Kuvassa myrsky tulee vasemmalta niin kuin sisäisen vaaran, henkilöön liittyvän ongelman tai fantasioinnin on kuvitustaiteessa usein havaittu tekevän. Korostuu tuulen suunta, liike ylhäältä alas ja vasemmalta oikealle, ja Vilijonkalla on tanssillinen asento. Hänen silmissään kuvastuu kauhu ja hame lepattaa. Vartalon asento on kuitenkin entistä rohkeampi ja kokonaisvaltaisempi, aktiivinen ojentuminen eli release. ---sirpaleiden lennellessä Vilijonkan hahmossa näkyy uhmakas muutos: alistunut, kyyryinen asento on poissa ja hän seisoo suorana vaarasta huolimatta. Ojennus on korostuneen esteettinen: ylhäälle nostetut kädet eivät varsinaisesti suojaa kasvoja sen enempää kuin rintakehää, ja toinen käsistä kaartuu osaksi myrskyn suuntaa. Vilijonkka pelkää, mutta nauttii.
Sirke Happonen: Vilijonkka ikkunassa. Tove Janssonin muumiteosten kuva, sana ja liike.
WSOY 2007
Muumimaailman luoja Tove Jansson oli monipuolinen taiteilija, jonka kerronnassa visuaalisuus ja dynaamisuus kietoutuvat luonteenomaisella tavalla yhteen, kummankaan syömättä elintilaa toiselta. Muumikirjoja on kuitenkin tutkittu tähän mennessä lähinnä kirjallisuutena tai vaihtoehtoisesti kuvataiteen kehyksissä. Sirke Happosen väitöskirjan lähtökohtana sen sijaan on ottaa tasaveroisina huomioon molemmat, ja tarkastella muumiteoksia kokonaisuutena, osana sekä kirjallisuuden että kuvataiteen genrejä.
Aiempien muumikirjojen teksteissä on enemmän kohtia, joissa henkilöhahmo tarkastelee maisemaa pysähtyneestä katseluasetelmasta, ikään kuin kehyksien rajoissa. Myöhemmissä kirjoissa tilaa ja hahmoa on vaikeampi erottaa toisistaan. Tilan koristeleva funktio pienenee, kun tilasta tulee yhä enemmän voima, joka kulkee hahmon läpi ja muuttaa tätä, usein pysyvästi ---
Janssonin luonnoksia novelliin Maailman viimeinen lohikäärme (Kokoelmassa Näkymätön lapsi)
Paitsi äidin kuvittajantyön seuraaminen läheltä, Tove Janssonin lähtöasetelmiin kuvakirjailijana ja kuvittajana vaikuttivat erityisesti muutamat kuvittajat ja heidän ratkaisunsa. Esikuviensa teoksista Jansson näyttää nostavan tietyt aihepiirit, joita hän omissa töissään muuntelee: merkittävimpiä näistä ovat kukat, metsä ja kauhu. Jansson ihaili mm. Elsa Beskowia ja John Baueria, jonka "loputtoman metsän" idea näkyy hänenkin kuvissaan.
Tove Janssonin ja John Bauerin näkemys samasta aiheesta
För att en skog ska bli tillräcklickt stor tar man inte med trädtopparna och ingen himmel. Bara raka, mycket tjocka stammar som stiger rätt upp. Marken är mjuka kullar längre och längre bort, mindre och mindre tills skogen är ändlös.
(~Jansson: Havsvikarna~)
Tarinautti lokikirjaan: Olen tänä keväänä jälleen innostunut lukemaan Muumeja. Sirke Happosen Muumiopas avasi uusia ikkunoita muumien maailmaan, ja koska jäin janoamaan niitä lisää, hankin hetipuoleen käsiini myös tämän. (Kiitos Valkoiselle kirahville vinkistä!)
Täytyy sanoa, että kun kirjastovirkailija otti tämän järkäleen hyllystä, ensireaktioni oli lievä järkytys. Huomasin epäileväni, voiko tästä aiheesta venyttämättä saada näin paksun kirjan?? Mutta voi mikä ilo onkaan joskus olla väärässä! Enää en epäile, etteikö aiheesta saisi paksummankin opuksen. Ja vaikka kyseessä on väitöskirja, en alkuun päästyäni edes kokenut tieteellistä tekstiä vaikeaselkoisena tai raskaana. Luin tätä hartaasti kuin Doren raamattua (joka myös on innoittanut Janssonia), ja pysähtelin pitkäksi aikaa tutkiskelemaan kuvien kertomaa. Kuvanlukutaitoni kasvoi kohisten, samoin Janssonia kohtaan tuntemani arvostus. Tove Jansson on aiemmin ollut minulle tuttu lähinnä kirjailijana, hänen kuvittajantöistään tiesin vähän. Tämän kirjan myötä sain tutustua myös hänen kuvataiteeseensa, joita kirjassa oli ihanan paljon ihanan suurina kuvina.
Varhaiset hattivatit / Tidiga hatifnatter
Kiehtovaa oli myös lukea muumimaailman muuttumisesta vuosikymmenten saatossa. Alkupuolen hilpeät seikkailut maisemallisine ja jokseenkin staattisine kuvineen vaihtuvat myöhemmissä muumiteoksissa pikkuhiljaa yhä dynaamisempaan tyyliin, jossa keskiössä on henkinen sisäinen tapahtuminen, ja siitä kumpuava liike. Jansson myös itse myöhemmin muokkasi alkupään kirjoja uuteen tyyliinsä sopivammaksi: koloristisuuden ja pitkien kuvailujaksojen tilalle tuli pelkistetympi kerronta, eivätkä henkilöhahmotkaan säästyneet muutoksen tuulilta. Jansson uudisti myös kirjan kuvat, siirtyi laveerauksesta tussitöihin ja muutteli kuvien yksityiskohtia harkiten. (Suomennos on tehty väliversiosta, samoin kuin englanninkielinen käännös.)
Eniten muuttuu Nuuskamuikkunen, joka Muumipeikko ja pyrstötähti-kirjan eri versioissa saa jokseenkin erilaisen perusvireen ja -luonteen. Toisin kuin myöhempien kirjojen hieman jurottava erakko, varhainen Nuuskamuikkunen on kiihkeä, nuori taiteilija, joka on innostunut saamaan vieraita. --- Muikkusen vuorosanat ovat huutomerkkien läikittämiä - hänellä on suoranainen puheripuli, joka myöhemmin muuttuu tarinoinniksi omista seikkailuista.
Lukijoiden riemuksi (tai harmiksi) kirjassa on runsaasti myös ruotsinkielisiä katkelmia muumikirjoista ja muista Janssonin teksteistä. Vaikka Happonen tiivistää lainausten keskeisimmän asiasisällön myös suomeksi, saa sitaateista ylivoimaisesti eniten irti, jos osaa ja uskaltaa lukea ruotsia. Esimerkiksi Muumipeikko ja Pyrstötähti -kirjan eri versioista oli valaisevaa lukea alkukielisiä katkelmia.
Esi-isä taulussa ja vilijonkka ikkunassa (Trollvinter, 1957)
Summa summarum: Hemulikollektiivin ääntä voisi kuvailla solipsistiseksi, koska se ei pysty reagoimaan kuin itseensä eikä voi käsittää toista erillisenä subjektina, olentona jolla voi olla toisenlainen subjektipositio. Hemulien käsitys henkilöiden välisestä suhteesta on karuselli, jonka vauhdissa jokainen pysyy: villisti kiljuen ja koskaan kohtaamatta.
Antoisa, muumisuhteen mullistava analyysi, jota lämmöllä suosittelen kaikille kuvakirjataiteesta kiinnostuneille sekä akateemista kieltä kavahtamattomille muumiteosten ystävälle.
P.S. Tämä on neljäs etappini "tutkimusmatkallani" Kansankynttiläin kokoontumisajoja kohti. Kategoria Kuvataide, musiikki, tanssi yms. on täten merkitty vallatuksi.
