Jennifer Vanderbes: Strangers At The Feast

She didn't buy gas masks. She didn't put change of clothes into the emergency duffel. Because when she lay in bed at night, looking back on the past year, she realized the loss of all that money and the prospect of her children growing up poor had terrified her more than the ghastly scenarios described on the news. And Douglas seemed more afraid of screwing up their finances again and of her walking out on him than he was of terrorists. And yet they moved into a larger house, they soon conceived Laura, and for a while they stopped talking about what really terrified them. They'd found a bogeyman.
It was around that time Douglas bought the gun.

Jennifer Vanderbes: Strangers At The Feast
Scribner 2010

On marraskuu vuonna 2009. Olsonin perhe on kokoontunut perinteiseen kiitospäivän viettoon. Tällä kertaa juhlaa ei vietetäkään Eleanor-äidin ja Gavin-isän luona kuten ennen, vaan heidän aikuinen tyttärensä Ginny, joka on yllättäen adoptoinut intialaisen orpotytön, haluaa järjestää tytölleen ikimuistoisen ensimmäisen kiitospäivän ja tarjoutuu emännöimään juhlaa. Paikalle saapuu myös Ginnyn isoveli Douglas vaimonsa Denisen ja kolmen lapsensa kanssa. Mutta kaikki ei menekään niin kuin Strömsössä, ja veli on kumman kireä... ja samaan aikaan toisaalla, ei kovin kaukana, kaksi lähiönuorta hiipii spraymaalipullojen kanssa erääseen kiitospäivän ajaksi tyhjenneeseen taloon.

Jennifer Vanderbesin tumma ihmissuhdedraama leikkaa veitsenteräviä viiltoja amerikkalaiseen unelmaan, paljastaen pintakiillon alta irvistävät ongelmat sekä alati levenevän köyhien ja rikkaiden välisen kuilun.

Tapahtumien kulkua seurataan vuorotellen jokaisen perheenjäsenen näkökulmasta, joista keskushenkilöksi kohoaa perheen lankoja käsissään pitelevä Eleanor. Yhteiskunnallisen ulottuvuuden tarinaan tuo keskiluokan vaurauden tieltä häädetty lähiönuori Kijo. Lukija tietää, että tulossa on tragedia, mutta millainen, jää arvailujen varaan. Who will do it? Melkein kaikilla on motiivi, kuka tahansa voi olla se jonka päässä kuuluu naps. Kirja naulitsee lukijansa penkkiin eikä päästä irti, ennen kuin kaikki on ohi.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja oli todellinen page-turner! Tarina koukutti heti ensimmäisellä sivulla, ja jännite kasvoi koko ajan.Tämä ei ole pelkästään plussaa: sivujuonia ja inhimillisiä tragedioita oli tungettu mukaan vähän turhankin reippaalla kädellä. Henkilöistä herkullisin oli Denise-miniä, joka kontrollinhalussaan nyppii kulmakarvansakin puolikaljuiksi. Hienosti rakentuu myös matriarkka Eleanor, jonka tehtäväksi jää pitää kulisseja pystyssä Vietnamin sodasta palanneen aviomiehen vetäytyessä kuoreensa.

Would that be Eleanor's life? No, her mother said. Make the coffee and iron his shirts. Serve him steak au poivre with baked potatoes and kiss him before bed. Say yes if he wants to touch you, even if you are sleeping. Don't ask what's wrong. Pretend everything is fine and soon enough, it will be. There were few marital problems, she added, that couldn't be cured with a baby.
Eleanor said she didn't think Gavin wanted a baby.
Her mother said, "That's why God made safety pins."

Parasta kirjassa oli, että se antoi USA:n talouskuplalle ja taantumalle inhimilliset kasvot. Kaikesta draamasta huolimatta kirja jätti kuitenkin verraten kylmäksi, ehkä siksi että se itse oli kylmä: Vanderbesin  maalaama kuva maailmasta ja ihmisluonteesta on perin synkkä, henkilöiden materialismi ja pinnallisuus menee paikoin jo karikatyyrimäisen paksuksi. Kaiken kaikkiaan lukukokemus jäi kuitenkin selkeästi plussan puolelle. Amerikkalaisen unelman kääntäpuolesta kiinnostuneitten kannattaa ehdottomasti lukea tämä kirja.

Summa summarum: But if someone were to threaten that? Was there a length to which a mother wouldn't go? Koukuttava yhdenpäivänromaani rikkaiden ja köyhien välisestä kuilusta, johon yhä useampi tahtomattaan putoaa.

P.S. Jos jollakulla So American-haasteen suorittajista on vielä Connecticut ruksaamatta, tässäpä yksi tarjokas siihen.

Isänpäivän iltana...

- Pikkulapset eivät saa käyttää virveliä, sanoi isä lujasti. Ei, musta lampi on isiä varten. Älä mene liian lähelle parrasta! Kuten näette, tämä on hyvin vaarallinen paikka. Aion tehdä hyvin tarkkoja tutkimuksia. Mutta ei nyt. Nyt minun pitää ajatella laituria ja savustusuunia ankeriaiden ja yli seitsenkiloisten haukien varalta. Minun täytyy pystyttää vapeet verkoille ja tehdä sumppu ennen kuin tulee sade...

- Ja jonkinlainen vesikouru kattoon, sanoi äiti. Parin päivän päästä meiltä loppuu juomavesi. 

- Ole vain rauhassa, sanoi isä suojelevasti. Kyllä kouru tulee. Minä järjestän kaiken, kun vain maltatte hieman odottaa. 

(Tove Jansson: Muumipappa ja meri)

Isänpäivä on jo illassa, mutta ehdinpä vielä bloggaamaan terveiseni kaikille ihanille isille. Isä voi olla ihana monella tavalla, varmaan niin monella kuin on isiä tässä maailmassa. Juhlapäivän kunniaksi esittelen muutaman ihanan isän, jotka kirjahyllystäni bongasin. Isä voi olla rohkea ja suojella, tai ihan hassu ja hauska. 

Meidän katossa asuu aurinkokello. Isi taikoo rannekellolla kattoon vilkkuvan välkkyvän valon. Aurinkokissa liikkuu niin nopeasti, että minä en ehdi heilauttaa päätä perässä. Kerran minua itketti, ja silloin aurinkokissa alkoi juosta keittiön katossa ja seinillä ees taas. Ja minua nauratti niin että banaanimössö lensi suusta lattialle. Isiäkin nauratti. Nauru on jotenkin tarttuva asia, vähän niin kuin nuha. Isin kädenliikkeissä on se taikavoima. Isona minäkin opin taikatemppuja.

(Riina Katajavuori: Mennään jo kotiin)

Kun isä on ihana, ei ole väliä silläkään, onko isä biologinen vai ei. Tärkeintä on rakkaus, joka näkyy pienissä teoissa.

*** KESKUSTELU KAHDELTA YÖLLÄ ***

"Sinunko tämä on?"

"Niin, papa."

"Sinä kai haluaisit lukea sen?"

Jälleen: "Niin, papa."

Väsynyt hymy. 

Metallisilmät sulavat.

"No, paras sitten että me luemme sen."

(Markus Zusak: Kirjavaras)

Kun lapsi kasvaa, isä ei enää voikaan suojella kaikelta. On päästettävä irti, annettava lapsen elää elämäänsä ja itse siirryttävä syrjään. 

"Näytät onnelliselta",isä huomautti, kun tulimme talolle. "Se on hyvä. Tänään on sinun aikasi olla onnellinen." Hän hymyili minulle. "Näyttää siltä, että leipurin lähetti on jättänyt kekrikakut portille sillä välin kuin olimme poissa. Kävisitkö hakemassa ne keittiöön?"

Nyökkäsin ja lähdin portille, missä kolme laatikollista kakkuja oli pinottu päällekkäin. Kun käännyin katsomaan, näin isän pysähtyneen ja kumartuneen. Hänen ryhdissään oli jotain jähmeää ja kivuliasta, mutta päivä oli kirkas ja mieleni toisaalla, ja tunsin tuoreiden kakkujen tuoksun tuulessa. En katsonut toistamiseen hänen suuntaansa. 

(Emmi Itäranta: Teemestarin kirja)

Ja jos isä on ihana, niin ukki se vasta ihana onkin! Vaari voi antaa lapselle rakkautta ja itseluottamusta, joka kantaa kauas aikuisuuteen asti.

- Hyvä Elmo, noin sitä pitää, mahtavaa! Ukki riemuitsi. - Maailman paras sinusta tulee, kun ei ukistas ja isästäs jostakin syystä ole tullut.

(Juhani Peltonen: Elmo) 

IHAN HIRMUISEN IHANAA ISÄNPÄIVÄN ILTAA KAIKILLE! (Jos teillä on isä tai ukki jolle soittaa, ettekä vielä ole sitä tehneet, vielä ehtii ottaa luurin kauniiseen käteen...)

M.L. Stedman: The Light Between Oceans

The isolation spins its mysterious cocoon, focusing the mind on one place, one time, one rhythm - the turning of the light. The island knows no other human voices, no other footprints. On the Offshore Lights you can live any story you want to tell to yourself, and no one will say you're wrong: not the seagulls, not the prisms, not the wind.

M.L. Stedman: The Light Between Oceans

Scribner, 2012

Australian lounaisrannikolla, kahden valtameren välissä, on syrjäinen Janus Rockin majakkasaari. Kun nuori, maailmansodan traumoja kantava Tom pestautuu majakan vartijaksi ja tuo saareen  vielä nuoremman vaimonsa Isabelin, saari on kuin paratiisi heidän silmissään. Mutta vuodet kuluvat, ja hartaasti toivotun lapsen sijasta Isabel saa keskenmenon toisensa jälkeen. Kun sitten eräänä päivänä rantaan ajautuu vene, jossa on kuollut mies ja elävä vauva, se on Isabelin silmissä Jumalan lähettämä korvaus heidän kärsimyksistään, lahja jota he niin kauan ovat rukoilleet. Tom haluaa raportoida lapsesta ja vainajasta, kuten majakanvartijan velvollisuuksiin kuuluu, mutta Isabel suostuttelee hänet odottamaan, kunnes lapsi on ehtinyt vahvistua ja levätä. 

Päivät venyvät viikoiksi, viikot kuukausiksi ja vuosiksi. Lucyksi kastettu lapsi kasvaa ja Isabel kukoistaa. Mutta Tom ei saa rauhaa, ja kun hän saa kuulla ettei Lucy olekaan orpo, syyllisyys kalvaa häntä yhä enemmän: onko hänellä oikeutta riistää lasta äidiltään - ja toisaalta, onko hänellä sen enempää oikeutta riistää äitiyden onnea vaimoltaan, joka on joutunut luopumaan niin paljosta? Lucyn varttuessa Tomin levottomuus kasvaa, ja sen myötä Isabelin pelko. 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Australiaan sijoittuva M.L. Stedmanin esikoisromaani käsittelee suuria kysymyksiä: missä kulkee oikean ja väärän raja? Kuinka paljon voi antaa anteeksi? Miten paljon surua voi ihmismieli murtumatta kestää? Ja kumpi on vähemmän väärin: pysyä vaiti vai puhua liian myöhään? Kun valheiden verkon repii rikki, tulee samalla särkeneeksi muutakin - sydämiä, elämiä, ihmissuhteita. Ja kaiken keskellä on pieni lapsi, jolle majakkasaari on koko maailma. Miten häntä voisi suojella vaaroilta ja tuskalta siellä, minne majakan valo ei ulotu?

Tarinautti lokikirjaan: Kuten jokainen minut tunteva tietää, olen ykkösluokan majakkahöperö. Ei siis ihme, että venytin pienen budjettini soikeaksi ja ostin tämän kirjan heti paikalla, malttamatta odottaa jos ja kun se käännetään suomeksi joskus. Olin varautunut rakastumaan, mutta myös pettymään - koskaanhan ei  tiedä, kuinka käy kun ihastuu kirjaan, ennen kuin edes saa sen käsiinsä. Ja kuinkas sitten kävikään? Hyvin! Syrjäisellä majakkasaarella oli juuri niin romanttisen karua kuin odotin, luonnon ja majakkamiljöön kuvaus osui ja upposi. 

At the kitchen table, the flame of the oil lamp wavered occasionally. The wind continued its ancient vendetta against the windows, accompanied by the liquid thunder of waves. Tom tingled at the knowledge that he was the only one hearing any of it: the only living man for the better part of a hundred miles in any direction. He thought of the gulls nestled into their wiry homes on the cliffs, the fish hovering stilly in the safety of the reefs, protected by the icy water. Every creature needed its place of refuge.

Risujakin kirjasta poimin, en onneksi riesaksi asti. Hieman minua häiritsi poukkuilu preesensin ja imperfektin välillä - alussa enemmän, kirjan myötä siihen tottui. Isompi haitta oli Isabelin täydellinen äitiys. Äiti, joka ei ikinä suutu tai edes ärsyynny lapselleen, tuntui utopistiselta olennolta - ja vielä enemmän vaivasi se, kuinka helposti Isabel lakkasi kaipaamasta kuolleita lapsiaan saatuaan "tilalle" Lucyn. Olen itse kolmen lapsen äiti, enkä millään saanut itseäni uskomaan, että uusi vauva voi täysin korvata vanhan ja pyyhkäistä pois menetyksen tuskan. Jos kyse oli pelkästä itsepetoksesta, sen olisi suonut käyvän ilmi edes loppuratkaisun dramaattisissa vaiheissa, kun kauan pidätetyt tunteet lopulta purskahtavat esiin. (Ehkä kirjailija tätä yrittikin, mutta ainakaan minulle se ei täysin auennut.) Hienoa sen sijaan oli kuvaus valheen vaikutuksesta ihmisen mieleen: kuinka se kaivaa maata jalkojen alta, kunnes lopulta käy kestämättömäksi ja petoksen korttipakka sortuu - tavalla tai toisella. 

Loppuratkaisu jännitti kovasti, luinkin tätä ihan kuin dekkaria! Kirjan loppua piti vähän makustella. Nyt osaan jo sanoa, että ihan viimeistä, vähän päälleliimatun makuista kohtausta lukuunottamatta kirja sai arvoisensa lopun. Nämä henkilöhahmot jäävät takuulla mieleen kummittelemaan... enkä taitaisi yllättyä, jos Janus Rockin jylhät maisemat tunkisivat uniinkin! 

Kaiken kaikkiaan The Light Between Oceans on vaikuttava kirja: kun pienten ihmisten suuret surut kasvavat yhteen, siinä on jotain elämää suurempaa.

Isabel was awash with the emotions: awe, at the grip of the miniature hands when they latched onto a single finger of her own; amusement, at the sweet little bottom which was yet to become fully distinct from the legs; reverence, for the breath which drew in the air around and transformed it into blood, into soul. And below all of these hummed the dark, empty ache.

Summa summarum: All this love, so bent out of shape, refracted, like light through the lens. Ajatuksia ja tunteita herättävä romaani valheen ja totuuden, väärän ja oikean välisestä veteen piirretystä viivasta.

Charles Martin: Chasing fireflies

He walked back into the pasture and began making wide sweeps with his arms. The air above him was lit with tiny flashing orange and yellow-green stars. Every few seconds one would glisten, shoot through the air in a circular pattern, and then disappear, only to be answered by another shooting star several feet away. No sooner had one quit than another started. Unc followed the circles, running here and there, pulling the lid off and then screwing it back on. Minutes later, he returned with heavens in his jar. He offered it to me. My single scoop of the Milky Way.

Charles Martin: Chasing fireflies

Thomas Nelson, 2007

Chase Walker on journalisti, jonka intohimona on ottaa asioista selvää. Työssään paikallislehden toimittajana hän alkaa selvittää seudulla sattunutta outoa tapausta: tuntematon nainen tyrkkää 8-vuotiaan pojan pois autosta rautatien vieressä ja jatkaa itse autoineen matkaa junan alle. Poika on kaltoin kohdeltu, nimetön ja mykkä. Tutkiessaan juttua Chase huomaa pian kiintyneensä poikaan - eikä vähiten siksi, että näkee pojassa oman itsensä. Chase on nimittäin myös löytölapsi, joka vietti lapsuutensa lastenkodeissa, kunnes hänet sijoitettiin georgialaisen William Farlandin perheeseen. 

Williamilla, jota Chase kutsuu sedäksi eli Unciksi, on traumaattinen elämä, kun taas Williamin isoveli Jack on rikas ja menestyvä, paikkakunnan arvostetuimpia miehiä. Jackilla on Chasen ikäinen tytär Tommye, joka eräänä yönä ollessaan 8-vuotias juoksee pimeän suon yli kotoaan Williamin taloon. Siitä pitäen Tommye ja Chase ovat eläneet kuin sisarukset ja rakastavat toisiaan hellästi. Aikuisiksi kasvettuaan elämä vie heidät vuosiksi erilleen, kunnes Tommye eräänä päivänä yllättäen palaa - mukanaan salaisuus, jota Chase ei halua tietää. Yrittäessään auttaa radan varresta löytynyttä poikaa Chase ja hänen perheensä joutuvat kuitenkin kohtaamaan kaiken sen, joka heitä itseään eniten satuttaa.

Tarinautti lokikirjaan: Taas yksi kirja, joka oli pakko lukea ihan vain siksi, että ihastuin sen kanteen ja nimeen! Olin varautunut pettymään, ja kyllähän kirjassa pettymyksen aihioita olikin: juoni ei ollut kovin omaperäinen, kliseissä löytyi, tyyli oli paikoin aika pateettinen, asioita väännettiin rautalangasta, draaman kaaria oli vaikka muille jakaa, henkilöt jakaantuivat siististi hyviksiin ja pahiksiin. Mutta kaikesta tästä huolimatta pidin kirjasta, paljon. Vaikka tarina on kaikkea muuta kuin täydellinen, se huokuu poikamaista charmia: voin kuvitella, että Martin on kirjoittanut tätä saman vakavan innostuksen vallassa, jolla päähenkilö suhtautuu baseballiin ja kalastuksen jaloon taitoon. Ja kirjailjan innostus tarttuu. Siksi Chasing fireflies on kuin Chasen asuntovene: pikkuvikoja riittää, mutta silti se kelluu - siihen jopa kiintyy enemmän kuin jos se olisi virheettömän tyylikäs ja loppuun asti hiottu.

Chase itse jätti ehkä ihan vähän kylmäksi, ja mykkä lapsinero jäi hahmona hieman latteaksi, mutta tarinan päähyvis Unc oli hienosti kuvattu -ja juuri kun tuntui siltä, että hän on turhankin täydellinen, löytyi hänestä sittenkin sopivasti särmää. Loppuratkaisukaan ei ollut ihan perinteinen Happy End, vaikka siltä jo välillä pahasti näytti. Kirja ei siis sittenkään ollut pettymys, vaan jopa iloinen yllätys. En osaa sanoa, suosittelenko. Päättäkää itse! :)

Summa summarum: Suurella sydämellä kirjoitettu tarina isistä ja pojista, identiteetistä, toivosta ja hylkäämisen pelosta. 

P.S. Kirjan lopussa oli  lukupiiriopas, johon oli listattu kysymyksiä keskustelun rakennuspuiksi. Itse en oikein osannut idealle syttyä. Mitä te olette moisesta mieltä? Olisiko avuksi, jos esim. Oksasen uusimmassa olisi valmiit kysymykset lukupiirin pohdittavaksi? ;)

Anita Diamant: Punainen teltta

Ja nyt te tulette luokseni - naiset, joiden kädet ja jalat ovat pehmeät kuin kuningattaren, joilla on enemmän kattiloita kuin te tarvitsette, jotka synnytätte turvallisesti ja voitte puhua vapaasti. Te tulette korvat tarkkoina kuullaksenne kadoksiin joutuneen kertomuksen. Vaaditte sanoja täyttääksenne suuren äänettömyyden, joka nielaisi minut ja äitini, ja isoäitini ennen heitä.

Anita Diamant: Punainen teltta

Tammi 1999

Kansi: Riikka Juvonen

Alkuteos: The Red Tent 1997

Kukapa ei muistaisi uskontotunneilla oppineensa, että Jaakobilla oli 12 poikaa. Jotkut jopa joutuivat opettelemaan ulkoa koko nimirimpsun - mutta kuinka moni muistaa, että Jaakobilla oli myös tytär? Hänen nimensä oli Dina, ja hänestä ei Raamatussa kerrota kuin muutama murheellinen rivi. Anita Diamant on tarttunut tähän historian unohtamaan Joosefin sisareen ja herättänyt henkiin Jaakobin perhekunnan naiskohtalot. 

Kirjan aluksi Dina toteaa, ettei voi kertoa omaa tarinaansa kertomatta äitiensä tarinaa ensin. Dinalla on biologisen äitinsä Lean lisäksi kolme muutakin äitiä, jotka kaikki ovat myös hänen tätejään. Kaunis mutta hedelmätön Raakel, vahva ja järkevä Lea, taikauskoinen Silpa ja piskuinen Bilha ovat toistensa sisaruksia ja kälyjä, joiden kesken vallitsee selkeä arvojärjestys: Lea ja Raakel ovat päävaimoja, nuoremmat sisaret sivuvaimoja jotka esitellään vieraille palvelijattarina niin kuin he käytännössä ovatkin. Silti sisarten välit ovat luottamukselliset ja läheiset, vaikka Raakelin ja Lean ei olekaan helppoa rakastaa samaa miestä.  

Dinan lapsuus on onnellinen. Maailmani oli täynnä äitejä ja veljiä, työtä ja leikkiä, uusia kuita ja hyvää ruokaa. Etäiset vuoret pitelivät elämääni maljassa, joka oli täynnä kaikkea mitä ikinä saatoin toivoa. Dina rakastaa syvästi kaikkia äitejään, ja kun heimon naiset uudenkuun aikaan vetäytyvät punaiseen telttaan veriuhriaan vuotamaan ja lepäämään, saa Dina kokea lämpöä ja läheisyyttä, jota hän myöhemmin elämässään voi vain muistella kaiholla. Sillä elämä vie Dinan kauas, Egyptiin asti, eroon äideistään ja kaikista rakkaistaan. Hän kokee paljon pahuutta, mutta myös hyvyyttä, ja hänestä kasvaa tätinsä tavoin taitava kätilö, jonka viisaiden käsien kautta elämän kiertokulku jatkuu polvesta polveen.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja oli heräteostos, johon minut houkutteli Riikka Juvosen ihana kansi. Olen fanittanut Juvosen kuvituksia siitä asti kun luin Sinetiksi sydämeesi, ja keittiömme seinällänikin roikkuu yksi Juvosen maalaamista Raamatun naisista. Onko siis ihme, että lankesin ja ostin kirjan?

Takakannen laatusanat "järkyttävä" ja satuttava" kieltämättä huolestuttivat, ja hieman pelkäsin tarttua kirjaan. Mutta onneksi, oi onneksi uskalsin! Kirjan kauniit kannet kätkevät sisälleen tarinan, joka on kaikessa riipaisevuudessaan mielettömän kaunis. Dinan elämä ei ole helppo eikä suruton, mutta silti hyvä - elämä jossa kipeätkin muistot tuntuivat kauniin helminauhan solmuilta, tarpeellisilta jotta helmet pysyisivät kohdallaan.

Riikka Juvonen: Lootus

Anita Diamant on yhdysvaltalainen tietokirjailija, jonka erikoisalaa on juutalainen perhekulttuuri. Tässä ensimmäisessä romaanissaan hän vie lukijan Raamatusta tuttuihin tarinoihin, mutta toisin kuin testosteronia uhkuvassa Raamatussa, Diamantin kertomana ääneen pääsevät naiset. Kaikkein kiehtovinta (ja koskettavinta) kirjassa olikin naisten arkisen elämän kuvaus: naisten yhteisö, johon kuuluu mustasukkaisuutta ja kateutta, mutta vielä enemmän sisaruutta ja kohtalotoveruutta. Punaisen teltan, kuukautisteltan kätköissä on naisten ikioma maailma, jonne miehillä ei ole asiaa. Jaakob saa palvoa isänsä jumalaa, mutta uudenkuun  öinä hänen naisensa vuodattavat veriuhrinsa jumalattarille, niin kuin heidän äitinsä ja äitiensä äiditkin tekivät.  Naisten iätön viisaus siirtyy tarinoissa ja lauluissa sukupolvelta toisille.

Älä pelkää, aikasi koittaa
Älä pelkää, luusi ovat vahvat
Älä pelkää, apu on lähellä
Älä pelkää, lapsi on ovella
Älä pelkää, hän elää ja tuo sinulle kunniaa
Älä pelkää, kätilön kädet ovat taitavat
Älä pelkää, maa on allasi 
Älä pelkää, meillä on vettä ja suolaa
Älä pelkää, pikku äiti
Älä pelkää, meidän kaikkien äiti
~Ikivanha synnytyslaulu~

Summa summarum: Olen kiitollinen siitä että olette tulleet. Vuodatan teille sisimmästäni kaiken, jotta saisitte nousta tästä pöydästä  kylläisinä ja voimistuneina. Siunatut olkoot silmänne. Siunatut olkoot lapsenne. Siunattu olkoon maa allanne. Sydämeni kauha on täynnä raikasta vettä, joka valuu yli.

Sela.

Petja Lähde: Poika

Janne huomasi kiroilevansa tuulilasille. Sanat jäivät tanssimaan sen likaiselle pinnalle. Pissapoika ruiskutti ja pyyhkijät surisivat vimmatusti. Jannen käsi oli riuhtaissut vipua ja kaikki sen varassa olevat toiminnot olivat käynnistyneet kuin pilkaten epätoivoista reaktiota. Pesunesteen tuima haju pisti avonaisesta ikkunasta sieraimiin.
Poika oli vaiennut Jannen sähinään, tapitti vain kirkkailla silmillään. Sillä ei ollut edes virallisesti nimeä. Minkälaiset vanhemmat hän olikaan saanut.

Petja Lähde: Poika
WSOY 2012

On juhannuspäivän aamu. Janne ajaa vanhaa Turuntietä pohjoiseen vaaleanpunainen kylpytakki yllä. Takapenkillä nukkuu kolmikuinen poikavauva, hänelläkin kylpytakki yllä. Pojan äiti ei ole matkalla mukana - hänet Janne on lukinnut vessaan. Avioeroon Janne kyllä suostuisi, mutta pojastaan hän ei aio luopua mistään hinnasta. On vain pari pientä ongelmaa... kuten se, että vauva suostuu syömään vain rintaa.

Tarinautti lokikirjaan: Kiinnostuin tästä kirjasta, koska sen isyysnäkökulma kiehtoi. En kuitenkaan lämmennyt kirjalle heti. Vaikka toiminta alkoi heti ensimmäisellä sivulla, tai ehkä juuri siksi, en ehtinyt tutustua henkilöihin kun niitä  jo tuppasi tarinaan lisää.  Aloin ärsyyntyä pikkuseikoista (musta muovinen vaihdekeppi. Siis ihanko totta se oli muovinen ja musta? Anna kun arvaan: siinä oli myös pyöreä pallukka päässä?) ja teki melkein mieli jättää kirja kesken. Mutta kun kuitenkin kiinnosti miten Hiipiäiselle käy, jatkoin lukemista. Ja pikku hiljaa tarina imaisi matkaansa, henkilöiden tarinat aukesivat ja tunnelma tiheni.  Symboliset maisemakuvaukset lukujen välissä eivät minulle auenneet, ne olisi minun puolestani voinut jättää poiskin.


Poika oli sydäntäsärkevää luettavaa: kuinka hiuksenhienon langan varassa me olemmekaan! Hyväätarkoittavista teoista paisuu kuin varkain valtava lumipallo, joka uhkaa haudata alleen kaiken ja kaikki. Janne ja Saija ovat molemmat kokeneet kovia, ja he haluavat antaa lapselleen parempaa kuin mitä itse ovat saaneet - mutta miksi se onkin niin vaikeaa? Lasta ei saisi käyttää riidan välikappaleena, mutta liian helposti lapsi on se joka kärsii.

Näin siis mietin minä. Pojasta ovat bloganneet myös ainakin Maria ja Mari.

Summa summarum: Koskettava ja ajatuksia herättävä tarina isyydestä, äitiydestä, menneisyyden painosta ja pieneltä tuntuvista valinnoista, jotka määräävät elämän suunnan.