keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Ikuisuuden puutarhassa

Ikuisesti (Forever, 2006, 94 min; ohjaus Heddy Honigmann, Alankomaat)
Palkittu, kaunis ja rauhoittava dokumentti Pariisin legendaarisesta hautausmaasta Père-Lachaisesta tämän päivän kävijöiden silmin. (Yle.fi.)
Elokuvan virallinen traileri YouTubessa

Osaan sanoa melko varmasti, mitä pidän vaikuttavimpana ja parhaana viime vuonna näkemänäni televisio-ohjelmana. Se on hollantilainen dokumentti Ikuisesti (2006), jonka on käsikirjoittanut ja ohjannut puolalais-perulainen dokumentaristi Heddy Honigmann (s. 1951).

Elokuva näytettiin Yle Teema -kanavalla torstaina 30.12.2010. Se on uusittu viikkoa myöhemmin, ja mikä tärkeintä, vielä kerran ylihuomenna perjantaina 28.1.2011 klo 14.05.

Ikuisesti on dokumentti Pariisin Père-Lachaisen hautausmaasta, jossa lepäävät muun muassa Edith Piaf, Maria Callas, Jim Morrison ja Chopin. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään turistiopas, vaan tutkielma taiteen merkityksestä ihmisen elämässä, kuten ohjaaja itse toteaa. Tuo yksi maailman tunnetuimmista hautausmaista on ainoa tekijä, joka tavalla tai toisella kytkee kaikkia dokumentin henkilöitä toisiinsa.

Ensimmäiset minuutit saattavat antaa harhauttavan kuvan dokumentin sisällöstä, mutta onneksi jo kohta sukelletaan hautausmaan kätkemiin inhimillisiin ja kulttuurisiin rikkauksiin. Kohdataan yksityishenkilöitä ja tunnettuja henkilöitä, eläviä ja kuolleita.

Minulle merkityksellisimmiksi kävivät jotkin kohtaamiset elokuvan jälkipuoliskolla. Erityisesti muistan hautausmaaoppaan esittelemän tuntemattomaksi jääneen chanson-laulajan Danielle Messian (1956 - 1985), joka kuoli vain 28-vuotiaana leukemiaan (hauta korttelissa 57). Hänen tuotannostaan kuulemme katkelman laulusta "De la main gauche".
 
Tutustumme myös ruumiskonservaattoriin ja hänen työhönsä, jossa hän ehostaa kuolleita hautajaisia varten. Konservaattorin kytkös taiteeseen kulkee taidemaalari Amedeo Modiglianin (1884 - 1920) ja hänen surumielisten naisfiguuriensa kautta (hauta korttelissa 96).
 
Dokumentissa saamme myös määritelmän ikuisuudelle Marcel Proustin (1871 - 1922) esittelyn yhteydessä (hauta korttelissa 85). Haastateltavana oleva sarjakuvataiteilija kuvaa hienosti suhdettaan Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjaan ja sen teemoihin, ja tunnetun madeleine-leivoskohtauksen avulla hän valaisee ikuisuuden kohtaamista rajallisessa ihmiselämässä.
 
  • Tänään Teemalla alkaa lopulta Poliakoffin kolmiosainen perhetarina Sukupuu (2001). (Ensimmäisen jakson uusinta sunnuntaina 30.1. klo 23.10 samalla kanavalla. Esittelyni sarjasta tässä blogitekstissä.) Viikko sitten näimme saman ohjaajan Ystävät ja krokotiilit (2005), jota minun ei alunperin ollut tarkoitus edes katsoa uudelleen mutta joka toisella näkemällä osoittautui varsin hienoksi kokemukseksi sekin.

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Uudelleen kadonneen prinssin vieraana

Elokuvan esittely Ylen kotisivulla
Elokuvan esittely BBC:n kotisivulla

Vaikka viime tekstissäni toista suunnittelin, en kyennyt pitämään silmiäni erossa Stephen Poliakoffin televisioelokuvan Kadonnut prinssi (The Lost Prince, 2003) ensimmäisestä jaksosta.

Kävi kuitenkin ennalta odottamallani tavalla, eli katsomiseni herpaantui aika pahasti. Elokuvan uusintaseuraaminen osoittautui liian isoksi urakaksi minulle; historiasta tuttujen kuninkaallisten hahmojen sinänsä hyvin kiehtova kavalkadi ei enää kantanut. Paljon huomasin unohtaneenikin. Esimerkiksi pienen Johnin ja Saksan keisari Wilhelmin epätasavertainen kohtaaminen huokuu lumoavaa irvokkuutta ja pelottavuutta.

Poliakoff käyttää samoja näyttelijöitä useissa tuotannoissaan. Esimerkiksi iäkästä kuningas Edward VII:tä (1841 - 1910) esittävä Michael Gambon (s. 1940) on merkittävässä roolissa myös kahta vuotta aiemmassa Sukupuussa. Hovivirkamies Stamfordhamia näyttelevä Bill Nighy (s. 1949) puolestaan sai nimiosan Gideonin naisissa (2005). Aivan pientä prinssi Juhanaa (Johnia) elokuvan ensimmäiset 45 minuuttia esittävä Daniel Williamsilla puolestaan on rooli jo mainitussa Sukupuussa, jossa hän saa olla vielä pienempi kuin tässä tuotannossa näytellessään päähenkilöä pikkupoikana lyhyissä takaumajaksoissa.

Muistin etukäteen, että Skandinavian lahjalla kansainväliselle elokuvalle Bibi Anderssonilla (s. 1935) on rooli sarjassa, mutta unohdin katsoa kuningatar Aleksandraa (1844 - 1925) sillä silmällä.

Mielestäni elokuvan kantavaksi voimaksi prinssin ohessa kohoaa Gina McGee (s. 1961) hoitajatar Lallana. Hän saa historiakuvien keskellä näytellä todellisen, monitahoisen roolin piiloon sysätyn perheenjäsenen aidosti huolehtivana holhoojana.

maanantai 3. tammikuuta 2011

Ohjaaja ja käsikirjoittaja - ja Poliakoff

Elokuvateatterielokuvalla ja televisioelokuvalla on merkittävä ero. Nimittäen puhuttaessa elokuvateatterielokuvasta kantavaksi hahmoksi sen takana nousee tavallisesti ohjaaja. Televisioelokuvan (tai -sarjan) tapauksessa merkityksellisimpänä tekijänä ei useinkaan pidetä ohjaajaa vaan käsikirjoittajaa.

Britannia ei ehkä ole elokuvan suurvalta, mutta television suurvalta se takuulla on. Niin paljon laadukasta fiktiota televisioon se on tuottanut. Britanniasta on noussut iso liuta maineikkaita televisiokäsikirjoittajia.

Ensimmäisenä nimenä mieleen nousee Dennis Potter (1935 - 1994), jolta muistamme mm. Pennejä taivaasta ja Laulavan salapoliisin. Nykykäsikirjoittajista voisi mainita esimerkiksi Jimmy McGovernin (s. 1949), jonka suurin saavutus on varmaankin Fitz ratkaisee -sarja ja käsikirjoitus useisiin sen tarinoihin.

Sitten pääasiaan: Poliakoffiin

Tänään nostan esiin Stephen Poliakoffin (s. 1953). Hän on elokuvan puolelta lähes kokonaan televisiotuotantoihin siirtynyt ohjaaja, joka myös käsikirjoittaa kaikki ohjaustyönsä. Poliakoff on ajankohtainen, sillä ylihuomenna keskiviikkona Teema aloittaa kuuden Poliakoff-tuotannon sarjan:
  1. Kadonnut prinssi (2003) - 2 osaa alkaen 5.1.2011.
    Kadonnut prinssi (2003).
    1. Ystävät ja krokotiilit (2005) - 19.1.2011.
    2. Sukupuu (2001) - 3 osaa alkaen 26.1.2011.
    3. Gideonin naiset (2005) - 16.2.2011.
    4. Arvoitusten talo (2007) - 23.2.2011.
    5. Lumottu Mary (2007) - 2.3.2011.
    6. Talonvaltaajat (1998) - 9.3.2011. [Kolme viimeistä tuotantoa lisätty Teeman ennakkosivulle tämän tekstin julkaisun jälkeen; ne ovat kaikki elokuvateatterielokuvia.]
    7. Edistyksen hinta (1993) - 16.3.2011.
    8. Vuoden 39 salaliitto (2009) - 23.3.2011. 
    Neljä ensimmäistä tuotantoa ovat uusintoja Ylen ohjelmistossa. Poliakoffin tavaramerkkejä ovat laatu ja vaativuus, mikä rajoittaa hänen katsojakuntansa kokoa. Siksi sarjan aloittava Kadonnut prinssi, tositapahtumiin perustuva tarina Englannin prinssi Juhanan (1905 - 1919) sairauksien merkitsemästä ja lyhyeksi jääneestä elämästä, on lähestyttävyydessään tietyllä tavalla poikkeus hänen tuotannossaan.

    Muistan sarjan ensimmäiseltä esityskerralta erityisesti Britannian kuningasperheen suhteellisen maanläheisyyden verrattuna sukulaisperheen, Venäjän tsaariperheen, yläilmoissa leijumiselle. Tsaarin neljä tytärtä elävät sarjan tulkinnan mukaan aivan omassa maailmassaan.

    Sukupuu ja päähenkilö Daniel (Matthew Macfadyen).
    Tämän blogitekstin loin kuitenkin markkinoidakseni kolmantena nähtävää Sukupuuta, joka esitettiin Ylellä ensimmäisen kerran seitsemisen vuotta sitten (ks. esittely Ylen kotisivulla). Tuota sarjaa olen melkein odottanut uusittavaksi. Sukupuu on tarina sukukokouksesta, suvusta, perheestä, valokuvista; se on tarina muistamisesta ja kipeydestä. Tietyllä tavalla se on sisarteos Poliakoffin paria vuotta aikaisemmalle televisioelokuvalle Valokuvien vangit.

    Pääosassa on Daniel (Matthew Macfadyen, s. 1974), joka sarjan ensimmäisessä osassa osallistuu kaukaiseksi jääneen sukunsa sukukokoukseen lontoolaisessa loistohotellissa. Hänen isäänsä esittää Michael Gambon, ja takaumien pientä Danielia näyttelee sama pikkupoika, joka kahta vuotta myöhemmin esitti prinssi Juhanaa ihan pienenä Kadonneessa prinssissä.

    En ehkä kirjoita Sukupuusta tässä blogissa, sillä aion katsoa jaksot uudelleen kovalevyltä sitten aikanaan huomattavasti tiiviimmässä tahdissa kuin esitystahti viikon kestävine taukoineen jaksojen välissä antaa mahdollisuuden. Siinä vaiheessa kirjoittamisen ajankohtaisuus on jo osaksi häipynyt.

    Neljästä uusittavasta tuotannosta Sukupuun ohella itse nostan katsomisohjelmaani ainoastaan Gideonin naiset, sillä Kadonnut prinssi ei välttämättä jaksa sytyttää minua toista kertaa ja Ystävistä ja krokotiileista en niin kovasti osannut pitää. Sen sijaan ensiesityksensä Suomessa saavalta Arvoitusten talolta ja sen jatko-osalta Lumotulta Marylta odotan jälleen paljon.

    Lisäys:

    Pari päivää tämän tekstin julkaisun jälkeen huomasin Yle Teeman täydentäneen Poliakoff-sarjaansa kolmella alkujaan elokuvateatterilevitykseen tuotetulla elokuvalla. Lisäsin teokset luetteloon muuta tekstiä muokkaamatta.

    sunnuntai 2. tammikuuta 2011

    Viimeinen junavuoro Poirotlandiaan

    Idän pikajunan arvoitus
    (Murder on the Orient Express (jakso 12:4), ohjaus Philip Martin, GBR 2010)

    YouTubesta löytyvä traileri
     
    Tänään Yle TV1 todisti yhden aikakauden päättymistä. Nimittäin 65 jaksoa kattava Hercule Poirot -televisioelokuvien sarja tuli tiensä päätökseen suomalaisissakin olohuoneissa. Pääosaa belgialaissalapoliisina niissä kaikissa, vuodesta 1989 alkaen, esitti David Suchet (s. 1946).
     
    Filmaamatta sarjaa varten jäi vielä muutama Poirot-dekkari, kuten Kuolleen miehen huvimaja ja Norsun muisti. Muistan haastattelun lähes kahden vuosikymmenen takaa, jossa Suchet vannoi, että Poirot'n uran (ja myös elämän) päättävää Esirippua ei filmata, ennen kuin kaikki muut romaanit ja novellit on taltioitu. Myös tuo romaani jäi luonnollisesti muuntamatta tv-elokuvamuotoon.
     
    Moni pitää Suchetia kaikkien aikojen parhaana Poirot-tulkkina, eikä syyttä. Esimerkiksi huippunäyttelijä Peter Ustinov oli rooliin jo ulkoisen olemuksensa vuoksi liian mittava. Monelle Suchetin kilpailijaksi kelpaa vain Albert Finney (s. 1936), joka on esittänyt salapoliisia yhden ainoan kerran, alta neljäkymppisenä, kun Sidney Lumet'n ohjaama Idän pikajunan arvoitus sai ensi-iltansa 1974. Tänään näimme ihan saman romaanin televisioelokuvasovituksen.
     
    Muistan 1980-luvulta, kun Lumet'n elokuva esitettiin suomalaistelevisiossa. Parin päivän kuluttua sanomalehdistö uutisoi, miten elokuvan nähnyt mieshenkilö oli näkemästään vaikuttuneena murhannut (muistaakseni kuristamalla) kanssakatselijansa heti lopputekstien jälkeen.
     
    Lumet'n Idän pikajunan arvoitus on tyylitelty versio; jotkut sanovat sen lähestyvän campia. Elokuvateatterielokuvana on luonnollista, että se miehitettiin vetävillä huippunimillä, kuten Sean Connery, Lauren Bacall, Ingrid Bergman, kauneudessaan parhaimmillaan jumalaista lähestyvä Jacqueline Bisset, John Gielgud, Vanessa Redgrave ja Anthony Psyko-Perkins. Kun tarkistin etukäteen vuoden 2010 version näyttelijäkuntaa, olin hiukan pettynyt, etten tunnistanut heistä nimeltä kuin amerikkalaisen Barbara Hersheyn.
    Poirot ja uhri ennen pitkien puukkojen yötä. (Kuva: ITV.)
    Tarinan perusjuonihan on selvä ja yksinkertainen. Legendaarinen Idän pikajuna lähtee Itä-Euroopasta kohti länttä mutta juuttuu Balkanin metsissä lumikinoksiin. Inspiraationa Agatha Christielle toimi aikanaan lehtiuutinen junan joutumisesta lumen saartamaksi peräti yhdeksän päivän ajaksi 1920-luvun loppupuolella.
     
    Yksi matkustajista puukotetaan yön hiljaisuudessa vaunussa, jossa matkustajana on Poirot ja tusinan verran muuta sekalaista seurakuntaa. Lähtökohtana on siis salapoliisiromaanin klassisen kauden tyypillinen suljetun paikan arvoitus.
     
    Vaikka Christien maailmaa on totuttu pitämään paperinukkien kansoittamana todellisuuspakoisena maailmana, löytyy Idän pikajunan arvoituksesta tietty historiallinen realisminsakin uuden vuosisadan silmin katsottuna. Nimittäin se kuvaa pienoiskoossa sitä vielä maailmansotien välissä elänyttä ja hengittänyttä kosmopoliittista Eurooppaa, jossa toisiensa kanssa vuoropuheluun saattavat päätyä niin vanhavenäläinen ruhtinatar, amerikkalainen kovaääninen turisti kuin saksalainen seuraneitikin. Uuden sodan päätyttyä 1945 rautaesirippu jakoi Euroopan Länneksi ja Idäksi.
     
    Eroja vuosien 1974 ja 2010 filmatisoinneissa on, kummankin eduksi. Lumet'n elokuvan henkilöhahmot ovat voimakkaita karikatyyreja, mikä mielestäni sopii tämän romaanin kohdalla mitä parhaiten. Sen sijaan uudessa versiossa hahmot ovat saattaneet typistyä miltei pelkiksi paperinukeiksi. Muistan raudanlujan hienostuneen Dame Wendy Hillerin (1912 - 2003) raudanlujan hienostuneena ruhtinatar Dragomiroffina vuodelta 1974. Eileen Atkinsille (s. 1934) uusintatulkinta ei anna samanlaisia mahdollisuuksia revitellä vanhan hyvän ajan tyyliin.
     
    Televisioelokuva on tiivistetty 88 minuuttiin. Kun Suchet vuonna 1989 aloitti mestarietsivänä 50-minuuttissa novellisovituksissa, muistan minuutteihin sisältyneen paljon löysää ja turhaa. Siirryttäessä romaanien filmatisointiin ongelma vaihtui päinvastaiseksi. Mielestäni tämä elokuva nousee siivilleen vasta viimeiselle vartilleen päästyään, sillä hetkellä kun Poirot on jo ehtinyt paljastaa uskomattoman totuuden harhautusten takaa.
     
    Tuohon viimeiseen neljännestuntiin sijoittuu ainakin alkuvaiheessa melko pinnallinen moraalipohdinta, eikä Christie kovin usein sitä syvemmälle tainnut yltääkään. Vähän lisäsyvyyttä tuo uusi tilanne, jossa yksi syyllisistä ehdottaa Poirot'n likvidoimista. (En muista, löytyykö tämä käänne Christien alkuperäisestä vuoden 1933 romaanista.) Seuranneessa keskustelussa on aitoa moniäänisyyttä. Erityisesti muistan erään naispuolisen matkustajan sanat Poirot'lle - ne kuuluvat suunnilleen näin: "Jos on tullut kohdelluksi oikeudettomasti, tuntee itsensä lannistetuksi[?]."
     
    Lopetus jää uudessa versiossa mielestäni onnistuneesti avoimeksi. Siinä Poirot astelee puhemiehenä paikallisten poliisiviranomaisten kuultavaksi, eivätkä taustalle jäävät vaunun matkustajat voi olla varmoja siitä tavasta, jolla tämä tilanteen virkamiehille esittelee.
     
    Kylmässä ja lumisateessa kävellessään Poirot vaikuttaa niin harmaalta ja vanhalta... Hänen piti käydä vanhaksi ja hauraaksi vasta ihan viimeisen juttunsa myötä Esiripussa, mutta tämä toteutuu tässä todellisuudessa jo nyt. Se on mielestäni hieno lopetuskuva yli kaksi vuosikymmentä kestäneelle Poirot-sarjalle.
    • Marraskuussa 2011 uutisoitiin, että Poirot-tarinoitten televisiointisarja aiotaan sittenkin saattaa täydelliseksi (ks. uutisointini asiasta tuoreeltaan täältä). Käsittelen hanketta tarkemmin tekstissäni "Poirot-pakka on kohta täysi".