Arto Paasilinna: Onnellinen mies

Juhannuspäivänä Jaatinen heräsi Irenen ihanaan lauluun, johon sekoittui avonaisesta ikkunasta kuuluva satojen lintujen kujerrus, ja Jaatinen tunsi olevansa onnellisempi, jos mahdollista, kuin yöllä. Hän söi naisensa valmistamaa aamiaista, nieleskeli tomaatinpalasia ja katsoi naista syvälle silmiin, niin syvälle kuin kykeni; hän tunsi olevansa täynnä rakkautta kuin suuri pystyuuni, jota ei moneen talveen ole lämmitetty mutta joka on nyt saanut monta pesällistä kuivaa honkaa sisuksiinsa. Tuollaisen uunin tavoin siltainsinööri Jaatinen hehkui lämpöä kaikkialle huoneeseen, kunnes puhelin soi.

Arto Paasilinna: Onnellinen mies
WSOY 1976

Pieni Kuusniemen kunta on juuri sellainen kuin lukemattomat maamme paikkakunnat stereotyyppisesti ovat: nurkkakuntainen, unelias ja valtaapitävien kauniisti kurissa pitämä. Kaikki kuitenkin alkaa muuttua, kun Tappojoen uutta siltaa rakentamaan saapuu siltainsinööri Akseli Jaatinen, joka ei tyydy tekemään työtä käskettyä, vaan alkaa tomerasti kaivaa maata pikkuvirkamiesten jalkojen alta. Pian uudet tuulet puhaltavat läpi koko kunnan: työväentalolle kohoaa kunniamerkiksi työmiehen nyrkki, vanhan lentokentän paikalle kohoaa betonitehdas, ja kun VR ei kustanna seudulle rautatietä, Jaatinen näppäränä miehenä tekaisee sellaisen itse!

Minä olen vittumainen mies jos annetaan aihetta, mutta edellisillä työmailla ei aihetta ilmaantunut. Minä olen tehnyt yli kolmekymmentä siltaa ja muutamia peninkulmia maantietä päälle, niin että työmaita kyllä on ollut. Uskokaa hyvällä kun minä jotakin yritän sanoa tai vetelen turpiin.

"Miljoonakaappari" Jaatinen vie kunnan silmäätekeviltä myös muuta kuin valtaa: seudun naiset ovat tietysti heikkona raamikkaaseen insinööriin. Ei siis ihme, että Jaatisella pian on koko joukko vihamiehiä, joista jokainen tekee parhaansa katkaistaakseen Jaatisen nousukiidon ja savustaakseen hänet viimeinkin paikkakunnalta pois. Mutta Jaatista ei niin vain lannisteta: häneltä eivät keinot lopu, eikä hän myöskään kaihda niitä käyttää...

Rovasti Roivas ajatteli, että oli maailma toden totta päässyt luiskahtamaan rivoksi. 

Kolmikymmenluvulla tuollaiset miehet olisi pistetty muitta mutkitta hiljaisiksi, silloin maassa oli jonkinlainen järjestys.

Tarinautti lokikirjaan: Nuorena ahmin melkein kaikki Arto Paasilinnat, jotka pienestä kirjastostamme löysin. Onnellista miestäkin aloitin tai ainakin hyllyjen välissä selailin, mutta totesin sen nopeasti toivottoman tylsäksi: kunnallispoliittiset kiemurat eivät jaksaneet kiinnostaa anarkismikauttaan elävää nuorta, ja vielä vähemmän kirja houkutti, koska sen päähenkilöllä sattui olemaan sama ammatti kuin omalla isälläni ;)

Samoista syistä, joista kirja ei teininä kiinnostanut, huomasin nyt haluavani kovasti lukea tämän kirjan. Ja tuumasta toimeen! Kirja tempaisikin mukaansa ja viihdytti, vaikka kirjan maailma kovin mieskeskeinen olikin. Paasilinnan piikit osuvat ja uppoavat syvälle nurkkakuntaiseen elämänmenoon, joka ainakin minulle on turhankin tuttu. Siltainsinööri Jaatinen on samaan aikaan piru mieheksi että raikas terveen järjen tuulahdus pienen syrjäisen kunnan ummehtuneessa ilmapiirissä. Paasilinnalle tyypillinen huumori kukkii kautta kirjan, ja Jaatinen on juuri niin värikäs persoona kuin Paasilinnan sankarit osaavat olla. Jouluakin Akseli Jaatinen viettää omalla suurpiirteisellä tavallaan:

Aattoiltana Jaatinen kävi kaivinkoneella hakemassa lentokentän takametsästä joulukuusen, pienen ja sievän. Hän rouhaisi kuusen juurineeen maasta, ravisteli sitä vähän kauhassa ja lähti sitten ajamaan kirkonkylälle. Hän hyräili joululaulua "Taatto läksi, läksi innoissaan..." ajaessaan keinahtelevalla kaivinkoneella lumista tietä kylälle. Osuuskaupan kohdalla Jaatinen pysäytti kaivinkoneen, käväisi kaupassa ostamassa pari kourallista kuusenkoristeita. Tultuaan kaupan pihalle hän tapasi siellä rouva Leea Rummukaisen. 

- Hyvää joulua, Leea!

- Hyvää joulua, Akseli. Ja anna anteeksi se syksyinen...

- Mitä sinä tarkoitat?

-No sitä kun sanoin, että sinä olit väkisin pitänyt minua siellä saaressa.... minua niin pelotti että meidät molemmat ammutaan... en minä niin paha ihminen ole kuin sinä nyt luulet. 

Jaatinen huitaisi kädellään, mitä noista, vanhoista jutuista!

Tosikoille tätä kirjaa on turha kehua. Itseänikin välillä ärsytti Jaatisen kaksinnainti ja naissukupuolen sysääminen passiiviseen lisääntyjän ja/tai nätiltä näyttäjän rooliin. Mutta se sallittakoon, huumorista kun on kyse. Eli ei tämä paras lukemani Paasilinna ole, mutta sieltä parhaasta päästä kuitenkin.

Summa summarum: Sanottiin, että insinööri otti kaiken, ja opetti jokaisen. Veijarimainen satiiri pikkupaikkakunnan valtapeleistä, yrittäjyydestä, rikastumisesta ja vähän rakastumisestakin.

P.S. Tällä kirjalla valloitan Päijät-Hämeen ja aloitan maakuntakierrokseni Aletheian Oi maamme Suomi-haasteessa.