Sähli

Tätä tekstiä ei ollut tarkoitus kirjoittaa. Tämän tekstin ei ollut tarkoitus ilmestyä. Mutta minä sähläsin. Ensin eilen ja sitten tänään.

"Minua vain ei ollut tarkoitettu elämään kuten muut", kuten kuuluu Paul Austerin New York -trilogian S123/L6-lause. Muut osaavat toimia tietokoneen kanssa sähläämättä, minä en.

Ensin sähläsin eilen blogin ylläpitotoimintojen kanssa. Sen seurauksena moniaalla näkyi nyt käsillä olevan tekstin ilmestymiseen asti blogini viimeisimpänä tekstinä teksti, jota oikeasti ei ole olemassakaan - tai joka oli olemassa vain muutaman sekunnin ennen kuin sain riuhtaissuksi sen pois markkinoilta. Seuraava tekstini ilmestynee vasta joulukuun 17. päivänä, enkä halunnut olemattoman tekstini hassun linkkiotsikon jäävän kummittelemaan verkkoon niin pitkäksi ajaksi. Siksi siis tämä teksti: kun sähläsin.

Mutta tänään minä sähläsin vielä uudemman kerran, tällä kertaa Kirsin kirjanurkan Facebook-sivulla. Olen käyttänyt Facebookia säästeliäästi - en pitkään aikaan mihinkään muuhun kuin Kirsin kirjanurkan Facebook-sivun lukemiseen. Tänään sitten yritin kirjoittaa kommentin tuolle sivulle, ja sähläsin. Vasta kolmas kommenttiyritys onnistui. Luulin peittäneeni jälkeni huolellisesti, mutta sähköpostilaatikkoni osoitti, että todisteet sähläämisestäni olivat luultavasti levinneet reaaliajassa useammallekin taholle. Siksikin siis tämä teksti: selitykseksi, kun sähläsin.

On ikävää vaivata blogiin uuden tekstin perässä tulevia klikkaajia liian köyhäsisältöisellä tekstillä. Siksi piti nopeasti haalia jostain kokoon edes jotain lisäettonetta, jotta en tuottaisi liian isoa pettymystä. Niinpä kirjoitan tänään vielä kahdesta asiasta: pari sanaa edellisen tekstini S123/L6-meemistä, pari sanaa kirjailija Austerista ja hänen trilogiansa aloitusosasta.

***

On sattuman soittoa, mikä omaksi S123/L6-lauseeksi osuu. Silti ihmismielelle on ominaista pyrkiä hakemaan merkitystä - ilmeisestä sattumastakin, kuten kommentit uudelleenesittelemääni S123/L6-filosofiaan osoittavat. (Ilmiö taitaa olla kaukaista sukua elämänopille nimeltä höpsismi, jonka ankkaystävämme A. Ankka omaksuu ohjenuorakseen Carl Barksin luomassa tarinassa vuodelta 1953.) Oma, sukulaisuussuhteitani ruotiva S123/L6-lauseeni ("Minulla on sisarenpoika jota minä en ole edes nähnyt.") ei juuri sisällä ainesta syvämerkityksiin, mutta silti se on pinttänyt ajatuksissani ja herättänyt intertekstuaalisia ajatuksia, nimenomaan yhden sellaisen: Elokuvatähdistämme suurista suurin Tauno Palo lausuu elokuvassa Kovaa peliä Pohjolassa (1959) legendaariset ja monta kertaa lainatut sanansa "Minulla on Esko-niminen poika". Ei vaatine hääppöistä mielikuvitusta tajuta, miksi lauseeni intertekstualisoituu mielessäni juuri tuohon näyttelijä Palon lauseeseen, joten en selittele enempää vaan loikkaan suoraan yleistykseeni ja selitykseeni:

S123/L6-filosofia nostaa yhden ainoan lauseen tai virkkeen korokkeelle, ja korokkeella oleva tuntuu luontevalta ottaa tarkemman pohdinnan kohteeksi. Siksi lausetta tulee käännelleeksi ja väännelleeksi, kunnes sille löytyy vapauttava merkitys, tavalla tai toisella - oman elämän kannalta, omana filosofiana, mottona, ennustuksena, soimauksena, tai sitten suhteessa muihin maailman lauseisiin.

"Hän ei kyennyt sen täsmällisempään määritelmään, mutta ehkä hän ei edes etsinyt mitään täsmällistä", kuten Auster toteaa New York -trilogian toisessa S123/L6-lauseessa. Lause kuvaa hyvin aikeitani: en aio nyt selitellä enempää S123/L6-filosofian kognitiotieteellisiä vaikutuksia ihmismielessä. Joku alan ammattilainen, sellainen mentalisti kuin Derren Brown tai ruotsalainen vastineensa Henrik Fexeus, pystyisi paljon syvempään analyysiin. (Austerin kirja on siinäkin suhteessa verraton, että siitä todella löytyy toinenkin S123/L6-lause, trilogian kaikki kolme osaa kun on sivunumeroitu laitoksessa erikseen, ja vain yksi niistä ei yllä vaadittavaan sivumäärään.)

***

Esimerkki Tammen pokkarisarjan kannesta.

Itse asiassa olin sählätä Austerin New York -trilogiankin kanssa, kun pengoin sen kaapista ulos, mutta en sitten sählännytkään, ainakaan pahasti. Kaapista siksi, etten suo standardikokoisille pokkareille prestiisipaikkaa enkä minkäänlaista paikkaa kirjahyllyssä, koska ne mielestäni eivät anna kovin hyvää esteettistä silausta kirjahyllylle. Parempi pitää kirjahylly tyhjänänsä ja kaapit täynnänsä. Sen sijaan jotkin aiemmat taskukirjat, kuten Tammen klassikkopokkarit -sarja, ovat varsin edukseen myös kirjahyllyssä. Tammen klassikkopokkareissa ilmestyi vuodesta 1998 alkaen monta laatuteosta, mutta sitten sarja lakkautettiin. Sivukoko oli pokkaristandardia isompi - 12 x 20 cm, mikä kohensi sekä ulkonäköä että luettavuutta. Lisäksi yhtenäinen ulkoasu läpi sarjan historian oli hirveän tyylikäs.

Austerin trilogian aloittaa pienoisromaani Lasikaupunki (City of Glass, 1985 - New York -trilogian pokkaripainos Loisto-sarjassa, 2002), joka taitaa olla hänen esikoisromaaninsa. Viime vuosina olen päätynyt ajatukseen, että mahdollisesti tuo esikoisteos on lisäksi sisällöltään painavin ja sanomaltaan syvin, mihin Auster on kirjailijanurallaan yltänyt. Ajatukseni nousee siitä, että olen huomannut yhä uudelleen muistoissani palaavani erääseen tuon romaanin kohtaukseen.

En muista tarkkaan, enkä ehdi kertaamaankaan ennen deadline-hetkeä, mutta tuossa kohtauksessa teoksen päähenkilö Quinn luultavimmin on varjostustehtävänsä merkeissä vihdoin saanut kohdehenkilönsä Stillmanin tähtäimeensä.

Kun suunnilleen puolet matkustajista oli mennyt, Quinn näki Stillmanin ensi kerran. Oli tuskin mahdollista erehtyä kuvaan verrattaessa. Ei, Stillman ei ollut kaljuuntunut, kuten Quinn oli luullut. Tukka oli valkoinen ja se sojotti kampaamattomina pehkoina siellä täällä. (S. 62.)

Stillman siis on lopultakin näköpiirissä, mutta sitten tapahtuu jotain odottamatonta: Stillmanin ilmetty kaksoisolento ilmestyy maisemiin, ja Quinn sekoittaa heidät keskenään eikä tiedä, kumpaa lähteä varjostamaan. Niinpä hän antaa sattuman määrätä ja "aivan perusteetta hän kääntyi vasempaan, jälkimmäisen Stillmanin perään". Ja tuo valinta ohjaa koko romaanin loppupuolta, Quinnin ja Stillmanin tarinaa, vaikka sen enempää Quinn kuin lukijakaan ei voi tietää, onko valittu Stillman oikea vai väärä Stillman.

Tuon kohtauksen oivaltavuudessa on syvyys, joka kaikkine mahdollisine ja mahdottomine implikaatioineen on omiaan puhuttelemaan pitkään. Ja parhaassa tapauksessa toimimaan itseanalyysin lähteenä lukijalleen, joka alkaa tajuta paikkaansa valintojen labyrintissa. Lisäksi S123/L6-filosofiaakin voi lähestyä kyseisen kohtauksen pohjalta, eikö vain? Ainakin minulla kohtaus on pyörinyt mielessä toistuvasti sen jälkeen kun tutustuin oppiin myöhään lauantai-iltana.

***

On aika minun päättää tämä teksti ja siirtyä verkkopankkiin ajastamaan viikon kuluttua erääntyvien lisäverojen maksatus tililtäni. En aio sählätä. Ainakaan en ole sählännyt tähän mennessä vielä kertaakaan, vaikka olen harrastanut verkkopankkia jo aika monta vuotta.

Mieleeni tuli vielä hauska kilpatehtävä... Ehkäpä joku arvaisi (tai eri paikkoihin piilotettujen faktojen ja logiikan avulla mieluummin päättelisi), miksi seuraavan tekstini ilmestymispäivä on juuri maanantai 17. joulukuuta! Houkuttimeksi arvaamaan voisin koettaa tarjota riittävän hyvän palkinnon, vaikkapa ensiviikkoista jäännösveroani vastaavan rahasumman.

Toisaalta rahapalkinnot tällaisessa yhteydessä saattaisivat olla vastoin kirjoitettua lakia... Siispä muunnan kilpatehtävää: Se, joka ensimmäisenä arvaa täsmällisesti lisäverojeni summan, saa oivan palkinnon - hän saa 17. joulukuuta ilmestyvän tekstini reilusti etukäteen, viimeistään kuun 16. päivänä, henkilökohtaisesti, sähköpostitse välitettynä luettavakseen.

Onnea ihan jokaiselle palkintotehtävään!

=> Kyösti Salovaaran käytännön sovellus S123/L6-filosofiasta.

"Minulla on sisarenpoika jota minä en ole edes nähnyt."

Tänään kirjoitin erääseen blogikommenttiini sanan meemi. Samoin jäljitin runoilija César Vallejoa jopa pariin otteeseen verkosta. Nyt illan päätteeksi nuo kaksi tekijää osuivat yhteen eräässä hakutuloksessani, minkä kunniaksi kirjoitan tämän tekstin.

Runoilija Vallejon merkeissä nimittäin päädyin Bonesin, Youssufin ja Deen Timbuktu-blogiin ja sen tarjoamaan meemi-tehtävään keväältä 2006. Jäljitin tehtävän juuria ja etsiväntyöni päättyi V.S. Luoma-ahon Alussa oli sana -blogiin, jossa irtisanoin salapoliisipestini, vaikka olisin voinut edetä pitemmällekin. (Kolmantena maininnan ansaitsee Tahaton lueskelija -blogin Ketjukolaaja, jota ilman en olisi tänään edes muistanut runoilija Vallejoa.)

Meemi-tehtävä kuuluu näin:

1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä hyvänsä.
2. Avaa kirja sivulta 123.
3. Lue kuudes lause.
4. Kirjoita lause journaliisi, näiden ohjeiden kera.

Tein työtä käskettyä. Havaitsin ensin kauhukseni, ettei pöydillä loju ainuttakaan kirjaa. Paniikissa sitten suuntasin katseeni kirjahyllyyn ja yritin tarkentaa sen kerrasta yhteen tiettyyn pisteeseen. Nakki osui Raymond Carverin novellivalikoimaan Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Järjestyksessä kuudes lause sivulla 123 on päälause kaksilauseisessa virkkeessä, joten päätin kirjoittaa koko virkkeen tehtävän neljäntenä vaiheena, sillä tilanteenmukaiset, henkilökohtaiset ratkaisut ovat tässä paikallaan. Se kuuluu näin:

Minulla on sisarenpoika jota minä en ole edes nähnyt.

Saatuani tehtävän valmiiksi palasin vielä kirjahyllyyn ja haikailin, mikä olisi ollut tulos, jos katseeni olisi osunut vain muutaman millimetrin tuonne tai toisaalle. Carverin vasemmalta puolelta olisi löytynyt Hermann Broch ja oikealta puolelta itse William Faulkner, mutta ei voi mitään.

César Vallejo, runoilija.

Meemi, jonka täten ristin nimellä S123/L6-meemi, näyttää olleen varsin virkku suomen kielellä vuonna 2006 ja kohotelleen taas arasti päätään vuoden 2008 aikana. Käsittelyssäni se mutatoitui pikkuisen ja sai mukaan viidennen portaan Kirjoita lause myös tekstisi otsikoksi, mutta mutaatiosta ei tarvitse välittää, sillä emme halua olla monimutkaisia: amebaa on aina siistimpi käsitellä kuin monisoluista levää, kuten herra Darwin jo 1800-luvulla opetti. Ja tehtävänannon journalihan tarkoittaa mitä tahansa julkaisuareenaa, esimerkiksi juuri blogia.

Timbuktu-blogin kirjoitus muuten paljastaa, mistä saattaa olla peräisin moniin lyriikoihin pesiytynyt säe "En aio kuolla Pariisissa". Kyseessä on luultavasti käänteislause Vallejon kuulun runon "Musta kivi valkoisen päällä" ensimmäisistä sanoista "Minä kuolen Pariisissa". (Tämä täytyi kirjoittaa muistiin, vaikka sattuihan myös lauluntekijä Jim Morrison tunnetusti menehtymään kyseisessä kaupungissa.)

Runoilija Vallejo itse kuoli Pariisissa, vuonna 1938, tosin ei profetoimallaan tavalla syksyllä kaatosateen aikaan vaan huhtikuussa, kun kirsikkapuut kukkinevat. Eikä päiväkään ollut "torstai, niinkuin tänään" - perjantai se oli.

Haluaako joku muukin ehkä tarttua tähän uudelleen löytyneeseen meemi-tehtävään? Omassa tykönä tai kommentialueellani? Mitä mahtaa piillä esimerkiksi Mannin Buddenbrookien maagisella sivulla 123... (Itse puolestani olen onnellinen, ettei tehtävänantoon tällä kertaa sisältynyt vaatimusta erottaa vasen ja oikea toisistaan.)

***

Tälläkin vaatimattomalla syrjäkyläblogillani on lukijoita jopa pääkadunvarsiblogeissa, mistä olen kiitollinen. Ainakin seuraavat ovat tarttuneet meemiin S123/L6 omissa journaleissaan:

• Satu / Satun luetut
• hdcanis / Hyönteisdokumentti
• Minna Vuo-Cho / Ja kaikkea muuta, jonka maailmankuvaani avartava teksti viittaa vahvasti siihen, ettei mutaationa syntynyt viides ohje lauseen lisäämisestä tekstin otsikoksi ehkä olekaan elinkelvoton. (Jos hyödyllisiä mutaatioita syntyy vielä lisää, pian meidän pikku ameballa on jo ihan oikeat silmät ja näkökykykin!)
• Marja / Kirjan viemää
• Kirsi Hietanen / Kirsin kirjanurkan Facebook-sivu ja Kirsin kirjanurkka
• Kyösti Salovaara / Deadline Torstaina, joka soveltaa S123/L6-filosofiaa ansiokkaasti käytännön elämään
• Kirjanainen / Kirjanainen  
• meemin toteutuksia myös tämän sivun kommenttialueella.

Onko tarkoituksenmukaisempaa puhua lauseesta vai virkkeestä? Siihen puuttuu mm. Satu vastauksessaan. Itse päätin kopioida vuoden 2006 ohjeen sellaisenaan, mutta tilanteenmukaiset ratkaisut tulkintaongelmissa ovat aina parhaita. Myös tämän tekstin kommenttialueelta löytyy lisänäkökulmia.

Meemin englantia puhuva serkkulikka The Page 123 Meme löytyy esimerkiksi blogista Abnormal Interests (tammikuulta 2008). Varhaisin esiin kaivamani kantaäiti paikallistuu Geoff Arnoldin blogiin ja huhtikuuhun 2004. Joku aikaansaavampi voisi tutkia meemin genealogiaa tarkemmin ja jäljittää sen puuttuvat renkaat ynnä julkaista tuloksensa vaikkapa arvovaltaisessa European Journal for Semiotic Studies -julkaisussa.

=> S123/L6-filosofian perusteitten jatkokurssi.
=> Kyösti Salovaaran käytännön sovellus opista. Mainittakoon tässä vielä, että ellen olisi lauantaiaamuna kirjoittanut kohtalokasta sanaa meemi kommenttiini hänen blogissaan, koko tapahtumaketju olisi jäänyt syntymättä enkä olisi mahdollisesti milloinkaan päässyt kosketukseen elämännäkemystä voimakkaasti avartavan uuden filosofiani kanssa.
=> Derrickus väittää Kirsin kirjanurkan kommenttialueella, että kirjoitan muka yhdyssanan meemi-tehtävä väärin. Meemi on kuulemma vierassanana niin vakiintunut suomen kieleen, että sen erottaminen yhdysmerkillä on virheellistä. Mene ja tiedä...

Korkeakulttuuri

Nykysäveltäjä Kaija Saariaho täytti lokakuussa 60 vuotta, minkä kunniaksi Radion sinfoniaorkesteri esitti Helsingin Musiikkitalossa hänen oratorionsa La Passion de Simone (Simonen kärsimys, 2006). Toimittaja Ilkka Malmberg varasi konserttiin lipun ja päätti varautua tilaisuuteen oikein kunnolla tutustumalla konserttiteokseen perin juurin ennakkoon. Uusinta korkeamusiikkia tuntemattomana hän omisti teoksen kuuntelulle suurimman osan vapaa-ajastaan usean viikon ajan ja pyrki pääsemään tavalla tai toisella sen sisään.

Malmberg kirjoitti valmistautumisestaan artikkelin, joka ilmestyi tämänpäiväisessä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä ("Simone tahtoi työläiseksi" ja "Haluan ymmärtää sinua", s. 33 - 45; luettavissa myös lehden verkkosivuilta). Artikkeli on suositeltava lukea syventyneesti miltei kenelle tahansa. Hienointa on, että Malmberg ei pyri tekeytymään miksikään mutta pyrkii silti vakavasti ymmärtämään korkeakulttuuria ja sen ilmiöitä. Autenttisuudessaan artikkeli nousee jopa kohottavaksi lukemiskokemukseksi.

Saariahon oratorio pohjautuu ranskalaisen filosofin Simone Weilin (1909 - 43) kärsimyksestä kirkastusta hakeneeseen elämään. (Weilin nimi sekoittuu helposti toiseen aikalaiseen, vuosina 1906 - 75 eläneeseen saksalaisfilosofi Hannah Arendtiin, mikä selvyyden vuoksi tässä mainittakoon.) Tämä sivistyneessä ja vauraassa kulttuurikodissa varttunut intellektuelli kuoli aliravitsemukseen myötätuntoisesta samastumisesta ajan keskitysleirivankien niukkaan elämään. Säveltäjä Saariaho on tuntenut Weilin hyvin läheiseksi jo varhaisesta iästä asti.

***

Caspar David Friedrich, Vaeltaja sumumeren yllä (1817).

En tiedä, miten pätevä on kuulemani ja vaalimani väite, että korkea ja matala - yläluokan ja kansan kulttuuri - , erosivat toisistaan 1800-luvun kuluessa, kun sitä ennen taide oli ollut periaatteessa kenen tahansa vastaanotettavissa. Tuon vuosisadan kuluessa nykyhetkeä peilaava, käynnissä olevaa kokonaishistoriallista tilaa heijastava taide, "todellinen taide", erkani urille, joitten vastaanotto vaatii perehtymistä, taidemaailman opiskelua, jonkinlaista omistautumista. Ooppera saattaa nykyään olla eliittikulttuuria, mutta pitää muistaa, että kun se syntyi uuden ajan tullen Apenniinien niemimaalla, se oli suurten massojen huvi. Samoin käsittääkseni Dostojevskin massiiviset romaanit ilmestyivät alkuaan suosittuina jatkokertomuksina lehdissä murrosta edeltävänä aikana.

Kirjallisuudentutkija Liisa Saariluoma on todennut, että kultuurihistoriallinen evoluutio ei kuitenkaan estä sitä, etteikö valtaosa tässä hetkessä, vuodessa 2012, ilmestyvästä kaunokirjallisuudesta edustaisi estetiikaltaan vanhentunutta näkemystä - realismia, joka oli nykykirjallisuuden suunta aikana ennen korkean ja matalan eroa. Esimerkiksi lempikirjailijani, painosten kuningatar Danielle Steel on kerronnaltaan omansa lajin realisti.

Johtopäättelemme: pääsy tätä hetkeä edustavan nykytaiteen sisään vaatii työtä, joskus jopa suurta työtä. Malmbergin elämänläheinen artikkeli tuo tämän hienosti esiin. Valmistautuessaan konserttiin hän ei yritä luikkia aidanraoista. Uskoakseni nykyajassa esiin nouseva korkeakulttuurin vastustus, joskus jopa suunnaton viha, kumpuaa osaksi siitä, että ei haluta tunnustaa omaa keskeneräisyyttä eikä omaa laiskuutta. Korkeakulttuuri miljöineen saa toimia tämän tiedostamattoman vihan sijaiskärsijänä vaatiessaan paneutumista, tekemätöntä työtä avautuakseen.

Tietenkin historia todistaa joukkohupsutuksia, joissa suuri lauma on luullut luovansa suurta mutta vaikeasti avautuvaa taidetta, mutta tuloksena on syntynyt pelkkää arvonta lumetta. Esimerkiksi käyvät jotkin ready-maden virtaukset. Näitä joukkohupsuja valistuneemmat yksilöt ovat raportoineen moisista liikkeistä riittävän objektiivisesti. On puettu keisari uusiin vaatteisiin.

Andersenin keisariin vetoaminen on myös tyypillinen tapa lakaista väärällä luudalla maton alle se, mitä ei ymmärrä. Olen jälkikäteen paheksuen hämmästellyt sitä nuorta itseäni, joka uskoi suuren osan modernistisestakin lyriikasta olevan vain sumeaa pluffia. Tässäkin hetkessä täytyy tunnustaa, että lyriikan suhteen olen juuttunut johonkin Eliotin, Södergranin ja Haavikon seutuville. Kirjahyllyssäni jököttää sentään Saarikosken koottujen runojen laitos, mutta sitä harvemmin jos koskaan avaan. Joitain vuosia sitten luin Pirkko Saision salanimellä Eva Wein kirjoittaman pienoisromaanin Puolimaailman nainen (1990). Se on ohut kirja, mikä sai minut virhepäättelemään sen myös nopealukuiseksi. Rangaistukseksi en luullakseni ymmärtänyt siitä paljoakaan. Voisin vyöryttää syyn epäonnistumisestani kirjalle, mutta usein on viisainta kysyä, saattaisiko vika sittenkin olla minussa eikä kirjailijassa ja hänen teoksessaan.

Tietääkseni lukion nykyiset äidinkielen opetussuunnitelmatkin painottavat entistä enemmän kontekstin merkitystä kirjallisuuden vastaanotossa ja ymmärtämisessä, oli sitten kyseessä historiallinen tai esteettinen konteksti.

Nykytanssista en voi sanoa ymmärtäväni mitään, enkä nykymusiikistakaan, kun kerran Erik Satieta tuskin enää lasketaan mukaan; joskus olen tv-kanavaa vaihtaessani salavihkaa nähnyt tai syrjäkorvalla kuullut uusinta uutta. Proosakirjallisuutta ja elokuvaa tunnen parhaiten. Malmbergin artikkeli tarjoaa hyväksi koettuja nyrkkisääntöjä, joitten avulla koettaa lähestyä nykymusiikkia. Kyseessä on aivan toinen paradigma kuin perinteisessä klassisessa musiikissa: Saariahon oratoriota ei pidä pyrkiä lähteä tulkitsemaan vaan ensin ja ensisijaisesti kokemaan sellaisena kuin se on; sitä ei pidä pyrkiä mieltämään juonellisena jatkumona vaan mieluummin tilana.

***

Korkeakulttuuri on myös sosiaalinen ilmiö, ja joskus se on ennen kaikkea juuri sitä ja vain sitä.

Malmberg tarttuu myös sosiaalisiin ongelmiin, joita korkeakulttuurin harrastaminen tuo mukanaan. Hän kertoo pahimmasta painajaisestaan, joka kävi toteen: hänen kuunnellessaan Saariahon teosta korvalappusteroistaan Myyrmäen bussissa johto irtosi ja muut matkustajat kuulivat hetken mitä hän oli yrittänyt salaa kuunnella. Toimittajaa hävetti: "Saariaho on elitismiä, kermojen kermaa."

Kun orkesteriteoksen esitys koittaa, Musiikkitalon sali on täyteen varattu. Nyt pinnassa on toisenlainen sosiaalinen ilmiö. Malmberg viittaa auktoriteettisosiologi Pierre Bourdieun käsitteeseen "hyvä kulttuuritahto" - keskiluokan pyrkimykseen samastua eliitin makumieltymyksiin ja jäljitellä sen käytöstä. Malmberg kysyy puhuttelevasti:

Mutta kuinka moni Suomessa oikeasti kuuntelee jopa kotonaan Kaija Saariahon musiikkia? Onko heitä sata vai vain joitain kymmeniä? Ensiesitykset myydään kuitenkin loppuun.

Nyt kirjoitan jotain arvatenkin edesvastuutonta: Aika monelle ovat tuttuja "kulttuurin suurkuluttajat", jotka kaikissa sosiaalisissa tilanteissa julistavat suureen ääneen valloituksiaan teattereitten ja konserttisalien katsomoissa. (Huom! Kommenttialueella olevan vastaukseni alussa pyrin hieman kirkastamaan tämän ihmistyypin olemusta.) Joskus mieleen kai väistämättä hiipii epäilys, onko näiden tiettyjen tarkoituksena hankkia kyseisistä kulttuurilaitoksista taiteen piiriin kuuluvia elämyksiä vai sittenkin tulla vain nähdyiksi väliajalla asiaan kuuluva drinkki kädessä, oleminen kun on havaituksi tulemista, varsinkin "eliitin" "sisäpiirin" riennoissa. Saattaisiko jokakesäinen ravaaminen Savonlinnassa olla vain keppihevonen, jotta voisi sosiaalisissa tilanteissa todistaa kantavansa "eliitin" kultaista sydäntä rinnassaan? Saattaisiko olomuotoa peilin edessä kohennellessa ennen illan koitosta sielua pakahduttaa ennen kaikkea riemullinen ja itserakas tietoisuus kuulumisesta siihen eliittien eliittiin, crème de la crèmeen, joka - vastoin kuin massat - löytää ravinnon hengelleen vain kukkuloista kaikkein korkeimmilta, vuorista jylhimmiltä - sieltä missä kaltaiset pesivät?

Tällainenhan olisi kaikkein halpahintaisinta elitismiä. Snobismiksikin sitä kutsutaan. Hankitaan 120 eurolla vapaalippu kuviteltuun eliittiin ja sitten itsesuggeroidaan nautinto katsomossa suuren suureksi. Halvemmalla ei alennuslippu voisi irrota. Kuitenkin kun näitten tiettyjen nimenomaisten "kulttuurin suurkuluttajien" kanssa joutuu toistuvasti tekemisiin, on aika riskitöntä todeta heidät joltisiksi tyhjäpäiksi. Missä on heidän kohonnut ymmärryksensä tästä ajasta tai ihmisestä, missä heidän emotionaalinen jalostuneisuutensa, johon he ovat korkean parissa temmeltäessään yltäneet?

Mestari lausuu Vuorisaarnassaan (Matt. 6: 16 - 18):

Kun paastoatte, älkää olko synkän näköisiä niin kuin tekopyhät. He muuttavat muotonsa surkeaksi, jotta kaikki varmasti huomaisivat heidän paastoavan. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä paastoat, voitele hiuksesi ja pese kasvosi. Silloin sinun paastoasi eivät näe ihmiset, vaan Isäsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.

Olipa ilkeästi kirjoitettu minulta... Häpeäisinkö? En. Sen sijaan kiinnitän huomiota lokakuisen konserttin toteutukseen Musiikkitalossa. Tilaisuuden ennakkoesittely kertoo, että esitys ei keskittynyt vain Saariahon oratorioon vaan mukana oli myös multimediataiteilija Jean-Baptiste Barrièren visualisointi tanssija Gabrielle Lambin tanssein, joihin koreografian oli suunnitellut koreografi Luca Veggetti. Kysyn: eikö yleisöllä olisi ollut riittävästi työtä keskittymisessä Saariahon oratorioon - vai haluttiinko tarjota jotain tekemistä silmällekin, jotta pitkästyminen ei heti hiipuisi mieleen? Saksalaisten krimisarjojen gentlemanni Derrick tunnetusti viihtyi pienimuotoisissa kamarimusiikkikonserteissaan pyhäpuku päällä, mutta ei niitä tilaisuuksia sentään hajotettu kuvaesityksin eikä tanssinumeroin.

 ***

Tässä samassa yhteydessä teen ennenaikaisesti kaksi uudenvuodenlupausta vuodelle 2013. Ensinnäkin lupaan hankkia Saariahon oratorion (tai muun, mahdollisesti soveltuvamman nykytaidemusiikin edustajan - ja tutustuakin siihen kunnolla viimeistään vuoden 2014 kuluessa) ja toiseksi lupaan lukea Saarikosken myöhäisen Tiarnia-trilogian antamatta vähäisen sivumäärän sumentaa ymmärrystäni. Rauhoitellen lisään vielä kolmannen lupauksen, etten aio vaivata lukijaani työni tuloksen raportoinnilla.

• Pohdin, tuleeko tämä teksti leimanneeksi väärällä tavalla vääriä ihmisiä, ja siksi olen hieman epävarma joittenkin kirjoituksen osien julkaisun suhteen.

J.R. - elämää suurempi?

Dallas (1978 - 91) - se aito ja alkuperäinen - päättyi kaksi vuosikymmentä sitten J.R:n rankkaan enkelikokemukseen.

J.R. Larry Hagman 21.9.1931 - 23.11.2012. (Kuva: TNT.)

Sen jälkeen tehtiin vielä pari heikohkolaatuista televisioelokuvaa, mutta nyt sarjaan on puhallettu kokonaan uusi henki: ensimmäiset kymmenen jaksoa on jo nähty Yhdysvalloissa tämän vuoden aikana. Eilen MTV3 lopulta räväytti myös meidän silmiemme eteen uudissarjan aloitusjakson.

Minäkin sain juuri katsotuksi tuon avauksen digiloorastani. Ensimmäiset kymmenisen minuuttia seurasin kuvavirtaa kiltisti reaalinopeudella, mutta siitä eteenpäin suurimman osan 16-kertaisella vauhdilla, kaarteissa tosin jarrutellen puolta pienemmällä pikakelauksella.

Kuten Villa Derrickeriaa riittävästi päntänneet osaavat jo kyllästyneinä arvatakin, olisin antanut uusiosarjalle täydet piut-paut, ellei mukana heilumassa olisi myös vanhoja kasvoja kultaiselta 1980-luvulta: Sue Ellen (Linda Gray), Bobby (Patrick Duffy) ja - tietenkin! - ensimmäisenä vertaistensa joukossa iki-ihana J.R. (Larry Hagman).

J.R. esiintyy avausjaksossa kaikkiaan kolmessa kohtauksessa, ensimmäisen kerran kohdassa 07 minuuttia, kun syöpäsairas Bobby-veli käy moikkaamassa häntä. Bobbyn astuessa ikääntyneen öljymogulin toimistoon näemme ensimmäisenä ikonisen kuvan tämän siluetista bossintuolissaan. Jumalainen J.R.-raukka tosin on vaipunut syvään, lohduttomaan ja loputtomaan masennukseen, minkä vuoksi hän vain istua nötkää tuolissaan kataleptisena omaan tyhjyyteensä tuijottaen Bobbyn purkaessa hänelle sydäntään. Siinä on sfinksi ja oraakkeli, jolta kannattaa kysyä, vaikkei se vastaisikaan.

Totta vie tässä uudessa J.R:ssä on karismaa. Hän on arvovaltaisessa liikkumattomuudessaan elämää suurempi masennuspotilas! Lienee kansallinen pyhäinhäväistys, kun väitän, että J.R. jähmeässä murheessaan istuessaan peittoaa jopa meidän Tarmo Mannimme suorituksen tämän jäähyväisnäytöksessä Kansallisteatterissa 23 vuotta sitten.

Seuraava J.R:n puheillepyrkijä on oma poika John Ross, joka kuuluu uusiosarjan varsinaisiin päähenkilöihin vanhan kaartin tuodessa läsnäolollaan lähinnä viimevuosisataista arvovaltaa ja prestiisiä tuotannolle. Kuinka ollakaan, pojan sanat herättävät taaton horroksestaan, ja hän on jälleen oma vanha itsensä, sellaisena kuin muinaiseen hyvään aikaan, vähän tuuheakulmaisempana ja valkotukkaisempana vain. Tuolla kirkastushetkellä mogulimme taivaisiin kohonnut karisma tosin rapisee katsojan silmissä. Joudumme siis tyytymään entiseen J.R:ään, jossa kyllä siinäkään ei mitään valittamista.

Jos Larry Hagman (s. 1931) ei olisi vuonna 1978 saanut pääroolia pienessä mutta hintavassa minisarjassa, joka tietoisesti sijoitettiin Dallasin miljoonakaupunkiin, jotta paikkakunnan maine presidentinmurhaamiskaupunkina saisi jotain uutta sisältöä, häneltä olisi luultavimmin jäänyt maailmanmaine saavuttamatta. Hän olisi ollut vain yksi Hollywoodin lukuisista luonnenäyttelijöistä, varmatasoinen mutta vaivoin nimeltä tunnistettava.

Minisarja sai jatkoa ja päättyi lopulta 13 vuoden jälkeen jaksoon numero 356. Ilman Dallastakin Hagmanin ura tosin on ollut komea. Hän ahtautui jenkkien televisiolaitteisiin jo 1950-luvun lopussa, esitti Sherlock Holmesiksi itseään luulevaa poliisimiestäkin 1976 ja teki vaikuttavan roolityön yltiöhyveellisenä presidenttiehdokkaana Mike Nicholsin Pääväreissä (1998). Kun on seurannut presidentti Barack Obaman onnetonta mutapainia Jenkkilässä meneillään olevassa vaalirumbassa, sydämestään toivoisi, että tämä ennenaikaisesti nobelein laakeroitu kandidaatti olisi tajunnut ottaa kampanjansa malliksi Päävärien pyhimys-Hagmanin.

Pikkulinnut ovat kertoneet, että uusio-Dallasin kerrontaa on trendistetty. Ollaan virtaviivaisen nopeatempoisia. Toiminta korvaa draaman. Se tarkoittaa sitä, että alkuperäinen Dallas-tatsi, se minkä takia me sentimentaaliset dallaistit edes vaivaannumme pikakelaamaan tuoreen aloitusjakson, jää uusiosta puuttumaan. Tarjolla ei ole edes Southforkin sukuranchin herttaisia ja kiireettömiä yhteisaamiaisia, joita Miss Ellie -vainaja Ewingien matriarkkana emännöi.

Sarjan alkuperäinen luoja, käsikirjoittaja David Jacobs (s. 1939), on mukana myös uusiosarjan kirjoittajaryhmässä, mutta aika on toinen. Enää ei ole tilaa velmuilulle ja juonenkäänteiden punomiselle kieli poskessa, vastoin kuin kantasarjan loppupuolella oli. Toimintadraama näyttää ottavan itsensä hirveän tosissaan, kuten asiaan kuuluu Herran vuonna 2012. Onneksi tunnusmusiikki on sentään sama originaalinen, vaikka alkuteksteistä onkin pudotettu sarjan henkilöiden kuvakavalkadit kokonaan pois.

Jälkikirjoitus 24.11.2012. J.R. Larry Hagman kuoli marraskuun 23. päivänä dallasilaisessa sairaalassa kurkkusyöpään ehdittyään olla mukana vielä muutamissa Dallas-uusiosarjan toisen tuotantokauden jaksojen kuvauksissa.

Ylen uutinen kertoo Sue Elleniä esittävät Linda Greyn muistelevan näyttelijäkollegaa näin sanoin: "Larry Hagman oli paras ystäväni 35 vuotta. Hän tuotti iloa kaikille tuntemilleen ihmisille. Hän oli luova, hauska, rakastava ja lahjakas. Kaipaan häntä valtavasti."

Myös minä koen tiettyä järkyttynyttä menetyksen tuntua uutisesta.

Yksinkertaisesti ihana

Tänään tiskille nostettava elokuva on yksinkertaisesti ihana. Yle Teema esittää sen tulevana perjantaina, ja tekstini täyttää tehtävänsä, jos edes yksi uusi katsoja löytää elokuvan kirjoittamani perusteella.

Edustaako elokuva romanttista komediaa? Vaikea sanoa, sillä käsitykseni romanttisesta komediasta on, että se ainakaan standardimuodossaan ei voi olla niin syvää ja kypsää kuin tämä elokuva. Toisaalta sukelsihan vuoden 1994 hitti Neljät häät ja yhdet hautajaisetkin pinnan alle puhuttelevine W. H. Auden -sitaatteineen ja muine tilpehööreineen, ja kuuluneehan se romanttisen komedian lajityyppiin sekin.

Ei minua kukaan rakasta on elokuvan nimi, ja kaiken lisäksi se on silattu argentiinalaisella tangolla, ihka oikealla.

Ei minua kukaan rakasta
(Stéphane Prizé: Je ne suis pas là pour être aimé, Ranska 2005)
Yle Teema pe 5.10.2012 klo 22.30 (Ed. esitys Yle Teema 24.8.2012)
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivuilla
Elämänmakuinen komedia yksinäisestä ulosottomiehestä, joka menee lääkärin määräyksestä tangotunnille ja kohtaa viehättävän nuoren naisen. (Yle.fi.)

Jean-Claude (Patrick Chesnais, s. 1947) on yksinäinen ulosottomies, joka hakeutuu vastahakoisesti tangokurssille kohentaakseen terveyttään. Oppilaiden joukossa hän kohtaa nelikymppisen, viehkon Françoisen, jota näyttelevä Anne Consigny ei taatusti näytä päivääkään yli 30-vuotiaalta, mutta karu totuus IMDb:n paljastamana kertoo, että hän oli kuvausten aikaan jo 40-vuotias, tai 41-vuotias, totisesti, syntynyt 1963.

Jörö Jean-Claude vieroksuu aluksi välittömän herttaista Françoisea, mutta kurssin argentiinalainen tango on erinomaisen hyvää voiteluainetta saada tunnerattaat pyörimään. Eipä aikaakaan kun kyynistynyt ulosottomies joutuu toteamaan, että on vähintäänkin ihastunut sorjaan tanssipartneriinsa. Eikä tangomusiikki pääty vaan jatkuu ja jatkuu ja luo kattavan audiotunnemaailman rakkaustarinalle, joka ei ole lähelläkään sortua imelyyteen tai tyhjään paisutteluun vaan pysyttäytyy viisaasti arkisessa pakahduttavuudessaan.

Lisää arkista syvyyttä ja koskettavuutta elokuvaan tuovat Jean-Clauden vierailut vanhainkotiin hylätyn isänsä (Georges Wilson, 1921 - 2010) luo viikonloppuisin. Monopolia pelataan tulehtuneissa tunnelmissa, kunnes kaikelle sitten tulee loppu. "Punctum!" Roland Barthes -vainaja huudahtaisi, jos näkisi koruttoman kuvarajauksen hylätystä Monopoli-laudasta, niin nukkavierusta ja kuluneesta.

Romanttisen komedian lait vaativat, että juonessa piilee salaisuus, joka räjähtää Jean-Clauden silmille vasta loppusuoralla. Salaisuus on se, että Françoise on kihloissa ja ramppaa tanssiharjoittelusalissa virittääkseen itsensä häätangoiskuun edessä olevia häitään varteen, vaikka penseä sulhanen ei haluakaan harkkoihin mukaan. Tämän Jean-Claudelle odottamattoman vastoinkäymisen tähden ei kuitenkaan kannata jättää filmiä väliin. Loppu nimittäin on onnellinen.

Luultavimmin vain huolettomasti rakastaisin tätä elokuvaa, ellei moinen olisi niin tyttömäisen lällyä. Ei minua kukaan rakasta saa minulta luonnollisesti täydet viisi ihqutustähteä.

Easy listening, easy reading

Andy Williams (1927 - 2012).

Suuri amerikkalainen viihdelaulaja Andy Williams kuoli viime tiistaina 84-vuotiaana. Hän teki vuosikymmenten mittaisen uran ja esiintyi vielä viime aikoinakin suurilla estradeilla. Hänen alaansa olivat suureelliset balladit, sellaiset, joita tekee mieli kuunnelleskella erityisesti samettisessa luxus-yökerhossa smokkiin/iltapukuun pukeutuneena illan ensimmäisiä piimälasillisia hörppiessä. Helppoa musiikkia, helposti tunnekeskuksiin virtailevaa - Williams muistetaan easy listeningin ruhtinas-virkamiehenä, eräänlaisena populaarimusiikin tšaikovskina. Hänen tunnetuin tulkintansa lienee pakahduttava "Love Story", jonka YouTube haluaa meidän muistavan tällaisena.

Eilen kirjoitin laajasti kirjailija Ian McEwanista, häntä laajasti ylistellen (ja tarkoittamatta mahdollisesti myös vähäsen alistellen). Hän on laatukirjailija, Britannian nykykirjallisuuden eturiviä, aivan varmasti ja taatusti paikkansa Otavan kirjaston prestiisisarjassa ansainneena.

McEwanista puhutaan usein mielellään samassa lauseessa amerikkalaiskirjailija Paul Austerin kanssa, joka puolestaan on vakiinnuttanut asemansa Tammen Keltaisessa kirjastossa. Päättyneen kesän aikana satuin lukemaan pari lausuntoa, joissa ennusteltiin Nobelin kirjallisuuspalkintoa kummallekin heistä, toisessa lausunnossa herra McEwanille ja toisessa herra Austerille.

Mutta eiväthän he kumpikaan nobelia ansaitse.

Vaikka sekä McEwan että Auster ovat vakiinnuttaneet asemansa kirjahyllyn arvokkaimmilla orsilla, heidän panoksensa kirjallisuuden historiaan on kuitenkin melkoisen vähäinen. Mitä uutta ja omaa he ovat todellisesti tuoneet maailmankirjallisuuteen? He kumpikin ovat nykyään melkoisen laajasti suosittuja, ja väittäisin syyn piilevän siinä, että heitä on niin tavattoman helppo lukea. En yhtään ihmettelisi, vaikka kirjallisuushistoriat vuonna 2100 lokeroisivat heidät kummankin karsinaan nimeltä easy reading. Itsellänikin on nimittäin ollut tapana, silloin kun kaunokirjallisuuden lukemiseeni on sattunut pitempi, jopa monien kuukausien mittainen tauko, aloittaa romaanien uudelleenlukeminen esimerkiksi juuri näistä kahdesta kirjailijasta, koska heidän romaaninsa ovat niin hirveän vaivattomia, eivätkä ne silti jätä viihdekirjamaisen onttoa oloa (paitsi Auster, joskus, varsinkin siinä vaiheessa kun on tutustunut häneen laajemmin).

Myöntäisitkö sinä nobelin näin kärtsylle kaverille?

Maineikas englantilainen näytelmäkirjailija ja nykyklassikko Harold Pinter (1930 - 2008) sai oman nobelinsa vuonna 2005. Jopa hänenkin palkintonsa asetettiin joissain kommentaareissa kyseenalaiseksi, vedoten siihen, että hänen tärkein antinsa kirjallisuuden alttarille edustaa lähinnä jälkibeckettiläistä absurdismia, siis oppipoikapanostusta.

Vuotta ennen Pinteriä kirjallisuuden Nobel-palkinto meni Itävaltaan ja Elfriede Jelinekille (s. 1946). Tämä Ruotsin akatemian valinta herätti ehkä ihmetystä, sillä lieneehän Jelinek niin suunnattoman kapea-alainen kirjailija, lähinnä kai patologisen naispoikkeusyksilön kuvaaja, mutta omalla, pienellä reviirillään hän porautuu johonkin niin syvälle, että vastaavaan eivät McEwan ja Auster liene milloinkaan yltäneet.

Toki akatemiakin palkittavaa seuloessaan aina joskus hatkahtelee. Moni nobeliadiin kohotettu on ajan kuluessa pudonnut kirjallisuushistorian vankkureista, kun taas esimerkiksi Joyce jäi kokonaan ilman palkintoaan. Melkoisen uskomattomalta kuulostaa eräs tarina, jonka olen joskus antanut itselleni kertoa:

Margaret Mitchell (1900 - 49) julkaisi vuonna 1936 laajan romaaninsa Tuulen viemää, joka jäi ainoaksi hänen elämänsä aikana julkaistuksi kirjamuotoiseksi teokseksi. Se nousi nopeasti suureen suosioon ja voitti Pulitzerin palkinnonkin seuraavana vuonna. Myös Ruotsin akatemia kuulemma tykästyi kirjaan heti ihan simona. Väitetään, että akateemikot olisivat olleet jo aivan lähellä laakeroida Mitchellin nobelilla.

Varmasti Tuulen viemää on ihan kiva kirja, ja pari vuotta myöhemmin tuotetussa elokuvaversiossa on lisäksi vaikuttava tunnusmusiikkikin, mutta selvää lienee, että tulevaisuus olisi langettanut Mitchellin kruunaamiselle melko ankaran tuomion. Käsittääkseni tämä akatemian hetkellinen järjiltäänsuistuminen sai sen muuntamaan toimintansa sääntöjä vastaisten uhkatilanteiden eliminoimiseksi. Päätettiin, että jos kirjallisuuden taivaalle ilmestyy äkkinäinen komeetta, akatemia jättää sen suosista jäähtymään ainakin vuodeksi Tukholman pörssitalon porstuaan, ennen kuin veljeskunta edes suostuu pohtimaan sen mahdollista palkitsemista.

Sipulinkuorija Ian McEwan

George Blake.

George Blake (s. 1922) on yksi monista kylmän sodan ajan brittivakoojista, jotka aika paljasti kaksoisagenteiksi. 1950-luvun puolivälissä hänen asemapaikkansa oli Berliini, mistä käsin hän vuosi lukuisia tiedustelusalaisuuksia neuvostoliittolaisten KGB:lle. Hyväksi esimerkiksi käy Operaatio Kulta (Operation Gold), joka oli brittiläisten ja amerikkalaisten yhteishanke rakentaa tiedustelutunneli venäläisten Berliinin-miehitysvyöhykkeelle. Hanke osoittautui lopulta täysin turhaksi, sillä Blake oli paljastanut sen jo aivan alkuvaiheessa vastapuolelle.

Operaatio Kulta on keskiössä myös päivän romaanissa. Romaanin päähenkilö, nuori Britannian postilaitoksen tekninen virkamies Leonard Marnham, saa siirron kotimaastaan salaiseen tehtävään Berliinissä. Kuinka ollakaan, hänelle luovutetaan asunto osoitteessa Platanenallee 26 sijaitsevasta kerrostalosta, jossa hänen alapuolellaan olevaa lukaalia asuttaa vaimoineen eräs George Blake -niminen sivuhenkilö.

Ian McEwan: Viaton

(The Innocent, 1989; suom. Leevi Lehto, Otava 1990, 249 s)

Ian McEwanin (s. 1948) Viaton on loistava mikrorihistoriallinen johdanto kylmän sodan alkuvaiheisiin ja jaetun Berliinin arkeen muutamaa vuotta ennen muurin pystyttämistä vuonna 1961. Se tarjoaa viiltäviä välähdyksiä niin molemminpuolisen epäluulon syntyyn amerikkalaisten ja venäläisten liittolaisten välillä natsi-Saksan kukistamisen jälkeen kuin brittien ja jenkkien kipeisiin keskinäisiin suhteisiin uudessa Euroopassa.

Amerikkalaisethan ne maailmansodassa loppujen lopuksi ratkaisivat jutun liittoutuneiden hyväksi, ja Berliiniin rekrytoidut amerikkalaiset tiedusteluvirkailijat eivät suotta peittele tästä kumpuavaa ylemmyyttään suhteessa brittiläisiin kollegoihinsa. Lisäksi jenkit ovat vanhakantaisia brittejä ylivoimaisesti edellä sekä teknisesti että asennoitumiseltaan. Kylmä totuus kahden kansan välisestä vakoiluyhteistyöstä paljastuu päähenkilö Leonardille amerikkalaisyhdysmies Grassin repliikin myötä:

Se on politiikkaa kaikki. Luuletko sinä että me emme voisi tehdä niitä kytkentöjä itsekin? Luuletko sinä että meillä ei ole omia vahvistimiamme? Poliittisista syistä me teidät tähän mukaan päästämme. Meillähän kuuluu olla ikäänkuin erityissuhde teikäläisiin. (S. 31 - 32.)

Myös kansojen välinen mentaliteettiero käy McEwanin kerronnassa kirkkaasti esiin. Leonardille tuottaa vaikeutta päättää, miten suhtautua amerikkalaisten välittömyyteen, rentouteen, innoittuneisuuteen - suoranaiseen naiiviuteen, jopa viattomuuteen. (Päähenkilön ambivalentti suhde uuteen, energiseen jenkkimusaan on aivan oma lukunsa. Lopulta hän sentään uskaltaa päättää, että esimerkiksi "Rock Around the Clock" ja "Heartbreak Hotel" ovat sentään hirveän ihquja kipaleita.) Yhdysmies Grass vie jo ensimmäisenä iltana Leonardin tutustumaan vertailun vuoksi myös kolmannen kansallisryhmän venäläisten hallinnoimaan Berliiniin. Siellä vallitsee iloton ankeus.

Romaanin kahdesta alkusitaatista toinen on Kafkaa, eikä suotta. 25-vuotias Leonard nimittäin on persoonallisuudeltaan äärimmäisen kafkalainen hahmo. Hän toimii ja reagoi suunnilleen samoin kuin Oikeusjutun täysin itsetunnoton päähenkilö Josef K toimisi, jos tämän sijoittaisi kafkalandian sijaan suht normaaliin todellisuuteen.

Samalla kun McEwan kuorii yhä uusia peitetarinoita vakoilumanööverien yltä, hän kuorii kompleksista ihmissipuliaan Leonardia. Nuorukainen on brittiläisen estyneisyyden ruumiillistuma. Hän on täysin vieras itselleen; hänellä ei ole minkäänlaista kosketusta omaan tunnemaailmaansa. Sivulla 47 hän törmää elämänsä ensimmäiseen naissuhteeseen, saksalaiseen Mariaan, josta tulee hänen suuri ensirakkautensa. Romanssi lähtee arveluttaville poluille, kun itseään tuntematon, elämää kokematon nörtti-Leonard ei osaa yhdistää esiin putkahtavia impulssejaan siihen tiiviiseen ihmissuhteeseen, joka hänellä on Mariaan. Näennäisesti tyhjyydestä kumpuavat oudot, vieraat mielihalut ovat siksi vähällä tuhota rakkaustarinan, kun taivainen paratiisi on vasta ihan nuori (ja viaton...).

Romaanin ensimmäinen kolmannes keskittyy 1950-luvun Berliinin ja nuoren postivirkamiehen psyyken syvään kuvaukseen. Sen jälkeen kerronta käy juonivetoiseksi ja menettää mielestäni jotain tiheydestään, vaikka romaanin jännite vain kasvaa. Lopulta sivulla 150 sukelletaan narnialaisittain vaatekaappiin ja joudutaan jonkin peruuttamattoman ääreen. Ei siinä auta kuin tarttua puhtaaseen makaaberiin; tuota kohtausta varten McEwan luultavasti on saanut konsultaatioapua Merton Collegen patologian dosentilta M. Dunnillilta, jota hän muistaa kiittää jälkisanoissaan.

Viattomuuden probleema - kysymys vastuusta ja syyllisyydestä - on romaanin keskeinen teema, kuten jo teoksen nimi paljastaa. Millä tavalla Leonard on viaton, ja millä tavalla hän on vastuussa tästä "viattomuudestaan" (lainausmerkeissä tai ilman)?

Viaton lie McEwanin trillerimäisin romaani. Tästä populaarista vetovoimatekijästään huolimatta se on täysipainoisen vakavaa kaunokirjallisuutta. Pidättyväistä Leonardia kuvatessaan kirjailija on oikeastaan aika lähellä toista brittiläisyyden kuvaustaan, 18 vuotta myöhempää Rannalla-romaania. Teosten melankolisessa loppuratkaisussakin on paljon samaa.

Kaunokirjallisesti vahvinta romaanissa mielestäni on alusta loppuun miltei tyylipuhtaasti uomansa hakeva psykologia, jota etevä trilleri ja historiankuvaus monine yllätyskäänteineen ajavat kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin. Tätä kirjaa en harvinaisesti halunnut laskea käsistäni ennen viimeistä sivua. Silti kysessä ei suinkaan ole McEwanin vahvin romaani - jokin alkuvoima tai persoonallinen eetos, vahva sormenjälki, puuttuu.

Kaksoisagenttimme George Blake muuten näyttää kaikissa valokuvissa täsmälleen samalta kuin McEwan kuvaa hänet romaanissaan. Kun Viaton julkaistiin 1989, suurin osa aikalaislukijoista tunsi petollisen vakooja Blaken ja hänen tarinansa. Hän  jäi kiinni ja sai linnatuomion kohta romaanin kuvaaman periodin jälkeen. Blake kuitenkin pakeni vuonna 1966 englantilaisvankilasta, johon hänet oli sullottu. Nykyään hän asunee Moskovassa, ja marraskuussa on aika tanssia hänen 90-vuotispäiviään. Viisi vuotta sitten Vladimir Putin ojensi hänelle 85-vuotissynttärilahjaksi arvokkaan tunnustuspalkinnon.

***

Menestyksekäs brittiohjaaja John Schlesinger (1926 - 2003) ohjasi nelisen vuotta romaanin ilmestymisen jälkeen siitä englantilais-saksalaisena yhteistyönä elokuvan Muurin takana (The Innocent, 1993). Anthony Hopkins oli tuoreen Uhrilampaat-menestyksen myötä tuohon aikaan kuumaa kamaa, ja kai siksi hänet nostettiin mainoksissa ihan etualalle, vaikka hän esittää filmatisoinnissa ainoastaan yhdysmies Grassia, kolmesta pääroolista vähäisintä. Estyneen ja itsetiedottoman Leonardin roolin näyttelee Campbell Scott (s. 1961), ja hänen rakastettuaan Mariaa esittää Isabella Rossellini (s. 1952). Elokuva on nähty Yle TV1:llä marraskuussa 1999, mutta en ollut tuolloin paikalla.

***

Viattoman myötä saatan nyt mitä juhlavimmin ilmoittaa, että olen täten lukenut kaikki 11 McEwanin ensimmäistä romaania. Tutustumatta on siis ainoastaan uusin, elokuussa brittijulkisuuteen päässyt Makeannälkä. Muistini ei liene niin hatara, ettei minulla olisi varaa lausua kustakin teoksesta edes paria kaunista sanaa. Lisäksi annan kullekin teokselle poikkeuksellisesti tähtiä tätä tarkoitusta varten juuri kehittämälläni McEwan-asteikolla:

    1. Sementtipuutarha (The Cement Garden, 1978/1981)

Arvosteluni tästä jalopuristetusta esikoisromaanista löytyy täältä. ****

    2. Vieraan turva (The Comfort of Strangers, 1981/1983)

Minulla on melko tarkat muistikuvat teoksen tapahtumista muttei enää kokonaisnäkemystä, joten jätän McEwan-tähdet langettamatta. Seksuaalisuuteen liittyvä vallankäyttö kuuluu keskeiseen tematiikkaan, kuten monissa McEwanin 1970-luvun novelleissakin.

    3. Ajan lapsi (The Child in Time, 1987/1989)

Kirjailija lähestyy lapsuuden käsitettä romaanissa monesta kulmasta. Ajan lapsi on myös aikalaissatiiri Thatcherin Britanniasta, mutta ei onneksi yritä pakottaa lukijaansa nauramaan. ***½

    4. Viaton (The Innocent, 1989/1990) ****

    5. Mustat koirat (Black Dogs, 1992/1994)

Tässäkin lyhyessä romaanissa piipahdetaan Berliinissä, siinä vaiheessa kun muuri murtui. Mustat koirat käy dialogia rationalistisen ja hengellistyneen maailmanselityksen välillä. Toinen suurimmista suosikeistani McEwanin tuotannossa. *****

    6. Ikuinen rakkaus (Enduring Love, 1997/1998)

Kaipa McEwan häsläsi tässä taas kokoon yhden laadukkaan nykyromaanin, mutta minun oli vaikea sulattaa tätä pakettiautokyytiä kuoppaisella tiellä. Menevä pohjustus juonirakenteelle löytyy kiusallisesta tunne-elämän pinttymästä nimeltä de Clérambaultin syndrooma. **

    7. Amsterdam (1998/2000)

Minun pitäisi kenties lukea Booker-palkittu Amsterdam uudelleen tarkistaakseni, voiko romaani todella olla niin surkea. Tämän lukukokemuksen myötä panin McEwanin paitsiokoppiin häpeämään moneksi vuodeksi. *

    8. Sovitus (Atonement, 2001/2002)

Tässä laajassa lukuromaanissa päähenkilö Briony vapauttaa itsensä syyllisyydestään jokseenkin häpeämättömän luihulla manööverillä. ***

    9. Lauantai (Saturday, 2005/2005)

Tämä yhdenpäivänromaani on toinen suurista McEwan-suosikeistani. Heti ensisivujen jälkeen Lauantai veti mukaansa kuin tsunami. *****

  10. Rannalla (On Chesil Beach, 2007/2007)

Kahden laajan romaanin jälkeen paluu keskitetympään ilmaisuun. Teoksessa on mainitusti selvää sukulaisuutta Viattomaan. ****

  11. Polte (Solar, 2010/2010)

Aikalaissatiiri, joka valitettavasti yrittää pakottaa lukijaansa nauramaan. Siksikin kuuluu mcewanieni kakkosketjuun (muttei sentään onneksi pahamaineiseen kolmosketjuun). **

  12. Makeannälkä (Sweet Tooth, 2012/2013)

Kokosin romaanista lyhyen ennakkoluonnehdinnan tämän tekstini yhteyteen. Sittemmin ilmestyneitä arvosteluita en ole vielä lukenut.