TTT: Pupukirjoja pääsiäiseen

Hip hei, ihan pian on pääsiäinen! Koska rakastan sekä pääsiäistä että lutuisia pupuja, päätin esitellä muutaman meidän perheessä tykätyn pupuaiheisen kirjan. Pääpaino on kuvakirjoissa, mutta jotain listasta löytyy myös aikuisille...

Mutta asiaan. Aloittakaamme Saksasta, jossa puput kuuluvat pääsiäiseen vielä tiiviimmin kuin meillä Suomessa. 

1. Max Bolliger & Józef Wilkoń: Hyppeli, Hoppeli ja Hippeli
Alkuteos: Stoppel, Poppel oder Hoppel?
Lasten Keskus 2000
Suomentanut UllaMari Kellomäki

Hippeli tapasi pienen ketun. Se piti ketusta kovasti ja sanoi. "Minä olen Hippeli, ollaanko ystäviä?"

"Kuinka voisin olla ystäväsi, kun en edes ole varma, oletko sinä Hippeli. Ties vaikka olisit Hyppeli tai Hoppeli!" kettu tokaisi.

Hyppeli, Hoppeli ja Hippeli ovat sisarukset, ja näöltään kuin kolme marjaa - edes äiti ei aina erota heitä toisistaan, muista metsän asukeista puhumattakaan. Viisas pupuäiti kuitenkin keksii keinon ja lähettää pikkupuput pienelle matkalle, jolla jokainen löytää "oman juttunsa" ja sitä kautta itsensä.  "Ja minulle kaikki ovat yhtä rakkaita", jänöemo selitti kaikille, jotka vain halusivat kuunnella. Lämmin ja viehättävä kuvakirja samanlaisuudesta, erilaisuudesta ja identiteetin merkityksestä.

Hyppeli huudahti: Kunpa minä pääsisin sinne, mistä aurinko nousee!"

"Minä tahtoisin päästä sinne, missä se on korkeimmillaan", Hoppeli tokaisi.

Mutta Hippeli juoksi koko päivän, kunnes saapui suuren järven rannalle.

Ensi kertaa elämässään se näki, kuinka ilta-aurinko hiljalleen vaipui taivaanrannan taa.

2. Philippa Leathers: Hui, sanoi pikku kani.

Alkuteos: The Black Rabbit

Lasten Keskus 2013

Suomentaja: Marketta Vaismaa

Kevään uutuuskirjoihin kuuluu suloinen tarina Pikku kanista, joka eräänä kirkkaana kevätpäivänä huomaa kauhukseen, että suuri Musta kani seisoo sen edessä - eikä siinä kyllin, se myös seuraa Pikku kania, vaikka hän kuinka koettaa pötkiä pakoon. Vain sysipimeässä metsässä Pikku kani on turvassa Mustalta kanilta - mutta siellä piileekin muita vaaroja... 

Tämä kirja on niitä harvoja, jotka jaksoivat yhtälailla kiinnostaa ja riemastuttaa kaikkia kolmea eri-ikäistä lastamme. Hassu ja jännittävä tarina saa veikeän ja viisaan lopun, kun Pikku kani huomaa, että Mustaa kania ei tarvitsekaan pelätä, vaan se onkin ystävä, josta on arvaamatonta hyötyä. 

 Pikku kani hymyili, ja ihan kuin Musta kani olisi hymyillyt sille takaisin. 

Käsi kädessä ne loikkivat yli niityn. 

3. Romaanien ystäville suosittelen yhtä ikisuosikeistani, Richard Adamsin klassikkoa Ruohometsän kansa (WSOY 1975).  Syntymävuonnani suomeksi ilmestynyt seikkailu lumoaa ja vie mennessään niin nuoret kuin aikuisetkin. Lukekaa ihmeessä, jos kirja ei vielä ole teille tuttu!

4. Pirkko Koskimies & Maija Lindgren: Pupu Tupuna seikkailee. SanomaMagazines 2012.

Pupu Tupuna ei ehkä esittelyjä kaipaa, mutta mainitsemattakaan häntä ei voi jättää! Rakastin Tupunaa jo leikki-iässä, ja nyt viihdyn lasteni kanssa hänen parissaan. Kukapa uskoisi, että tämä vekkuli seikkailija on jo yli 40-vuotias! 

Pupu Tupuna seikkailee on kätevä yhteispainos kirjoista Mihin menet Pupu Tupuna?, Utelias Pupu Tupuna ja Pupu Tupuna vauhdissa.

5. Matt Groening: Matkaopas helvettiin. Tammi 1994. 

Groeningin kulttimaineeseen kohonnut sarjakuva sopii vertaistueksi maailmantuskaan (tai kouluangstiin, työuupumukseen tms. riippuen siitä mihin helvettiin haluaa painua.)

6. Hannu Mäkelä & Kristiina Louhi: Jänis ja jänönapila. Otava 1989.

Kovan kotimaisen kaksikon herkkä runosatu huolettoman jänöpupun elämästä.

7. Susanna Gretz: Setä Jänönen auttaa. Kustannus-Mäkelä 1999.

Taavi-pupu ei pidä porkkanoista. Kiva kuvakirja vihannesten vihaajille.

8. Beatrix Potter: Petteri Kaniinin satumaailma. Otava 2012

Rakastetut klassikkosadut yksissä kansissa. Lämminhenkistä vanhan ajan tunnelmaa!

8. Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi.Weilin + Göös 1975

Paasilinnan rakastettu veijaritarina miehestä ja jäniksestä on ajaton ja aina yhtä mainio. (Vatasen rusakko ei kylläkään ole kovin pupu, mutta siitä huolimatta ansaitsee paikkansa pitkäkorvakirjallisuuden johtotähtien joukossa.)

9. Richard Scarry: Kani kuriton. Tammi 2012.

Tammen kultaisista kirjoista tutun kurittoman pikkukanin kepposet on nykyään saatavilla myös suurikokoisena kuvakirjana. Olen aina tykännyt Scarrysta, siispä tykkään myös tästä.

10. Anni Swan: Jänis Vemmelsäären seikkailut. Werner Söderström Osakeyhtiö 1954.

Ihana, hupsu Vemmelsääri ihastutti minua koulutyttönä. Aikuisiällä en ole näitä tullut lukeneeksi uudestaan... vielä!

Näin siis tänä tiistaina. Vielä ehtii kirjastoon tai kirjakauppaan hakemaan pääsiäisluettavaa... otan myös itse vastaan pupu-tai pääsiäisaiheisia kirjavinkkejä. 

Iloista, suloista pääsiäistä kaikille!

Tove Jansson: Taikatalvi

- Laula sinä vain, mutisi Muumipeikko vihaisena ja itkuun pillahtamaisillaan. - Laula inhottavasta talvesta, jossa on vain mustaa jäätä ja epäystävällisiä lumihevosia ja olioita, jotka eivät koskaan tule näkyviin, vaan piiloutuvat ja ovat kummallisia! Hän tallusti eteenpäin rinnettä ylös potkien lunta mennessään, kyynelet jäätyivät hänen kuonolleen, ja äkkiä hän alkoi laulaa omaa lauluaan. 

Hän hoilasi ja huusi minkä jaksoi, että Tuu-Tikki kuulisi hänen äänensä ja harmistuisi.

Tove Jansson: Taikatalvi

Alkuteos: Trollvinter, 1957

Suomentanut: Laila Järvinen

On tammikuun alku. Muumipeikko ja hänen perheensä ovat syvässä talviunessa maha täynnä kuusenneulasia, kuten muumipeikkojen kuuluukin. Mutta kesken kaiken tapahtuu jotain ennenkuulumatonta: Muumipeikko herää, eikä enää saa unta. 

Kotilaakso on muuttunut oudoksi ja pelottavaksi, ja talvi on täynnä salaperäisiä olentoja. Muumipeikko kaipaa kesää, mutta pikkuhiljaa hän tutustuu talveen ja löytää siinä piilevän kauneuden. Ja kun kevät viimein tulee ja muu perhe herää, on Muumipeikko kokonaista talvea rikkaammpi.

Muutama päivä oravan hautajaisten jälkeen Muumipeikko huomasi, että joku oli pihistänyt vajasta turvetta.

Tarinautti lokikirjaan: Blogiani seuranneille ei enää liene yllätys, että rakastan Muumilaakson väkeä. Taikatalvi on aina ollut yksi suosikeistani muumikirjojen joukossa, eikä tilanne näytä näin aikuisiälläkään muuttuneen miksikään: talvinen muumitarina oli yhtä lumoava kuin ennenkin. Lukunautintoa syvensi vastikään lukemani väitöskirja Vilijonkka ikkunassa, josta sain lisäeväitä Janssonin kuvien ja tekstien hienovaraisten hienouksien huomaamiseen.

Myös 6-vuotias tyttäreni ihastui Taikatalveen, vaikkei se olekaan yhtä hilpeä kuin aiemmin lukemamme muumit. Hieman hämmästyinkin sitä, että tyttö ei kokenut kirjaa lainkaan ahdistavaksi, vaan kuunteli kirkkain silmin myös pelottavat ja / tai surulliset kohdat (kuten jäärouvan tulon, oravan kuoleman ja mörön.) Kaikkein paras kohta tyttären mielestä oli kuitenkin se, kun merestä lähtivät jäät ja Muumipeikko putosi veteen :D

Muumipeikko ajatteli: Se on hyvä. Perhettään täytyy toisinaan tuulettaa.

Aurinko tuli aamuisin yhä kauemmaksi salonkiin ja valaisi hämmästyneenä hämähäkiverkkoja ja pölypalleroita. Muumipeikon oli tapana viedä kuistille kaikkein suurimmat pölypallerot, jotka olivat kiertyneet pyöreiksi ja persoonallisiksi. Mutta pienet saivat lentää miten halusivat.

Iltapäivällä maa lämpeni eteläisen ikkunan alla. Mullassa alettiin liikehtiä: ruskeat sipulit halkeilivat ja pienet juuririhmat imivät innokkaasti sulavaa lunta. 

Ja eräänä tuulisena päivänä juuri ennen hämärän tuloa kuului mereltä valtava, majesteettinen rysähdys.

- Jaha, sanoi Tuu-Tikki ja laski teekupin pöydälle. - Nyt alkavat kevätjyrähdykset.

Summa summarum: - Nyt minulla on kaikki, Muumipeikko sanoi itsekseen. - Minulla on koko vuosi. Talvikin. Ensimmäinen "vakavampi" muumikirja pienen peikon suuresta seikkailusta talven ihmemaassa.

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä

Ulkkisopimukseen kuului, että se toi paperit, joka oli ensin kopauttanut vesijohtoon. Raililla oli aina mukanaan mummun kaupan appelsiinipapereita, joissa luki Jaffa. Kun Maaru kerran sanoi, että Jaffa on kaupunki Israelissa, Railin teki mieli vängätä vastaan, koska sellaista ei ollut sanottu koulun uskontotunnilla. Israelissa on vaan Jerusalemi ja Peetlehemi ja Kolkata, joista opettaja Tyyne Kokkonen on ripustanut pahviset kuvat karttatelineen koukkuun. Mutta Maarulle ei kannattanut väittää vastaan.

Kotona hän ajatteli, että matkustaisi isona Jaffa-nimiseen kaupunkiin, jossa aurinko paistaa taivaalla kuin appelsiini.

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä

Karisto 2013

Raili, mummo, äiti ja isä asuvat Pispalan rinteessä mummon pienessä talossa, jossa mummolla on myös kauppa. Raili, mummon kultasilmä,elää lapsuuttaan jossa on aina kesä, sireenit kukkivat, isäpoika soittaa haitaria ja alakerran tyttöjen kanssa on ihanaa leikkiä Pispalan pihoilla. Pitää vain yrittää unohtaa yöt, joina isä herää huutaen tai äiti itkee. Mutta murheet unohtuvat, kun ovelta kuuluu mitä mentäs ja sitten mennään vaikka Taika-Jimiä tai potkutellaan pirssikuskeina Rinnetietä pitkin.

Turvallinen arki saa jännittävän käänteen, kun taloon muuttaa ihmeellinen Eedit - nainen jolla on patellavyö, ja jonka perässä Pispalaan saapuu koko Pariisi. Railista Eedit on kuin enkeli, mutta ei sellainen enkeli joka pelastaa lapsia notkuvalta sillalta. Ja sitten Raili huomaa, että Eeditin ja Pariisin myötä kotiin on tullut jotain synkkää, jota hän ei aivan ymmärrä. 

Leikki siirtyi yhä syvemmälle liiteriin. Joskus noidalle piti laulaa. Joskus sitä piti rukoilla. Joskus kaikkien piti yhdessä itkeä. Kun Maaru ja Lintu valittivat, etteivät saa itkua tulemaan, Raili määräsi että piti kuvitella, että äiti olisi kuollut. Lopulta kaikki itkivät suureen ääneen.

Itkusta tuli suosittu. Ensin he menivät puupinon taakse kyyryyn, sitten alkoivat huojua ja hokea, äiti, äiti, äiti älä jätä, älä kuole. Useimmiten Lintu alkoi itkeä ensimmäisenä.

Ensimmäisen Pariisi-illan jälkeen Raili nosti jalkansa täkin alta ja kuiskasi kato isä mun varpaita,  koska ajatteli että niissäkin oli Pariisi, mutta isä ärjäisi no voi perkeleen perkele, että kakaroillekin tommottia, ja Railista tuntui, että varpaat tipahtelivat yksitellen petivaatelaatikon laidan yli, koska isä tahtoi Pariisin yksin itselleen.

Kristiina Harjula vie lukijansa värikylläiselle, elämänmakuiselle matkalle 1950-luvun Pispalaan. Tikkutehdas, Harjutien yleinen sauna, sota tulee ja Suomen Trikoo kuuluvat Railin elämään niin kuin myös Herranpiaksut ja Ristuksen ranteet. 

 Tarinautti lokikirjaan: Kiinnostuin tästä esikoiskirjasta lähinnä Pispalan tähden. En itse ole siellä käynyt kuin kerran, mutta äitini nuoruusmuisteloista sain kaipuun vanhaan Pispalaan, joten tämä kirja pääsi lukulistalleni heti kun siitä kuulin. Olisin siis ollut tyytyväinen pelkkään aikamatkaan, vaikka tarinan kirjalliset arvot olisivat jääneet vaisuiksi. Näin hienoon ja koskettavaan lukuelämykseen en ollut osannut ollenkaan varautua!

Pispalan kiviä on liikuttava ja mieleenjäävä kirja, jota ei esikoiseksi arvaisi. Kristiina Harjula kertoo vahvan tarinan kuvaten hienosti ja oivaltavasti lapsen ajatuksenjuoksua ja maailmaa. Raili oli jauhoja pussittaessaan miettinyt, miten se pani jauhot suuhun ja panisko se vehnä-, ruis-vai perunajauhoja, jos saisi valita. Varmaan peruna, koska jos perunajauhoja saa suunsa täyteen, niin ei varmaan pysty puhumaan.

Ajan ja paikan kuvaus on hykerryttävää, tamperelainen puheenparsi alkaa aivan soida korvissa ja henkilöt tuntuvat tosilta. Voin vain kuvitella, että sellaiselle jolla on tunnesiteitä vanhaan Pispalaan, tämä kirja on vielä ihanampi.

- Sää vaan tuijotat, mutta kattos tyttö, mitä näkyy! Aimo alkoi. - Enste meet tosta naapurin vaahteroitten ylitte Heleniuksen liiterin räystäälle, sitte siitä Lehtosen savupiipun viereen ja Niemisen kuuskulmasen huussin katolle ja Roivaisen kopille ja Haulitornille ja Lielahren vainioille, Ylöjärven kankaalle ja Nokian kummitehtaan piipun nokkaan. Lennät. Ajattelet nääs eteenpäin. 

-Mihin ihmeen eteenpäin? Missä se eteenpäin on?

- Eespäin eespäin tiellä taistojen, rinta rinnan astelkaamme siskot veikot. Mun isäni oli sentäs punakaartin eversti. Niinettä. Voisit vähän kunnioittaa.

-Joo, ja susta tuli sähkölaitoksen laulava potkukelkkalähetti.

Summa summarum: Harmaan ulsterin taskusta hän löysi äidin tumput. Ne olivat vanuneet ja pehmeät ja niiden sisällä sinisten tähtien seassa tuntui äidin käsi. Hieno lapsuuskuvaus 1950-luvun Pispalasta.

Ihanuutta Islannista: Meidän talon enkeli

Meidän sanakirjassa lukee:

ihmissusi = ihminen, joka joskus voi muuttaa itsensä suden hahmoon. 

Siitä pystyykö ihmissusi muuttumaan enkeliksi ei sanota mitään. Vain, että se on välillä ihminen, välillä susi. Kuka enkeli sitten on?

En aio kertoa tästä äidille.

Kristin Steinsdottir: Meidän talon enkeli
Alkuteos: Engil i Vesturbænum
Bokförlaget Idun, 2002
Kuvittanut: Halla Sólveig Þorgeirsdóttir
Graafinen suunnittelu:Sigrún Sigvaldadóttir
Suomentanut: Päivi Kumpulainen

Saarni on yksinäinen poika, jonka vanhemmat ovat eronneet ja joka nyt asuu äitinsä kanssa kerrostaloasunnossa. Saarnia kiusataan koulussa nimensä vuoksi, eikä hän itsekään ole rohkea heikkojen puolustaja, vaikka kovasti haluaisi olla. Kotirintamallakin huolia riittää: isä aikoo mennä uusiin naimisiin, ja sitä paitsi Saarni epäilee, että kellarihuoneiston ihmissusi aikoo syödä äidin. Mutta eräänä päivänä Saarni huomaa, että samassa rapussa asuu myös enkeli, joka tosin leijailee vain silloin kun luulee että kukaan ei näe.

Aion istuttaa puita pihalle ja kasvattaa metsän, susi vastasi tyytyväisenä suu ammollaan.

Tarinautti lokikirjaan: Koin viime kuussa islantilaisen pettymyksen, kun lupaavalta vaikuttanut lastenkirja osoittautuikin tylsäksi. Nyt otin vahingon takaisin korkojen kera: Pariinkin otteeseen palkittu Meidän talon enkeli on islantilaisen tekijäkolmikon lumoava, upea ja ajatuksia herättävä nuoren pojan kasvutarina, kertomus yksinäisyydestä, peloista ja eroangstista, mutta myös mustekaloista, muinaisuskosta, Punahilkka Pitkätossusta ja voikukkatukkaisesta pojasta.

Rakastin tässä kirjassa suunnilleen kaikkea - lukujen nimiä, henkilöitä, kerrontaa, värien käyttöä, symboliikkaa, jopa layoutia! Kirjan graafinen suunnittelu on suorastaan huikeaa: graafisista ratkaisuista tulee tärkeä osa tarinan kerrontaa. Yleensä olen allerginen "graafiselle kikkailulle", mutta Sigrun Sigvaldadottirin luova ja ilmaisuvoimainen layout ei jätä lainkaan kikkailun makua suuhun, vaan elähdyttää ja lumoaa - niin kuin tekee koko kirja.

Yhtenä iltana kun pesin hampaita, vilkaisin peiliin. 

Hammasharja putosi altaaseen ja tahna valui leualle.

Kirja koostuu lyhyistä kappaleista, joissa Saarni kertoo itsestään ja pohdiskelee maailmansa ilmiöitä kuin kouluaineessa tai päiväkirjan sivuilla. Jopa jäärapa muuttuu merkitykselliseksi ja kiinnostavaksi Saarnin tarkkojen havaintojen kautta, ja Steinsdottir tavoittaa hykerryttävän hienosti lapsen maailman ja logiikan: Minä luulen, että meidän toukkamme kuoli nälkään sillä se oli niin pieni. Ehkä se myös kuoli, koska sillä oli typerää.

Sokeritoukan sukulaiset etsintäkuulutettiin ja niitä etsittiin talossa kuukausia, mutta ketään ei koskaan löydetty.

Summa summarum: "Ihastuttava lastenkirja, joka kasvaa kuin saarnipuu kauas omien lehtiensä ulkopuolelle." (Ote takakansitekstistä). Yksi hienoimmista lukemistani lastenkirjoista koskaan.

P.S. Meidän talon enkelistä löytyi vain yksi bloggaus: Kajaanin kaupunginkirjaston lokikirjan hieno (ja ihastunut) arvio.

Mirjam Kälkäjä: Maan ja joen poikki

Kämppä oli tumma yksinäinen möhkäle keskellä erämaata, kuin karhu, joka on nousemassa pesästään pyöreä selkä köyryssä. Ympärillä levittyi summaton kaira. Kiiretön ja koskematon, siihen ihminen tuskin oli jälkiään jättänyt. Näin pakkasen alla ne vähäisetkin naarmut uupuivat mitättömiin. Oli korkea taivas ja sen alla hiljainen tuntematon maa, jossa sudet vaelsivat tunturilta toiselle, riekot makasivat lumikuopissaan tai istuivat palloina korpimännyn oksalla. Joki nukkui jään alla, Paatsjoki. Koskipaikkojen yllä leijuivat korkeat höyrypatsaat ja vesi putosi lumivalkeina ryöppyinä kivien yli. Ja kaukana koskien takana, selkosten takana meri, Jäämeri, suuri Äiti. Sulana hengittivät mainingit ja myrskyöinä kauas kallioille ulottuvat kuohusormet. Mustana vellova syvyys, kohtu, josta elämä vuoti maalle ja ihmisille kuin eläimillekin. Sitä kohti ihminen oli herännyt pyrkimään, siitä tarinat ujuivat savukielinä etelään, kaloista ja taas kaloista, sillistä, turskasta, lohesta. Sitä kaikkea runsain määrin tarjosi tuo Äidin syli, sen antimien ääreen pyrkivät nälän ja kurjuuden, ikuisen alennustilan ja ainaisten parempiosaisten palvelemisen näännyttämät ihmiset.

Ja valtio sanoi: Menkää. Menkää ja tehkää kaikki maa.

Mirjam Kälkäjä: Maan ja joen poikki

Kirjayhtymä 1978

Eletään vuotta 1922. Nikke ja Kaisa, kuten monet muutkin, ovat lähteneet paremman elämän toivossa kotiseudulta kauas Petsamoon, niin kauas kuin ylipäänsä on mahdollista mennä. Uusi elämä on karua ja raskasta. Töitä on paiskittava pimeästä pimeään, Nikke metsätöissä ja Kaisa kämppäemäntänä. Syntyy lapsi, perheen kolmas, ja pian on neljäskin alulla. Mutta unelmat ja usko tulevaisuuteen antavat voimia kestää pitkä ja vaikea ensimmäinen talvi. 

Pian pian, suihkivat paulakengät hankeen kaivautuneella kapealla polulla. Kohta kohta, räiskähtelivät honkahalot hellan uunissa ja kämpän punakylkiseksi lämmitetyssä kaminassa. Oma oma, huokui öinen hiljaisuus, kun miehet nukkuivat suut kuorsauksesta ammollaan ja Kaisa makasi Niken kainalossa silmät unettomina tuijottaen himmeästi erottuvaa ikkunan neliötä kämpän sakeassa pimeydessä. 

Oma koti.

Lopulta kevät ehtii Petsamoon asti, ja kesän tullen saadaan soutaa vene oman tontin rantaan, päästään rakentamaan ensimmäistä ikiomaa kotia. Yhdessä toisten tulijoiden kanssa kestetään luonnon ja elämän oikut, opitaan pärjäämään sillä mitä on, vaikka juuri mitään ei ole, koulut ja lääkäritkin kaukana, eikä kätilökään ehdi läheskään ajoissa hätiin. Silti elämä jatkuu, syntyy pieniä petsamolaisia tiettömien taipaleiden takana. 

Petsamolaissyntyisen Mirjam Kälkäjän toinen romaani kertoo vähäeleisesti, mutta aidosti ja väkevästi uudisasukkaiden elämästä kaukana kotoa, nuoren kansakunnan vaurautta rakentavista naisista ja miehistä. Paitsi elävä ajankuva, Maan ja joen poikki on Kaisan kasvutarina pelokkaasta piikatytöstä vahvaksi pohjoisen naiseksi. Petsamo on ankara opettaja, eivätkä kaikki kestä, mutta Kaisa kestää - ja oppii. 

Mutta Kaisa seisoo paikallaan. Olavi helähtää itkuun lattialla, Mannu niiskaisee nenäänsä hänkin. Äkkiä Kaisa liikahtaa, kulkee varmoin askelin ovelle, jossa Mari jo tulee vastaan silmät hätäisinä, menee siitä tyttöä huomaamattakaan ohi. Näkyy kulkevan rantaan päin. Mannu jo tepastelee hädissään, mitä se, ei kai se itselleen nyt jotakin. On jo lähtemässä perään, kun näkee naisen kääntyvän. Nousee siitä ylös törmää, kulkee nurkan ympäri ja ottaa porraspäästä pyykkikorin.

Kauan hän ripustelee pyykkejä nurkkapielestä pihlajaan vedetylle nuoralle. Yksitellen hän asettaa jokaisen vaatekappaleen narulle, oikaisee saumat, nykäisee lakanansyrjää suoraksi. Viimein hän palaa takaisin, tyhjä kori rompsuttaa jalkaa vasten joka askeleella. Hän asettaa korin huolellisesti paikoilleen pyykkikotaan, kumartuu sitten kokoamaan lastuja rantteen hakokselta syliinsä, kerää esiliinan täyteen. Pitää keittää kalat.---

Hän astuu sisään, helistää lastut sylistään laatikkoon ja alkaa lappaa piisiin. 

Hetken päästä hän kysyy, kun on saanut kalat pataan ja tulen kunnolla syttymään:

- Menikö tuo heti vai joutuiko kitumaan?

Tarinautti lokikirjaan: Petsamon historia on kiinnostanut minua aina, onhan se mutkan kautta osa omankin sukuni tarinaa. Kun löysin kirpparilta Mirjam Kälkäjän teoksen, tiesin että aika on kypsä.

Tätä kirjaa lukiessa tuli väkisinkin nöyrä ja hiljainen olo. Tuntuu käsittämättömältä ajatella, kuinka sitkeitä ja urheita näiden ihmisten on ollut pakko olla. Silti kirjasta jäänyt olo ei ollut lohduton - vaikka kurkkua kuristikin Kaisan ja hänen perheensä puolesta, samalla oli pakko ihailla näiden ihmisten sitkeyttä ja neuvokkuutta. Kuin vaivaiskoivut he suikertavat, taipuvat ja venyvät, mutta eivät taitu. Mahtavaa pohjoista luontoa vastaan on turha taistella, on nöyrryttävä elämään sen ehdoilla.

Mitä olet, ihmisen kapoinen lapsi, nyt? Siinähän istut kömmänässäsi, lumen alla. Savu yrittää suikertaa piipusta yötä päivää, valo tuikuttaa ikkunan rakosesta ulos, kun joku on taas aamusella käynyt ne auki lapioimassa. Iltaan mennessä täyttyvät taas, polut, ja peittyvät mitättömät jäljet. Savukiehkura sekoittuu heti myrskyn myllerrykseen, lumen tuppuraan, joka survoo ylös ja alas, hakkaa kipeästi kasvoihin jos naamasi ulos pistät. Ja valo vaipuu pariin metriin, tuskin pidemmälle ulottuu kuin lapsen kärsimätön katse kun hän painaa kasvonsa kiinni jäiseen ruutuun ja hengityksellään lämmittää aukkoa suuremmaksi.

Mitä olet, ihmislapsi, nyt?

Isäntä puhuu. Luonto.

Mitä pitemmälle kirjassa etenin, sitä selvemmin tunsin, että tässä on kirja minun makuuni. Kälkäjä ei turhia kikkaile, hän luottaa  kertomansa tarinan voimaan. Alussa kirja alkoi ymmärtää, että kyseessä olisi kolmiodraama (joita olen vähän vältellyt siitä pitäen kun menin lukemaan Vieras mies tuli taloon aivan liian nuorena). Mutta ilokseni tarina urkenikin toisille urille, ja kirjan parasta antia olikin sen jälkimmäinen puolikas, kun uudisrakentaminen iloineen ja hankaluuksineen pääsee toden teolla käyntiin.

Ihastuin Kälkäjän koruttoman kuulaaseen kerrontaan ja pohjoisen puheenparteen, jota kirjassa on juuri sopivasti. Lapin lapsena löysin kirjasta paljon myös kodikasta ja tuttua kytevän koti-ikäväni sytykkeiksi.

Oli jotenkin kummallista, ettei hän pelännyt täällä yhtään. Kotona hänestä tuntui pahalta kulkea iltapimeällä pihan yli liiteriin tai käymälään. Täällä oli ympärillä pyörryttävä erämaa, joka ei koskaan lopu, ei ennenkuin Jäämeren rantaan. Ihmisiä harvassa, ei luista usein latu pitkin virtaa. Ja kuitenkin, täällä oli turvassa, ajatteli Kaisa. Kyhmyrystyiset koivut vaaroissa, punakylkiset männyt, matala vaivaiskoivu jängissä hillankukkien keskellä - kaikki se tuntui jo tutulta. Tuntui kuin olisi aina ollut täällä, vaikka ensimmäistä kevättä eli.

Paatsjoen laakso yhdistää kolme maata

Kaiken kaikkiaan viihdyin Petsamossa niin valtavan hyvin, että olen jo tilannut lisää Kälkäjää kirjahyllyni aarteiksi. Kolmentoista kotimaisen valloitus alkoi siis kohdallani kerrassaan hienosti!

Summa summarum: Ja tuhat tuntoa liikkui heidän välillään, tuhat elämän vaatimusta, se ottaa ja antaa, teettää kaikenlaista. Ja he, naiset ovat etummaisina siinä tuulta vasten. Sydämeenkäyvä kuvaus Petsamon asuttamisesta, ihmiskohtaloista maan pohjoisilla äärillä.

Susan Fletcher: The Silver Dark Sea (Tummanhopeinen meri)

This is a Parlan night. It is a night like a thousand other Parlan nights in which she has listened to the sea's constant sound - not a breathing back and forth as might be imagined but a low roar that does not change pitch or volume. ---This slow, salty sameness - day in, day out.

But now? Tut-tut. And a man has come. 

.

Susan Fletcher: The Silver Dark Sea

HarperCollins, 2012

Parla on karu, syrjäinen saari, jossa kaikki ovat enemmän tai vähemmän sukua toisilleen, ja jossa kaikkien elämä on tavalla tai toisella riippuvainen merestä. Merestä kertovat myös saaren vanhat legendat, tarinoista parhaat: kertomukset hylkeistä joilla on ihmisen sydän, kiviksi muuttuneista jättiläisistä - ja Kalamiehestä, lempeästä tummasta muukalaisesta, joka seisoo rantavedessä ja kuiskaa there is hope; joka voi varistaa pyrstönsä, kasvattaa jalat ja astua maihin...

He will come ashore for one or for many. 

He will only stay for the next full moon.

Näitä tarinoita on kerrottu saarella jo kauan, ja niitä kerrotaan vieläkin, vaikka tiede on riisunut maailmasta magian, ja ihmeisiin on yhä vaikeampi uskoa. Tarinoista saarelaiset ammentavat lohtua ja voimaa, kun elämän ankaruus ja meren armottomuus uhkaa käydä liian raskaaksi. Niin on käynyt ennenkin, ja niin käy myös sinä traagisena yönä, kun meri vie yhden heistä -  kaikkien rakastaman Tom Bundyn, jonka kadottua mikään ei ole kuin ennen. Tomin kuolema  jättää jälkensä heihin kaikkiin: yksi turvautuu pulloon, toinen rakentaa vihasta itselleen suojakuoren, joitakin kalvaa syyllisyys...  saaresta on tullut lohduton paikka, jossa jokainen on onneton omalla tavallaan. 

Kaikkein eniten Tomia surevat Emmeline-äiti ja Tomin vaimo, mantereelta tullut Maggie, jotka vielä neljä vuotta myöhemminkään eivät ole lakanneet toivomasta Tomin paluuta, niin toivotonta ja mahdotonta kuin se onkin. Ja eräänä yönä, kun puhaltaa muutosten tuuli, nuori Sam löytää rannalta miehen, joka ei muista nimeään, mutta huokaa unissaan: Sea... 

She has not been hopeful - for what good could it ever have done? How might hope have helped her? And so to have it now, in her dark bedroom, feels tender and lovely and absurd. It is a green shoot amongst the snow. 

A man's come ashore...

Mies jää saareen, ja pian leviää sitkeä huhu: Kalamies on palannut! Hän on astunut maihin tuodakseen  takaisin toivon ja onnen heille, jotka sitä niin kipeästi kaipaavat.

Susan Fletcherin uusin romaani on kaunis ja kiehtova tarina merestä, sen muovaamista ihmiskohtaloista ja siitä, mitä me tarvitsemme jaksaaksemme elää ja pysyä ihmisinä toinen toisillemme. Hope and wonder. There has never been more need for a touch of that.

Where is the fishman, with his bright eyes? Where are the whales that speak of love? 
How she wanted to see them. How she wanted proof.

Tarinautti lokikirjaan: Susan Fletcher teki sen taas: kirjoitti kirjan, joka osui ja upposi suoraan sieluun! Rakastin Noidan rippiä niin paljon, että melkein pelkäsin tarttua tähän kirjaan - kuinka voisin välttyä pettymykseltä, kun tämä kirja ei olisikaan edeltäjänsä veroinen? Mutta se oli! Ja oikeastaan vielä parempi - ei yhtä hengästyttävä, mutta yhtä vangitseva, pohdiskelevampi ja monipuolisempi kaikessa runsaudessaan. Ja tietysti meri, jota Fletcher kuvaa niin lumoavasti että oih! Kirjasta tuleekin mieleeni sekä Wintersonin Majakanvartija että Claudie Gallayn Tyrskyt, joista molemmista pidin kovasti - mutta The Silver Dark Sea on näistä kolmesta ehdottomasti eniten sielukirja minulle.

Kirja vaatii lukijaltaan kärsivällisyyttä: Fletcher kertoo kiirehtimättä, ja räjähtävän toiminnan ystävistä kirja voi tuntua toivottoman tylsältä. Saarelaisten tarinat aukeavat hitaasti, ja veikin aikansa, ennen kuin opin muistamaan, kuka oli kenenkin tytär tai poika, kenen koti on Wind Rising ja kenen High Haven jne. Mutta se kannatti: Fletcherin kaunis kieli loihtii saaren ja sen ihmiset niin eläviksi, että lukija ei vain näe sitä kaikkea, vaan kuulee, haistaa ja hengittää sen ilmaa kuin olisi siellä itse.

I want you to hear the whole island - as it is now, at this very moment. There is the sea's stirring, always. But also, there are many sounds on Parla which are more than stones being moved by them. A wooden gate squeaks open. There are tiny bells on a piece of string which dance and call out sing-sing-sing, In a house with herbs on itse windowsill a kettle is boiling - its medal lid is starting to rattle, and there are footsteps coming to it and a woman is saying I'm here, I'm here... to the kettle, as if the kettle understands her. --- A gull is calling out: ark ark ark! It stands on the chimney of a cream-walled house. And can you hear this: a brush of legs through long grass? At this moment, a young man is walking. --- Brush brush. Through the grass.  

Maybe there is silver in the fields and an underwater world. Maybe seals do, in fact, have human hearts and know how love feels like, or being in love - and maybe she´ll believe every story ever told.

The Silver Dark Sea julkaistaan maaliskuussa suomeksi nimellä Tummanhopeinen meri (Like). Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, miten muut tämän merellisen tarinan kokevat. Voin kuvitella tämän olevan niitä kirjoja, jotka jakavat mielipiteitä hyvinkin vahvasti - itse ihastuin ikihyviksi, mutta en ihmettele, jos tai kun joku haukkuu sen pystyyn. Jopa minä panin merkille muutamia "kauneuspilkkuja" jotka välillä häiritsivät: ihan jokaista koiran koivennostoa ei ehkä olisi tarvinnut raportoida, ja varsinkin loppu olisi ollut vielä vaikuttavampi, jos kirjailija olisi malttanut siivota vähän löysiä pois ja jättää jotain lukijan mielikuvituksen ja / tai uskon varaan.

Vaikka lienen jo saanut tämän sanotuksi, tahdon sanoa sen vielä kerran: rakastin tätä kirjaa - sen jokaista sivua ja henkilöä, joista jokaisella on oma tarinansa ja surunsa. Minun on jo nyt ikävä Parlan ihmisiä, rosoineen ja virheineen niin rakastettavia miehiä ja naisia: vanhaa sokeaa majakanvartijaa, hänen ihmeisiin uskovaa vaimoaan, tyttöä jonka meri vei kauan sitten ja poikaa, joka iltaisin painoi pikkuveljen korville simpukankuoret: Listen. Keep those on your ears, so you'll hear the sea singing... mikä huikea aloitus kirjavuodelle 2013! Jos tämä ei ole kolmen kärjessä, kun joulukuussa listaan vuoden parhaita, niin se jo sinänsä on keskikokoinen ihme. Mutta toisaalta: ihmeitä tapahtuu ja lukevalle sattuu ;)

Summa summarum: There are stories that come from the sea and those are good stories. They are the best I have heard, by far. Ihana, lämmin ja viisas kirja merestä, surusta, rakkaudesta ja ennen kaikkea toivosta, jonka avulla me aina joskus saamme ihmeitä aikaan.

Michel Tournier: Kolmen kuninkaan kumarrus

He lähtivät. He tunkeutuvat syvälle Kidronin laaksoon ja ylittävät Pahan neuvon vuoren jyrkät rinteet. Ohikulkiessaan he tervehtivät Raakelin hautaa. He matkaavat kohti tähteä, joka vilkuttaa säteitään hyisessä ilmassa. He käyvät tähtipolkuaan, ja kullakin on salaisuutensa ja kulkunsa. Yksi keinuu kamelinsa rauhaisassa astunnassa ja näkee mustalla taivaalla rakastamansa naisen kasvot ja hiukset. Toinen taas kirjoittaa hiekkaan tammansa kavioiden askelkuviota ja näkee taivaanrannassa loistavan hyönteisen lentelyä. Kolmas käy jalan, koska on menettänyt kaiken mutta uneksii mahdottomasta taivaallisesta valtakunnasta. Ja kaikkien kolmen korvissa soi vielä se huutojen ja kauhun täyteinen tarina, jonka heille suuri kuningas Herodes kertoi. Ja se on Herodeksen oma tarina, tarina onnellisesta ja vauraasta hallituskaudesta, jota alhainen kansa, talonpojat ja käsityöläiset siunaavat.

Michel Tournier: Kolmen kuninkaan kumarrus

Otava 1980

Alkuteos: Gaspard, Melchior & Balthazar

Suomentanut Annikki Suni

Kaikkihan me olemme kuulleet itämaan viisaista miehistä - kolmesta kuninkaasta, jotka lähtivät kukin omalta maaltaan seuraamaan ihmeellistä tähteä, ja sen johdattamana pääsivät kumartamaan seimessä syntynyttä lasta. Paljon muuta heistä ei historia tiedä. Michel Tournier on tarttunut vanhoihin legendoihin ja kertoo, keitä nämä miehet oikeastaan olivat, miksi he lähtivät matkaan ja mitä he lopulta perillä kokivat. Onnettomasti rakastunut musta kuningas Gaspar, rakkaat taideaarteensa menettänyt vanha Baltasar sekä vallasta syösty kuninkaanpoika Melkior ovat kaikki tietämättään etsimässä vastausta kysymyksiin, jotka heitä omassa elämässän eniten piinaavat. He myös löytävät vastauksen: Herodeksen hovissa ja pienen tallin pihalla he oppivat totuuden omasta itsestään.

Mutta näiden kolmen miehen lisäksi matkalle lähti myös neljäs: Mangaloren prinssi Taor, jolle elämän tarkoitus on herkuttelu, ja joka uskoo oudon tähden viitoittavan tietä Taivaallisen Sokerileipurin luokse. Mutta hänen matkansa viivästyy, eikä hän ehdikään perille Beetlehemiin vaan päätyy kauhujen Sodomaan. Vai myöhästyykö hän sittenkään? Joskus viimeinen voi olla ensimmäinen, vaikka sokerin sijasta hän löytääkin perillä pelkkää suolaa.

Kokonainen laiva oli omistettu hedelmille - kuivatuille ja hillotuille - oli mangoa, banaania, ananasta, mandariinia, kookospähkinää ja norsuntäitä, sitruunaa, viikunaa ja granaattiomenaa. Olihan tutkimusmatkalla vain leivontataiteellinen päämäärä. Erittäin ammattitaitoinen henkilökunta oli valittu suorastaan seulomalla, ja sulatetun sokerin huumaavassa tuoksussa hyöri nepalilaisia sokerileipureita, singalilaisia nougatkokkeja, bengalilaisia hillonkeittäjiä ja jopa Kasmirin ylängöiltä saapuneita kermaleivosmestareita, joiden nahkaleileissä oli rahkaa, ohrauutetta, mantelimaitoa ja tuoksuvaa pihkaa. 

Tarinautti lokikirjaan: Otavan Maailmankirjallisuuden valioita-sarjassa ilmestynyt teos teki minuun valtavan vaikutuksen, kun äitini suosituksesta luin sen liki 20 vuotta sitten. Sen koommin en ole  kirjaa tullut santsanneeksi vaikka pitkään on mieli tehnyt. Kun huomasin, etten muista kirjasta enää juuri mitään, päätin viimein tarttua toistamiseen tähän ajankohtaankin sopivaan kirjaan.

Muistan, että ensimmäisellä kerralla rakastuin kirjaan jo alkumetreillä. Tällä kertaa niin ei käynyt. Alku oli tahmeaa, enkä oikein saanut päähäni mitä niin kovin ihmeellistä tässä kirjassa olin aikoinani nähnyt. Koska kyseessä on nuoruudenrakkaus, en kuitenkaan antanut periksi, vaan jatkoin lukemista, ja pikkuhiljaa tuttu lumous kietoi minut valtaansa. Kirja ei siis sittenkään ollut menettänyt taikavoimaansa vuosien myötä.

Kirjaa santsaillessa oli mielenkiintoista nähdä, kuinka olen lukijana muuttunut: esimerkiksi eläinten käyttäminen vierailevina kertojina oli taannoin minusta hieno ratkaisu, nyt en sitä purematta niellyt. Vaikuttavin kuninkaiden tarinoista oli tälläkin kerralla Taorin kohtalo, joka jaksoi liikuttaa ja koskettaa aivan kuin ekallakin kerralla. Kolmen kuninkaan kumarrus on yhä edelleen kauneimpia ja vaikuttavimpia lukemiani kirjoja. Suosittelen tätä lämpimästi syvällisten, aistillisten historiallisten romaanien ystäville.

Summa summarum: Täytyy kulkea. Mennä katsomaan. Avata silmänsä ja sydämensä tuntemattomille totuuksille, terästää kuulonsa oudoille sanoille. He kulkevat, aavistavat hiljaa riemuiten, että uusi aikakausi saattaa avautua heidän askeltensa eteen.

Hidas tanssi. Mäntyrunoja.

Räntää tipahteli pimeästä.

Mänty ärähti tuuleen.

Heti tiesi, että se oli elossa, 

että se oli ylivoimaisen vahva. ---

Minä katsoin siihen pelästyneenä,

sillä hetkessä totuus valkeni:

Täällä asuvat puut.

Tämän maan kansoittavat elävät puut.

Meitä on vähemmän,

emmekä me huomaa, 

miten ne pitävät meitä vallassaan.

Kuinka salot jyskyvät päämme lävitse,

metsät saartavat kaupungit.

Ja kuinka uneliaat ja alamaiset

meidän kasvomme ovat.

    ~Tiina Kaila~

Hidas tanssi: Mäntyrunoja.

Toim. Risto Rasa

Kuvat: Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo

Maahenki Oy, 2012

Suomalaiseen sielunmaisemaan on aina kuulunut puita. Kuinkahan monelle se puu on nimenomaan mänty? Ilmeisesti monelle, siitä päätellen kuinka moni taiteilijamme on inspiroitunut männystä. Hidas tanssi on kokoelma mäntyrunoutta niin klassisilta kuin moderneiltakin runoilijoilta: Paavo Haavikko, Viljo Kajava, Kirsi Kunnas, Heidi Liehu ja Silene Lehto monien muiden joukossa. Runojen kautta lukija saa kokea, kuinka monella tapaa mänty on suomalaiselle tärkeä: niistä voi takoa ainavihantaa vaurautta, niistä voi lypsää tulella tervaa, niiden alla voi rakastua, niiden tuoksulla pestä tuvan lattian. 

Ihminen tarvitsee mäntyä enemmän kuin mänty ihmistä, ja runoilijasta riippuu, kummasta suunnasta tätä epäsuhtaa katsoo. Yksi tajuaa vieraantuneensa, toinen suree sammunutta vihreää kynttilää, kolmas ryhtyy kapinaan kuutiometrejä vastaan.

Minusta ei ole metsään eksyjäksi. Metsä heittää minut ulos kuin portsari häirikön. Tämä on sotaa. Koneauralla raiskattu maa; jokunen männynkäppyrä suon laidassa itkemässä yksinäisyyttään. Kerään käpyjä, pahan päivän varalle joka on nyt. Yöllä kylvän siemenet naapurin pakettipeltoon. Olen ekoterroristi. Käyn levolle ajokiven juureen, sammal tuudittaa uneen. Olen siipiorava sielun maisemassa.

           ~Seppo Järvinen~

Erityiskiitoksen ansaitsee kirjan kuvitus: Ritva Kovalaisen hienot lähikuvat syventävät ja täydentävät runojen antamaa "henkilökuvaa", tehden kirjasta kokonaisvaltaisen ja luonnonläheisen taide-elämyksen.

Nyt kohisee metsä / ei metsässä tuuli.

Ei se kysy sinulta, kun kaatuu,

hitaasti ehkä /  mutta pysähtymättä,

niin hitaasti / että et ehdi alta.

~Pertti Nieminen~

Jos jotain jäin kirjaan kaipaamaan, niin jonkinlainen johdanto tai esipuhe olisi ollut kiva. Uskon, että kirjan toimittaneella Risto Rasalla olisi voinut olla sanansa sanottavana aiheesta. Ja yllätyinpä siitä myös, että kirjassa ei ollut yhtään Rasan omaa runoa! Voiko olla totta, että luonnosta paljon kirjoittaneelta Rasalta ei mäntyrunoa löydy? Vai jättikö hän silkkaa vaatimattomuuttaan omat runonsa pois laskuista? No, kirja on kuitenkin hieno. Suosittelen sitä kaikille runouden ja /tai luonnon ystäville.

Summa summarum: Mutta ajatelkaapa että minuun voi kiivetä. / Minun oksilleni voi laittaa pesän. --- Kun arki koittaa, me saatamme olla / tukevasti motissa, ja te, / te kenties taas piirun verran enemmän / juuriltanne.

Runoantologioissa on sekin hyvä puoli, että samalla löytää uusia kiinnostavia nimiä, joihin ei aiemmin törmännyt. Nyt kiinnostuin mm. Seppo Järvisen, Matti Rossin ja Mikko Rimmisen runoista. Lisää tällaisia kokoelmia, pliis! Mistä aiheesta te toivoisitte kokoelmakirjaa, jos saisitte vapaasti toivoa?

Heidi Linde: Jo nyt on!

Terese nojautuu lähemmäs ikkunaa, maha tökkää tiskipöytään ja autosta ilmestyy näkyviin kolme kättä, Einar päästää otteensa irti ratista ja kumartuu vähän alaspäin nähdäkseen paremmin Teresen, ja tytöt vilkuttavat pienillä käsillään auton takaikkunasta, Terese nostaa oman kätensä ja vilkuttaa innokkaasti takaisin, ja tuntuu kuin heidän välillään olisi jonkinlainen mekaaninen side, ihan kuin hänen kätensä olisi auton varsinainen moottori, ja mitä reippaammin ja tomerammin hän vilkuttaa, sitä nopeammin hän pääsee heistä eroon. 

Heidi Linde: Jo nyt on!

WSOY 2012

Alkuteos: Nu, jävlar! 2011

Suomentanut: Katriina Huttunen

Kongsvinger on aivan tavallinen pikkukaupunki eteläisessä Norjassa, ja aivan tavallisia ovat myös sen ihmiset: uupumukseen asti äitiyttä suorittava, krooninen pärjääjä Terese, hänen myhäilevä miehensä Einar, kaunis mutta yksinäinen Jessica, tyhjän pesän syndroomaa poteva Lydia. Mutta pinnan alla kuohuu: Teresen tyyni kuori kupruilee, ja Lydian on yhä vaikeampaa salata mielikuvitusystävänsä, kuningatar Sonja. 

Jo nyt on! kertoo päivästä, jona Jessica tulee vanhaan kotikaupunkiinsa juhlistamaan häitään - päivästä, jona komisarion patonki jää puoliksi syömättä, ja huoltoasemalla paistetaan tuoretta pullaa: siellä on Kevin, jonka haavoja aika ei paranna - vielä kahdentoista vuoden jälkeenkin hän haikailee Jessican perään.

Norjalaisen Heidi Linden ensimmäinen suomennettu romaani on tyyliltään hilpeä ja teemoiltaan kipeä yhdenpäivänromaani elämäänsä pettyneistä ihmisistä, elämänpelosta ja siitä, kuinka vaikeaa on ottaa vastuuta omasta onnestaan. Kun elämä ei menekään niin kuin piti, voi kaivautua katkeruuteen tai paeta hulluuteen, takertua menneeseen tai hypätä sillalta. I am asking you to believe in change, sanoo Obama telkkarissa. Mutta mitä jos on jo liian myöhäistä muuttua? Elämän juna meni jo, ja uutta ei tule... ei ainakaan, jos ei mene sitä asemalle vastaan.

 - Älä viitsi! Terese sanoo. 

- Ai mitä?

- Tuollaista helvetin viisastelua.

- Nyt en oikein tiedä pysynkö perässä, Kai Langseth sanoo.

- Et tietenkään pysy! Terese sanoo. - Et voi tietää millainen paskapäivä tämä on ollut. Sinulla ei ole aavistustakaan millaiseksi koko helvetin elämäni on muuttunut!

Kai Langseth katsoo häntä ja Terese tuntee miten vapauttavaa kiroileminen on, hän on kiroillut ihan liian vähän elämässään, ja nyt hän näkee kaikki rumat sanat joita hänellä on sisimmässään, ne ovat odottaneet ja kasaantuneet, ja hänelle tulee pakottava tarve huutaa, päästää ilmoille kaikki se mitä hän on pidätellyt niin kauan, avata kaikki talon ikkunat ja seisoa tukka hajallaan, tuuli kasvoillaan, ympärillään lepattavat valkoiset verhot, ja huutaa kurkku suorana tielle vittusaatanaa.

Terese oli pärjääjä, niin kaikki sanoivat, hänen tärkein ominaisuutensa oli järkkymätön kyky pitää rohkeutta yllä ja kestää, niin hänestä kirjoitettiin lukion muistokirjassa: sietämätön sietokyky.

Tarinautti lokikirjaan: Ei liene salaisuus, että olen kutakuinkin rakastunut Norjaan. Luen enemmän norjalaista nykykirjallisuutta kuin kotimaista; jotenkin olen länsinaapurissa kirjallisesti kotona. Heidi Lindeä en ole vielä ehtinyt lukea, ja tämä kuulosti hyvältä. (Kaiken kukkuraksi kirja vielä sijoittuu rakkaaseen Kongsvingeriini, josta minulla on ihania muistoja nuoruuteni päiviltä.) 

Odotin siis kieli pitkällä, että pääsisin lukemaan tämän kirjan. Pidinkin siitä paljon, eri tavalla vain kuin odotin. Linden tyyli ei kolahtanut minuun aivan yhtä lujaa kuin vaikkapa Heivollin hypnoottinen tai Pettersonin kaihoisa kerronta. Välillä kaikki tuntui olevan turhankin synkkää, pessimismi rehotti ja dorkat saavat eniten naista. Kuitenkin kirja koukutti, oli ihan pakko valvoa vähän liian myöhään ja lukea vielä vähän. Ja hyvä niin: kirja parani koko ajan, ja jatkoi paranemistaan vielä senkin jälkeen kun olin jo lukenut kirjan loppuun. Eikä Linde sorru päättelemään lankoja siististi yhteen, vaan antaa niiden jäädä repsottamaan puoliksi auki, mikä sopiikin täydellisesti tähän vähän rähjäiseen tarinaan.

Kongsvinger bru

Parasta kirjassa olivat sen henkilöt. Katkeroitunut Terese-parka oli säälittävyydessään  loistava, uskottava ja hauska. Lydia sen sijaan jäi vähän paperinukeksi; kuninkaallinen mielikuvituskaveri oli ideana hyvä, muttei ihan kantanut maaliin asti. Hahmoista sympaattisin oli Kevin, joka alussa tuntui turhankin tallukalta, mutta josta lopulta kehkeytyi tarinan kiinnostavin henkilö.

Silloin Kevin kuoli. Käsissä hänellä oli iso pahvilaatikko jossa olivat kaikki hänen kasettinsa, ja yksinäisen kitaran äänen säestämänä hän vajosi alaspäin, kunnes vesi sulki hänet sisäänsä ja hän hukkui hitaasti ja täysin kivuttomasti. Oliko hän koskaan ollut niin onnellinen kuin juuri silloin? Jouluaatto tuli eräänä elokuun päivänä, ja hän sai lahjan jota ei ollut edes uskaltanut kirjoittaa toivelistaan.

Pidin myös kirjan kielestä, joka on mukavan arkista, vähän ronskiakin muttei liikaa. Vaikka virkkeet ovat välillä hengästyttävän pitkiä, teksti on helppolukuista ja tarina kulkee hyvin. kerronta vetää, tarinasta löytyy tarttumapintaa meille "taviksille". tragikoomiset tilanteet ja henkilöt. En ylläty, jos tästä tehdään pokkari. Syytä ja ainesta olisi!

Summa summarum: Ja toisin kuin Sonjalla, hänen velvollisuutensa on ihon alla. Se virtaa veressä. Velvollisuus on ilmaa jota hän hengittää ja vettä jota hän juo. Heti aamusta ja joka aterialla. Vähintään kaksi lasillista. Tragikoomisia tarinoita tavallisten ihmisten elämästä ja elämättä jättämisestä. 

P.S. Kirjasta ovat bloganneet myös Karoliina ja Annika. Molemmat tykästyivät, jopa enemmän kuin minä.