Rikkaat metallitehtailijarukat

Friedrich Krupp perusti vuonna 1811 pienen teräsvalimon Ruhrin alueelle Saksaan. Pikkuhiljaa yrityspohja laajeni, ja 1900-luvulle tultaessa valimo, Friedrich Krupp AG, oli paisunut monikansalliseksi metalli- ja aseteollisuusmahdiksi.

Kruppin imperiumi ja Kruppin suku ovat ajankohtaisia nyt, kun Yle TV1 aloitti suvun historiaan pohjautuvan sarjan esittämisen eilen tiistaina. Kolmiosainen, yhteensä 4½-tuntinen sarja Krupp - eine deutsche Familie (2009) on saanut Suomessa hivenen raflaavan nimen Kruppin metallidynastian tragedia.

Jakso 2/3: Rakkaus ja kohtalo - ti 5.4.2011 klo 21.00 (1.28)

Jakso 3/3: Tuho ja sovitus - ti 12.4.2011 klo 21.00 (1.30)

Sarjan esittely Ylen kotisivuilla

Kruppin suurteollisuussuvun historiaan kuuluu käytännössä vain kuusi sukupolvea, vaikka tietääkseni Kruppin metallilla on monisatavuotiset juuret:

• Friedrich Krupp (1787 - 1826)
• Alfred Krupp (1812 - 1887)
• Friedrich Alfred Krupp (1854 - 1902)
• Bertha Krupp von Bohlen und Halbach (1886 - 1957)
• Alfried Krupp von Bohlen und Halbach (1907 - 1967)
• Arndt von Bohlen und Halbach (1938 - 1986)

Televisiosarja jättää dynastian kantaisät Friedrichin ja Alfredin ulkopuolelleen keskittymällä vuosiin 1901 - 1967. Ratkaisu vaikuttaa dramaturgisesti onnistuneelta, kun tarkastelupisteeksi vielä valitaan vuosi 1957 ja hetki, jona teräksenkova matriarkka Bertha Krupp vaipuu kuolinvuoteelleen. Siinä on aikaa muistella katkeraa menneisyyttä niistä ajoista alkaen, kun perheyritys lankesi hänen 16-vuotiaille harteilleen.

Perusristiriita on Berthan ja hänen vanhimman poikansa, yrityksen pääjohtajaksi nousseen Alfriedin, välillä. Äiti, miksi olit niin ankara? Äiti, miksi pilasit elämäni?

Arndt von B und H, se alkuperäinen. 

Kruppin suvulla oli läheiset suhteet sekä keisari Vilhelm II:een että myöhemmin Adolf Hitleriin. Yrityksen aseilla oli merkittävä rooli kummassakin maailmansodassa. Suvun southforkin virkaa toimitti Villa Hügel, 1800-luvun loppupuolella valmistunut palatsi. Valitettavasti sarjan kuvausryhmä ei päässyt kuvaamaan autenttisiin tiloihin palatsin sisään.

Runsaasti draaman aineksia sisältyy jokaiseen sukupolveen, joskin kaikkein kiintoisimpana hahmona pidän suvun viimeistä jäsentä Arndtia, joka syntyi sopivasti toisen maailmansodan kynnyksellä 1938. Arndtista kasvoi ja kehittyi oikea dekadenssin ruumiillistuma.

Kun isä Alfried kuoli keuhkosyöpään 1967, yritys ja sen johtovastuu irrotettiin suvusta - ainoa lapsi Arndt kun osoitti suuntautumista ihan muille aloille kuin yritysjohtoon. Arndt sai suunnattoman vuotuisen taskurahan, mutta onnistui siitä huolimatta keräämään tuntuvan velkataakan ennen kuolemaansa kurkun alueen syöpään 48-vuotiaana.

Arndt von B und H vm. 1969:
Helmut Berger.

Arndt von B und H oli homoseksuaali - ominaisuus, joka näyttää oirehtineen suvussa jo aiemmin. Siitä huolimatta hän meni naimisiin Itävallan kaatuneeseen keisarihuoneeseen kuuluvan prinsessa Henriette "Hetty" von Auerspergin (s. 1933) kanssa 1969. Arndt eli jetset-elämää, ja epätodellisten vuosien saatossa hänen todellisuudentajunsa nähtävästi kärsi pahasti. Valitettavasti sarja ei ulottune lainkaan näihin viimeisiin vuosiin.

Italialainen mestariohjaaja Luchino Visconti ohjasi vuonna 1969 elokuvan Kadotetut (La caduta degli dei). Tuokin elokuva perustuu löyhästi Kruppin suvun vaiheisiin. Isä-Alfriedin vastinetta esittää Dirk Bogarde pääroolissa teollisuusmagnaattina Hitlerin kolmannessa valtakunnassa. Arndtista vaikutteita saanutta Martin von Essenbeckiä näyttelee Helmut Berger.

Arndt von B und H vm. 2009:
Nikolai Kinski.

Kruppin metallidynastian tragediassa Arndtia esittää Nikolai Kinski (s. 1976). Nauru oli päästä, kun näin hänet eilenillalla 19-vuotiaana perijänä sukupäivällisten ruokapöydässä, niin pahasti hän näyttää isältään, legendaariselta Klaus Kinski -vainaalta.

Eilisiltainen aloitusjakso oli otteessaan helposti pitävä, laatuviihdyttävästi kalliilla rahalla toteutettu historiasaippua. Mieleen tulee jopa loistava saksalaissarja Mannin perhe (2001), genrensä lyömätön ykkönen. Rahahanat tosin suljettiin siinä vaiheessa, kun Bertha Krupp astui 21-vuotiaana alttarille sulhasensa, keisari Vilhelmin valitseman diplomaatin kanssa. Mahtihäät kuvataan tarinassa vain sanallisesti.

Yksi todella paha vika sarjassa on. Se nimittäin "kertoo kuuluisan saksalaisen teollisuusmahtisuvun osin tosipohjaisen tarinan". Mikä siis sarjassa on totta ja mikä sepitettä? Monet dramaattiset yksityiskohdat vaikuttavat periytyvän suoraan historian sivuilta: Berthan isä Friedrich Alfred Krupp teki oikeastikin itsemurhan 1902 skandaalijulkisuuden uhrina, ja 1907 syntynyt Alfried todella oli keisarin kummipoika.

Missä kaikki taiteelliset vapaudet, historianoikaisut ja muut kommat luuraavat? Kattavampaa tavaraselostetta siis kaipaisin.

Beckin äärellä, ja Persbrandtinkin

Tulevana torstaina Nelonen esittää Beck-sarjan 24. elokuvan Herran nimeen (I Guds namn, 2007). Sen piti nelisen vuotta sitten valmistuessaan olla sarjan viimeinen episodi, mihin hyvin sopii yhden sarjan keskeisen henkilön kuolema.

Sarja sai kuitenkin pari vuotta myöhemmin jatkoa kahden tarinan verran. Noita kahta elokuvaa, Myrskyn silmässä ja Elävältä haudattu (2009), ei silti nähdä ainakaan tämän esitysrupeaman yhteydessä. Toivottavasti ne saavat televisioensi-iltansa Suomessakin lähiaikoina.

Elokuvan esittely Nelosen kotisivuilla

Tero Niemenpään näkemyksekäs arvostelu

Mika Sipuran yhtä lailla näkemyksekäs ja kriittinen arvostelu

Ruotsinkielinen arvostelu HomeEnter.comissa
Elokuvan traileri YouTubessa

Beck ja odottamaton kalmo.

Herran nimeen alkaa paparazzi-valokuvaajan murhasta, jonka Beck ryhmineen saa tutkittavakseen. Vyyhti laajenee äärioikeistolaisiin, homofobisiin piireihin, ja lopulta saadaan viettää mainittuja poliisihautajaisia. Jännityksen maksimoimiseksi tarinassa joutuvat uhatuksi tutkijaryhmän lisäksi kaikki heidän tunnetut sukulaisensakin: Beckin tytär ja tyttärenpoika sekä Gunvald Larssonin sisarentytär.

Elokuvan alussa Larsson, tuo "Likainen Gunvald", kärsii loppuunpalamisesta mutta virkoaa onneksi sängynpohjalta. Beckillä puolestaan on ongelmia tyttärensä Ingerin kanssa, taas kerran.

Elokuvan luonnollisesta kestosta jouduttiin kuulemma nipistämään lähes puoli tuntia leikkauspöydässä, mikä näkyy tapahtumien varsin nopeana tempona.

Joissakin arvioissa Beck-sarjan todetaan olleen jo kypsä päättymäänkin tämän 24. episodin myötä. Itse olen toista mieltä. Mielestäni sarja on säilyttänyt vetonsa kolmannellakin kaudellaan. Käsikirjoitukset ovat yltäneet kansainvälisiin mittoihin, ja esimerkiksi 18. Tyttö maakellarissa ja 21. Japanilainen maalaus ovat luoneet sarjalle uutta leimaa.

Ensimmäisen tuotantokauden käsikirjoitukset vuosilta 1997 - 98 tuntuivat viime syksyn uudella katsomisella hiukan kotikutoisilta verrattuna kahden myöhemmän tuotantokauden tarinoihin. Yllätyin, miten kiivaaseen tahtiin tuo ensimmäinen kausi hyödynsi ja ammensi tyhjiin monet optiot, kuten Beckin pojan kuoleman ja Larssonin syyllisyyden pikkutytön surmasta auto-onnettomuudessa.

Aloitustuotantokauteen sisältyi kuitenkin vahvin jakso jaksolta kehittyvä jatkokertomus: Beckin ja naispoliisi Lena Klingströmin rakkaussuhde. Kolmanteen tuotantokauteen ympätty Larssonin ja Inger Beckin kesy deittailu on siihen verrattuna varsin pliisu ja kulunut tarina, tilantäytettä.

• Tuore Beck-tekstini: Kadotuksen porteilla Beckin seurassa (6.9.2013; elokuvan 25. Myrskyn silmässä esittely - sisältää myös sisällysluettelon kaikista Beck-teksteistäni).

Beck-sarjan filmausten aikana Gunvald Larssonia esittävästä Mikael Persbrandtista (s. 1963) on kasvanut melkoinen ilmiö ruotsalaisessa elokuvamaailmassa. Hän on saanut jalansijaa maailmallakin, sikäli kuin tuore kokaiinikohu ei peruuta hänen rooliaan The Hobbitissa (2012), Peter Jacksonin Tolkien-suurtuotannossa.

Tietämäni mukaan nimenomaan Persbrandt oli kovin haluton palaamaan Beck-tuotantoon enää kolmannen kauden ja Herran nimeen -elokuvan jälkeen. Tämä tuntuu minusta hiukan hämmästyttävältä, kun ajattelee, että hän kuitenkin otti vastaan yhden päärooleista oikeussarjassa Syyttömänä tuomittu (Oskyldigt dömd, 2008 - 09).

Staffan Åhmanin ruotsinkielinen arvostelu Syyttömänä tuomittu -sarjasta
Sarjan esitystiedot Ylen kotisivuilla

Mikael Persbrandt Viisikon johtajana.

Sarjassa Persbrandt esittää narsistista ja äkkiväärää oikeustieteen professoria Markus Haglundia, joka ohjastaa nelijäsenistä oikeustieteen opiskelijoitten ryhmää. Ryhmä on erikoistunut vapauttamaan vankilasta sinne ilman syytään joutuneita paljastamalla oikean rikollisen.

Sarjan 45-minuuttiset tarinat ovat varsin naiiveja ja yksipuisia verrattuna Beckin ykköslaatuisiin käsikirjoituksiin. Juonenkulut ovat nuortenkirjamaisia, ja huumorikin revitään sieltä mistä halvimmalla saadaan, esimerkiksi Haglundin ja toisen oikeustieteen professorin keskinäisistä kisailuista. Ristiriitaiseksi tarkoitetun Haglundin persoonakaan ei kestäisi vähäisintäkään raaputusta - hahmo on vain kullattu verrattuna Beckin Larssonin täyskultaiseen persoonakuvaan.
 
Syyttömänä tuomittu oli kuulemma ruotsalaiskanavan kallis suurtuotanto, mitä ei jäljestä uskoisi. Useissa arvioissa sarja on leimattu amerikkalaisen lääkärisarjan House (2004 - ) halvaksi kopioksi, jossa Persbrandt on Hugh Laurien esittämän tohtori Housen köykäinen vastine.

Sarjan viimeinen, 24. jakso Tuntematon todistaja nähdään uusintana ensi lauantaina Yle FST5 -kanavalla.

Mustaa ja älykästä

Funny Games (USA, 2007; käsikirjoitus ja ohjaus Michael Haneke)
TV5 (The Voice) pe 18.3.2011

Ydinperhe - Ann (Naomi Watts), George (Tim Roth) ja pikku-George - joutuu kohtaamaan järjettömän väkivallan, kun kaksi psykopaattinuorukaista ottaa heidän kesäasuntonsa valtaansa.

Nuorukaisilla on valkoiset vaatteet ja valkoiset hansikkaat. Yhtä lailla valkoinen on golfpallo, joka muodustuu elokuvassa kauhun ennusmerkiksi ja symboliksi.

On oikeastaan merkityksetöntä yrittää arvata, mitä tiedostamattomia ajatuksia katsojassa elokuvan valkoiset hansikkaat herättävät; ne ovat yhtä kaikki tehokas keino Funny Gamesin kokonaisuudessa. Mikki Hiirellä ainakin on aina valkoiset hansikkaat, ja sarjakuvan maailmaan on monta muutakin viitettä. Psykopaattinuorukaiset, Paul ja Peter, kutsuvat toisiaan välillä Tommyksi ja Jerryksi, välillä Beavisiksi ja Butt-headiksi.

Paulilla ja Peterillä on sarjakuvahahmojen olematon sielu. Siksi heitä ei arveluta ryhtyä niihin leikkeihin, joihin he vilpittömällä innolla ryhtyvät. He edustavat nerokkaasti yhden lajin psykopaatteja, niitä vekkulivelikultia, joilla on koko ajan kaksinaamainen peli käynnissä. Siksi heidän viattomat naamansa herättävät niin suuren raivon tunteen katsojassa.

Tuolle psykopaattityypille on ominaista myös määritellä, mitä kohteliaisuuteen sisältyy ja mitä ei sisälly, kuten elokuvassa tapahtuu.

Munanhakureissulla. Kaikki on vielä hyvin...

Funny Gamesin mainioin kohtaus sijoittuu aivan elokuvan alkuun, ennen kuin peliasemat on tehty selviksi kaikille osallistujille. Tuossa kohtauksessa toinen nuorukaisista tulee lainaamaan munia kesänaapureilta. Hiljalleen eskaloituva tilanne on mustan huumorin ja älykkään huumorin todellista juhlaa. Kohtausta, kuten koko elokuvaakaan, ei pidä katsoa liian tiukkapipoisesti, tai jää vastaanottamatta sen julma sanoma elämän joskus julmistakin peleistä.

Elokuvan puolivälissä sarjakuvahahmot hetkeksi kaikkoavat näyttämöltä, ja kun jekut eivät koko ajan tunge katsojan tajuntaan, on aikaa keskittyä perheen totaaliseen kärsimykseen.

Michael Haneke (s. 1942) on itävaltalainen ohjaaja, jonka väkivaltaa tutkivia elokuvia Yle Teema esitti pari vuotta sitten sarjallisen. Illan Funny Games (2007) on hänen itsensä ohjaama amerikkalainen uusintaversio alkuperäisestä saksankielisestä Funny Gamesista (1997). Onneksi amerikkalaistaminen ei ole kovin pahasti latistanut elokuvaa, vaikka alkuperäinen tehokkaampi onkin.

Funny Games Eurooppa (1997).

Funny Games USA (2007).

Funny Gamesista mieleen hakematta tulee Stanley Kubrickin Clockwork Orange - Kellopeliappelsiini (1971). Tämän mustaakin mustemman ja älykästäkin älykkäämmän väkivaltaoopperan sfääreihin Haneken teos ei sentään nouse.

Elokuvan viimeisillä hetkillä on merkityksellinen kaukosäädinkohtaus, joka laajentaa koko elokuvakosmoksen merkityskenttää. Se osoittaa, että Funny Games on - kaiken muun ohella - väkivaltaviihteen kommentti.

Hitchcockin löysä kuristus

Sarjamme Yliarvostettuja(?) klassikkoja aloittaa Alfred Hitchcockin toiseksi viimeinen ohjaustyö Frenzy – solmiokuristaja (1972). Kuten muistamme, ohjaaja oli englantilaislähtöinen, ja Sir Alfredin ominaisuudessa mestari palasi filmaamaan Frenzyn synnyinkaupunkiinsa Lontooseen.

Salapsykopaatti (Barry Foster) ja viaton tarjoilijatar (Anna Massey).

Elokuvan perusjuoni on varsin yksinkertainen. Lontoota vainoaa sarjaraiskaaja, jonka tavaramerkiksi muodostuu kuristaa uhri aktin päätteeksi solmiolla. Alkukielinen nimi Frenzy voi tarkoittaa muun muassa ’mieletöntä raivoa, kiihkoa, vimmaa’.

Frenzy kuuluu samaan Hitchcock-tematiikan jatkumoon kuin Minä tunnustan (1953) ja Väärä mies (1956), joissa poliisi jahtaa epäiltynä väärää henkilöä. Tässä elokuvassa tuohon kiipeliin joutuu Jon Finchin (s. 1941) esittämä ex-majuri Richard Blaney, jonka kohtalo on sysännyt baarimikoksi episen synkkään kapakkiin.

Seuraamme myös todellisen sarjamurhaajan, Barry "Van der Valk" Fosterin (1927 - 2002) esittämän hedelmäkauppias Ruskin, sadistisia seikkailuja naismaailmassa. Ex-majuri ja hedelmäkauppias sattuvat olemaan tuttavia keskenään.

Hitchcock-tyyliä vm. 1972.

Mikä elokuvassa mättää? Ensinnäkin minua vaivaa sen ankea rumuus, jopa perverssin suoraviivainen iljettävyys. Ehkä estetiikka pyrkii maanläheiseen arkisuuteen ja inhorealismiin tyylikeinona, mutta ainakin minun tulee Frenzyä katsoessa suunnattomasti ikävä ohjaajamestarin tyylikkäitä 1950-luvun mustavalkojännäreitä. Muistaisin Francois Truffaut´n Hitchcock-haastattelukirjasta, että ikäännyttyään maestro yritti pysyä mukana aikalaiselokuvan hengessä jopa epätoivoisesti.
 
Sensuurisäännöt loivenivat dramaattisesti 1960-luvulla, mutta pitikö arvostetun setäohjaajan ruveta shokeeraamaan silkan shokeeraamisen riemusta? Silti ja sentään.

Miten uskottava elokuva sitten on? Kuvaputki suoltaa liukuhihnallisen tahatonta huumoria vyöryttäessään katsojan eteen kaikki pahan onnen oikut, jotka ex-majuri Bleney joutuu kohtaamaan. Todellinen kovan onnen kaveri. Juoni vaatii muutenkin poikkeuksellisten yhteensattumien hitsaamista väkisin toisiinsa, alkaen sarjaraiskaajan päätymisestä Bleneyn ex-vaimon sydäntenvälitystoimiston kanta-asiakkaaksi. Mihin hän ylipäätään moisen toimiston palveluja oikeasti tarvitsee?

Katsojan uppoamista Frenzyn maailmaan estää myös sarjaraiskaajan psykologinen motivoimattomuus. Hedelmäkauppias on aluksi vain niljakas kaveri, ja pari kohtausta myöhemmin hän sitten ilmestyy samana niljakkaana kaverina ex-majurin ex-vaimon toimistoon valmiina hoitelemaan tämän päiviltä. Kun hahmoa ei tämän enempää pohjusteta, ei synny kummoista jännitettä, johon katsoja alkaisi kovastikaan kaivata ratkaisua.

Kaikesta edistyksellisestä ajanhenkisyydestään huolimatta monet kerronnan keinot tuntuvat viimeistään tänä Herran vuonna 2011 kovin vanhentuneilta. Esimerkiksi alun pubikohtaus, jossa kaksi herrasmiestä haastelee solmiomurhasarjan ja psykopatian taustoja, on päälleliimatussa selittelevyydessään suoraan 1940-luvulta.

Elokuvan leikkauskin on kovin löysä, mikä sekin vaikeuttaa jännitteen syntymistä. Esimerkiksi huumori rikostutkija Oxfordin vaimon gourmet-harrastuksen ympärillä tuntuu ainakin minusta melkoisen väljähtäneeltä.

Sarjaraiskaaja ja äitikulta (komedienne Rita Webb,

1904 - 1981).

Toki elokuvalla on puolensakin. Perin riemukas on esimerkiksi sarjaraiskaajan äidin kurkistus ikkunasta, kuin muistumana kaikista aiempien Hitchcock-hirviöitten poikkeusäideistä. Samoin hedelmäkauppiaan kamppailu kuolonkankean uhrinsa kanssa perunarekan lavalla on klassikkosarjaan kuuluvaa.

Katsoin Frenzyn monen vuoden jälkeen uudelleen (MTV3 to 17.3.) todentaakseni aiemman vaikutelmani elokuvasta, ikävä kyllä, pysyneen entisenään. Minua vetivät elokuvan ääreen myös jotkut näyttelijänimet, joita en viime näkemällä ollut noteerannut.

Kahden kerroksen väkeä -hahmo Jean Marsh (s. 1934) puki Frenzyä varten erikoisjykeväsankaiset silmälasit ja istuutui ex-vaimon sydäntenvälitystoimiston etuhuoneen pulpettiin. Blaneyn naisystävää, hentorakenteista tarjoilijatarta, esittävä Anna Massey (s. 1937) puolestaan oli todellisessa elämässä nuorna neitona naimisissa ainoan oikean Sherlock Holmesin eli Jeremy Brettin kanssa. Odottamattomana extra-bonuksena jahdatun ex-majurin vanhaksi ystäväksi vielä ryhtyi Pokka pitää-sarjan Richard Buchet eli Clive Swift (s. 1936).

Minä olen hajamielisesti aina yhdistänyt sairasmielisen hedelmäkauppias Ruskin näyttelijä Michael Caineen. Siksi ei yllätyksenä tullut tieto, että Hitchcock alun alkaen tarjosi tätä roolia hänelle.

Elokuvan loppukuva on tyylillisesti sukua Psykon loppukuvalle, jossa Norman Bates ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Frenzyssä hedelmäkauppiaan jäädessä lopulta kiinni rikostutkija Oxford kiinnittää huomionsa tämän epäkorrektiin pukeutumiseen: ”Herra Rusk, teillä ei ole solmiota…”

Kaikki korjaavat puheenvuorot, jotka puhdistavat mustaamani elokuvan mainetta, otetaan mielellään vastaan kommenttialueella.
 
Katso myös V. S. Luoma-ahon hieno blogiteksti elokuvasta. Se sisältää mm. valaisevan vertailun Anna Masseyn 12 vuotta aiempaan rooliin Peeping Tomissa.

Ihmisellä on valkoisen miehen sukupuoli

Edistyksen hinta
(Century, GBR 1993; käsikirjoitus ja ohjaus Stephen Poliakoff)
Esittely Ylen kotisivuilla
Toinen lähetys su 20.3.2011 klo 22.25 / Yle Teema

Stephen Poliakoffin varhainen elokuvateatterielokuva Edistyksen hinta on täyteläinen tarina yksilön vaikeudesta elää monimutkaisessa maailmassa.

Päähenkilö on Clive Owenin (s. 1964) esittämä nuori lääketieteen tohtori Paul Reisner, joka saa tutkijan paikan edistyksellisen professori Mandryn laboratoriossa. Tätä lahjakasta ja ristiriitaista hahmoa näyttelee Charles Dance (s. 1946).

Tohtori Reisnerille asettavat risteäviä paineita yhteiskunta, sosiaaliset suhteet, suku, rotu, sukupuoli ja sisäiset pyrkimykset ynnä ideaalit. Koska hän ei hallitse täydellisesti sen maailman sääntöjä, jossa joutuu operoimaan, häntä uhkaa lopuksi täydellinen henkilökohtainen tuho - uran ja sosiaalisen aseman menetys.

Täydellinen tuho kuitenkin väistyy, kiitos käsikirjoituksen suhteellisuudentajuisen viisauden: mikään ei elokuvassa ole täysin mustaa tai täysin valkoista. Elokuvan suurimmassa konnassakin, professori Mandryssä, on myönteiset puolensa, kuten mustaihoisen tutkimusapulaisen esimerkki osoittaa.

Eletään viktoriaanisen epookin viimeisiä aikoja, vuosisadanvaihdetta. Lontoon tiedeyhteisöön liittyvä Reisner näkee hyytävästi, miten vain mies voi olla täysiarvoinen tekijä, ja naiselle on varattu korkeintaan tutkimusapulaisen asema. Naisesta on hupia leikkikaluna makuusalin verhon eristämässä alkovissa. Samalla lailla alempia yhteiskuntaluokkia, köyhiä, voidaan käyttää vastuuttomasti koekaniineina.

Reisner on aito idealisti, ja se saa hänet kohtaamaan naisen, Miranda Richarsonin (s. 1958) esittämän Claran, täytenä ihmisenä, vaikka sekin tietää yhteiskunnan sääntöjen uhmaamista. Reisnerin yli sadan vuoden takaisia luonnontieteellisiä utopioita voimme romanttisen ironian kautta arvioida jälkiviisauden valossa.

Neiti Marple vaihteeksi leskirouvana.

Robert Stephens (1931 - 1994) esittää Reisnerin isää ja edustaa puoliksi komediaa hahmona, jonka toiminta perustuu vain puoliksi tajuttuun käsitykseen maailman toimintatavasta. Rikasta leskirouvaa pienessä mutta merkittävässä roolissa näyttelee Joan Hickson (1906 - 1998), kaikkien aikojen paras neiti Marple, jota minun katsojana on vaikea kuvitella muuta kuin ehdottomana ikäneitona.

Temaattiset värkit ovat hyvät, ja käsikirjoitus yhdistää ne rikkaasti, vaikka toteutus ei välttämättä täyteen kukkaan puhkeakaan vaan jää hiukan persoonattomaksi. Lopun uudenvuodenjuhlakohtauksessa näemme sentään jo melko valmiina Poliakoffin omatyylisyyden elokuvantekijänä.

Yle Teeman Poliakoff-sarjasta on näkemättä enää Vuoden 39 salaliitto (2009). Harmillisesti kavalkadista jäävät puuttumaan Rakasta minua (Close My Eyes, 1991), runsaasti keskustelua aikanaan herättänyt elokuva sisarusten insestisestä suhteesta, ja Valokuvien vangit (Shooting the Past, 1999), Sukupuun sukulaistuotanto, joka tietääkseni on esitetty Ylellä aikanaan.

Ylimysten huvituksista

Viime torstaina Nelonen esitti Beck-sarjaan kuuluvan tv-elokuvan Japanilainen maalaus. Kun katsoin sen kovalevyltä eilen, huomasin sen erityisen vaikuttavaksi kokemukseksi, minkä kunniaksi elokuva saa oman arviointinsa Villa Derrickeriaan.

Kritiikit lehdissä ja keskustelupalstoilla ovat voimakkaan ristiriitaisia, mitä ihmettelen. Eräs jaksoa ylistänyt keskustelija esimerkiksi toteaa elokuvan erinomaiseksi, vaikka normaalisti ei pidäkään taideaihetta sivuavista rikostarinoista.


Beck 21: Japanilainen maalaus
(Den japanska shungamålningen; 3:5, 2007; ohjaus Kjell Sundvall) - Es. to 10.3.2011 / Nelonen
Elokuvan esittely Nelosen kotisivulla
Tero Niemenpään arvostelu elokuvasta

Martin Beck, murharyhmän päällikkö - Peter Haber (s. 1952)
Gunvald Larsson - Mikael Persbrandt (s. 1963)
Lena Klingström - Stina Rautelin (s.1963)
Margareta Oberg, Beckin ryhmän esimies - Marie Göranzon (s. 1942)

Komisario Hans Sperling, saksalaispoliisi - Dieter Pfaff (s. 1947)
Beckin punatukkainen naapuri Valdemar - Ingvar Hirdwall (s. 1934)
Ernst Levendahl, rikas taiteenkerääjä - Jan Malmsjö (s. 1932), joka on oikeassa elämässä Marie Göranzonin aviomies.

190 kiloa karismaa

Rikoskomisario Sperling Saksasta.

Japanilainen maalaus alkaa oikein ryskyvällä karismalla, tosin tuontisellaisella, kun sitä rantautuu Tukholman päärautatieasemalle peräti kilokaupalla. Maineikas saksalaispoliisi Hans Sperling nimittäin saapuu Tukholmaan taidehuutokauppaan, ja hän on ottanut koko massansa matkalle mukaan.

Huutokauppasaliin Sperling rymistää palttoo ja tunnusmerkkimäinen hattu mukanaan, ja sitähän hänen viereensä parkkeeraava tyylikäs nainen moittii, naulakkokin kun aulasta löytyy. Harmillisesti vielä se japanilainen shungapiirros, jota varten saksalaiskomisario Tuhkolmaan vaivautui, päätyy tuolle naiselle.

Myöhemmin Sperling ja nainen tutustuvat paremmin toisiinsa, kun he huomaavat majoittuneensa samaan hotelliin. Komisario esittäytyy eroottisen taiteen keräilijäksi, mikä kieltämättä antaa katsojalle hivenen epämääräisen kuvan: likainen äijä...

Nainen puolestaan on taideagentti, eräänlainen taidekauppias, ja tuoreitten ystävysten kesken herää keskustelu mm. ostoringeistä, jotka rohmuavat taidetta huutokaupoista petollisesti alihintaan. Rinkiläiset näyttävät vaivaavan Tuhkolmankin taidepiirejä.

Hotellihuone 119 odottaa.

Sperlingin pahat epäilyt heräävät, kun nainen ei saavu sovittuun illallistapaamiseen. Niinpä hän ottaa luurin käteen ja soittaa Martin Beckille, vanhalle hyvälle ystävälleen. Jälleennäkeminen on lämmin ja riemuisa. Viimeksihän he kohtasivat tarinassa 18. Tyttö maakellarissa (2007), joka sekin kuuluu Beck-sarjan aatelistoon.

Yhdessä kollegat uskaltautuvat taideagentin huoneeseen, ja siellähän nainen jo odottaa heitä valmiiksi alastomana vuoteellaan, kuolleena tosin.

Marc Chagall, "Nainen ja ruusut" (1929).

Vuode on koristettu punaisin ruusuin, mikä sytyttää lampun taiteenkerääjä Sperlingin päässä. Asetelmahan on suora jäljennös Marc Chagallin maalauksesta "Nainen ja ruusut" (1929)! "Siinä nainen makaa ruusukimpun päällä kuten tuokin nainen", Sperling selittää ruotsalaiskollegalleen.

Elokuvan puolivälissä tulee ilmi toinenkin murha, joka vaatii peräti kolme uhria, ja ruumiit on jälleen aseteltu taidehistoriallisen esikuvan mukaisesti. Tällä kertaa mallina on toiminut se eroottinen shungapiirros, jota Sperling huutokaupasta hamusi. (Keskustelusivuilla kuiskitaan, että flirtillään taidemaailman kanssa Beck on ottanut mallia Da Vinci -koodin jättimenestyksellisestä konseptista.)

Komisario Sperling on kaukaa katsottuna ruma kuin synti mutta lähempää kaunis kuin paholainen, oopperalaulajan tyyliin. Jakson mittaan katsoja välttämättä lumoutuu hänen läsnäolostaan ja persoonansa hioituneisuudesta, ja ainakin minä jopa epäilin yhdessä vaiheessa, että hän nuhteettomasta taustastaan huolimatta sittenkin on tarinan konna.

Vasta jakson jälkeen löysin selityksen saksalaiskomisarion hahmon monipolviselle, viimeistellylle täyteläisyydelle. Nimittäin Japanilaisessa maalauksessa on kyse kahden suuren televisiotuotannon kohtaamisesta, vähän tyyliin Caesarin vierailu Kleopatran Egyptissä: Saksassa on tuotettu 18-osainen poliisisarja Sperling (1996 - 2007), jonka nimihenkilö nyt esiintyy omana itsenään ruotsalaisessa sukulaistuotannossa.

Sperlingin cameo-esiintyminen Beckissä on varmasti tehnyt hyvää ruotsalaissarjan katsojaluvuille Saksassa, joka on beckien tärkeä rahoittaja. Yhtä lailla cameo tekee hyvää jaksolle sellaisenaankin, vaikka katsoja ei tietäisi mitään Sperlingin elämästä saksalaisolohuoneissa.

Tutkimukset alkavat

Tutkimukset ponnahtavat käyntiin. Selviää, että murhatun taideagentin huoneesta on kadonnut ainakin kaksi Chagall-litografiaa ja huutokaupattavana ollut japanilaispiirros.

Paikalle ilmaantunut popliinitakkinen Gunvald Larsson nostattaa luonteensa mukaisesti heti diplomaattisen epätilan kehtaamalla epäillä saksalaisvierasta, tosin sinänsä hyvin perustein. Siinä ei auta vaikka Beck kuinka perustelee lihavan ystävänsä luotettavuutta. "Meilläkin on tuollaisia", Sperling toteaa kollegalleen Larssonin poistuttua.

Rakas naapuri.

Saksalaiskomisario majoittuu Beckin kotiin, jossa hän hetikohta järjestää Beckille ja katsojalle kunnon yllätyksen: Kun Beck saapuu raskaan työpäivän jälkeen kotiin voipuneena kuin suomalaisvastineensa B. Virtanen, kuulee hän epämääräisiä ääniä. Sperling nimittäin on ehtinyt löytää ystävänsä viinakätköt ja tutustua punatukkaiseen naapuriin, ja yhdessä nämä nyt harjoittavat stemmalaulantaa olohuoneessa.

"Saat ensiksi kunnon ryypyn, jotta pääset vauhtiin", niskatukikauluksinen naapuri toteaa typertyneelle Beckille, ja Sperlingin sosiaalisten taitojen avustuksella naapurukset löytävät toisensa todellisina ystävinä, ainakin väliaikaisesti. "Meidän täytyy perustaa laulukuoro. Sinun, minun ja sakun. -- Minä olen tenori, ja sinä Martin olet altto. Ja saku on basso", kuoronjohtajuuden suvereenisti haltuunsa ottanut naapuri visioi.

Kuriositeetteja sivurooleissa

Mediailmiö kuulusteltavana.

Beck ja Larsson käyvät loppupuolella puhuttamassa kahta taiteenkeräilijää, äitiä ja poikaa. Poika on kunniallisen sovinnaisesti pukeutunut, mutta äiti sen sijaan on sinisine pystytukkineen, voimakkaine väreineen ja leopardikuviohousuineen hevi ja punk. Tätä epätavallista mummoa esittää ruotsalainen teatteri-ikoni Ingrid Luterkort (1910 - 2011), kuvausten aikana arviolta 96-vee.

Kuulusteluihin joutuu myös Nettan Nyrén, hotellityttö, joka katosi naapurihuoneesta salamyhkäisesti ensimmäisen murhan tapahtuma-aikoihin. Tätä puolirikollista naista esittää Yohanna Idha, jonkinlainen ruotsalainen mediailmiö, jonka iästä ei julkisuudessa ole varmaa tietoa.

Murharyhmässä tapahtuu

Tiimin yhteenkuuluvuutta rakennetaan.

Jakson alussa pääsemme murharyhmän mukana tiiminrakennuskurssille kylpylään.

Mukana kuuden hengen ryhmässä on myös Margareta Oberg, Beckin ryhmän esimies, joka kunnon elitistinä tavallisesti pitää riittävää hajurakoa ryhmään mutta osallistuu nyt vailla estoja yhteiseen varpaittenliotushetkeen paljussa ja itämaistyyliseen voimisteluharjoitukseen kimonontapainen yllään.

Oberg rikkoo ylhäisen yksinäisyyden periaatettaan myös suostumalla illastamaan Beckin kanssa, mutta onhan mukana kolmantena pyöränä sentään Sperling, jota Beck on mainostanut esimiehelleen "Saksan arvostetuimpana rikoskomisariona".

Larssonin epäsovinnaisia ja jopa laittomia tutkimusmetodeja Oberg on aina tiukasti pyrkinyt kontrolloimaan. Tässä jaksossa Larsson jää kiinni olemattomasta ikkunasta, jonka läpi hän ei ole suinkaan kyennyt väittämällään tavalla "kurkistamaan". Seuraavassa puhuttelussa hän toteaakin käyttäneensä "sisäistä ikkunaansa", ja esimies katsoo asiaa tyylikkäästi sormien läpi toteamalla lakonisesti: "Vain harvoille on suotu kuudes aisti ja sisäinen ikkuna. Onneksi olkoon."

Beckin rakkaustarina vaalean naispoliisin Lena Klingströmin kanssa jäi ensimmäiselle tuotantokaudelle, mutta kolmannella kaudella on herätelty arkaa suhdetta Larssonin ja Beckin tyttären Ingerin välille. Tässä jaksossa Inger ei näyttäydy lainkaan mutta on sentään yhteydessä Larssoniin tekstiviestien välityksellä.

Jamesbondilainen hirviö

Millainen ihminen asettelee murhaamansa ihmiset taidehistoriallisiin asetelmiin? Hullu, psykopaatti vai...?

Elokuvan viimeisellä kolmanneksella Sperling toivoo päästä tapaamaan rikasta taidekauppiasta Ernst Levendahlia, jolla on "hieno eroottinen taidekokoelma ja pari shungaa", tietenkin.

Siispä Sperling naamioidaan upporikkaaksi saksalaiseksi taiteenkerääjäksi, ja Larsson lavastetaan hänen autonkuljettajakseen. Matkalla komisario kertoo vaiteliaalle kuskilleen, millaista on olla poliisi hänen ruumiinrakenteellaan: "Surkeaa. Polvet reistaavat, henkeä ahdistaa. Sydän huhkii tuplasti enemmän kuin saa palkkaa." Mutta kyse ei olekaan nopeudesta tai lihavuudesta vaan aivan erityisestä älystä, Sperling leuhkii.

Vierailulla todellisen ylimyksen luona.

Ehtoisa isäntä Levendahl ottaa Sperlingin avarasydämisesti ja lämpimästi vastaan. Hiljalleen komisario saavuttaa keräilijän luottamuksen, ja tämä alkaa avautua yhä enemmän. Taidekauppias osoittautuu oikeaksi elämännautiskelijaksi, joka tarvitsee varsin kalliit värkit nautinnoilleen.

Levendahl esittelee kuolleita viinejään, "yli-ikäisiä viinejä, jotka ovat kuolleet" - siis ehdottoman pahoja. "Hyvin eksklusiivisia ja hyvin kalliita viinejä. Jaan heikkouteni kuolleisiin viineihin vain harvojen kanssa." Sperling uskaltautuu vastaamaan: "Minä olen yksi heistä."

Levendahl on tainnut löytää oikean sielunsisaruksen! Ihan häkellyttää moinen harvinaislaatuinen epätavallisuus. Saksalainen vain lisää pökköä pesään toteamalla lakonisesti: "Minä olen epätavallinen."

Tämäkin kohtaus on Sperlingin karisman juhlaa.

Vierailu ylimyksellisen Levendahlin luona on katsojalle antoisa myös yleissivistyksen kannalta. Olisi kiintoisaa tietää, pitääkö paikkansa taidekauppiaan väite Rembrandtin salaa maalaamista eroottisista tauluista.

Elokuvan loppuratkaisu on ehkä ennalta arvattava, mutta ei se katsomista haittaa. Yhtä vähän katsojaa haittaa jälkikäteinen pohdinta siitä, kuinka epäuskottava syyllinen onkaan murhien reaalisen toteutuksen kannalta. Myös joihinkin juoniratkaisuihin liittyvät lipsahdukset ovat kirvoittaneet katsojia muistaakseni IMDb:n keskustelusivulla.

Keventäväksi lopukkeeksi tuore mieskuoro kokoontuu jälleen Beckin olohuoneessa. Drei Trocaderos kohoaa yhteislauluun: "Oh Danny boy, the pipes, the pipes are calling..."

• Tuore Beck-tekstini: Kadotuksen porteilla Beckin seurassa (6.9.2013; elokuvan 25. Myrskyn silmässä esittely - sisältää myös sisällysluettelon kaikista Beck-teksteistäni). 

Tulevat jaksot

Elävältä haudattu, sarjan nähtävästi vihoviimeinen elokuva, sai ensi-iltansa Ruotsissa joulukuussa 2009. Vielä riittää siis urakkaa viideksi torstain myöhäisillaksi maalis - huhtikuussa, sikäli kuin kaksi tuoreinta jaksoa jo on lupa esittää Suomessa.

22. Heikoin lenkki (Den svaga länken; 3:6, 2007) - 17.3.2011
23. Hiljainen huuto (Det tysta skriket; 3:7, 2007) - 24.3.2011
24. Herran nimeen (I Guds namn; 3:8, 2007) - 31.3.2011
25. Myrskyn silmässä (I stormens öga; 4:1, 2009) - 3.9.2013

26. Elävältä haudattu (Levande begravd; 4:2, 2009) -10.9.2013

Noidan oppitytön tarina

Lumottu Mary
(Capturing Mary, käsikirjoitus ja ohjaus Stephen Poliakoff, GBR 2007)
Elokuvan esittely Ylen kotisivuilla
Elokuvan esittely BBC:n kotisivuilla
Uusinta su 6.3.2011 klo 23.35 / Yle Teema
Katsottavissa Yle Areenassa 16.3.2011 asti

Joe (vas.) sekä vanha ja nuori Mary,
mystinen herra White välissään. (Kuva: BBC.)

Viime viikon Arvoitusten talosta tutun Joen (Danny Lee Wynter) seikkailut jatkuvat televisioelokuvassa Lumottu Mary (2007). Joe työskentelee edelleen ovivahtina rikkaan miljardöörin Elliot Grahamin lontoolaispalatsissa.

Eräänä iltapäivänä oveen kolkuttaa ikääntynyt nainen, Maggie Smithin (s. 1934) esittämä Mary Gilbert. Nainen haluaisi päästä katsomaan taloa uudelleen, koska hän aikanaan, nuorena kirjailijana, tutustui siellä vieraana ollessaan henkilöön, joka osoittautui merkitykselliseksi hänen elämänsä kannalta. Joe päästää naisen sisään, ja alkaa kertomus, joka sitoo yhteen 1950- ja 1960-luvun sekä nykyhetken.

Saamme pohdittavaksemme tarinan, jonka Mary kertoo Joelle, jonka Joe puolestaan kertoo katsojalle.

Miljardööri-Grahamin isä, jonka kyseenalaisista natsiliiketoimista saimme vihiä viime viikolla, järjestää palatsissaan suureellisia juhlia 1950-luvun Englannin silmäätekeville. Nuori Marykin, Ruth "Kotiopettajattaren romaani" Wilson (s. 1982), kuuluu usein vieraslistalle määrätietoisena, nousevana lehtikirjoittajattarena.

Koittaa kohtalokas juhla, kun Maryn seuraan lyöttäytyy Greville White, jota esittää nähtävästi koomikkona parhaiten tunnettu David Walliams (s. 1971). Herra White on julkisuudessa tuntematon mutta ehkä osaksi juuri siksi niin mystinen, vaikutusvaltainen ja pelättykin. Jopa kutsuvieraisiin kuuluva Alfred Hitchcock vaikuttaa pelkäävän tuota sujuvapuheista keski-ikäistä herraa!

White kietoo olemuksellaan ja puheillaan nuoren Maryn pikkusormensa ympärille, mutta valitettavasti vain puoliksi: nuori kirjailijatar ei suostu miehen salaperäiseen yhteistyötarjoukseen ja saa maksaa siitä, sillä vaikutusvaltainen harmaa eminenssi romuttaa hänen tulevaisuutensa nousevana kirjailijana.

Siirrymme uudelle vuosikymmenelle, edistykselliselle 1960-luvulle. Uusi aika on kuvattu elokuvassa kärjistetyn rumaksi ja räikeäksi, niin edellisen vuosikymmenen eteerinen Marykin, pulloon tarttunut. Vain herra White on säilyttänyt klassisen tyylinsä, kun Mary havaitsee hänet eräillä kutsuilla. Mikä tärkeintä, Mary havaitsee, että herra Whiten lumovoima vaikuttaa häneen edelleen. Hän on velhon oppityttö, joka pyristeli irti mestaristaan tuhoisin seurauksin.

Ja nykyaika, 2000-luku, ikääntynyt Mary puistossa, jossa häntä lähestyy klassisesti pukeutunut herrashenkilö: samainen herra White, päivääkään vanhentumattomana, kuin Dorian Gray Oscar Wilden romaanissa.

Onko herra White vain ikääntyneen Maryn mielikuvituksen tuotetta, jolla tämä haluaa selittää vaatimattomaksi jääneen uransa itselleen parhain päin? Mieleen tulee myös Luigi Pirandellon näytelmä Kuusi roolia etsii tekijää (1921). Jospa herra White onkin Poliakoffin alter ego, jolle tuottaa päänvaivaa tottelematon henkilöhahmo Mary Gilbert? Elokuva jättää selitykset tyystin avoimiksi.

Lumottu Mary kestää katsomisen, mutta ei vedä vertoja Poliakoffin parhaille mysteereille. Alussa huomiota kiinnittävät myös jotkin epäjohdonmukaisuudet, kuten nuoren Maryn olemuksen kaino epävarmuus, jos vertaa sitä siihen kirjalliseen komeettaan, joka hänen pitäisi olla. Kutsuilla esiintyvä Alfred Hitchcockkaan ei oikeasti vielä 1950-luvulla ollut sellainen vanhus kuin elokuva esittää.

Maryn kesä debytanttina: A Real Summer (2007).

Elokuva mainitaan Arvoitusten talon sisarteoksena, vaikka yhteys niitten välillä on varsin pinnallinen. Tapahtumat nimittäin voisivat sijoittua mihin tahansa yläluokkaiseen kartanoon. Toisaalta Joen talossa kokema pahaenteisyys ei saa oikeastaan lainkaan lisäselvyyttä Maryn tarinasta.

Ehkä olisi hyväksi nähdä elokuvatrilogian keskimmäinen sisar, lyhytelokuva A Real Summer (2007), joka ei kuitenkaan sisälly Yle Teeman Poliakoff-sarjaan.

Lumotun Maryn näyttelijät ovat jälleen upeita, erityisesti Dame Maggie sydämeenkäyvän lohduttomana elämänsä arvioijana.