Polansky: Kosovon mustarastaat

Gafurin äiti

uskoo poikansa olevan edelleen elossa.

Viime vuonna hän lähetti minut

Malisheveen etsimään häntä.

Tänä vuonna hän tahtoo minun menevän Mitrovicaan.

Hän kuuli, että neljä tai viisi mustalaista

oli siellä vankilassa.

---

Minä tiedän missä hänen poikansa on. 

Hänen ruumiinsa mätänee 

Gllogocin viereisissä metsissä,

jonne kaikki pääkaupungista kaapatut 

mustalaiset viedään

ammuttaviksi.

Tänään madot eivät järsi ainoastaan

Gafurin ruumista, 

vaan myös hänen äitinsä mieltä.

Paul Polansky: Kosovon mustarastaat

Savukeidas 2011

Suomentaneet Ville Hytönen ja Vesa Etelämäki

Kosovon kylissä ja kaupunkien slummeissa elää kansa, joka päivittäin joutuu kokemaan puutetta, syrjintää ja vainoa. Sodan jälkeen valtaan nousseet albaanit eivät pidä mustalaisista, ja elämä mustalaiskylissä on enemmän kuin ankeaa: paremmasta tulevaisuudesta ei voi edes haaveilla, ja jo lapsina romanit oppivat, että kaikki on heiltä liian kaukana.

Amerikkalaisen Paul Polanskyn journalistinen  runous näyttää meille asioita, joista emme haluaisi tietää: romanien kurjasta asemasta Euroopassa, äärimmäisestä köyhyydestä ja vallitsevasta välinpitämättömyydestä heidän toivotonta tilannetta kohtaan. Vaikka ihmisoikeudet ovat kohentuneet kohisten ja mm. juutalaisvainot on jyrkästi tuomittu, romaneihin kohdistuvat ennakkoluulot saavat yhä osakseen laajaa hiljaista hyväksyntää. Niinpä romanien tilanne ei parane, vaikka olot leireissä ovat usein sietämättömän kurjat: ei vettä, ei kenkiä, ei maitoa lapsille. "Jos tämä olisi pakolaisleiri juutalaisille, maailma olisi raivoissaan", eräs ihmisoikeusaktivisti toteaa Polanskylle.

Polansky tietää, mistä puhuu. Hän on omistanut vuosia elämästään romanien auttamiseksi ja toimii heidän äänitorvenaan, jotta maailma lakkaisi ummistamasta silmiään romanien kokemalta syrjinnältä ja suoranaiselta vihalta. Hän ei kuitenkaan sorru romantisoimaan romaneita ja puhuu kriittiseen sävyyn myös romaniyhteisöjen sisäisistä ongelmista. "En tiedä pidänkö edes mustalaisista. Minusta on vain oikeudenmukaista, että jokaisella ihmisellä on äänenkannattajansa. Romaneilla, ashkaleilla ja mustalaisegyptiläisillä ei ole", Polansky sanoo ja osoittaa syyttävällä sormella jokaista, joka puheillaan tai teoillaan pitää yllä myyttiä vankkureilla vaeltavista mustalaisista.

Shutkan mustalaiskaupunginosa Skopjessa

Tarinautti lokikirjaan: Luin tästä kirjasta Marin blogissa, ja kiinnostuin niin että hankin sen omiinkin käsiini.  Kirjaa ei voi sanoa miellyttäväksi, kurjuus ja vääryys tulee ahdistavan lähelle. Mutta niin sen pitääkin: juuri ihmisten herättäminen on Polanskyn tehtävä. Ja siinä hän onnistuu. On järkyttävää tajuta, kuinka systemaattista on yhteiskunnan välinpitämättömyys romanien kurjuutta kohtaan. Siihen syyllistyvät jopa järjestöt, sellaisetkin joita me suomalaiset olemme pitämään moraalin ja oikeudenmukaisuuden perikuvina:

Oxfam hankki meille vettä,

mutta Punainen Risti

ajoi vain ohitsemme katsoen inhoten,

kun nukuimme kylmällä jalkakäytävällä

yksi peitto perhettä kohden. 

Mielenkiintoista oli myös lukea suomentajan alkusanat, joissa valotetaan paitsi runojen syntyhistoriaa, myös Polanskyn persoonaa. Vanha vihainen mies on samaan aikaan sekä lapsenuskoinen anarkisti että kyyninen pessimisti. Valmiita vastauksia kirja ei ongelmiin anna, mutta ehkä vielä tärkeämpää onkin patistaa puhumaan aiheesta, josta moni mieluummin vaikenee. Hyvät ihmiset, lukekaa ihmeessä tämä kirja!

Summa summarum: "Oliko virhe tulla takaisin Kosovoon?" kysyin häneltä. / Hän vastasi, että oli virhe syntyä / mustalaiseksi. 

Raija Julkunen: Uuden työn paradoksit

Uusi kapitalismi huokuu välinpitämättömyyttä. --- Toimintoja uudelleenjärjestettäessä ihmisiä kohdellaan kertakäyttöesineinä. --- Lyhytjänteisyys tuhoaa luottamusta, lojaalisuutta ja aitoa sitoutumista. Ihmiset kärsivät ihmissuhteiden ja pysyvien päämäärien puutteesta. Olemme pakotettuja kehittämään opportunistisia, pinnallisia ja salavihkaisia orientaatioita työtä kohtaan. Työelämän säännöt koskevat yhä enemmän sitä, miten pelata pelinsä, miten rakentaa CV, milloin hypätä uppoavasta laivasta. Tiimit ovat pinnallisuuden ja pinnallisten sosiaalisten suhteiden oppitunti.

Raija Julkunen: Uuden työn paradoksit

Osuuskunta Vastapaino, 2008

Maailma muuttuu ja sen myötä työ. Sadassa vuodessa työelämä on kulkenut murroksesta toiseen, kun ruumiilisesti raskaasta maataloustyöstä siirryttiin monotoniseen tehdastyöhön ja siitä mutkien kautta nykyiseen, verkostoituneeseen ja verkottuneeseen tietotyöhön. Työolot ovat monin tavoin kohentuneet, kiitos ay-liikkeen auttavan käden. Kaiken pitäisi siis olla hyvin. Mutta miksi sitten mielenterveysperäiset sairaslomat ovat kaksinkertaistuneet kymmenessä vuodessa? Miksi työpahoinvointi on kaikkien huulilla, ja yhä useampi pelastautuu eläkkeelle tai toisiin töihin? Ja miksi WHO arvioi, että masennus on maailman toiseksi pahin kansantauti vuonna 2020? Mikä mättää ja mitä - jos mitään - voidaan tehdä?

Tarinautti lokikirjaan: Tämän kirjan lukeminen oli minulle ns. pakkopullaa, jota odotin lähinnä kauhulla. Jo ulkoisesti kirja oli hirvitys: 300 sivua pienellä präntillä, joka kolmas sana oli sivistyssana - eikä yhtään ainutta kuvaa koko kirjassa! Valmistauduin siis kitumaan ja kärsimään. Ensimmäiset 30 sivua olivatkin aikamoista tuskaa, mutta alun tutkimuksen teoriaa ruotiva osuus vaihtui onneksi itse asiaan. Loppujen lopuksi huomasin lukevani teosta kuin dekkaria: työssä voidaan pahoin ja yhä pahenee! Kuka on syyllinen? Kenellä on vastuu?? 

Kaikkein kiintoisinta antia oli kirjan loppu, jossa pohdiskeltiin epidemiaksi paisuneen työpahoinvoinnin ja -stressin syitä. Julkusen teesi oli, että kiireen ja jatkuvan kehittymispaineen lisäksi yksi keskeinen ongelma on krooninen arvostuksen puute. Palkansaajien toiveena on inhimillisen kohtelun kaipuu. Tämä voi kuulostaa triviaalilta ja itsestään selvältä, mutta käytännössä kyse on merkittävästä ongelmasta.

Tutkiessaan kotimaissa työssäjaksamista Julkunen näki, että työpaikoilla vallitsi tunnustusvaje - ja sen myötä kiihtynyt tunnustusjahti. Vaikka arvostus on ilmaista, sitä pihistellään: voittaja saa kaiken, ja kaikki muut jäävät ilman. Työnantajan vinkkelistä tämä voi olla jopa plussaa: näin työntekijöitä voidaan manipuloida lisäämään tuottavuutta ja tehokkuutta jopa yli kestokyvyn rajojen. Ja jos emme sali edes mielemme protestoida ja ottaa etäisyyttä (meille) mahdottomasta työstä, niin tekeekö ruumis sen puolestamme? Ruumis voi mennä lakkoon tietoisesta ja rationaalisesta minästä välittämättä.

Toinen iso ongelma on työn emotionaalinen kuluttavuus. Tämä ilmenee varsinkin ns. tunnetyössä, jossa keskeinen "työkalu" ovat työntekijän omat tunteet. Esimerkiksi sosiaali-ja terveysalalla tunnekapasiteetti saattaa ylikuormittua jopa niin, että vapaa-aikaan ja perhe-elämään sitä ei enää riitä lainkaan. Tämä tietysti heijastuu perhe-ja ihmissuhdeongelmina, jotka puolestaan heikentävät jaksamista töissä. Kun soppaan vielä heitetään vallankin kuntasektoria kalvava resurssipula, ei ihme jos hoitsu ei jaksa. "Työ, jonka tulisi vahvistaa identiteettiä, on muuttunut pahenevaksi loukkaukseksi työntekijöiden omanarvontunnolle: koko ajan täytyisi olla enemmän ja muuta kuin on, eikä koskaan saisi olla tyytyväinen suorituksiinsa", Julkunen siteeraa kollegaansa Juha Siltalaa ja jatkaa, että yksi työn suurimmista ongelmista on "kiittämättömyys" tai työn organisointi niin, ettei sitä voi tehdä kunnolla ja kunnialla ja kokea suoriutuneensa hyvin. Varsinkin kuntasektorilla, ja aivan erityisesti terveydenhuollossa, työntekijöitä kalvaa aikapula ja siitä seuraava riittämättömyyden tunne. Tämä oireilee masennuksena, työuupumuksena ja stressinä.

Summa summarum: Vaikealukuinen, mutta palkitseva "epikriisi" työelämän haasteista globaalissa maailmassa, markkinavetoisessa tietoyhteiskunnassa.

P.S. Tästä aiheesta kuulisin erityisen mielelläni kommentteja teiltä. Voiko työssä viihtyä? Jos ei, niin miksei? Onko työ vaativampaa tai kuluttavampaa kuin ennen? Jokainen kommentti otetaan ilolla vastaan ja huolella luetaan :)

Anna mun kaikki kestää. Sovinnon kirja.

Kuuntelu on jatkuvaa oppimista. Yritän kuunnellessani pitää päässäni tyhjää taulua, "tabula rasaa". Annan keskustelukumppanini piirtää siihen oman maailmansa. En päättele mitään vielä ensimmäisistä viivanvedoista. Odotan rauhassa, että hän piirtää oman maailmankuvansa valmiiksi.  Niin kuin Akseli Gallen-Kallela katsoisi Salvador Dalin maalaamista: "Eihän silmä tai kello ole tuollainen, ei se nyt tuolla tavalla voi valua!" Mutta kun kuva on valmis, on mielenkiintoista verrata, onko sillä mitään yhteyttä omaan kuvaani, omaan kokemukseeni, omaan maailmaani?


Pekka Haavisto:Anna mun kaikki kestää. Sovinnon kirja.

En ole koskaan ollut mikään erityisen poliittinen eläin. Äänestämässä olen käynyt, mutta siihen se on sitten tyssännnytkin minun osaltani. Vaalikirjoille olen ollut suorastaan allerginen. Olikin iloinen yllätys huomata, että tämä kirja on sellaiseksi profiloitu aivan suotta. Presidenttiyttä vain sivutaan aivan kirjan lopussa, vaaleista ei puhuta senkään vertaa. Haavisto vie lukijansa ulkopolitiikan polttopisteisiin, maailman vaikeimpien konfliktien tyyssijoihin joissa välit ovat niin tulehtuneita, että neuvotteluosapuolten välille on rakennettava sermit jottei heidän tarvitse nähdä toisiaan. Ruokatunnilla samaiset osapuolet kuitenkin juttelevat vilkkaasti keskenään samassa pöydässä. Anna mun kaikki kestää. Hiukset harmaantuivat, mutta lehmän hermot alkoivat kasvaa. Pian en ihmetellyt enää mitään.

Haaviston tositarinoissa rauhantyö ei näyttäydy juhlavana salatieteenä, vaan hyvinkin arkisena ja tuttuna. Globaalien kriisien ratkonta ei pohjimmiltaan paljoakaan eroa mistä tahansa sovittelutyöstä, tapahtui se sitten koululuokassa tai kotona keittiönpöydän ääressä. Tärkeintä on osata kuunnella, ja ymmärtää miten toinen asiat kokee. Esimerkiksi afgaanien luota Haaviston delegaatio käännytettiin tylysti, kun he menivät tarjoamaan YK:n apua ympäristötuhojen korjaamisessa. Aikansa ihmeteltyään Haavisto tajusi, että afgaanit ovat ylpeätä kansaa, joka ei apua huoli. Niinpä seuraavana päivänä hän marssi takaisin päällikön pakeille - ei tarjoamaan apua, vaan pyytämään sitä, ympäristövaikutusten arviointi kun onnistuisi vain afgaanien avulla.  Ghani istui hetken hiljaa. Sitten hän kysyi: miten voin auttaa?

Ympäristötuhojen kartoitus ei ole mitään mukavaa puuhaa. Ihmisten lisäksi sodasta kärsii aina myös luonto. Tämä kirpaisee kipeästi luontoa rakastavaa Pekkaa. Ikävintä jälkeä oli syntynyt radioaktiivisen jätteen varastointialueilla. Keltaisia, pääkallon kuvalla varustettuja tynnyreitä oli tyhjennetty maahan ja hyvät peltitynnyrit oli otettu parempaan käyttöön.

Haaviston tarinoiden keskiössä ovat ihmiset, yksilöt sissipäälliköistä taksikuskeihin. Sillä olipa kriisissä kyse avioerosta tai kansanmurhasta, niiden ytimessä ovat samat, meille jokaiselle tutut tunteet: ylpeys, katkeruus, petetyksi tulemisen tuska. Eikä sovittelu läheskään aina onnistu. Katkeruuden armeijalla on aina sotilaansa, ja he voivat helposti myrkyttää sovinnon.  Onneksi tulee myös onnistumisia. Vihatuinkin vihollinen on tunteva ihminen, jokaisella on tarinansa ja kaikkien kanssa voi puhua vaikkei olisikaan kaikesta samaa mieltä. Kaikissa kulttuureissa ja kaikissa uskonnoissa rauha on myönteinen asia, rauhan tekijät siunattuja. 

Kirjan loppupuolisko on henkilökohtaisempi. Pekka muistelee lämmöllä lapsuuttaan, rehtori-isäänsä ja isoäitiään joka on erään helsinkiläisen hotellin frescon Jeesuksesta toinen oikealla. Lopuksi Haavisto varoittaa vihapuheesta, jonka Pekka kokemuksestaan tietää olevan vaarallisempaa kuin moni väittää. Vihan kulttuuri ei koskaan rakenna mitään hyvää, ja sen kulttuurin murtamisessa on Suomella oma arvokas panoksensa annettavana. Tasa-arvo on vientituote, ja Suomella on maailmassa tehtävä.

P.S. Mainitsin alussa, etten ole koskaan oikein syttynyt politiikalle. No nytpä olen, näiden vaalien ajaksi ainakin. Annattehan siis anteeksi tämän "hypetyksen". Se ei ole tahallista kiusantekoa, vaan iloa siitä että olen löytänyt ehdokkaiden joukosta sen, johon tunnen voivani luottaa ja jonka arvomaailmaan vilpittömästi yhtyä :)