TTT: Luontokirjoja lapsille

Terveisiä kesätauolta! Näin on käynyt ennenkin: talvisin olen luku-ja blogitoukka, kesän korvalla kuoriudun ulko-olennoksi enkä juurikaan netissä notku. Tänä kesänä ulkoilua on entistäkin enemmän, perustin näet pihapiirin lapsille kesäluontokerhon ja leijonanosa lukemisistani liittyykin juuri nyt siihen. Jotta blogissani tapahtuisi edes jotakin, esittelen parhaat löydökseni iloksi & inpiraatioksi muillekin. Tämän tiistain Top Ten, olkaahan hyviä ja tehkää hyvin:

1. Ina Manninen: Kissankukka. WSOY  2008

Kesä on alussa, ja äidin syntymäpäivä lähestyy eikä Reeta vielä ole keksinyt äidille lahjaa. Naapurin Kerkko-kissan avulla Reeta alkaa hoitaa kompostista löytynyttä ruukkukukan raatoa - jospa se vielä alkaisi kasvaa ja  siitä saisi upean synttäriyllätyksen äidille! Pienen puutarhurin kesä on pian puuhaa täynnä: on kitkettävä, kasteltava ja jopa käytävä kalassa, jotta kukka saisi voimaa kasvaa. Ja kun ärsyttävä pikkuveli vielä pistää rikkansa rokkaan, ei kommelluksilta tietenkään vältytä.

Kissankukka on suloinen, hauska ja lämminhenkinen puutarhatarina, jonka kaunis ja oivaltava kuvitus lumosi lukijan. Huumoripitoiset käänteet taas pitivät huolen siitä, että hulivilihummarityttömmekin viihtyi tarinan parissa.

- Tämä on kyllä ensimmäinen kalaa syövä kasvi, jonka olen nähnyt, Reeta puhisi.

- Saat nähdä että kasvisi kasvaa hienosti, kissa vakuutti. - Mutta kastella kukkaa pitää joka päivä ellei sada.

2. Metsämarja Aittokoski & Elli Vuorinen: Lennä Pikkuli, lennä! Aurinko Kustannus, 2011

Pikkuli on Lintusen perheen kuopus, poikasparven pienin ja heiveröisin, joka ei osaa edes kuoriutua munasta ilman apua. Kaikki muukin on kovin vaikeaa: madot ovat sille aivan liian suuria, ja lentämistä Pikkuli ei varmasti opi ikinä. Mitä jos Pikkuli ei opi lentämään ennen syksyn muuttomatkaa? Ja olisiko sittenkin jotakin, jossa Pikkuli on tietämättään toisia parempi?

"Minä en opi mitään, en ikinä", se huokaisee. "Voin saman tien painua metsän uumeniin ja unohtua sinne!"

Elli Vuorisen veikeä kuvitus kruunaa viisaan tarinan, joka tutustuttaa lukijansa linnunpoikasten varttumiseen ja muistuttaa myös siitä, että ei kannata vertailla itseään muihin. Kirjasta oli silminnähtävää lohtua ja kannustusta myös kuusivuotiaallemme, jota huolestuttaa oppiiko hän ikinä lukemaan - ainakaan yhtä hyvin kuin kaksi vuotta vanhempi toverinsa.

3. Suvi Vanhanen & Laila Nevakivi: Lapsen oma luontokirja. Minerva 2009

Metsänhaltia Miihkali vie lapset lumoavalle "aikamatkalle" suomalaiseen luontoon. Kirja seuraa Miihkalin puuhia keväästä talveen, ja tutuksi tulevat niin kummitustuomet kuin raatihuoneen siivekkäät rakastavaiset. Tarinan myötä esitellään kuin vahingossa vaikuttava määrä eläin- ja kasvilajeja, ilman että liikaa tulisi biologian oppitunti mieleen.  Nevakiven sympaattinen ja selkeä kuvitustyyli vetoaa lapsiin värikkyydellään ja hyväntuulisuudellaan, aikuinen taas arvostaa lajikuvien oikeellisuutta.

Perhospuutarha on nyt auki vieraille, päivin ja öin. Hämärän tultua lehahtavat yökköset ja kiitäjät esiin. Taskulamppu kourassaan Miihkali hiipii syreenipensaan juurelle. Se on päättänyt selvittää, ovatko upeat kiitäjät unta vai totta.

4. Iiris Kalliola: Citykettu ja muita taajaman eläimiä. WSOY 2003

Asuitpa missä hyvänsä, luontoa tarkkaillaksesi sinun ei tarvitse mennä kauas. Citykettu ja muita taajaman eläimiä esittelee kiinnostavasti ja yleistajuisesti niin pihan, puiston, rakennusten kuin muidenkin urbaanien ympäristöjen luonteenomaisia asukkaita. Tiesitkö, että lepakot lentävät kämmenillään? Onko tilhi koko ajan ihan käkenä käyneitä pihlajanmarjoja popsittuaan? Ja keitä kaikkia asuukaan alivuokralaisina muurahaisten keossa? 

Runsaiden värivalokuvien lisäksi kirjaa piristävät Tarja Lapintien pirteät piirroskuvat, jotka ainakin minulle kruunasivat kirjan.

5. Dawn Isaac: Puutarhapuuhaa lapsille. Kustannus-Mäkelä 2013

Puutarhapuuhaa lapsille sopii lapsen ensimmäiseksi puutarhakirjaksi. Hauskat ja jännittävät tehtävät sisältävät laajan kirjon askartelusta kasvaviin projekteihin: tee kaverille kasvava synttärikortti, kumisaappasta kukkaruukku tai ötököille hotelli. Tai mitä jos kasvattaisit ikioman taikaympyrän tanssipaikaksi keijuille? Tämä kirja saa haaveilemaan, että meillä olisi isompi piha! Tämä kirja on melkeinpä must, jos tykkäät möyriä mullassa ja tahdot saada lapsetkin mukaasi möyrimään. (Kirjasta löytyy onneksi myös kosolti ideoita pihattomille: aikuisen avulla syntyy monenlaista mukavaa vaikkapa parvekkeen tai ikkunalaudan iloksi.)

6. Walt Disney: Räpylät mullassa. Ankkalinnan puutarhakirja. (Duckburg Gardening Book, 2013)

 

Mitä jos ryhtyisit puutarhuriksi? Kasvata kauniita kukkasia tai istuta ikioma keittiöpuutarha - tomaatteja, papuja tai vaikkapa mansikoita. Opas neuvoo kädestä pitäen kasvimaan perustamista ja hoitoa: mistä tunnistan rikkaruohot? Entä miten houkuttelen puutarhaani hyödyllisiä hyönteisiä? 

Sarjakuvien ryydittämä nuoren puutarhurin opas on passeli vähän isommille lapsille - ja onpa siitä iloa & hyötyä myös kaltaiselleni aikuiselle, jolla on viherpeukalo keskellä kämmentä.

7. Lind, Jonsson & Fagerberg: Oma kasvioni. Otava 1998.

Jos kotoa löytyy vain yksi kasvikirja, soisin sen olevan tämä. Oma kasvioni tarjoaa tietoa tutuista kasveista niin lapsille kuin meille vähän isommillekin. Ahaa- ja ohoo-elämyksiä varmasti riittää kaikille tämän viehättävän vanhanaikaisen kirjan parissa: miksi keto-orvokkia sanotaan äitipuolenkukaksi? Ja minkä kasvin juurta kannattaa pureskella, kun armoton lakritsanhimo iskee?

Lukemaan houkuttelevat ja usein aika vauhdikkaatkin otsikot saanevat myös poikalapset höristämään korviaan: "Mesiangervon haju huijaa", "verikurjenpolvi sylkee siemeniä", "pietaryrtti, muumiot ja madot".

8. Stefan Casta & Maj Fagerberg: Kimalaisen kukkamaa. Lasten parhaat kirjat 1992.

Tämä kirja oli niin ihana, että bongattuani sen kirjastosta se oli pakko ostaa ihan omaksi! Valloittava "kesäpäiväkirja" kukkaniityn vuodenkierrosta vie meidät maan alle kimalaisten pesiin, tutustuttaa kedon kukkasiin ja kertoo myös, mitä kukkaniityn asukkaat tekevät talvisin. 

Tämän kirjan myötä meilläkin lasten vihaamat "ampparit" saivat ainakin hetkellisen armon tenavien silmissä - tosin kukaan meistä ei vielä ole toistaiseksi tohtinut kokeilla kimalaisen silittämistä, vaikka sekin on kuulemma leppoisan pörriäisen kanssa mahdollista :D

9. Mystisen liskon etsijät. Luontotehtäviä ja tarinoita. Luonto-Liitto 2009

Pimeäretkiä, lumottuja saaria, valopuita ja mystisen liskon metsästystä. Luonto-Liiton julkaisema ja myymä Mystisen liskon etsijät on tieto-, tarina- ja tehtäväkirja, joka houkuttelee lapset luontoharrastuksen pariin ja innostaa myös perustamaan oman ympäristöetsivätoimiston. (Meilläkin on sellainen, nimeltään Noitanirkot erään elintavoiltaan jännittävän yöperhosen mukaan.)

10. Mika Myllyneva ja Kirsti Tallila: Enni ja metsän puut. Kustannusosakeyhtiön Kureeri,  2006

Enni katselee metsän puita ja pohtii, millaista olisi olla joku niistä. Ennin mukana pieni lukija tutustuu tavallisiin puihimme pajusta pihlajaan ja vaahterasta mäntyyn. Pieniin käsiin sopiva kirja kulkee kätevästi mukana vaikka repussa.

Kirjan idea on  mainio. Roolileikki-ikäiset lapseni rakastavat jossittelua: jos olisit puu, olisitko mieluummin suora ja korkea kuusi vai hento ja herkkä koivu? Tallilan kaunis kuvitus tekee kirjasta oikean lukunautinnon, vaikka ontuva riimittely alussa hieman häiritsi ylikriittistä aikuista. Kun hieman hölläsin pipoani, huomasin itsekin innoissani pohtivani, viihtyisinkö paremmin monimutkaisena leppänä vai pajunkissoja taikovana pajuna ;)

Listaa olisi ollut helppo jatkaa, mutta pitäydyn tällä kertaa kymmenessä. Onko teillä omia suosikkeja lasten luontokirjojen joukossa? Kuumat vinkit ovat aina tervetulleita, kesää ja kerhoa kun kestää vielä pitkään :)

P.S. Näiden myötä nappasin samalla huikeat 8 pistettä "kansankynttiläin kokoontumisajot"-tietokirjahaasteessa! (Tosin kategoria taitaa olla kaikilla sama, eli luonto ja ympäristö.) Niin tai näin, tämän kesän jälkeen totisesti luulen luonnosta vähemmän.)

Eeva Joenpelto: Missä lintuset laulaa

Nyt, tänä lauantai-iltana, kun leivät oli kypsennetty ja laatikot hautuivat uunissa, tunsi Hanna vastoin kaikkia järkisyitä itsensä ylenmäärin onnelliseksi. Ikkunoitten lävitse sisälle asti hän tunsi kuinka suuret puut ulkona, poppelit ja piilipuut kuuntelivat. Ja kuinka huutavan linnun sydän puhdistui korkealla sinisessä ilmassa. Ja kuinka hän itse oli vain yksinkertainen väriläikkä mullan ja veden makuisessa tuulessa. Mutta että hän oli avarakatseinen kuin ainakin ihminen, joka pitkän elämän on elänyt valvoen ja rukoillen. Hänen pieni kurtistunut hapan sydänkarpalonsa veti verta itseensä ja paisui. Ja sitten aivan äkkiä hän työnsi puseroaan  kaulanrajasta sivummalle ja painoi huulensa olkapäätään vasten. Hiukan hämillään hän nosti päänsä ja katsoi ympärilleen. Häntä melkein pyörrytti, taivaan valkoiset vanupilvet vyöryivät vyörymistään. Ja sitten, laskiämpäriä kantavan Elsan puhahtaessa kuin ylimielinen hirvi, hän suuteli olkapäätään vielä toisen kerran, pitkään ja silmät ummessa. Mutta tuskin hän oli nostanut päänsä kun hän jo juoksi alas mäkeä sahaa kohden.

Eeva Joenpelto: Missä lintuset laulaa

WSOY 1957

Karl Wilen on viisikymppinen sahanomistaja, huoleton naistenmies, jonka suureen taloon on vuosikymmenten varella kertynyt koko joukko "jalkavaimoja" ja näiden lapsia. Naiskatrasta luotsaa vaimoista ensimmäinen, lapsettomaksi jäänyt topakka Kaisa. Vain yksi rakastajattarista, kaunis Signe, sai lopulta tarpeekseen ja lähti, mutta hänen tyttärensä Hanna jäi taloon.

Tarina alkaa, kun Signe kuolee, ja lapsenmielinen Hanna joutuu ensi kertaa kasvotusten elämän kovuuden kanssa. Vaikka Hanna on jo 18-vuotias, ei hän tiedä elämästä mitään: hän on tämän omalaatuisen perheen tynnyrissä kasvattama silmäterä, enkelten nukke, jonka hyvyyden ja puhtauden pitää kirkastaman koko suvun häpeätahrat. Kun Wilenin vanhin poika Lasse, josta piti tulla tuomari ja isänsä ylpeys, ajautuu välirikkoon isänsä kanssa, nousevat Hannaan kohdistuvat nuhteettomuuden paineet sietämättömän korkeiksi. 

Hanna koettaa parhaansa miellyttääkseen ja ilahduttaakseen isäänsä, niin kuin hän aina on tehnyt. Mutta tavatessaan lintulammella nuoren tutkijan, Kaukon, Hanna havahtuu tajuamaan oman orastavan naiseutensa, ja Wilenin talon asukkaiden hauras tasapaino järkkyy. Pumpulissa kasvanut Hannakin havahtuu tajuamaan elämän nurjat puolet, ja kauniin kesän mentyä ei mikään enää ole kuin ennen.

Hänen ryhtinsä laukesi, tukka putosi otsalle, silmät tarkkailivat levollisina lintujen rataa. Hannastakin linnut olivat hauskoja, mutta naisena hän piti niistä enemmän siksi, että ne olivat miehelle rakkaita, jos kohta vain velipuolelle. Ehkä hänessä itsessään oli myös niin paljon lintua, laulua ja siipien lyöntiä, ettei hän niitä niin ylettömästi ihmetellyt.

Tarinautti lokikirjaan: "Jos haluatte oppia kirjoittamaan hyviä lauseita, lukekaa Joenpeltoa", hoki äidinkielen opettajamme lukiossa. Mutta minä elin kapinakautta, EVVK, enkä lukenut. Vasta nyt, 13 kotimaista - haasteen kannustamana, älysin ottaa neuvosta vaarin. Ja onneksi otin!

Nyt ymmärrän täysin, miksi rakas ja ärsyttävä äikänopemme niin kovasti Joenpeltoa ihaili. Joudun yhtymään hänen ihailuunsa. Joenpelto kirjoittaa käsittämättömän hyvin, ja totta tosiaan: ne lauseet! Oli aivan hiljaista nyt, olin uinut itsestäni eroon huolekkaat äidit ja lintujen rauhattomat sydämet. Pukeuduin hitaasti, märkä ruumiini, jota ei aurinko yöllä päässyt kuivattamaan, vastusti jokaista vaatekappaletta. Olisinpa lukenut näitä jo nuorena, niin paljon olisin oppinut. Vaan nytpä tiedän, että Joenpeltoa on luettava lisää.

Tarinan tasolla en aivan koko sydämellä rakastunut tähän kirjaan. Jos omalaatuista perhekuviota ei oteta lukuun, kyseessä on melko pitkälti "se tavallinen tarina" - joskin syvällisyyttä ja taitavasti yhteen lomittuvia teemoja löytyy: toisten odotusten todeksi eläminen, katkeruus, perheenjäsenten väliset valtapelit... tässä kirjassa on mistä ammentaa. 

Kehuin jo Joenpellon kieltä, mutta hänen ihmiskuvauksensa on myös ylistämisen arvoista. Hahmoista kaikkein mieleenjäävin oli talon matriarkka Kaisa, joka kovan ja laskelmoivan kuorensa alla on ihminen hänkin. Wilenin, hilpeän naistenmiehen ikääntymisen ja haurastumisen kuvaus on myös hieno. Lassen "antikehityskaari" aukesi hieman kankeasti, mutta rakentui lopulta hyvin uskottavaksi ja osuvaksi kuvaksi paineiden ja häpeän alla murtuvasta nuoresta miehestä. Hänen höpinänsä oli kärsittävä, sillä oppineissa ja lukeneissa ihmisissä oli paljon sellaista, mikä tavallista järki-ihmistä ärsytti ja raivostuttikin, lapsellisuutta ja yksinkertaisuutta ja ihmisten mielipiteitten pelkoa.

Hanna on samaan aikaan vahva että heikko, viaton muttei liian täydellinen: häneen on vaikea olla kiintymättä kuin omaan tyttäreen. Hannan rakastettu jää sen sijaan melko ohueksi, niin kuin usein näissä "love stoyryissa" toiselle osapuolelle käykin.

Kirjan kerronnassa aluksi häiritsi Joenpellon käyttämä vaihtuvan näkökulman tekniikka. Kaikkitietävästä kertojasta hypätään Hannaan ja takaisin, ja lopuksi vielä Kaisaan. Täytyy kuitenkin myöntää, että Finlandia-palkinnonkin napannut kirjailija tietää, mitä tekee. Näkökulmanvaihdot tuovat syvyyttä tarinaan ja toimivat myös "teknisesti" hyvin. Suviyön huuma saa aivan uuden intensiteetin nuoren tytön itsensä kuvaamana, samin vanhenevan naisen hiljaiset mietteet punovat yhteen kirjan johtolangat mieleenpainuvaksi lopuksi. Päädyn sanomaan samaa kuin opettajani taannoin: lukekaa Eeva Joenpeltoa, ihmiset! Minäkin palaan varmasti hänen pariinsa, heti kun kaikilta hauskoilta haasteilta ehdin.

Hanna oli aina elänyt talossa, jossa rakkaus ja sen seuraukset olivat aina silmissä. Hänen oma äitinsä oli vajonnut sen helpoksi uhriksi, eikä kukaan ollut säästellyt sanoja kuvatessaan sen lyhyyttä ja rumuutta. Rakkaus oli heidän kadotuksen luolansa, rakkaus oli piiska ja rakkaus oli verta ja maata.

Mutta Hannalle se oli kuin ohut huntu, tunnelma täynnä arkoja ja suloisia aavistuksia, marmorinkaltaisia jäseniä ja aaltojen hiljaista lähestymistä. Se oli kaunista leikkiä, jolla ei ollut loppua.

Summa summarum: Kuinka ihmisen sydän vanhetessaan käpristyi ja kuivui kokoon, tuli kovaksi, kylmäksi ja ikäväksi, niinkuin Kaisakin oli eräänä yönä hänelle valittanut. Silloin Hanna ei ollut ajatellut sitä hiukkaakaan, mutta nyt hän ymmärsi että sama käpristyminen, kuivuminen ja koveneminen uhkasi jokaista ihmistä, ja useinkin juuri niitä parhaimpia. 

Haikea kasvu-ja rakkaustarina häkkilinnusta, joka tahtoi lentää.

Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talo

Pitkän aikaa me seisoimme siinä. Kaikki oli käynyt niin kummallisesti ja äkkiä. Meillä kahdella tytöllä oli ikioma pieni talo! Ihan oikea talo. Sillä oikea se oli. Me kosketimme hyvin kunnioittavasti rautaporttia, ja se oli ihan oikea portti. Ja me saimme asua talossa kahden ilman ketään aikuista. Ilman Minnaa ja Adelea ja ilman riiteleviä sisaria ja kiusaa tekeviä veljiä. 

Ja kaikkein hauskinta oli, ettemme vielä tienneet talostamme mitään. Se oli edessämme kuin joululahjakäärö juuri ennen aukaisemista. Minkähänlaista siellä oikein mahtoi olla?

Kädet toistemme kaulalla me käännyimme ja lähdimme astumaan kohti ikiomaa taloamme.

Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talo

WSOY 1966

Kuvittanut: Maija Karma

Onneli ja Anneli ovat kaksi ihan tavallista tyttöä, joita eräänä kauniina kesäpäivänä kohtaa mitä epätavallisin onni: kiltti rouva Ruusupuu "myy" heille ikioman kodin! Huolimaton rakennusmestari on tehnyt siitä epähuomiossa kahden pienen tytön talon, ja niinpä se on kuin luotu Onnelille ja Annelille. Riemuissaan he tutkivat uutta kotiaan, jossa on kaikkea mitä kaksi pientä tyttöä toivoa saattaa, ja jossa siivoaminenkaan ei ole ikävä velvollisuus, vaan oikein kotoisaa ja hauskaa. 

Koska Ruusukuja ei ole mikään tavallinen kuja, on siellä myös ihmeellisiä naapureita: Tingelstiinan ja Tangelstiinan puutarhassa kasvaa joulukoristeita, ja kiukkuisella rouva Rusinalla on kaappi täynnä riemunkirjavia säästöporsaita - ja sydän täynnä huolella säästettyä surua. 

Poliisiystävänsä Urho Ulpukan kanssa tytöt joutuvat myös jännittävään seikkailuun, ja lopuksi järjestetään tietysti suuret juhlat tyttöjen talon puutarhassa.

Sitten jaoimme jokaiselle yllätyskananmunan, ja kun ne särjettiin, niistä tuli mitä ihmeellisimpiä yllätyksiä. Joku sai kuvakirjan, joku kumisaappaat, jollekulle tuli ihan oikea retkeilyteltta, eräässä oli nukke ja nukenvaunut, ja kaikkea ihmeellistä niistä tuli..

Tarinautti lokikirjaan: Jostain syystä en koskaan ole tullut lukeneeksi Onnelin ja Annelin taloa. Nyt otin vahingon takaisin, ja kyllä hyvää kannattikin odottaa! Tämä on juuri niin ihana kuin kuvittelin sen olevan, ja oikeastaan vähän ihanampikin. 

Kuusivuotiaskin piti kirjasta kovasti. Ainut miinus hänen kannaltaan oli että kirjaston kirjan kuvia ei saanut värittää. (Taidankin tietää, minkä kirjan tytär saa ensi jouluna lahjaksi ;))

Summa summarum: Emme malttaneet vielä mennä sisälle. Istuimme kuistin portaille ja katselimme puutarhaamme. Lyhdyt paloivat puiden oksilla, ne keinuivat hiljaa, kun tuuli liikutteli oksia, ja silloin tällöin kopsahti vielä maahan jokunen myöhäinen karamelli. Kerrassaan lumoava, suloinen hyvänmielensatu unelmakodista, josta tuleekin totta.

P.S. Onnelista ja Annelista ovat blogannneet (ja tykänneet) lisäkseni Siniorvokki, Salla, Kirjatoukka, Rouva Huu sekä Millimolli, jonka tämä kirja saa onnelliseksi. Ja niin se muuten sai minutkin!

Juhannus on meillä herttainen

Helei ja hellurei! Onpahan juhannusviikonloppu, vaikka ulkona tartteekin villahousuja.  Keskikesän kunniaksi päätin tehdä pienimuotoisen postauksen teemaan liittyvistä suosikkirunoistani. Juhannus ja kesä ovat kautta aikain innoittaneet suuria suomalaisia kynäniekkoja.  Eino Leinoa tuskin on tarpeen esitellä, eikä varmaan myöskään tätä runoa:

Minä avaan syömeni selälleen
ja annan päivän paistaa,
minä tahdon kylpeä joka veen
ja joka marjan maistaa.
Minun mielessäni on juhannus
ja juhla ja mittumaari,
ja jos minä illoin itkenkin,
niin siellä on sateenkaari.


~Eino Leino~

Toinen ikisuosikkini on vanha kunnon V.A. Hän runoili aikoinaan suloisesta suviyöstä näin:

Minä kuljen tuttua polkuain,
suopursujen tuoksu niin huumaa, -
sydän, hiljaa hetkinen rinnassain!
Yö henkii kaihoa kuumaa.
 
Hämy vihreä verhoo hongikon,
suosilmät niin vietellen läikkyy -
en tule, en tule, mun kiire on:
mulle toiset silmät väikkyy.
 
Vie polkuni järven pohjukkaan
läpi nukkuvan kylän laidan,
siellä harmaa veräjä raollaan
on keskellä harmaan aidan.
 
Sen veräjän takana odottaa
ilo, onni ja unhon huuma,
sua odottaa, sua odottaa
sinä sydän rauhaton, kuuma.

~V.A. Koskenniemi~

Entä kuka on nähnyt Mittymaarjaa, tuota soreata keskikesän keijua joka solmii kohtalonlyhteet yhteen?

Mittymaarja
Mittymaarja, keito keiju,
hiipii juhannuksen yöllä,
suuret silmät unelmoi,
helmet välkyy, soljet soi,
mesikukka välkyy vyöllä.

Mittymaarjan silmät siintää,
Mittymaarjan haaveet hohtaa,
kallella on seppelpää,
eikä häntä kukaan nää,
kun hän illall' immet kohtaa.

Mitä tekee Mittymaarja?
Mittymaarja tekee taikaa. -
Immet ohralaihoon käy,
kun ei tiellä ketään näy,
uskotellen uutta aikaa.

Immet solmii taikalankaa,
immet sitoo korret yhteen:
keltä korren jäytää jäät,
kell on pärttylinä häät,
ken se leikkaa lemmen lyhteen!


~Larin-Kyösti~

Ja lopuksi jaan kanssanne lempparibiisini, joka on ihan pakko kuunnella tänäkin iltana aika monta kertaa! Noe Venable posahti kerralla suosikkiartistieni lyhyelle listalle, kun aikoinaan bongasin tämän kappaleen ja sen myötä hänen koko tuotantonsa, jota nyttemmin on levyhyllyssä jo enemmän kuin budjetti sallisi ;) Mutta tämä juhannuszipale siis on se kaikista kaikkein!

Noe Venable : Midsummer Night's Dream

Hyttysen hyrinä, ukkosen jyrinä, purojen juoksu, mataran tuoksu, matojen tonkija, onnekas onkija, mansikkamaito - kesä on aito!

Ihanaa, lumottua mittumaaria ihan jokaiselle! 

Tv. Elma Ilona

Pirjo Manninen: Pihlajan oksassa paperilyhty

Miranda kuuli sen heti. Puun yksitoikkoisen, tasaisesti hymäjävän musiikin. Häneltä pääsi hämmästynyt huudahdus:
- Herran tähden! Tää puuhan soi!
- Humisee kuin urut, sanoi Eelis juhlallisesti. 
- Ne on meidän mehiläisiä vai? Kuiskasi Miranda.
Eelis nyökkäsi.
Muutaman hetken he seisoivat hartaina ja vain kuuntelivat.


Pirjo Manninen: Pihlajan oksassa paperilyhty
Kirjayhtymä 1974
Kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen

Miranda tulee myrskystä: koputtaa oveen ja ilmestyy likomärkänä verannalle, jossa Johannes juuri naputtelee vanhalla kirjoituskoneellaan mietteitä Hamletin surusta. Kuivuttuaan hieman Miranda kertoo riidelleensä Jussinsa kanssa. Jussi käski hänen painua Sysmään. Ja Mirandahan painui, vaikkei tunnekaan sieltä ketään. Sysmässä ukonilma yllätti ja hän hakeutui Johanneksen valoisalle verannalle turvaan. Johanneksen lisäksi huvilalla häärää hänen setänsä, mehiläistarhuri Elias, sekä tämän topakka Jenni-vaimo, joka ei voi sietää Jacqueline Onassista, mutta tietää Euroopan kuninkaallisista kaiken.

Reaalin repuista toipuva Miranda saa ylipuhuttua itsensä Johanneksen, Jennin ja Eliaksen "Au pair-tytöksi", auttamaan mehiläisten ja puutarhan hoidossa. Kesä kuluu, helle hautoo, Johanneksen Shakespeare-tutkielma etenee, ja Miranda ja Johannes huomaavat viihtyvänsä toistensa seurassa aina vain paremmin...

Tarinautti lokikirjaan: Olen lukenut tämän kirjan aiemminkin, vuosia sitten, ja siitä pitäen tämä kirja on ollut minulle rakas. Nyt viimein innostuin hankkimaan sen omaksi, eikä aika ollut syönyt sen viehätysvoimaa lainkaan. Kirjan viehätys ei johdu juonesta, jota ei juurikaan ole, ei myöskään syvällisestä ihmiselämän luotauksesta joka niin ikään loistaa poissaolollaan. Tapahtumat etenevät verkalleen, enimmäkseen istutaan kahvipöydässä rupattelemassa tai perataan mansikkamaata, välillä sentään kauhotaan karanneita mehiläisiä naapurin savupiipusta pusseihin ja purkkeihin. Ja sitten taas juodaan teetä, kupeista joihin Johanneksen äiti oli aikoinaan posliininmaalauskurssit käytyään maalannut keltaisia talventähtiä ja sinisiä ikävänkukkia. Kukat kiersivät kupinsuuta koristeellisena sinikeltaisena nauhana ja joka kolmas oli ikävänkukka.


Draaman kaarta ei siis juurikaan ole, ei myöskään uskomattomia juonenkäänteitä tai riipaisevia ihmiskohtaloita. Ymmärrän hyvin, jos joku kyllästyy kuoliaaksi tämän kirjan ääreen. Miksi sitten rakastan tätä kirjaa? Ehkä siksi, että tämä kirja on Suomen kesä. Eikä tuo äskeinen lause ole kirjoitusvirhe, vaan Manninen on onnistunut kirjoittamaan kirjaksi sen kaiken, mitä me suomalaiset rakastamme kesässä: ei suunnitella mitään, vaan annetaan auringon paistaa ja pilvien sataa, leivotaan pullaa ja puhutaan siitä mitä radiosta kuultiin. Välillä mennään ex tempore taidemuseoon, vältellään kiihkouskovaista Jeesuksen morsianta, myöhästytään viimeisestä bussista ja vietetään yö hautuumaalla muistokirjoituksia katsellen. Rakkauskaan ei räisky ja pauku, vaan lankeaa kuin lämmin kesäsade sydänten ylle... Ja ne ihmiset! Jenni ja Eelis tulivat niin tutuiksi kuin omat rakkaat sukulaiset, ne joiden luokse alkaa jo keväällä tehdä mieli. Johannes on ihana sympaattinen hupsu, Miranda aseistariisuvan aito ja hyvällä tavalla naiivi. Tämä on minun The Kesäkirja! Ugh. Olen puhunut.

Summa summarum: Pihlajan oksassa paperilyhty on kuin nimensä: kaunis, tunnelmallinen, kodikas kirja kauniista katoavasta kesästä.