TTT: Luontokirjoja lapsille

Terveisiä kesätauolta! Näin on käynyt ennenkin: talvisin olen luku-ja blogitoukka, kesän korvalla kuoriudun ulko-olennoksi enkä juurikaan netissä notku. Tänä kesänä ulkoilua on entistäkin enemmän, perustin näet pihapiirin lapsille kesäluontokerhon ja leijonanosa lukemisistani liittyykin juuri nyt siihen. Jotta blogissani tapahtuisi edes jotakin, esittelen parhaat löydökseni iloksi & inpiraatioksi muillekin. Tämän tiistain Top Ten, olkaahan hyviä ja tehkää hyvin:

1. Ina Manninen: Kissankukka. WSOY  2008

Kesä on alussa, ja äidin syntymäpäivä lähestyy eikä Reeta vielä ole keksinyt äidille lahjaa. Naapurin Kerkko-kissan avulla Reeta alkaa hoitaa kompostista löytynyttä ruukkukukan raatoa - jospa se vielä alkaisi kasvaa ja  siitä saisi upean synttäriyllätyksen äidille! Pienen puutarhurin kesä on pian puuhaa täynnä: on kitkettävä, kasteltava ja jopa käytävä kalassa, jotta kukka saisi voimaa kasvaa. Ja kun ärsyttävä pikkuveli vielä pistää rikkansa rokkaan, ei kommelluksilta tietenkään vältytä.

Kissankukka on suloinen, hauska ja lämminhenkinen puutarhatarina, jonka kaunis ja oivaltava kuvitus lumosi lukijan. Huumoripitoiset käänteet taas pitivät huolen siitä, että hulivilihummarityttömmekin viihtyi tarinan parissa.

- Tämä on kyllä ensimmäinen kalaa syövä kasvi, jonka olen nähnyt, Reeta puhisi.

- Saat nähdä että kasvisi kasvaa hienosti, kissa vakuutti. - Mutta kastella kukkaa pitää joka päivä ellei sada.

2. Metsämarja Aittokoski & Elli Vuorinen: Lennä Pikkuli, lennä! Aurinko Kustannus, 2011

Pikkuli on Lintusen perheen kuopus, poikasparven pienin ja heiveröisin, joka ei osaa edes kuoriutua munasta ilman apua. Kaikki muukin on kovin vaikeaa: madot ovat sille aivan liian suuria, ja lentämistä Pikkuli ei varmasti opi ikinä. Mitä jos Pikkuli ei opi lentämään ennen syksyn muuttomatkaa? Ja olisiko sittenkin jotakin, jossa Pikkuli on tietämättään toisia parempi?

"Minä en opi mitään, en ikinä", se huokaisee. "Voin saman tien painua metsän uumeniin ja unohtua sinne!"

Elli Vuorisen veikeä kuvitus kruunaa viisaan tarinan, joka tutustuttaa lukijansa linnunpoikasten varttumiseen ja muistuttaa myös siitä, että ei kannata vertailla itseään muihin. Kirjasta oli silminnähtävää lohtua ja kannustusta myös kuusivuotiaallemme, jota huolestuttaa oppiiko hän ikinä lukemaan - ainakaan yhtä hyvin kuin kaksi vuotta vanhempi toverinsa.

3. Suvi Vanhanen & Laila Nevakivi: Lapsen oma luontokirja. Minerva 2009

Metsänhaltia Miihkali vie lapset lumoavalle "aikamatkalle" suomalaiseen luontoon. Kirja seuraa Miihkalin puuhia keväästä talveen, ja tutuksi tulevat niin kummitustuomet kuin raatihuoneen siivekkäät rakastavaiset. Tarinan myötä esitellään kuin vahingossa vaikuttava määrä eläin- ja kasvilajeja, ilman että liikaa tulisi biologian oppitunti mieleen.  Nevakiven sympaattinen ja selkeä kuvitustyyli vetoaa lapsiin värikkyydellään ja hyväntuulisuudellaan, aikuinen taas arvostaa lajikuvien oikeellisuutta.

Perhospuutarha on nyt auki vieraille, päivin ja öin. Hämärän tultua lehahtavat yökköset ja kiitäjät esiin. Taskulamppu kourassaan Miihkali hiipii syreenipensaan juurelle. Se on päättänyt selvittää, ovatko upeat kiitäjät unta vai totta.

4. Iiris Kalliola: Citykettu ja muita taajaman eläimiä. WSOY 2003

Asuitpa missä hyvänsä, luontoa tarkkaillaksesi sinun ei tarvitse mennä kauas. Citykettu ja muita taajaman eläimiä esittelee kiinnostavasti ja yleistajuisesti niin pihan, puiston, rakennusten kuin muidenkin urbaanien ympäristöjen luonteenomaisia asukkaita. Tiesitkö, että lepakot lentävät kämmenillään? Onko tilhi koko ajan ihan käkenä käyneitä pihlajanmarjoja popsittuaan? Ja keitä kaikkia asuukaan alivuokralaisina muurahaisten keossa? 

Runsaiden värivalokuvien lisäksi kirjaa piristävät Tarja Lapintien pirteät piirroskuvat, jotka ainakin minulle kruunasivat kirjan.

5. Dawn Isaac: Puutarhapuuhaa lapsille. Kustannus-Mäkelä 2013

Puutarhapuuhaa lapsille sopii lapsen ensimmäiseksi puutarhakirjaksi. Hauskat ja jännittävät tehtävät sisältävät laajan kirjon askartelusta kasvaviin projekteihin: tee kaverille kasvava synttärikortti, kumisaappasta kukkaruukku tai ötököille hotelli. Tai mitä jos kasvattaisit ikioman taikaympyrän tanssipaikaksi keijuille? Tämä kirja saa haaveilemaan, että meillä olisi isompi piha! Tämä kirja on melkeinpä must, jos tykkäät möyriä mullassa ja tahdot saada lapsetkin mukaasi möyrimään. (Kirjasta löytyy onneksi myös kosolti ideoita pihattomille: aikuisen avulla syntyy monenlaista mukavaa vaikkapa parvekkeen tai ikkunalaudan iloksi.)

6. Walt Disney: Räpylät mullassa. Ankkalinnan puutarhakirja. (Duckburg Gardening Book, 2013)

 

Mitä jos ryhtyisit puutarhuriksi? Kasvata kauniita kukkasia tai istuta ikioma keittiöpuutarha - tomaatteja, papuja tai vaikkapa mansikoita. Opas neuvoo kädestä pitäen kasvimaan perustamista ja hoitoa: mistä tunnistan rikkaruohot? Entä miten houkuttelen puutarhaani hyödyllisiä hyönteisiä? 

Sarjakuvien ryydittämä nuoren puutarhurin opas on passeli vähän isommille lapsille - ja onpa siitä iloa & hyötyä myös kaltaiselleni aikuiselle, jolla on viherpeukalo keskellä kämmentä.

7. Lind, Jonsson & Fagerberg: Oma kasvioni. Otava 1998.

Jos kotoa löytyy vain yksi kasvikirja, soisin sen olevan tämä. Oma kasvioni tarjoaa tietoa tutuista kasveista niin lapsille kuin meille vähän isommillekin. Ahaa- ja ohoo-elämyksiä varmasti riittää kaikille tämän viehättävän vanhanaikaisen kirjan parissa: miksi keto-orvokkia sanotaan äitipuolenkukaksi? Ja minkä kasvin juurta kannattaa pureskella, kun armoton lakritsanhimo iskee?

Lukemaan houkuttelevat ja usein aika vauhdikkaatkin otsikot saanevat myös poikalapset höristämään korviaan: "Mesiangervon haju huijaa", "verikurjenpolvi sylkee siemeniä", "pietaryrtti, muumiot ja madot".

8. Stefan Casta & Maj Fagerberg: Kimalaisen kukkamaa. Lasten parhaat kirjat 1992.

Tämä kirja oli niin ihana, että bongattuani sen kirjastosta se oli pakko ostaa ihan omaksi! Valloittava "kesäpäiväkirja" kukkaniityn vuodenkierrosta vie meidät maan alle kimalaisten pesiin, tutustuttaa kedon kukkasiin ja kertoo myös, mitä kukkaniityn asukkaat tekevät talvisin. 

Tämän kirjan myötä meilläkin lasten vihaamat "ampparit" saivat ainakin hetkellisen armon tenavien silmissä - tosin kukaan meistä ei vielä ole toistaiseksi tohtinut kokeilla kimalaisen silittämistä, vaikka sekin on kuulemma leppoisan pörriäisen kanssa mahdollista :D

9. Mystisen liskon etsijät. Luontotehtäviä ja tarinoita. Luonto-Liitto 2009

Pimeäretkiä, lumottuja saaria, valopuita ja mystisen liskon metsästystä. Luonto-Liiton julkaisema ja myymä Mystisen liskon etsijät on tieto-, tarina- ja tehtäväkirja, joka houkuttelee lapset luontoharrastuksen pariin ja innostaa myös perustamaan oman ympäristöetsivätoimiston. (Meilläkin on sellainen, nimeltään Noitanirkot erään elintavoiltaan jännittävän yöperhosen mukaan.)

10. Mika Myllyneva ja Kirsti Tallila: Enni ja metsän puut. Kustannusosakeyhtiön Kureeri,  2006

Enni katselee metsän puita ja pohtii, millaista olisi olla joku niistä. Ennin mukana pieni lukija tutustuu tavallisiin puihimme pajusta pihlajaan ja vaahterasta mäntyyn. Pieniin käsiin sopiva kirja kulkee kätevästi mukana vaikka repussa.

Kirjan idea on  mainio. Roolileikki-ikäiset lapseni rakastavat jossittelua: jos olisit puu, olisitko mieluummin suora ja korkea kuusi vai hento ja herkkä koivu? Tallilan kaunis kuvitus tekee kirjasta oikean lukunautinnon, vaikka ontuva riimittely alussa hieman häiritsi ylikriittistä aikuista. Kun hieman hölläsin pipoani, huomasin itsekin innoissani pohtivani, viihtyisinkö paremmin monimutkaisena leppänä vai pajunkissoja taikovana pajuna ;)

Listaa olisi ollut helppo jatkaa, mutta pitäydyn tällä kertaa kymmenessä. Onko teillä omia suosikkeja lasten luontokirjojen joukossa? Kuumat vinkit ovat aina tervetulleita, kesää ja kerhoa kun kestää vielä pitkään :)

P.S. Näiden myötä nappasin samalla huikeat 8 pistettä "kansankynttiläin kokoontumisajot"-tietokirjahaasteessa! (Tosin kategoria taitaa olla kaikilla sama, eli luonto ja ympäristö.) Niin tai näin, tämän kesän jälkeen totisesti luulen luonnosta vähemmän.)

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Hän laskeutui selälleen sammalikkoon ja katsoi kevättaivaalle, joka oli laelta kirkkaan sininen ja puiden latvojen yläpuolelta merenvihreä. Ja hänen kevätlaulunsa alkoi liikehtiä jossain hatun alla. Siinä oli yksi osa odotusta ja kaksi osaa kevätkaihoa ja loput hillitöntä yksinolon hurmaa.

             (Kevätlaulu)

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Alkuteos: Det osynliga barnet, 1962

WSOY 1962

Suomentanut: Laila Järvinen

Viljonkka uskoo onnettomuuksiin, hemuli rakastaa hiljaisuutta mutta päätyy huvipuistoon töihin. Pitkästynyt Muumipappa lähtee selvittämään hattivattien salaisuutta, Nuuskamuikkusen kevätrauhaa häiritsee nimetön ihailija. Ja eräänä päivänä Tuutikki tuo muumien luo pikkutytön, joka häijyn tätinsä luona on muuttunut näkymättömäksi. Onneksi muumimamma löytää viisaan isoäitinsä muistiinpanoista ohjeen, mitä tehdä kun tuttavat tulevat sumuisiksi ja heitä on vaikea nähdä. 

Tove Janssonin muuminovellit ovat hauskoja, vakavia, mietteliäitä ja tarkkanäköisiä tarinoita - todellisia klassikoita, joilla on sanottavaa sekä lapsille että aikuisille.

Ja sitten homssu pysähtyi aivan hiljaa luhtaniitylle ja kuunteli.

Jossain kaukana lähtivät kummitusvaunut vierimään, ne iskivät punaista tulta yli varvikon, ne kitisivät ja natisivat ja kulkivat yhä hurjempaa vauhtia.

- Sinun ei olisi pitänyt koskaan kuvitella sellaisia olevankaan, homssu sanoi itsekseen. - Siinä ne nyt ovat. Juokse!

              (Kamala tarina)

Kunpa olisikin saanut puhua, se esti niin hyvin ajattelemasta. Eikä asia sillä parantunut, että luopui suurista vaarallisista ajatuksista ja yritti pelastautua pienten ja ystävällisten ajatusten pariin. Silloin hattivatit saattoivat luulla erehtyneensä hänestä ja arvella, että hän olikin vain tavallinen kuisti-isä...

Tarinautti lokikirjaan: Näkymättömän lapsen novellit jaksavat ihastuttaa vuodesta toiseen. Vanhat suosikkini (Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin, Kevätlaulu ja Kuusi) ovat edelleen yhtä ihania kuin muistin. Joka lukukerralla olen lisäksi löytänyt uuden lempparin. Tällä kertaa sellaisiksi nousivat Kamala tarina sekä Hemuli joka rakasti hiljaisuutta. (Varsinkin jälkimmäisen ymmärtämistä edesauttoi suuresti hiljattain lukemani väitöskirja Vilijonkka ikkunassa, jonka älykäs analyysi sai näkemään hemulia repivän sisäisen ristivedon entistä kirkkaammassa ymmärryksen valossa.)

Kadonnut kirjava maailma: puuta, silkkiä, teräslankaa, paperia ja ruostunutta rautaa. Se tuijotti surullisena ja odottaen hemulia, ja tämä tuijotti vastaan pakokauhun vallassa. 

(Hemuli joka rakasti hiljaisuutta)

Tarinoitten perusvire on filosofinen ja jokseenkin totinen. Vakavuutta kuitenkin keventää Janssonille tyypillinen komiikka, ja muutamissa tarinoissa myös irrotellaan kunnolla. Kertomuksista hilpein ja suloisin on kokoelman päättävä Kuusi, jossa hemulit ja muut ovat ymmärtäneet koko joulun ihan väärin.

- Sinä olet kyllä ensimmäinen jonka mielestä joulu on hauska, sanoi muumipappa. - Etkö sinä ollenkaan pelkää mitä tapahtuu kun se tulee?

(Kuusi)

Luin kokoelman tarinat myös 6-vuotiaalle tytölleni. Hän piti niistä kaikista. Suurimman suosion saivat Sedrik, Kuusi ja Kamala tarina - sekä tietysti Kertomus näkymättömästä lapsesta. Ninnin muodonmuutos jaksoi kiinnostaa lapsukaista niin, että luimme tarinan peräti kolmesti!

Summa summarum: Hänen oma myrskynsä oli aina kauhein, mutta niinhän oli aina ollut. Ja syvällä sisimmässään Vilijonkka oli hiukan ylpeä onnettomuuksistaan, jotka olivat yksinomaan hänen.

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

On varhainen aamu. Yhtä ihana kuin maailman ensimmäinen aamu. Karhuluolan uudisasukkaat vaeltavat metsänsä halki ja heidän ympärillään on kevään koko ihanuus. Kevät elää kaikissa puissa ja vesissä ja kaikissa vehreissä näreiköissä, se visertää ja suhisee ja murahtelee ja laulaa ja solisee, kaikkialta kuuluu kevään raikas, villi laulu. 

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

WSOY 1981

Alkuteos: Ronja Rövardotter

Kuvitus: Ilon Wikland

Suomentanut: Tuula Taanila

Sinä yönä kun Ronja syntyy, hurja ukkosmyrsky riehuu metsässä ja halkaisee kahtia linnan, jossa ryöväriruhtinas Matias ja ryövärijoukkoineen asustaa. Isänsä Matiaksen hellästi rakastama Ronja varttuu pian nuoreksi tytöksi, ja metsästä tulee hänen toinen kotinsa. Metsässä vaanivat myös monet vaarat: häijyt männiäiset, sumussa laulava manhon väki, sekä pahimpana kaikista kammotut ajattarat, joiden kauneudelle vain niiden julmuus vetää vertoja. Mutta Ronja ei pelkää, sillä Matiaksenmetsässä pärjää vain peloton.

Eräänä päivänä Ronja kohtaa Birkin, ikäisensä pojan, josta tulee hänen veljensä. Pahaksi onneksi Birk on kilpailevan ryöväriruhtinaan poika, joten heidän on pidettävä ystävyytensä salassa. Kun Matias saa tietää asiasta, hän lakkaa puhumasta Ronjalle, eikä suostu edes lausumaan ääneen tyttärensä nimeä. Ronja päättää hylätä isänsä linnan ja muuttaa Birkin kanssa metsään.

Astrid Lindgrenin klassikkokirja kertoo rohkeudesta, vapaudesta, rakkaudesta luontoon ja siitä, miten helposti kaikki voi mennä pilalle ihan turhaan.  Mutta ennen kaikkea se on ylistyslaulu ystävyydelle, joka on elämääkin suurempi.

- Äläkä ikinä unohda, mitä minä olen sinulle sanonut: varo putoamasta Helvetinkuiluun!

Ja sitähän juuri Ronja varoisi. Se olisi parasta mihin saattoi ryhtyä kun ajattarat raivosivat metsässä.

- Jos minä olen sanonut että minä ratsastan, niin silloin minä ratsastan!

Tarinautti lokikirjaan: Olen lukenut Ronjan nyt kolmesti, ja yhtä monta kertaa olen menettänyt sydämeni sille. Kymmenvuotiaana kirja oli jännittävä seikkailu, kaksvitosena koskettava tarina sielunsisaruksista, ja nyt kun itselläni on oma "ronja", koin entistä vahvemmin myös tarinan vanhempien ja lasten välisestä rakkaudesta.

- Olenko minä nyt sinun lapsesi, Matias?

Eskari-ikäinen esikoiseni kuuntelee jo sujuvasti kokonaisia lastenromaaneja jatkokertomuksina iltaisin. Ronja Ryövärintyttären suhteen olin kahden vaiheilla: lukeako se tytölle jo nyt, vai odottaako vielä että tyttö vähän kasvaa? Koska Lindgrenin Kultasiskoni oli tytöstäni niin ihana eikä yhtään liian surullinen, päätin uskaltaa. Ja kävi kuten oli arvellut: tyttö piti kirjasta kuin hullu puurosta, ja olisi voinut vaikka heti aloittaa sen uudelleen alusta. Meidän perheessä ollaan siis Ronja-faneja jo kolmannessa polvessa :)

Miten hyvä oli rakastaa toista niin ettei tarvinnut pelätä edes vaikeinta, siitä he puhuivat, vaikka kumpikaan ei kuullut sanaakaan.

 Summa summarum: - Älä säikähdä, Birk, Ronja sanoi. Nyt tulee minun keväthuutoni!
Ja Ronja kirkaisi, kirkkaasti kuin lintu, huusi riemuhuudon niin että se kuulii kauas metsään.

TTT: Pupukirjoja pääsiäiseen

Hip hei, ihan pian on pääsiäinen! Koska rakastan sekä pääsiäistä että lutuisia pupuja, päätin esitellä muutaman meidän perheessä tykätyn pupuaiheisen kirjan. Pääpaino on kuvakirjoissa, mutta jotain listasta löytyy myös aikuisille...

Mutta asiaan. Aloittakaamme Saksasta, jossa puput kuuluvat pääsiäiseen vielä tiiviimmin kuin meillä Suomessa. 

1. Max Bolliger & Józef Wilkoń: Hyppeli, Hoppeli ja Hippeli
Alkuteos: Stoppel, Poppel oder Hoppel?
Lasten Keskus 2000
Suomentanut UllaMari Kellomäki

Hippeli tapasi pienen ketun. Se piti ketusta kovasti ja sanoi. "Minä olen Hippeli, ollaanko ystäviä?"

"Kuinka voisin olla ystäväsi, kun en edes ole varma, oletko sinä Hippeli. Ties vaikka olisit Hyppeli tai Hoppeli!" kettu tokaisi.

Hyppeli, Hoppeli ja Hippeli ovat sisarukset, ja näöltään kuin kolme marjaa - edes äiti ei aina erota heitä toisistaan, muista metsän asukeista puhumattakaan. Viisas pupuäiti kuitenkin keksii keinon ja lähettää pikkupuput pienelle matkalle, jolla jokainen löytää "oman juttunsa" ja sitä kautta itsensä.  "Ja minulle kaikki ovat yhtä rakkaita", jänöemo selitti kaikille, jotka vain halusivat kuunnella. Lämmin ja viehättävä kuvakirja samanlaisuudesta, erilaisuudesta ja identiteetin merkityksestä.

Hyppeli huudahti: Kunpa minä pääsisin sinne, mistä aurinko nousee!"

"Minä tahtoisin päästä sinne, missä se on korkeimmillaan", Hoppeli tokaisi.

Mutta Hippeli juoksi koko päivän, kunnes saapui suuren järven rannalle.

Ensi kertaa elämässään se näki, kuinka ilta-aurinko hiljalleen vaipui taivaanrannan taa.

2. Philippa Leathers: Hui, sanoi pikku kani.

Alkuteos: The Black Rabbit

Lasten Keskus 2013

Suomentaja: Marketta Vaismaa

Kevään uutuuskirjoihin kuuluu suloinen tarina Pikku kanista, joka eräänä kirkkaana kevätpäivänä huomaa kauhukseen, että suuri Musta kani seisoo sen edessä - eikä siinä kyllin, se myös seuraa Pikku kania, vaikka hän kuinka koettaa pötkiä pakoon. Vain sysipimeässä metsässä Pikku kani on turvassa Mustalta kanilta - mutta siellä piileekin muita vaaroja... 

Tämä kirja on niitä harvoja, jotka jaksoivat yhtälailla kiinnostaa ja riemastuttaa kaikkia kolmea eri-ikäistä lastamme. Hassu ja jännittävä tarina saa veikeän ja viisaan lopun, kun Pikku kani huomaa, että Mustaa kania ei tarvitsekaan pelätä, vaan se onkin ystävä, josta on arvaamatonta hyötyä. 

 Pikku kani hymyili, ja ihan kuin Musta kani olisi hymyillyt sille takaisin. 

Käsi kädessä ne loikkivat yli niityn. 

3. Romaanien ystäville suosittelen yhtä ikisuosikeistani, Richard Adamsin klassikkoa Ruohometsän kansa (WSOY 1975).  Syntymävuonnani suomeksi ilmestynyt seikkailu lumoaa ja vie mennessään niin nuoret kuin aikuisetkin. Lukekaa ihmeessä, jos kirja ei vielä ole teille tuttu!

4. Pirkko Koskimies & Maija Lindgren: Pupu Tupuna seikkailee. SanomaMagazines 2012.

Pupu Tupuna ei ehkä esittelyjä kaipaa, mutta mainitsemattakaan häntä ei voi jättää! Rakastin Tupunaa jo leikki-iässä, ja nyt viihdyn lasteni kanssa hänen parissaan. Kukapa uskoisi, että tämä vekkuli seikkailija on jo yli 40-vuotias! 

Pupu Tupuna seikkailee on kätevä yhteispainos kirjoista Mihin menet Pupu Tupuna?, Utelias Pupu Tupuna ja Pupu Tupuna vauhdissa.

5. Matt Groening: Matkaopas helvettiin. Tammi 1994. 

Groeningin kulttimaineeseen kohonnut sarjakuva sopii vertaistueksi maailmantuskaan (tai kouluangstiin, työuupumukseen tms. riippuen siitä mihin helvettiin haluaa painua.)

6. Hannu Mäkelä & Kristiina Louhi: Jänis ja jänönapila. Otava 1989.

Kovan kotimaisen kaksikon herkkä runosatu huolettoman jänöpupun elämästä.

7. Susanna Gretz: Setä Jänönen auttaa. Kustannus-Mäkelä 1999.

Taavi-pupu ei pidä porkkanoista. Kiva kuvakirja vihannesten vihaajille.

8. Beatrix Potter: Petteri Kaniinin satumaailma. Otava 2012

Rakastetut klassikkosadut yksissä kansissa. Lämminhenkistä vanhan ajan tunnelmaa!

8. Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi.Weilin + Göös 1975

Paasilinnan rakastettu veijaritarina miehestä ja jäniksestä on ajaton ja aina yhtä mainio. (Vatasen rusakko ei kylläkään ole kovin pupu, mutta siitä huolimatta ansaitsee paikkansa pitkäkorvakirjallisuuden johtotähtien joukossa.)

9. Richard Scarry: Kani kuriton. Tammi 2012.

Tammen kultaisista kirjoista tutun kurittoman pikkukanin kepposet on nykyään saatavilla myös suurikokoisena kuvakirjana. Olen aina tykännyt Scarrysta, siispä tykkään myös tästä.

10. Anni Swan: Jänis Vemmelsäären seikkailut. Werner Söderström Osakeyhtiö 1954.

Ihana, hupsu Vemmelsääri ihastutti minua koulutyttönä. Aikuisiällä en ole näitä tullut lukeneeksi uudestaan... vielä!

Näin siis tänä tiistaina. Vielä ehtii kirjastoon tai kirjakauppaan hakemaan pääsiäisluettavaa... otan myös itse vastaan pupu-tai pääsiäisaiheisia kirjavinkkejä. 

Iloista, suloista pääsiäistä kaikille!

Leena Valmu: Filius ja elinkaikkeuden arvoitus

Ferox odotti minua Suursuonen alkupäässä, kuten hänellä oli usein tapana. 

"Mites reissu?" kysyin. Ferox oli ollut isänsä mukana pitkällä työmatkalla. 

"Ei mitään erikoista", Ferox sanoi tyynesti. Yritin näyttää siltä kuin asia ei kiinnostaisi minua lainkaan.

"Vaikka muutama aika karmiva paikka..." Ferox jatkoi.

"Ai?"

"No on siellä munuaisessa aika outo meininki", Ferox aloitti ja silmissä alkoi kiiltää. Minä en halunnut myöntää, että halusin kuulla ihan jokaisen yksityiskohdan. "Ensin mennään ylös ja alas kaikenlaisia kanavia ja se oli kyllä ihan jees. Mutta sitten osa porukasta niinku häviää läpi sellaseen mestaan, jossa ei haise ollenkaan hyvälle."

Leena Valmu: Filius ja elinkaikkeuden arvoitus

WSOY 2013

Kuvitus: Lasse Rantanen

Filius on pieni verisolu, joka orvoksi jäätyään elää tätinsä, neiti Luduksen, kanssa Vasemmassa Kainalovaltimossa, käy koulua ja pelaa pespilaa (verisolujen kansallisurheilua, jossa koitetaan saada mahdollisimman monta vitamiinikiekkoa maaliin). Ystäviensä, valkosolu Alban ja punasolu Feroxin kanssa Filius elää siis aivan tavallista verisolun elämää, kunnes suuri imu tempaisee hänet ja joukon muita verisoluja salaperäiseen muovipussiin - ja sitä kautta aivan vieraaseen elinkaikkeuteen, jossa on sekä samanlaista että erilaista kuin kotona. Ja oudointa on, että kaikkialla on kovin autiota. Mitä on tapahtunut suoniston asukkaille - Filiuksesta puhumattakaan? 

Saadakseen selville, mistä oikein on kyse, Filius lähtee etsimään Mater Maximusta, viisasta solujen kantaäitiä, joka ehkä pystyy selvittämään kaiken. Matka halki elimistön on pitkä ja vaiherikas, mutta lopulta Filius löytää perille luuytimeen, ja saa kuulla hämmästyttävän seikan: elinkaikkeus, johon hän on joutunut, kuuluu leukemiaa sairastavalle ihmislapselle - ja koska Filius on kantasolu, hänen tehtävänsä on pelastaa lapsen henki.

Biokemian dosentti Leena Valmu on kirjoittanut seikkailu- ja huumoripitoisen tietopaketin ihmiskehon pienistä ihmeistä, verisolujen tehtävistä ja elimistön toiminnasta. Tarinan rinnalla kirjassa on lukuisia tietoiskusivuja, jossa lyhyesti ja ytimekkäästi esitellään tarinassa mainitut "henkilöt" ja "paikat" eli solut ja elimet.  

Tarinautti lokikirjaan: Olen aina ollut kiinnostunut lääketieteestä ja ihmiskehon ihmeistä. Kun tyttärellä kaiken kukkuraksi on käynnissä aiheeseen liittyvä kyselykausi, tämä kirja lähti ilman muuta kirjastosta matkaan. Tyttö nauttikin tarinan kuuntelemisesta ja minä sen lukemisesta, vaikka lievää informaatioähkyä välillä koimmekin. Vähemmän olisi ehkä ollut enemmän, mutta hyvä näinkin. Tässä on samaa viehätystä kuin Olipa kerran elämä -piirrossarjassa, jota lapsuudessani fanitin. Tytär ja minä pidimme myös Valmun humoristisesta otteesta, sekä Lasse Rantasen ilmeikkäistä kuvista.

Mietin hermosolun edellisiä sanoja. Tiedonkulku ei onnistunut eri elimistöjen välillä. 

"Eikö siis ole mitään keinoa viestiä elimistöstä toiseen?" kysyin epätoivoisena.

"On", vastasi hermosolu tylsän kuuloisesti ja täysin vastoin minun odotuksiani. Mitä ihmettä tämä oikein tarkoitti?

"Miten?" sain vaivoin kysyttyä. 

"Valitettavan vanhanaikaisesti", hermosolu aloitti aivan kuin ei olisi halunnut puhuakaan asiasta. "Täytyy lähettää viruspostia."

"Millä viruksella haluat viestisi lähettää?" kysyi solu, jolle ojensin kirjoittamani viestin. Mitä ihmettä minun tuli tähän vastata?

"Mikä on paras tapa?"

"Kyllä flunssavirus on aika näppärä", solu vastasi. 

Summa summarum: "Mutta mitä ihmettä minä voin täällä tehdä?" puuskahdin. "En minä osaa kuljettaa happea enkä tappaa bakteereja!" "Mutta sinä olet juuri se kaikkein toivotuin solu", kantaäiti vastasi. 
Olipa kerran verisolu. Oppitunti ihmisen biologiasta kiehtovan tarinan muodossa.