Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla

Puisella naisella oli neljä käsivartta, jotka osoittivat määrätietoisesti eri suuntiin. Itään, Syyskuun tulosuuntaan, osoittavan käsivarren sisäsivulle oli kaiverrettu syvin, tyylikkäin kirjaimin: 

MENETÄ SUUNTASI

Pohjoinen käsivarsi osoitti kallioiden huipulle, ja siinä luki:

MENETÄ HENKESI

Eteläinen käsivarsi osoitti merelle, ja siinä luki:

MENETÄ JÄRKESI

Ja läntinen käsivarsi osoitti kohti pientä niemeä, jonne kultainen ranta päättyi, ja siinä luki:

MENETÄ SYDÄMESI

Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla
Alkuteos: The Girl Who Circumnavigated Fairyland In a Ship of Her Own Making
Kuvittanut: Ana Juan
Suomentanut: Sarianna Silvonen
Gummerus 2013

Syyskuu on kaksitoistavuotias tyttö, jonka äiti korjaa koneita ja isä on sodassa. Syyskuu itse viettää tylsää ja mitätöntä elämää, kunnes Satumaasta saapuva Vihreä tuuli vie hänet mukanaan lumottuun maailmaan.

Satumaassa Syyskuun on valittava suuntansa, ja hänen valintansa vievät hänet seikkailuun, jossa hän särkee sydämensä ja kadottaa varjonsa. Matkallaan hän saa myös ystäviä: louhikäärme Allun ja maridipoika Lauantain, kolme noitaa ja saippuasta tehdyn Lipeän. Pelastaakseen ystävänsä Syyskuu uhmaa Markisitarta, Satumaan lapsihallitsijaa, joka on julma ja kaunis - ja petollinen, kuten Syyskuu saa nähdä. Mutta Markiisittarellakin on tarinansa, ja Satumaalla salaisuutensa, jotka eivät kaikki ole herttaisia.

Catherynne M. Valente on kirjoittanut mukaansatempaavan seikkailun, joka lumoaa, viihdyttää ja viiltää. Hänen luomansa maailma on hämmästyttävän runsas, ja kirja on mielikuvituksen juhlaa kannesta kanteen.

Pronssiammeen vesi kimmelsi jäisenvihreänä ja tuoksui mintulta ja metsäöiltä ja makeilta kakuilta, kuumalta teeltä ja tähdenvalolta.
"Tässä pestään toiveesi, Syyskuu", sanoi Lipeä ja katkaisi toisen sormen niin että napsahti. "Sillä ihmisen entisen elämän toiveet kuivuvat ja kutistuvat kuin vanhat lehdet, jos niitä ei korvata uusilla toiveilla maailman muuttuessa. Maailma muuttuu jatkuvasti, ja toiveet käyvät limaisiksi, ja niiden värit haalenevat, ja pian ne ovat vain mutaa, kuten kaikki muukin muta, eivätkä enää toiveita ollenkaan vaan katumusta."

Tarinautti lokikirjaan: Tämä on niitä kirjoja, joita rakastin jo ennen kuin ehdin lukea ainuttakaan riviä. Ensin ihastuin nimeen, sitten ideaan ja upeaan kuvitukseen. Kun viimein pääsin lukemaan kirjaa, olin siis jo valmiiksi myyty. Ja ihastukseni sen kuin kasvoi, mitä pitemmälle kirjassa ehdin.

Kuten varmaan arvasit, Satumaan pääkaupungin maantieteellinen sijainti on epävakaa ja melko äkkipikainen. Pelkäänpä, että koko kaupunki liikkuu sinne tänne tarinankerronnan tarpeiden mukaisesti.  

Valenten kirja on hurja,viiltävä, ilkikurinen, absurdi ja sopivan syvällinen - siis kaikkea sitä, mitä fantasian (mielestäni) pitää olla! Sivut suorastaan pursuivat toinen toistaan riemastuttavampia henkilöitä, paikkoja ja tapahtumia. Paikoin ihmeiden runsaus suorastaan hengästytti. Monesta hienosta hahmosta olisin mielelläni kuullut lisääkin. Nälkää siis jäi myös jatko-osaan, joka englanniksi onkin jo ilmestynyt. Kolmososakin tulee piakkoin uunista ulos... ja hyvä niin! Jään innolla odottamaan, mitä tuleman pitää.

"Se on suvussa kulkeva nimi", A-L sanoi pöyhkeästi ja rapsutti itseään toisen sarven takaa. "Isäni oli kirjasto. Joten tarkalleen ottaen minä olen kirjalouhi, tai... loujasto? Kirlisko? Yritän yhä etsiä parasta nimitystä."

Hänen neulansa oli kiihkeä ja hän käytti sitä kuin miekkaa. Heilutti sitä! Pisteli sillä! Kudonnaiset ovat niin lämpöisiä, hän sanoi, niin ystävällisiä ja kotoisia. Kaikki tuo tapahtui kuitenkin niin kovin kauan sitten.

Voisin hehkuttaa pidemmästikin, mutta taitaa olla parasta, että annan näiden teksti-ja kuvanäytteiden puhua puolestaan, ja sanoin vain tämän: suosittelen suurella sydämellä! Tämä satumainen seikkailu vie mennessään, oletpa iältäsi kymmenen tai satakaksitoista vuotta.

Summa summarum: Häntä ei pidä moittia tästä: kaikki lapset ovat sydämettömiä. He eivät vielä ole kasvattaneet sydäntä, ja voivat siksi kiivetä korkeisiin puihin ja sanoa järkyttäviä asioita ja hypätä niin korkealle, että aikuisten sydämet läpättävät kauhusta. Sydämet ovat melko painavia. Siksi niiden kasvattaminen kestää niin kauan.  Hurja, hassu ja kaunis fantasiaseikkailu, myös muille kuin perinteisen fantasian ystäville. 

P.S. Kirjasta on blogannut ainakin Katja, joka laillani ihastui tähän mainioon fantasiaromaaniin.

 

P.P.S. Koska en malta odottaa, että suomentaja ehtii hätiin, pistin juuri tilaukseen sarjan seuraavan kirjan, The Girl Who Fell Beneath Fairyland and Led the Revels there. (Ja nyt pitäisi malttaa odottaa, että Kusti saa sen poljettua perille asti... onpa ihanaa täysillä hurahtaa johonkin fantasiasarjaan piiitkästä aikaa!)

Aðalsteinn Ásberg Sigurðsson: Silta Tumman yli

Kraki ja Miria juosta vilistivät ylös rinnettä. Paikoin kasvoi pusikkoa ja punertavia marjamättäitä, paikoin rinne oli sorainen ja yksittäisten ruohotuppaiden peittämä. He näkivät lintujen lentelevän ja pienten valkoisten pilvien leijailevan kuin tanssien Hämynummen yllä. Kesäaurinko hymyili heille ja valoi kuumia säteitään maan ylle. Mirian pitkät hiukset heilahtelivat hänen hypellessään mättäältä mättäälle. Kraki kiiruhti eteenpäin ja heitti välillä kärrynpyörää. He halusivat päästä Pauhuputoukselle mahdollisimman pian. He aikoivat tutkia kalliota, jota kutsuttiin Peikonrinnaksi. Vadliina oli kertonut heille, että kallio oli ukko, joka heräsi henkiin ja liikkui kuun kumottaessa.

Aðalsteinn Ásberg Sigurðsson: Silta Tumman yli
Bokförlaget Idun 2000
Suomentanut Marjakaisa Matthiasson
Kansi: Janne Pulkkinen

Kraki ja Miria asuvat Sillankatveen Kivijalassa synkän ja myrkyllisen Tumma-virran varrella. Joki on samalla huopiaisten asuttaman Kuungalian ja Synkmaan, ihmisten maailman, raja. Krakin isä Dagvardur on yksi sillanvartijoista, joiden tehtävä on suojella Kuungaliaa ja pitää huolta, ettei kukaan pääse kulkemaan sillan yli. Huopiaiset tietävät, että ihmisiä on syytä pelätä, joten sillan ylittäminen on ankarasti kielletty. Mutta Miria ei lakkaa toivomasta, että löytäisi äitinsä, joka katosi ihmisten maailmaan kauan sitten. Ja kun lapset sattumoisin löytävät avaimen salaperäiseen kirjastoon ja pääsevät käsiksi ikivanhaan, unohdettuun tietoon, he päättävät olla uhkarohkeita ja lähteä Synkmaahan etsimään Mirian äitiä. Mutta kaikki ei tietenkään suju aivan niin kuin piti....

Tarinautti lokikirjaan: Islanti on maa, joka on aina kiehtonut minua, ja harmittelenkin usein, että tulen lukeneeksi islantilaista kirjallisuutta aivan liian vähän. Kun törmäsin tähän lastenromaaniin kirjastoreissulla, tartuin heti koukkuun. Valitettavasti Sigurðssonin seikkailu ei saanut tempaistuksi minua mukaansa, ja takakannessa mainostettu huumorikin jäi vähän vaisuksi. Lapsillekaan en tällä kertaa tätä viitsinyt lukea, vaikka hitaasti käynnistyvä ja melko miedosti jännittävä kirja olisikin voinut heitä kiehtoa.

Jouduin siis pettymään, pääasiassa siksi että toivoin niin kovasti rakastuvani tähän kauniskantiseen kirjaan. Tämä taitaa olla niitä lastenkirjoja, jotka toimivat parhaiten juuri kohderyhmänsä kohdalla - enhän enää osaa syttyä Neiti Etsivistäkään, vaikka aikoinani niitä ahmin. Mieluummin tätä silti luki kuin selkäänsä otti, ja olihan kirjassa hyvääkin. Kuungalia oli kieltämättä kiehtovaa seutua, josta olisin mieluusti kuullut enemmänkin.

Päiväpuro oli runsasvetinen ja hyvin mutkainen.  Juuri Kivijalan yläpuolella se lopulta yhtyi Tummaan. Huopiaiset sanoivat, että siksi virta ei aina ollut yhtä musta ja synkkä. Päiväpuro toi mukanaan valoa, joka sekoittui virran veteen, niin että se näytti harmahtavalta eikä mustalta.

Summa summarum: Moni asia on mahdollinen, vaikka me emme sitä ymmärräkään. Mielikuvituksellinen kertomus kahden maailman kohtaamisesta, taikauskosta ja tiedon voimasta.

P.S. Jos ja kun joku osaa suositella islantilaisia kirjoja / kirjailijoita, olisi kerrassaan hienoa saada vihjeitä :)

Laimeat lilliputit lattian alla

Arietta purskahti nauruun; hän nauroi niin että hänen oli sukellettava kevätesikkoon.
-Voi kultaseni, miten hassu sinä olet! hän sanoi tyrskien ja kyynelet tirisivät silmissä. Hän tuijotti hämmästyneitä pojankasvoja. - Ihmisethän ovat kätkijöitä varten samalla tavalla kuin leipä on voita varten!
   Poika oli hetken vaiti. Tuulenpuuska kahisutti kirsikkapuuta ja varisteli kukintoja.
-Mutta sitä minä en usko, sanoi poika vihdoin seuraten katseellaan putoavia terälehtiä. -Minä en usko alkuunkaan, että me siitä syystä olisimme olemassa ja että me pian kuolisimme sukupuuttoon!

Mary Norton: Kätkijät
Alkuteos: The Borrowers, 1952
WSOY 2011
Suomentanut Ulla Lehtonen

Arietta on aivan tavallinen 14-vuotias tyttö - paitsi että hän on hyvin pieni ja asuu perheensä kanssa keittiön lattian alla. Mutta Arietta ja hänen vanhempansa Hemmeli ja Podi eivät olekaan ihmisiä, vaan Kätkijöitä, joiden elinkeino on "lainata" eli kätkeä tavaroita ihmisiltä.

Piilossa pysyminen on kätkijöiden erikoistaito ja lisäksi elinehto, kuten Podi ja Hemmeli Arietalle kertovat hänen tullessaan ikään, jolloin on aika aloittaa kätkemisen harjoittelu. Mutta utelias ja varomaton Arietta tulee tietysti nähdyksi: talossa vieraileva 10-vuotias poika huomaa hänet, ja  vastoin kaikkea todennäköisyyttä heistä tulee ystäviä. Mutta häijy ja ankara taloudenhoitajatar, rouva Piiska, päättää hankkiutua kutsumattomista vieraista kertaheitolla eroon.Kätkijöiden on paettava, mutta minne? Muut kätkijät ovat kauan sitten lähteneet talosta, eikä ole varmaa, onko kukaan heistä enää edes elossa.

Tarinautti lokikirjaan: Kirjan juoni kuulostaa jännittävältä, ja elokuvaksikin taipunutta fantasiaseikkailua kehutaan klassikoksi. Ikäväkseni jouduin myöntämään, etten oikein ymmärtänyt, mikä tässä nyt oli niin klassista ja hienoa.  Onhan kirja toki vanha ja lienee omalla tavallaan omituisten otusten genren uranuurtajia, mutta ei se mielestäni erotu mitenkään edukseen monista muista lukemistani tämäntyyppisistä kirjoista. Suoraan sanottuna kirja oli minusta laimea ja tylsä. Päähenkilö Arietta oli jotenkin persoonaton ja tylsä, eikä kukaan muukaan henkilöistä erityisesti ihastuttanut - eniten persoonaa ja luonnetta oli tyrannimaisessa rouva Piiskassa. Loppuratkaisu latisti tunnelmaa entisestään: eikö tässä kirjassa  tapahtunut yhtään mitään?

Jotta ei lipsahtaisi aivan lyttäyslinjalle, kerrottakoon että olin mielipiteineni yksin. Perheemme 6-ja 4-vuotiaat tyttäret tykkäsivät kirjasta aivan hurjasti! Heistä se oli hauska, ja kätkijät vallan mainioita tyyppejä.Tämä yllätti minut täysin, sillä en mieltänyt (enkä vieläkään miellä) Kätkijöitä pienten lasten kirjaksi. Lainasinkin sen välipalaksi itselleni, mutta tyttöjen nähtyä kirjan kannen he halusivat kuulla mitä siinä tapahtuu, ja koska kirja ei ollut järin dramaattinen, päätin lukea sitä heille, kunnes he kyllästyisivät ja käskisivät vaihtaa kirjaa. Sen sijaan he halusivat kuulla aina vain lisää ja lisää. Käsittämätöntä, mutta totta! (Voisin tietenkin imarrella itseäni ajattelemalla, että ääneenlukutaitoni ja eläytymiskykyni ovat vailla vertaa, mutta siihen ylpeyden lankaan en sentään aio langeta ;D).  Kai tässä oli samaa viehätystä kuin nukkekodeissa, vaikka meidän menevät pikkulikat eivät tosielämässä juuri nukkekodeilla leikikään.

Onhan totta toki sekin, että Kätkijöiden elämäntapa lukuisine keksintöineen on oivaltavasti kuvattu:

-Oletko kiltti ja panet vähän puita pesään?

Ponnistellen Arietta nosti kirjan polviltaan ja asetti sen lattialle. Polttoainetta pidettiin sinappipurkissa; siellä oli sekä hiilenpalasia että hienoksi jauhettua kynttilää, jota lapioitiin pikkulusikalla. Arietta nosti sieltä muutamia vuoluja pitäen lusikkaa varovasti kallellaan ettei sammuttaisi tulta.
Hän seisoi ja nautti lämpimästä. Takka oli lumoava; isoisä oli tehnyt sen hedelmäpuristimen hammasrattaasta. Hampaat sojottivat joka puolelle kuin tähden säteet ja keskuksessa hehkui tuli.

Nokkeluudesta huolimatta kirja oli minulle täysi floppi, lastenkamarissa sen sijaan jymymenestys. Ehkä elokuva on parempi, tai aikuiseen makuun sopivampi? Ihan heti en ainakaan aio rynnätä ottamaan selvää. Mutta oikaiskaa toki, jos olen väärässsä. (En soisi, että minusta salakavalasti tulee kaavoihin kangistunut keski-ikäistyvä tylsimys tai muulla tavoin toivoton tapaus ;))

Summa summarum: Laimea lilliputtiseikkailu, joka yllättäen löysi otollisen kuulijakuntansa leikki-ikäisistä tytöistä.

Siiri Enoranta: Painajaisten lintukoto

Me matkustimme monta tuntia, eikä sieppaajani sanonut mitään. Ajattelin kotia. Ajattelin sisartani Sinikukua ja sitä kuinka hän oli aina halunnut kissanpentua. Taloon, joka oli täynnä lintuja! Mutta hän ei ollut luovuttanut. Hän oli puhunut siitä jatkuvasti ja uneksinut siitä niin kauan että eräänä aamuna hänen tyynyllään oli kehrännyt pieni raidallinen kissa. Sinikukun itsensä tekemä. Eikä hän ollut osannut tehdä sitä oikein. Sillä kissa ei herännyt. Se nukkui kolme päivää ennen kuin me uskoimme, ettei se ollut todellinen, se ei ollut valmis, se oli harha. Kehräävä, pehmeä harha. Pian sen jälkeen Sinikuku laitettiin pois. Ja niin tietenkin myös kissa.

Siiri Enoranta: Painajaisten lintukoto

WSOY 2012

Lunni on karannut kotoaan. Hän on jättänyt myyttisen lintukodon ja tullut alas unien maailmasta kokeakseen, millaista on olla totta. Vasta lähdettyään hän tajuaa, miten kohtalokkaat seuraukset hänen lähdöllään oli: unimaailman tasapaino järkkyy, ja tosimaailmassa Kaarniolan kaupungissa ei kukaan enää uskalla nukahtaa; lintukodon asukkaat, Lunnin veljet ja sisaret, eivät pysty hallitsemaan uniaan vaan niistä tulee painajaisia, sellaisia joista ei enää ikinä herää.

Korjatakseen virheensä Lunnin on päästävä takaisin kotiin, mutta matka ylös vesiputouksen takaisille soille on pitkä ja vaikea -liian vaikea, että siihen pystyisi yksin. Apunaan Lunnilla on ystävänsä linnut sekä tietysti unensa, joitten avulla hän voi rikkoa sekä unen että todellisuuden rajoja. 

Matkallaan kotiin Lunnille tapahtuu jotakin yllättävää: hän rakastuu  - mutta ei ihmiseen, vaan tyttöön joka on vielä oudompi kummajainen kuin Lunni. T23 on tuulisieppari, omalaatuisen keksijän kehittämä keinotekoinen ihminen, joka ei ruoki nälkäänsä ihmisten ruualla, vaan tuulella. Koska Lunnille tyttö on kuitenkin kaikkea muuta kuin kone, hän antaa tytölle oikean nimen - ei ihmisen,vaan linnun.

"Tui", sanoin.

"Tui? Onko sellainen lintu?"

"On. Se näyttää mustalta mutta valossa se on metallinhohtoinen, ja kuitenkin sen sulat ovat pehmoisia kuin silkki. Kaulassaan sillä on yhtä valkeita höyheniä kuin sinun hiuksesi, ja se  osaa laulaa monilla äänillä, sellaisillakin joita ihminen ei kuule. 

"Lentääkö se kovaa?" T23 halusi tietää.

"Ei liian."

"Onko se pieni?"

"On. Pieni ja kaunis."

"Tui..."

"Tui."

Tui sanoo pitävänsä Lunnista. Mutta koska hän ei ole ihminen, hän pystyy vain tietämään sen, ei tuntemaan - tunteitahan ei koneilla voi olla. Lunnin tavattuaan tytön halu tuntea kasvaa niin suureksi, että hän päättää lähteä myyttisen lintunoidan luokse, jotta tämä  tekisi hänestä oikean ihmisen. Asiassa on vain muutama ongelma: onko jo liian myöhäistä, vai onko Horroskehrääjä jo nielaissut kaikki lapsensa? Voiko painajaisten valtaa enää pysäyttää, ja  vaikka voisikin niin pystyykö Lunni uhmaamaan omaa äitiään? Miksi niin moni vihaa häntä ja yrittää estää häntä palaamasta kotiin? Ja ennen kaikkea: mihin on kadonnut pikipuhkoja, Lunnin luotettu lintuystävä ja ainoa, joka jaksaa viedä heidät todellisuuden vastavirtaa ylös, unien ja lintujen maailmaan.

Siiri Enoranta

Tarinautti lokikirjaan: Sain tämän kirjan arvostelukappaleena, ja kun viimein ehdin siihen tarttua, ahmin sen muutamassa illassa. Kirjan alku oli hieman sekava ja kesti melko kauan, ennen kuin tarinaan pääsi kunnolla kärryille - kaikki oli kovin epämääräistä, monenlaista tapahtui ja selkeä pohjustus puuttui. Mutta kun jaksoin rämpiä ensimmäiset 50 sivua, tarina vihdoin päästi sisälleen ja palkitsi lukijan monella tavoin! 

Juoni oli koukuttava, sivuja kääntyi kiitettävään tahtiin. Lintujenystävälle kirja oli nannaa. Luhtamuura, surunärhi, kaakaokipuaja, miljoonakutoja...  kirjailija on tehnyt kotiläksynsä hyvin  ja luonut lintukodon väestä ilmeikkään, aidolta maistuvan ja myyttejä tihkuvan kansan.

Pikipuhkoja Diglossa plumbea

Sinä aamuna olimme nähneet ensimmäisen linnun. Se oli ollut jääkuikka. Tunnistin sen jo pitkästä terävästä nokasta joka halkoi ilmaa kun se lensi ylitsemme juuri herättyämme, ja viimeistään siitä vaikeroivasta huudosta jonka se päästi, joka oli sen laulu. Ajattelin silloin että ehkä se suri  menetettyä kotiaan, sillä vaikka se oli merilintu, sitä veti puoleensa valtava puu ja siellä asuva voima, jota se ei voinut vastustaa eikä se tiennyt miksi.

Summa summarum: Vahva ja vangitseva, lumovoimainen fantasiakertomus unien voimasta ja todellisuuden huterista rajoista. Raikas poikkeus fantasiagenressä, alitajuntaa ravisuttava lukuelämys muillekin kuin nuorille. 

P.S. Muita kirjasta bloganneita ovat ainakin Vinttikamari, Sara ja Sandra.

Tuulia Aho: Urpukas

Lehdokin kukat olivat avautumassa, niiden makea tuoksu täytti ilman, joten kesä oli parhaimmillaan. Urpukas ohitti miehen korkuisen tammen juostessaan kohti joen rantaa. Hän hipaisi puun runkoa sormenpäillään kuten aina. Oli kuin äiti olisi ojentanut kätensä menneisyydestä ja tervehtinyt häntä.

Tuulia Aho: Urpukas

WSOY 2011

Nuori kuparinvalaja Urpukas ja hänen pikkusisarensa Piisku eivät ole kuin toiset kylän lapset: he näkevät hämärässä, heillä on hopeankirjava tukka, heidän verensä on tummanruskeaa ja tuoksuu mahlalta. Se on haltian verta. Urpukas ja Piisku ovat hallavia, puunhaltian ja ihmisen lapsia. Koska Urpukkaassa virtaa haltiaveri, hän kykenee näkemään haltiaväen ja ymmärtämään heidän kieltään. Kun kyläläiset kaatavat vanhan haltiapuun, sen haltia kiroaa koko kylän. Ensin katoaa riista. Sitten pelätty suovilu alkaa levitä kylässä, ja kun kyläläiset hakevat apua kaupungista, sieltä lähetetäänkin sotilaita tuhoamaan taudin saastuttama kylä.

Urpukas saa suostuteltua haltiaystävänsä Pajuttaren loihtimaan metsänpeiton, jonka avulla kylä pysyy piilossa ja Urpukas saa hieman lisää aikaa etsiä lääke kylässä riehuvaan tautiin. On vain yksi keino: hänen on mentävä pyytämään apua suomunkaisilta, suon kammotulta kansalta joka asuu syvällä turpeen alla. Pajuttaren ja salaperäisen Näkijän avulla Urpukas lähtee vaikealle matkalle pelastaakseensa perheensä.

Tarinautti lokikirjaan: Voi kuinka viehättävä kirja! Voin vain kuvitella, kuinka kovaa tämä olisi minuun kolahtanut 13-kesäisenä. Nytkin nautin kirjasta kovasti. Suomalaisen kansanuskon ja myyttien aarreaitta on tarinassa vahvasti läsnä: puidenhaltiat, aarnivalkeat ja metsänpeitto, joka voi nielaista kokonaisen kylän.

Polku kiemurteli eteenpäin tutun näköisenä, sammal oli kulunut pois lukemattomien askelien alla, ja maata peitti ruskea neulasmatto. Mutta kun Urpukas kääntyi katsomaan taakseen, polkua ei enää ollutkaan. Tähtimäiset kellertävät kukat peittivät koskematonta karhunsammalta siellä, mistä he olivat juuri tulleet. Metsän läpinäkyvä vihreä seinä kohosi Urpukkaan takana kuin korkea muuri. Sen takana olisi pitänyt kylän reunimmaisten majojen häämöttää, mutta siellä näkyikin outo, tuntematon maisema.

Erityisesti minua viehätti myytti , jonka mukaan maailmassa oli ennen vain haltioita, ei ihmisiä lainkaan. Mutta kun varomaton pihlajanhaltia keksi tulen ja vahingossa poltti metsän, hänet karkotettiin haltioiden luota. Vain yksi pajunhaltia seurasi häntä kauas pohjoiseen, jossa he vähitellen kadottivat haltiakykynsä.Noiden kahden karkoitetun haltian jälkeläisistä polveutuu  ihmisten suku. Tämä sama ajatus ihmisen ja muun luonnon verisukulaisuudesta löytyy alkuperäiskansoilta kautta maailman Siperiasta Afrikkaan asti. (Muun muassa tsuktsikirjailija Juri Rytheun hieno pienoisromaani "Kun valaat lähtevät" kertoo erään toisinnon tästä myytistä.)

Vaikka juoni ja henkilögalleria oli aikuisen makuun hieman köykäinen, voin silti suositella kirjaa kaikille, joita kiinnostaa suomalainen kansanperinne. Tällainen fantasia on ehdottomasti enemmän "My cup of tea" kuin välkkyvät lasermiekat ja taikasauvaa heristävät velhot!

Summa summarum: Kaunis ja haikea tarina ihmisen ja luonnon katoavasta yhteydestä, ahneudesta mutta myös rakkaudesta, joka vielä joskus voi yhdistää kaksi maailmaa - tosin vain hetkeksi.

Jyrki Vainonen: Swiftin ovella

Olin näkyjen vallassa. Lojuin sängyssä yömyssy päässä ja kuvittelin, että kirkkoni ylle oli pysähtynyt lentävä saari. Sen pohjaan oli avautunut luukkuja, joista saaren asukkaat juoksuttivat vettä niskaamme. Kun vesivarasto uhkasi tyhjentyä, saarelaiset ryhtyivät sulkemaan luukkuja. Sitten, yön pimeydessä, saari nytkähti liikkeelle ja lipui ääneti pois kirkkoni ja kaupunkini päältä, kohti seuraavaa määränpäätä, mikä se ikinä olikaan, ja aurinko pilkahti näkyviin lentävän saaren varjon takaa.

Milloin aurinko pilkahtaisi tälle saarelle naapurisaaren varjon takaa? Aina sieltä syydetään niskaamme jotain, milloin veroja ja milloin kolikoita, milloin Irlannin asioista tyyten tietämättömiä aatelisia, jotka vievät virat täkäläisten nenän edestä.

Jyrki Vainonen: Swiftin ovella

Tammi, 2011

Tarina alkaa nykypäivän Suomessa, kun vastikään Irlannista paluumuuttanut tutkija Lennart saa kollegaltaan Johannekselta omituisen testamentin: asua Johanneksen vanhassa talonrähjässä ja kirjoittaa loppuun kirja, jota Johannes on työstänyt viimeiset vuodet. Omituiseksi tehtävän tekee se, että kirjan kirjoittaminen edellyttää aikamatkoja 1700-luvulla vaikuttaneen valistusajan kirjailijan, Jonathan Swiftin elämään. Kun Lennart siirtyy ajassa kolmesataa vuotta taaksepäin, hän huomaa tarkkailevansa maailmaa Swiftin palvelijan, Wattin, silmin. Aikamatkojensa lomassa Lennart lukee Johanneksen muistiinpanoja, jotka tämä on jättänyt jälkeensä. Johanneksen päiväkirjamuotoiset muistiinpanot ja Lennartin omat kokemukset raottavat Gulliverin matkoistakin muistetun kirjailijapastorin elämää: hänen rohkeuttaan Englannin kruunun vastustajana ja satiirikkona, kuin myös pelkuruuttaan elämänsä kahden suuren rakkauden, Estherin ja Estherin, välissä. Mutta aikamatkoissa on omat mutkansa ja vaaransa, kuten Lennartkin saa kokea. 

Tarinautti lokikirjaan: Jyrki Vainonen on minulle kirjailijana uusi tuttavuus. Kirjallisuuden kentällä hän on kuitenkin vanha kettu, joka tunnetaan mm. Swiftin kirjojen suomentajana. Vainonen on siis lukenut Swiftinsä paremmin kuin hyvin, ja on myös huolella perehtynyt Swiftin elämään. Ei siis ihme, että hän onnistuu hienosti herättämään henkiin klassikkokirjailijan ja asettumaan hänen kenkiinsä. Se olikin kirjan parasta antia ja sai minut jopa tuumimaan, olisiko kirja toiminut peräti paremmin ns. tavallisena elämäkertafiktiona, ilman heppoisehkoa kehyskertomusta betoniin valettuine aikakoneineen, hourahtaneine professoreineen ja ikivanhalla uhripaikalla sijaitsevine taloineen.  Lisäksi minua hieman häiritsi lievä kronologinen sekavuus. Jos ei ollut tarkkana vuosilukujen kanssa, meni herkästi sekaisin. (Näin siis kävi minulle, paremmin hoksottimin varustettu lukija saattaisi pärjätä paremmin.) Kuitenkin viihdyin kirjan parissa ja nautin sen avaamasta kurkistusikkunasta Swiftin elämään ja tuotantoon. 

Yahoo.

Pohjamudastako tuo sana sikisi? Nousiko se sieltä niin kuin likaiset ja väsyneet miehet ja pojat olivat eilen illalla kömpineet turvetyömaan kaivannoista puiset lapiot olallaan? Ne mustanaamaiset kummitukset, joiden ohi olin ratsastanut. Näytti siltä kuin tuo paavinuskoisten joukkio olisi siinnyt turpeesta, syvältä suon sisuskaluista, happamasta kohdusta, jossa maan nesteet olivat heitä aikansa käyttäneet ja liottaneet. 

Summa summarum: Historian, aikamatkailun ja miksei romantiikankin ystäville. Kiva vaikka kesälomareppuun, etenkin jos matka sattuu suuntautumaan Dubliniin.

P.S. Tällä kirjalla osallistun hienoon Ikkunat auki Eurooppaan - haasteeseen.

Leena Laulajainen: Lumileopardi tanssii

Sängyn allapa asuu yksisarvinen.

Se on valkoinen, ja sillä on pikkuiset kaviot.

Kun tulee hämärä yksisarvinen herää ja

astuu esiin: kopiti kop.

Se on leikkisä ja vähän villi.

Täti sanoo ettei yksisarvisia ole olemassakaan

ja jos on ei semmoisen kanssa pidä

leikkiä. Mutta minä tiedän paremmin. Jos

sen kanssa ei leiki, se tulee kamalan 

surulliseksi ja lakkaa kasvamasta, ja minä

tahdon että se kasvaa isoksi.

Leena Laulajainen: Lumileopardi tanssii

Wsoy 1987

Kuvitus: Outi Markkanen

Lapsen silmin nähtynä maailma on maaginen, salaperäinen ja kaunis. Illan tultua lumileopardi tanssii lumipyryssä, yön sininen valas nielee auringon, ja sateen jälkeen pihasta voi löytyä pienet kimaltavat varpaanjäljet. Outi Markkasen mustavalkokuvitus tihentää myyttistä tunnelmaa.

Tarinautti lokikirjaan: Tuskin uskoin todeksi onneani, kun löysin tämän pienen suuren klassikon lähikirjaston poistohyllystä. 50 senttiä oli ilman muuta aivan liian vähän tästä lumoavasta pikku kirjasesta, jonka runoista useat olen osannut ulkoa varhaisteini-iästä asti. Tuttujen suosikkien lisäksi kirjasta löytyi myös monta "uutta" helmeä, joihin en aiemmin ole törmännyt. Esimerkiksi tämä:

Yön aidaton laidun on

        tähtikaivoja täynnä.

Unihevoset laukkaavat

        kaivolta toiselle juomaan.

Kun lumileopardi ponnahtaa

        yön hevosten keskelle ne

juoksevat pois.

        Juuri nyt on lumileopardin 

hetki. Se soi.

Summa summarum: Kauniita ja kiehtovia, unenomaisia tuokiokuvia luonnon lumotusta puolesta. 

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi

He tarpoivat yli loputtoman, lumen täplittämän suomaan. Huurteinen lieju maiskahteli murtuessaan jalan alla. Etanat tarkkailivat heitä varjoista silmät tapillaan, salamyhkäisin ilmein. He näkivät takkupartaisen haikaran, joka oli pyytämässä kalaa; se säikähti lentoon heidän tullessaan lähelle ja kohosi raskain siiveniskuin pilviselle taivaalle. Midas odotti hermostuneena joka kerta, kun Henry pysähtyi tarkistamaan suuntaa kompassistaan tai tutkimaan maamerkkejä: kiveä, jolla oli piikkikruunu, puunrunko joka muistutti stegosaurusta.

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi 

(The Girl with glass feet, 2009) 

Otava 2011, suomennos TainaWallin

St Hauda's Land on syrjäinen saariryhmä, josta moni lähtee, mutta harva saapuu. Yksi näistä harvoista on Ida, tyttö jolla on titaaninharmaat silmät ja jaloissa liian suuret saappaat. Midas, syrjäänvetäytyvä nuorukainen joka valokuvausretkellään törmää tyttöön, ei ensitapaamisen jälkeen saa tyttöä pois mielestään. Hän miettii, mikä outo sairaus mahtaa kalvaa Idan jalkoja, niin että tytön kävely on vaivalloista raahautumista kävelykeppiin nojaten. Kun heidän ystävyytensä Midaksen ihmiskammosta huolimatta etenee, Idan salaisuus paljastuu: hänen jalkansa ovat muuttuneet lasiksi. Midas järkyttyy, mutta halu auttaa Idaa voittaa. Tyttö on tullut saarelle etsimään erakkoa, joka puoli vuotta aiemmin kysyi häneltä kysymyksen, joka silloin tuntui hullun miehen houreelta:

"Uskotko, että näillä saarilla on lasiruumiita, piilossa suolampareissa?"

Nyt Ida ei enää pidä Henry Fuwaa hulluna. Hän toivoo, että mies voi auttaa häntä tai ainakin kertoa enemmän siitä, mitä hänelle on tapahtumassa. Mutta Henry elää erakkona ikisoilla ja häntä on vaikea löytää. 

Idan lasittumisen edetessä hän ja Midas rakastuvat toisiinsa. Mutta Midas ei tahdo rakastua, hänen lapsuutensa tragediat ovat saaneet hänet käpertymään kuoreensa. Menneisyys vainoaa myös Carlia, Idan edesmenneen äidin ystävää jonka luokse Ida on majoittunut saarella oleskelunsa ajaksi. Kun Carl näkee Idan, joka on kuin ilmetty äitinsä, vanhat haavat repeävät auki saaden miehen tekemään epätoivoisia tekoja.

Sillä aikaa kun Midas ja Carl kamppailevat menneisyytensä kanssa, Idaa kiinnostaa vain tämä hetki. Hän ymmärtää, että toivoa parantumisesta ei ole ja tulevaisuutta on jäljellä enää vähän. Siitä vähästä hän toivoo voivansa nauttia - ehkä jopa kokea jotain sellaista, mitä ei ole kokenut vielä koskaan... Mutta kallisarvoinen aika kuluu, lasi leviää ja sen myötä Idan pelko siitä, että aika loppuu kesken.

Tarinautti lokikirjaan: Olin jokseenkin vakuuttunut siitä, että rakastaisin tätä kirjaa. Kun sitten sain sen käsiini, ei se temmannutkaan mukaansa niin kuin olin luullut. Parasta kirjassa oli tiivis tunnelma, jolla Shaw kuvaa saarten luontoa ja sen lukuisia, harvojen tuntemia mysteereitä: yökkössipistä karjaa tai salaperäistä lintua, joka muuttaa valkeaksi kaiken mihin katsoo. Mitä uskomattomampi asia, sitä uskottavammin Shaw sen kertoo. Sen sijaan arjen ja ihmissuhteiden kuvauksessa uskottavuus paikoin ontuu. Lisäksi kirjaa vaivasi lievä ähky: kuten moni esikoiskirjailija, Shaw ei tunnu luottavan tarinan vievän itse itseään, vaan toistaa itseään ja sortuu selittämään asioita puhki. Henkilöiden tragediat kilpailevat keskenään ja syövät toistensa tehoa. Ei tämä kirja silti huono ole, ennakko-odotukseni vain olivat liian kovat. Kirjan loppuratkaisu oli hieno, tosin neljä viimeistä sivua olisi oikeastaan voinut jättää pois. 

Summa summarum: Moderni aikuisten satu Grimmin veljesten hengessä. Vähäeleisyydessään väkevä rakkaustarina. Lukemiseen kannattaa varautua nenäliinoin, vaikkei olisikaan vetistelevä luonne.

Leena Krohn: Tainaron

Maa kantaa tänä yönä kaupunkia vakaasti harteillaan. Taivaskaan ei kulje ja taloilla on pitkät juuret. Minä tunnustan: lukemattomia kertoja olen joutunut palaamaan ja noutamaan kotiin sen, minkä hylkäsin ja heitin pois arvottomana. Suojavärin alta kuultavat toiset värit, ja kuka tietää, mikä niistä on oikea.

Leena Krohn: Tainaron. Postia toisesta kaupungissa. WSOY 1986

Tainaron on kaupunki, jossa kaikki on toisin - ja kuitenkin, kaikki mitä siellä tapahtuu, on tuttua myös meille. Kirja muodostuu kirjeistä, joita nimettömäksi jäävä kirjoittaja kirjoittaa kotiin - vaikka "koti" onkin vain vastaanottaja, jonka luota hän kauan sitten lähti. Hän ei saa vastausta kirjeisiinsä, mutta jatkaa silti kirjoittamista ja kertoo kirjeistään Tainaronin asukkaista. Outojen holhooja ottaa luoksensa kenet hyvänsä, ja vaatii vuokraksi vain yhden hyvän muiston.

Tarinautti lokikirjaan: Luin viime kuussa Krohnilta Oofirin kultaa ja vaikken siitä oikeastaan hirveästi pitänytkään, jäin Krohnin ihmeellisen ilmaisun pauloihin ja hankin heti käsiini tämän. Sama surumielisyys on aistittavissa myös Tainaronissa:

Että me eritämme sanoja ympärillemme, jottei todellisuuden silmä voisi katsoa meihin! Turha vaiva! Niin toivottoman ohut ja reikäinen harso ei kätke mitään, ja me vääntelemme kohtalon kirkkaudessa. Ei kilpeä, ei sotisopaa, eikö liha tule koskaan palaamaan sanaksi.

Mutta Tainaron on myös paljon muuta. Kuoleman kellareista Krohn kuljettaa lukijaansa radion kosmista kohinaa pitkin korkeimmille kukkuloille, 

Tainaron on kokonainen kirja. Sitä ei ole kirjoitettu pidettäväksi, mutta se ei myöskään tahallaan provosoi. Se häkellyttää, hämmästyttää, lumoaa. Summa summarum: Tainaron on kirjana yhtä kuin kaupunkina: rumankaunis, kummallinen, joskus kauheakin mutta ei kuitenkaan vastenmielinen. Suosittelen lämpimästi kaikille, jotka haluavat haastaa itsensä ja uskaltautua kokeilemaan kirjan verran vaihtoehtoisia olemisen tapoja.