Omantunnon ääniä Manchesterissä

Moraalitarinasta meille saattaa tulla ensinnä mieleen ranskalaisten Éric Rohmer elokuvineen tai puolalainen Krzysztof Kieślowski Kymmenine käskyineen. Vaan osataan sitä kanaalin toisellakin puolella, jossa meillä on Jimmy McGovern.

Parikymmentä vuotta sitten tv-käsikirjoittaja McGovern loi meille rikospsykologi Fitzin. Ja vuonna 2010 lähti enkkutelkuissa pyörimään hänen aluevaltauksensa moraalikuvausten saralla, Seinää vasten, josta kirjoitin ennakkoesittelyn viime toukokuussa, kun sarja rantautui Suomeen. Toinen, nelijaksoinen tuotankokausi vapautettiin meikäläisten pohdittaviksi melko tuoreeltaan pari kuukautta sitten, ja katsoin nuo jaksot nyt miltei yhteen syssyyn kovalevyltäni viikonlopun aikana.

Seinää vasten. Tuotantokausi 2, jaksot 7 - 10.

(Accused, Britannia 2012; käsikirj. Jimmy McGovern ja avustajia)

Toisen tuotantokauden esittely Ylen kotisivuilla
Toisen tuotantokauden esittely BBC:n kotisivuilla

  7. Simonin tarina (nimihenkilön roolissa Sean Bean (s. 1959)) - su 9.12.2012 klo 21.55

  8. Mo'n tarina (nimihenkilö Anne-Marie Duff (s. 1970)) - su 16.12.2012 klo 21.57

  9. Stephenin tarina (nimihenkilö Robert Sheehan (s. 1988)) - su 23.12.2012 klo 21.55

10. Tinan tarina (nimihenkilö Anna Maxwell Martin (s. 1978)) - su 30.12.2012 klo 21.55

Rohmer on moraalitarinoitsijana lähinnä henkevän pinnallinen ja sensuaalisen herttainen, hyvin ranskalaisella tavalla tietenkin. Kieślowskilla puolestaan on arkisen ankeiden kuviensa alla raskas kosketus syvätaiteellisiin pohjavirtauksiin ja metafyysiseen, eikä McGovern voi kilpailla noilla alueilla hänen kanssaan. Sen sijaan hän on kerrontateknisesti hyvin etevä ynnä positiivisessa mielessä viihteellisen selkeä. Hän löytää ja näyttää moraaliset vastapartikkelit oivaltavasti ja johdattaa katsojan sillä tavoin omaan syväänsä.

Sean Bean tyttöilee. (Kuva: BBC.)

Simonin tarina lienee räväkköine vastakohtaisuuksineen tuotantokauden muistettavin. Ennen kaikkea se nostaa minulle aiemmin tuntemattoman Sean Beanin henkilökohtaiseen Hall of Fameeni roolityöstään näkymättömänä kirjallisuudenopettajana Simon Gaskellina, josta illan hämärtyessä puhkeaa kukkea
Tracie Tremarco, räävittömästi flirttaava ja räimeän uskalletusti pukeutuva yölintu, baarihile, jumalaton transvestiittitähti, ultranaisellisuuden häpeilemätän parodia. Naiseksi pukeutunut Bean on mielestäni suunnattoman vaikuttava näky; näyttelijän kasvojen miehekäs komeus vain korostuu Tracie Tremarcon karnevalistisessa hahmossa.

Tracieksi pukeutunut Simon saa luonnollisestikin kokea paljon vaaroja, hän kun on kirkuva uhka kaikille niille yksipuisen urospuolisille kulkijoille, jotka tiedostamattomansa pohjilla tuntevat epävarmuutta heteroseksuaalisesta normaaliudestaan. Tämä pienoiselokuva voisi toimia mitä parhaimpana suvaitsevaisuuskasvatusmateriaalina juuri näitten kaltaisille, jos he suinkin pystyisivät katsomaan sen psyykensä pakokauhun kahleista vapaina. Itsekin koen jakson nähtyäni ymmärtäväni paremmin sitä sielullista pakkoa, jopa identiteettistä välttämättömyyttä, joka transvestisuuden takana saattaa piillä, ikuisesti saavuttamattomissa. 

Kaksoielämän onnettomat osapuolet, henkistynyt Simon ja karkea Tracie, yhtyvät lopulta sulavasti Wordsworthissa, jonka lyriikan valtamerestä moni elokuvan ja kirjallisuuden hahmo on tavoittanut sielunsa kohta vuosisatojen ajan.

***

Jos on Simonin tarina ensisijaisesti psykologiaa, niin Mo'n tarinassa sukelletaan syvälle moraaliseen ristiriitaan. McGovern tuo konkreettisesti ja selkeästi silmiemme eteen dilemman, ollako mieluummin ammutun jenginuorukaisen äiti vaiko tämän paras ystävätär, hänkin äiti-ihminen, jonka oma poika osoittautuu surmatyön tekijäksi. Tässä tarinassa on selvästi ainakin kaksi ääntä aidosti mukana. Kahta äitiä esittävät Anne-Marie Duff Mo'na ja Olivia Colman aivan yksin jäävänä Suena. Ruth Sheen (s. 1952) Mo'n äitinä on tuttu Fitz-tarinan Veljellistä rakkautta perheenäitinä, jonka aviomies kantelee talousrahat prostituoiduille.

Äitipuoli, ja hamlet taustalla kummittelemassa. (Kuva: BBC.)

Stephenin tarina on tarina hamletista ja hamletin pahasta äitipuolesta. Cartwrightin perheen äiti kuolee, eikä aikaakaan, kun isä jo kihlaa ja nai sairaanhoitajan, joka saattoi äidin tämän viimeiselle matkalle. Mikä pahinta, hamlet-Stephen saa jopa oikeita todisteita uuden äitipuolen tavasta hankkia haluamansa murhailemalla, ja tie psykoottiseen vainoharhaan on kivetty. Tarinassa polttavimmaksi nousee kysymys, mitä läheiset ja viranomaiset voivat tehdä sellaisen syytetyn hyväksi, joka kieltäytyy mielentilatutkimuksesta ja sen suomasta armollisemmasta tulevaisuudesta.

Sarjan päättävä Tinan tarina saattaa kaksi aiempaa, Mo'n ja Stephenin tarinat, päätökseensä. Se sijoittuu nuorisovankilaan, jonka vartijamiehitys on liian vähäinen ja jossa siksi syntyy toimintavirhe traagisin, nuorukaisen hengen vaativin seurauksin. Vanginvartija Tina haluaa irrottautua vainajan isälle kerrotusta peitetarinasta, jonka avulla laitos selviäisi vastuustaan, vaikka irrottautuminen tietäisi hänelle suurta taloudellista ja sosiaalista uhrausta. Sitten hän ei enää voi toimia luontoaan vastaan, ja loppuratkaisu on moraalisesti perin ylevä ja kohottava, kun poikansa menettäneen isän armelias katse lankeaa hänen ylleen.

***

Pidin heti tätä Seinää vasten toista tuotantokautta ansiokkaampana kuin ensimmäistä, kuusiosaista sarjaa, jonka TV1 ehti jo uusiakin viime vuoden puolella. Tosin kovin valaisevaa oli uusintakierroksella katsoa pari jaksoa toistamiseen ja todeta, että uusi lähestyminen antoi ainakin niille lisäarvoa.

Toukokuun viimeisenä keskiviikkona tutustuimme moraalisarjan avausjaksossa putkiasentaja-yrittäjä Willyyn (Fitz-ylikomisariona tuttu Christopher Eccleston), jolle alkaa sattua kaikenlaista vinhalla vauhdilla, jopa niin vinhalla, että tämä kovan onnen kaveri käy tahattoman koomiseksi katsojan silmissä. Kaverille ei jätetä ja sitä rataa. Toisen tahattoman huumoriannoksen tarjosi kolmosjakso Helenin tarina, jonka lopussa alakoulunopettaja Helen (Juliet Stevenson) saa rikoksestaan huolimatta niin riemastuttavan vapauttavan tuomion, että mieleen räiskähtävät välttämättä Heikki Hietamiehen juontaman '80-lukulaisen Yhtä suurta perhettä -visailun ekstaattiset perhetunnelmat. Puuttui vain, että veikkohuovislainen tuomari olisi maksanut onnelliselle syytetylle vielä tapporahaakin kostotoimistaan.

Juonellisesti houkuttavin ykkössarjan tarinoista on nelosjakso Liamin tarina, jonka koukkuna toimii taksikuski Liamin (Andy Serkis) ihastuminen nuoreen kyydittäväänsä Jodie Whittakeriin. Kun Jodie on saatu lentokoneeseen suuntana kaukaisuus, Liam murtautuu tämän kotiin ja hankkii sieltä tiedolliset värkit saada nainokaisen sydän läpättämään samaan tahtiin oman sydämen kanssa. Valekuolleen vaimon motiivi toistuu toisen kauden aloittavassa Simonin tarinassa.

Alison-rukka, jonka keltainen autonväri pelastaa oikeudessa.

Myös kuutosjaksossa Alisonin tarina on kiehtova alkuasetelma. Vammaisohjaaja Alison (Naomie Harris) palaa kotiin uuden rakastajansa luota pahaa aavistamattomana ja täysin tietämättömänä siitä, että se juna, jolla hänen peitetarinan mukaan piti palata, on kolaroinut ja vienyt hänet surman suuhun. Perutun suruviestin saanut aviomies ei jostain syystä osoitakaan suurempia riemun merkkejä henkiin heränneestä vaimostaan. Alisonin tarinassa viimeistään käy ilmi, että katsojan lisäksi myös käsikirjoittaja McGovernilla on rikospsykologi Fitziään ikävä. Hän nimittäin panee kouluja käymättömän ja itseään tiedostamattoman aviomiehen Alison-rukkaa mätkiessä analysoimaan itseään ja tekoaan tavalla, johon vain joku Fitzin kaltainen kykenisi. Suuri osa Fitzin lumosta nojasi juuri siihen ristiriitaan, joka vallitsee itseään täydellisesti ymmärtävän mutta samaan aikaan täydellisesti hallitsemattoman rikospsykologin ambivalenssista.

Toivottavasti McGovern pari vuotta kasvettuaan kirjoittaa Seinää vasten -sarjalleen vielä kolmannen kauden. Jos sama kypsyminen jatkuu kausien välissä, saavat taivaiset pasuunat fanfaroida uudet jaksot.

Performanssi

Marina Abramović kutsuu itseään "performanssitaiteen isoäidiksi". Hän syntyi Serbiassa vuonna 1946 ja on tehnyt uransa Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa. Keväällä 2010 hänen kunniakseen järjestettiin New Yorkin Museum of Modern Artissa lähes kolmen kuukauden mittainen näyttely nimeltä "The Artist is Present".

Abramović istui joka päivä yhtämittaisesti 7 ½ tuntia paikallaan tuolissaan koko näyttelyn ajan. Kuka tahansa näyttelyvieras sai istua vastapäiselle istuimelle haluamansa mittaiseksi ajaksi, ja taiteilija katsoi häntä tiiviisti silmiin koko tuon ajan. Taiteilija oli läsnä. Kun istuja vaihtui, Abramović kokosi joka kerta itsensä uudelleen kyetäkseen olemaan yhtä läsnä jokaiselle vieraalle. Tehtävä oli äärimmäisessä intensiivisyydessään varmasti vaikea.

Performanssin konsepti on koottu tutuista aineksista - miltei kaikki lienevät varhaislapsuudessaan leikkineet tuijotuskilpailua -, mutta silti se on uutta luova. Ilmiselvästä taideteoksesta on kysymys, sillä jo melko perinteinen taidekäsitys sanoo niin. Nyt vain ei astuta maalauksen eteen kontemploimaan sitä staattisuudessaan vaan istuudutaan taideteoksen eteen, joka puhuu läsnäolollaan - yksilöllisesti, juuri minulle.

Abramovićin performanssi todella puhutteli vieraita. Sen todistaa Matthew Akersin dokumentti Marina Abramovic: The Artist is Present (USA 2011), joka kuvaa valmistautumista tuohon performanssiin sekä sen sujumista. Yle Teema näytti dokumentin viime lauantaina. Kuvat näyttelyn ensi päiviltä esittelevät erilaisia vieraita: jotkut hämmentyneitä, jotkut epätietoisesti hymyileviä, ja jotkut yllätyksekseen itkuun puhkeavia.

Periaatteessa Abramovićin luoman konseptin voisi toistaa, ihan missä vain. Tarvitaan vain taiteilija tai muu henkilö, jolla on riittävästi itsevarmuutta ja läsnäolon kykyä vastaavaan. Taiteilija katsoo minua, minä katson taiteilijan silmien peiliin, saan kokemuksen itsestäni tässä tilanteessa.

Museum of Modern Artin näyttely kesti lähes kolme kuukautta, ja jokin performanssin ympärillä selvästi muuttui noiden viikkojen kuluessa. Minä näkisin, että tapahtui jotain sosiaalista - siirryttiin esteettisen piiristä sosiologisen alueelle.

Alusta asti uteliaat kerääntyivät näyttelytilassa performanssialueen ympärille ja saattoivat tarkkailla pitkäänkin tilannetta ja vastapäätä istuvien reaktioita. Tämä lienee yksi performanssin alkuperäisiä ulottuvuuksia, hyvin autenttinen sellainen. Mutta sana näyttelystä alkoi levitä ja ihmisiä virtasi Manhattanin näyttelytiloihin ihan massoiksi asti. Vastapäiselle tuolille kärkkyvät alkoivat muodostaa jonoa jo edellisenä päivänä heti kohta museon sulkeuduttua.

Näyttelystä ja Abramovićin tuolista tuli monelle must, sosiaalinen välttämättömyys, tapa kuvitella olevansa nykyhetken sydämessä - epätoivoinen pakko kokea taiteilijan katse niin syvästi kuin suinkin. Siirryttiin yhä enemmän autenttisuudesta näennäisyyteen, tulkitsisin. Tiedettiin jo etukäteen, miten toimia: tavoitellulla paikalla pitää nostaa oikea parkujen parku - mitä mahdottomampi ja epätodellisempi, sitä parempi. Muuten ei ollut ymmärtänyt performanssista mitään.

Joskus keisarilla ei ole vaatteita, mutta tällä kerralla jotkut vieraat olivat unohtaneet omansa tohduksissaan kotiin.

***

Terveisiä Kiinan muurilta!

Marina Abramovićilla on ollut yli 40 vuotta aikaa luoda itselleen identiteettiä taiteilijana, ja ilmeisen menestyksellisesti hän on identiteettityöstään suoriutunut. Näkemämme Abramović on ehdottoman itsevarma, ja hän rakastaa kameraa joskus jopa kiusallisuuteen asti. Hän ei kainostele tahi häpeile tuoda ideoitaan esiin. New Yorkin näyttelyssä itsevarmuudelle varmasti oli katetta ja tarvetta. Joskus kuitenkin voisi ehkä tuumiskella, onko riittävästi itsekritiikkiä varmasti ollut pruduktiossa mukana.

Vuonna 1988 Abramovićin pitkä ja hyvin intensiivinen suhde Ulayyn (s. 1943), toiseen performanssitaiteilijaan, alkoi vedellä viimeisiään. Pariskunta päätti tehdä erostaan performanssitaideteoksen. Niinpä he matkustivat Kiinaan ja aloittivat kumpikin pitkän vaelluksen Kiinan muurin kummastakin päästä, ja kun he lopulta kohtasivat tuhansien kilometrien jälkeen puolimatkassa, he lausuivat lakonisesti: "Kivat sulle, hei", ja erkanivat omille teilleen.

Mikä teki taivalluksesta ja kohtaamisesta merkittävän mediatapahtuman? Oikeastaanhan kuka tahansa voisi puoliskoineen saada päähänsä tällaisen hiljaisen mietiskelyn, retriitin, pitkän vaelluksen ajatustensa kanssa metsässä tai vaikka Kiinan muurilla, mutta miten monella on häikäilemättömyyttä julistaa tämä "henkinen matkanteko" taiteeksi ja taideteokseksi?

***

Louvren yksinäinen.

Performanssi ei ilmiönä oikeastaan ole kovin uusi eikä harvinainenkaan, ainakaan sosiaalisesti ja sosiologisesti.

Suuresti karismaattiset johtajat ovat aina performansseja itsessään. Äiti Amma on halaillut ihmisiä maailmanlaajuisesti jo vuosikymmenien ajan. Vastaavaa pelastususkovaisuutta alkoi kehittyä Abramovićin performanssinkin ympärille sen finaalivaiheissa, minkä taiteilija pani kiusaantuneena merkille. Minä näen Äiti Teresan aina ensisijaisesti performanssiesiintyjänä, vähän amatöörimäisenä, erityisesti silloin kun hän kurkkii sivusilmällä aikaansaamiaan reaktioita samaan tyyliin kuin Jussi Jurkka agitaattori Puntarpäänä Matti Kassilan Punaisessa viivassa (1959).

Maailman tunnetuin maalaus on Leonardo da Vincin Mona Lisa. Moni tunnustaa pitävänsä tuota piskuista öljyvärimaalausta suhteellisen vaatimattomana, mutta sen vaiheikas historia erityisesti viime vuosisadalla ryöstöineen ja vuoden 1963 Amerikan-vierailuineen on luonut sille aivan omanlaisensa auran.

Nykyään Mona Lisa on esillä keskellä yhtä Louvren taidemuseon lukuisista saleista, panssarilasein ja ketjuin eristettynä, kahden vartijan jatkuvasti vartioimana. Viranomaiset tarkkailevat sitä yhtä valppaasti kuin Uhrilampaiden Hannibal Lecteriä tai norjalaisvastinettaan Anders Behring Breivikiä. Museovieras ei pääse lähellekään tuota maagista taulua, vastoin kuin muita Louvren taideaarteita. Silti sen edessä on aina ylen sankat joukot katsojia.

Mona Lisan maine on sitä itseään paljon suurempi. Mona Lisa on performanssi. Nykyään olisi varmasti antoisampaa kääntää katse tuosta maalauksesta sitä todistamaan tulleisiin ihmisiin.

Ikäänkuin mielenkiintoinen

Luin pari päivää sitten Jokken kirjanurkasta Jokken vuoden alussa lanseeraaman, mielenkiintoisen kilpatehtävän: kirjoita kuluvan vuoden kuluessa kirjabloggaus, johon ujutat 13 Jokken määräämää sanaa. Mukana on tavallista kirjapuhesanastoa mutta myös pari muotisanaa, enemmän tai vähemmän kiusallista.

Hieronymus Boschin näkemys piinaavasta muotisanasta.

Päätin tarttua tähän herkulliseen, jopa hykerryttävään haasteeseen. Mieleeni kävi eräs kirja, jossa on poikkeuksellisen vetävä juoni, ja aloittelinkin jo lukemista. Mutta sitten tajusin, että tehtävä olisi minulle liian haastava: joutuisin Jokken valitsemin sanoin liian kauas omalta mukavuusalueeltani. Kyetäkseni sijoittamaan kaikki vaaditut sanat luontavasti tekstiini minun pitäisi ottaa käsittelyyn myös eräs sivuosassa oleva henkilöhahmo, mikä tuntuisi ikäänkuin päälleliimatulta ratkaisulta. Ei kutkuttanut enää.

Perustellakseni päätöstäni minun täytyy ensinnä tunnustaa, ellei joku ole sitä vielä huomannut, että olen tosikko. Kyllä minä huumorin tunnistaa saatan, jos se astuu varpaille, mutta en minä sitä koskaan osaa herkullisena, tai hykerryttävä, saati kutkuttavana pitää. Myös sanaan mielenkiintoinen minulla on kompleksinen suhde. Olen tottunut pitämään sitä useasti nollasanana, joka ei oikeastaan totea mitään; jokin muu sana sen paikalla kertoisi usein paljon enemmän. Ja sana ikäänkuin trendikkäästi yhteen kirjoitettuna - ikään kuin en tietäisi, että ikäänkuin kirjoitetaan erikseen. Jokke valaiseekin kirjoituksessaan ilmaisun ikäänkuin luonnetta muotisanana.

Muotisanana pidettäneen myös sanaa mukavuusalue. Mutta onko se sitä, vaiko peräti tarpeellinen uudissana? Tyypillinen muotisanahan nousee herrahississä nopeasti yleiseen käyttöön, vaikka sille olisi olemassa paljon parempi, perinteinen vastine. Siksi esimerkiksi pitkässä juoksussa alkaa ajan mittaan ärsyttää.

Jokken kilpatehtävän logo.

Vaan mukavuusalue... Onko sille sopivaa valmista ilmaisua tai korvaavaa käsitettä? Mukavuusaluehan on tiivis tapa paaluttaa rajaa sille, minkä tuntee ja mitä ei pelkää vaan mistä saattaa jopa pitää. Näitten rajojen ulkopuolella on se, minkä suhteen voisin koettaa laajentaa kokemuspiiriäni ja ymmärrystäni. Unheimlich on vanhan ystävämme Freudin käyttöön ottama termi, jonka tässä voisi vilauttaa. (Uncanny, lausuisi termin lontoolainen.) Mukavuusalueeni rajan tuolla puolen on peikkometsä, unheimlich, johon en saattaisi kuvitellakaan astuvani.

Nostetaan pöydälle vielä yksi muotisana: tahtotila (ks. ilmaisusta Suomen Kuvalehdessä ilmestynyt kommentti vuodelta 2009). "Hallituksella on tahtotila toteuttaa tämä uudistus." Tarkoittaako se, että hallitus tahtoo toteuttaa tämän uudistuksen? Vai peräti vain, että hallitus haluaa toteuttaa tämän uudistuksen?

Hyvällä (tai pahalla) tahdolla sanan voi kuitenkin nähdä jopa uudissanana, jolla on tarpeellinen tehtävä (eli jolle on sosiaalinen tilaus). Näkökulma vaatii kuitenkin tulkintaa. Ostan kolme arpaa ja kokeilen tulkita:

1. Kun ministeri puhuu tahtotilasta, hän kokee sanan tahtoa turhan voimakkaaksi. Tahto on liian pyhä sana reaalipolitiikkaan, ehkä jopa tabu, vähän niin kuin karhuakaan ei joskus uskallettu kutsua karhuksi vaan puhuttiin hellittelevästi mesikämmenestä tai kunnioittavasti metsän ruhtinaaasta.
2. Tahtotila on tahtokoneiston toiminnan lopputulos: puntaroituani asiaa riittävän pitkään ja koeteltuani tahtoani olen tahtoni kanssa päätynyt tähän tahtotilaan.
3. Sitten se pahantahtoinen tulkinta: Puhuessaan tahtotilasta poliitikko korostaa tahtonsa relativistisuutta tai jopa tuuliviirisyyttä. Tänään tahtotilani on tämä, mutta ehkä jo huomenna tai viimeistään vaalien jälkeen aivan toinen.

Tällä puheenvuorolla allekirjoittanut peräänkuuluttaa ihan oikeasti harkintaa sanaston kohdalla jatkossa.

Aristokraatteja hermoromahduksen partaalla

La belle époque 1900-luvun taitteessa oli tsaarien Venäjällä ankaraa aikaa maata omistavalle aristokratialle. Ensin uudistusmielinen Aleksanteri II vapautti maaorjat ylhäissyntyisten isäntiensä mielivallasta 1861, ja tulevina vuosikymmeninä uusi keskiluokka alkoi itse ansaitsemine rahoineen käydä yhä suuremmaksi uhaksi köyhtyvän yläluokan asemalle. Tänään saamme todistaa, miten tapahtumat tuolloin etenivät erään leskirouva Ranevskajan maatilalla viiden kuukauden aikana, toukokuun pikkupakkasesta lokakuun pikkupakkaseen.

Anton Tšehov: Kirsikkatarha. Nelinäytöksinen komedia (aiempi suomennos: Kirsikkapuisto)
(Вишнёвый сад, 1904, suom. Martti Anhava, 1999)
(Lokki / Vanja-eno / Kolme sisarta / Kirsikkatarha, Otava, 2. painos, 2007, s. 239 - 312 ja 327 - 332)
Tapani Leppäsen laaja esitys näytelmästä TeleTopeliuksessa

Wright Theatren sovitus Englannissa 2003.

Leskirouva, tilanomistajatar Ljubov Andrejevna Ranevskaja on Tšehovin viimeisen näytelmän keskushahmo. Hän on aristokraatti, sellaisena viimeinen suvussaan - todellisuudentajunsa täysin hukannut ja reaaliseen todellisuuteen täysin välinpitämättömästi suhtautuva, menneisyyden ja tulevaisuuden pilvitarhoissa liihotteleva degeneroitunut yksilö. Hän omistaa arvokkaan maatilan, kirsikkatarhan, ja omistaisi kenties vieläkin, jos suostuisi edes vähän kuuntelemaan hänen parastaan ajattelevia neuvonantajia. Mutta näytelmän lopussa hän joutuu jättämään pakkohuutokaupatun tilansa, ja kirveen hakkaava ääni kirsikkatarhassa säestää tätä vanhan aristokratian poistumista historian sivuilta.

Leskirouva Ranevskajalla on veli, Leonid Andrejevitš Gajev, joka elää yhtä lailla omassa todellisuudessa. Hänen koominen hahmonsa kelpaisi sellaisenaan kilpailijaksi sketsihahmokisaan: hänellä on omasta takaa biljardisanastosta kopsatut hokemat, ja lisäksi hän varjoharjoittelee jatkuvasti biljardiliikkeitä. Biljardi on sopivainen elämänsisältö yläluokan edustajalle.

Nykylukijan saattaa olla vaikea päästä sisään näihin 110 vuoden takaisiin belle époque -hahmoihin, varsinkin kun heidän kaikkea käytöstään leimaa slaavilainen ylenpalttisuus ja sydämellinen sangviinisuus, korotettuna toiseen potenssiin. Siksi heitä on aiheellista verrata ajastamme löytyviin elinkykynsä menettäneisiin hahmoihin.

Jacqueline Kennedy Onassiksella oli laaja yläluokkainen suku. Hänen tätinsä ja tämän tytär kuitenkin putosivat kultaisesta kelkastaan, rutiköyhtyivät ja erakoituivat niukkaan mutta menneisyyden haaveista käyttövoimaa annentavaan elämään rappioituneessa sukukartanossaan. Tästä elämästä tehtiin ensin dokumentti Grey Gardens (1975) ja sitten näytelmäelokuva Grey Gardens - harmaan kartanon naiset (2009), pääosissa Jessica Lange ja Drew Barrymore. Venäläinen turvaverkko vuosisadanvaihteessa oli vahvempi kuin vastineensa 60 vuotta myöhemmässä, individualistisessa Amerikassa, joten leskirouva Ranevskajan kohtalo ei ole läheskään yhtä raastava kuin äiti ja tytär Bouvier Bealen.

Fiktion maailmassa meillä on leskirouvalle ja hänen veljelleen lähempikin vertailukumppani, todella upee Edina Monsoon (Jennifer Saunders) ja hänen jopa vielä upeempi kamunsa Patsy Stone (Joanna Lumley), jotka ottivat todellisuudentajuttomuudestaan kaiken liikenevän ilon irti vuosina 1992 - 2012 BBC:n ystävällisesti sponsoroimana. Vain jatkuvasti tykö virtaava raha estää näitä kahta vajoamasta onnettomiin pohjamutiin.

***

Kirsikkatarhassa on kaksi positiivista sankaria, jotka näkevät todellisuuden kirkkaasti sellaisena kuin se on, tosin kumpikin oman rajallisen näkökulmansa kaventamana. On kauppias Lopahin, joka ei kätke saamaansa leiviskää maahan vaan käyttää sen vaurastuakseen. Hän edustaa uutta keskiluokkaa, sitä aristokratian asemaa uhkaavaa. Jopa hänen hysteeriseksi tulkittava reaktionsa kolmannessa näytöksessä on täysin ymmärrettävissä, kun muistaa, että hän tajuaa nyt ihan oikeasti omistavansa sen upean kartanon, jossa hänen oma isänsä ja isoisänsä aikoinaan raatoivat alhaisina maaorjina (s. 296). Uskomatonta!

Myös ylioppilas Trofimov, ikuinen opiskelija, on omanlajisensa sankari, joka pystyy teorian tasolla näkemään vallitsevan yhteiskunnan ongelman. Kirjailija Tšehov ei varmaankaan jaa Trofimovin vallankumouksellisuutta, mutta silti hänen näytelmänsä on yhtä kaikki vallankumouksellinen hengessään ja sanomassaan.

Vallankumouksellisuuden täyttä vastakohtaa edustaa kärjistyneimmillään 87-vuotias lakeija Firs, joka elää vielä valtiaitaan syvemmin menneisyyden lumoissa. Kun keisari antoi hänelle 1861 vapauden, hän kieltäytyi siitä ja jatkoi entistä elämäänsä Ranevskajoiden hovissa.

Tšehov on totuttu näkemään melankolian dramaatikkona. Perin melankolinen onkin esimerkiksi Vanja-enon loppukohtaus, jossa onneton Sonja vuodattaa pitkän monologinsa yhtä lailla onnettomalle sukulaismiehelleen. Kirsikkatarhassa melankoliaa on paljon vähemmän. Hahmot ovat sanotusti ensisijaisesti sangviinikkoja, mutta siltikin melankolia ja melankolinen tarttuminen menneisyyden kultamaahan vaikuttavat koko ajan taustalla. Ja melankoliasta vakuuttavuutensa hakee myös Anja-tyttären lohdutus maansa menettäneelle äitipololle loppunäytöksessä:

Minä rupean ahkeraksi, suoritan lukion ja alan sitten tehdä työtä, autan sinua. Sitten me luemme yhdessä erilaisia kirjoja... eikö niin, äiti? Me rupeamme lukemaan syksyisinä iltoina, luemme monet kirjat, ja meidän eteemme avautuu uusi, ihmeellinen maailma... Tule takaisin, äiti... (S. 304.)

***

Ensi-iltansa Kirsikkatarha sai Moskovassa tammikuun 17. päivänä 1904, keuhkosairaan kirjailijan 44. ja viimeisenä syntymäpäivänä. Tšehov oli tarkoittanut näytelmänsä kansilehden mukaisesti komediaksi, paikoittain jopa farssiksi, joten hänelle oli jonninmoinen järkytys todeta, että ohjaaja Konstantin Stanislavski olikin toteuttanut sen tragediana. Itsekin miellän suomennoksen perusteella, että komediasta ja farssista tässä on kysymys.

Osip Brazin maalaus kirjailijasta (1898).

Näytelmäkokoelman lyhyessä esipuheessa suomentaja Martti Anhava, sen vaikutusvaltaisen Tuomaan poika, toteaa tiukkaan tyyliinsä, että Tšehovia on tulkittu näyttämöillä epätarkoituksenmukaisesti, niin Stanislavskin kantaesityksessä kuin sen jälkeenkin, meillä Suomessa kalimalaista perinnettä vaalien. Näytelmäkirjailija on lyyristetty ja romantisoitu. Tšehovilaiset, tunnelmalliset kuistit ovat kuitenkin pelkkää jälkikäteisharhaa, Anhava toteaa (s. 5).

Luettuani Kirsikkatarhan nyt, vuodessa 2013, tajuan, että se olisi saattanut saada tehokkaamman ilmaisumuodon, jos se olisi nähnyt päivänvalon vasta myöhemmin, ehkä 1950-luvulla. Beckettiläinen absurdismi olisi ollut iskevä tyylilaji tälle aristokratian rappeutumisen kuvaukselle. Mutta draaman historia ei ollut vielä kypsä tällaiselle vuosisadanvaihteen tienoissa. Mainitussa dokumentissa Grey Gardens (1975) äiti ja tytär Bouvier Beale ovat täysiverisiä absurdistisia hahmoja, jotka odottavat huomenna tulevaa Godot'ta tai tulevaisuudessa siintävää tšehovilaista onnea. Näitä absurdistisia hahmoja toki jo oli vuosisadanvaihteessa, jo paljon ennen, kuten Dostojevskinkin monien olioitten olemassaolo todistaa, mutta porvarillisella draamalla ja romaanilla ei vielä kehityskaarensa tuolloisessa vaiheessa ollut välineitä ja rohkeutta esittää absurdia sen täydessä karuudessa.

Varmastikaan puhdas absurdi ei olisi tarkoituksenmukaisin tapa tulkita Kirsikkatarhaa, mutta yhtä lailla on suuri virhe jättää absurdi kokonaan pois - tai jopa kieltää se! - ja tyytyä perinteiseen, turvalliseen tunnelmointiin. Jos Kirsikkatarha nyt päätettäisiin elokuvata, minä suosittelisin ohjaajaksi vaikkapa espanjalaismaestro Pedro Almodóvaria.

Joskus saattaa olla vaikea nähdä, mikä tekee esimerkiksi Shakespearesta suuren näytelmäkirjailijan. Käsittääkseni yksi tekijöistä on hänen näytelmiensä avautuvuus niin moniaalle: yhä uusiin ympäristöihin ja yhä uusiin aikakausiin. Brittiläiset draamanharratajat tuntevat hyvin Shakespeare-traditionsa, ja juuri tuon tradition tuntemus tekee heille antoisaksi nähdä jälleen uusi tulkinta esimerkiksi Hamletista. Mitä uutta hyvin tutusta näytelmästä on saatu irti tällä kerralla? Tällaista näkökulmaa klassikoihin on meillä Suomessa korostanut mm. ohjaaja Kalle Holmberg.

Päätän hiukan pateettisesti: Kirsikkatarha on prisma, monien polkujen yhtymäkohta, jonka pystyn näkemään suurena näytelmänä. Se ansaitsee tulemisen uutena tulkintana aina uudessa ympäristössä ja uudessa ajassa.

Brenda, rakastettumme

Minulla on tarjota kaksi hyvin henkilökohtaista anekdoottia Henry Milleristä, eroottisen kirjallisuuden ylipapista.

Rakastettu Brenda. (Kuva: Brenda Venus.)

Kirjailija Miller syntyi todistetusti vuonna 1891 ja kuoli vuonna 1980. Minulta tuore tieto kuolemasta kuitenkin pääsi menemään ohi, osin ehkä siksi, että olin turhan pieni tuona kohtalokkaana alkukesänä pian 33 vuotta sitten. Elin siis monta, monta vuotta siinä autuaassa uskossa, että Miller elää yhä. Siksi aina kun kirjailija Millerin nimi vilahti jossain, ajattelin ajatuksen: "On se vanha", ja jatkoin hyväntuulisesti eteenpäin. "On se vanha." Näin taustatiedoin lukijalle lienee selvää, että kun minullekin lopulta valkeni Millerin kuolleen jo monta, monta vuotta aiemmin, järkytykseni oli melkoinen.

Toinen henkilökohtainen anekdoottini on se, etten ole lukenut ainoatakaan kirjailija Millerin teosta. Eikä minulla ole hänen yhtään kirjaansakaan pienessä kirjahyllyssäni, vastoin kuin D. H. Lawrencen, jonka tuotannosta hyllystäni löytyy sekä Sateenkaari että Rakastuneita naisia, lähinnä varmaan siksi että niissä kummassakin on pääosassa Imogen Stubbs. Noita Lawrencenkaan romaaneja en silti ole vielä lukenut.

Mutta meidän piti tänään puhua Brendasta, nimittäin Brenda Venuksesta (syntynyt ehkä 1947). Hän on amerikkalainen näyttelijä, malli, kirjailija, ohjaaja, missi ja vielä balettitanssijakin. Ja tänään ennen muuta kirjailija Millerin viimeinen muusa.

Miller ja rakastettu Brenda kohtasivat vuonna 1976, kun Miller oli 84 ja rakastettu Brenda ehkä 29-wee. Siitä syttyi kiivas suhde, Millerin viimeinen suuri rakkaus, jonka hedelmänä syntyi muun muassa tuhansittain kirjeitä kirjailija Milleriltä rakastetulle Brendalle. Nämä kirjeet toimitettiin kokoelmaksi Rakas, rakas Brenda. Henry Millerin rakkauskirjeitä Brenda Venukselle (suom. 1987) postuumisti vuonna 1986, kun Millerillä oli mielessäni edessä vielä monta, monta onnellista seniorivuotta tässä ihanassa ja niin autuaan syntisessä maailmassa.

Vaan rakastetulla Brendallapa oli takanaan menneisyys jo ennen tutustumista kirjailija Milleriin vuonna 1976. Hän nimittäin esitti pienehköä sivuroolia Clint Eastwoodin varhaisessa ohjaustyössä Tehtävä Alpeilla (1975). Ja mikä parasta, tämä elokuva uusitaan jälleen MTV3-kanavalla tänään.

Clint Eastwood: Tehtävä Alpeilla
(The Eiger Sanction, 1975)
MTV3 to 10.1.2013 klo 22.35

Rakastettu Brenda astuu mukaan toimintaan muistaakseni jolloinkin ennen elokuvan puoliväliä. Hänen tehtävänsä on esittää Georgea, vaiteliasta jumppavalmentajaa, joka tsemppaa muka-rapakuntoisen Eastwoodin iskukuntoon, jotta tämä on valmis kiipeämään vaarallisen Alppi-seinämän ylös osana kansainvälistä retkuetta. Isänä George-Brendalla on itse George Kennedy (s. 1925), tuttu mm. Dallasin 68 jaksosta, yksi harvoista amerikkalaisista lempinäyttelijöistäni.

Rakastettu Brenda ja Eastwood (rakastettu Brenda oik.).

Tässä neljännessä elokuvaohjauksessaan Eastwood (s. 1930) katsoo narsistisesti peiliin. Hän on oppinut intellektuelli, charmantti taiteenrakastaja, fyysinen supersankari, hyvin pukeutuva palkkamurhaaja ja tavalla tai toisella kaikkien naisten ihailun kohde. Jopa minä ihailen häntä tässä elokuvassa.

Tehtävä Alpeilla edustaa eilen määrittelemäni tyhjien tynnyrien koulukuntaa, mutta se ei ole estänyt minua katsomasta elokuvaa ensin kerran puolittaisesti ja sitten kaksi kertaa kokonaan. Puolitoista kertaa pidin elokuvasta kovasti, mutta se viimeinen kerta taisi olla jo vähän liikaa. Teos perustuu jenkkikirjailija Trevanianin (1931 - 2005) samannimiseen jännitysromaaniin vuodelta 1972 (suom. 1974).

Kyseessä on enemmän trilleri kun toimintaelokuva, päätellen siitä etten oikein siedä toimintaelokuvia. Kriitikot ovat tainneet suhtautua siihen aika nuivasti, pitäneet sitä jo syntyessään vanhentuneena. Mutta itse saatan tunnustaa käsi sydämellä, että olen pitänyt siitä sata ja tuhat kertaa enemmän kuin yhdestäkään niistä harvoista James Bond -elokuvista, jotka olen katsonut.

Tämä viestini on suunnattu erityisesti naispuolisille lukijoilleni, tilaisuus tulla kutsutuksi ihastumaan 70-lukulaisen Eastwoodin kaikkivoipaan lumoon. Nähdään klo 22.35 tänään.

Tyhjien tynnyrien seurassa

Onko suhteeni rikoskirjallisuuteen yhden blogitekstin arvoinen? Kun en ole elämäni varrella edes tutustunut genreen kuin varsin yksipuolisesti. Eivätkä kaikki genren termitkään ole hallussani.

Rikoskirjan synonyymi lienee dekkari. Kuitenkin minusta tuntuu intuitiivisesti virheelliseltä kutsua vaikkapa poliisiromaania (Harjunpää, Wallander) dekkariksi. Dekkarina intuitioni pitää lähinnä vain arvoitusdekkaria: täti-Agathaa ja hänen sielunsisariaan. Samoin en taida osaa käyttää suvereenisti termiä salapoliisi. Ennen luulin, että salapoliisi on yksinkertaisesti ei-poliisi, joka tutkii rikoksia joko virallisesti (Hercule Poirot), epävirallisesti (neiti Marple) tai muuten vain epäkonventionaalisella tavalla (Blytonin Viisikko). Viime kesänä Marko Tapion Enkeli lensi ohi (1963) antoi kuitenkin minulle käsityksen, että salapoliisi olisikin ensijaisesti poliisi, joka ei pukeudu työssään poliisiunivormuun vaan työskentelee poliisina puolisalaa, siviiliksi naamioituneena, kuten Mankellin Wallander tai Rendellin Wexford.

Puolustellen totean vielä, että onneksi termit ja tittelit saattavat olla hakusessa minua ansioituneemmillakin. Suurista suurin viihdekirjailija Mauri Sariola tunnetusti korotti Olavi Susikoskensa rikostarkastajaksi, vaikka rikostarkastajat eivät pahemmin kolua rikospaikkoja vaan istuvat lähinnä toimistossaan talousrikoksia pähkäilemässä. Samoin Sariolalla oli tapana kutsua paikallinen nimismies murhapaikalle vielä vuosia sen jälkeen, kun nimismiehet eivät alentuneet kenttätutkimuksiin enää maaseudullakaan.

***

Sidney Pagetʼn tulkinta Baker Streetin nerosta (1893).

Varhaisessa iässä tykkäsin ensin Conan Doylen sherlockholmeseista ja sitten Christien dekkareista kuin Mikkeliin matkalla ollut hullu mies Huittisista puurosta. Eikä rikoskirjallisuusskaalani ole sen jälkeenkään pahemmin laventunut. Monia kirjailijoita olen lukenut yhden ainoan kappaleen. Tämä koskee niin Simenonia, Mankellia kuin Carriakin.

Tällä vuosisadalla olen lukenut rikoskirjallisuutta äärimmäisen vähän. Viime vuoden 2012 saldo kuusi (tai seitsemän) rikosromaania oli ennätyksellinen sitten vuoden 1995. Vuosina 2000, 2003, 2005, 2007 ja 2009 en lukenut ainoatakaan genren edustajaa. Siihen on syynsä.

Jossakin vaiheessa rikoskirjallisuus alkoi kolista korvissani. Tiedättehän äänen, vastaavan kuin syntyy tyhjistä tynnyreistä, kun antaa niiden vapaasti vieriä alas kukkulalta?

Hullu puuronsyöjä, joka edelleen erikoistilastoi lukemansa rikoskirjallisuuden tilikirjaansa... Miten minusta tuli tylsä nykyminäni? Ensimmäinen merkkipaalu tässä surkeassa historiassa taitaa ajoittua syksyyn 1989, kun yksityisetsivä Hercule Poirot alkoi ratkoa rikoksia David Suchetʼn tulkitsemana TV1-kanavan novellisovituksissa. Joan Hicksonin lumoavan neiti Marplen jälkeen nuo tarinat olivat
tylsiä, 50-minuuttisina pitkitettyjä ja pikkusievän humoristisia. Kuitenkin puhtaasta velvollisuudentunnosta lusin ne läpi, ja kun ensimmäinen romaanisovitus, kaksiosainen Vaarallinen talo (1990), lopulta sai ensi-iltansa Ylellä, odotukset olivat kovat mutta saldo katsomisesta varsin vaisu.

Tuohon syksyyn 1989 mennessä olin jo ehtinyt lukea suuren osan Christien novellituotannosta, lähinnä velvollisuudesta senkin, sillä nuo parikymmensivuiset pikkukertomukset eivät pysty uskottavasti kilpailemaan murhamamman rikosromaanien kanssa edes sadan metrin juoksukilvassa. Samoin Christie oli muutenkin jäänyt suurimmaksi osaksi jo varhaishistoriaani. Onneksi pian oivalsin senkin, että voin henkilökohtaisessa kilvoittelussani jättää suurimman osan myöhemmistä Poirot-romaanitelevisioinneista katsomatta ilman syyllisyyksiä.

Toinen virstanpylväs surkeassa historiassani oli John Dickson Carrin Itsemurhien salaisuus (1941). Tuo klassinen suljetun huoneen arvoitus houkuttelevine alkuasetelmineen sai minut lopulta miltei fyysisesti pahoinvoivaksi ja herätti minussa kai jonkinlaisen syvän eksistentiaalisen puistatuksen ja heräämisen mersaultilaisesta unesta. Koin Itsemurhien salaisuuden pelkkänä tekniikkana, enkä minään muuna: teknisenä juonisuorituksena, joka haaskasi minulta muutaman tunnin elämästä mutta ei antanut vastalahjaksi yhtään mitään. Carrin teos kolisee korvissani vieläkin, jos yritän oikein muistaa. Vähän kuin olisi herännyt morsiusviitissä vierellään Pohjois-Koreasta postilähetyksenä tullut mallinukke.

Kolmas merkkipaalu oli Elizabeth George ja luultavasti hänen dekkarinsa Sovelias kosto (1991). Vain pari vuotta aiemmin olin lukenut peräjälkeen hänen esikoisromaaninsa Kunnioitetun kansalaisen kuoleman ja Veri verta vaatii ja ollut vähintään hyvin tyytyväinen puuroannokseeni. Mutta Viattomien kesken näyttäytyi viimeiselle sivulle päästyä vain joutavana ajanhukkana, ja vieläpä Carrin Itsemurhia enemmän aikaa tuhlanneena. Vähän kuin olisi saanut vierailukutsun uudelta naapurilta ja vasta kyläilemässä olisi selvinnyt, ettei naapuri edustakaan homo sapiens -lajia vaan on pelkkä nappiparistolla toimiva tamagotchi, jota on velvollisuus käydä ruokkimassa kerran kahdessa viikossa, jottei se virtuaalikuole pois.

***

En minä sentään kokonaan rikoskirjallisuutta jättänyt, kuten todistettu on. Joensuun Harjunpään ja ahdistelijan tai Tapion Enkeli lensi ohi -(anti)dekkarin kyydissä eivät tynnyrit kolise. Mutta olen minä katumusta tuntematta löytänyt vastinetta myös monista tyhjien koulukuntaa edustavista romaaneista. Esimerkiksi olen vuosien mittaan läpikäynyt Colin Dexterin koko varhaisen ja keskisen Morse-tuotannon. Mikä siinä oikein vetää puoleensa? Noin 23 prosenttia tällä vuosisadalla lukemistani rikosromaaneista on morseja.

Sen sijaan arat uudelleenkokeiluni Christien suuntaan ovat 1980-luvun jälkeen olleet järjestään pettymyksiä, isompia tai pienempiä. Ainoan poikkeuksen muodostaa varhainen Askel tyhjyyteen (1934), jonka pursuava elinvoima yllätti minut täysin runsas vuosi sitten. Ja Jo Nesbøøn tutustuin viime huhtikuussa. Hänen Harry Hole -romaaninsa Lumiukko (2007) juonellisine juoksutuksineen teki minuun suuren vaikutuksen taiturillisuudellaan. Vaikka se mahdollisesta yhteiskunnallisuudestaan huolimatta edustaa räimeän tyhjiä tynnyreitä, en epäröi suunnitella itselleni tulevaisuutta, jossa myös Nesbø on edelleen läsnä.

Ja paljastettakoon tässä myös, että kaavailen blogiini uutta kirjoitussarjaa, joka käynnistynee vielä tämän vuoden puolella, jos Villa Derrickeria vain on onnistunut välttämään konkurssihuutokaupan siihen asti. Siinä on tarkoitus hölskytellä myönteisessä hengessä myös kahta tyhjää tynnyriä, toista vuodelta 1957 ja toista vuodelta 1978.

Osattomien evankelista

Matti Yrjänä Joensuu (1948 - 2011) oli hyvin humaani kirjailija. Ja lukuisat näkemäni televisiohaastattelut 2000-luvulta tukevat käsitystä, että hän myös ihmisenä oli äärimmäisen humaani, jopa tuskaisuuteen saakka. Voi kuvitella, että hänen vuosikymmeniä kestänyt uransa Helsingin poliisissa oli raskas, häneltä kun puuttuivat monet väkivallan virkamiehen tavalliset puolustuskeinot, kuten kyynistyminen suojakilpenä. Joensuu näki aina ihmisen.

Joensuu julkaisi vuosina 1976 - 2010 kaikkiaan 11 Harjunpää-romaania ja yhden muun poliisiromaanin. Vanhempi rikoskonstaapeli Timo Harjunpää on kirjailijansa eräänlainen alter ego, inhimillisen huolensa paljaasti tunteva yksilö, vaikka hänen perspektiivinsä jääkin kauas kirjailijan omasta.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja ahdistelija. Romaani rikoksesta ja miehestä ja naisesta (1981)

(Otava 2007, 287 s)

Otavan Matti Yrjänä Joensuu -sivusto

Sarjan neljännessä romaanissa Harjunpää ja ahdistelija (1981) Harjunpää ja hänen lähin kollegansa Onerva Nykänen jahtaavat ladallaan nuorta miestä, joka ahdistelee yksinäisiä naisia Helsingin Munkkivuoren seuduilla. Nuoren miehen nimi on Jarkko Kaupinoja - kertoja viittaa häneen jo sivulla 11, ja sivulla 59 hän saa nimenkin.

Olisi liian yksioikoista nimittää 25-vuotiasta Jarkko Kaupinojaa yksinkertaisesti rikolliseksi, sillä Joensuun lainrikkojat ovat aina oikeita ihmisiä, jotka ovat vaikeissa olosuhteissa ajautuneet vääriin kuvioihin. Jarkko on tyypillinen joensuulainen yksilö: hän on jäänyt niin osattomaksi kaikesta sosiaalisesta, erityisesti naisen rakastavasta tai edes kunnioittavasta kosketuksesta. Nyt hän etsii kontaktia naiseen omalla, rajoittuneella tavallaan. Ja hän haluaa "kostaa sen mitättömyyden jota hän tunsi, ja häpeän, katkeran, nöyryytyksen tuoman häpeän" (s. 62, ks. myös s. 63).

***

Sitten hän lähti hölkyttämään autoa kohti ja ajatteli naista joka ei enää ehkä tuntenut mitään - ei ehkä tuntenut mitään pelkästään siksi että oli syntynyt naiseksi ja joku toinen sellaiseksi ihmiseksi jota sanottiin mieheksi. (S. 32.)

Ahdistelija on alaotsikkonsa mukaisesti monella tavalla romaani miehestä ja naisesta. Yliherkkä Harjunpää kokee raskaana sen painon, joka hänen sukupuolelleen kulttuurisesti lankeaa, kun on puhe ahdistelevista ja raiskaavista miehistä suhteessa ahdisteltuihin ja raiskattuihin naisiin. Vaikka kaikki poliisit tuntevat sääliä tai myötätuntoa uhria kohtaan, he eivät joudu kärsimään Harjunpään kulttuurisesta syyllisyydentunnosta.

Epätasa-arvoinen sukupuolierottelu näkyy vahvana myös 30 vuoden takaisessa poliisi-instituutiossa. Miehenä Harjunpää on täysi poliisi, kun taas työpari Onervan on vaikea saada esimerkiksi tuottoisia yövuoroja, koska on pelkkä nainen, jota osa kollegoista ei laske varsinaiseksi poliisiksi ollenkaan. Joensuu käsittelee myös Harjunpään aviollista kommunikaatiota mies Timon ja vaimo Elisan välillä sekä tuon kommunikaation rajoituksia ja väärinkäsityksiä. 

***

Erinomaisen täysipainoinen rikosromaani Ahdistelija on. Ahdistava se saattaa olla, mutta silti äärimmäisen helppolukuinen samalla, eikä sen viihdyttävä juonivetoisuus tee siitä vakavana romaanina yhtään kevytkenkäisempää. Monet odottamattomat juonenkäänteet ovat vakavakirjallisestikin motivoituja, sillä ne paljastavat jotain keskeistä päähenkilö-Jarkon psyykestä ja taustasta. Mainio esimerkki on kohtaus uhriksi valikoituvasta kuvataideopettajasta, joka poikkeavalla reagoinnillaan panee ahdistelijan pasmat sekaisin ja näyttämään hetkeksi oikeat, vilpittömät kasvonsa. Joensuun mielikuvituksen syvänäköisyys tulee parhaiten esiin juuri tällaisissa kohtauksissa.

Romaanin rakennetta pitäisin esimerkillisenä. Se ei muodosta kronikoivaa pötköä, vaan loppuratkaisun aineksia aletaan koota kasaan jo teoksen ensimmäisessä kolmanneksessa. Esimerkiksi sivulla 101 mukaan kuvioihin astuvat Hertta ja Ossi - goottilainen parivaljakko henkeen ja vereen, silti kuvattuna täysin realistisesti ja uskottavaksi. Elantonsa läheiseltä kaatopaikalta keräilevinä he tuntuvat olevan etäistä sukua Batmanin Pingviinille.

Kieli ei useinkaan ole nykyrikosromaanien vahvinta aluetta, ja siksi Joensuun proosan ajoittainen tiivis ilmaisuvoimaisuus käy mallikelpoisesta. Erityisen hyvin kirjailija pystyy analysoimaan poliisipäähenkilönsä tunnemaailmaa:

Epäonnistumisen tunne oli jo poissa. Ja hätä joka oli kestänyt vain muutaman sekunnin. Mutta häpeä, selittämätön ja voimakas, nousi vieläkin hetkittäin hänen mieleensä, ja kun se tuli, hän liikahti työlääntyneenä mutta ei saanut asentoaan yhtään paremmaksi. (S. 147.)

***

Ahdistelija on myös yhteiskunnallinen romaani. Siinä missä Joensuu monella tavalla ymmärtää vinoon kasvaneita osattomiaan, hän samaan aikaan tuomitsee ne yhteiskunnan hyvänosaiset, jotka käyttävät asemaansa epäreilusti hyväkseen tai ovat välinpitämättömiä muita kohtaan. Näihin parempiosaisiin kuuluu niin ajattelemattomia poliisipäällystön edustajia kuin turhankin puolustautumiskykyisiä markkinointipäälliköitä.

Romaanin ensipainoksen kansi.

Suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa on muuttunut paljon näinä vuosikymmeninä romaanin julkaisun jälkeen. Esimerkiksi tupakointi on Ahdistelijan maailmassa kuin sosiaalista tapettia. Se toimii sujuvine etikettisääntöineen eräänlaisena ryhmäytymisen voiteluaineena, joka auttaa kanssakäymistä kallisarvoisella tavalla. Samoin odottamassa oleva kahden kerroksen Suomi ei vielä edes siinnä tulevaisuuden taivaanrannassa. Joensuulaisessa todellisuudessa on vähäosaisia ja osattomia, mutta ei tuolloin vielä ollut syytä puhua "syrjäytyneistä" tai "luusereista". Jarkollakin on jatkuvasti mielessä oljenkortena paluu johonkin sairaalaan lääkintävahtimestariksi vainajia kärräämään.

Kun Joensuu kirjoittaa, suomalainen poliisi kirjoittaa, ja kauas taakse autenttisuudessa jäävät monet pohjoismaiset, yhteiskunnallisiksi nimitetyt rikoskirjailijat, mankellit ja guillout. Kirjailijana Joensuu peittoaa heidät kirkkaasti, mutta kansainvälinen menestys ei hänelle kuulunut. Liian vähän keveyttä, liian paljon semi-dostojevskia - Ahdistelijassa erityisesti luvussa "Maanantai-ilta" melkein suoranaista rikosta&rangaistusta - , liian välitöntä katsomista ihmissielun syvyyksiin. 

***

Ahdistelijan lisäksi olen lukenut vuosien 1985 - 2003 neljä harjunpäätä, Ahdistelijan ainoana kahdesti. Tietyt piirteet toistuvat niissä jatkuvasti; Harjunpään heideggerilainen huoli on aina sama. Siksi joistain piirteistä tulee sarjan mittaan kliseitä, melkein kuin kirjailija Joensuu parodioisi itse itseään. Kun Harjunpää kokee äärisentimentaalisesti, "että nainen jolla oli tummanpunaiset varpaankynnet ja jonka hiukset olivat tutkimushuoneen lattialla, eläisi siitä eteenpäin liikkumatta ja puhumatta, näkemättä ja kuulematta, ja ilmeisesti vain niin kauan kuin koneissa olisi virtaa", näemme samalla nunnan laulavan ja soittavan kitaraa sairaalle lapsukaiselle Hei, me lennetään! -katastrofielokuvaparodiassa. Tämä on ehkä Joensuun romaanisarjan suurin ongelma.

Joensuu nousi Finlandia-ehdokkaaksi kahdesti: ensimmäisen kerran kisan ensikoitoksessa 1984 Heimolaisillaan ja 1993 Rakkauden nälällään. Harjunpää ja rakkauden nälkä, sarjan kolmanneksi viimeinen romaani, lasketaan melko yleisesti Joensuun kaunokirjalliseksi huipuksi, vaikka itse en tainnut osata lukea sitä parhaalla mahdollisella tavalla. Jo ahdistelija-Jarkossa on jotain samaa kuin tuon romaanin poikkeavassa päähenkilössä, alkaen lintumaisista piirteistä (s. 12). Rakkauden nälän jälkeen saatiin odottaa vuosikymmen uutta harjunpäätä, ja kun se viimein 2003 ilmestyi, rumpujen pärinä julkisuudessa oli suuri mutta romaani itse pettymys. Tuota Pahan pappia lukiessani mieleeni nousi, että merkityksellisyyttä kirjoittamiselleen etsiessään Joensuu saattoi sortua tekotaiteellisuuteenkin, ja olla pahimmillaan amatöörimäisen harrastelijamainen.

***

Åke Lindman ohjasi Ylen ruotsinkieliselle osastolle romaanin pohjalta neliosaisen sarjan Harjunpää ja ahdistelija (Harjunpää och antastaren) vuonna 1985. Tuo sarja on näytetty televisiossa tietääkseni kahdesti, molemmat kerrat ennen vuotta 1990, ja jotkin yksittäiset muistikuvani siitä ovat vahvat. Siksi näen luonnolliseksi liittää tämän tekstin Uusintatoiveet-sarjaani. Pahimpaan nostalgiapuuskaan auttaa ehkä sarjaa käsittelevä Ylen esittelysivu, johon on liitetty myös vajaat kymmenen katkelmaa tuotannosta.

Ulf Törnroth (Ossi) ja May Pihlgren (Hertta).

Harjunpäätä sarjassa näytteli Johan Simberg, kuten jo Lindmanin ensimmäisessä Harjunpää-televisioinnissa Harjunpää ja kylmä kuolema (Harjunpää och kalla döden, romaanin Harjunpää ja kapteeni Karhu pohjalta) kahta vuotta aiemmin. Toteutuksessa esiintyy useita suomenruotsalaisia näyttelijöitä, jotka ovat jääneet vieraiksi suomenkieliselle yleisölle. Esimerkiksi viinansa pieninä pisaroina maailmalta keräävää Herttaa esittää viimeisessä filmiroolissaan May Pihlgren (1904 - 1986), joka ehti jo vuonna 1924 esittää jumalatar Artemista mykkäelokuvassa Polyteekkarifilmi.

8 + 8

Sain viisi päivää sitten Kyösti Salovaaralta (Deadline Torstaina) tunnustuksen, ensimmäiseni kivikkoisella urallani blogistina. Kiitän siitä vielä uudelleen tänään, tässä ja nyt.

Tunnustus on jälleen meemi, kuten eräs... Kopion sen säännöt tähän:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita näille kahdeksalle bloggaajalle tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Kaikkien tunnustajien (kirkko)isä.

Blogistina olen ammentanut elämänoppini James Dickeyn romaanin Syvä joki (1970, elokuvaversio 1972) syrjäseutulaisilta, ja siksi yhteyteni muihin blogihaltioihin ovat väistämättä jääneet niukoiksi. Niinpä minulle tuottaisi suurta tuskaa keksiä kahdeksan bloggaajaa, joille voisin luontevasti lykätä tunnustuksen kouraan, varsinkin kun he mahdollisesti jo ovat tämän saman meemin tunnustamia ennestään. Mieleeni nousi ajatella asiaa myös herra Meemin itsensä näkökulmasta: sille saattaisi muodostua joltiseksikin kärsimykseksi joutua jonkin onnettoman lentävän hollantilaisen lailla vaeltelemaan tässä todellisuudessa hamaan maailmanloppuun asti, tunnustajalta tunnustajalle, vailla toivoakaan armahduksesta, pahimmassa tapauksessa.

Kun tunnustin nämä pelkoni, Salovaara jakoi huoleni. Siksipä sain luvan hiukan muokata eli evolutisoida meemiä, vaikka revolutisoinniksi se taisi mennä. Muutokseni koskee kohtia 2 ja 3, jotka korvaan yhdellä seisovalla pöydällä. Siitä kukin saa ottaa tai jättää mitä haluaa, eikä kenenkään ole pakko ottaa tai jättää mitään, ellei halua, mikä on mielestäni varsin reilua. Realistisesti ajatellen uskon, että pöydästä tulee noukituksi korkeintaan pari lautasta, mutta lupaan vaatimattomasti olla tyytyväinen, vaikka se jäisi kokonaan koskemattomaksikin. Aikarajoja ei kuitenkaan tunneta. Ja jos tartut lautaseen, on suorituksesi lopputulos aina tunnustuksen arvoinen.

Seisovassa pöydässäni on kahdeksan tehtävää tai haastetta. Ne kuuluvat näin:

1.

Viime vuoden parhaaksi lukemistani täysin kaunokirjallisista teoksista valikoitui yllättäin Marko Tapion (anti-)dekkari Enkeli lensi ohi (1963), josta sattumoisin kirjoitin jopa blogitekstin. Omassa, joskin rajallisessa genressään se on valioyksilö, jota olen valmis suitsuttamaan vastakin. Ja tehtävä: Kirjoita oma blogitekstisi Tapion Enkelistä (tai vaihtoehtoisesti hänen kahdesta muusta 60-luvun dekkaristaan Kolmetoista mehiläistä tai Mummokulta).

2.

Kirjallisuuden Finlandia-palkinnon alkutaipaleella, vuosina 1984 - 92, kilpailu käytiin kaunokirjallisuuden kaikkien lajityyppien välillä, ei pelkästään romaanien, kuten sen jälkeen. Valitse yksi noista yhdeksästä ensimmäisestä vuodesta, lue kaikki tuon vuoden ehdokkaat ja laadi blogiteksti, jossa vertaat teoksia keskenään.

3.

Omat sokeat pisteet jäävät itseltä huomaamatta. Joskus blogistille saattaisi olla suureksi hyödyksi avoin vertaispalaute toiselta: miten voisin parantaa kirjallista ilmaisuani? Tämän ei kuitenkaan pidä tapahtua kaikkien katseiden alla. Sen sijaan raportoi julkisuuteen, mikä oli tällaisen kahdenkeskisen vertaispalautteen lopputulos.

4.

Marcel Proustin romaanisarja Kadonnutta aikaa etsimässä on koonnut maailmalla sankan joukon hartaita omistautuneita, jotka saattavat käyttää vuosikymmenien vapaa-aikansa yksistään tuohon sarjaan. Suomessa tällaisia taitaa olla aika harvassa. Tunnustan, että kun sarjan viimeinenkin osa saatiin suomeksi muutama vuosi sitten, harkitsin koko sarjan hankkimista omaan omistukseen (Suuren Suomalaisen Kirjakerhon tarjous) parin taustakirjan ryydittämänä, mutta luovuin sentään ajatuksesta. Tehtävä: Perusta yksistään Kadonneen ajan ympärille keskittyvä blogi.

5.

Kirjoita soveltuvasta romaanista (tai muusta kaunokirjallisesta teoksesta) esittely, joka on tarkoitettu sellaiselle 30-vuotiaalle, joka ei ole eläissään vapaaehtoisesti lukenut kaunokirjallista teosta. Pyri motivoimaan konkreettisesti, miksi hänen kannattaisi lukea juuri valitsemasi teos ja miten hän siitä hyötyisi.

6.

Olen aina ihaillut vakoilukirjallisuuden grand old mania John le Carréa, vaikken olekaan vielä lukenut ainoatakaan hänen romaaneistaan. Tehtävä: Kirjoita oma blogitekstisi parhaana pitämästäsi le Carrén romaanista.

7.

Kirjallisuuden Nobel-palkinto myönnettiin vuonna 1953 Sir Winston Churchillille. Perehdy hänen kirjalliseen tuotantoonsa riittävän hyvin ja perustele blogitekstissäsi, miksi hän oli nobelinsa veroinen.

8.

Valitse teos (kirja, elokuva tmv.), josta olet kirjoittanut blogitekstin vähintään kaksi vuotta sitten ja jota et muista enää kovin hyvin. Tutustu teokseen uudelleen ja kirjoita siitä kokonaan uusi teksti aiempaa tekstiäsi kertaamatta. Lopuksi voi olla silmiä avaavaa verrata kahta lopputulosta keskenään.

(Mahdollisesti täydennän tehtävälistaa vastaisuudessa, jos sopivia ideoita astuu esiin. Ainakin Churchill-tehtävään (# 7) olen varsin tyytymätön, mutta deadline ei ehtinyt odottaa.)

***

Sitten kahdeksan enemmän tai vähemmän satunnaista asiaa itsestäni:

1. Hankin päättyneenä vuonna poikkeuksellisen paljon kirjoja pieneen kirjahyllyyni. Loppuvuodesta päädyin lupaukseen, että ostan niitä vastaisuudessa vain todelliseen tarpeeseen, tarkan harkinnan jälkeen. Olen kuitenkin jonkinlainen sukulaissielu kirkkoisä Augustinukselle, joka tunnustaa Tunnustuksissaan, miten päätyi syntisessä nuoruudessaan toiveeseen tehdä parannus, kunhan ei ihan vielä. Itse päätin Augistunus-kaavan mukaisesti, että parannus astuu voimaan vasta Akateemisen kirjakaupan talvialennusmyynnin jälkeen. Onnellisen sattuman vuoksi tuore alekatalogi oli kuitenkin menneitä vuosia huomattavasti suppeampi, eikä minun tarvinnut varata siitä ainoatakaan kirjaa!
2. Pidän otsikoinnista. Aivan keskeisiä syitä Villa Derrickerian perustamiselle oli se, että halusin kokeilla blogiotsikointia, joka ei ollut mahdollista nuoruudenblogini Derrickeria puitteissa. Jatkan otsikointilinjallani, vaikka tiedän hyvin, että herra Google siksi syrjii minua.
3. Pidän voileipäkekseistä ja mikrokuituliinoista. Tosin vain toista niistä olen tähän mennessä maistanut.
4. Elämä on rajallinen. Siksi olen päättänyt, etten koskaan ole lukeva esimerkiksi Tolstoin Sotaa ja rauhaa enkä Joycen Odysseusta/Ulyssestä, vaikka esimerkiksi Derrida väittääkin jälkimmäisen kattavan koko kaikkinaisuuden. Sen sijaan Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa pohdin vakavasti.
5. Facebook-läsnäolemiseni on äärimmäisen suppea. Kirjauduin siihen vuonna 2010 nimellä Peter Derrickus ja haalin ystäväjoukoksi muutaman tuntemattoman, joiden etu- tai sukunimi sattui olemaan Derrick. Ihmeekseni muutama itselleni tuntematon on sittemmin pyytänyt minut omaksi ystäväkseen.
6. Luin Kyösti Salovaaran omat kahdeksan tunnustusta keskiviikkona. Erityisen vaikutuksen minuun teki tunnustus # 3, joka koskee matkasuunnitelmia. Tunnustan, että ajatus elähdytti minua suuresti ja että tuon illan aikeeni muuttuivat radikaalisti, kun vietin loppuillan miltei yöhön asti kalenteri kädessä verkossa vertaillen eri lento- ja hotellivaihtoehtoja.
7. Raivostuin viimeksi eilen lauantaina. Nimittäin yritin varata eBookersista erään matkan, mutta yhteysongelma katkaisi istunnon juuri ratkaisevalla hetkellä, joten en voinut tietää, oliko matka ehtinyt tulla varatuksi ja maksu luottotililtäni veloitetuksi. Raivoni erityislaatuisuutta kuvaa, ettei se näkynyt lainkaan ulospäin, kuten tuli todistetuksi. (Monien turhien yrityksien jälkeen varaus onnistui lopulta tänään.)
8. Tässä vaiheessa, loppusuoralla, mieleeni juolahti Martti Anhavan esseekokoelma Totta puhuen (2004), jonka nostin kirjahyllystäni tähän esille ja joka käsittelee erityisesti tunnustuskirjallisuutta. Aion lukea kokoelman yhtenä päivänä. Ja tunnustan, ettei Tuulaliina Variksen Kirja A & Ö:n jälkeen ole tullut vastaavan tasoista television kirjallisuusohjelmaa. Anhavakin oli ohjelmassa aikoinaan haastateltavana esseekokoelmansa merkeissä.