Muiston pysyvyys, linnustaja

Jos runoilijoitten kesken järjestettäisiin SM-kilpailu siitä, kuka on kevyin, P. Mustapää sijoittuisi takuulla varsin korkealle, varsinkin jos toisena mittapuuna käytettäisiin painoarvoa per keveysyksikkö. Tällaisella painoindeksillä laskettuna Mustapää saatettaisiin jopa kukittaa voittajaksi.

Prinsessasadut ja rokokoo, antiikin nymfit ja metsän satakielet, "ja kukka, leikki, uni. Puck, Oberon" soivat Mustapään lyriikassa. Ja ennen muuta - toimivimpana kaikista hoikkana pysymisen nikseistä - siinä soi relativistisuus.

P. Mustapää: Linnustaja (1952)
(teoksessa Kootut runot, 9. painos, WSOY 2006, s. 251 - 304)

Ensipainos. (Kuva: C. Hagestamin antikvariaatti.)

Seitsemän runokokoelmaa runoilijanimi P. Mustapää eli kansanrunoudentutkija Martti Haavio (1899 - 1973) ehti julkaista. Niistä toiseksi viimeinen on Linnustaja (1952), haaveiden ja unikuvien lailla pakenevien muistojen ja muistamisen kaleidoskooppi. Läkkiseppä Lindblad on tässä vaiheessa jo jäänyt 1940-luvulle, ja Mustapää jatkaa keskeislyyrisiä matkojaan ajassa, historiassa ja yksityiskokemuksessa.

Mutta relativistisuuden runousoppi, hyvin tunnettu runo "Relatiivisuuden ylistys", aloittaa kokoelman: "Lauluja totisia / on turha kirjoittaa." Filosofi eksyy, vakavamielinen ja yksitotinen eritoten, mutta viisas tajuaa, että aate ja tunne voivat olla totta vain puolittain ja likimäärin, että sana on vain sana ja että elämässä on kaikki suhteellista.

Sitten on aika aloittaa matka.

Ollaan tiukasti maanpinnassa, mutta ei voi mitään, että runoilija, runoniekka, tai "tuo herra sotamies tai prinssi kukaties" ei saata olla sortumatta todellisuuspakoon, varsinkin kun "vallitsee jo romanttinen sää". Siinä haave sekoittuu toteen, sinne tulee tänne, kun kerran "tässä kohdassa laulu voi lähteä minne vain".

Tästä eskapismista on kuitenkin yhtä vähän iloa kuin devalvaatiosta talvipakkasella, sillä lämpimän tulvahduksen jälkeen jo kohta on vielä kaksin verroin kylmempi kuin oli äsken, eikä unelmakuvien merenneitoja voi tuoda mukanaan arkeen, sillä arki on "paikka perin ikävä ja hyvin ikävä ja aivan ikävä", eikä siellä ole merilehmiäkään eikä merihärkää tai edes saarta, joten miten unelmakuvien merenneito muka voisi viihtyä siellä.

Ei hirveän kypsyneen jalostuneen runoilijaviisaalta vaikuta... vai kuinka? Eikö P.-sedän olisi ollut parasta jättää haaveilut moisista kaihoisista humpsutuksista hamalle 1920-luvulle, siihen autuaan neitseelliseen aikaan kun "minun pieni armaani" vielä pani "lyhdynpylväät sikinsokin" (1925) ja sitten parin vuoden kainoilun jälkeen (1927) uskaltauduttiin lopulta Margueritan avecina tansseihin, joissa solistina lauleli itse Eino Grön?

Tehdään siis työtä käskettyä: Kypsytään. Pannaan pilarit paeten, nöyrrytään, vahingossa kyynistytään ja sitten taas kypsytään, kunnes "Burjattilaisessa rukouksessa" meitä odottaa muisto - ihka uutena, juuri pakkauksesta avattuna, odottamassa olipa-kerran-maata "tuolta puolen huomisen". Ah, aika viaton (ja perho sinisiipi), joka ei vielä tunne melankolisen tietoisuuden, nostalgian ja ikävän katkeraa autuutta.

Olemme lopulta saapuneet Linnustajan ydinmaille, ikää kartuttavan minän tiluksille, joilla muisto häilyy, etsii kuvaansa, muuttaa muotoaan, pakenee, ei tunne itseään. Muisto - se jonka saimme ja jota "tuskin saimme ensinkään". Muisto - se jonka ohimoita päivä hyväili "ja yhä hyväilee". Silti, kuten runo jatkuu:

Ja kuitenkin, kun katson, yö on tullut
ja sumun kosteus on niemen yllä
ja vesilintu eilinen
on vaiti taikka kauas lentänyt.

Miten saada muistosta edes hetkellinen ote? Linnustaja pyydystää saaliinsa ansaan, vaan mitä jää jäljelle elävän linnun laulusta? Tuhat vuotta, hetkistä lyhyin ja ikuisuus karkaavat muistamisessa kaikki samaan perspektiiviin. Mutta ihme ei sentään ole mahdoton - aika voi seisahtaa ja "ei-ollut, ollut, mennyt, tuleva, / näin nähtiin, yhtyivät". Ja finaalin lähestyessä enkelit huutavat: "Sen, minkä kadotitte, omistatte."

Kunnes loppufanfaarin tullen synteesi on valmis. Linnustajan kaikki aihelmat kerääntyvät yhteen. Kumahtaa kolmesti, kuten jo kerran kumahti. Puhuja on viimein valmis lausumaan ääneen sen, mikä yhdistää toisiinsa kokoelman alun haavekuvaukset ja loppupuolen vaellukset muistamisen jäljillä. Ja runoilijallakin on oma tehtävänsä tässä synteesissä - myönteinen vai kielteinen, se saa tässä jäädä selvittämättömiin.

Nyt temppelissä seisten edessäsi
ajasta aikaan toistan sen -

***

Tämä oli tarina kokoelman Linnustaja yhdestä mahdollisesta lukemisesta. Tätä ei pidä katsoa suositukseksi siitä, miten kokoelma tulisi lukea, eikä varsinkaan kokeilla kotona ilman tarvittavia turvavälineitä ja riittävän valvonnan järjestämistä.

Kuten lyriikka yleensäkin, Linnustaja on sanan parhaassa merkityksessä monitulkintainen. Joittenkin kokonaisuuteen kuuluvien runojen suhteen olen silti luonnollisesti hyvinkin saattanut erehtyä. Vastuun virheistä kannan allekirjoittanut eli minä yksin.

***

Linnustaja hakee tyyliaineksensa moniaalta. Leipätyönsä puolesta Mustapää tunsi kansanrunouden erinomaisesti, ja esimerkiksi runo "Linna itäisellä maalla" perustuu 1700-luvulta periytyvään arkkiveisuun. Useissa runoissa viitetausta on uskonnollinen ja kristillinen. Ja varsinkin satukuvastoa lukiessa mieleen käyvät yhteydet runoilijan myöhemmän vaimon Aale Tynnin lyriikan kuvastoon. Viitteet antiikin tarustoon vilisevät varsinkin kokoelman jälkipuolella, ja jouduinkin konsultoimaan pari kertaa omaa antiikin mytologian ensyklopediaani.

P. Mustapää on usein lokeroitu siihen väliin - että hän ei edustanut enää traditionaalista, tiukan mitallista lyriikkaa tyyliin Koskenniemi, Sarkia tai Kailas mutta ei kyllä ihan vielä modernististakaan runoa. 62 vuotta Linnustajan ilmestymisen jälkeen tuntuu, että Mustapää olisi voinut rajummin rikkoa muotoa. Kun runon etenemisessä tapahtuu taivaat ja maat järisyttävä sisäinen muutos, ei tämä ilmene muodossa vastaavana halkeamana tai edes muutosta peilaavana särönä. Universumi on särkynyt, mutta kuormajuhta kameli muoto vain jatkaa kulkuaan, eivätkä koiratkaan siksi välttämättä haukkuile kovin ärhäkästi.

Ja säikähdyimme äänen kiivaudesta.         

Happening ja sen hedelmät

Herra Canis pani pystyyn melkoisen happeningin viime syksynä. Turhanaiseen harkintaan sortumatta päätin osallistua, ja tänään on eräpäivä ja happening-suoritukseni valmis.

Claude Monet, Lukeva nainen (1872).

Lukudiplomisuoritukseeni (Sinuhe, 9. lk) kuuluvat kirjatarjottimelta nämä seuraavat:

  1. Jännitystä
      Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja ahdistelija (8.1.2013)

Tämän rikosromaanin uudelleenlukemisesta olen iloinen. Kuinka täysipainoinen ja vahva se genrensä vakavana edustajana onkaan!

  2. Menneisyyden tarinoita
      Charles Dickens: Joululaulu (23.12.2012)

Joululaulu oli ensimmäinen dickensini, ei niin voimakas kuin olisin ennakolta toivonut. Romaanin sanomallinenkin panos tuntuu muualla esitetyn vahvemmin. Silti teoksen minussa herättämä ajatus oikeasti persoonallisesta kaikkitietävästä kertojasta on omiaan vetoamaan mielikuvitukseeni edelleenkin.

  3. Tulevaisuuden taruja
      Ray Bradbury: Fahrenheit 451 (17.3.2013)

Fahrenheit on kaunokirjallisesti kuitenkin melko vaatimaton romaani... Ihmettelen siksi vähän sen klassikoksi kohoamista. Ainakin minua se osasi pitkästyttää melko etevästi.

  4. Fantasiaa
      Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa (18.4.2013)

Romaanisteknillisestä hajanaisuudesta huolimatta tässä on myös lapsellisuutensa hyvät puolet menettäneelle lukijalle paljon innostavaa, vaan blogannut tästä en olisi, mutta kun oli pakko... En löytänyt tekstilleni oikein sanottavaa tai näkökulmaa. (Parin päivän jälkeen vaihdoin kaikkein heikoimpana pitämäni tekstiosuuden kirjasinkoon edes vähän pienemmäksi.)

  5. Ihmisiä
      Z. Topelius: Linnaisten kartanon viheriä kamari (22.5.2013)

Viheriässä kamarissa on hämmästyttävän paljon ainesta vielä kolmannellakin vuosisadallaan! Ja Jäämaan yli satavuotinen suomennos on säilynyt ihmeellisen soljuvana ja raikkaana. (Se on tehnyt doriangrayt, tai sitten käyttänyt omaisuuden kauneuskosmetiikkaan.)

Topeliuksen kauhutarina on viime lokakuun jälkeen poistettu kirjatarjottimen Ihmisiä-osiosta, vaikka se siellä tuolloin vielä oli. (Samoin Sudenmorsianta ei enää löydy Luontotarinoita-osiosta.)

  6. Matkalla
      Italo Calvino: Halkaistu varakreivi (24.5.2013)

Esi-isämme-trilogian aloittaja, vaatimattomin kolmikossaan, mutta koen edelleen perustelluksi lukea johdantona kolmikon kahteen muuhun jäseneen.

  7. Luontotarinoita
      Aino Kallas: Sudenmorsian (21.5.2013)

En osannut lukea tätä, joten en normaaliolosuhteissa olisi laatinut tästä blogikirjoitustakaan. Valitettavasti sain Sudenmorsiamesta kaksinkertaisesti reilumman huumoriannoksen kuin kaikista kokoomuksen muista kirjoista yhteensä.

  8. Huumoria
      Italo Calvino: Paroni puussa (24.5.2013)

Väittäisin tätä täyden spektrin romaaniksi, bonusten kanssa. Jos sairauskohtaus ei olisi muuttanut alkutekijöitä syksyllä 1985, nobelien historia olisi ehkä kirjoitettu toisin, ja luultavasti täysin aiheellisesti.

  9. Lyhytproosaa
      Maria Jotuni: Kun on tunteet (9.2.2013)

Kuinka tiheä ja moneen suuntaan avautuva Jotuni onkaan!

10. Runoja ja näytelmiä
      Anton Tšehov: Kirsikkatarha (11.1.2013)
      P. Mustapää: Linnustaja  (25.5.2013)

Viime vierailustani Tšehovin teatterissa on hyvin pitkä aika, ja hämmästyin, millainen draamakirjailija odottikaan löytämistään koipussissa, Martti Anhavan uudelleenkirkastamana.

Kävin vaihtamassa alkuperäiseen lukusuunnitelmaan kuuluneen Kolme sisarta tähän Kirsikkatarhaan Murphyjen perheen kirjahyllystä, ja vasta tekstini kirjoitettuani tajusin tarkistaa, että juuri Kirsikkatarhahan neljästä Tšehovin suuresta näytelmästä ainoana ei sisälly kirjatarjottimeen. (Siinä oiva syy, että jätin sen valitsematta alkutilanteessa.) Päätin siis vähän ehostaa erhetystilaani lisäämällä suunnitelmaan vielä runokokoelman samalta tarjottimelta - P. Mustapään Linnustajan. Esittelyni siitä ilmestyy vasta parin tunnin kuluttua, ja toivon tänä aikana keksiväni luonnokselle edes vähän mallikkaamman aloituksen. Kyseessä on elämäni ensimmäinen kokonaista runokokoelmaa käsittelevä teksti, ja siksi se on vähän hassu... Mutta Linnustajassa ei suinkaan ole mitään hassua tai muutakaan viallista, päinvastoin.

Kevääni on ollut tuttuun tapaan ennakoitua kiireisempi, ja siksi olen lukenut tuttuun tapaan ennakoitua vähemmän kaunokirjallisuutta. Yli puolet lukemani kaunokirjallisuuden nimikkeistöstä kuluneen viiden kuukauden aikana on päätynyt blogini kansien väliin! Melkoinen uhraus Tamagotchin jumalalle, sanoisin.

On jälkiviisastelujen aika. Miten paljon nettosin happeningista?

Ainakin Joululauluun ja Fahrenheit 451:een käyttämäni ajan olisin voinut käyttää järkevämminkin (tahtoo sanoa: hyödyllisemmin tai viihdyttävämmin). Ehkä yleissivystyksen vaatimus ei edellytä noiden puoliklassikoiden omakohtaista tuntemista.

Kokoomuksen 11 teoksesta olisin normaaliolosuhteissa tarttunut bloggaustarkoituksessa vain Harjunpäähän ja ahdistelijaan ja oletettavasti Viheriään kamariin, vaikka luulen, että Jotuni-novellikokoelman ja Kirsikkatarhan lukemiselle blogikirjoittamistilanteesta saattoi jopa olla vähän hyötyä. Jossain vaiheessa lukuprosessia, mieluummin sen jälkeen, olisin saattanut normaaliolosuhteissa saada päähäni kirjoittaa myös Calvinon Halkaistusta varakreivistä, mutta en varmaankaan muista.

Aina kun huomaan kirjoittamisessani käyväni pateettiseksi (ironiattomassa mielessä) ja asiantuntevaa leikkiväksi, häiriinnyn. Mutta kaipa sitä pitää yrittää esiintyä joskus ihan vakavanakin...

***

Villa Derrickeria jatkanee, ellei ylläni päilyvä syvä konkurssiuhka päätä lopulta aktualisoitua. Kesä on hiljaisempi ehkä lokakuuhun asti, vaikkakin jo 3. kesäkuuta varmaankin ilmestyy jälleen yksi teksti television äärestä. Ja mahdollisesti alkutalvi ehtii nähdä myös pitkään kaavailemani, kirjallisuuteen liittyvän sarjan avautumisen.

Tavoitteeni on tästä lähin ottaa linjaksi kirjoittaa vain myönteisiä tekstejä, minkä tässä julkisesti tuon esiin, perustaa eräänlainen hyvän tahdon joulumaa Villa Derrickerian aitojen sisään, ydinpositiivinen vyöhyke. Mieluummin tonttulakki kuin kukkahattu, slogan kuuluu. Taustalla piilee yhä kalvava huono omatuntoni tästä vuoden ja 7 kuukauden ikäisestä murskatekstistäni. Ja kyllä kai alan kohta tuntea syyllisyyttä puolisydämettömästä Sudenmorsian-arvostelustanikin.

Laukka järjen tantereilla

Järki voi olla aika järjetön kapine.

Me muistamme, miten valistusaika korotti järjen Järjeksi, jonka seurauksia - hyviä ja vähän huonompiakin - olemme saaneet todistella uusimmassa historiassamme. Jo omana aikanaan, tuliteränä, valistuksen Järki herätti valistuneemmissa vähemmän kunnioittavia näkemyksiä. Nykyaikaan pelastuneista näkemyksistä tunnetuin on Voltairen satiiri Candide (1759), jossa päähenkilö matkaa ympäri karttapalloa kartoittaakseen tätä "parasta mahdollista maailmaamme".

Nyt meillä on edessämme Italo Calvinon Esi-isämme-trilogia (I nostri antenati) eli "heraldinen trilogia" (1952 - 59). Calvino on yksi voltairelaisen satiirin maineikkaimpia jatkajia, erityisesti näissä kolmessa romaanissaan, joiden fabuloiva saturomaanius tarjoaa avarat puitteen satiirille. Kuin alleviivaukseksi voltairelaiselle perinnölleen Calvino jopa sijoittaa trilogian kaksi ensimmäistä osaa suurenmoiselle 1700-luvulle.

Calvino (1923 - 85) nousi nopeasti Italian kirjallisuuden kaapin päälle. Kun Calvinon mentori Cesare Pavese surmasi itsensä elokuussa 1950, nuorukaiselle oltiin jo pian sovittelemassa tämän manttelia maansa merkittävimpänä kirjailijana. Tuossa vaiheessa Calvino oli julkaissut vasta esikoisromaaninsa, jota seurasi vuonna 1952 Halkaistu varakreivi, trilogian aloitusosa.

Italo Calvino: Halkaistu varakreivi
(Il visconte dimezzato, 1952; suom. Jorma Kapari)
Keltainen kirjasto 96, 2. painos, Tammi 2004 (1970), 115 s.

Italo Calvino: Paroni puussa
(Il barone rambante, 1957; suom. Pentti Saarikoski)
Keltainen kirjasto 29, Tammi 1960, 249 s.

Italo Calvino: Ritari joka ei ollut olemassa
(Il cavaliere inesistente, 1959; suom. Pentti Saarikoski)
Keltainen kirjasto 41, Tammi 1962, 127 s.

Kai tahallaan Calvino on tehnyt Halkaistun varakreivin sijoittamisen historian aikajanalle hiukan kinkkiseksi. Alussa käydään sotaa turkkilaisia vastaan, millä viitattaneen 1600-luvun lopun taisteluihin itäisessä Keski-Euroopassa. Toisaalta yhteisön virkapuolella lääkärillä Trelawneyllä on historia kapteeni Cookin laivastossa, ja tutkimusmatkailija tunnetusti aloitti seilaamisen vasta seuraavan vuosisadan jo ollessa varsin varttunut.

Joka tapauksessa romaanin päähenkilölle, varakreivi Medardo di Terralballe, käy turkkilaissodassa vanhanaikaisesti. Hän joutuu ratsastamaan takaisin kotikonnuille invalidina, täsmälleen ja kokonaan kehonsa vasemman puolen menettäneenä. Hän on kuin keskeltä halkaistu: käsipuoli, jalkapuoli, vain yksi silmä, suunpuolikas, keskikehokin siististi ihan keskeltä kursittu erilleen. Mikä pahinta, tämä uusi varakreivi on täysin paha, kun kaikki hyvyys lienee jäänyt taistelutantereisiin murskautuneeseen vasempaan kehonpuoleen.

Inhimillinen hyvyys ja pahuus taistelevat Halkaistun varakreivin sivuilla. Calvinon kertoja päätyy lopputulemaan, että sekä puhdas hyvä että puhdas paha ovat molemmat äärettömän epäinhimillisiä ilmiöitä. Siksi hyvyydestä saattaa seurata suunnatonta pahaa, mutta myös pahuuden seuraukset voivat olla suotuisat. Toisaalta sekä hyvä että paha kuuluvat molemmat ihmiseen, ja siksi romaanin äitihahmo, imettäjä Sebastiana, näkee ihmisen aina kokonaisuudessaan, lohkomatta tätä hyvään tai pahaan.

Halkaistu varakreivi taitaa olla trilogian vaatimattomin jäsen, ei yksin sisällöltään vaan myös laajuudeltaan, lyhykäinen pienoisromaani. Varmasti lukija voi oppia jotain uutta, tärkeää ja eheyttävää, kuten romaanin kertojana toimiva varakreivin sisarenpoika oppii. Lakonisesti kerrottu teos on kuitenkin hiukan kaavamainen, satu johon lukijan on vaikea heittäytyä - liian puhtaasti moraliteetti. Halkaistu varakreivi ei pyri vetoamaan tunteeseen vaan käsityskykyyn, älyyn - ja tietenkin huumorintajuun, joka sekin tässä teoksessa taitaa kuulua voittopuolisesti enemmän älyn kuin tunteen piiriin.

*** 

Vastoin edeltäjäänsä trilogian keskimmäinen Paroni puussa (1957) on myös täyteläinen lukuromaani, jossa lukijalla on mahdollisuus löytää tunteilleen uusia maisemia. Kyseessä on satu paroni Cosimo Piovasco di Rondòsta, joka eräänä kesäpäivänä vuonna 1767 kiipeää puuhun, kun on vasta 12-vuotias, eikä koskaan enää astu maan pinnalle. Paroni puussa on tämän paronin elämäkerta, jonka hänen nuorempi veljensä Biagio meille kertoo.

Miksi nuorukainen valitsee elämisen puissa? Lukijan mieleen saattavat kohota 1700-luvun jalot robinsoncrusoet tai vähän myöhemmät hölderlinit, jotka eristäytyvät pahasta maailmasta torneihinsa, mutta romaani tarjoaa takuulla monta muutakin näkökulmaa kysymykseen.

Vinha ja huikea elämäkerta todistaa, että Cosimo on neuvokas ja moraalisesti etevä yksilö, joka usealla tavalla edustaa valistusta ja sen ihanteita. Kun kertoja-Biagio valottaa vanhalle, viisaalle Voltairelle puissa kiipeilevän veljensä syvähenkisyyttä, filosofikin toteaa vaikuttuneena: "Ammoin vain Luonto loi eläviä olentoja, nyt Järki."

Paronin elinpiiriä ei suinkaan supista se, ettei hän saa koskaan laskeutua maan pinnalle. Päinvastoin. Hän kokee suuren määrän uskomattomia seikkailuja, kunnon veijariromaanin tyyliin. Cosimo muun muassa tutustuu lainsuojattomaan rosmoon Gian dei Brughiin, joka menettää sydämensä kaunokirjallisuudelle, erityisesti Richardsonin Clarissa-romaanille. Lukemisen vimma tai suoranainen hulluus eristää ja vieraannuttaa rosmon tyystin entisestä. Muutamassa hetkessä hän tekee täyden sielunvaelluksen kirjallisesta sivistymättömyydestä postmodernistiseen anomaliaan, jossa kaikki menettää entisen merkityksensä.

Kun kerrontaan mukaan tempautuneet arabimerirosvot saavat romaanin puolivälissä aikaan jotain hyvin kohtalokasta, tajuan elähtyneenä ja kosketettuna, että Paroni puussa on täyden spektrin romaani, sanan raskaimmassa merkityksessä. Teos voinee tarjota jotain arvokasta hyvin monenlaiselle lukijalle.

Ja sitten seuraa romaanin lyyrisin jakso, konstruoidulla tavalla hyvin kaunis kuvaus Cosimon päivistä markiisitar Sofonisba Viola Violante d'Ondarivan kanssa. Markiisitar Viola on paronin suuri rakkaus, femme fatale ja humisevaharjuinen catherine, intohimotar, joka suunnattoman vaativan rakkauskäsityksensä ajamana on valmis syöksymään vaikka hornaan ja muihin riivattuihin kuiluihin.

- Miksi sinä kiusaat minua?
- Koska rakastan sinua.
Nyt Cosimo suuttui: - Ei, et sinä minua rakasta! Se joka rakastaa tahtoo toiselle hyvää eikä tuskaa!
- Se joka rakastaa haluaa vain rakkautta, vaikka siitä tulisi tuskaakin.
- Sinä siis kiusaat minua tahallaan.
- Niin, että näkisin rakastatko sinä minua.
Paronin filosofia ei suostunut enää pitemmälle.
- Kärsimys on negatiivinen sieluntila.
- Rakkaus on kaikki.
- Kärsimystä vastaan pitää aina taistella.
- Rakkaus ei kieltäydy mistään. (S. 187.)

Vaikka Cosimo oppineisuudessaan ja ihanteellisuudessaan on esimerkillinen valistusideaalin toteuttaja, hän on myös tavallinen ihminen, jolla on tunne-elämä. Calvino kritisoi tässä romaanissa mielestäni erityisesti valistuksen rajoittunutta käsitystä ihmisestä tunneolentona, ja juuri samasta syystähän romantiikan aate syttyi hiipuvan valistuksen jalkoihin. Cosimolle - valistuksen positiiviselle sankarille - kuuluu myös oikeus tunteisiin, rakkauteen, mustimpaan masennukseen, kärsimykseen, inhimillisyyteen. Täytenä ihmisyksilönä Cosimo jopa tietoisesti rikkoo valistusta vastaan maalailemalla omaa tarinaansa, jaritervoilemalla, luomalla omaa legendaansa. Ristiriita Cosimon järkipuolen ja tunnepuolen välillä luo omalta osaltaan etäännyttävää ironiaa kuvaamaansa aikaa kohtaan.

***

  

(Kuva: Antikvaari.fi.)

Ritari joka ei ollut olemassa (1959) loikkaa vielä edeltäjiään syvemmälle menneisyyteen, keskiaikaan, ja kuningas Kaarle Suuren (742 - 814) "uljaisiin" sotajoukkoihin. Romaanin päähenkilö, ritari Agilulf Guildivernes, on mallisotilas, suorastaan ärsyttävän etevä, mutta hänelläkin on ikävä vajavuutensa: hän ei ole olemassa. Esimerkillisen valkoisena loistava haarniska on tyhjää täynnä. Kun Kaarle Suuri kysyy ritariltaan, miten tämä voi palvella, jos kerran ei ole olemassa, Agilulf vastaa: "Tahdonvoimalla, ja uskosta meidän asiaamme."

Kun valkoinen ritari on täynnä lähinnä pelkkää tahtoa, häneltä ei hassaannu aikaa esimerkiksi lepäämiseen, syömiseen tai muitten viettien toteuttamiseen, joten hänellä on yllin kyllin aikaa harjoittaa täydellisyyttään. Sitten tämä ritari, joka ei ole olemassa, saa aseenkantajakseen Gurdulu-nimisen maalaisen, joka puolestaan on - hyvinkin elimellisesti - olemassa, vaikkei tiedä sitä itse. Kun ritari kohtaa Gurdulun ensi kerran, tämä tölmää ankkana ankkojen joukossa, sillä hän ei suinkaan luule olevansa ankka vaan että ankat ovat hän... Woody Allen tulkitsi Zeligissään (1983) ihmistä, joka on riittävästi laimennettu versio samanlaisesta identiteettihämmennyksestä ja siksi jotenkin ymmärrettävämpi.

Romaanissa kristitty maailma käy Kaarle Suuren johdolla pyhää sotaa pakanoita saraseeneja vastaan. Valkoisen ritarin ja hänen aseenkantajansa lisäksi tarinan miehistöön kuuluvat nuori sotilas Rembalt, joka haluaa kostaa isänsä sankarikuoleman, naispuolinen ritari Bradamante ja kyyninen Torrismond, jonka kaikki unelmat liittyvät Graalin ritarikuntaan. Ja tietenkin täytyy mainita romaanin kaikkitietävä - tai kaikki kuvitteleva - kertoja: sisar Teodora, joka kirjoittaa romaania luostarissa omana katumusharjoituksenaan. Välillä nunnamme yltää sellaiseen metakerronnallisuuteen, että elävästi nousee mieleen kirjailijan 20 vuotta myöhempi Jos talviyönä matkamies.

Ritari joka ei ollut olemassa on satiiri nykyajasta, tai melkein mistä ajasta tahansa. Satiiri saa kaikupohjansa hervottomasta, rönsyilevästä, absurdin terävästä, osin jopa rabelais'laisesta fantasioinnista eikä pyrikään naamioitumaan aidoksi keskiajan kuvaukseksi. Varsinkin järjettömiä taistelukuvauksia lukiessa mieleen nousee Monty Python. Calvino pilkkaa byrokratiaa, järjetöntä järkeä, sosiaalisten järjestelmien ylivaltaa tosiasioiden määrittämisessä. Tässä käsitteellisessä veijaritarinassaan kirjailija paljastaa sosiaalisia ynnä muita harhoja ja ruotii yksilöiden identiteettisekaannuksia. Aseenkantaja Gurdulu ei suinkaan ole ainoa, joka on eksyksissä itsestään, vaan hän on... oikeastaan aika edustava yksilö.

Ainakin kerran fantasiasatu nuukahtaa aika totunnaiseksi seurapiirihupailuksi, arvioisin, leski Priscillan makuuhuoneessa. Ehkä terävimmillään Calvino on luvussa 3, jossa hämmennyksen nielemä Gurdulu astuu mukaan seikkailuun. Ja loppu on yhtä ravistelevaa farssia, vai pitäisikö sanoa kunderalaisittain vaudevilleä. Ja sitten vielä dekkarimainen yllätyskäänne pikkuisessa päätösluvussa.

***

Runousoppi vaatinee lausumaan trilogiasta jotain kokoavaa. Tässä se tulee:

Varakreivi Medardo, paroni Cosimo ja ritari Agilulf - he kaikki ovat jotenkin vajavaisia ihmisiä; heillä on ilmeinen puutos. Halkaistun varakreivin päähenkilössä hyvyys ja pahuus ihmisessä pilkkoutuvat erilleen, ja Calvinon kirurgoiman analyysin on tarkoitus löytää ehjä kuva ihmisestä. Tarinan onnellisessa lopussa synteesi, kokonainen ihminen, taas palautuu. Puissa elävän paroni Cosimon toiseus puolestaan korottaa hänet observointikorokkeelle ja auttaa lukijaa näkemään sen, mikä tekee hänestä todellisen ihmisen hyveineen, puutteineen päivineen. Ritari Agilulfin tapauksessa taas naispuolinen ritari Bradamante - "minä olen yrittänyt ymmärtää kaiken" - onnistuu laajentamaan perspektiivinsä toisen ihminen tajuamiseen täydessä kokonaisuudessaan. Katso ihmistä, kuuluu vanha viisaus.

Calvino mielletään kernaasti postmodernistiksi, ja tyylin piirteet näkyvätkin monella tavalla koko trilogiassa, mutta onko hän sittenkään perustaltaan aito postmodernisti? Usein postmodernismin nähdään purkavan vanhoja ajatusrakenteita, kuten käsitystä ehjästä minästä - pisimmälle vietynä postmodernismin minä on ainoastaan hajonnut, välähdyksellinen minä-kokemusten sarja. Mutta Calvino edustaa jotain aivan päinvastaista. Täysi ihminen, kokonainen, ehjä ihminen, on hänen eetoksensa ytimessä:

Se oli aikaa jolloin tahtoa ja elämisen halua, halua jättää jälki, koskettaa kaikkea olevaa, ei käytetty kokonaan, koska oli monia jotka eivät tehneet itsestään mitään - köyhyydestä tai tietämättömyydestä tai koska he muutenkin olivat tyytyväisiä asioiden tilaan - ja sen takia meni paljon mahdollisuuksia hukkaan. (Ritari joka ei ollut olemassa, s. 31.)

***

Viime tiistaina alkoi Ylen Teema-kanavalla kaksiosainen dokumenttisarja Valistusajan perintö. Aloitusosa uusitaan huomenna lauantaina klo 15.33, ja se on katsottavissa myös Yle Areenassa.

Luulin etukäteen virheellisesti, että sarjassa oikeasti puidaan valistuksen perintöä - eli myös sen monissa piireissä negatiivisiksi (jopa apokalyptisiksi) miellettyjä seurauksia, joita Calvinokin osin kalvaa - , mutta kyseessä taitaa sittenkin olla pelkästään perinteinen historiaesitys.

Seuraavien tekstien aika on jo huomenna lauantaina illalla.

Aatelinen, aatelisempi, ylevä

Mitä peijakasta oikein tehtiin pitkinä, pimeinä talvi-iltoina muinoin, kun ei vielä ollut keksitty ei Floraa, ei televisiota? saattaisi kapteeni Eusebius Winterloo kysyä, jos eläisi tässä hetkessä ja vuodessa 2013.

Tämä oli kompa... Sillä tietenkin pitkinä, pimeinä talvi-iltoina muinoin luettiin takkatulen ääressä yhdessä Topeliuksen Talvi-iltain tarinoita. Minäkin luin juuri ensimmäisen talvi-iltain tarinani, kauhukertomuksena jopa ikiomien kansien sisään päässeen Linnaisten kartanon viheriän kamarin (ilmestynyt jatkokertomuksena 1859), ja olin iloisen hämmästynyt sen mainiosta moniaineksisuudesta.

Taitavan käsikirjoittajan muokkaamana ja riittävin budjettivaroin Viheriästä kamarista saisi loihdituksi vaikuttavan minisarjan televisioon, suomen- tai suomenruotsinkielisen, ja sillä olisi täydet edellytykset valloittaa yleiseurooppalaisia kuvaruutuja. Dickens-sovitukset, ja Eliot- ja Austen-sovitukset, vaviskaa!

Z. Topelius: Linnaisten kartanon viheriä kamari
(Gröna kammaren i Linnais gård, 1859)
suom. Ilmari Jäämaa; erillisniteen 6. painos, WSOY 1999, 205 s
(ensimmäinen suomennos Viheriä kammari Linnaisten kartanossa, Aatto Supanen 1881)

Aivan ensin tutustumme Linnaisten kartanon valtiaisiin - paroni Kaarle Sigismund Littowiin ja hänen kahteen nuoreen tyttäreensä: tummaan ja ylhäisen vakavamieliseen Annan sekä vaaleaan ja leikkisän huolettomaan Ringaan. Kyseessä on esimerkillinen romaaniperhe, sillä muistellessaan syksyisen takkavalkean ääressä Littowin aatelissuvun kunnian päiviä he esittävät hyvin tuntemansa asiat niin perusteellisen taustoitetusti ja juurta jaksain, että lukijakin pääsee vaivatta kärryille, eikä erillistä kertojaa tarvitse vaivata laisinkaan... Totta puhuen: varsin rasittavaa.

Vaan alku aina hankalaa, mutta kolmannessa luvussa eli jo sivulla 21 kiitos seisoo. Silloin ryntäämme ulos Littowien kotipesästä raihnaisiin kuomuvaunuihin, joissa matkustavaisina esiintyvät laiha ja koppavan näköinen vanhempi rouvasihminen ja vähän nuorempi, pullea mieshenkilö. Hovineuvoksetar Winterloo ja hänen poikansa, jo aiemmin mainittu kapteeni Eusebius Winterloo, siinä ovat matkalla kyläilemään Littoweille - ja naimaan, Eusebius kun on vähän niin kuin jäänyt vanhaksipojaksi.

Kapteeni Eusebius Winterloo on romaanin koominen hahmo. Hän on viettänyt nuoruutensa merikapteenina ja oppinut tuolloin kiroilemaan kuin merimies. [Huom! Oikaisu virheelliseen tietoon löytyy kommenttialueelta.] Hovineuvoksetar on sittemmin pyrkinyt paimentamaan poikansa törkyistä suuta ja kertojan mukaan osin jopa onnistunut siinä:

Mutta viimeksimainittu sotilaanomainen helmasynti oli terveellisestä, äidillisestä kurituksesta niin ihmeellisesti silittynyt, että kaikki hänen entiset hirveät 'tuhat tulimaisensa' ynnä muut niihin kuuluvat lisät olivat lauhkeiksi piestyjen eläinnäyttelyn jalopeurain kaltaisia, jotka, kun niiden täytyy esiintyä katsojien edessä, hyppäävät kuin kesyt kissanpojat kepin yli. (S. 22 - 23.)

Poika-Winterloon käyttämät sadatukset ovat kaikki kovin mietoja, mikä paljastaa, että suomen kielen hirvittävimmät kirosanat ovat vasta vuoden 1859 jälkeen keksityt.

Mutta näyte kertoo olennaisen: että Topelius omaa myös elävien kielikuvien loihtimisen taidon ja että Ilmari Jäämaan vuosikymmenien ikäinen suomennos on edelleen varsin sujuvaa luettavaa. Romaanin huumori vaikuttaa ensin pikkusievän totunnaiselta, mutta onneksi se lavenee ja saa lopussa jopa maanläheisiä ulottuvuuksia. Leikillinen (satumainen) kerronta ei anna unohtaa, että Topeliukselle kuuluu lisänimi myös Suomen satusetänä. Edes uusintapainoksen horjuva painojälki ei paljoakaan rasita etenemistä sivulta toiselle.

Aavistus kauhusta on mukana romaanissa alusta asti. Kauhun keskus sijoittuu kartanon sivusiivessä sijaitsevaan viheriään kamariin, jonka paronin eriskummaisa isoisä Jaakko von Littow on aikoinaan rakennuttanut ensin vaimonsa vankityrmäksi ja sitten omaksi työhuoneekseen. Brontëlainen hullu nainen ullakolla piilee siis tässäkin tarinassa, vaikka tämä onneton naisyksilö jo ajat sitten on syössyt itsensä kuolemaan kartanon katolta. Pitkään autiona ollut huone saa jälleen käyttöä, kun vierashuoneet loppuvat väkeä kuhisevassa kartanossa ja eräs nuori arkkitehti päätetään sivulla 58 sijoittaa yöksi tuohon pahankarmaiseen kamariin...

Olisi hauska tietää, millaista kirjallisuutta Topeliuksella on ollut ruokalistalla ennen Viheriän kamarin kirjoittamista. Romaanin juuret ovat goottilaisine sukusalaisuuksineen, verenkarvaisine muistoineen ja syrjäisine tornihuoneineen mitä ilmeisimmin ajan kauhuromantiikassa, ja vaikka Topeliuksen kerronta johdattaakin lukijan elähdyttävästi yliluonnollisen uhan ääreen, ei ole tarpeen pelätä ihan psykedeliseen pelkoon vajoamista. Tunsiko Topelius Brontën sisarukset? Tunsiko hän jopa Poen?

Entä tunsiko Topelius Jane Austenin? Yksi Viheriän kamarin näkyvimmistä aineksista on koukeroinen ihmissuhdekuviointi. Kuka rakastaa ketä ja kekä kuta? Romanttinen komedia pyörii mukana koko ajan kaiken kauhistavamman ja vakavamman keskellä. Sukutarinaan yhtyy keskeisenä juonteena myös tarina kahden suvun välisistä suhteista. Saako Littowin aatelisperheen lausumattomien kompleksien täyttämä skisma Lithaun alempisäätyiseen perheeseen milloinkaan selitystään?

Ja sitten on Goethe... Alun kömpelö vuoropuhelu on kuin pastissia salaneuvoksen puolta vuottasataa varhaisemmasta Vaaliheimolaisista. Postmodernistisia viittauksiakin Goethen muuhun tuotantoon tuntuu löytyvän. Littowien vapaaherrallisella perheellä on lemmikkinään puudeli, kuin muistumana Faustin villakoiran ytimen arvoituksesta. Ja tämän puudelin nimi on peräti Mefisto...

***

Ei pelkoa, että Viheriä kamari olisi pelkkää kauhullista ja romanttista viihdettä. Heti aloitussivulla kertoja ryhtyy pohdintaan, mitä on aristokratia, ylimyskunta, crème de la crème, aatelisto. Tämän teeman ympärille Topelius kerii myös romaanin voimakkaimman juonellisen jännitteen. Viheriässä kamarissa on kyse enemmän jännitystarinasta kuin kummitus- tai kauhutarinasta.

Topelius on melkoisen moderni vuonna 1859. Hän tunnustaa perinnöllisen aateliston esi-isien ansiot, mutta todellinen aatelius ei vaadi sattumalta saatuja hienoja sukujuuria vaan jotain paljon velvoittavampaa. On siis aika esitellä romaanin todellinen positiivinen sankari, arkkitehti Kaarle Lithau, joka astuu sisälle kerrontaan pelastamalla marrasmyrskyyn eksyneen Ringa-neidin hengen hohdokkaan ritarillisesti.

Arkkitehti Lithauhun sijoittuvat kaikki valioyksilön ominaisuudet. Hänellä on kyllä luonnolliset inhimilliset tunteensa sisäisine kamppailuineen ja heikkoine hetkineen, mutta hyveellisyys johdattaa kaikkea hänen toimintaansa. Topeliuksen juonenkudonta saattaa hänet aivan verrattoman hamletilaiseen ristiriitatilanteeseen sukutarinat uuteen uskoon panevine asiakirjoineen, ja siinäkin hänen kirkasotsaisuutensa perii lopulta voiton. Arkkitehti Lithau on aatelistakin aatelisempi, eikä hänen kaikinpuolista aatelisuuttaan himmennä mitenkään edes hänen alhainen syntyperänsä. Harmi, ettei Topelius siirtänyt häntä Maamme kirjaansakin suomalaisen valiokansalaisen esikuvaksi.

Eikä tässä vielä kaikki. Arkkitehti Lithau ei ole ainostaan aatelisista aatelisin vaan hän on vielä enemmän - hän on ylevä; hän on traagisen aatelinen, tavalla, joka vihloo. Hän valitsee hyveellisyydessään tien, joka ei ole omiaan satuttamaan toista osapuolta laisinkaan mutta häntä itseään sitäkin enemmän. Valinta on huutavan epäreilu, kun näkee toisen osapuolen henkisen pienuuden arkkitehdin rinnalla... Romaanin loisteliaimmat dialogit käydään mitellessä voimia tässä aateluudessa (esim. s. 153). Tuloksena tästä kaikesta saattaisi olla jylhä ja ylväs tragedia, mutta onneksi Topelius valitsee romanttisen komedian mukaisen ratkaisun. Kaikki ansaitsevat lempeän anteeksiannon, Anna-neitikin melkein.

Zachris (Sakari) Topelius (1818 - 98) on 1800-luvun romantiikan merkkinimiä. Itse olen tuntenut hänet tähän asti lähinnä hänen joittenkin runojensa kautta, mutta myös Linnaistan kartanon viheriä kamari teki ehdottomasti vaikutuksen. Romaanin ainekset ovat monet, mutta niitten kokooma on mielestäni mallikelpoisesti toteutettu. Kreivi Spiegelbergin sivutarina tarjoaa jopa rikastuttavan peilikuvan romaanin päätarinaan. Topelius on etevä kertoja, täysin luettava edelleen, ja tietyt kohdat sopisi kirjata sellaisenaan ylös aforistisina tiivistyksinä. Romaani syntyi sentään yli vuosikymmen ennen Aleksis Kiven Seitsemää veljestä.

***

Mestarisohjaaja Valentin Vaala ohjasi Viheriästä kamarista vuonna 1945 elokuvan Linnaisten vihreä kamari. Moni on elokuvaa kiitellyt, ja siitä on kirjoitettu ylistäviä arvosteluitakin, mutta omassa katsomisessani korostuvat vanhaelokuvalliset piirteet. Näyttelijäntyö on mielestäni teatterillista ja pinnallista, niin että hahmojen yksilöproblematiikoilla ei ole mahdollisuutta syvetä. Siksi esimerkiksi arkkitehti Kaarle Lithau (Rauli Tuomi, 1919 - 49) ei ole sellainen hengenaatelinen kuin Topeliuksen romaanissa. Sen sijaan panostetaan puvustukseen, lavastukseen ja tuulen tunnelmalliseen ujellukseen kartanossa, jota markkeeraa Suitian kartano lähtisellä Uudellamaalla - epookkikuvaus on todellisuuspakoisen erinomainen, kun samaan aikaan ulkona tuolla jatkosota riehui kuvausten aikaan.

Vapaaherrallisia tyttäriä kuopus-Ringaa ja esikois-Annaa esittävät Kaija Rahola (1920 - 62) ja Regina Linnanheimo (1915 - 95) yhdessä viimeisistä valtavirtarooleistaan ennen siirtymistään kokonaan Teuvo Tulion taikamaailmaan. Eikö diiva Reginan silmienmuljauttelu ole turhan maneerista ja rooliin huonosti sopivaa tässä osassa? Paroni Littowin roolissa Paavo Jännes (1892 - 1970) ei saa olla läheskään yhtä näkyvästi arkkitehdin aatelisaatelinen vastustaja kuin romaanissa.

Linnaisten hovimestaria esittää pääroolinesittäjän isä Arvi Tuomi (1893 - 1951), ja tämä luonnollisesti saa kurittoman katsojan ulkoelokuvallisesti pohtimaan, miten palvelijan ja arkkitehtivieraan ulkoinen samannäköisyys liittyy aatelissuvun salaisuuksien vyyhteen. Tietenkin hovimestari Holmingia katsellessa muistan myös 15 vuotta myöhempää Leevi Kuuranteen Butleria Komisario Palmun erehdyksessä. Olisiko Palmu-ohjaaja Kassila kyennyt siirtämään Topeliuksen leikkisän kerronnan vielä ikivihreämmin valkokankaalle? [Elokuvaesittelyosuus kirjoitettu 28.5.2013.]

***

Bonuksena vielä arvoitus, joka perustuu paroni Littowin kreivi Spiegelbergille sivulla 27 mainitsemaan totuuteen: Kuka tai mikä on kuin nuori, noita-akaksi pukeutunut kaunotar?

Vastaus (älä suotta etsi peiliä salakirjoituksen purkamiseksi vaan lue vain vastausteksti lopusta alkuunsa): .assuuksarram imouS

Musta Rouva pahkasikalassa

Sillä niinkuin savenvalaja samasta savenpalasta saattaa tehdä savikruukun elikkä myös uuninkaakelin, niin myös Perkele taitaapi yhdestä noidasta tehdä suden elikkä kissan myös vuohen, ilman että hän mitenkään hänestä poisottaa elikkä häneen tykölisää. Vaan se tapahtuu niinkuin savi valetaan ensin yhteen, sitten toiseen formuun, sillä Perkele on savenvalaja, mutta noidat ovat savi. (S. 18 – 19.) 

1600-luvun alkupuolella Ruotsin kuninkaan valtamarskina Baltiassa toimi Jaakko de la Gardie. Samoihin aikoihin Keski-Euroopasta alkoi levitä ikävä muoti-ilmiö Pohjan perille: noituus löysi Hiidenmaan saarenkin, jossa se ilmeni ihmissusi-ilmiönä. Näin väittää ainakin Sudenmorsian, Aino Kallaksen pienoisromaani 85 vuoden takaa.

Aino Kallas: Sudenmorsian. Hiidenmaalainen tarina (1928)
(Otava, Keskiyön kirjasto, 2007, 96 s)

Metsävahti nimeltä Priidik ihastuu hyväluontoiseen neitoseen Aaloon eikä tunteensa kuohussa pane merkille lainkaan, että tällä on paholaisen merkit ruumiissaan: punertava tukanväri ja syntymämerkki.

Häät tanssitaan, syntyy tytär Piret, ja kaikki tuntuu olevan hyvin ja kohdillaan. Sitten Aalo kuulee sudeksi muuntautuneen Metsän Hengen kutsun: ”Aalo, Aalo, - piikaiseni Aalo, - tuletkos sudeksi suolle!”

Ja lopulta kohtalokkaana juhannusyönä Aalo ei enää kestä kutsun houkuttavuutta. Hän antaa periksi epäkristilliselle luonnolleen - muuntautuu ensimmäistä kertaa ihmissuhdeksi ja yhtyy Metsän Hengen kanssa. Tästä lähin hän päiväsaikaan on Priikin metsävahdin hyväluontoinen aviovaimo mutta yöaikaan muitten sutten kanssa saalistava peto.

Tyhmäkin sen tajuaa, että tällainen tarina ei voi päättyä ihan hyvin.

***

Aino Kallaksen (1878 - 1956) proosaballadi Sudenmorsian kuuluu hänen vahvimpaan kauteensa 1923 – 30, jolloin ilmestyivät myös Barbara von Tisenhusen, Reigin pappi ja Pyhän Joen kosto. Nämä kaikki hakivat innoituksensa balttilaisesta kansanperinteestä tai alueen historiasta, jotka kirjailija tunsi hyvin tarkasti, ja niille on tyypillistä arkaainen tyyli, joka saa vaikutteensa Raamatusta ja vanhoista kronikoista.

Kuten Aalon tarinassa, on kaikissa noissa teoksissa keskeisenä teemana luvaton rakkaus, Kallaksen omin sanoin ”Surmaava Eros”. Professori Kai Laitinen on todennut, että teema on kirjailijalle kovasti omakohtainen. Tunnetaanhan hyvin Kailaan kielletty rakkaus suomalaisista lyyran helskyttäjistä suurimpaan Eino Leinoon sekä hänen daimoninsa kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa. Kallas kuitenkin kätkee tuon omakohtaisuuden tehokkaasti ja ilmeisen tarkoituksellisesti etäännyttämällä käsittelyn kauas historiaan ja tyylittelemällä voimakkaan korosteisesti.

Minulle Sudenmorsiamen arkaainen, 1600-lukua henkivä tyyli nousi vaikeaksi esteeksi. Jos olisin osallistunut ihmis- ja muiden susien estejuoksukilpailuun, olisin taatusti kompastunut heti ensimmäiseen aitaan. Siitä rangaistukseksi jouduin lukemaan romaanin 40 ensimmäistä sivua kahteen kertaan, kun jätin teoksen ensi yrittämällä kesken.

Ja väkisin Sudenmorsiamesta minulle tahattoman koominen lukukokemus tuli. Jotenka hänen jotkin sanavalinnan elikkä lauserakenteet eivät jatkuvasti toistuessaan muuta kuin huvittaa voineet. Elikkä mieleen Pahkasika kävi. Mutta olihan Pahkasika-mies Juha Ruusuvuoren Kaniikki Lupuskin mitämaks Finlandia-ehdokkaana Anno 1993! Ja Aalo-ihmissuden riemullista temmeltämistä metsässä muitten sutten joukossa todistaessani tajusin, että hänestähän saisi niinkuin viiston Disney-animaation upeine kokoillanmusiikkeineen, K12-merkityn tosin.

Ja metsävahti Priidik hänkin aviovuodesketsejä romuttaa, joissa vaimo kesken yön sänkyyn palaa, tivaamalla sketsien stereotypioista poiketen vaihtoehtoisesti: ”Ethän toki ihmissutena öisin juokse, vaimo!” (S. 55.)

Mitämaks epäsuhtaiselta tuntuu myös Aalon kanssa juhannusyössä laukata ja tajuta, että mukana myös emäntä naapurikylästä jolkuttaa, samoin kuin kirkkoväärti ja äveriäs isäntämies toisesta kylästä, ”eikä hän heistä erhettyä taitanut, sillä hän näki sudensilmillä selkiämmin kuin ennen ihmisen silmillä” (s. 39). Ja vaimo Valber peräti Aaloa teräväisillä raateluhampahillaan moikkata saattaa.

Mutta konsa minä teoksen viimeisille sivuille pääsin, minä viheliäistä syyllisyyttä tunsin, että en ollut häntä asian vaatimalla vakavuudella elikkä hartahudella ottaa osannut. Tietääkseni Sudenmorsian leimallisine tyyleineen onnistuu ihastuttamaan edelleen, mutta minua tuo tyyli etäännytti vahvasti. Voimakas tunne, jota Kailas tutkijoiden mukaan välittää, ei saavuttanut minua. Osaan lukea ihan kiltisti esimerkiksi Leinon Kalevala-mittaa ja Sillanpään vanhentuneena pidettyä, maalailevaa lausetta, puhumattakaan monista suosikkikirjailijoistani, vaan rajat ne näyttävät olevan minullakin.

Missä piilee Sudenmorsiamen syvyys, totuus, kauneus, suuruus? Varmastikaan romaanista ei puutu näitä ulottuvuuksia, vaikka minä niitä en kyennyt löytämään. Jopa tuoreimmissa kritiikeissä hehkutettu äidinrakkauden teemakin tuntuu minusta kovin päälle liimatulta, pintapuolisesti tarinan runkoon liitetyltä. Olisin halunnut pitää rouva Kallaksesta, mutta ainakin tällä ensiyrittämällä epäonnistuin.

Vaikka käsittelen Sudenmorsianta näin epäkunnioittavasti, tunnustan luonnollisesti auliisti sen arvon muun muassa siltana menneitten polvien tarinaperinteeseen, itämerensuomalaisiin juuriimme. Erik Blombergin Valkoinen peura (1952) lienee elokuvataiteemme kestävimpiä hedelmiä, ja sen arkaainen aihepiiri kulkee lähellä Sudenmorsianta.

Ehkä juuri filmikamera voisi lisätä ihmissusitarinaan jotain ainutlaatuista. Diplomaatinrouva Kallakselta, runoruhtinas Leinon Mustalta Rouvalta, näkyy filmatun vain kaksi tarinaa, kumpikin neuvostoajan Virossa 1960 - 70-luvulla. Toisaalta nykyajassa Sudenmorsiamen pyhä susiviha saattaisi olla poliittisesti aivan liian epäkorrekti aihelma.

***

Lähteet:
Kai Laitinen: "Kallas, Aino", Otavan Suuri Ensyklopedia, 1978, s. 2589.
Kai Laitinen: "Finlandia, marraskuu 1993. Palkinnon valitsijan lukupäiväkirjasta", Kirjojen virrassa, Otava, 1999, s. 217 - 234. [Ruusuvuoren Finlandia-ehdokkuudesta.]

Minne tuuli voiton kuljettaa

Kuten hyvin tunnettua on, on 20. toukokuuta 2006 kunniakkain päivä Suomen sotien jälkeisessä historiassa. Tuona suurena päivänä mahdoton kävi toteen: Suomi ja Lordi voittivat Eurovision laulukilpailun.

Tuota seitsemän vuoden takaista lauantaiehtoota ennen me tuskin uskalsimme haaveilla, että pieni Suomikin joskus saattaisi isännöidä eurooppalaisista kilvoista jalointa. Mutta niin vain kävi. Realisoituneen voiton myötä saatiin heittää romukoppaan masokistiset spekulaatiot vaihtoehtohistorioista, joissa Suomi olisi lähettänyt kerrankin skabaan mukaan sen oikean laulun ikuisen väärän sijaan.

Tunnetuin vaihtoehtohistoria koskee vuotta 1965, kun Suomea kunniakkaasti edusti Abraham Lincolniksi naamioitunut Viktor Klimenko, joka esitti kappaleen "Aurinko laskee länteen" ja sijoittui viimeiselle sijalle, hävisi, sai yhteensä nolla pistettä (kuten kyllä kolme muutakin kilpakumppania).

Tuona vuonna 1965 Suomen edustaja oli valikoitunut varsin monimutkaisen proseduurin kautta. "Aurinko laskee länteen" oli yhden raadeista suosikki. Sen sijaan koko kansan postikorttiäänestyksen voitti Katri Helenan letkajenkka "Minne tuuli kuljettaa". Ja kuinka ollakaan, voittajaksi Napolin maaliskuisessa yössä kohosi Luxemburgia edustaneen France Gallin (s. 1947) esittämänä "Poupée de cire, poupée de son", letkajenkka eli letkis sekin. (Tuohon aikaan suuriskelmät aina versioitiin suomeksikin, ja tämän voittokappaleen esitti nimellä "Vahanukke, laulava nukke" mm. Katri Helena.)

Kansallinen trauma oli valmis.

Miksi, oi miksi Suomi ei lähettänyt Katri Helenaa jenkkoineen mukaan ja voittamaan! Toivo Kärjen sävellyshän oli ainakin sata ja tuhat kertaa parempi kuin luksemburgien rallatus, kuten asiantuntevasti todettiin. Suomi olisi kerännyt pinnat kotiin jo tässä Eurovision kymmenennessä turnauksessa, eikä olisi tarvinnut kärvistellä vielä 41 raastavaa vuotta.

Katri Helena - ja Suomen Euroviisu-maine? -  tuulen armoilla.

Tämä historiallinen virheratkaisu vertautunee parhaiten pääministeri Cajanderin raskaisiin väärinlaskentoihin talvisodan alla. Yleisradion kappalevalinnasta kohistiin vuosikymmeniä, ja ihan aiheellisesti. Vakavia artikkeleitakin se kirvoitti. Kun tulehdus nyt on onneksi Lordin voiton myötä saanut laskeutua, lienee minun hyvä kirjata tähän, mitä todella olisi tapahtunut, jos Katri Helena olisi 1965 lähetetty Eurovision lavoille.

Voilà, Eurooppa ja Suomi! Mademoiselle Katri Helena Suomen ja mademoiselle Gall Luxemburgin edustajana, molemmilla aseenaan ajan henkeä parhaiten kuvastava letkis. Voittaja vuoden 1965 Eurovision laulukilpailussa oli...

... tämä kappale.

***

Eiköhän ollut eurooppalaisen kevytmusiikin historian kannalta parasta, että "Minne tuuli kuljettaa" karsiutui Euroviisu-koneesta Suomen kamaralle. Vaikka Britanniaa edustaneen Kathy Kirbyn kappale "I Belong" mainitaan poikkeuksellisen edistykselliseksi ja se sijoittuikin heti toiseksi, on "Vahanukke" kyllä ihan toista kaliiperia. Sen sekä sävelsi että ironia hampaiden värissä kirskuen sanoitti Ranskan kevyen musiikin paha poika, kauniskasvo, renttujen renttu ja paavienkin myllyttämä Serge Gainsbourg (1928 - 91), jota minä nyt tässä julkisesti tunnustan fanittavani henkilökohtaisesti. Vaikka suomalainen itsetunto vaatii pitämään Toivo Kärjen tuulenkuljetusjenkkaa kahdesta verrokista ylivoimaisesti laatuisampana, on totuus toisenlainen. "Poupée de cire, poupée de son" ansaitsi ehdottomasti voittonsa ja myöhemmän klassikkostatuksensa.

Monsieur Gainsbourg (vas.), mademoiselle Gall ja voiton makeus.

Jos Katri Helena olisi ollut mukana Napolissa, kumpikaan letkiksistä ei olisi yltänyt mitalisijoille. Tai ehkä mademoiselle Gall olisi sijoittunut kolmanneksi, mene ja tiedä - joka tapauksessa korkeammalle kuin suomalainen kilpasiskonsa. Mitä kitsaammin Suomi olisi kerännyt pisteitä, sitä ylemmä Luxemburg olisi noussut.

Nimittäin Eurovision pistelaskusysteemi oli (ja on edelleen) sellainen, että edustuskappaleet pannaan kansallisissa raadeissa paremmuusjärjestykseen. Ei yksikään maa olisi voinut antaa esimerkiksi täysiä viittä pistettä sekä Suomelle että Luxemburgille. Parhaiden pisteiden saajat valikoituvat esiin. Kumpi on kampi, "Minne tuuli kuljettaa" vai "Vahanukke", letkajenkka vai letkajenkka? Letkiksen ystävät keskittivät todellisessa kilvassa äänensä Luxemburgille, mutta jos mukana olisi ollut myös Katri Helena, letkisintoilijoiden kannatus olisi hajonnut kahdelle kappaleelle. Siksi esimerkiksi Itävalta, joka antoi mademoiselle Gallille täydet viisi pistettä, olisi tukenut Luxemburgia ehkä vain kolmannen sijan verran eli yhdellä pisteellä, kun liian moni letkishuuman valtaama olisi varannut istumapaikan Katri Helenan junassa ja siten vohkinut mademoiselle Gallilta kallisarvoisia pisteitä.

Pointti ilmenee ratkaisevana joka vuosi, vaikka sitä ei tuloskommentaareissa turhia analysoida. Ihmetellään vain vaikkapa sitä, miksi tietty kappale sijoittui semifinaalissa hyvin ja finaalissa vähemmän hyvin, tai toisinpäin. Ei osata nähdä, että jonkin musiikkimaun edustajat pystyvät keskittämään äänensä vaihtoehtojen puuttuessa yhdelle ainoalla kappaleelle, kun toisen maun äänet hajoavat ylitarjontaan. Esimerkiksi tänä vuonna Suomi ja Krista Siegfrids ja "Marry Me" edustavat letkeää poppia loputtomassa voimaballadien vuossa, mikä lasketaan meille eduksi pistelaskennassa.

Itse olen surkuhupaisaan tapaani jälleen kerran uhkarohkea ja vailla minkäänlaisia analyyseja tahi pelkäämättä maineeni ryvettymistä entisestäänkin arvaan "Marry Men" sijoittuvan 12:nneksi tai 14:nneksi, vaikka toivonkin parempaa sijaa Malmön  majatalossa. [Jälkikäteislisäys: Suomi valtasi sijan 24.]

Euroviisu-menestyksen ennakoimisessa on se metka piirre, että se tuntuu viisaista laskelmistani huolimatta suurin piirtein mahdottomalta. Minä esimerkiksi en pysty tajuamaan, mikä syöksi Lordin ja "Hard Rock Hallelujahin" kultamitaleille seitsemän vuotta sitten. En tajua sitäkään, miksi Marion Rung ja "Tom Tom Tom" oli 1973 vasta kuudes. Ja niin kovin mielelläni olisin vuotta myöhemmin suonut Abban "Waterloon" sijaan voiton kakkoseksi sijoittuneelle Italian Gigliola Cinquettille ja "Si'lle", vaikka laulajattarella epätasa-arvoisesti jo olikin valmiiksi vuosikymmenen takaa yksi Eurovisio-pysti takkansa reunustalla.

***

Harmillisesti tänään nähtävä vuoden 2013 laulukilpa sijoittuu pahasti päällekkäin Yle Teemalta lähetettävän, lähes nelituntisen Ludwig II:n (1972) kanssa, niin etten pääse vilkuilemaan kisaa edes vaivihkaa. Kyseessähän on Modronen marksisti-herttuan Luchino Viscontin tulkinta Baijerin joutsenkuninkaasta Ludwig II:sta (1845 - 86), joka omisti hallintokautensa erityisesti satulinnojen rakenteluun. Muun muassa sata vuotta uinuneen prinsessa Ruususen kotilinna on Ludwigin visioima. Romy Schneider saa elokuvassa uudemman kerran tulkita rakastettua Sissiä (1837 - 98), tällä kerralla tosin vähän vähemmän nuorena keisarinnana ja sivuroolissa.

Runopoika turmion polulla

Ylikomisario Morse astui Colin Dexterin dekkarien sivuilta televisioon vuonna 1987, kun näyttelijä John Thaw (1942 - 2002) antoi kasvot tälle suosikkipoliisille. 13 vuoden ja 33 tv-elokuvan mittaisen uran päätteeksi Morse kuoli ja haudattiin viimeisessä tarinassa Katumuspäivä (2000), ja sadun piti olla sillä selvä.

Mutta televisioyhtiö suuressa ideainpuutteessaan tajusi muutaman vuoden jälkeen, että ylikomisariossa on vielä lihaa kaluttavaksi. Syntyi spin-off-sarja Komisario Lewis (2006 - ), jossa Morsen vähemmän välkky apulainen Lewis korotettiin pääosaan. Ja pari vuotta sitten saatiin kuulla uusi, enemmän tai vähemmän kyseenalainen ilouutinen: ylikomisario Morsen tähän asti tuntematon nuoruus pistetään sekin lihoiksi toisessa spinn-offissa. Alkuvuodesta 2012 brittitelevisiolähettimet sitten näyttivät, miten untuvikko poliisinplanttu Endeavour Morse ilmestyi Oxfordin lainrikkojien kauhuksi näyttelijä Shaun Evansin (s. 1980) olomuodossa.

Nuori Morse 
(Endeavour, käsikirj. Russell Lewis, ohj. Colm McCarthy, GBR 2012)
Elokuvan esittely Yle TV1:n kotisivustossa
Vuonna 1965 nuori konstaapeli Morse saapuu Oxfordiin avustamaan kadonneen etsinnöissä. Sanaristikoita ja klassista musiikkia rakastava haaveilija on outolintu poliisina mutta kokee nyt tulleensa kotiin. (Yle.fi)
TV1 la 11.5.2013 klo 21.15 (1.29) 
uus. TV1 la 30.11.2013 klo 22.00

Eletään vuotta 1965. Morse saa määräyksen astua palvelukseen Oxfordin poliisilaitoksessa, joten linja-auto kyytii hänet tovereineen maineikkaaseen yliopistokaupunkiin. Kyseessä ei kuitenkaan ole Morsen ensimmäinen käynti paikkakunnalla, sillä hän on aiemmin opiskellut klassista filologiaa yhdessä yliopiston collegeista, vaikkei koskaan valmistunutkaan.

Nuori Morse on herkkä runopoika, ja idealistikin vielä. Hän on jo oppinut rakastamaan kirjallisuutta, sanaristikoita ja oopperaa. Mikä kuitenkin oireellisinta, hän on raivoraitis. Raivoraitis, mutta jo tässä pilottijaksossa silmämme joutuvat todistamaan sen onnettoman, joka viettelee nuorukaisemme väkijuomien äkkiväärään maailmaan. Kyseessä on Morsen lähiesimies, komisario Fred Thursday, jota esittää Roger Allam (s. 1953) sellaisella presensillä, että olisin valmis tältä istumalta palkkaamaan hänet (mahdottomana pidettävään) keski-ikäisen Orson Wellesin rooliin, jos suunnittelisin sellaisen elokuvan tuottamista.

Korruptio näkyy rehottavan valtoimenaan epookki-Oxfordissa... Poliisina ja korruption vihollisena komisario Thursday on varsinainen vanhan liiton mies; hänen epäortodoksiset menettelytapansa tuovat mukavan lisäpiristyksen 1960-luvun ajankuvaan: Komisario tajuaa tietenkin lähettää Morsen ajoissa naapuriin lainaamaan hilavitkutinta, jottei tästä olisi silminnäkijäksi... Eltaantuneisuudessaan äärimmäisen tyylitietoinen autokauppias Teddy Samuels (Charlie Creed-Miles, s. 1972), taatusti halvalta lemuavan hajuveden ystävä, saa kerrankin ansionsa mukaan.

Komisario Thursday osaa arvostaa runopoika Morsen herkkää älykkyyttä, joten hänestäpä nuorukainen saa isällisen esimiehen ohjastamaan murhien ja rikosjuttujen kummaan maailmaan. Tietenkin Morse tarvitsee myös vastustajan, ja siihen tehtävään tarjoutuu oikopäätä ikääntyvä konstaapeli Alfred Lott (Danny Webb, s. 1958), kavalin kedon olennoista, kyyninen ja katkera poliisismies, jolla ei muutenkaan ole ihan puhtaat jauhot pussissa.

Lähiesimies Thursday pitelee karismoja. (Kuva: ITV.)

Siksipä oivallinen konstaapeli Lott valitettavasti jättää meidät jo tämän pilottijakson jälkeen. Eikä meitä syksyllä nähtävään ykköstuotantokauteen seuraa poliisipäällikkö Crispkään (Terence Harvey). Sen sijaan meitä odottaa siellä varsinainen arpajaisvoitto: itse hänen muhkeutensa poliisipäällikkö Strange (James Grout, 1927 - 2012), jota vaatimattomana konstaapelina ja Morsen lähikollegana esittää lähes pajunoksanvartinen Jack Laskey. Jo tänäisessä pilottijaksossa Morse sai tutustumisen merkiksi paiskata kättä patologi Max DeBrynin kanssa, jota näyttelevä James Bradshaw (s. 1976) muistuttaa olemukseltaan erehdyttävästi alkuperäisen roolin tehnyttä Peter Woodthorpea (1931 - 2004). Sen sijaan Evansin Morsessa en kykene näkemään edes esiviitteitä Thaw'n roolihahmon olemuksesta.

Ja mukana pilotissa, tutussa cameo-roolissaan, on itseoikeutetusti myös kirjailija Dexter (s. 1930). Lyhyessä kuvassa hän mutustelee virvotusjuomaansa tyytyväisenä baaripöydän ääressä, ja mikä on tyytyväisenä mutustellessa, kun takuulla makoisat tekijänoikeuspalkkiot kolahtivat jälleen uuden spinn-offin startatessa tilille.

Nuoren Morsen värjyvä olemus tuo minulle elävästi mieleen T. S. Eliotin varhaisen runon "J. Alfred Prufrockin rakkauslaulu"... Nuorukaisessa on J. Alfredin epävarmuutta, ja haahuilevaa päättämättömyyttä. Heti ensiminuuteilla paljastuukin, että runopoikamme suunnittelee eroa poliisivoimista, kun ura ei vielä ole edes auennut. Myös suhde naisiin voi olla vaikea. Tässäkin tarinassa joudumme todistamaan, miten Morse jo nuorna miesnä kulkee valitsemallaan tiellä pettymyksestä pettymykseen. Matka elämän runtelemaksi seniori-Morseksi rullaa 1960-luvulla määrätietoisen vakaasti kohti päämääräänsä.

***

Elokuvan alkukuvat vievät meidät heti peri-morselaiseen asetelmaan - niukasti verhottuun pehmoseksifantasiaan, sellaiseen kuin alkuperäinen tv-Morse ja varsinkin romaani-Morse meidät mielellään johdatteli: jonkinlaiseen salonkiin, jossa ykkösiinsä pukeutuneet myöhäiskeski-ikäiset herrasmiehet nakkelevat noppaa ja nuoret, puolipukeiset daamit pitävät heille seuraa. Tosin menee aikansa, ennen kuin selviää, miten nämä auvoiset kuvat liittyvät käsillä olevaan tapaukseen.

15-vuotias koulutyttö Mary Trelmet nimittäin on kadonnut. Ahaa, tällainen siis Morsen ensimmäinen juttu on laatuaan... Ilokseen runopoika Morse löytää kadonneen yöpöydältä arvokkaita kovakantisia runokokoelmia - ja niiden välistä piilosanaristikoita, jotka on vasta osaksi täytetty. Ei ole Endeavourin riemulla rajaa! Mikä parasta, nuorukaiselle välähtää, että tässä ovat käsillä avainjohtolangat katoamistapaukseen. Kirjailija Dexterkin olisi takuulla ollut ylen ylpeä, jos olisi keksinyt yhtä morselaisen asetelman jollekin pähkinöistään. Sen verran uskomattoman mielikuvituksellinen viritelmä sentään on, kuten palapelidekkarointiin kuuluu.

Koulutyttö Mary Trelmet on kadonnut, ja sitten joenrannasta löytyy nuorukainen, joka on ampunut itseltään pään pahki. Kyseessä on opiskelija Miles Percival (Harry Kershaw), eikä aikaakaan, kun jo selviää, että itsetuhoisella nuorukaisella ja kadonneella koulutytöllä on ollut yhteys. Yhteys tuntuu olevan myös tohtori Strommingilla (Richard Lintern), joka on toiminut opiskelija Percivalin virallisena opastajana akateemisessa maailmassa ja joka iltapuhteiksi laadiskelee piilosanaristikoita...

Liian ihqun oopperalaulajattaren seurassa. (Kuva: ITV.)

Tohtori Strommingilla on myös vaimo, Rosalind (Flora Montgomery, s. 1974), jonka ansioluettelosta löytyy loistokas ura oopperalaulajana. Käsikirjoittaja Russell Lewis ei siis ole unohtanut Morsen kolmattakaan rakasta harrastusta! Tietenkin nuori Morse lankeaa loveen tämän taiteen papittaren edessä. Noloa tilannetta ei mitenkään auta se, että runopoika on märkäkorvana poikasena kerran ollessaan löytänyt tien Kauneuden ääreen juuri Rosalind Strommingin oopperatulkintoja savikiekolta kuulostellessaan.

Piristävää taas pitkästä aikaa törmätä korkeamusiikkiin, wagneriaaniseen ja muuhun, kuten Puccinin Madama Butterflyhin, tässä toisessa spinn-offissa! Komisario Lewisissähän työväenluokkataustainen päähenkilö huudattaa autostereoissaan lähinnä Mattia ja Teppoa ja muita finnhitsejä, joten paluu olympolaisiin korkeuksiin oli enemmän kuin tervetullut.

Tarinan perusjuoni on aika totunnainen, tuttu perinteisistä brittipalapeleistä. Silti minulla ei ole kanttia protestoida sitä ja sen huoliteltuja nyansseja vastaan. Lewiseissahan käsikirjoittajat yrittävät korvata ideakanansa heikkoa munintaa konstruoimalla mahdollisimman monimutkaisia ja sekavia vyyhtejä. Tähän Nuori Morse ei onneksemme sorru. Vanhatkin dinosauruut pysyvät juonen kärryillä suht vaivatta.

Loppusuoralle tultaessa astumme oopperasaliin, ja tuloksena on muutama hetki sellaista melodraamaa, että se vaikuttavuudessaan jää vain muutaman peninkulman päähän loistokkaimpien Derrick-jaksojen loppuhuipennuksista. Elokuvan kallisarvoisimmat kuvat on tyylitietoisesti kerätty tähän pakahduttavaan kohtaukseen. Tietenkään brittiläinen dekkari, huolettomien teehetkien ilo, ei saa päättyä moiseen tunnevyöryyn - ei se mikään Derrick sentään ole. Katsoja pitää rauhoittaa ennen päätösmusiikkia sopivalla etäännytyksellä ja loppupehmennyksellä. Tämä loppupehmennys kannattaa kuitenkin katsoa tarkkaan, sillä siinä piilee nokkela - jopa koskettava - vinkkaus Morse-traditioon.

Mies ja Jaguaari - Endeavour ja haave. (Kuva: ITV.)

Nuori Morse on monin tavoin uskollinen alkuperäis-Morselle. Kameratyöskentely noudattelee vanhoja perinteitä. Taitavatpa jotkin otokset olla jopa kuvatut samoissa asemissa! Eräs tietty kuva Morsesta puistonpenkillä iltaruskon ääressä on erityisen tyylikäs ja edustava. Kumarrukset alkuperäissarjan suuntaan ovat jopa ylenmääräiset. Ei aamun ensimmäinen bussi takuulla tarkoituksetta Woodstockiin aja. Ja paikallista sanomalehtitoimittaja Dorothea Frazilia näyttelee Abigail Thaw (s. 1965), Morse-vainaja-Thaw'n oma tytär. ("Olemmeko tavanneet...? Toisessa elämässä ehkä?") Mrs. Frazilin harakkuutta saamme ihailla tulevan ykköstuotantokaudenkin tullen.

Erityisen iloinen olen siitä, että tuotanto uskaltaa yllyttää viitteet alkuperäiseen Morseen jopa övereiksi. Varttunut ylikomisario ajeli tunnetusti riettaanpunaisella Jaguarilla, ja tässä pilotissa vastaavia jaguaareja vilisee ihan kiusaksi asti, kuin pahassa unessa ja painajaisessa.

Elokuva on tuttuun britti-tv-tyyliin teknisesti äärimmäisen ammattitaitoinen. 1960-luvun epookki on saumaton, mitä osaan ihmetellä jo alun linja-autokyydissä matkalla Oxfordiin. Toisaalta jäljen rosottomuus on omiaan jopa häiritsemään minua, tuloksena kun on suorastaan muovisilosäkeisen professionaalia käyttöpintaa...

Avasin television tänään uhkaavin aavistuksin, mutta sain onneksi sulkea sen huojentuneena. Tulos on vähintään kohtuullinen tai vähän ylikin. Onko muuten kenellekään muulle välähtänyt mieleen, että runopoika Morsen kelpaisi kasvattaa oikein mauttomat megapulisongit, jos tuotantokausia alkaa pakkaantua niin paljon, että joudutaan vaihtamaan jo 1970-luvulle?

***

Nuoren Morsen ensimmäisen tuotantokauden jaksot, neljä kaikkiaan, joitten ensiesityskierros Britanniassa päättyi juuri:

1. Hauras neito (Girl, TV1 la 7.12.2013) - 21-vuotias Margaret Bell saa sydänkohtauksen ja kuolee. Sitten joku muistaa neiti Bellin omalääkäriä kuulalla kallossa. Nuori Morse tajuaa tehneensä emävirheen sorruttuaan myötätuntoon yhtä epäiltyä kohtaan. Epilepsiaakin on liikkeellä.
2. Kuoleman fuuga (Fugue, TV1 la 14.12.2013) - Tarinan musiikkimakupaloista vastaa Puccini Toscineen. Kotirouva ja vanhempi kasvitieteilijä löydetään oikein oopperatyyliin lahdattuina. Psykiatri Daniel Cronyn rientää kertomaan nuorelle Morselle, että liikkeellä on sarjamurhaaja. Hän epäilee entistä potilastaan, musikaalista Keith Milleriä. Onko nuori Morse seuraava uhri?
3. Raketti (Rocket, TV1 la 21.12.2013) - Tutustumme Broomin asetehtaaseen. Tarinan ensimmäinen kalmo on epäsuosittu työmies Percy Malleson, jonka väitetään vakoilleen työväkeä Broomien laskuun. Kuka helkkari sitten on Eustace Kendrick, jonka tyttöystävä Olive Rix on kadonnut? Kaiken kukkuraksi kadonneella Olivella näyttää olleen vispilänkauppaa Broomien esikoispojan Harryn kanssa, vainaja jo tämäkin.
4. Kotiinpaluu (Home, la 28.12.2013) - Moonlight Room -yökerho saa uuden isännän Vic Kasperista, lontoolaisgangsterista, jonka kanssa komisario Thursdaylla on kana kynimättä. Sitten kerholla vieraillut professori Norris murhataan, samoin kuin paikan savuketyttö. Nuori Morse saa äkillisen kutsun isänsä sairasvuoteen ääreen.

Nuoren Morsen on ilmoitettu saavan myös toisen, niin ikään neliosaisen tuotantokauden, joka nähtäneen emä-Britanniassa vuoden 2014 aikana.

Komisario Lewis -sarjaa olen aiemmin punniskellut näissä teksteissä:

• Komisario Lewisin äärellä
• Palapelitelevisioinneista 
• Komisario Lewis törmää tuttuihin

Oodi rotanmyrkylle

Tallium on tymäkkä myrkky. Niin tymäkkä, että vaikka se soveltuu mitä parhaiten tuhoeläinten torjumiseen, sen käyttö rotanmyrkkynä kiellettiin jo ajat sitten suurimmassa osassa sivistynyttä maailmaa. Australian Sydneyssä nämä robustiset siimahännät olivat kuitenkin aivan erinomainen riesa toisen maailmansodan jälkeen, joten miljoonakaupunki sai erioikeuden myydä talliumsulfaattia melkein joka korttelikaupassa.

Ilmiöllä oli poikkeuksellisen kiehtovan tv-dokumentin arvoiset seuraukset.

Sonia Bible, Australian murhaepidemia 
(Recipe for Murder, Australia 2010, 52 min)
Tv-dokumentin esittely Yle Teeman kotisivustossa
Tv-dokumentin monipuolinen esittely ABC-yhtiön kotisivustossa 
Katsottavissa Yle Areenassa kesäkuun alkuun asti 
Australian Sydneyssä koettiin 1950-luvun alussa ennennäkemätön murha-aalto. Myrkytyskuolemat seurasivat toistaan, ja aineena käytettiin rotanmyrkkyä. Kuinka tavallisista perheenäideistä tuli murhaajia? (Yle.fi.)
Yle Teema pe 10.5.2013 klo 19.00

Rouvat Fletcher (vas.), Monty ja Grills. (Kuva: ABC.)

Sydneyssä oli 1950-luvun alussa hämmentävän paljon puutetta ja kurjuutta. Tämän Sonia Biblen elokuva Australian murhaepidemia (2010) todistaa heti aluksi. Monet elivät slummeiksi mielletyillä alueilla, halusivat sitä eli eivät. Ja taistelivat rottien hyökyä vastaan.

Rotta on viiltävän älykäs olento, niin että se osaa välttää ruokailua sellaisissa paikoissa, joissa nautitun aterian jälkeen on ilmennyt myrkytyksen oireita. Tallium kuitenkin toimii viiveellä - vähän MTV:n legendaaristen tv-chattien tapaan - , joten jyrsijän on vaikeampi yhdistää seurausta syyhyn. Siksi vaarallinen myrkky sopi verrattomasti Sydneyn poikkeuksellisiin olosuhteisiin.

Kuinka ollakaan, ihmisiäkin alkoi laota kuin heinää. Runsaan vuoden aikana enemmän kuin sata paikallista sai tiettyjä oireita, ja enemmän kuin kymmenen heistä menehtyi oireisiinsa. Poliisiviranomaisilta oli mennyt aikansa, että he olivat osanneet yhdistää seurauksen oikeaan syyhyn. Poliisietsivät Don Ferguson ja Fredrick Krahe hankkivatkin itselleen aimo kannukset ratkaistessaan vyyhdin.

Kuten jo Genesis todistaa, nainen on kavalin Luojan luomista, joten myrkky soveltuu murha-aseeksi naiselle mitä parhaiten. Vamppaavainen rouva Yvonne Fletcher (n. 1922 - 2009) oli aivan ensimmäisiä, joka tajusi talliumin kätevyyden myös sikamaisten aviomiesten hävittämisessä. Rouva Fletcher sai inkkaripäähineeseensä yhteensä kaksi sulkaa sika-aviomiesten eliminoinnista.

Samaan aikaan toisaalla herttainen mummoihminen Caroline Grills (1888 tai 1890 - 1960) jakoi hyvää mieltä ja kotilieden lämpimäisiä kanssaihmisilleen. Rouva Grills oli hyväntuulinen lähimmäisen ja aina muitten parasta ajattelevan, avarasydämisen kodinhengettären ruumiillistuma. Hänen oli alkuaan tarkoitus raivata tieltään kai vain pari varoissaan olevaa isotätiä, mutta murhavaihde jäi päälle. Rouva Grills, myöhemmältä hellittelynimeltään "Täti Tallie", siis oli naispuolinen sarjamurhaaja jo vuosia ennen kuin meidän suomalaisten ikioma amerikantyttö Aileen Wuornos (1956 - 2002) edes uinui kehdossa.

Mallioppiminen on aivan käypä oppimisen muoto. Kun kiinni jääneen rouva Fletcherin toimia alettiin ruotia paikallisessa sanomalehdistössä vuoden 1952 puolella, talliumsulfaatin menekki ja murhaviritelmät räjähtivät käsiin. Suurin osa toiveikkaista yrittäjistä oli naispuolisia. Talliumin myynti Sydneyssä piti lopulta kieltää kokonaan seuraavana vuonna.

Ammatti: sarjamurhaaja. (Kuva: The Daily Telegraph.)

Lehtiä luettiin ahnaasti. Oli aika helppo sulattaa, että läheisiään myrkyttävät sellaiset olennot kuin kevytmielinen ja kyytäkin kavalampi rouva Fletcher tai höynä mummohahmo Grills, joka oikeudessakin esiintyi yhtä kujeilevaisen herttaisena ja nauravana kuin aina. Me olemme meitä, he ovat heitä, niitä muita. Mutta sitten lehtien palstoille ilmestyi myös Veronica Monty (n. 1907 - 1955), 45 wee, piripintaan kunniallinen rouvasihminen.

Rouva Montylla oli suloisista suloisin tytär Judith, jonka eli onnellisessa aviossa menestyksekkään rugbynpelaaja Bob Lulhamin (1927 - 86) kanssa. Sitten anoppi Monty ja vävy Lulham tulivat viettelleeksi toisensa, eikä syntyneestä sopasta selvitty ilman talliumsulfaatin suosiollista apua. Seuraukset olivat traagiset piripintaan kunnialliselle ja varsin neuroottiselle rouva Montylle, eikä herra Lulhamkaan saattanut jatkaa menestyksekästä rugbyuraansa enää milloinkaan.

Australian murhaepidemia kertoo poikkeuksellisen mukaansatempaavan tarinan, ja dokumentin tositapahtumat on kuvitettu mitä onnistuneimmin dramatisoinnein. Rouva Fletcheriä esittävä Aimee Horne on ehkä vähän turhan korealuustoinen esikuvaansa verraten, mutta Betty Tougher vetää suunnattoman hurmaavasti pikkuisen kalmankätilömummelin roolinsa, häkellyttävän uskollisena valokuvista kurkkivalle alkuperäiselle rouva Grillsille. Vaikka aikalaiset leimasivat Grillsin vastuuttomaksi höynäksi, minä olisin valmis näkemään hänessä vain amoraalisen ihmisyksilön, joka sattui melkein vahingossa luiskahtamaan siitä sosiaalisesta suojakelmusta, joka varjelee moraaliseen ajatteluun kykenemättömiä hairahduksilta.

Kotimurhaepidemiasta alkaa olla jo yli 60 vuotta, mutta silti dokumenttiin on saatu haastateltavaksi muutama aikalainenkin. Katsojalle selviää myös teräväpäisen taisteluparin Ferguson - Krahe myöhempi, vähän surkea kohtalo Australian poliisivoimissa.

• Dokumentin uusintalähetys siis jo tänään perjantaina klo 19.00 Ylen Teema-kanavalla.
• Agatha Christie käytti talliumia murha-aseena romaanissa Totuus Hallavan hevosen majatalosta (1961). Ainakin pari tosielämän murhayritystä pystyttiin estämään, kun uhrin oireet tunnistettiin Christien kuvauksen perusteella.

Hajosi vuorelta tuuliin

Kun runoilija Pentti Saarikoski kuoli loppukesästä 1983, Helsingin Sanomissa ilmestyi Pekka Tarkan kirjoittama muistokirjoitus. Tuossa hyvin laajassa kirjoituksessa ei sanallakaan mainita, että runoilijalta jäi myös viisi lasta. Tavallaan hyvin kuvaavaa, jopa tahattomalla tavalla tyylikästä, sillä noilla lapsilla, varsinkin ensimmäisinä maailmaan ehtineillä, oli varsin niukka rooli isänsä elämässä.

Saska Saarikoski, lapsista kolmas, oli runoilijan kuollessa 19-vuotias, ja kokemus isästä oli vähäinen. Muutama vuosi sitten hän päätti tutustua isään tarkemmin ja luki systemaattisesti läpi koko runoilijan laajan tuotannon päiväkirjoineen kaikkineen. Tästä tutustumisesta syntyi Sanojen alamainen (2012), sitaattikokoelma, jonka temaattisesti jaoteltuihin osioihin poika Saarikoski on kirjoittanut paneutuneet esipuheet.

Saska Saarikoski (toim.), Sanojen alamainen
Otava 2012, 200 s

Pentti Saarikoski (1937 - 83) oli runoilija niin sanan hyvässä kuin pahassakin merkityksessä. Pahalla merkityksellä tarkoitan Milan Kunderan luonnehdintaa runoilijuudesta - että runoilija on keskenkasvuinen, hetken lapsi, joka sanoo yhdessä hetkessä toista ja toisessa hetkessä taas ihan toista, kykemätön hahmottamaan suurta kokonaisuutta. Tämä tuulien mukana argumentointi näkyy voimakkaasti kokoelman sitaateissa, niin runokokoelmista kuin proosamuotoisista päiväkirjoista poimituista, niin että runoilijan hetkellinen yksisilmäisyys saattaa jopa ärsyttää minua.

Poika-Saarikoskikin muistuttaa tästä lukijalle (s. 12 - 13). Hän toteaa, että runoilija ei pyrkinytkään luomaan pysyviä totuuksia, kohoamaan patsaaksi. "Minä olen elävä ihminen ja sanon huomenna toisella tavalla." Keskenään ristiriitaisten väitteiden viljeleminen edusti hänelle myös erilaisten ajatusten kokeilemista: "Minä panen päivittäin erilaisia ajatustapoja koetukselle." Järkevästi poika neuvookin lukemaan sitaatteja päähänpälkähdyksinä, jotka ajavat tehtävänsä, jos lukijakin saa  niistä virikettä omaan ajatteluunsa.

Minä en kuitenkaan pidä teoksen rakennetta onnistuneimpana mahdollisena, ainakaan omassa lukemisessani. Parasta Sanojen alamaisessa ovat mielestäni Saska Saarikosken laajat johdannot, joita kronologisesti järjestetyt sitaattivyöryt sitten seuraavat. Lainaukset on välttämättä irrotettu ympäristöstään, mikä sekin on omiaan lisäämään tuntua, että useat niistä ovat aika latteita. Mieleen käy pahimmillaan Vaeltava viisaus -aforismikokoelman väljähtäneimpien antihelmien tankkaaminen. Aforismi on vaikea taiteenlaji, ja ehkäpä juuri siksi runoilija Saarikoskikaan ei aforistiikkaa sanottavammin arvostanut. Nyt hänet kuitenkaan pannaan tarjolle vähän kuin aforistikon narrinpuvussa.

Ongelma olisi ollut teknisesti ottaen helposti korjattavissa. Poika Saarikosken olisi tarvinnut vain karsia lainauksia joskus ankarallakin kädellä ja kontekstualisoida jäljelle jäävät laajemmin, juuri sillä tavalla kuin hän useille sitaateille johdantoteksteissään tekeekin. Teoksen kokoamista lienee kuitenkin vaivannut myös ajanpuute ja kiire. Kirja piti saada valmiiksi runoilijan 75-vuotispäiväksi, alkusyksyksi 2012, ja kieliasu tuntuu ajoittain hiukan viimeistelemättömältä. Myös muutama päiväkirja Saarikoskelta jäi hankkimatta luettavakseen.

Tietenkin valintaa pystyttää joukko kokonaisia sitaattimetsiä pitääkin puolustaa sillä, että ne tarjoavat autenttisen dokumentin siitä, mitä oli ajattelija Pentti Saarikoski, joka eli kerran historiassa. Ja varsinkin sitaattimetsistä viimeisessä on kovasti kiehtovaa vaeltaa, koska se tarjoaa Saarikosken luonnehdintoja muista kirjailijoista ja ajattelijoista, elävistä ja ammoin kuolleista. Esimerkiksi hän toteaa päiväkirjassaan 1978: "Suomessa on yksi joka nämä kolme ymmärtää, Dostojevskin ja Kafkan ja Chaplinin, ja se on Veijo Meri." Poika Saarikoski kertoo, että runoilijalla ei ollut milloinkaan mitään kielteistä sanottavaa kirjailija Merestä.

Minkäänlaisia kohuja kohukirjailijan ympärille poika Saarikoski ei kirjoittamisessaan pyri laatimaan. Kyseessä on hyvin tasapainoinen teos pojalta, joka kuitenkin kaipaa poissa aina ollutta isäänsä. Ehkä lukija pitää pikanttina laajaa fabulointia runoilijan 75-vuotispäivistä, joihin sähkeen välityksellä osallistuvat myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja rouva-runoilija Jenni Haukio, ja tervehdyksen sanamuodot lienee laatinut näistä jälkimmäinen. Etu- ja takakansiaukeamiin on painettu havainnollinen kartta runoilijan maailmasta ja hänen tärkeistä ihmisistään.

***

Saarikosken uran kehitys goetheläisestä yksinäisestä taiteilijanerosta postomodernistisen satunnaiseksi kirjoittajayksilöksi, "sanojen alamaiseksi", "pilveksi tuulessa", tulee pojan esityksessä konkreettisesti selitykseksi. Kovin erilaiseltahan runoilija näyttää varhaisissa, eteerisissä runopoikavalokuvissaan kuin myöhemmissä, menninkäismäisissä potreteissa Sillanpään kalotti päässään. Muodonmuutoksessa on kyse astumisesta alas modernismin olympolaiselta vuorelta, muukalaisen yhyttyminen mukaan jokapäiväiseen elämään, tulevaisuuden suunnannäyttäjäksi barrikadeille. Minulle on kuin onkin varattu paikka ihmisten keskellä. Nuori runoilija ei kuitenkaan olisi millään kyennyt tunnistamaan ja tunnustamaan varttuneempaa itseään. Tämän sitaatit todistavat havainnollisesti.

Tietoisuuden ja minuuden arvoitus oli runoilijalle akuutti joka hetkessä. Saska Saarikoski erittelee neljä aspektia, joitten kautta tuo arvoitus oli isän elämässä jatkuvasti läsnä: mitä on olla luova taiteilija? miten teen julkisena ihmisenä rajan ympäröivän maailman kanssa? mikä muodostaa autenttisen perustan häilyvälle minälleni? miten alkoholistin minä voi olla niin muuttuvainen juomistapahtuman eri vaiheissa? Saarikosken identiteettityö ei päässyt milloinkaan lähellekään päätöstään.

Toipilaan päiväkirjoista (1970) Saska Saarikoski on poiminut katkelman, joka sellaisenaan toimii runousoppina ainakin yhdelle kirjoittamisen tavalla:

Haluan kirjoittaa harvaa tekstiä, siihen tulee luonnollinen rytmi niin kuin puheeseen, jossa on kaikenlaista. Täytyy etsiskellä, kokeilla eri vaihtoehtoja, kuljeskella. Ei saa kirjoittaa harkitusti. Kirjoittajan pitää olla avoin, en löydä sanaa, hän ei saa pyrkiä mihinkään vaikutukseen. Että tällaiseen ilmaisuun pääsee, se vaatii harjoitusta, mutta ei niinkään kielen kuin itsensä harjoittamista. On kirjoitettava monta tyhmää lausetta löytääkseen yhden viisaan, ja juuri tämä harhailu tekee kirjan: itse asiassa sitä viisasta lausetta ei löydykään, se on keskipiste jonka ympärillä kaikki kiertää. (S. 39.)

Pari vuotta aiemmin, Kirjeessä vaimolleni (1968), Saarikoski kirjasi reseptin, jota romaaniin onnistuneesti ja kekseliäästi sovittava kirjailija voi olla varma noususta maailman bestseller-listojen kärkeen:

Kaikkien kirjojen pitäisi muuten olla kirjeitä, sillä kirjeen saaminen on aina mukavampaa kuin kirjan saaminen ja kirjeessä voi olla latteuksia mutta kirjassa ei voi, profeetat kirjoittivat kirjoja, apostolit kirjeitä. (S. 39.)

 ***

Sitaateista löytyy paljon yksittäisiä helmiä. Runoilija pohtii muun muassa vapaan mitan todellista merkitystä (s. 52), kirjallisuuden luonnetta omana todellisuutenaan (s. 60), Goethea elävän runon vihollisena (s. 63), tabusanojen syntyä (s. 55) sekä voitetun sodan todellisia voittajia (s. 114). Saska Saarikoski tuo myös uuden ratkaisuvaihtoehdon runoilijaa piinanneeseen pulmaan, ken on maassa kaunehin, hän vaiko Haavikko (s. 121 - 122).

Kääntämisestä Saarikoski toteaa, että se on "kalan siirtämistä vesistöstä toiseen" (s. 54). Runoilijahan on tunnettu myös suomentajana, vaikka hutilointi vaivaa ainakin monien englanninkielisten teosten kääntämistyötä. Poika toteaakin isän kummastelleen sitä, ettei kukaan pannut merkille tuloksen joskus arveluttavaa laatua. Myöhempinä päivinään hän katuikin käännöstyönsä huolimattomuutta. (S. 35 ja 198.)

Väläytetään vielä näkymä runoilijan yksinäisyyteen, todelliseen tai kuviteltuun, traagiseen tai itsesääliseen, toteavaan tai narsistisen poseeraavaan:

Sen jälkeen kun en oikein jaksanut pitää Mustapäästäkään enää (hän on nirso keikari), ajattelin että no ehkä tämä Juvonen... mutta nyt taitaa käydä niin että luen hänetkin pois. Lopulta minä tietysti olen yksin, ilman ystäviä, keskustelukumppaneita, kanssarunoilijoita edesmenneittenkään joukossa. (Päiväkirjasta 1978 / s. 183.)