Mona ja muu Niskasen aika

Yle Teemalla alkoi helmikuun 2. päivänä elokuvasarja, joka jatkuu vielä parin viikon verran ja joka on omiaan kirkastamaan kanavan profiilia erityisenä laatukanavana. Teema nimittäin on näyttänyt valmistumisjärjestyksessä kaikki Mikko Niskasen (1929 - 90) näytelmäelokuvat ja miltei kaikki pitkät televisioelokuvat.

Kattavasta retrospektiivistä jää puuttumaan ainoastaan elokuvakohtainen taustoitus, vaikka joidenkin elokuvien yhteydessä näytetäänkin aiempiin tv-esityksiin liittyviä haastatteluita uusintana. Tosin Peter von Baghin kolmituntinen dokumentti Ohjaaja matkalla ihmiseksi - Mikko Niskasen tarina (2010) esitettiin uusintana elokuvasarjan alkaessa. Kolmiosainen dokumentti taitaa sanoa ainakin jotain kaikista Niskasen elokuvista.

Mikko Niskanen: Mona ja palavan rakkauden aika (Suomi 1983)

Yle Teema to 26.4.2012 klo 21.55

Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivulla

Lukiolaistyttö Mona löytää uskonnollisesta herätyksestä täyttymyksen etsinnälleen ja kohtaa ympäristön reaktiot. Elokuva on Anna-Leena Härkösen ensimmäinen roolityö. (Yle.fi.)

Viimeksi Teeman Niskas-sarjassa oli vuorossa Mona ja palavan rakkauden aika (1983). Se edustaa melko puhtaasti nuorisokuvausta, jonka Niskanen oli jo ehtinyt jättää 1960-luvulle mutta jonka pariin hän palasi vuonna 1982 Ajolähdön merkeissä. Ajolähtö on ohjaajan loppukauden kiitetyin teos, ja Mona tuli ulos vain vuotta myöhemmin.

Monan ja palavan rakkauden ajan päähenkilönä on nuori lukiolaistyttö Mona, jota Anna-Leena Härkönen (s. 1965) esittää ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Pinnallisessa nuorisokulttuurissa hän kaipaisi elämäänsä jotain syvempää. Jo elokuvan alkumetreillä Monan kaveripoppoo osuu mielijohteesta helluntailaisten herätyskokoukseen rälläämään, mikä jättää tytön mieleen uskonnon mahdollisena lääkkeenä kaipuuseen.

Duoda, duoda, saarnaajaa herätysteltassa näyttelee melkoisen suvereenisti Markku Hannula. Hän on yksi niistä Niskasen amatöörinäyttelijälöydöistä, jotka esiintyivät vain tämän tuotannoissa, Hannulakin kaikkiaan peräti kahdeksassa. Pulakapinassa (1977), joka pohjautuu historiankirjoista tuttuun konikapinaan Nivalassa vuonna 1932, Hannula esittää Nikke Pärmiä (1887 - 1957), Suomi-alitajuntaan jäänyttä upseeria, joka kai jo nuorella iällä pääddi unohdaa d-kirjaimen ja korvada sen d:llä.

Niskasen veljen Sakari Niskasen esiintymisiä on ollut ilo bongailla retrosarjan mittaan siitä lähtien, kun hän 1970-luvun alussa tuli mukaan ensembleen. Esimerkiksi Kahdeksassa surmanluodissa ohjaaja itse ampuu hänet, oman veljensä, viikon valvomisen ja juomisen jälkeen, kun veli yhtenä neljästä poliisista tulee rauhoittelemaan malttinsa menettänyttä päähenkilöä. Monassa Sakari Niskasella on tavallista pienempi rooli kokousteltan ovivahtina.

Erkki Pajala (1929 - 92) näyttelee helluntailaiskokouksessa puhuvaa entistä keikkamuusikkoa, joka on löytänyt vapautuksen alkoholista uskon avulla. Pajala on ehkä hakenut jylhän julistukselliseen rooliinsa mallia edesmenneen Tapio Rautavaaran olemuskielestä. Niskanen itse puolestaan tekee viimeisen mainittavan näyttelijäntyönsä omassa elokuvassa Monan äidin, Liisamaija Laaksosen, työnjohtajana.

Jo Ajolähtö, vaikka monella tavalla ansiokas, on kirvoittanut joittenkin elokuvaharrastajien kynästä melkoista pilkkaa, mutta Mona on tainnut tyhjentää koko pankin. Elokuvan paatoksellisuus tarjonneekin aika annoksen tahatonta huumoria ja myös pohjaa camp-kultille. Samoin on tunnustettava, että ikääntyvä Niskanen ei välttämättä päässyt enää kovin hyvin sisälle nuorison maailmaan, kuten eräs elokuvan esiintyjistä on myöhemmin todennut. Tämä siitäkin huolimatta, että käsikirjoituksen laatijakuntaa kuului mm. 17-vuotias Härkönen.

Uskonnollisuus pääteemana oli Niskasen tuotannolle ennestään tuntematon. Valinnan taustalla oli ohjaajan oma, luultavasti lyhyeksi jäänyt uskonnollinen herääminen vuosikymmenen alussa. Monan kääntymystä seuraavat, odottamattomat tapahtumat saavat melko kursorisen käsittelyn elokuvan loppupuolella.

Ero esimerkiksi maallisten ja uskovaisten välillä on elokuvassa jyrkkä ja asetelmallinen. Kaukana realisimista on kohtaus, jossa Monan entiset toverit seuraavat häntä ja pilkkaavat suureen ääneen hänen uutta vakaumustaan. Mutta juuri tuo kohtaus sai minut tajuamaan, millä tavalla Mona elokuvana ehkä toimisi paremmin... Sivuviitteitä oivallukseen antoi myös se, että nuori Härkönen on jossain määrin nuoren Natalie Woodin näköinen...

West Side Story (1961) - paatosta ja asetelmallisuutta.

Jospa Mona ja palavan rakkauden aika olisi toteutettu musikaalina, legendaarisen West Side Storyn (1961) malliin? Paatos, Monan uskonnollinen yhtä hyvin kuin West Side Storyn eroottinen, sulautuu musikaalin lajityyppiin mitä luontevimmin. Samoin on laita jyrkänkin asetelmallisuuden ja tunteiden mittaamattoman kirjon suhteen. Esimerkiksi mainitsemani pilkkasaattue soveltuisi mitä parhaiten spektaakkelimaiseksi joukkokohtaukseksi. Samoin Monan äiti pystyisi kertomaan uskonnollisuuteen liittyvän hirveän kokemuksensa parhaiten aariamaisessa laulunumerossa, jota ympäröivä melske hiljenee kuulemaan.

Musikaali ei toki olisi ollut Niskasen ohjaajanluonteelle lainkaan ominaista. Samoin kallis musikaalielokuva olisi menestyäkseen vaatinut tarpeeksi erottuvan musiikin ja sille säveltäjän. Monahan sai tylyistä kritiikeistään huolimatta kohtuullisen yleisömäärän.

Tämän jälkeen Niskanen ohjasi vielä kaksi elokuvaa, toukokuun ensimmäisinä torstaina nähtävät kaksi Päätalo-tulkintaa.

Yle vaihtaa vettä kanavillaan

Televisionkatsojia on alkuvuoden puhuttanut Ylen TV2-kanavan uudistus. Kakkoskanavan päätehtävä on tästedes keskittyä lapsiin ja alle 45-vuotiaisiin, kuten kanavan helmikuinen tiedote toteaa. Päätöksellä on ollut seurauksensa myös muiden kanavien toimintaan, kun mm. Inhimillinen tekijä, Seitsemäs taivas ja Dokumenttiprojekti ovat joutuneet pakkaamaan vankkurinsa ja siirtymään TV1:lle.

Uudistus on seurauksineen herättänyt katsojissa huomattavaa vastustusta.

Olen lukenut uudistuksesta ja sen taustoista joukon lehtitekstejä, joitten perusteella olen päätynyt käsitykseen, että kyseessä on liian nopealla aikataululla toteutettu, liian massiivinen myllerrys. Tästä on ollut seurauksena, että TV2 muun muassa on joutunut perumaan joukon aiempia suunnitelmiaan. Esimerkiksi joidenkin uusintasarjojen esittäminen on siksi ainakin tilapäisesti keskeytetty, mikä katsojien keskuudessa on tulkittu lupausten pettämiseksi.

Harkitusti, askel askeleelta toteutettu uudistus olisi luultavasti tuottanut parhaan lopputuloksen. Jos TV2 ei enää kestänyt mainettaan "junttikanavana", se olisi voinut ensimmäisenä vaikkapa luopua maalaiskomedioistaan ja lahjoittaa ne ykköskanavalle.

Uudistusta on saamieni tietojen mukaan toteutettu niin kiireessä, että käytettyjä resursseja on jopa haaskattu ja heitetty roskiin. Esimerkiksi eräs kakkoskanavalle suunniteltu, jo melko pitkälle edennyt fiktiosarjatuotanto keskeytettiin äkisti, kun uudistusta alettiin panna täytäntöön. Pari päivää sitten luin, että kanavan tapa ilmoittaa muutoksista yhteystyökumppaneilleen on saattanut olla melkoisen tyly: kommunikaatio on vain äkisti lopetettu, on jätetty vastaamatta sähköposteihin ja soittopyyntöihin, kunnes lopulta on tullut tieto ohjelman lopettamisesta.

Uudistuksesta on Ylellä päätetty portaissa, jotka eivät joudu suoraan vaan vain suodatetusti kosketukseen palautetta antavan yleisön kanssa. Olenkin ollut aistivinani, että suorittava porras suhtautuu toteutettuun uudistukseen melko negatiivisesti, vaikka se sitä lojaalisuussyistä ei voikaan ilmaista yleisön kanssa keskustellessaan.

TV2:lle on uudistuneen profiilin mukaisesti tilattu uusia ohjelmia. Esimerkiksi tätä nykyä maanantaisin lähetetään 50-minuuttista, 8-osaista brittisarjaa Neljä unelmaa muutoksesta, jonka esittely löytyy tältä Ylen sivulta. Kyseessä on tyypillinen naisten lifestyle-ohjelma, jollaisia varten on olemassa kaupallisia kanavia, kuten Liv tai Ava. Pitääkö julkisen palvelun Ylen käyttää veron lailla kannettuja rahavaroja esimerkiksi tällaiseen ohjelmaan, jossa lehtikritiikkien mukaan on kyse naisten ulkoisesta stailaamisesta ja syvällisempi muutoskeskustelu on pelkkää ehostetta?

Kun TV2:n kanavaprofiilia nyt on kapeutettu, monet ohjelmat ovat sanotusti joutuneet poistumaan historiaan tai muille kanaville uudisprofiilin sopimattomina. Yksi käsittämättömimmistä seurauksista on, että saksalaisen rikossarja Etsivä Lea Sommer starttaa uusintana Yle Teema -kanavalla toukokuun lopussa.

Yle Teemalla on vahva profiili laatukanavana, ja tätä vankkaa profiilia myös laajasti arvostetaan; Teema on ollut Ylen kiitetyimpiä brändejä. Nyt Etsivä Lea Sommeria aiotaan esittää kanavalla kesän aikana jokaisena arkipäivänä, viitenä päivänä viikossa, kahden ja puolen kuukauden ajan. Esitysaika on klo 18.00, siis prime timen alussa, mistä voisi otaksua, että Yle on satsannut oikein kunnolla näkyvyyttä jollekin laatuohjelmalle... Kyseessä on kuitenkin pelkkä saksalainen rikossarja, vuonna 1994 ensi jaksonsa nähnyt. Aivan varmasti se ansaitsee paikkansa televisiossa, mutta ei Teema-kanavalla sen saavuttamaa profiilia nakertamassa vaan perinteisellä kakkos- tai sitten ykköskanavalla, joissa se on luontevassa ympäristössään.

Pitääkö TV2-kanavan rakentaa itselleen uutta profiilia niin aggressiivisesti, että sen varjolla muitten Ylen kanavien laajasti tunnustetut ja arvostetut profiilit saavat murentua?

66-jaksoisen nykyrikossarjan Etsivä Lea Sommerin uusiminen "valikoivan katsojan" kanavan prime timessa on melkoinen falskia. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö saksalaisdekkarikin sopisi Yle Teemalle, kanavan profiiliin sovitettuna. Olen aiemminkin sivunnut ajatusta, että Yle voisi näytteeksi esittää uusintoja vuosikymmenien takaisista tuotannoista, esimerkiksi joistain 1960-luvun saksalaisista rikossarjoista. Vaikkapa kuuden jakson valikoitu retrospektiivi Komissaari-sarjasta (1969 - 76), mieluusti aihetta taustoittavan dokumentin saattelemana, sopisi nimenomaan Teeman myöhäisiltaan.

• Aiheesta muualla verkossa: ohjelmapäällikkö Timo Järvi: "Näin Kakkonen uudistuu" (9.1.2012).

Poirot-pakka on kohta täysi

Televisioyleisö sai oman Hercule Poirotʼnsa tammikuun 8. päivänä 1989. Tuona sunnuntai-iltana London Weekend Television lähetti 51-minuuttisen novellisovituksen "Kokki kadoksissa", belgialaissalapoliisina David Suchet (s. 1946) ensimmäistä kertaa.

Sittemmin Suchet on esittänyt Poirotʼta yli 60 televisiotuotannossa. Ainakin pariin otteeseen Poirot-novellien ja -romaanien filmatisointien sarja on päätetty lopettaa kesken kaiken, mutta nyt iltataivas lopulta näyttää eheältä.

Runsaan kahden vuoden kuvaustauon jälkeen viimeiset tarinat nimittäin on määrä panna purkkiin lokakuusta lähtien. Toteutusta vailla on enää neljä Poirot-romaania ja yksi novellikokoelma:

• Neljä suurta (1927)
• novellikokoelma Herkuleen urotyöt (12 tarinaa, 1947)
• Kuolleen miehen huvimaja (1956)
• Norsun muisti (1972)
• Esirippu (1975, vaikka kirjoitettu vuosikymmeniä aiemmin)

Kun kuvaukset päättyvät kesäksi 2013, on Suchetʼlla lopulta takataskussaan väitetysti täysi ja jäännöksetön sarja Christien alkuperäisiä Poirot-tarinoita; legendaariselta Jeremy Brettiltä (1933 - 95) jäi aikoinaan miltei parikymmentä Sherlock Holmes -kertomusta toteuttamatta sairauden ja ennenaikaisen kuoleman vuoksi.

Suchet mainitsi jo hyvin varhaisessa vaiheessa, että hän suostuu näyttelemään Poirotʼta Esiripussa, salapoliisiin joutsenlaulussa, vasta kun kaikki muut tarinat on filmatisoitu. Christie kirjoitti romaanin jo toisen maailmansodan aikana, voimansa päivinä, joten laatu on taattu, ja uskallamme varmasti odottaa vahvaa televisiosovitusta. Tapahtumat sijoittuvat Stylesiin, sinne missä kaikki vuosikymmeniä aiemmin alkoi, ja uskollinen kapteeni Hastingskin rientää Argentiinasta asti tervehtimään kuolemaansa valmistautuvaa salapoliisia.

Neljän suuren televisioinnille saattaa tuottaa ongelmaa se, että alkuperäisromaani on kuulemma harsittu kokoon joukosta novelleja. Norsun muistilla puolestaan on leima kaikkein heikoimman luokan agathana. Teos valmistui aivan murhamamman uran loppusuoralla, kun hän oli jo päätynyt ratkaisuun, että valmista saa tulla kertakirjoittamalla. (Itse kuitenkin aikoinani luin romaanin hyvällä ruokahalulla ja mitään pahaa aavistamatta.)

Ihmettelen, ettei Kuolleen miehen huvimajaa ole jo aiemmin filmatisoitu. Persoonallisine murhaajanetsijäleikkineen se vaikuttaisi soveltuvan televisiolle mitä parhaiten.

Oma lukunsa on, millaiseen ratkaisuun päädytään Herkuleen urotöiden novellien suhteen. Käsittääkseni 12 tapausta on tarkoitus kaikki sovittaa yhteen ainoaan elokuvaan, tavalla tai toisella, sen sijaan että päädyttäisiin televisiosarjan alkuaikojen 50-minuuttisiin novellisovituksiin. Novellikokoelma antiikin herostarinoiden parodioineen on arvossaan Christie-kaanonissa.

***

Pääsiäisen aikoihin Yle TV1 esitti kaksi Poirot-filmatisointia sarjan tuoreimmalta tuotantokaudelta, vuodelta 2010. Päädyin katsomaan ne molemmat. Jälkimmäisenä esitetty Kurpitsajuhla (Halloweʼen Party) ei herättänyt minussa paljoakaan innostusta, toisin kuin pääsiäissunnuntain Murhenäytelmä.

Murhenäytelmä (Three Act Tragedy) perustuu romaaniin Murhenäytelmä kolmessa näytöksessä (1935). Elokuvan alussa olin jokseenkin typertynyt siitä vauhdista, jolla tarinan henkilökunta saatellaan katsojan silmien eteen. Kun ensimmäinen murha tapahtuu, katsojalla ei siksi ole juuri minkäänlaista kosketusta tai mielenkiintoa hahmoja kohtaan. Onneksi jännite sentään lopulta löytyy, niin että jopa salaa pidin elokuvasta. Pikantti tyylittely piristää mielestäni toteutusta ihan olennaisesti. Esimerkiksi aina uuden kuolonuhrin paljastuttua valospotti rajataan tämän kasvoihin, mikä korostaa elegantisti tarinan kolmijakoa kolmeen murhaan.

Aivan keskeisessä roolissa tarinassa on Martin Shawʼn (s. 1945) esittämä ikääntyvä sankarinäyttelijä. Shaw on tuttu mm. rikostutkija Adam Dalglieshinä kahdessa P. D. James -televisioinnissa vuosina 2003 - 04. (Sittemmin Dalglieshin seikkailuja ei olekaan saatettu tv-formaattiin, vaikka alkuperäistarinoita onkin ehtinyt ilmestyä kahden romaanin verran.)

• Lisälukemiseksi: BBC:n uutinen viimeisten Poirot-tarinoitten televisioinnista.
• Christien tuotannon raiskauslinjalta kuuluu jälleen ikäviä uutisia: aivan erilainen ja aivan erityinen Ikiyö (1967) sovitetaan Marple-formaattiin (Marpleising, kuten kirosana alkukielellä kuuluu) vielä tämän vuoden puolella.
• Arvosteluni Poirot-televisioinnista Idän pikajunan arvoitus (2010).
• Poirotʼn aseenkantajana toiminut kapteeni Hastings, uskollinen sihteeri Lemon ja hullunkurinen poliisimies Japp poistuivat sarjasta vuoden 2001 tienoilla. Siksi olemme joutuneet selviämään kokonaan ilman heitä viimeisimmissä 15 romaanifilmatisoinnissa. Neiti Lemonia esittänyt Pauline Moran on kuulopuheitten mukaan jättänyt näyttelemisen ja keskittynyt astrologin uraansa (ks. Ms. Moranin astrologikotisivu). Sen sijaan kunnon kapteeni Hastingsin eli Hugh Fraserin paluu Esiripun myötä vuonna 2013 on jo vahvistettu.
• Seuraavat Christie-tekstini ilmestyvät mahdollisesti jo lähikuukausien aikana.

Jumalat laskeutuvat länteen

Huuliharppukostaja

(C'era una volta il West / Once Upon a Time in the West, ohj. Sergio Leone, Italia - USA 1968)

Elokuvan esittely Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kotisivulla
Kalle Kinnusen artikkeli Huuliharppukostajan kokemasta sensuurista
Roderick Heathin englanninkielinen analyysi elokuvasta

Yle TV2 la 21.4.2012 klo 22.05

Kun Huuliharppukostaja (1968) rävähtää käyntiin, katsojalta kuluu vain kymmenisen minuuttia laskeutua Sergio Leonen (1929 - 89) arkaaisen pelkistettyyn maailmaan. Ensimmäinen kohtaus ansaitsee siksi vähän laveamman käsittelyn, alkaen Charles Bronsonin (1921 - 2003) järjestämästä jäynästä.

Tai oikeastaan taustalla on Clint Eastwoodin jäynä… Hänhän esiintyi Leonen dollaritrilogian (1964 – 66) kaikissa kolmessa elokuvassa päätehtävissä, mutta kieltäytyi sitten Huuliharppukostajasta. Niinpä Bronson peri hänen manttelinsa.

1.

Alussa oli kaikki lännessä vielä kiireetöntä… Kolme ruskeaan, pitkään takkiin sonnustautunutta jengihemmoa saapuu juna-asemalle, kai odottamaan jotakuta saapuvaksi. Aikaa junan tuloon on reilusti mutta virikkeitä niukalti, jotenka he päättävät aikansa kuluksi vähän kiusata iäkästä lipunmyyjää. Pitkätakkijengiläisten pomolle Jack Elamille (1920 - 2003) seuraa tarjoaa onneksi myös kärpänen, jonka hän onnistuu pyydystämään revolverinsa piippuun surisemaan, vähän laihialaisen sähköparranajokoneen tapaan. Joutilas kommunikointirupeama jengipomon ja kärpäsen välillä tuo mieleen supisuomalainen Juutas Käkriäinen ja hänen välinpitämättömän tyytyväisyyden hetkensä.

Tässä nuhjuisessa, raukeassa ja tukahduttavan kuumassa tapahtumattomuudessa joka ikinen yksityiskohta, alkaen kärpäsen surinasta ja tuulimyllyn lavan liikkeestä, saa suhteettoman suuren merkityksen.

Lopulta juna suopuu saapumaan. Se pysähtyy, ja tavaravaunu heittää rahtinsa alas, mutta yhtäkään matkustajaa ei astu laiturille. Verkalleen juna alkaa tehdä lähtöä, joten pitkätakkikolmikkokin päättää pettyneenä vetäytyä.

Kun veturi vaunuineen lähtee matkaan, paljastuu herra Bronsonin jäynä: hän onkin astunut ulos junasta sen toiselle puolelle! Tähän kuuluisi luonnollisesti oikein räkäinen naurunrämäkkä, mutta ohjaaja Leone on tyylitietoisesti siivilöinyt sen pois.

Sen sijaan herra Bronson soittaa huuliharppuaan, pitkän ja melankolisen melodiantapaisen. Bronson katsoo herpaantumattomana vastaanottokomiteaansa ja soittaa, eikä siinä ole mitään koomista, tahallista enempää kuin tahatontakaan, vaikka niin voisi luulla, vaan paremminkin jotain rujon tyylikästä ja herkkää. Johtopäätös: me olemme päässeet perille Leonen spagettilänteen, hänen ylevän jylhään taikamaailmaansa.

Charles Bronson, kostaja.

Bronsonin tapailemaan melodiaan perustuva teema puhkeaa soimaan elokuvan musiikkiraidalla aina kohtauksissa, joissa olemme tavalla tai toisella kosketuksessa tämän salamyhkäisen hahmon sielun kanssa. Teeman on tietenkin säveltänyt Ennio Morricone (s. 1928), samoin kuin kolme muuta johtoteemaa, jotka tunnusmerkitsevät elokuvan kolmen muun päähenkilön sielunelämää.

Seuraavaksi Bronson tajuaa lohkaista kolmikolle kysymyksen, missä hänen hevosensa mahtaa olla, kun ratsuja on vain kolmin kappalein.

Yksi liian vähän? Vai kaksi liikaa? Miten on?

Seuraavassa hetkessä kaikki neljä luonnollisesti vetävät esiin aseensa. Mutta vain Bronson on äijä: hänen kätensä lie lännen nopeimpia, kun hän onnistuu likvidoimaan kaikki kolme vastaanottajaansa. Johtopäätös: hepoja oli kaksi liikaa. Atmosfääri on taas hetken verran raikas Bronsonin jatkaa taivaltaan synkeänä huuliharppukostajana.

2.

Samaan aikaan toisaalla yyhoo-isä Frank Wolff (1928 – 71) huolehtii pientilastaan ja kolmesta lapsestaan. Läheisessä kaupunkipahasessa hänet tunnetaan ”itsepäisenä, irlantilaisena punapäänä, joka viljelee hiekkaa jossain korvessa”. Pientilalla valmistellaan juhlaa, bonuspaksuin leipäviipalein, sillä iskä on löytänyt perheelle uuden äidin, joka on saapuva seuraavalla junalla. Patrick saisi lähteä häntä vankkureilla vastaan, mutta…

… yllättäin päälle osuu verilöyly, joka koituu koko perheen kohtaloksi. Joukko ruskeisiin, pitkiin takkeihin sonnustautuneita miehiä aloittaa odottamatta räiskinnän, joka teloittaa isän ja kaksi vanhinta lasta. Kun kuopus säntää tuvasta ihmettelemään menoa, astuu esiin ampujien pomomies. Ja katsoja saa kokea järkytyksen…

Paha paha, Henry Fonda.

Sillä pomomiehellä on yhtä siniset silmät kuin länkkärien todellisella hyviksellä Henry Fondalla (1905 – 82). Mikä pahinta, pomomies on Henry Fonda, hän itse, puoltaan vaihtanut, pahisten puolelle siirtynyt. Tällä näyttelijävalinnalla, pyhimpiä tabuja häpäisevällä, Leone korostaa sitä, miten totaalisesti vanha, turvallinen länsi onkaan joutunut sijoiltaan tässä lopun aikojen westernissä. Ilmestyskirja. Nyt.

On aika eliminoida kersa. Ylitsepursuava estetiikka merkitsee raa’an kohtauksen, kun pomomies Fonda laskee äärettömän lempeän, messiaanisten herkkyyttä tavoittavan katseensa nuoreen poikaan ja seuraavassa hetkessä ampuu tämän. Taustan musiikkiteema, suunnattoman ylevä, pomomies Fondaa varten sävelletty, langettaa suorastaan jumalallisen glorian raukkamaiselle teolle. Sisällön ja muodon välinen ristiriita on Leonen westerneille tyypillisesti ammottavuudessaan henkeä salpaava.

Musiikkiteemoista kolmantena on vuorossa jumalaisen hyvyyden sakraalinen teema. Se puhkeaa viimein ilmoille, kun pölyyn ja New Orleansin eteerisyyteen puettu Claudia Cardinale (s. 1938) on saatu alas junanvaunusta ihmettelemään, ettei kukaan olekaan häntä vastassa. Paitsi Cardinalea ja hänen olemustaan, musiikkiteema kuvittaa elokuvan mittaan sitä, mikä lännessä on vilpittömän hyvää: uudisraivaajien uurastusta, sivistyksen saapumista, uusien kaupunkien rakentumista.

Hyvä, Claudia Cardinale.

Perillä maatilalla irlantilaisen ja hänen kolmen lapsensa ruumiit on nostettu pöydälle lähimmäisten surra. Esikoistytär on kohdannut ikuisuutensa valkoisissa kuin morsian, ja hääjuhlaansa varten matkustaneen Cardinalen musta puku sointuu hänen odottamattomaan leskimorsiamen rooliinsa.

3.

Huuliharppukostaja sijoittuu suunnilleen vuoden 1870 tienoille. Tuolloin käynnissä ollut rautatieverkon kiihkeä rakentaminen läpi Yhdysvaltain, valtamereltä valtamerelle, luo laajemman historiallisen taustan henkilöiden suhteille. Tällä tasolla erityisen merkityksellinen hahmo on Gabriele Ferzettin (s. 1925) näyttelemä rautatiemoguli Morton. Hänessä on samaa vimmaa kuin Moby Dickin kapteeni Ahabissa. Diabolisiin mittoihin Mortonin rakentamispakkomiellettä piiskaa luuytimissä piilevä, etenevä sairaus. Hän juoksee kilpaa kuolemansa kanssa.

Psykologisesti ja esteettisesti merkittäväksi kohoaa pomomies Fondan ja Bronsonin välinen, vuosikymmenien takaa versova makaaberi side. Kerronnan edetessä Bronsonin sumuisista muistoista vähitellen astuu esiin kantakuva, alkukuva, joka raastavan tehokkaasti kertoo, missä Bronsonin esittämän hahmon pakkomielteen juuret piilevät. Kantakuva kertoo myös, miksi hahmo on sijoittanut sielunsa juuri huuliharppuun ja sen raskaaseen sointiin.

4.

Herra Hobbes, 1588 - 1679.

Ihmiskäsitykseltään Huuliharppukostaja kuvittaa pysähdyttävästi yhteiskuntafilosofian klassikon, 1600-luvulla eläneen Thomas Hobbesin ajatusta ihmisten välisestä luonnontilasta, jossa vallitsee ”kaikkien sota kaikkia vastaan”. Vaikka šeriffikin jo sentään pyörii mukana menossa, luonnontilaa suitsiva, järjestäytyneelle yhteiskunnalle ominainen väkivaltakoneisto ei vielä ole kunnolla ulottunut Leonen kuvaamaan villiin länteen. Ihminen on perusluonteeltaan hobbesilaisen paha, mitä korostaa elokuvan ”hyvienkin” pakko luopua periaatteistaan selviytyäkseen eteen sattuvista tilanteista.

Maailmassa, joka on tyystin riisuttu hyvyydestä, käydään jatkuvaa valtataistelua, jossa kulloinkin niskan päällä oleva määrää seuraavan askeleen suunnan.

Leonen paisutteleva tyyli saa Huuliharppukostajassa kaikkein oopperamaisimman ilmiasunsa. Suotta elokuva ei ole saanut lisänimitystä ”väkivaltaooppera”. Kahta vuotta aiemmin valmistuneen Hyvien, pahojen ja rumien reteydestä Leone siirtyy tässä elokuvassa yhä tyylitellympään suuntaan.

Pirulliset juonet ja kostot, joita elokuvan henkilöt punovat toistensa pään menoksi, ovat arkkityyppisen kirkkaita – pyhitettyä mutapainia. Tärkein taisteluase Huuliharppukostajan maailmassa eivät silti suinkaan ole erilaiset pyssyt vaan sanat. Sanojen avulla saavutetaan yliote vastustajasta, tai sitten ei saavuteta. Hahmoja riivaa herkeämätön pelko, että jos vastustajalla sittenkin on varastossaan vielä parempi repliikki, kuningasvärisuoran sijaan ässävärisuora, jolla tämä nokittaa ja voittaa jaon.

Dialogi onkin läpi linjan oivaltavaa: lakonista, ilmaisevaa, virtuoosimaisen sanailevaa.

Hyvä paha, Jason Robards.

Elokuvan hahmot ovat vahvasti tyypiteltyjä. Voisi luulla, että tämä tyypittelevyys latistaisi heitä, mutta itse asiassa heidän potenssinsa tyypiteltyinä hahmoina kohoaa niin suureksi, että heistä muodostuukin kokonaisia ihmisiä. He eivät sorru stereotyyppisyyteen vaan nousevat arkkityyppisyyteen. Tyyppi-näkökulmasta elokuvan kiinnostavimpia hahmoja on Jason Robardsin (1922 - 2000) esittämä lainsuojaton Cheyenne, neljäs päähenkilö, josta ei heti pysty näkemään, kuuluuko hän hyviin vai pahoihin, meihin vai heihin. Robardsille omistettu musiikkiteemakin korostaa hänen luonnettaan pelin monikasvoisena jokerikorttina.

Huuliharppukostaja on mestarillinen elokuva. Se kohoaa tyylilliseen loistoonsa heti alkukohtauksissa, joskin täytyy huomata, ettei tuo loisto yllä läpi kahden ja puolen tunnin kerronnan rikkeittä. Heikoimmillaankin elokuvan tyyliä voisi luonnehtia… kovaksikeitetyksi.

Varmasti aiheellisesti voi kysyä, ihannoiko Leone väkivaltaa estetisoimalla sen. Samoin aiheellisesti voi kyseenalaistaa elokuvan sukupuoliroolit. Miehinen katse vallitsee, ja nainen vikisee. Itse panin merkille erityisesti erään inhimillisen heikkouden, joka näyttää olevan ominainen varsinkin elokuvan naisille (ja kaikkein raukkamaisimmille miehille): kun ihmisihanne on olla lakonisesti cool, Cardinalen pidäkkeettömän vihainen purkaus Cheyennelle elokuvan alkupuolella on vähän kuin tyylirikko.

5.

Lopputeksteihin päästyä jonkinlainen järjestys on saavutettu länteen. Mikä parasta, hyvyys – ainakin jonkinmoinen sellainen, ainakin positiivinen toiveikkuus tulevaisuuden edessä – on voittanut, kun Cardinale astuu uudisraivaajien keskelle virvoituksen tuojattarena. Taustan musiikkiteemana soi tietenkin Cardinalelle omistettu.

Ohjaaja Leone on luonnehtinut elokuvaansa kuolemantanssiksi. Kaikki hahmot, paitsi ei Cardinale, ovat kuoleman merkitseviä ja myös hyvin tietoisia tilastaan. Kuolema on johtotähti elokuvan joka henkäyksellä.

Huuliharppukostajan sisäkuvaukset tehtiin Cinecittàn studioilla Roomassa. Ulkokuvat sen sijaan sijoittuvat Espanjaan ja Yhdysvaltoihin - Utahin ja Arizonan osavaltioitten maisemiin. Kuvaajana toimi Tonino Delli Collin (1922 - 2005), joka tunnetaan myös mittavasta yhteistyöstään italialaisohjaaja Pier Paolo Pasolinin kanssa. Hänen Leonen tyyliä puhtaasti noudattava kameratyöskentelynsä ja huikeat maisemakuvansa ansaitsevat erityismaininnan. Alkuperäinen laajakangasversio (2,35:1) tekee luonnollisesti parhaiten oikeutta näkymille.

Alun perin Leone ei ollut halukas tarttumaan elokuvahankkeeseen. Saatuaan valmiiksi dollaritrilogiansa hän olisi mieluummin jo keskittynyt suureen unelmaansa, joka realisoitui lopulta vuonna 1984 elokuvana nimeltä Suuri gangsterisota, mutta hänet onnistuttiin maanittelemaan takaisin spagettilänteen. Elokuva sai kuitenkin valmistuttuaan melkoisen laimean vastaanoton, mikä tyrehdytti rahahanat Leonelta koko hänen loppuelämänsä ajaksi. Huuliharppukostajan jälkeen hän saattoikin ohjata enää kaksi kokonaan omaa elokuvaa.

Miksi en voisi kirjoittaa Ketusta?

Kettu: Kylmä hauta

353. Kaltes Grab (37:1, 25.3.2011) - Es. la 14.4.2012 klo 20.50

Jakson esittely Kino.de-sivustossa
Komisario Herzog tutkii hautausmaalla tehtyä murhaa. Jörg Mallikin ruumis löytyy auto-onnettomuudessa kuolleiden Aicherin sisarusten haudalta. Mitä surmatyön tekijä tällä teollaan halusi viestiä? (Yle.fi.)

Sattumalta päädyin eilen katsomaan Ketun tuoreimman Suomessa esitetyn jakson, Kylmän haudan.

Siinä kaksi siskosta ja heidän bestis-ystävättärensä kuolevat auto-onnettomuudessa. Onnettomuuden aiheuttajaa vastaan ei löydy oikeudessa riittävästi todisteita, joten hänet vapautetaan, mutta myöhemmin hänet löydetään murhattuna onnettomuuden uhrien haudan äärestä.

Epäonninen kolaroija. (Kuva: ZDF.)

Tarina katsojan-harhautusyrityksineen on melkoisen totunnainen, mutta silti sen jaksaa seurailla vaivatta alusta loppuun asti. Katsoessani mietin myös kysymystä, miksi en voisi kirjoittaa Ketusta, kuten kirjoitin Derrickistä sarjalle omistetussa Derrickeria-blogissa.

Vastaus on hyvin helppo: Kettu, ainakin siinä muodossa kuin sitä meidän päivinämme suolletaan ulos Münchenin studioilta, on persoonaton ja kliininen. Äärimmäisen ammattitaitoinen sarja on, mikä ei kuitenkaan pelasta sitä mainituilta persoonattomuudelta ja kliinisyydeltä. Se on väritön, hajuton ja mauton. Kyllä sen tunnistaa kunnianarvoisan historian omaavan krimin edustajaksi, mutta sielua siinä ei ole enää juuri lainkaan.

Sama koskee sarjan poliiseja ja muita hahmoja. Tutkijat - ryhmän päällikkö Herzog, Heymann, Richeter ja Riedmann - ovat pelkkiä aneemisia virkamiehiä, joita näyttelijöiden täytyy näytellä yhtä aneemisesti, kuin pelkkinä näyttelemisen virkamiehinä. Persoonaa tutkijoissa on vain sukunimen ja hierarkia-aseman verran. Kommunikoivatko he ihmisinä keskenään lainkaan?

Olen Derrickeriassa useasti tuonut esiin, että Derrickin ääreen minut saattoi ensisijaisesti sarjan käsikirjoittaja, Herbert Reinecker (1914 - 2007). Reinecker on totisesti ansainnut kunniapaikkansa krimin todellisena auteurina. Puuduttavimmissakin virkatehtävissä Derrick ja hänen pikku apulaisensa Harry Klein ovat täysiä ihmisiä. Jaksokohtaisten rikostapausten keskeisillä hahmoilla on heilläkin aina todellinen persoona, parhaimmillaan jopa ikimuistettava sellainen, vaikka Reinecker henkilöittensä suhteensa säännöllisesti sortuukin kotikutoisuuteen ja jopa tekotaiteellisuuteen.

Kun mietin, miten Reinecker olisi kohentanut eilistä jaksoa, ensimmäisenä mieleeni tulee, että hän olisi luonut ainakin yhdelle tapauksen hahmoista kokonaisen henkilöllisyyden. Tähän asemaan olisin saattanut nostaa epäonnisen, hautausmaalla murhatuksi tulevan Jörg Mallikin, jota itävaltalaissyntyinen Hary Prinz (s. 1965) esittää. Jos alun auto-onnettomuutta edeltäviä tapahtumia olisi valotettu kohtalokkaalle automatkalla lähtevien tyttöjen lisäksi myös hänen kannaltaan, olisi todellisuudelle saatu painavaa ristivalotusta ja tuloksena olisi ollut krimille ominaista empatiapainotusta myös "pahaa" kohtaan. Lisäksi loppuminuuttien ratkaisu ei olisi tullut niin tyhjästä, vähän kuin puun takaa, jos siihen olisi tavalla tai toisella arvoituksellisesti viitattu jo tarinan alkuminuuteilla.

Näillä perustein väitän, etten voisi kirjoittaa Ketusta, koska siinä ei ole ainesta elävään kirjoittamiseen vaan vain kuivaan, juoneen keskittyvään raportointiin. Toki tuomioni sarjan nykytilaa kohtaan on yksisilmäinen, kun se perustuu tämän yhden ainoan jakson katsomiseen. (Tosin viime syksynä näin miltei kokonaan toisenkin jakson. Kyseessä lienee ollut 1. lokakuuta lähetetty Äitienpäivä. Siitä mieleeni on jäänyt päällimmäisenä kotoisuuteen taipuva lyhyt kohtaus, jossa tutkija Heymann vierailee ostoksilla lihakaupassa.)

Tietysti voisin testata oletukseni oikeutusta ottamalla seuraavaksi esitettävän jakson käsittelyyni, rakentavin ennakkoasentein. Mahdollisuus tähän olisi jo toukokuun 5. päivänä Soveliaan kuoleman merkeissä, mutta luultavimmin televisioni pysyy kiinni tuona iltana.

Kettu-sarja on legenda, jota on Saksassa esitetty huhtikuusta 1977 saakka. Parhaillaan meneillään ovat 39. tuotantokauden esitykset; viimeksi valmistunut jakso on sarjan 367:s. Jo vuosia sitten kuului puheita, että tuotantoryhmässä vallitsee aikamoinen väsymys jo ja että henkilösuhteetkin ovat melkoisen kireät. Jokin aika sitten lopulta uutisoitiinkin sarjan lopettamisesta, mutta päätös purettiin.

Sadassa ensimmäisessä jaksossa 1977 - 86 murharyhmän päällikkönä toimii komisario Erwin Köster, jota esitti Siegfried Lowitz (1914 - 99). Viimeisessä tarinassaan hän kuolee rikollisen surmaamana, jotta näyttelijä Lowitzille vapautui enemmän aikaa teatterinäyttelemiselle. Komisario Kösterin aikaa pidetään varsin yleisesti sarjan kukoistuksena. (Derrick-kotisivuja pitävä Tian1806 on perustanut sivuston myös komisario Kösterin aikaiselle Ketulle.)

Vuosina 1986 - 2007 ryhmää johtaa Leo Kress, ja hänen astuessaan ohjaksiin sarjan suomennosnimi muuntui nykyiseen asuunsa Kettu aiemman Vanha kettu -nimen jälkeen, vaikka saksankielinen nimi Der Alte on alusta asti ollut muuttumaton. Kressin esittäjä Rolf Schimpf (s. 1924) jätti sarjan 82-vuotiaana 222 jakson jälkeen, vaikkakin esiintyi vielä pari vuotta myöhemmin yhdessä tarinassa.

Kun Kress oli saatettu eläkkeelle, sarjaa päätettiin ilmeisistä hiipumisen merkeistä huolimatta jatkaa. Murharyhmän johtoon astui ylikomisario Rolf Herzog, jota Walter Kreye (s. 1942) on tähän mennessä ehtinyt esittää 45 jakson verran. Voisi tietenkin spekuloida, olisiko sarja saanut minkäänlaista piristysruisketta siitä, että ylikomisario Herzogin sijaan ryhmän päälliköksi olisikin nostettu tutkija Heymann, Michael Ande (s. 1944), joka on esiintynyt sarjassa alusta asti pomon oikeana kätenä. Vuodet ovat valkaisseet Heymannin hiukset, mutta edistystä uralle ei kuitenkaan ole näkynyt eikä kuulunut.

Näyttelijä Kreye täyttää heinäkuussa 70 vuotta, ja Andekin saavuttaa tuon virstanpylvään vain pari vuotta myöhemmin. Kun he molemmat aikanaan vetäytyvät, sarjalla tuskin enää on voimia jatkaa kulkuaan, ainakaan omin jaloin.

• Ketun tuorein jakso, 13. huhtikuuta esitetty Lautloser Tod, on Suomessakin parhaillaan nähtävissä kokonaisuudessaan ZDF:n kotisivun kautta.

Ylikomisario Richard Voss - Kettu IV.

Lisäys 31.7.2012: Viime talvena uutisoitiin ylikomisario Herzogia esittävän Walter Kreyen syöpäsairaudesta, ja nähtävästi hän on nyt jättänyt koko sarjan. Se tietää uuden, neljännen päällikön astumista ruotuun. Jakson "Blutige Ernte" myötä (huom! ks. kommenttiosio) Heymann ja muu poppoo saavat johtajakseen ylikomisario Richard Vossin, jota Jan-Gregor Kremp esittää. Kremp on esiintynyt Ketussa eri rooleissa jo viidesti aiemmin, ja hänen ikäänsä - syyskuussa tulee täyteen 50 vuotta - on kritisoitu turhan pieneksi tähän vaativaan vakanssiin. Useita ylikomisario Vossin päsmäröimiä juttuja on jo ehditty kuvata alkuvuodesta varastoon, vaikka yhtäkään ei vielä ole päästetty televisioon asti. (Lisätietoja aiheesta tässä kymmenen kuukauden takaisessa ja tässä kolmen kuukauden takaisessa lehtitekstissä, kummatkin saksan kielellä.)

Carverin sunnuntaikalastajat Ausseissa

Hän ja Gordon Johnson ja Mel Dorn ja Vern Williams pelaavat yhdessä pokeria ja keilaavat ja kalastavat. He kalastelevat joka kevät ja alkukesä ennen kuin kyläilemään tulevat sukulaiset ehtivät tielle. He ovat siivoja miehiä, hyviä perheenisiä, miehiä jotka hoitavat työnsä. Heillä on poikia ja tyttäriä, jotka käyvät koulua yhdessä meidän poikamme Deanin kanssa.

Amerikkalaisnovellisti Raymond Carver (1938 - 1988) julkaisi kertomuksensa "Niin paljon vettä niin lähellä kotia" ("So Much Water So Close to Home") kokoelmassa What We Talk About When We Talk About Love (1981). Se on ilmestynyt suomeksi novellivalikoimassa Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta (Tammen Keltainen kirjasto 201, 1986; s. 69 - 77).

Raymond Carver, 1938 - 88.

"Niin paljon vettä niin lähellä kotia" lähtee käyntiin kalastusretkestä, joka ei ole sujunut ihan suunnitelmien mukaan. Saldona on muun muassa ihmisruumis... Kertomuksen alussa kertoja, kalastusseurueeseen kuuluneen Stuartin vaimo, raportoi retken tapahtumat sillä tavalla kuin hänen miehensä on ne hänelle palattuaan kertonut.

Novellin yhdeksään sivuun mahtuu paljon tapahtumia, ulkoisia ja sisäisiä. Tavalliseen tapaansa Carver jättää paljon kertomatta - lukijan pitää päätellä itse. Jokin kertomuksen alussa avoin saa vastauksen, mutta paljon myös jää vaille ratkaisua. Lukijan on tärkeää huomata, että kalastusretken kammottavat vaiheet ovat kertomuksen kannalta oikeastaan pelkkä sivuseikka, kun polttopiste on Stuartin ja hänen vaimonsa suhteessa.

Uskooko vaimo Stuartin kertomusta? Onko vaimolla edes syytä uskoa? Saattaisiko Stuartin ja hänen kumppaniensa versio tapahtumien kulusta ollakin vain valhe, jolla välttää vankeustuomio?

Jo Robert Altman käytti "Niin paljon vettä niin lähellä kotia"-kertomusta yhtenä pohjatekstinä loistavassa ja kiitetyssä episodielokuvassaan Short Cuts - Oikopolkuja (1993). Elokuvassa Stuartin osan esitti Fred Ward.

Myös australialainen elokuvaohjaaja Ray Lawrence (s. 1948) tarttui samaiseen kertomukseen ja ohjasi pelkästään sen pohjalta elokuvan Jindabyne (2006). Ja Yle Teema esittää elokuvan huomenna perjantaina klo 21.30.

Lawrence sijoittaa tapahtumat Australian Uuteen Etelä-Walesiin, ja sisältöä on muokattu muutenkin reilulla kädellä. Esimerkiksi kengurumantereen aboriginaaleista ei Carverin kertomuksessa luonnollisesti ole aavistustakaan. Temaattinen keskiö näyttää siirtyvän avioliiton kuvauksesta kalastusretken tapahtumien moraaliseen pohdintaan. Päähenkilöä, Stewart Kanea, esittää Gabriel Byrne (s. 1950), joka on suomalaisillekin tuttu 106-osaisen Terapiassa-sarjan tohtori Paul Westonina. Laura Linneyllä (s. 1964) on rooli hänen vaimonaan Clairena.

Kriitikoiden näkemykset Jindabynestä menevät ristiin, ja moni katsoja on noussut avoimeen vastarintaan elokuvaa kohtaan. Siksi jouduin miettimään hetken, uhratako kaksi tuntia kalliista perjantai-illasta elokuvaan vai ei, kunnes päätin toimia pikkuisen laveamman kautta ja pohjustukseksi kirjoittaa tämän johdatuksen, alkuperäiskertomus kun löytyi kirjahyllystäni.

Tulevina aikoina Yle lähettää joukon elokuvia, joita haluan erikseen mainostaa:

• Yle Teema pe 20.4. klo 21.30 - Alexander Payne: About Schmidt (2002). Jack Nicholson tekee yhden uransa vaikuttavimmista rooleista eläkkeelle siirtyvänä virkamiehenä.
• Yle TV2 la 21.4. klo 22.05 - Sergio Leone: Huuliharppukostaja (1968). Moni pitää tätä dollaritrilogian (1964 - 66) jälkeen ilmestynyttä lännenelokuvaa Leonen kaikkein parhaana ohjaustyönä. Näyttämöllä hääräävät mm. Claudia Cardinale, Henry Fonda ja Charles Bronson, taustanaan Ennio Morriconen musiikkiraita vaikuttavimmillaan.
• Yle Teema su 22.4. klo 18.00 - Sergei Eisenstein: Panssarilaiva Potemkin (1925). En ole eläissäni nähnyt yhtään venäläismestari Eisensteinin elokuvaa, joten jo oli aikakin Yle Teeman pystyttää sarja hänen tuotantonsa ympärille. Panssarilaiva Potemkin lienee ohjaajan uran maineikkain, ja sen kuuluisaa rappukohtausta on siteerattu ja parodioitu monissa elokuvissa, mm. yhdessä Mies ja alaston ase -jatko-osassa. Eisenstein saattaa vaatia paneutumista avautuakseen nykykatsojalle. Montaasi on avainsana hänen tekijyyteensä.

Jälkikirjoitus 15.4.2012. Jindabyne sai tv-esityksensä perjantaina. Minä tosin olin melkoisen huono katsoja, sillä jopa hylkäsin elokuvan puolen tunnin jälkeen, mutta peruin kuitenkin päätökseni jo parin minuutin kuluttua. Carverin alkuperäisnovelliin verrattuna kerrontaa on elokuvassa luonnollisesti lavennettu ja myös muunnettu tuntuvasti. Silti olin tunnistavinani Carver-tatsin läpi koko elokuvan! Mitä tulee Jindabynen moraaliseen ja psykologiseen pohdintaan, en sanoisi sen porautuvan niin hirveän ihmeellisen syvälle ainakaan.