päivä sitten - tullessaan vaimonsa kanssa juuri tuon nimenomaisen filmin näytöksestä Grand-elokuvateatterista. Tuolla hetkellä vähän ennen puoltayötä Svealandia heitti hyvästit pohjoismaiselle lintukodolle ja astui julmaan nykyaikaan.

Selvittämättömän rikoksen kansakunnan päälle langettamaa varjoa kuvaa hyvin se, että kului yli 15 vuotta, ennen kuin merkittävä fiktionkirjoittaja uskalsi tarttua aiheeseen. Vaikenemisen mursi siis vasta Perssonin trilogian aloitusosallaan 2002. Murhan tapahtuma-aikaan hänellä oli merkittävä virka poliisin kriminologina, joten hän on saanut tarkkailla tutkimuksia aitiopaikalta.

Pyhiinvaeltajan kuoleman aloitusjakso odottaa minua yhä digiboksin onkaloissa, enkä aio katsoa sitä ennen kuin olen ehtinyt kerätä sen seuraksi vähintään kaksi seuraavaakin jaksoa ykköskanavalta. Sarjaa on kiitetty jos moitittukin, mm. puhuvien päiden ylettömästä vuoropuhelusta siisteissä sisätiloissa keskenään. Tuotanto liikkuu kahdessa aikatasossa: keskiössä ovat toisaalta murha ja siihen johtaneet tapahtumat vuosina 1985 - 86 ja toisaalta murhan uudet tutkimukset nykyhetkessä. Samat näyttelijät esiintyvät kummassakin aikatasossa, ja heidän äkkinäinen ikääntymisensä ja nuortumisensa on toteutettu lähinnä värihuuhtaisemalla hiukset aikatasojen välillä rampatessa.

Pääroolin uusia tutkimuksia johtavana poliisipäällikkö Lars Martin Johanssonina esittää Rolf Lassgård (s. 1955). Hän on meille ennestään tuttu sinä vähemmän depressiivisen oloisena rikoskomisario Wallanderina vuosilta 1995 - 2007. Johanssonin oikeaa kättä, etsivä Jeanette Erikssonia, näyttelee Helena af Sandeberg (s. 1971), jolla oli kyseenalainen kunnia esittää yhtä yli-ikäisistä viisikon jäsenistä rikossarjassa Syyttömänä tuomittu (2008 - 09). Vuonna 2005 hänellä puolestaan oli päärooli pikkupoikien rakkauden jumalattarena Martin Asphaugin romaanifilmatisoinnissa Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä.

***

Sopivasti vain päivä Pyhiinvaeltajan kuoleman jälkeen TV1:ssä alkoi myös kolmiosainen dokumenttisarja Olof Palmen (1927 - 86) elämästä. Olof Palmen tarinan jaksot nähdään peräkkäisinä keskiviikkoina klo 19.00. Kyseessä on tv-sarjamuotoon laajennettu versio viimevuotisesta, ruotsalaisesta dokumentista Palme, jonka ohjasivat Kristina Lindström ja Maud Nycander. Mattimyöhäisiä ajatellen myös tuo dokumenttiavaus uusitaan ylihuomenna sunnuntaina klo 14.25. Uskalsin katsoa aloitusosan tuoreeltaan, hauduttamatta sitä ensin varotoimena muutamaa viikkoa kovalevyllä, ja olin näkemääni tyytyväinen.

Isojen poikien Jim-kanavalla puolestaan starttasi runsas viikko sitten maanantaina rikostenselvittelysarja Rekonstruktio, jonka kahdeksassa osassa oikeustieteilijä Kari Uoti, toimittaja Pekka Lehtinen ja rikoskirjailija Harri Nykänen käyvät tarkastelemassa kuulujen suomalaisrikosten tapahtumapaikkoja. Viimeksi koetettiin luoda uutta näkökulmaa Tulilahden kaksoimurhaan, jota jo velho Lindman pyöritteli sammakkoliemikeitoksessaan Ei vanhene koskaan -sarjassa. Kolmikko toi uutena yksityiskohtana etualalle huomiot mopoilija Runar Holmströmin Mora-puukon aiheuttamasta jäljestä näreenoksassa. Muutoin sarjassa huomio kiinnittyy turhan huokeaan budjettiin, joka ei ole antanut mahdollisuutta edes leikkauspöydässä karsia häiritsevää toistoa pois katsojan silmille lähetettävästä kappaleesta. Samoin ohjelmassa toteutettava rekonstruktio ei taida parhaalla mahdollisella tavalla tehdä kunniaa tekijöidensä todelliselle älykkyydelle.

Katsoessani maanantaista Tulilahti-jaksoa pohdin, että sarja lienee ottanut mallia ainakin ruotsalaisesta Veckans brott -sarjasta (2010 - ), jonka erikoisjaksoista Leif GW Persson ja kesämurha koostuu.

• Olen pannut väliaikaisesti muutaman Villa Derrickerian tekstin piiloon, koska niitä on viime aikoina voimakkaasti pommiteltu englanninkielisillä roskapostikommenteilla. Toivottavasti mm. rakas Neiti Marple virittää tapakomedian -tekstini pääsee taas kohta vapaaksi ilahduttamaan kaikkia Villa Derrickerian kävijöitä, niin uusia kuin paikkansa lukijoinani jo vakiinnuttaneitakin.

Eteläafrikkalainen krypto

Etelä-Afrikan tasavalta luopui apartheidista 1990-luvun alkupuolella.

Syntyi uusi järjestys, jollaisen moni ei vielä muutamaa vuotta aiemmin olisi kyennyt uskomaan olevan edes mahdollinen: valkoisten ylhäinen rotu joutui tunnustamaan roolinsa pelkkänä vähemmistönä. Tietenkään uuteen järjestykseen siirtyminen ei tapahtunut kivutta. Tätä kipua, siinä kuin ikääntyvän valkoisen miehen tuskaakin, kuvaa päivän romaani.

J. M. Coetzee: Häpeäpaalu 
(Disgrace, 1999; suom. Seppo Loponen)
Otavan kirjasto 139, 2. painos, 2003 (2000). 251 s.

Kuka on viestinnän professori David Lurie, J. M. Coetzeen Häpeäpaalun (1999) pää- ja näkökulmahenkilö? Minä en tiedä, eikä minun luultavasti kuulu tietääkään. Hän on viisi vuotta nuorempi kuin 1940 syntynyt kirjailija Coetzee, teoksen tapahtumakuukausien alkaessa 52-vuotias, ja rasittavan seksuaalisuuntautunut. Se – seksi siis – tuntuu olevan aina mielessä, heti romaanin ensi riveiltä lähtien.

Professori Lurie leimataan julkisesti seksuaalisuutensa tähden, kun suhde opiskelijatyttö Melanie Isaacsiin päättyy odottamattomasti ja yliopisto asettaa tutkintalautakunnan selvittämään päähenkilömme rikosta. Oikeastaan ihan oikein, saattaisi joku ajatella, että miekkonen joutuu  häpeäpaaluunsa.

Tässä vaiheessa Häpeäpaalu on vielä satiiri maan virtaviivaistetusta yliopistojärjestelmästä, tai Suomen vastaavasta. Ja tuomionjulistus raadolliselle, vastenmieliselle nykyjulkisuudelle. Antaa Davidin itse muotoilla asia:

Nyt eletään puritaanisia aikoja. Yksityiselämä on julkinen asia. Hekumointi on kunniallista, hekumointi ja tunteilu. Minulta haluttiin spektaakkelia: itsesyytöksiä, katumusta, kyyneliä jos mahdollista. Tv-showta, suoraan sanoen. Minä en suostunut. (S. 78.)

David ei suostu, joten hänet potkitaan ulos yliopistosta ja hän muuttaa maalle 25-vuotiaan tyttärensä Lucyn maatilalle. Kun luin romaanin kansiliepeen esittelyä, aloin jo makustella tuon vaiheen kotoisuutta ja harmoniaa – idyllistä isä – tytär-laatuajan kuvausta kaukana kavalasta maailmasta. Vaan idylli taitaa valitettavasti päättyä jo ennen kuin kansiliepeen ”väkivaltainen, kauhistuttava tapahtumasarja” saa alkunsa.

Viimeistään tarkkaillessani virkaheittoa Davidia itäkapmaalaisessa maaseutuyhteisössä tulen tulokseen, että kirjailija Coetzee on tahallaan ja tietoisesti muovannut päähenkilöstään melkoisen epämiellyttävän hahmon. Vaihtoehtopiireissä eläneen Lucyn ystävätkin ovat vaihtoehtoihmisiä, ja isä-Davidin tuomio näitä vilpittömiä lähimmäisiämme kohtaan vaikuttaa varsin kohtuuttomalta ja itsekkäältä.

Tai ehkä David sittenkään ei ole edes epämiellyttävä hahmo vaan ensisijaisesti satiirihahmo. Romaanin mittaan hän ei vajoa banjoa takapihalla rämpyttäväksi kaistapääksi vaan kokee vain satiirihahmon normaalin kohtalon; kyseessä ei ole rangaistus vaan kirjailijan opetus.

David mieltää itsensä kaikenkattavan järjen edustajaksi, jolla on lupa tuomita nykyopiskelijat ihmisyytensä menettäneiksi pintavipeltäjiksi. Tämä itsetyytyväinen omakuva kokee ensimmäisen iskunsa omaan nilkkaan, kun lukijalle paljastuu, että Davidiltakin itsekkäässä individualismissaan puuttuu kyky tajuta yhteisöllisyyden idea. Katalysaattoreina tälle iskulle toimii Lucyn ystäväpariskunta Bev ja Bill Shaw, jota David ei korkeassa järjessään ja maussaan osaa kuin halveksia. Sivulla 118, kun väkivallan kokenut David palaa paikkailtuna lääkärin vastaanottohuoneesta, Shaw’n pariskunta nimittäin vartoo häntä odotustiloissa ja vie tämän toipumaan vaatimattomaan majaansa. Miksi ihmeessä nämä inhottavat ihmiset ovat näin kilttejä minulle? Ironiattomasti vilpitön Bill Shaw vielä toteaa: ”Mitä turhia! Sitähän varten ystävät ovat. Sinä olisit tehnyt samoin.” Nämä Billin sanat luettuani minäkin lukijana tunsin piston sielussani: olenko myös minä Davidin kannustamana tuominnut hyväsydämisen Shaw’n pariskunnan?

***

Ei David arvostelukykyineen sentään ihan hakoteillä ole. Nimittäin tytär-Lucyllä on naapuri Petrus,  joka on tärkein mustan rodun edustaja Häpeäpaalussa, ja hänen suhteensa huolestunut isäpappa on jokseenkin oikeassa – tai niin oikeassa kuin realistisella arvostelukyvyllä varustettu ihminen vain voi olla. Lucyn tarinan lopputulos nimittäin on varsin odottamaton, ällistyttävä jopa.

Petrus auttelee Lucya tämän tilalla, ja tekemisen puutteesta kärsivä David auttelee vastavuoroisesti Petrusta tämän tilalla. Uuden Etelä-Afrikan roturoolit leikkivät karnevalistista piirileikkiä Coetzeen sekoituksessa: Petrus tykkää nimittäin joskus tekeytyä taas neekeriksi, kuten Maria Antoinette tykkäsi joskus tekeytyä karjakoksi Versailles’n puistoon häntä varten suunnitellussa maalaisidyllissään. David tosin ei tykkää yhtä antaumuksellisesti olla neekeri, kun se vuoro piirileikissä osuu kohdalle.

Ikeestään vapautetut mustat tuntevat ymmärrettävää vihaa heitä sortanutta valkoista vähemmistöä kohtaan. Tämän vihan sijaiskärsijäksi romaanissa joutuu erityisesti Lucy.

Lucy ei vastaa. Hän kätkisi mieluummin kasvonsa, ja David tietää miksi. Häväistyksen takia. Häpeän takia. Sen ne tunkeilijat ovat saaneet aikaan; sen ne ovat tehneet tälle itsevarmalle, nykyaikaiselle nuorelle naiselle. Tarina leviää seudulla kuin tahra. Ei Lucyn tarina vaan tunkeilijoiden: he ovat sen omistajat. Kuinka he panivat hänet paikalleen, kuinka he näyttivät hänelle, mitä varten nainen on olemassa. (S. 133.)

David saa tuta häpeäpaalun, mutta niin saa Lucykin. Häpeäpaalun motiivin lisäksi myös  moni muu motiivi toistuu romaanissa. Raiskauksenkin todistamme kahdesti. Ja mitä muuta kuin kaksi mustaa lammasta Petruksen lieassa David ja Lucy nyt ovat (s. 145)?

Davidille mustien maailma ja jokapäiväinen elämä on kovin vierasta. Lucy saa siksi toimia välittäjänä isänsä ja mustien maailman välillä. Juuri Lucy tuo esiin näkökulman, että ehkä hänen lopussa kokemansa piina, suoranainen uhri, ristinkärsimys, on se hinta, joka hänen on maksettava, jotta hän saisi elää tasaveroisena yksilönä uudessa Etelä-Afrikassa (s. 181). – Tekisikö mieli tuomita Lucy? Leimata hänen valintansa täysin kohtuuttomaksi? Vaan... mitä me pohjolan asukkaat tiedämme tuosta todellisuudesta? Onko meillä varaa sääliä tai syyllistää kohtaloonsa alistuvaa Lucya? Mikä on moraali tämän eteläafrikkalaisen asetelman takana?

***

Kirjailija Coetzee on analyyttinen ja selkeä. Hän on tarkka huomioija. Parhaimmillaan Coetzee kykenee metonymiseen tiivistämiseen, josta on tuloksena metaforinen timantti:

Teko on tehty. Kaksi nimeä paperilla, hänen ja Melanien, rinta rinnan. Kaksi ihmistä vuoteessa, eivät enää rakastavaisina vaan vihollisina. (S. 48.)

Merkitykset risteilevät kirjailijan proosassa sillä tavoin, että uudella lukemisella aivan uudet tekijät saattaisivat nousta ensisijaisina pintaan. Häpeäpaalu on krypto, jota ainakaan minä en osaa ratkaista yhdellä lukemisella. Mihin ristiin sinkoilevat merkitykset suuntaavat? Mitä päähenkilö David pohjimmiltaan on?

Kohtalokas hetki selluloidiversiona (2008).

Coetzee sai Häpeäpaalusta vuoden 1999 Booker-palkinnon, joka oli myönnetty hänelle ensi kerran jo 1983 romaanista Michael K:n elämä, joten hän nousi ensimmäiseksi kahdesti Booker-palkituksi. Neljä vuotta Häpeäpaalun jälkeen, 2003, kirjailija laakeroitiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla.

Ja tästä taas viisi vuotta eteenpäin Häpeäpaalu filmatisoitiin. Steve Jacobsin (s. 1967) ohjaamassa Häpeäpaalussa (2008) pääroolia, uransa jättänyttä professori Lurieta, esittää luonnenäyttelijä John Malkovich (s. 1953). Elokuva esitetään Yle Teema -kanavalla huomenna keskiviikkona (13.2.2013) klo 21.45. Tytär-Lucya esittää eteläafrikkalainen Jessica Haines (s. 1978), ja monet muutkin melko heikosti tunnetut näyttelijät ovat eteläafrikkalaisperäisiä.

Jotunina katossa

Jo vuosia ennen kuin anglosakseilla oli Hemingwaynsa ja hänen objektiivinen novellinsa, meillä suomalaisilla oli Maria Jotuni (1880 - 1943), joka loi mestarillisimpia novellejaan pelkkien vuoropuhelujen varaan. Tunnettu on esimerkiksi ”Hilda Husso”, joka koostuu ainoastaan fröökynä Husson vuorosanoista telefooniin. Kaikki tarvittava – tai ainakin kaikki Jotunin tarvittavana esille asettama – löytyy neiti-ihmisemme vuorosanoista. Tarina Hilda Hussosta ja hänen keskustelustaan entisen heilan, edeskäypä herra Aksel Lundqvistin kanssa on pantu kansien väliin Jotunin kolmanteen novellikokoelmaan Kun on tunteet (1913).

Maria Jotuni: Kun on tunteet (1913)
yhteisniteessä Kun on tunteet. Tyttö ruusutarhassa 
(Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita, SKS 1999, s. 1 – 104)

Kun on tunteet sisältää 14 novellia neljässä osastossa. Niistä moderneimmat sijoittuvat osastoista ensimmäiseen, jotka ”Hilda Husson” lailla saavat voimansa kertojan totaalisesta osallistumattomuudesta todellisuuden avaamiseen.

Kokoelman Jotuni on tapainkuvaaja, vähän kai Molièren malliin. Hän on äärimmäisen terävä ja älykäs havainnoija. Kuvauksen kohteena on kansa, ei vielä oppineisto, kuten tunnetussa romaanissa Huojuva talo. Edes novellin ”Kyökin puolelta” ruustinna ei nouse käsityskyvyssään tavallisen kansan yläpuolelle.

Miltei kaikissa kokoelman novelleissa on kysymys valtasuhteiden kuvauksesta. Kenellä on valta perheessä, kenellä lemmensuhteessa? Jotunilaista valtasuhdetta ja sen dynamiikkaa määrittää kolme ulottuvuutta: tärkeimpänä sosiaalinen todellisuus, toisena tunteet ja vähäisimpänä järki. Nykyiset tieteellisen psykologian tutkimustulokset korostavat entistä enemmän ihmisen tunnemaailman ensisijaisuutta tietoisen järjen sijaan, ja meidän Jotunimme kulki samoilla linjoilla jo vuosisata sitten. Kirjailijan hahmot yrittävät käyttää järkeä päänsä pahki, äly kun silti on ainoa keino pyrkiä luovimaan tässä todellisuudessa, vaikka tulos ei välttämättä häävinen olekaan. Oikeastaan kaikki Jotunin henkilöt ovat hupsuja, joita tunne ja viettielämä ohjaavat eteenpäin kohtalon virrassa. Heistä lukiessa mieleen nousevat lapset, huivipäisiksi pääsiäisnoidiksi pukeutuneet, jotka koettavat näytellä aikaihmisiä.

Tiedostamaton ja hallitsematon viettielämä ei välttämättä aina ole vain pahaksi ja turmioksi. Viettielämä oveluudessaan nimittäin saattaa hapuilevaa älyä varmemmin tuottaa tyydyttävän lopputuloksen, kuten käy novellissa ”Jussi Petterin naiminen”, jossa vänkyrän onnellisesta lopusta hyötyvät kaikki osapuolet, tuoreen avioparin lisäksi myös laiska ja saamaton appi. ”Aappossa” on samoja piirteitä.

Sanotusti sosiaalinen todellisuus on valtataistelua painavimmin määrittävä tekijä. Isäntä on palkollistaan voimakkaampi, mies vaimoaan. Novellissa ”Kansantapa” naisväki osaa riemullisesti kiertää tämän sosiaalisen todellisuuden lakeja ja narrata saitaa, pahaa aavistamatonta isäntämiestä. Kuvio naisten luomassa vaihtoehtoisessa, alemman asteen taloussysteemissä on kuin suoraan neuvokkaiden neuvostoalamaisten neuvokkaista selviämistarinoista. Jotuni ei ole vain ironikko – hän on suorastaan satiirikko.

Meidän Herramme pikku muurahaiset, joihin Jotunin kertoja ei suotta uhraa näkyväistä myötätuntoa tai sääliä, pyrkivät puikkelehtimaan sosiaalisessa todellisuudessa järkeään ja tietämystään hyödyntämällä. Mistä nämä pitäjän pienimmät saavat todellisuutta koskevat puutteelliset mallinsa, mistä ainekset vertaisdialogiinsa? Raamattu varmasti on yksi lähde. Tuntuu, että mallit ehkä ovat valistuneempia kuin myöhempien aikojen viikkolehtien tarjoamat mallit, mutta silti ne eivät kykene antamaan läheskään riittävän kattavaa kuvaa todellisuudesta. Jotunin hahmoilta puuttuu järjestelmällinen koulutus elämiseen.

Kun on tunteitten sosiaaliseen todellisuuteen kuuluu liikaa juopottelevia miehiä ja aviottomana alkunsa saaneita lapsia. Novellissa ”Untako lienee” nainen raataa, jotta miehellä olisi avioon päästyä valta juoda koko naisen luoma omaisuus sileäksi. Aviottoman lapsenodotuksen polttavuus näkyy muun muassa ”Elämän sisällössä” ja ”Tahvo Tuomaisessa”. Siis lapsikin voi pahimmassa tapauksessa nousta yhdeksi ongelmalliseksi osaseksi sitä sosiaalista todellisuutta, jota ei voi hallita! Tuoreimmassa Parnassossa (1/2013, ”Amerikan morsian huojuvassa talossa”, s. 39) Juhani Sipilä toteaa Jotunin pitäneen äitiyttä rakkauttakin korkeampana arvona. Tämä ideaali ei kuitenkaan valitettavasti voi aina toteutua reaalisessa, raadollisessa todellisuudessa. ”Elämän sisältö” onneksi sentään antaa kuvan elämän ihmeen syttymisen siunauksellisuudesta.

***

Jotuni ilmaisee riveillään ja riviensä välissä paljon. Silti hän jättää useat tulkinnat hienosti modernin monimielisiksi. Esimerkiksi kokoelman avaavassa novellissa ”Vasten mieltä” päähenkilö toteaa: ”On ollut kosijoita, ei sen puolesta, ettei toista miestä olisi saanut.” (5.) Onko tämä vain lausujansa laupiasta itsepetosta vai totisinta totta? Kärpänen katossa ei anna vastausta vaan jättää sen avoimeksi.

Päätösnovelli ”Naapurukset” avaa teitä ymmärtää, miten hallitsematon sosiaalinen todellisuus saattaa saada alkunsa: se voi olla tulos yhtä lailla hallitsemattomien tunteiden myyräntyöstä. Ihmisestä tulee ihmiselle susi, eikä lankeemuksen jälkeen muutoin voisi enää ollakaan. Kinkkinen tilanne ”Naapuruksien” veljesten kesken on tulosta juuri tällaisesta kehityksestä: järkeä vailla olevat tunteet luovat järkeä vailla olevan todellisuuden. Tarinan sydämettömässä taisteluasetelmassa kertoja korostaa ympäröivän luonnon idyllisyyttä ja paratiisillista runsaudensarvisuutta, jonka keskelle ihmiset tunnemaailmoineen ovat itse rakentaneet kadotuksensa. ”Naapurukset” on eräänlainen hölmöläistarina, mutta monin verroin kovempi kuin esikuvansa – siihen ei sisälly vähäisintäkään hyväntahtoisuutta tai lempeyttä. Hölmöläissaduista kaikupohjaa hakee myös aiemmin mainitsemani ”Kansantapa”.

Esipuheen SKS:n julkaisemalle uusintapainokselle on laatinut professori Irmeli Niemi. Hän tuo esiin Jotunin kertojanlaadun sukulaisuuden muun muassa Goetheen ja Dostojevskiin (s. xv – xvi). Tästä näkökulmasta kokoelman toisen osaston kaksi lyhykäistä novellia ovat uskoakseni antoisimmat. Jotuni on päivännyt siamilaiskuvauksensa ”Kaksoiskasvettuma” tietoisesti August Strindbergin 60-vuotispäivänä 1909. Siinä on keskittynyttä jylhyyttä Dostojevskin ja ehkä ruotsalaismestarinkin malliin, ja dostojevskilainen kaksoisolennon teema saa nietzscheläislyyrisen käsittelyn.

Hyvin toisenlainen on viimeisen osaston ”Aappo”, jonka alussa kaksi kansanmiestä ihmettelee Afrikan ihmeitä. Aahrikan maassa kasvavat kuulemma hedelmät suoraan puissa, kulkevat ihmiset (”Naispuoletkinko nuo, tuota, ihan alasti joussoot?”) alasti ja jostain syystä Jumala suuressa viisaudessaan on asettanut meidän lähetyspapeillemme velvollisuuden heidän kaitsemisekseen pakanuudesta oikeaan uskoon. Yksistään tämä muutaman sivun mittainen alkukohtaus nostaa Jotunin eturivin humoristiksi. Mieleen käy ehkä Veikko Huovinen mutta erityisesti kuopiolaisfilosofimme Aapeli.

***

Hilda Husso vm. 1954.

Suomalaisella elokuvataivaalla Maria Jotuni on tunnettu erityisesti useista näytelmäsovituksista. Ritva Arvelon Kultainen vasikka (1961) on huikeine näyttelijätöineen filmihistoriamme aatelia, väitän. Novellisovituksista ansiokkain lienee Erik Blombergin episodielokuva Kun on tunteet vuodelta 1954. Vaikka filmillä on sama nimi kuin novellikokoelmalla, vain kaksi kokoelman novellia sisältyy elokuvaan: niminovellin lisäksi ”Hilda Husso”, jossa Emmi Jurkka keikkuu muistettavasti keinotuolissaan ja lavertelee telefooniinsa. Muut elokuvan kahdeksan episodia pohjaavat toisiin Jotunin novellikokoelmiin.