Täällä Saamentähden alla: Voijaa minun poroni

Hän antoi tunturituulen hyväillä poskiaan. Hänen korvansa löysivät ääniä, joita eivät olleet ennen kuulleet. Elo kohisi edellä, poronkoparat narskuivat kovaan lumeen: tsovh-a, tsovh-a, kellot kalisivat: kling-a, kling-a. Ja takana Kutnelin kirkas ääni, mikä muuttui nauruksi ja levisi ahkiosta ahkioon ja löysi jokaisen. Kutnelilla, Sammolin siskolla, oli sellainen nauru - niinkuin maanalaisen puron solina, mikä lämmitti pakkasella mutta viilensi kuumalla. Edessä taas Piiret-Inkan tasainen ääni: Näin ja noin, noin ja näin. Siihen sekaantui kohta Maaret-Annen riekonkäkätys. Ja lähimpänä Issat-Sammolin ja Mihkalin puheet heidän yhteisessä ahkiossaan.

Kirsti Paltto: Voijaa minun poroni

Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen 1986

Alkuteos: Guhtoset dearvan min bohccit

Suomentanut: Eino Kuokkanen

Eletään 1930-luvun loppua. 9-vuotias saamelaispoika Johanas haaveilee pääsystä poromiehen oppiin isänsä Antaraksen kanssa, mutta joutuukin kouluun, jossa suomalainen opettaja ei peittele ylenkatsettaan ja harmiaan joutuessaan opettamaan "oppimattomia metsäläisiä". Huolia on myös aikuisilla. Maailmalta kantautuu hurjia huhuja, puhutaan että on syttymässä sota. Kun huhut käyvät toteen, Antaras vie perheensä salaa synnyninseudulleen Norjaan turvaan. Mutta sitten sinnekin saapuvat tuiskat lentokoneineen ja pyssyineen, eikä maailmassa tunnu enää olevan turvassa missään. Mutta yhä elää ihmisten mielissä vanha viisas Noita-Piehti, hän jolla oli hallussaan Harmaakarvan silmä, hän joka tiesi miten pysytään tunturilaisena eikä anneta kenenkään määräillä itseään. 

Tämän bloggauksen otsikossa rinnastan Palton kirjan Väinö Linnan Pohjantähti-kronikkaan. Rohkea veto, eikä tämäkään kirja toki kaikilta osin täytä Linnan suuria saappaita. Koin kuitenkin vahvasti, että kirjoissa on paljon samaa: kumpikin on pienen kansan via dolorosa, kertomus yhden kylän asukkaista historian pyörteissä. Kun maailman suuret ja mahtavat tappelevat, pienet jäävät väkisinkin jalkoihin. Rievanmukkan ihmiset, samoin kuin Pentinkulman väki, tempautuvat mukaan muuttuvaan maailmaan. Rauhaarakastavan saamelaisen mielestä ei ole maailmassa sellaista keittokattilaa, josta ihmisten täytyisi sotia. Mutta:

- Voi voi, tässä maailmassa on paljon sellaista, jota me sinun kanssa emme tiedä. Maailman hallitsijoilla kyllä hätiä riittää. Emme me ymmärrä heidän riitakattiloitaan emmekä aikomuksiaan. Ja niillä tuntuu olevan vielä niinkin että mitä hullumpi ihminen sitä enemmän annetaan valtaa.

Toisin kuin Linnan henkilöt, rievanmukkalaiset eivät ryhdy aktiiviseen vastarintaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Heidän vastarintansa on passiivista: piiloudutaan tunturiin, pilkataan selän takana, vaietaan asioista joita viranomaisten ei tarvitse tietää. Keskinäistä torailua on sitten sitäkin enemmän, mutta oman väen ja "suopmalaisten" väliin vedetään selkeä lojaalisuuden raja: edes vihamiestään ei ole sopivaa ilmiantaa rikkeistään.

Pororaito. (Kuva: Saamelaismuseo Siida)

Tarinautti lokikirjaan: Tässä vaiheessa hehkutusta pitänee tunnustaa, että oikeastaan olen jäävi sanomaan tästä kirjasta yhtään mitään - olenhan itsekin saamelainen, kotoisin samalta kylältä kuin kirjailija itse, ja kaiken kukkuraksi sukua hänelle. Vaikka kuinka yritänkin olla objektiivinen, se tuskin on täysin mahdollista. Kaikki, mitä sanon, kumpuaa siis vain ja ainoastaan omien kokemusteni pienehköstä piiristä. En esim. osaa ollenkaan arvioida, kuinka vaikeaselkoinen tai raskassoutuinen kirja olisi niille, joille saamelainen kulttuuri ja puheenparsi eivät ole tuttuja. Minulle tämä oli kirja, jonka jokaisessa lauseessa olin kotona.

Keväällä, kun urvut alkoivat tuoksua, haisteli Antaras pohjoistuulta ja rauhattomuus täytti hänen jäsenensä. Kaipaus ei ollut leikkiä, kun porotkin pyrkivät pohjoisemmaksi. Muutamat karkasivat, menivät yli valtakunnan rajan sinne minne luonto käski. Eivät porot rajoista ymmärtäneet. Tämä maa, niin kauas kuin silmä kantoi, niin kauas kuin jalat veivät ja ajatus lensi, oli porojen ja ihmisten maa, ei kruunun tai valtakuntien.

Valokuva: Kuvatoimisto Cartina

Nautin valtavasti Palton kerronnasta. Henkilöt oli niin aidosti kuvattu, että vähän väliä unohdin lukevani fiktiota. Saamen rikas ja ilmaisuvoimainen kieli on Eino Kuokkasen taitavissa käsissä kääntynyt upeasti suomeksi. (Luulin pitkään, että on isäni erityiskyky osata kuvailla ihmisiä ja asioita niin osuvasti, kunnes ymmärsin sen olevan saamelaisten yhteinen piirre.) Jatkuvasti sain ihailla Palton ilmauksia: Magga-muorilla on sydän kuin kevätaurinko, lampaat ovat penteleen risujalat, vaimoehdokas on lihava kuin syyskarhu, ja sen lisäksi vetinen ja laimea kuin kymmenen kertaa keitetyt kahvinporot. Opin myös muutaman itselleni uuden sanan - esim. vaimonsa kotiin muuttava mies ei ole appivanhemmilleen vävy, vaan munaminiä.

Kirjailijan saamelaisuus näkyy kerronnan tempossa. Draaman kaari on kirjassa kaikkea muuta kuin kireä: tapahtumat etenevät verkalleen, eletään vuodenaikojen rytmissä ja istutaan pitkään muistelemassa ja tarinoita kertomassa. (On tietysti lukijasta kiinni, onko se plussa vai miinus.) Kirjan lukeminen oli myös raskasta: kurjuutta riitti, samoin surua ja traagisia kohtaloita. Kirja päättyy siihen, kun sota viimein loppuu - ja uusi alkaa: on edessä lähtö evakkoon.

Vaikka Voijaa minun poroni ei ole mikään hyvänmielenkirja, sitä oli ihana lukea, enkä millään olisi suonut kirjan loppuvan. (Rievanmukkalaisten tarina onneksi jatkuu kirjassa Juokse nyt naalin poika, jota en ole lukenut vielä.)

Summa summarum: Hän oli usein epäillyt, kuuluiko köyhä ihminen ensinkään ihmisten heimoon vai oliko se jokin aivan eri oliolaji, jota ei ollut vielä tarpeeksi tutkittu suuressa maailmassa. Väkevä kertomus yhden elämäntavan hitaasta kuolemasta ja sotavuosista saamelaisten kokemana.

Saamelaisten päivänä: Annica Wennströmin Lapinkylä

Ymmärsin täsmälleen. Hän ei kestänyt häpeää ja syyllisyyttä. Niin kävi monille. Itku, iäisyyksiä vanha itku tihkui vuosikymmenten takaa. Me olimme jämähtäneet siihen itkuun.

Annica Wennström: Lapinkylä
Bazar 2012
Alkuteos: Lappskatteland, 2006
Suomentanut: Outi Menna

Vuonna 2002 nuori nainen saapuu Kaarasjoelle, saamelaisalueen sydämeen. Hän on tullut etsimään juuriaan, selvittämään vintiltä löytyneiden kengänpaulojen tarinaa, ymmärtääkseen sukunsa salaisuuksia ja niiden kautta itseään. Mutta ihmiset välttelevät, pelkäävät, häpeävät, kukaan ei halua puhua. Nainen huomaa törmänneensä vuosisatoja vanhaan hiljaisuuden seinään. Hitaasti paulojen salaisuus alkaa kuitenkin ratketa, ja neljän sukupolven naisten tarinoista kasvaa väkevä kertomus saamelaisuudesta, äideistä ja tyttäristä, elämäntavasta jolle modernisoituvassa yhteiskunnassa ja muuttuvassa maailmassa on yhä vähemmän tilaa. Häpeä on suuri voima: yksi toisensa jälkeen suvun naiset vaikenevat menneisyydestään, kieltävät alkuperänsä, siirtäen häpeän ja juurettomuuden perintöä sukupolvelta toiselle.

Olin halunnut usein puhua siitä siskoni kanssa. Siitä miten omituista on, ettei tunne lainkaan omaa äitiään. Siitä että on äiti, joka on olemassa vain lihana ja verenä. Muistan kyselleeni vielä silloin kun olin pieni, yrittäneeni puhaltaa henkeä tyhjään ruumiseen. Mutta lopulta lakkasin kysymästä. Annoin periksi.

Through Their Eyes: Military Archive by James Payne

Tarinautti lokikirjaan: Hyvää, sanoi saamelainen, kansallispäivää! Tänään 6.2. juhlitaan saamelaisuutta, ja meidänkin maassamme päivänsankareita on liki yhdeksän tuhatta. Juhlan kunniaksi halusin blogata juuri Lapinkylästä, sillä se avaa hienon, pitkän perspektiivin saamelaisten historiaan: neljän sukupolven tarinassa matkataan 1860-luvulta nykypäivään asti. Saamelainen identiteetti (tai oikeastaan sen puute) on kirjan ydinteemoja, jota Wennström käsittelee sekä taidolla että tunteella. 

Ajoittaisesta kielen kömpelyydestä huolimatta kirja vei mukaansa, eikä kiinnostus missään vaiheessa lopahtanut kesken. Henkilöistä voimakkaimmin puhutteli suvun "kantaäiti" Njenna, jonka varaan kirjan jännite rakentuu. 2000-luvulle sijoittuva minäkertoja jäi naisista laimeimmaksi. Hänen tehtävänsä kirjassa tuntuikin olevan lähinnä tuoda tarinaan nykyihmisen perspektiivi ja koota palaset yhteen; kokonaista persoonaa hänestä en saanut.

Kokonaisuutena nautin kirjasta kovasti. Erityisen kiinnostavaa oli tutustua itselleni vieraimmaksi jääneeseen saamelaisryhmään, etelän metsäsaamelaisuuteen. (Kuulun itse tunturisaamelaisiin, ja oli kiehtovaa vertailla "omaa" saamelaisuuttani Njennan kulttuuriin. Löysinkin paljon sekä yhtäläisyyksiä että eroja. Eniten samaa oli mytologiassa: tarinat staaloista ja maahisista kuuluivat minunkin lapsuuteeni. Kieltä en ymmärtänyt muuta kuin arvauspohjalta: moni sana oli samankaltaisehko, mutta ilman asiayhteyttä en olisi osannut arvata oikein. Sanastoon en sentään joutunut turvautumaan.)

Pidin siitä, että toisin kuin monissa ei-saamelaisten kirjoittamissa kirjoissa, Wennströmin kirjassa saamelaisia ei rypistetä yhdeksi, yhtenäiseksi ryhmäksi, vaan saamelaisyhteisöjen väliset ja sisäiset jännitteet saavat näkyä: Katselin ympärilleni. Täällä saamelaiset siis taistelivat suuryhteiskuntaa ja toisiaan vastaan. Tunturisaamelaiset vastaan metsäsaamelaiset, norjankieliset vastaan saamenkieliset, naiset vastaan miehet, poronomistajien muodostama aristokratia vastaan poroton saamelainen rahvas.

Häpeän ja pelon vastapainoksi saamelaiseen perintöön sisältyy kuitenkin myös paljon viisautta, sisäistä rikkautta ja voimaa.

He kuuntelivat lintuja, katselivat taivasta, viestivät toisilleen hiljaisuuden avulla. Kysy paikalta, isoäiti sanoi, pyydä paikalta lupaa, tallaa elämää varovasti, jaa yltäkylläisyydestä näkymättömille. Ole hiljaa.

Artist: Przemysław Tymiński

Summa summarum: Hän oli unohtanut tulet, joiden ympärillä he loikoilivat kesäisin kun muut vartioivat poroja. Hän oli unohtanut tarinaniskennän ja naurun. Hän oli unohtanut olemisen. 

Kaunis ja tärkeä tarina vähemmistökansasta, saamelaiskulttuurin hiljaisesta henkiinjäämistaistelusta 1860-luvulta tähän päivään.

Muitakin blogistanian kansalaisia on Lapinkylässä vieraillut. Katja sivistyi ja viihtyi pienistä rosoista huolimatta, Sara piti kirjaa hieman raskassoutuisena, Kirsi vaikuttui ja ihaili Outi Mennan onnistunutta käännöstä. Tuulialle Lapinkylä avasi ovia uusiin maailmoihin. Annika K. nautti kirjan omintakeisesta keronnasta johon oli helppo päästä sisälle.

P.S. Yksi kirjan tapahtumapaikoista on Kaarasjoen hotelli, jossa olin nuorempana töissä. Vaan enpäs kiusallani kerrokaan, mikä hotellihuoneista on se rauhaton! ;)

TTT: Kymmenen saamelaista taiteilijaa

Huomenna on saamelaisten kansallispäivä, ja koko viikko blogissani saamelaiskultturille omistettu. Siksipä tämänkertainen Top Ten-listakin on teemaan sopiva: mikäs tämän oivempi tilaisuus esitellä joitakin valtakulttuurin marginaaleihin hukkuneita saamelaisen taiteen tekijöitä.

10 SAAMELAISTA TAITEILIJAA 

(Huom: Tämä ei ole mikään absoluuttinen best-of-em-all, vaan oman tietämykseni ja mieltymysteni mukainen, mieleenjuolahdusjärjestyksessä kyhätty satunnaisotanta.)

1. Nils-Aslak Valkeapää. Kansainvälisesti ehkä kaikkein tunnetuin saamelaistaiteilija. Muusikko, runoilija ja kuvataiteilija, jonka tuotantoon saatte vielä tutustua blogissani tämän viikon aikana.

Nils-Aslak Valkeapää: Alit idja lahkona

2. Mari Boine. Maailmalla tunnettu ja arvostettu saamelaismuusikko on myös Mari Boine. Mari Boinen lapsuuskoti oli vahvasti uskonnollinen, ja hänen vanhemmilleen olikin kova paikka, että tytär valitsi ammatikseen "synninteon" eli joikaamisen, joka heidän perheessään oli ankarasti kielletty. Nyttemmin Mari Boine on inspiroinut ja kannustanut jo useampaa sukupolvea taiteelliselle tielle.

Mari Boine: Vuolgge mu mielde Bassivárrái (Lähde kanssani Pyhälle tunturille)

3. Merja Aletta Ranttila. Utsjoelta lähtöisin oleva kuvataiteilija ja taidegraafikko, jonka käsialaa on mm. tämän postauksen alussa oleva kuva joutsenella lentävästä naisesta. Lapinmatkaajat tuskin ovat onnistuneet olemaan törmäämättä hänen piirtämiinsä postikortteihin, mutta kirkollisissa piireissä kohua herättänyt "pirujenpiirtäjä" on tehnyt paljojn muutakin, mm. kuvittanut lukuisia satu-ja oppikirjoja.

4. Nils Gaup. Norjansaamelainen elokuvaohjaaja, jonka tunnetuin teos lienee tositapahtumiin perustuva Kautokeinon kapina (jota menen lauantaina katsomaan, raportti siis luvassa sunnuntain aikana). Nuoruudessani minuun teki vaikutuksen Gaupin "esikoispitkä" Tiennäyttäjä (Ofelas).

Ofelas trailer

5. Ulla Pirttijärvi. Angelin tytöistä tutuksi tullut, sittemmin soolouran luonut nuori joikutaiteilija.

Njuvccat bohtet- Joutsenet tulevat

6. Kirsti Paltto. Kirjailija, jonka laajasta saamenkielisestä tuotannosta on ikävä kyllä suomennettu vain muutama romaani. Niistä yksi, Voijaa minun poroni, oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1986.

7. Sofia Jannok. Ruotsinsaamelainen Sofia on oma suosikkini. Pirtsakka nuori nainen yhdistää perinteisen joiun popahtavaan biittiin. Tykkään!

Sofia Jannok: Irene

8. Amoc (Mikkâl Antti Morottaja). Inarinsaamelainen rap-artisti. Uhanalaisen inarinsaamen säilyttämiseksi on saatava nuoret innostumaan ja arvostamaan omaa kieltään. Tässä työssä nuori Morottaja on painoaan arvokkaampi kultaa. Vuonna 2007 hänet valittiinkin Vuoden nuoreksi eurooppalaiseksi alkuperäiskansojen identiteettiä tukevasta työstään.

Mikka Antti Morottaja a.k.a. Amoc

9. Anni-Kristiina (Ánne Risten) Juuso. Pohjoissaamelainen, palkittu näyttelijä, jonka suomalaisyleisö tietää parhaiten elokuvista Käki ja Kautokeinon kapina.

Anni-Kristiina Juuso

10. Niillas Holmberg. Lopun alku tv-sarjassa debytoinut näyttelijälahjakkuus on myös monitaiteellinen sielu: soittaa, laulaa, runoilee ja juontaa. Kannattaa painaa nimi muistiin, hänestä varmasti kuullaan vielä.

Niillas Holmberg (vas.) ja Roope Mäenpää

Tässä joitakin minua puhutelleita / kiinnostavia saamelaisia taiteiljoita eri aloilta. Oliko näissä ketään teille tuttua? Entä tuleeko muita mieleen? Mitä saamelaisuuteen liittyviä elokuvia tai kirjoja olette nähneer /lukeneet?

Polansky: Kosovon mustarastaat

Gafurin äiti

uskoo poikansa olevan edelleen elossa.

Viime vuonna hän lähetti minut

Malisheveen etsimään häntä.

Tänä vuonna hän tahtoo minun menevän Mitrovicaan.

Hän kuuli, että neljä tai viisi mustalaista

oli siellä vankilassa.

---

Minä tiedän missä hänen poikansa on. 

Hänen ruumiinsa mätänee 

Gllogocin viereisissä metsissä,

jonne kaikki pääkaupungista kaapatut 

mustalaiset viedään

ammuttaviksi.

Tänään madot eivät järsi ainoastaan

Gafurin ruumista, 

vaan myös hänen äitinsä mieltä.

Paul Polansky: Kosovon mustarastaat

Savukeidas 2011

Suomentaneet Ville Hytönen ja Vesa Etelämäki

Kosovon kylissä ja kaupunkien slummeissa elää kansa, joka päivittäin joutuu kokemaan puutetta, syrjintää ja vainoa. Sodan jälkeen valtaan nousseet albaanit eivät pidä mustalaisista, ja elämä mustalaiskylissä on enemmän kuin ankeaa: paremmasta tulevaisuudesta ei voi edes haaveilla, ja jo lapsina romanit oppivat, että kaikki on heiltä liian kaukana.

Amerikkalaisen Paul Polanskyn journalistinen  runous näyttää meille asioita, joista emme haluaisi tietää: romanien kurjasta asemasta Euroopassa, äärimmäisestä köyhyydestä ja vallitsevasta välinpitämättömyydestä heidän toivotonta tilannetta kohtaan. Vaikka ihmisoikeudet ovat kohentuneet kohisten ja mm. juutalaisvainot on jyrkästi tuomittu, romaneihin kohdistuvat ennakkoluulot saavat yhä osakseen laajaa hiljaista hyväksyntää. Niinpä romanien tilanne ei parane, vaikka olot leireissä ovat usein sietämättömän kurjat: ei vettä, ei kenkiä, ei maitoa lapsille. "Jos tämä olisi pakolaisleiri juutalaisille, maailma olisi raivoissaan", eräs ihmisoikeusaktivisti toteaa Polanskylle.

Polansky tietää, mistä puhuu. Hän on omistanut vuosia elämästään romanien auttamiseksi ja toimii heidän äänitorvenaan, jotta maailma lakkaisi ummistamasta silmiään romanien kokemalta syrjinnältä ja suoranaiselta vihalta. Hän ei kuitenkaan sorru romantisoimaan romaneita ja puhuu kriittiseen sävyyn myös romaniyhteisöjen sisäisistä ongelmista. "En tiedä pidänkö edes mustalaisista. Minusta on vain oikeudenmukaista, että jokaisella ihmisellä on äänenkannattajansa. Romaneilla, ashkaleilla ja mustalaisegyptiläisillä ei ole", Polansky sanoo ja osoittaa syyttävällä sormella jokaista, joka puheillaan tai teoillaan pitää yllä myyttiä vankkureilla vaeltavista mustalaisista.

Shutkan mustalaiskaupunginosa Skopjessa

Tarinautti lokikirjaan: Luin tästä kirjasta Marin blogissa, ja kiinnostuin niin että hankin sen omiinkin käsiini.  Kirjaa ei voi sanoa miellyttäväksi, kurjuus ja vääryys tulee ahdistavan lähelle. Mutta niin sen pitääkin: juuri ihmisten herättäminen on Polanskyn tehtävä. Ja siinä hän onnistuu. On järkyttävää tajuta, kuinka systemaattista on yhteiskunnan välinpitämättömyys romanien kurjuutta kohtaan. Siihen syyllistyvät jopa järjestöt, sellaisetkin joita me suomalaiset olemme pitämään moraalin ja oikeudenmukaisuuden perikuvina:

Oxfam hankki meille vettä,

mutta Punainen Risti

ajoi vain ohitsemme katsoen inhoten,

kun nukuimme kylmällä jalkakäytävällä

yksi peitto perhettä kohden. 

Mielenkiintoista oli myös lukea suomentajan alkusanat, joissa valotetaan paitsi runojen syntyhistoriaa, myös Polanskyn persoonaa. Vanha vihainen mies on samaan aikaan sekä lapsenuskoinen anarkisti että kyyninen pessimisti. Valmiita vastauksia kirja ei ongelmiin anna, mutta ehkä vielä tärkeämpää onkin patistaa puhumaan aiheesta, josta moni mieluummin vaikenee. Hyvät ihmiset, lukekaa ihmeessä tämä kirja!

Summa summarum: "Oliko virhe tulla takaisin Kosovoon?" kysyin häneltä. / Hän vastasi, että oli virhe syntyä / mustalaiseksi.