Yksinkertaisesti ihana

Tänään tiskille nostettava elokuva on yksinkertaisesti ihana. Yle Teema esittää sen tulevana perjantaina, ja tekstini täyttää tehtävänsä, jos edes yksi uusi katsoja löytää elokuvan kirjoittamani perusteella.

Edustaako elokuva romanttista komediaa? Vaikea sanoa, sillä käsitykseni romanttisesta komediasta on, että se ainakaan standardimuodossaan ei voi olla niin syvää ja kypsää kuin tämä elokuva. Toisaalta sukelsihan vuoden 1994 hitti Neljät häät ja yhdet hautajaisetkin pinnan alle puhuttelevine W. H. Auden -sitaatteineen ja muine tilpehööreineen, ja kuuluneehan se romanttisen komedian lajityyppiin sekin.

Ei minua kukaan rakasta on elokuvan nimi, ja kaiken lisäksi se on silattu argentiinalaisella tangolla, ihka oikealla.

Ei minua kukaan rakasta
(Stéphane Prizé: Je ne suis pas là pour être aimé, Ranska 2005)
Yle Teema pe 5.10.2012 klo 22.30 (Ed. esitys Yle Teema 24.8.2012)
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivuilla
Elämänmakuinen komedia yksinäisestä ulosottomiehestä, joka menee lääkärin määräyksestä tangotunnille ja kohtaa viehättävän nuoren naisen. (Yle.fi.)

Jean-Claude (Patrick Chesnais, s. 1947) on yksinäinen ulosottomies, joka hakeutuu vastahakoisesti tangokurssille kohentaakseen terveyttään. Oppilaiden joukossa hän kohtaa nelikymppisen, viehkon Françoisen, jota näyttelevä Anne Consigny ei taatusti näytä päivääkään yli 30-vuotiaalta, mutta karu totuus IMDb:n paljastamana kertoo, että hän oli kuvausten aikaan jo 40-vuotias, tai 41-vuotias, totisesti, syntynyt 1963.

Jörö Jean-Claude vieroksuu aluksi välittömän herttaista Françoisea, mutta kurssin argentiinalainen tango on erinomaisen hyvää voiteluainetta saada tunnerattaat pyörimään. Eipä aikaakaan kun kyynistynyt ulosottomies joutuu toteamaan, että on vähintäänkin ihastunut sorjaan tanssipartneriinsa. Eikä tangomusiikki pääty vaan jatkuu ja jatkuu ja luo kattavan audiotunnemaailman rakkaustarinalle, joka ei ole lähelläkään sortua imelyyteen tai tyhjään paisutteluun vaan pysyttäytyy viisaasti arkisessa pakahduttavuudessaan.

Lisää arkista syvyyttä ja koskettavuutta elokuvaan tuovat Jean-Clauden vierailut vanhainkotiin hylätyn isänsä (Georges Wilson, 1921 - 2010) luo viikonloppuisin. Monopolia pelataan tulehtuneissa tunnelmissa, kunnes kaikelle sitten tulee loppu. "Punctum!" Roland Barthes -vainaja huudahtaisi, jos näkisi koruttoman kuvarajauksen hylätystä Monopoli-laudasta, niin nukkavierusta ja kuluneesta.

Romanttisen komedian lait vaativat, että juonessa piilee salaisuus, joka räjähtää Jean-Clauden silmille vasta loppusuoralla. Salaisuus on se, että Françoise on kihloissa ja ramppaa tanssiharjoittelusalissa virittääkseen itsensä häätangoiskuun edessä olevia häitään varteen, vaikka penseä sulhanen ei haluakaan harkkoihin mukaan. Tämän Jean-Claudelle odottamattoman vastoinkäymisen tähden ei kuitenkaan kannata jättää filmiä väliin. Loppu nimittäin on onnellinen.

Luultavimmin vain huolettomasti rakastaisin tätä elokuvaa, ellei moinen olisi niin tyttömäisen lällyä. Ei minua kukaan rakasta saa minulta luonnollisesti täydet viisi ihqutustähteä.

Easy listening, easy reading

Andy Williams (1927 - 2012).

Suuri amerikkalainen viihdelaulaja Andy Williams kuoli viime tiistaina 84-vuotiaana. Hän teki vuosikymmenten mittaisen uran ja esiintyi vielä viime aikoinakin suurilla estradeilla. Hänen alaansa olivat suureelliset balladit, sellaiset, joita tekee mieli kuunnelleskella erityisesti samettisessa luxus-yökerhossa smokkiin/iltapukuun pukeutuneena illan ensimmäisiä piimälasillisia hörppiessä. Helppoa musiikkia, helposti tunnekeskuksiin virtailevaa - Williams muistetaan easy listeningin ruhtinas-virkamiehenä, eräänlaisena populaarimusiikin tšaikovskina. Hänen tunnetuin tulkintansa lienee pakahduttava "Love Story", jonka YouTube haluaa meidän muistavan tällaisena.

Eilen kirjoitin laajasti kirjailija Ian McEwanista, häntä laajasti ylistellen (ja tarkoittamatta mahdollisesti myös vähäsen alistellen). Hän on laatukirjailija, Britannian nykykirjallisuuden eturiviä, aivan varmasti ja taatusti paikkansa Otavan kirjaston prestiisisarjassa ansainneena.

McEwanista puhutaan usein mielellään samassa lauseessa amerikkalaiskirjailija Paul Austerin kanssa, joka puolestaan on vakiinnuttanut asemansa Tammen Keltaisessa kirjastossa. Päättyneen kesän aikana satuin lukemaan pari lausuntoa, joissa ennusteltiin Nobelin kirjallisuuspalkintoa kummallekin heistä, toisessa lausunnossa herra McEwanille ja toisessa herra Austerille.

Mutta eiväthän he kumpikaan nobelia ansaitse.

Vaikka sekä McEwan että Auster ovat vakiinnuttaneet asemansa kirjahyllyn arvokkaimmilla orsilla, heidän panoksensa kirjallisuuden historiaan on kuitenkin melkoisen vähäinen. Mitä uutta ja omaa he ovat todellisesti tuoneet maailmankirjallisuuteen? He kumpikin ovat nykyään melkoisen laajasti suosittuja, ja väittäisin syyn piilevän siinä, että heitä on niin tavattoman helppo lukea. En yhtään ihmettelisi, vaikka kirjallisuushistoriat vuonna 2100 lokeroisivat heidät kummankin karsinaan nimeltä easy reading. Itsellänikin on nimittäin ollut tapana, silloin kun kaunokirjallisuuden lukemiseeni on sattunut pitempi, jopa monien kuukausien mittainen tauko, aloittaa romaanien uudelleenlukeminen esimerkiksi juuri näistä kahdesta kirjailijasta, koska heidän romaaninsa ovat niin hirveän vaivattomia, eivätkä ne silti jätä viihdekirjamaisen onttoa oloa (paitsi Auster, joskus, varsinkin siinä vaiheessa kun on tutustunut häneen laajemmin).

Myöntäisitkö sinä nobelin näin kärtsylle kaverille?

Maineikas englantilainen näytelmäkirjailija ja nykyklassikko Harold Pinter (1930 - 2008) sai oman nobelinsa vuonna 2005. Jopa hänenkin palkintonsa asetettiin joissain kommentaareissa kyseenalaiseksi, vedoten siihen, että hänen tärkein antinsa kirjallisuuden alttarille edustaa lähinnä jälkibeckettiläistä absurdismia, siis oppipoikapanostusta.

Vuotta ennen Pinteriä kirjallisuuden Nobel-palkinto meni Itävaltaan ja Elfriede Jelinekille (s. 1946). Tämä Ruotsin akatemian valinta herätti ehkä ihmetystä, sillä lieneehän Jelinek niin suunnattoman kapea-alainen kirjailija, lähinnä kai patologisen naispoikkeusyksilön kuvaaja, mutta omalla, pienellä reviirillään hän porautuu johonkin niin syvälle, että vastaavaan eivät McEwan ja Auster liene milloinkaan yltäneet.

Toki akatemiakin palkittavaa seuloessaan aina joskus hatkahtelee. Moni nobeliadiin kohotettu on ajan kuluessa pudonnut kirjallisuushistorian vankkureista, kun taas esimerkiksi Joyce jäi kokonaan ilman palkintoaan. Melkoisen uskomattomalta kuulostaa eräs tarina, jonka olen joskus antanut itselleni kertoa:

Margaret Mitchell (1900 - 49) julkaisi vuonna 1936 laajan romaaninsa Tuulen viemää, joka jäi ainoaksi hänen elämänsä aikana julkaistuksi kirjamuotoiseksi teokseksi. Se nousi nopeasti suureen suosioon ja voitti Pulitzerin palkinnonkin seuraavana vuonna. Myös Ruotsin akatemia kuulemma tykästyi kirjaan heti ihan simona. Väitetään, että akateemikot olisivat olleet jo aivan lähellä laakeroida Mitchellin nobelilla.

Varmasti Tuulen viemää on ihan kiva kirja, ja pari vuotta myöhemmin tuotetussa elokuvaversiossa on lisäksi vaikuttava tunnusmusiikkikin, mutta selvää lienee, että tulevaisuus olisi langettanut Mitchellin kruunaamiselle melko ankaran tuomion. Käsittääkseni tämä akatemian hetkellinen järjiltäänsuistuminen sai sen muuntamaan toimintansa sääntöjä vastaisten uhkatilanteiden eliminoimiseksi. Päätettiin, että jos kirjallisuuden taivaalle ilmestyy äkkinäinen komeetta, akatemia jättää sen suosista jäähtymään ainakin vuodeksi Tukholman pörssitalon porstuaan, ennen kuin veljeskunta edes suostuu pohtimaan sen mahdollista palkitsemista.

Sipulinkuorija Ian McEwan

George Blake.

George Blake (s. 1922) on yksi monista kylmän sodan ajan brittivakoojista, jotka aika paljasti kaksoisagenteiksi. 1950-luvun puolivälissä hänen asemapaikkansa oli Berliini, mistä käsin hän vuosi lukuisia tiedustelusalaisuuksia neuvostoliittolaisten KGB:lle. Hyväksi esimerkiksi käy Operaatio Kulta (Operation Gold), joka oli brittiläisten ja amerikkalaisten yhteishanke rakentaa tiedustelutunneli venäläisten Berliinin-miehitysvyöhykkeelle. Hanke osoittautui lopulta täysin turhaksi, sillä Blake oli paljastanut sen jo aivan alkuvaiheessa vastapuolelle.

Operaatio Kulta on keskiössä myös päivän romaanissa. Romaanin päähenkilö, nuori Britannian postilaitoksen tekninen virkamies Leonard Marnham, saa siirron kotimaastaan salaiseen tehtävään Berliinissä. Kuinka ollakaan, hänelle luovutetaan asunto osoitteessa Platanenallee 26 sijaitsevasta kerrostalosta, jossa hänen alapuolellaan olevaa lukaalia asuttaa vaimoineen eräs George Blake -niminen sivuhenkilö.

Ian McEwan: Viaton

(The Innocent, 1989; suom. Leevi Lehto, Otava 1990, 249 s)

Ian McEwanin (s. 1948) Viaton on loistava mikrorihistoriallinen johdanto kylmän sodan alkuvaiheisiin ja jaetun Berliinin arkeen muutamaa vuotta ennen muurin pystyttämistä vuonna 1961. Se tarjoaa viiltäviä välähdyksiä niin molemminpuolisen epäluulon syntyyn amerikkalaisten ja venäläisten liittolaisten välillä natsi-Saksan kukistamisen jälkeen kuin brittien ja jenkkien kipeisiin keskinäisiin suhteisiin uudessa Euroopassa.

Amerikkalaisethan ne maailmansodassa loppujen lopuksi ratkaisivat jutun liittoutuneiden hyväksi, ja Berliiniin rekrytoidut amerikkalaiset tiedusteluvirkailijat eivät suotta peittele tästä kumpuavaa ylemmyyttään suhteessa brittiläisiin kollegoihinsa. Lisäksi jenkit ovat vanhakantaisia brittejä ylivoimaisesti edellä sekä teknisesti että asennoitumiseltaan. Kylmä totuus kahden kansan välisestä vakoiluyhteistyöstä paljastuu päähenkilö Leonardille amerikkalaisyhdysmies Grassin repliikin myötä:

Se on politiikkaa kaikki. Luuletko sinä että me emme voisi tehdä niitä kytkentöjä itsekin? Luuletko sinä että meillä ei ole omia vahvistimiamme? Poliittisista syistä me teidät tähän mukaan päästämme. Meillähän kuuluu olla ikäänkuin erityissuhde teikäläisiin. (S. 31 - 32.)

Myös kansojen välinen mentaliteettiero käy McEwanin kerronnassa kirkkaasti esiin. Leonardille tuottaa vaikeutta päättää, miten suhtautua amerikkalaisten välittömyyteen, rentouteen, innoittuneisuuteen - suoranaiseen naiiviuteen, jopa viattomuuteen. (Päähenkilön ambivalentti suhde uuteen, energiseen jenkkimusaan on aivan oma lukunsa. Lopulta hän sentään uskaltaa päättää, että esimerkiksi "Rock Around the Clock" ja "Heartbreak Hotel" ovat sentään hirveän ihquja kipaleita.) Yhdysmies Grass vie jo ensimmäisenä iltana Leonardin tutustumaan vertailun vuoksi myös kolmannen kansallisryhmän venäläisten hallinnoimaan Berliiniin. Siellä vallitsee iloton ankeus.

Romaanin kahdesta alkusitaatista toinen on Kafkaa, eikä suotta. 25-vuotias Leonard nimittäin on persoonallisuudeltaan äärimmäisen kafkalainen hahmo. Hän toimii ja reagoi suunnilleen samoin kuin Oikeusjutun täysin itsetunnoton päähenkilö Josef K toimisi, jos tämän sijoittaisi kafkalandian sijaan suht normaaliin todellisuuteen.

Samalla kun McEwan kuorii yhä uusia peitetarinoita vakoilumanööverien yltä, hän kuorii kompleksista ihmissipuliaan Leonardia. Nuorukainen on brittiläisen estyneisyyden ruumiillistuma. Hän on täysin vieras itselleen; hänellä ei ole minkäänlaista kosketusta omaan tunnemaailmaansa. Sivulla 47 hän törmää elämänsä ensimmäiseen naissuhteeseen, saksalaiseen Mariaan, josta tulee hänen suuri ensirakkautensa. Romanssi lähtee arveluttaville poluille, kun itseään tuntematon, elämää kokematon nörtti-Leonard ei osaa yhdistää esiin putkahtavia impulssejaan siihen tiiviiseen ihmissuhteeseen, joka hänellä on Mariaan. Näennäisesti tyhjyydestä kumpuavat oudot, vieraat mielihalut ovat siksi vähällä tuhota rakkaustarinan, kun taivainen paratiisi on vasta ihan nuori (ja viaton...).

Romaanin ensimmäinen kolmannes keskittyy 1950-luvun Berliinin ja nuoren postivirkamiehen psyyken syvään kuvaukseen. Sen jälkeen kerronta käy juonivetoiseksi ja menettää mielestäni jotain tiheydestään, vaikka romaanin jännite vain kasvaa. Lopulta sivulla 150 sukelletaan narnialaisittain vaatekaappiin ja joudutaan jonkin peruuttamattoman ääreen. Ei siinä auta kuin tarttua puhtaaseen makaaberiin; tuota kohtausta varten McEwan luultavasti on saanut konsultaatioapua Merton Collegen patologian dosentilta M. Dunnillilta, jota hän muistaa kiittää jälkisanoissaan.

Viattomuuden probleema - kysymys vastuusta ja syyllisyydestä - on romaanin keskeinen teema, kuten jo teoksen nimi paljastaa. Millä tavalla Leonard on viaton, ja millä tavalla hän on vastuussa tästä "viattomuudestaan" (lainausmerkeissä tai ilman)?

Viaton lie McEwanin trillerimäisin romaani. Tästä populaarista vetovoimatekijästään huolimatta se on täysipainoisen vakavaa kaunokirjallisuutta. Pidättyväistä Leonardia kuvatessaan kirjailija on oikeastaan aika lähellä toista brittiläisyyden kuvaustaan, 18 vuotta myöhempää Rannalla-romaania. Teosten melankolisessa loppuratkaisussakin on paljon samaa.

Kaunokirjallisesti vahvinta romaanissa mielestäni on alusta loppuun miltei tyylipuhtaasti uomansa hakeva psykologia, jota etevä trilleri ja historiankuvaus monine yllätyskäänteineen ajavat kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin. Tätä kirjaa en harvinaisesti halunnut laskea käsistäni ennen viimeistä sivua. Silti kysessä ei suinkaan ole McEwanin vahvin romaani - jokin alkuvoima tai persoonallinen eetos, vahva sormenjälki, puuttuu.

Kaksoisagenttimme George Blake muuten näyttää kaikissa valokuvissa täsmälleen samalta kuin McEwan kuvaa hänet romaanissaan. Kun Viaton julkaistiin 1989, suurin osa aikalaislukijoista tunsi petollisen vakooja Blaken ja hänen tarinansa. Hän  jäi kiinni ja sai linnatuomion kohta romaanin kuvaaman periodin jälkeen. Blake kuitenkin pakeni vuonna 1966 englantilaisvankilasta, johon hänet oli sullottu. Nykyään hän asunee Moskovassa, ja marraskuussa on aika tanssia hänen 90-vuotispäiviään. Viisi vuotta sitten Vladimir Putin ojensi hänelle 85-vuotissynttärilahjaksi arvokkaan tunnustuspalkinnon.

***

Menestyksekäs brittiohjaaja John Schlesinger (1926 - 2003) ohjasi nelisen vuotta romaanin ilmestymisen jälkeen siitä englantilais-saksalaisena yhteistyönä elokuvan Muurin takana (The Innocent, 1993). Anthony Hopkins oli tuoreen Uhrilampaat-menestyksen myötä tuohon aikaan kuumaa kamaa, ja kai siksi hänet nostettiin mainoksissa ihan etualalle, vaikka hän esittää filmatisoinnissa ainoastaan yhdysmies Grassia, kolmesta pääroolista vähäisintä. Estyneen ja itsetiedottoman Leonardin roolin näyttelee Campbell Scott (s. 1961), ja hänen rakastettuaan Mariaa esittää Isabella Rossellini (s. 1952). Elokuva on nähty Yle TV1:llä marraskuussa 1999, mutta en ollut tuolloin paikalla.

***

Viattoman myötä saatan nyt mitä juhlavimmin ilmoittaa, että olen täten lukenut kaikki 11 McEwanin ensimmäistä romaania. Tutustumatta on siis ainoastaan uusin, elokuussa brittijulkisuuteen päässyt Makeannälkä. Muistini ei liene niin hatara, ettei minulla olisi varaa lausua kustakin teoksesta edes paria kaunista sanaa. Lisäksi annan kullekin teokselle poikkeuksellisesti tähtiä tätä tarkoitusta varten juuri kehittämälläni McEwan-asteikolla:

    1. Sementtipuutarha (The Cement Garden, 1978/1981)

Arvosteluni tästä jalopuristetusta esikoisromaanista löytyy täältä. ****

    2. Vieraan turva (The Comfort of Strangers, 1981/1983)

Minulla on melko tarkat muistikuvat teoksen tapahtumista muttei enää kokonaisnäkemystä, joten jätän McEwan-tähdet langettamatta. Seksuaalisuuteen liittyvä vallankäyttö kuuluu keskeiseen tematiikkaan, kuten monissa McEwanin 1970-luvun novelleissakin.

    3. Ajan lapsi (The Child in Time, 1987/1989)

Kirjailija lähestyy lapsuuden käsitettä romaanissa monesta kulmasta. Ajan lapsi on myös aikalaissatiiri Thatcherin Britanniasta, mutta ei onneksi yritä pakottaa lukijaansa nauramaan. ***½

    4. Viaton (The Innocent, 1989/1990) ****

    5. Mustat koirat (Black Dogs, 1992/1994)

Tässäkin lyhyessä romaanissa piipahdetaan Berliinissä, siinä vaiheessa kun muuri murtui. Mustat koirat käy dialogia rationalistisen ja hengellistyneen maailmanselityksen välillä. Toinen suurimmista suosikeistani McEwanin tuotannossa. *****

    6. Ikuinen rakkaus (Enduring Love, 1997/1998)

Kaipa McEwan häsläsi tässä taas kokoon yhden laadukkaan nykyromaanin, mutta minun oli vaikea sulattaa tätä pakettiautokyytiä kuoppaisella tiellä. Menevä pohjustus juonirakenteelle löytyy kiusallisesta tunne-elämän pinttymästä nimeltä de Clérambaultin syndrooma. **

    7. Amsterdam (1998/2000)

Minun pitäisi kenties lukea Booker-palkittu Amsterdam uudelleen tarkistaakseni, voiko romaani todella olla niin surkea. Tämän lukukokemuksen myötä panin McEwanin paitsiokoppiin häpeämään moneksi vuodeksi. *

    8. Sovitus (Atonement, 2001/2002)

Tässä laajassa lukuromaanissa päähenkilö Briony vapauttaa itsensä syyllisyydestään jokseenkin häpeämättömän luihulla manööverillä. ***

    9. Lauantai (Saturday, 2005/2005)

Tämä yhdenpäivänromaani on toinen suurista McEwan-suosikeistani. Heti ensisivujen jälkeen Lauantai veti mukaansa kuin tsunami. *****

  10. Rannalla (On Chesil Beach, 2007/2007)

Kahden laajan romaanin jälkeen paluu keskitetympään ilmaisuun. Teoksessa on mainitusti selvää sukulaisuutta Viattomaan. ****

  11. Polte (Solar, 2010/2010)

Aikalaissatiiri, joka valitettavasti yrittää pakottaa lukijaansa nauramaan. Siksikin kuuluu mcewanieni kakkosketjuun (muttei sentään onneksi pahamaineiseen kolmosketjuun). **

  12. Makeannälkä (Sweet Tooth, 2012/2013)

Kokosin romaanista lyhyen ennakkoluonnehdinnan tämän tekstini yhteyteen. Sittemmin ilmestyneitä arvosteluita en ole vielä lukenut.

Naisten päiväunelmia?

Kun puhutaan seksiä käsittelevistä elokuvista, nykyisessä yleiskeskustelussa on kovin luontevaa määrittää elokuva sitä "edistyksellisemmäksi" ja "paremmaksi", mitä enemmän se sisältää alastomuutta ja aiheeseen liittyvällä shokeeraavalla kuvastolla kohkaamista.

Menneisyyden kultamaassa, kuten vielä vuonna 1967, seksiä analysoiva elokuva saattoi kuitenkin saada huomiota, vaikka se olisi ottanut aiheen pintatason sijaan puhtaasti käsitteellisen analyysin kohteeksi, kuten illan elokuva. Vaikka muuta halutaan väittää, Luis Buñuelin (1900 - 83) Päiväperho on ensisijaisesti psykologinen elokuva - tai mieluummin tyylitellyn psykoanalyyttinen elokuva.

Päiväperho

(Belle de jour, ohj. Luis Buñuel, Ranska 1967)
Perustuu Joseph Kesselin samannimiseen romaaniin vuodelta 1928

Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivuilla

Es. Yle Teema la 8.9.2012 klo 22.15

Séverine-rouva - loukattu yksisarvinen.

Elokuvan päähenkilö, Catherine Deneuven (s. 1943) esittämä Séverine Serizy, elää vaurasta, turvaisaa ja hillityn charmikasta porvarillista elämää nuorena pariisilaisvaimona. Séverine-rouvaa tosin pelottaa seksuaalinen läheisyys aviomiehen kanssa, mutta yhtä toivoton tapaus hän ei sentään ole kuin samaisen Deneuven kahta vuotta aiemmin Polanski-tuotannossa Inho tulkitsema Carol.

Séverine-rouva saa idean hankkiutua eroon estoistaan kokeilemalla prostituoidun tointa. Hän hakeutuu madame Anaïs´n bordelliin, jossa alkaa työskennellä iltapäivisin taiteilijanimellä Belle de jour - Päiväperho.

Ura alkaa onnahdellen mutta alkaa sentään, ja lopulta Séverine-rouva joutuu toteamaan, että hän ei enää kykenisi elämään ilman tätä iltapäiväviihdykettään. Tyylikäs pikku pariisilaisrouva riutuu havaittavasti mutta tuntuu silti sopeutuvan riskaabeliin työhönsä ikään kuin haluavaisen mieskatseen toiveiden toteumana.

Séverine-rouvan sopeutuma tuntuu aivan liian naiivilta, ja sitähän se onkin - psykologisesti arvioiden täysin luokaton. Olisiko mestari Buñuel muka saattanut langeta johonkin noin halpahintaiseen ja yksisilmäiseen... En voi uskoa sellaista. Selitän tarinan näin:

Päiväperho sisältää runsaasti fantasiajaksoja, jotka Séverine-rouvan jännittynyt ja omalla tavallaan kokeileva mieli asettaa ylvääseen menneisyyteen - aikaan, jolloin matkattiin romanttisesti hevosten vetämissä vaunuissa ja miehet kävivät uljaita kaksintaisteluita naisistaan. Noissa päiväunissa frigidi Séverine-rouva koettelee varovasti askeliaan seksuaalisuuden heikoilla jäillä.

Pikkuvaimon menneisyysfantasiat on selvästi erotettu kerronnan reaalitasosta, mutta entä jos bordellijaksotkaan eivät oikeasti kuulu reaalitasoon, siihen jossa Séverine-rouva elää pelkojensa täyttämää elämää kirurgimiehensä suojeluksessa, vaan ne edustavatkin uutta askelta hänen iltapäiväfantasioidensa historiassa, etenemistä kuvitelman tasolla lähemmäs kohti täyttä seksuaalisuutta?

Fantasiaa todellisuuden sijaan - minä päädyn tähän tulkintaan. Niin motivoimattoman yksinkertaisia ja brutaaleja tapahtumat madame Anaïs´n salongissa ovat, että niitä ei ole voinut kehittää kuin kokematon, kotelostaan kuoriutumista odottava neitomieli. Monet herttaisen kutkuttavat yksityiskohdat, kuten fantasia salaisuuden kiirimisestä aviomiehen korviin, ovat kuin suoraan Francesco Alberonin oppikirjoista hänen analysoidessaan naiserotiikan kätkettyjä polkuja.

Mutta miten hirmuiset seuraukset Séverine-rouvan uudesta fantasiasta onkaan reaalitodellisuudelle! Elokuvan lopussa Pierre Clémentin (1942 - 99) esittämä gangsterihahmo Marcel, joka kääriytyy Tarantino-hahmon pitkään, mustaan nahkatakkiin, pureksii ruokansa Bond-pahiksen hammaskalustolla ja edustaa luonteeltaan Kellopeliappelsiini-hirviön räävitöntä psykopaattisuutta, löytää tien ulos salaisista iltapäivistä Séverine-rouvan kotiin, ja lopputulos on traaginen. Vähemmästäkin pelokas seksuaalisuus säikähtyisi ja vetäytyisi ikuisesti kuoreensa, lähtemättömästi.

Niin aluksi näyttääkin käyvän. Séverine-rouva pukeutuu esipuberteettiseksi koulutytöksi ja yrittää hoidella aiheuttamansa tragedian seurauksia kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän sulkee häpynsä kokonaan pakettiin, pois silmistä, aiheuttamasta enää lisää kiusallisia yllykkeitä. Eläköön pako luostariin!

Omaterapeutti kotikäynnillä.

Mutta avioparin yhteinen ystävä, Michel Piccolin (s. 1925) esittämä Henri, astuu onneksi vielä kerran näyttämölle. Jos Séverine-rouva edustaa Päiväperhossa freudilaisittain sallimatonta superegoa ja aviomies kypsää, tervettä egoa, maallisista iloista suruttomasti nautiskelevan Henri-ystävän voisi ajatella edustavan idiä - himojen rehottavaa puutarhaa. Tai ehkä Henrin rooli sittenkin on paljon kompleksisempi: minä näen hänet eräänlaisena psykoanalyytikkohahmona, mentorina, joka ensin yllyttää Séverine-rouvan kokeilemaan sietokykynsä rajoja uusissa, vaarallisissa fantasioissa ja sitten loppukohtauksessa vihjaa taitavasti naiselle, että koulutytönpukunsa alla tämä ei suinkaan enää ole koulutyttö.

Ja prinsessa Ruusunen on vihdoinkin valmis jättämään neitsytvuoteensa! Tapahtuu ihme: bordellifantasian traagiset seuraukset korjautuvat kertaheitolla, ja taannoisten fantasioiden ikuisesti karkotetuiksi tarkoitetut hevosvaunut ilmaisevat tervetulleesta paluustaan nuoren avioparin yhteiseen elämään kulkustenta kilinällä, yhtä ihanalla kuin lapsuuden kauneimmissa saduissa. Voisiko loppu olla tätä onnellisempi?

• Yle Teema uusii ylihuomenna keskiviikkona klo 22.00 Götz Spiellmannin elokuvan Revanche (Itävalta 2008). Kirjoitin siitä jo ensiesityksen aikoihin. Tilastotyökalu kertoo, että malttamattomimmat ovatkin jo ehtineet käydä kurkkimassa tekstiä viime päivien aikana.