Ville Tanttu: Tiikerisydän

Mustaa, mustaa, mustaa.
Musta tuntuu käsissäni; kyynärpäätä kivistää tämä uuttera väritys, mutta se on pieni hinta siitä, että näen pian mustan aukon, edes tässä kartallani. Avaruuden valtias syntyy tähän kauas Merkuriuksen ja Pluton toiselle puolelle. Tunnen tumman spiraalin imevän kaiken kohti sen yönmustaa keskustaa.
Vaikka aurinko lämmittää jo, niin viluinen hytinä, joka minua on tärisyttänyt heräämisestä saakka, ei tunnu sulavan pois. Koulun aloituksen kammotuspelko on kuin otus, joka roikkuu minussa. En voi edes juosta sitä karkuun, kun se on sisälläni.

Ville Tanttu: Tiikerisydän. 
WSOY 2012

Amos on 9-vuotias poika, joka yhdessä parhaan ystävänsä Benkun kanssa tutkii ihmeellistä avaruutta, pohtii maailmankaikkeutta ja yrittää piirtämällä käsittää sen, mitä ei voi nähdä. Kesä on ollut hieno, mutta nyt se on ohi, ja on aika palata kouluun. Se ahdistaa Amosta, jolle lukeminen ja kirjoittaminen ovat vieläkin vaikeita asioita. Ja kun asiat ensimmäisenä koulupäivänä eivät mene putkeen, Amos päätyy ottamaan "ommoo lommoo" kertomatta isälle ja äidille. Mutta pelosta syntyy Monsteri, joka hiipii Amosin huoneeseen ja sydämeen.

- Totuus on, että isäs löi sua, koska se häpee sua! --- Koska se häpee ja halveksii sua, avutonta hyypiötä, joka ei vielä yhdeksänvuotiaanakaan osaa lukea.

Vain Joel, Amosin leluorava, tietää miten monsterista pääsee eroon. Josset sää nääs kerro totuutta, nii sitte se hirviö palaa. Mutta Amos ei uskalla kertoa vanhemmilleen tapahtuneesta. Koettaessaan peitellä valheensa jälkiä Amos sotkee asiansa yhä pahemmin, ja valhevyyhdin kasvaessa kasvaa myös Monsteri.

Mustan aukon pohjattomaan jylisevään imuun lentää isoisän kuva ja kaukoputki, piirtämäni avaruuskartta, isän salkku, äidin puuhalista, kutsunippu lentelee paperisateena kuin kovassa tuulessa kohti mustaa tyhjyyttä, niiden perässä Benjaminin kirja ja viimein Ganesh-rasia, joka jää kuin taikavoiman ansiosta hangoittelemaan imua vastaan, ikään kuin se omaisi omaa painovoimaa. Pitkä kravatti imeytyy aukkoon päin Ganesh-rasian ohi. Kravatti kuristaa isää joka hangoittelee sen toisessa päässä imua vastaan pitäen kiinni rasiasta.

Tarinautti lokikirjaan: Tiikerisydän tarttui käteeni aivan sattumalta, hetken mielijohteesta nappasin sen kirjastoreissulla mukaan. Vasta kotona huomasin alkaneni lukea tärkeää kirjaa. Tärkeä se on monestakin syystä, joista ilmeisin on Amosin koulupelko. Lukivaikeudet ovat monelle tuttu aihe, johon liittyy paljon pelkoa ja häpeää. Hitaasti oppiva lapsi leimataan helposti tyhmäksi, vaikka  tyhmyydestä ei tietenkään ole kysymys. Kirjoittaminen on Amosille vaikeaa, mutta maailmankaikkeuden syntyä ja rakennetta poika pohtii vaivattomasti, ja hankalatkin sanat ovat hallussa. Mä täs vaan ihailen stratosfäärimme vesihöyrymuodostelmia. ---Häikäisee. Kotiplaneettan keskustähti paistaa suoraan silmiin.

Pohjimmiltaan Amos on taiteilijasielu, jonka vertaaminen älylliseen ystävään tai nopeasti oppivaan bessserwisser-pikkusiskoon aiheuttaa vain turhaa pahaa mieltä. (Eikä itsetunto-ongelmilta vältytä, vaikka vertaajana olisikin lähinnä "vain" lapsi itse.)

Pelästyn pahemman kerran omaa peilikuvaani. Katseeni näyttää huolestuneelta.

Toinen tärkeä kirjan esiin nostama teema on perheen sisäiset jännitteet. Monsteri uskottelee Amosille, että vanhempien kireys ja poissaolevuus johtuu hänestä, vaikka tosiasialla taustalla ovatkin parisuhteen ongelmat. (Itse asiassa Amos ymmärtää asian paremmin kuin moni hänen ikäisensä tai vähän vanhempikin. Silti hänelle on tärkeää, että isä sanoo sen ääneen.)

Tantun filosofinen, jopa eksistentiaalinen näkökulma tarinaan on haastava. Viattomuus on yhdeksänvuotiaalle aika abstrakti käsite ja saattaa aueta lapselle aivan eri tavalla kuin aikuiselle. Taitavasti Tanttu kuitenkin selviää haasteesta: "new age-tunnelmaa" kevennetään sijoittamalla korkealentoisimmat filosofoinnit siniverisen, tampereen murretta puhuvan leluavaruusoravan suuhun, ja sydämen valo konkretisoituu laser-säteenä, joka karkottaa monsterin pakosalle. Isältä saatu Ganesha-jumalaa esittävä rasia kasvaa rohkeuden ja viattomuuden symboliksi, suojelevaksi voimaksi, jota puolestaan on suojeltava, jottei Monsteri saisi sitä tuhotuksi.

Loppupuolella tarinaan tuli myös perinteistä actionia, ja poikien avaruusseikkailusta tuli mieleen Lassi ja Leevi-sarjakuvista tutun avaruusmies Spiffin mielikuvitusmatkailu :)

Tarinan jännite kasvoi juuri sopivassa tahdissa, ja totuuden hetki oli hienosti kuvattu. Loppuscenessä on minun makuuni melko monta "Hallmark momentia", mutta huumori pelastaa taas, niin ettei siirappi ala liiaksi maistua suussa.

Kuvitus on Ville Tantun omaa käsialaa ja ansaitsee erityisen kiitoksen. Mustavalkoiset kuvat ovat miellyttävän kaukana stereotyyppisestä scifi-kohelluksesta - niin kuin koko kirjakin.

Rakensimme kaiken itse; seinät, ikkunat, laskusillan ja vallihaudan. Vallihauta kiertää koko linnan ympäri, ja äiti lupasi että saamme pitää sen ainakin ensi kesän puutarharemonttiin asti.

Tiikerisydän sopii loistavasti yhdessä lapsen kanssa luettavaksi, etenkin jos lasta kiehtovat avaruusasiat ja / tai joku teemoista on ajankohtainen perheessä. Aikuinenkin saa tästä kirjasta paljon ajattelemisen aihetta, toivon mukaan myös välineitä vaikeiden asioiden käsittelyssä ja kohtaamisesta yhdessä lapsen kanssa.

Summa summarum: Olis varmaan paree tehdä eropaperit sen kanssa pikimmiten, Joel jatkaa ja heittelee pähkinää ilmassa. - Siis nääs sen pelon kans.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

En ole uskaltanut käydä lähteellä seitsemään viikkoon. Eilen avasin vesihanan talossa ja pitelin vesileilin suuta sen metallia vasten. Puhuin sille kauniisti ja puhuin sille rumasti ja saatoin huutaa ja itkeäkin, mutta vettä eivät liikuta ihmisten murheet. Se virtaa vauhtiaan hidastamatta tai kiihdyttämättä maan pimeydessä, siellä missä vain kivet kuulevat.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos 2012

On seitsemäs vuosisata Vanhan Qianin aikaa. Ikijää on sulanut ja meri on nielaissut suuren osan maailmasta, myös Suomesta. Ihmiskunta on selvinnyt, mutta puutetta on kaikesta - ennen kaikkea vedestä.  Maata hallitseva armeija valvoo veden käyttöä, ja vesikiintiön ylitys on rikos, josta rangaistaan ankaramman mukaan. Teemestarin tytär Noria ja hänen ystävänsä Sanja löytävät muovihaudalta rojun ja hajonneen entisteknologian joukosta hopeisen kiekon, jonka sisälle on kätketty kiehtova, vaarallinen tarina - tarina maailman menneisyydestä, Hämärän Vuosisadalta jolloin vanhan sivistyksen tuho oli vielä tuore. Ehkä jossain on sittenkin puhdasta vettä, ehkä maailmalla on toivoa vielä? Saadakseen selville totuuden Noria on valmis hylkäämään kaiken ja lähtemään etsimään totuutta pohjoisen Skandinavian Menetetyille Maille. Mutta armeijan valvova silmä on kaikkialla, eikä Noria koskaan voi olla varma, keneen voi luottaa.

Kuukekristä kuukekriin on kokonainen vuosi, jonka aikana teemestarin tyttären koko rauhallinen elämä muuttuu. Mutta Noria tietää, että muutos on välttämätöntä - yhtä välttämätöntä kuin alati muuttuva vesi.

Tarinautti lokikirjaan: Pidin aikoinaan kovasti scifeistä, mutta viime vuosina en ole juurikaan niitä lukenut. Itärannan esikoisesta kiinnostuin jo kesällä, kun kuulin sen voittaneen Teoksen fantasiaromaanikilpailun. Enkä odottanut turhaan. Alussa tuntui, että tapahtumat käynnistyivät tuskastuttavankin hitaasti, mutta vähä vähältä kirjan rauhallinen, kaikesta raadollisuudesta huolimattakin harmoninen kerronta vei mukanaan. Jännitys tiivistyi hiipimällä, ja vaikka tapahtumat sijoittuivat kauas tulevaisuuteen, oli tarinan ihmisiin helppo samaistua. Juuri eilen, kun lööpit taas kirkuivat kotikaupungissani tapahtunuttta tragediaa, tunsin samaa hämmentynyttä voimattomuutta kuin Noria:

"Älä katso", Sanja sanoi, mutta katsoin kuitenkin, ja sitten toivoin, etten olisi katsonut. Niin me nykyisin teimme: yritimme kääntää katseemme asioista, joita tapahtui, emmekä onnistuneet, ja sitten yritimme elää kuin emme olisi nähneet niitä. Sillä välin  nuo asiat säilyivät meissä, tekivät itselleen kodin ihomme alle, rintakehän kumahtelevaan, punatummaan avaruuteen, missä niiden taipumattomat pirstalet raapivat pehmeää, kosteaa sydäntä.


Itärannan kieli on enimmäkseen nautittavaa. Latteita ilmauksia oli hieman liikaa minun makuuni, mutta kokonaisuutta ne eivät syöneet. Kirjan loppuratkaisu ei oikeastaan ollut yllättävä, mutta se tapahtui yllättävällä tavalla. Kirjan viimeinen lause sai minut kyyneliin. Tällä kirjalla on pitkä jälkimaku, siitä olen aivan varma.

Summa summarum: Hieno esikoinen ja kiehtova dystopia. Teemestarin kirja sopii loistavasti myös kirjapiirin tai vaikka ysiluokkalaisten luettavaksi. Tämä on kirja, josta tekee mieli keskustella. Ja hyvä niin: Itäranta puhuu niiden puolesta, jotka perivät maailman meiltä.