Agatha Christie: Askel tyhjyyteen

Auto jatkoi matkaansa mäkeä alas ja rysähti muuriin melkoisessa vauhdissa. Kaikki oli hyvin - onnettomuus oli sujunut menestyksekkäästi.

Bobby näki Frankien ryntäävän rikospaikalle ja heittäytyvän romun sekaan. George saapui autollaan kulman ympäri ja pysähtyi. 

Huokaisten Bobby nousi moottoripyöränsä selkään ja ajoi pois Lontoon suuntaan.

Onnettomuuspaikalla oli kiirettä. 

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen

Alkuteos: Why Didn't They Ask Evans? 1934

Bobby Jones on aivan tavallinen mukava nuorukainen pikkupaikkakunnalta, jonka pastorina toimii hänen isänsä. Eräänä sumuisena päivänä ollessaan pelaamassa golfia hän löytää jyrkänteeltä pudonneen miehen. Mies on tajuton ja kuoleman kielissä, mutta äkkiä hän tulee tajuihinsa ja kysyy: "Miksi he eivät pyytäneet Evansia?" Sitten hän kuolee.

Miehen kuolema todetaan oikeudessa onnettomuudeksi. Mutta kun joku yrittää myrkyttää Bobbyn, hänen ystävänsä Frankie, nuori kreivitär, alkaa epäillä että kyseessä olikin murha. Muitakin epäilyttäviä seikkoja ilmenee: kuka otti valokuvan vainajan taskusta? Keitä ovat ruumiin tunnistaneet "sukulaiset"? Mitä on tekeillä pahamaineisen parantolan suljettujen ovien takana? Ja kuka kumma on Evans?

Saadakseen selville, mitä ja miksi oikein tapahtui, Bobby ja Frankie lavastavat onnettomuuden, jonka varjolla pääsevät soluttautumaan epäiltyjen kartanoon. Mutta mitä enemmän he saavat selville, sitä vähemmän he ymmärtävät. Ja sitten tapahtuu taas tragedia, joka vaatii viattoman hengen...

Tarinautti lokikirjaan: Minä en lue dekkareita. Oikeastaan inhoan niitä. Saan niistä pahoja unia. Miksi ihmeessä sitten luin tämän? Vastaus: Koska sen kannessa on majakka. (Kyllä, näinkin irrationaalisesti voi lukuvalintansa tehdä.) Olen ihan heikkona majakoihin, ja kun tajusin tämän dekkariksi, olin jo majakan lumoissa. Kun kirja vielä oli itsensä "Murhamamma" Christien kirjoittama ja takakansi kehui sitä hauskaksi, päätin kerrankin rikkoa mukavuusalueeni rajoja. Majakka ei liittynyt tarinaan mitenkään, mutta hupaisa kirja kyllä oli. Pahoja unia tuskin tästä saan, jännityskin alkoi tiivistyä vasta puolenvälin tuolla puolen. Mutta kerronnan letkeys ja humoristisuus piti mielenkiintoa yllä.

Tykkäsin erityisen paljon siitä, että murhaa ei tutkinut mikään komisario, vaan kaksi aivan tavallista tallaajaa. Minun hoksottimillani tätä rikosta ei kyllä olisi selvitetty; jouduin lukemaan rautalangasta väännetyn loppuselvityksenkin kahdesti, ennen  kuin alkoi kirkastua. Kaiken kaikkiaan lukuelämys oli hyvinkin positiivinen, vaikkei minusta vieläkään dekkarifania tullut. 

Summa summarum: Leppoisa ja hyväntuulinen murhamysteeri peribrittiläisessä  miljöössä.

Alf Kjetil Walgermo: Mitt bankande hjarte

Straks etter sentrum begynte oppoverbakkane. Då gjekk det saktare. David budde på den andre sida av bygda, og det tok nesten tjue minutter å sykle opp dit. Men i dag gjekk det tregare enn normalt. 

- Vi må ta ein pause, ropte eg til Jenny då vi passerte den gamle barnehagen. - Eg er sliten!

Jenny hoppa av sykkelen og trilla han eit stykke oppover vegen så eg kunne ta henne igjen.

-Du brukte ikkje å bli så fort sliten før, sa ho.

- Kanskje eg er i ferd med å bli vaksen, lo eg. - Vaksne orkar jo ingenting.

Alf Kjetil Walgermo: Mitt bankande hjarte

Cappelen Damm, 2011

Amanda on 13 ja puoli vuotta ja rakastunut ensimmäistä kertaa. Koulun kivoin ja komein poika David tuntuu saavuttamattomalta kuin tähdet taivaalla, mutta sitten tapahtuu pieniä ihmeitä ja he alkavat viettää yhä enemmän aikaa yhdessä. Juhannusyönä, juuri kun David aikoo suudella häntä, Amandan sydän pettää.

Sairaalassa Amanda saa kuulla, että hänen sydämensä on vakavasti sairas: se on liian suuri eikä enää jaksa. Ainoa toivo on sydämensiirto. Alkaa pitkä ja tuskainen odotusaika. Ysiluokka pyörätuolissa on melkein kuolemaakin kamalampaa, mutta onneksi Amandalla on David ja bestiksensä Jenny, joita ei nolota hengailla hänen kanssaan koulun pihalla. Kolmikolla on myös unelma... he ovat rakentamassa lauttaa, ihan kuin Thor Heyerdahl aikoinaan, ja aikovat seilata sillä vuonon saariin seuraavana kesänä. Mutta jos Amanda ei saa pian uutta sydäntä, hän ei elä seuraavaan kesään.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä on ihana kirja, ja vielä ihanamman siitä teki nynorsk. (Norjassa on kaksi virallista kielimuotoa, bokmål ja nynorsk, joista enemmän käytetty bokmål on minulle tutumpi. En ole ennen uskaltautunut lukemaan nynorskiksi kokonaista kirjaa, ja taisin vähän jännittää miten se sujuisi. Turhaan jännitin, lukeminen ei tuntunut ollenkaan raskaalta vaan nautin jokaisesta sanasta. Nyt syttyi nälkä lukea lisää!)

Kielestä riippumatta Mitt bankande hjarte on kaunis ja koskettava nuortenkirja, joka tempaa aikuisenkin lukijan mukaansa täysin. Urheilullisen Amandan heikkeneminen ja pelot ovat liikuttavaa luettavaa, ja silti kirja välttää itsestäänselvimmät kliseet. Kirja osaa yllättääkin monessa kohtaa, ja pidin kovasti myös vanhan Lia-Larsin avaamasta näkökulmasta Jennyn sukuun. Kun Jenny alkaa nähdä itsensä osana suurempaa kokonaisuutta, hän saa voimaa tehdä oikeita ratkaisuja, vaikka ne vaativatkin paljon.

Minulla on hyllyssä vuoroaan odottamassa Jenny Downhamin Ennen kuin kuolen, ja onkin kiintoisaa nähdä miten samanlaisia tai erilaisia nämä kaksi kirjaa ovat. Aika paljon vaaditaan, jos Downham aikoo tämän pestä!

Summa summarum: Kan eit hjarte svikte? Det gjer meg trist. Det er der eg kjenner eg er glad i mamma og pappa. Det er der det bankar når eg tenker på David. 

Kven blir eg viss eg får eit nytt hjarte? 

Loppukevennys: Kolmivuotias tyttäreni katsoi takakannessa olevaa ihmissydämen kuvaa ja kysyi mikä tuo on. Kerroin sen olevan sydän. Tytär totesi tuumivasti: "Ei se näytä sydämeltä... se näyttää vähän möröltä!" :D

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka

Höyry, sydämeni mekaaninen hätä, tunkeutuu raiteiden alle. Voi Madeleine, miten lämpimänä sinä minut piditkään. Viimeinen halauksemme on yhä lämmin, ja silti minua kylmää jo niin, että on kuin en olisi sinua tavannutkaan maailman kylmimpänä yönä.

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka

Alkuteos: La mécanique du cœur, 2007

Suomentanut Lotta Toivanen

Jack syntyy maailman kylmimpänä yönä. Hänet, kuten monet muutkin langenneiden naisten lapset, auttaa maailmaan outo mutta lempeä tohtori Madeleine, jonka harrastus on korjailla ihmisten mekaanisia osia. Koska pojan sydän on pakkasen vuoksi umpijäässä, Madeleine asentaa pojan rintaan käkikellon sydämeksi.

Kummallista käkikellorintaista poikaa ei kukaan halua adoptoida, ja niin Jack varttuu Madeleinen hellässä hoivassa.  Käkikellon herkkä mekanismi ei kestä voimakkaita tunteita, joten Jack tekee parhaansa noudattaakseen Madeleinen ohjeita: ei kajoa viisareihinsa ja välttää vihastumista, ihastumisesta nyt puhumattakaan. Mutta kymmenvuotispäivänään hänelle tapahtuu se, mistä Madeleine on häntä varoittanut: hän tapaa torilla likinäköisen laulajattaren ja rakastuu korviaan myöten.  

Kun Jackin rakastettu, lapsitähti Miss Acacia, palaa kotiseudulleen Andaluciaan, Jack ei lopulta enää kestä ilman häntä, vaan hyvästelee kasvattiäitinsä ja lähtee etsimään sydämensä valittua. Mutta hän ei ole ainoa, joka janoaa Miss Acacian rakkautta. Ja tyttöä ihailevista nuorukaisista häijy Joe on yhtä sitkeä kuin Jack. 

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja kietoi minut pauloihinsa, kun se tuli vastaan Marin mainiossa blogissa. Opus löytyikin kätevästi lähikirjaston hyllystä, joten pääsin toteuttamaan lukuhaaveeni heti tuoreeltaan. Kirjan ulkonäkö oli livenä gootimpi kuin odotin (mustat sivunreunat ja kaikki), mutta reippaasti ryhdyin lukemaan. Ja hyvä kun ryhdyin: sympaattisen vinksahtanut rakkaustarina vei mennessään ja lukaisinkin kirjan kahdelta istumalta. Käkikelloa sydämenään kantava Jack on henkilöhahmona hieno, samoin kuin kyyneleitään naukkaileva tohtori Madeleine. Acacia jää ehkä hiukan kiiltokuvaksi, mutta se ei oikeastaan haitannut. Ainut henkilö, jonka yksiulotteisuus hieman häiritsi, oli tarinan pahis Joe. Mutta niinhän se  pahisten kohdalla kirjoissa useinkin on!

Kirjan heikoin lenkki oli selkeästi kieli, joka oli turhan modernia 1870-luvun Englantiin. Muutenkin oli havaittavissa ajoittaista kömpelyyttä: Minun on aika panna komeroon unelmieni kattilat ei ehkä ole paras kielikuva, jonka olen koskaan kuullut. Siitä huolimatta tykkäsin kirjasta, ja suosittelen kaikille synkänromanttisten tarinoiden ystäville.

Summa summarum: Lämminhenkinen friikkitarina goottilaiseen tapaan.

P.S. Tällä kirjalla kartutan myös saldoani Ikkunat auki Eurooppaan-haasteessa.

Juan Diaz Canales: Blacksad - Valkoinen valtakunta

"Jonakin päivänä vielä kirjoitan muistelmani. Tosin olen kokenut sen verran outoja juttuja, ettei kukaan ota niitä todesta, vaan niitä tullaan väittämään hävyttömäksi liioitteluksi: maailmaan ei voi mahtua noin paljon pahuutta. Eikä minua ihmetyttäisi, vaikka ne loppujen lopuksi julkaistaisiinkin salapoliisiromaanina. Se myisi kuin häkä. Mitä sairaampi tarina sen suositumpi..."

Juan Diaz Canales: Backsad-Valkoinen valtakunta

Arktinen Banaani, 2003

Kaksimetrinen kissaetsivä John Blacksad elää maailmassa, joka on eläinten kansoittama, julma ja surullisen tuttu. Valkoinen valtakunta on allegoria  yhteiskunnasta, jossa rotuerottelu ja rasismi kukoistavat. Mustien ja valkoisten vastakkainasettelusta kumpuaa tragediaa, juonittelua ja koston kierrettä, jota Blacksad tovereineen alkaa selvittää.

Tarinautti lokikirjaan: Blacksadin genre on kovaksikeitetty dekkari, tyylilaji jossa en todellakaan viihdy. Saamani "Ota riski"-haaste siis osui napakymppiin. En voi sanoa, että olisin nauttinut tämän lukemisesta saati viihtynyt sen dystopisessa tunnelmassa, mutta vaikka olin syvällä mukavuusalueeni rajojen ulkopuolella, en voinut olla ihailematta Canalesin taitoa niin kuvittajana kuin maailmansa luojana. Tarina oli uskottava (ikävä kyllä), kerronta erittäin elokuvallista ja tunnelma autenttinen. Kiitos Disalle haasteesta, jota ilman en varmasti olisi tähän sarjakuvaan tohtinut tarttua!

Summa sumarum: Synkkä mutta samalla viehättävän vanhanaikainen, ajatuksia herättävä etsiväsarjakuva film noirin hengessä.  

Brita Polttila: Keskellä päivää minä näin yön

Nouse. Nouse sängyn laidalta,

vuode on tyhjä.

Nouse, laita teetä.

Keittiön pöydällä kannu, täysi, jäähtynyt,

aamu vai ilta?

kävelen ikkunan luo: talvi,

        puut lumessa, oksan tyvessä

                                hylätty pesä.

Brita Polttila: Keskellä päivää minä näin yön

Tammi 1987

Brita Polttila kirjoittaa pieniä runoja, joihin mahtuu kokonainen suru. Rakkaan menetys on kokoelman keskeisin teema. Kaksi muuta tärkeää elementtiä ovat taide ja pohjoisen luonto.

Keskellä päivää 

            minä näin yön. 

Yö oli suuri ja sininen

               ja lepäsi hetken

        taivaan pohjoisrannalla,

vahvistui, kasvoi, näytti 

             keihäskuusten välistä

                              tähdet.

Tien kahta puolen metsä

                katsoi talvisilmin.

    Pakkanen kiristyi.

         Tähtien pelto kukki.

Tarinautti lokikirjaan: Se on totta, olen nähnyt sen itse joka talvi: suuren sinisen yön keskellä päivää. Olen lukenut Polttilalta aiemmin yhden runokirjan, Tapahtumista (1966), josta pidin kovasti. Nyt löysin tämän, josta pidin vielä enemmän. Polttila kuvaa rakasta Lappiani niin herkästi ja silti mutkattomasti, että ihan sydämestä ottaa. Sydämestä ottavat myös runot kuolemasta ja surusta. Maassa kimmeltävät / menneitten kesien suomut / Usva kasvaa järvellä, ikävä.

Summa summarum: Lohdullisen haikea tunnelmakirja. Ei tarvitse olla mikään runouden suurkuluttaja nauttiakseen näistä pienistä suurista lauseista.

Katja Kaukonen: Odelma

Odelma ei sanonut mitään, talo puhui hänen puolestaan. Freydman ymmärtäisi, jos malttaisi kuunnella. Huoneiden piti välillä saada olla yksin, levätä toimenpiteiltä. Puu uupui ja rakenteet kaipasivat rauhaa. Kaikkeen ei ollut syytä kajota. Sitä Freydman ei käsittänyt. Täytyi avata ikkunat ja kutsua tuuli talon luo. Pehmeä, pyyhkivä tuuli. Odelma muisti, miltä tuntui palata takaisin ja astua huoneisiin, joissa tuoksui maisemasta toiseen juossut vire, merellä myrskynnyt viima, talon kesytön rakastaja.

Katja Kaukonen: Odelma

WSOY 2011

Kautta aikojen seudun naiset ovat kaivautuneet kipua piiloon, valinneet veden, maan tai ihon. Odelma valitsi veden, joen. Hän on virrannut vedenalaisessa maailmassa, hengittänyt vettä ja ollut osa sitä. Mutta sitten hän muisti. Onko se siellä vielä, talo mäellä pellon reunassa? Odelma nousee joesta, kerää itsensä maasta kuin sammaleen ja palaa takaisin muistojensa taloon. Mummo on mennyt, mutta Odelman ei ole hyvä olla yksin, ja kaipuu kutsuu hänen luokseen miehen. Odelma antaa miehen tulla, vaikkei olekaan varma onko hän niitä jotka eivät koskaan lähde, vai niitä jotka eivät koskaan tule takaisin. Ajat ovat vaikeita, sota on tuonut ja jättänyt kylään paljon vihaa, pelto on kirottu eikä siinä kasva mikään. Mutta Odelma on kulkenut vihreän polun ylös talolleen, jossa kettu on haukahtanut hänelle nimen: O-del-ma. Ja Freydman, mies jonka hän löysi joelta, on katsonut Odelmaa suoraan silmiin ja nähnyt niissä pienen aran ketun.

Talo näki tämän hyväksi ja piti heistä huolta, antoi heidän pesiä rauhassa, suojassa suurten kämmenten alla, ehkä ne olivat vaahteranlehtiä, ehkä eivät. Kenties suuri lintu oli lentänyt heidän ylleen ja peitteli heidät siivillään.

Tarinautti lokikirjaan: Odelma on ihmeellinen kirja! (Tämä on luultavasti ainoa seikka, josta kirjan lukeneet ovat yhtä mieltä.) Kun aloin sitä lukea, en juurikaan laskenut opusta käsistäni ennen sivua 155, niin täysin ja kokonaan kirja minut vei syvälle ja korkealle kanssaan. Odelman arvoitus ei jätä rauhaan, se syvenee ja levenee kuin haarova joki, jokainen vastaus onkin uusi kysymys.

Kaukosen kieli on yhtä väkevää kuin Maria Peuran Vedenalisten, muttei yhtä inhorealistista, ja vaikka tunnelma on tässäkin kirjassa haikea, en kokenut Odelmaa synkäksi eikä siitä jäänyt ankea, vaan kuulaan kysyvä olo. Tätä kirjaa en unohda koskaan, siitä on tullut osa sieluni maisemaa. Odotan jo kieli pitkällä Kaukosen syksyllä ilmestyvää novellikokoelmaa. Jos Vihkivedet vievät mennessään yhtä lailla kuin Odelman joki, Kaukonen kiilaa hyvinkin korkealle lempikirjailijoitteni listalla.

Kirjablogeissa Odelmasta on sanottu paljon. Anki luki suloisen pienen suuren kirjan, Joana näki siitä unta, Morre ei täysin vakuuttunut. Katja taiottiin, Marjis löysi kauneimman sikiämisen jonka on ikinä lukenut. Tessalle tarina jäi etäiseksi, Sanasulka luki sitä kaikin aistein, Mari aikoo vielä palata takaisin sen äärelle. Liisa välillä pitkästyi,  Penjamin kirja vei elämän ja kuoleman hämärään välimaastoon löytöretkelle, joka ei jäänytkään yhden illan jutuksi.

Summa summarum: Huuhtoa minuutta vedessä, antaa virran pyyhkiä pois, kuoria ja hioa, löytää olennainen. Odelma halusi selkeisiin vesiin. Hän toivoi kastetta, sadetta, pisaroita iholle.

Pirjo Manninen: Pihlajan oksassa paperilyhty

Miranda kuuli sen heti. Puun yksitoikkoisen, tasaisesti hymäjävän musiikin. Häneltä pääsi hämmästynyt huudahdus:
- Herran tähden! Tää puuhan soi!
- Humisee kuin urut, sanoi Eelis juhlallisesti. 
- Ne on meidän mehiläisiä vai? Kuiskasi Miranda.
Eelis nyökkäsi.
Muutaman hetken he seisoivat hartaina ja vain kuuntelivat.


Pirjo Manninen: Pihlajan oksassa paperilyhty
Kirjayhtymä 1974
Kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen

Miranda tulee myrskystä: koputtaa oveen ja ilmestyy likomärkänä verannalle, jossa Johannes juuri naputtelee vanhalla kirjoituskoneellaan mietteitä Hamletin surusta. Kuivuttuaan hieman Miranda kertoo riidelleensä Jussinsa kanssa. Jussi käski hänen painua Sysmään. Ja Mirandahan painui, vaikkei tunnekaan sieltä ketään. Sysmässä ukonilma yllätti ja hän hakeutui Johanneksen valoisalle verannalle turvaan. Johanneksen lisäksi huvilalla häärää hänen setänsä, mehiläistarhuri Elias, sekä tämän topakka Jenni-vaimo, joka ei voi sietää Jacqueline Onassista, mutta tietää Euroopan kuninkaallisista kaiken.

Reaalin repuista toipuva Miranda saa ylipuhuttua itsensä Johanneksen, Jennin ja Eliaksen "Au pair-tytöksi", auttamaan mehiläisten ja puutarhan hoidossa. Kesä kuluu, helle hautoo, Johanneksen Shakespeare-tutkielma etenee, ja Miranda ja Johannes huomaavat viihtyvänsä toistensa seurassa aina vain paremmin...

Tarinautti lokikirjaan: Olen lukenut tämän kirjan aiemminkin, vuosia sitten, ja siitä pitäen tämä kirja on ollut minulle rakas. Nyt viimein innostuin hankkimaan sen omaksi, eikä aika ollut syönyt sen viehätysvoimaa lainkaan. Kirjan viehätys ei johdu juonesta, jota ei juurikaan ole, ei myöskään syvällisestä ihmiselämän luotauksesta joka niin ikään loistaa poissaolollaan. Tapahtumat etenevät verkalleen, enimmäkseen istutaan kahvipöydässä rupattelemassa tai perataan mansikkamaata, välillä sentään kauhotaan karanneita mehiläisiä naapurin savupiipusta pusseihin ja purkkeihin. Ja sitten taas juodaan teetä, kupeista joihin Johanneksen äiti oli aikoinaan posliininmaalauskurssit käytyään maalannut keltaisia talventähtiä ja sinisiä ikävänkukkia. Kukat kiersivät kupinsuuta koristeellisena sinikeltaisena nauhana ja joka kolmas oli ikävänkukka.


Draaman kaarta ei siis juurikaan ole, ei myöskään uskomattomia juonenkäänteitä tai riipaisevia ihmiskohtaloita. Ymmärrän hyvin, jos joku kyllästyy kuoliaaksi tämän kirjan ääreen. Miksi sitten rakastan tätä kirjaa? Ehkä siksi, että tämä kirja on Suomen kesä. Eikä tuo äskeinen lause ole kirjoitusvirhe, vaan Manninen on onnistunut kirjoittamaan kirjaksi sen kaiken, mitä me suomalaiset rakastamme kesässä: ei suunnitella mitään, vaan annetaan auringon paistaa ja pilvien sataa, leivotaan pullaa ja puhutaan siitä mitä radiosta kuultiin. Välillä mennään ex tempore taidemuseoon, vältellään kiihkouskovaista Jeesuksen morsianta, myöhästytään viimeisestä bussista ja vietetään yö hautuumaalla muistokirjoituksia katsellen. Rakkauskaan ei räisky ja pauku, vaan lankeaa kuin lämmin kesäsade sydänten ylle... Ja ne ihmiset! Jenni ja Eelis tulivat niin tutuiksi kuin omat rakkaat sukulaiset, ne joiden luokse alkaa jo keväällä tehdä mieli. Johannes on ihana sympaattinen hupsu, Miranda aseistariisuvan aito ja hyvällä tavalla naiivi. Tämä on minun The Kesäkirja! Ugh. Olen puhunut.

Summa summarum: Pihlajan oksassa paperilyhty on kuin nimensä: kaunis, tunnelmallinen, kodikas kirja kauniista katoavasta kesästä.

Petja Lähde: Poika

Janne huomasi kiroilevansa tuulilasille. Sanat jäivät tanssimaan sen likaiselle pinnalle. Pissapoika ruiskutti ja pyyhkijät surisivat vimmatusti. Jannen käsi oli riuhtaissut vipua ja kaikki sen varassa olevat toiminnot olivat käynnistyneet kuin pilkaten epätoivoista reaktiota. Pesunesteen tuima haju pisti avonaisesta ikkunasta sieraimiin.
Poika oli vaiennut Jannen sähinään, tapitti vain kirkkailla silmillään. Sillä ei ollut edes virallisesti nimeä. Minkälaiset vanhemmat hän olikaan saanut.

Petja Lähde: Poika
WSOY 2012

On juhannuspäivän aamu. Janne ajaa vanhaa Turuntietä pohjoiseen vaaleanpunainen kylpytakki yllä. Takapenkillä nukkuu kolmikuinen poikavauva, hänelläkin kylpytakki yllä. Pojan äiti ei ole matkalla mukana - hänet Janne on lukinnut vessaan. Avioeroon Janne kyllä suostuisi, mutta pojastaan hän ei aio luopua mistään hinnasta. On vain pari pientä ongelmaa... kuten se, että vauva suostuu syömään vain rintaa.

Tarinautti lokikirjaan: Kiinnostuin tästä kirjasta, koska sen isyysnäkökulma kiehtoi. En kuitenkaan lämmennyt kirjalle heti. Vaikka toiminta alkoi heti ensimmäisellä sivulla, tai ehkä juuri siksi, en ehtinyt tutustua henkilöihin kun niitä  jo tuppasi tarinaan lisää.  Aloin ärsyyntyä pikkuseikoista (musta muovinen vaihdekeppi. Siis ihanko totta se oli muovinen ja musta? Anna kun arvaan: siinä oli myös pyöreä pallukka päässä?) ja teki melkein mieli jättää kirja kesken. Mutta kun kuitenkin kiinnosti miten Hiipiäiselle käy, jatkoin lukemista. Ja pikku hiljaa tarina imaisi matkaansa, henkilöiden tarinat aukesivat ja tunnelma tiheni.  Symboliset maisemakuvaukset lukujen välissä eivät minulle auenneet, ne olisi minun puolestani voinut jättää poiskin.


Poika oli sydäntäsärkevää luettavaa: kuinka hiuksenhienon langan varassa me olemmekaan! Hyväätarkoittavista teoista paisuu kuin varkain valtava lumipallo, joka uhkaa haudata alleen kaiken ja kaikki. Janne ja Saija ovat molemmat kokeneet kovia, ja he haluavat antaa lapselleen parempaa kuin mitä itse ovat saaneet - mutta miksi se onkin niin vaikeaa? Lasta ei saisi käyttää riidan välikappaleena, mutta liian helposti lapsi on se joka kärsii.

Näin siis mietin minä. Pojasta ovat bloganneet myös ainakin Maria ja Mari.

Summa summarum: Koskettava ja ajatuksia herättävä tarina isyydestä, äitiydestä, menneisyyden painosta ja pieneltä tuntuvista valinnoista, jotka määräävät elämän suunnan.

Tuulia Aho: Urpukas

Lehdokin kukat olivat avautumassa, niiden makea tuoksu täytti ilman, joten kesä oli parhaimmillaan. Urpukas ohitti miehen korkuisen tammen juostessaan kohti joen rantaa. Hän hipaisi puun runkoa sormenpäillään kuten aina. Oli kuin äiti olisi ojentanut kätensä menneisyydestä ja tervehtinyt häntä.

Tuulia Aho: Urpukas

WSOY 2011

Nuori kuparinvalaja Urpukas ja hänen pikkusisarensa Piisku eivät ole kuin toiset kylän lapset: he näkevät hämärässä, heillä on hopeankirjava tukka, heidän verensä on tummanruskeaa ja tuoksuu mahlalta. Se on haltian verta. Urpukas ja Piisku ovat hallavia, puunhaltian ja ihmisen lapsia. Koska Urpukkaassa virtaa haltiaveri, hän kykenee näkemään haltiaväen ja ymmärtämään heidän kieltään. Kun kyläläiset kaatavat vanhan haltiapuun, sen haltia kiroaa koko kylän. Ensin katoaa riista. Sitten pelätty suovilu alkaa levitä kylässä, ja kun kyläläiset hakevat apua kaupungista, sieltä lähetetäänkin sotilaita tuhoamaan taudin saastuttama kylä.

Urpukas saa suostuteltua haltiaystävänsä Pajuttaren loihtimaan metsänpeiton, jonka avulla kylä pysyy piilossa ja Urpukas saa hieman lisää aikaa etsiä lääke kylässä riehuvaan tautiin. On vain yksi keino: hänen on mentävä pyytämään apua suomunkaisilta, suon kammotulta kansalta joka asuu syvällä turpeen alla. Pajuttaren ja salaperäisen Näkijän avulla Urpukas lähtee vaikealle matkalle pelastaakseensa perheensä.

Tarinautti lokikirjaan: Voi kuinka viehättävä kirja! Voin vain kuvitella, kuinka kovaa tämä olisi minuun kolahtanut 13-kesäisenä. Nytkin nautin kirjasta kovasti. Suomalaisen kansanuskon ja myyttien aarreaitta on tarinassa vahvasti läsnä: puidenhaltiat, aarnivalkeat ja metsänpeitto, joka voi nielaista kokonaisen kylän.

Polku kiemurteli eteenpäin tutun näköisenä, sammal oli kulunut pois lukemattomien askelien alla, ja maata peitti ruskea neulasmatto. Mutta kun Urpukas kääntyi katsomaan taakseen, polkua ei enää ollutkaan. Tähtimäiset kellertävät kukat peittivät koskematonta karhunsammalta siellä, mistä he olivat juuri tulleet. Metsän läpinäkyvä vihreä seinä kohosi Urpukkaan takana kuin korkea muuri. Sen takana olisi pitänyt kylän reunimmaisten majojen häämöttää, mutta siellä näkyikin outo, tuntematon maisema.

Erityisesti minua viehätti myytti , jonka mukaan maailmassa oli ennen vain haltioita, ei ihmisiä lainkaan. Mutta kun varomaton pihlajanhaltia keksi tulen ja vahingossa poltti metsän, hänet karkotettiin haltioiden luota. Vain yksi pajunhaltia seurasi häntä kauas pohjoiseen, jossa he vähitellen kadottivat haltiakykynsä.Noiden kahden karkoitetun haltian jälkeläisistä polveutuu  ihmisten suku. Tämä sama ajatus ihmisen ja muun luonnon verisukulaisuudesta löytyy alkuperäiskansoilta kautta maailman Siperiasta Afrikkaan asti. (Muun muassa tsuktsikirjailija Juri Rytheun hieno pienoisromaani "Kun valaat lähtevät" kertoo erään toisinnon tästä myytistä.)

Vaikka juoni ja henkilögalleria oli aikuisen makuun hieman köykäinen, voin silti suositella kirjaa kaikille, joita kiinnostaa suomalainen kansanperinne. Tällainen fantasia on ehdottomasti enemmän "My cup of tea" kuin välkkyvät lasermiekat ja taikasauvaa heristävät velhot!

Summa summarum: Kaunis ja haikea tarina ihmisen ja luonnon katoavasta yhteydestä, ahneudesta mutta myös rakkaudesta, joka vielä joskus voi yhdistää kaksi maailmaa - tosin vain hetkeksi.

Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste

Tämä nyt ei tietenkään ole aivan viisasta: osallistua nyt TAAS uuteen haasteeseen, vaikka kirjahylly kohta romahtaa TBR-kirjojen painosta... mutta kun tämä Marjiksen haaste on niin paras. Ideana on, että me kirjabloggarit haastamme toisiamme lukemaan jonkin tietyn kirjan. Lainaan Marjiksen huolella laatimia ohjeita:

Tässä haasteessa voit määrätä kirjabloggarille luettavaksi kirjan, jota hän ei ole vielä ymmärtänyt lukea tai joka on kaukana hänen omista lukutottumuksistaan. Ottamalla riskin ja astumalla tuntemattomalle alueelle haastettu bloggari voi löytää uuden kirjallisen rakkauden – tai paremman syyn pysytellä omalla alueellaan. Samalla saat itsekin lukea jotain sellaista, johon et ehkä olisi muuten uskaltanut tarttua. Ota riski!

Säännöt:
Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?
1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan. 
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi. 
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.

Ja minähän haastan! Ensimmäinen haaste lähtee Katjalle, jonka haastan lukemaan Silvana De Marin Viimeisen haltian. Tämä humoristinen fantasiaseikkailu on niitä kirjoja jotka ovat jääneet aivan liian vähille blogisavuille ja uskon Katjan osaavan arvostaa kirjan hauskaa viisautta.

Toinen haaste lähtee Villasukalle kirjahyllyyn! Haastekirjaksi pätkähtää Susan Fletcherin Noidan rippi, joka on ehkä hienoin lukemani kirja koskaan.

Ilmoittakaahan, jos tohditte ja ehditte ottaa haasteen vastaan, ja minkä kirjan haluatte minulle nakittaa! Ja kiitos vielä Marjikselle loistavasta haasteesta.

Maria Vuorio: Kiitollinen sammakko

Seuraavana aamuna kun Justus ja Aatos heräsivät, he näkivät että aamiainen oli katettu. Pöytä notkui vastapaistettuja lättyjä, mesimarjakulhoja, mansikoita, etanoita, kastematoja ja kermavaahtoa. Kahvi, tee ja kaakao höyrysivät. Isä ja poika olivat ällikällä lyötyjä. Kuka tämän kaiken oli tehnyt?

No, sammakko tietenkin.

Maria Vuorio: Kiitollinen sammakko ja muita satuja järviseudulta

Tammi 2009

Kuvitus: Virpi Penna

Justus ja hänen isänsä Aatos ovat mökillä. Eräänä päivänä Justus pelastaa sammakon kaivonrenkaan alta. Ja pian alkaa tapahtua kummia. Sammakko näet onkin oikea kuningas! Ja tällaisissa tapauksissa kuninkaan osoittamalla kiitollisuudella ei välttämättä ole mitään rajaa.

Kiitollinen sammakko on tarinakokoelma, jossa seurataan mökkirannan monenkirjavaa elämää alkukesästä syksyyn. Justus ja Aatos eivät aavistakaan, mitä kaikkea tapahtuu aivan heidän lähellään: sudenkorentokuningatar joutuu suureen vaaraan sammakkokuninkaan juhlissa, eksynyt marsu majoittuu tyhjäksi jääneeseen metsänoidan mökkiin, myyrät ottavat kasvatikseen keijulapsen. Ja järvellä muitten saarten takana on usvien kietoma Höyhensaari, joka hiljaa lipuu vettä pitkin ja katoaa äkkiä kuin vesilinnun sukellus yössä....

Tarinautti lokikirjaan: Maria Vuorio yhdistää lumoavasti tutun järviluonnon maagisiin ja myyttisiin elementteihin. Lintukotolaiset, peikot ja tontut elävät seudulla, samoin kuin myös ilvekset, töpökatit ja kurjet. Sadun ja luonnon välinen raja on häilyvä - metsässä maatuva lahokanto ei ehkä olekaan kanto vaan metsänoita-akka, joka ikääntyessään on hitaasti alkanut muuttua maaksi.

Taianomaisesta tunnelmasta huolimatta Vuorio ei romantisoi luontoa; näissä saduissa saalistetaan ja kuollaan. Vastapainoksi on runollista tunnelmaa:

Saari oli kaiun koti, sen salainen tyyssija. Kaiku vaelsi saarena pitkin järviä. Aina kun ihmiset räjäyttivät kaiulta kallion tai valtasivat siltä metsän, se pakeni vihreään onkaloon, jonka ympärille nousivat kivikot ja sumu ja puut niin kuin vartijat. Siitä tuli saari, johon ei voinut astua ja jonka sisään ei nähnyt.

Summa summarum: Kiehtovia koko perheen (ei ehkä aivan pienimpien) tarinoita suomalaisten sielunmaisemasta. Loistava kesämökkituliainen, etenkin jos isäntäperheessä on kouluikäisiä lapsia.

Tony Hawks: Round Ireland with a fridge

"Bollocks."

"It's not bollocks", I countered. I had hoped this would see him off, but there was more.

"Yes, it is. Nobody could ever get a lift with a fridge."

"They could in Ireland, it's a magical place."

"Magical! So's my arse!"

I let the subject drop. Experience had taught me that someone mentioning how magical their arse was tended not to precede stimulating and considered debate.

When I woke in the morning, in a physical condition that served as a reminder as to what had taken place the night before, I found a note by my bed:

"I hereby bet Tony Hawks the sum of One Hundred Punds that he cannot hitch-hike round the circumference of Ireland, with a fridge, within one calendar month."

And there was Kevin's signature, and below it, an illegible squiggle which I took to be mine.

And so, the bet was made.

Tony Hawks: Round Ireland with a fridge

The Random House, 1998

Pitkäksi venähtäneen baari-illan päätteeksi tehty pähkähullu veto saa Tony Hawksin matkalle, jonka mielekkyyteen hän ei täysin usko edes itse: liftata kuukaudessa Irlannin ympäri jääkaapin kanssa! Miehen kunnia on kuitenkin miehen kunnia, ja niin Hawks löytää itsensä kodinkoneliikkeestä etsimässä sitä oikeaa matkakumppania... Kuukauteen mahtuu monta seikkailua, kaikki ei todellakaan aina mene putkeen, mutta ihmisten ystävällisyydellä ei ole rajaa. Tonysta ja jääkaapista tulee pian pienimuotoisia julkkiksia, ja mahdottomasta matkasta totta.

Tarinautti lokikirjaan: Ostin tämän kirjan alunperin matkalukemiseksi Dublinin-lennolle 13 vuotta sitten. Myöhemmin lahjoitin kirjan kaverille, mutta monesti on mieleen tullut, että olisi kiva santsata kirja. Vellottuani viime kuussa Vedenalisten angstissa päätin, että aika on kypsä, ja ilokseni opus löytyikin nettikirjakaupasta ilman sen kummempaa metsästystä. Koska viime lukukerrasta oli niin kauan aikaa, muistin kirjasta vain sen, että se oli hauska. Ja sitä se oli yhä. Koomikkonakin kunnostautunut Hawks osaa naurattaa, ja matkan varrella tavataan toinen toistaan värikkäämpiä persoonia, niin kuin me liftarikonkarit tiedämme. (Minulla on kokemusta, olen mm. liftannut Norjan halki Karasjoelta Bergeniin ja siitä reissustakin saisi aikmoisen kirjan.) Tonyn uusien ystävien seurassa jopa surffauksesta tulee, no, ikimuistoista:

"Of course, you'll have to take the fridge."
We all looked at him as if we hadn't just heard what we had just heard. But oh yes we had, because there was more.
"Tony, you can't go surfing and not let your fridge have a go. If you surf , the fridge has to surf - it would be unfair otherwise."
There was a pause whilst this sank in.

Erityisen paljon pidin valokuvaliitteestä, josta skeptisemmätkin lukijat voivat vakuuttua, että kaikki tämä ihan oikeasti tapahtui. Kirjan keskushenkilö (ei Tony vaan Saiorse) on ehdottomasti rakastettavin kodinkone ever! I know that scientists will tell you that a fridge is incapable of feeling or expressing emotion, but what do they know? This fridge disapproved, and it wanted me to know it. 

Ja sitten risuja. Välillä tuntuu, että Hawks sortuu väkisinnaurattamiseen - ja pelkkä sana arse ei naurata väkisin ainakaan minua. Kun standup-koomikko vaihtaa sitdown-komiikkaan, se toimii enimmäkseen hyvin. Mutta kehäketulla on maneerinsa ja ne paistavat kirjassa läpi. Välillä tuli mieleen, että heppu on ottanut standup-esityksistään katkelmia ja tunkenut ne sellaisenaan kirjaan tuomaan lisää hah-hah-hauskuutta.

Kirjassa olisi muutenkin  vesurilla hommia. Ihan jokaista pubi-iltaa ei ehkä olisi tarvinnut selostaa juurta jaksain. (Tämä on siis minun mielipiteenimutta minä olenkin niitä jotka lähtevät tosielämässäkin viimeistään kolmannen tuopin jälkeen kotiin.)
Kritiikin sananen lähtee myös kustantajalle: pokkariversioni präntti oli rasittavan pientä, ja sivut ahdettu täyteen.13 vuotta sitten lukemassani laitoksessa tätä ongelmaa ei ollut. (Vai olisiko aika tehnyt tehtävänsä ja vika olisikin lukijan silmissä..? ;)
"Kauneuspilkkuineenkin" kirja on sympaattinen ja hupaisa, juuri passelia lomalukemista kesään. Yksi Irlanti jäillä, kiitos!

Summa summarum: "Well, you have to say it's a completely purposeless idea, but a damn fine one." ~Gerry Ryan

P.S. Sain nyt vasta netistä tietää, että Hawks on hiljattain tehnyt seikkailustaan myös leffan! Trailerin perusteella elokuva on enimmäkseen uskollinen tositapahtumille (mitä nyt pakollista romantiikkaa on taidettu tunkea elokuvaan lisää). Tony Hawksia leffassa esittää arvatkaa kuka? Jep: Tony Hawks! :D

(Ja tähän loppuun on tietysti pakko linkittää myös kaikkien liftauslaulujen äiti, mummi ja kummi. Hauskoja liftareita ja "liftareita" nämä myös!)