Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Hän laskeutui selälleen sammalikkoon ja katsoi kevättaivaalle, joka oli laelta kirkkaan sininen ja puiden latvojen yläpuolelta merenvihreä. Ja hänen kevätlaulunsa alkoi liikehtiä jossain hatun alla. Siinä oli yksi osa odotusta ja kaksi osaa kevätkaihoa ja loput hillitöntä yksinolon hurmaa.

             (Kevätlaulu)

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Alkuteos: Det osynliga barnet, 1962

WSOY 1962

Suomentanut: Laila Järvinen

Viljonkka uskoo onnettomuuksiin, hemuli rakastaa hiljaisuutta mutta päätyy huvipuistoon töihin. Pitkästynyt Muumipappa lähtee selvittämään hattivattien salaisuutta, Nuuskamuikkusen kevätrauhaa häiritsee nimetön ihailija. Ja eräänä päivänä Tuutikki tuo muumien luo pikkutytön, joka häijyn tätinsä luona on muuttunut näkymättömäksi. Onneksi muumimamma löytää viisaan isoäitinsä muistiinpanoista ohjeen, mitä tehdä kun tuttavat tulevat sumuisiksi ja heitä on vaikea nähdä. 

Tove Janssonin muuminovellit ovat hauskoja, vakavia, mietteliäitä ja tarkkanäköisiä tarinoita - todellisia klassikoita, joilla on sanottavaa sekä lapsille että aikuisille.

Ja sitten homssu pysähtyi aivan hiljaa luhtaniitylle ja kuunteli.

Jossain kaukana lähtivät kummitusvaunut vierimään, ne iskivät punaista tulta yli varvikon, ne kitisivät ja natisivat ja kulkivat yhä hurjempaa vauhtia.

- Sinun ei olisi pitänyt koskaan kuvitella sellaisia olevankaan, homssu sanoi itsekseen. - Siinä ne nyt ovat. Juokse!

              (Kamala tarina)

Kunpa olisikin saanut puhua, se esti niin hyvin ajattelemasta. Eikä asia sillä parantunut, että luopui suurista vaarallisista ajatuksista ja yritti pelastautua pienten ja ystävällisten ajatusten pariin. Silloin hattivatit saattoivat luulla erehtyneensä hänestä ja arvella, että hän olikin vain tavallinen kuisti-isä...

Tarinautti lokikirjaan: Näkymättömän lapsen novellit jaksavat ihastuttaa vuodesta toiseen. Vanhat suosikkini (Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin, Kevätlaulu ja Kuusi) ovat edelleen yhtä ihania kuin muistin. Joka lukukerralla olen lisäksi löytänyt uuden lempparin. Tällä kertaa sellaisiksi nousivat Kamala tarina sekä Hemuli joka rakasti hiljaisuutta. (Varsinkin jälkimmäisen ymmärtämistä edesauttoi suuresti hiljattain lukemani väitöskirja Vilijonkka ikkunassa, jonka älykäs analyysi sai näkemään hemulia repivän sisäisen ristivedon entistä kirkkaammassa ymmärryksen valossa.)

Kadonnut kirjava maailma: puuta, silkkiä, teräslankaa, paperia ja ruostunutta rautaa. Se tuijotti surullisena ja odottaen hemulia, ja tämä tuijotti vastaan pakokauhun vallassa. 

(Hemuli joka rakasti hiljaisuutta)

Tarinoitten perusvire on filosofinen ja jokseenkin totinen. Vakavuutta kuitenkin keventää Janssonille tyypillinen komiikka, ja muutamissa tarinoissa myös irrotellaan kunnolla. Kertomuksista hilpein ja suloisin on kokoelman päättävä Kuusi, jossa hemulit ja muut ovat ymmärtäneet koko joulun ihan väärin.

- Sinä olet kyllä ensimmäinen jonka mielestä joulu on hauska, sanoi muumipappa. - Etkö sinä ollenkaan pelkää mitä tapahtuu kun se tulee?

(Kuusi)

Luin kokoelman tarinat myös 6-vuotiaalle tytölleni. Hän piti niistä kaikista. Suurimman suosion saivat Sedrik, Kuusi ja Kamala tarina - sekä tietysti Kertomus näkymättömästä lapsesta. Ninnin muodonmuutos jaksoi kiinnostaa lapsukaista niin, että luimme tarinan peräti kolmesti!

Summa summarum: Hänen oma myrskynsä oli aina kauhein, mutta niinhän oli aina ollut. Ja syvällä sisimmässään Vilijonkka oli hiukan ylpeä onnettomuuksistaan, jotka olivat yksinomaan hänen.

Katja Kettu: Piippuhylly

Poika valehtelee. Siinä sätkyttää ja pelkää. Löytyi tuolta perunakellarista kalvakkaana kuin lantunitu, täinen vaateparseeli verisenä. Jalkaan on sidottu sotakoira, laukussa ei muuta kuin shakkinappulat ja riepuihin kääritty valkokultainen käyrä piippu. Mistä lie varastanut, litsauttanut kansankomissaaria takaraivoon ja ottanut. Mutta merkillisiä esineitä silti täällä, shakkilauta ja valkokultapiippu.

- Kolmekymmentäviisi, se vastaa kun kysyn ikää.

Katja Kettu: Piippuhylly

WSOY 2013

Päällys: Marjaana Virta

Jäämeren perukoilla, maailmansodan riehuessa ympärillä, elää mies, jonka piippuhyllyyn mahtuu koko maailma. Pietari Kutilan piippukokoelma kasvaa jylhäksi kertomukseksi vihan ja rakkauden voimista, ihmisistä jotka kaikkialla maailmassa ovat pohjimmiltaan samoja: yhtä alttiita rakastamaan, ja yhtä kykeneväisiä pahaan. 

Katja Ketun novellikokoelma vie Jäämeren rannalta Natsi-Saksaan, keisareiden Venäjälle, Afrikkaan ja Rioon. Henkilöiden toisiinsa lomittuvat tarinat kohtaavat kaukana pohjoisessa, koskettavat toisiaan ja erkanevat jälleen omille poluilleen.

He kulkevat paljain jaloin yön viilentämiä hiekkadyynejä pitkin paikkaan, jossa aavikkoravut asustavat. He riisuvat huntunsa ja alkavat kaivautua. Heidän kyntensä kuluvat juuriinsa, heidän polvensa hiertyvät verille, ennen kuin he ovat saaneet kuopan aikaiseksi. Sitten he asettuvat sinne kuin hautaan lepäämään ja makaavat siellä kunnes hiekka peittää heidät kuin lumi Pohjolan talvisin. Hiekka hilisee, tihkuu, juoksee kuin lumi tunturissa, muuten ei sitä voi kuvitella. Se peittää naiset syliinsä, hukuttaa heidät, reidet vatsa rinnat olkapäät, huulet silmäripset, kaiken se peittää.

Tarinautti lokikirjaan: Katja Ketun kirjoja on kehuttu, mutta tämä on ensimmäinen, johon olen rohjennut tarttua. Sain kirjan arvostelukappaleena ja varauduin rankkaan, jopa brutaaliin kirjaan, raadollisuuteen ja rehevään lihallisuuteen - siis sellaiseen kirjaan, joita yleensä huolella kartan. Kiinnostus kuitenkin kasvoi ennakkoluuloja suuremmaksi, joten haastoin itseni mukavuusalueeni suojaisasta satamasta ulos hyiselle pohjoisen merelle.

Kaikki odotukseni osoittautuivat tosiksi. Mikään hyvänmielenkirja Piippuhylly ei todellakaan ole: rajut tarinat kerrotaan estoitta, havainnollisesti ja lukijaa armahtamatta. Silti en kadu, että uskalsin. Eniten nautin kirjan kielestä, joka on todella taidokasta, omaleimaista ja vahvaa. Kerronnan imu on luja, tunnelma vaihtuu kivuttomasti taianomaisen maagisesta inhorealistiseen. Ja vaikka Ketun ihmiskohtalot ovat karuja, ei kirjasta jää lohduton olo. Näissä tarinoissa on jotain katharttista, ja luulenpa että tämä kirja on niitä, jonka jälkimaku kestää pitkään ja paranee vanhetessaan.

Olen suoperkeleitten kasvatti. Isäni oli maaorja, isoäitini parantaja. Nuorena elin hillittömästi, ryystin paloviinaa ja nain kiusallani naapurikylän riettaimman ritsan, ja tästä tuli luuska. Inhotuin vaimooni ja latkin kuin koira synnin kaivosta ja olin hukkua siihen. Onneksi Äitimme Neitsyt Maria näki, mitä Venäjä oli minussa menettämässä, ja henki tuli minuun kesken heinätöiden. Kolme vaskitorvista enkeliä laskeutui heinäkuhilaitten päälle.


Omaksi suosikkinovellikseni nousi kokeolman avaava Kristalliyö, jonka Ibrahimiin ja Sofiaan kiinnyin niin, että olisin mieluusti lukenut heistä pitemmästikin. Muita erityisen puhuttelevia tarinoita olivat eksoottinen Orjalaiva ja kotoisen pohjoinen Mulukukka.

Summa summarum: Kohtalo on sokea ja rivo änkkääjä, jolle ei pitäisi antaa valtaa. Siihen me pienet kuitenkin luotamme emmwkä näe kuinka se useimmiten tuntuu sohivan summittaisesti ja jotenkin vinoon. Tummasävyinen, vaikuttava tarinakokoelma ihmisyyden harmaalta vyöhykkeeltä, sodan ja rakkauden syvistä varjoista. 

P.S. Lopuksi on pakko kehaista kirjan kantta, joka ensikatsomalla oli synkkä ja ankea, mutta joka pikkuhiljaa katsellessa alkoi aueta ja karulla tavalla peräti miellyttää - niin kuin koko kirja. Kansi myös kuvaa täydellisesti kirjan tunnelmaa.

Naistenpäivänä: Miehen rakkaus

- Tota mä just tarkotan!  Toi on niin tota. Sun pitää saada kaikki: mut ja tää koti, kaverit, joukkue... sä et luovu yhestäkään sun harrastuksesta.

- Mä en harrasta, mä oon pro!

- Tosta siinä lehessä puhuttiin. Just tosta!

- Hä?

- Toi on miehen infantiilia ahneutta.

- Tä?

~ Hannu Raittila: Ahneus eli animal triste ~

Miehen rakkaus. Toimittaneet Armas Alvari & Jarkko Tontti

Gummerus 2008

Naistenpäivän kunniaksi bloggaan tänään miehen rakkaudesta naiseen. Joel Haahtela, Riku Korhonen, Joonas Konstig, Tomi Kontio ja 10 muuta kotimaista mieskirjailijaa pohtivat rakkauden mysteeriä novelliantologiassa Miehen rakkaus. 

Suomalaista miestä on monesti syytetty siitä, ettei hän muka puhu eikä pussaa (ainakaan tarpeeksi tai oikealla tavalla.) Miehen rakkaus todistaa, että mieskin osaa tuntea syvästi, vaikka hän ei mielellään siitä meteliä pidäkään. Toinen kirjan toimittajista, Jarkko Tontti, tiivistää asian näin: Naiset, ah, ne juuri, ovat mellastaneet R-sanan kanssa jo vuosikymmenet ylivoimaisella pätevyydellä. Sitä ei voi -eikä pidä- haastaa. Me emme suostu kaksintaisteluun vastustajan valitsemin asein. 

Naisesta on tullut kulutuskulttuurin pakkomielle siksi, että nainen on illuusio ja epätavara. Nainen on objekti, kuten väitetään. Mutta hän on objekti, jota ei voi kuluttaa. ~Antti Nylén ~

Mitä rakkaus sitten miehelle on? Ja mitä miehelle merkitsee nainen? Yksi pettää, toinen tulee jätetyksi, joku lyö, joku kaipaa nuorten naisten katseita. Ja kuitenkaan rakkaus ei miehelle merkitse sen vähempää kuin naisellekaan. Rakkauden tuska on miehellekin tuttu, hän vain käsittelee sitä eri tavalla. --- Että jos olisin nainen, niin olisin saanut rintasyövän. Nyt tuli vain riittämättömyys ja pelko, etten jaksa. Ja selkäkipu, jota kukaan lääkäri ei kyennnyt parantamaan. Särky, jolle röntgenkuvissa ei löytynyt syytä. (~Matti Rönkä~)

Tarinautti lokikirjaan:  Tämän kirjan lukemiseen minut innosti lähinnä halu rikkoa kirjalliset rajani: luen selvästi enemmän naiskirjailijoita kuin miehiä, varsinkin kotimaisiin kirjailijamiehiin tulen tarttuneeksi vain harvoin. Sama pätee novelleihin, joita luen vieläkin harvemmin. Siispä päätin pistää ranttaliksi ja tarttua novellikokoelmaan, jonka ovat kirjoittaneet suomalaiset miehet! 

Kokoelman 14 kirjailijasta olen lukenut aiemmin vain Joel Haahtelaa. (Markku Pääskystä kerran aloitin, mutten päässyt alkua pitemmälle.) Edes lukulistalleni en ole saanut mahtumaan näistä herroista ketään, joten "Miesten vuoro"-teemakuuni sai tästä loistavan lisän.

Mitään järin mullistavaa en Miehen rakkauden parissa kokenut. Mielenkiintoista oli kuitenkin tutustua mieskirjailijoittemme kirjoon. Kirjoitusten taso ja tyyli oli melko vaihteleva, joten uskoisin että tästä kokoelmasta löytyy "jokaiselle jotakin". Itse olen jatkossa kiinnostunein lukemaan Jussi Valtosta. Toiseksi suosikikseni nousi Paavo Westerberg, jonka teatteriuraa arvostan suuresti. Kiinnostava nimi on myös Jussi Siirilä, josta muistan vain hämärästi edes kuulleeni. Lukuvinkkejä tältä kolmikolta otetaan vastaan! 

Paavo Westerberg & Miehen rakkaus

Summa summarum:  En kadu mitään. Mutta paha sisu nostattaa änkyrän sisässäni ja pakottaa minut loppusuoralla kunnon mieheksi. Se on minun kostoni... kaikelle, ja kaikkeudelle ja siitä pidän kiinni, vaikka kiduttaisivat. Ja kyllä ne kiduttavatkin. ~Juha Hurme ~

P.S. Laitan vielä loppuun listan kaikista antologian kirjaiijoista, siltä varalta että joku sitä kaipaa: Juha Hurme, Tomi Kontio, Riku Korhonen, Markku Pääskynen, Jussi Siirilä, Matti Rönkä, Joel Haahtela, Joonas Konstig, Hannu Luntiala, Antti Nylén, Jussi Valtonen, Hannu Raittila, Esa Sariola ja Paavo Westerberg. Alkusanat on kirjoittanut Jarkko Tontti ja loppusanat Armas Alvari.

Maarit Verronen: Vanhat kuviot

 

Suunnitelma ei ollut hänen, se oli Roon.  Nyt ei puhuttu sieniryntäyksestä, joka oli globaalitaloutta, ja jonka varjolla he olivat saaneet myytyä jutun maailmankuululle lehdelle ja saaneet sopimuksen ja kulunkitilin. Kun he olivat pitäneet perinteiset matkansuunnitteluryyppäjäiset, Roo oli kertonut Bongolle toisesta suunnitelmasta, ja Bongo oli myötäillyt, kuten aina. He tallentaisivat vuorten vanhoja tapoja, väkivaltaperinnettä. Ei perheiden sisäisiä tapahtumia, ne eivät olleet sillä tavalla rituaalisia ja väistämättömiä kuin vieraiden väliset.

Maarit Verronen: Vanhat kuviot

Tammi 2012

Piiloutujat, vastustajat, lähtijät. On monta tapaa poiketa normista, eikä etukäteen ikinä voi tietää, mihin ryhmään itte kukanenkin meistä kuuluu. Aina sitä ei tiedä edes itsestään, ennen kuin on jo valintansa tehnyt. 

Verrosen uusin novellikokoelma ei päästä lukijaansa helpolla. Hänen novellinsa ovat kuin taikapeili, joka ei näytä sisäistä kauneutta vaan meissä jokaisessa piilevän rumuuden. 'Normaali' ei ole muuta kuin läjä normeja, jotka me puemme päällemme voidaksemme elää yhdessä toisten kanssa - mutta kaikki eivät voi, eikä kukaan aina. Tulee hetkiä, jolloin turvalliset vanhat kuviot murtuvat, tai vaihtuvat vielä vanhempiin, sellaisiin joita muut eivät halua nähdä. 

Jos normeja ei voi tai tahdo noudattaa, jäljelle jää kolme mahdollisuutta: lähteä pois, olla sopeutuvinaan tai ryhtyä avoimeen vastarintaan. Neljäs mahdollisuus on sopeutua aidosti - tai ainakin olla sopeutuvinaan niin uskottavasti, että uskoo siihen myös itse. 

Silloinkin kun ei-toivotut asiat saa piiloon, ne ovat yhä ihmisessä ja hetkittäin nostavat päätään. Väkivaltaista kulttuuria dokumentoiva Roo kohtaa oman pimeän, väkivallasta nauttivan puolensa, ja Asta joutuu miettimään, kuka oikeastaan kirjoitti mummon muistiinpanot - ja miksi? 

Tarinautti lokikirjaan: Olen lukenut Verrosen laajasta tuotannosta tähän mennessä vain kaksi ensimmäistä, nekin vastailmestyneinä eli kauan sitten. Koska novellikokoelma "Älä maksa lautturille" teki aikoinaan valtavan vaikutuksen, päätin siedätyshoidattaa novelli-intoleranssiani palaamalla Verrosen novellien pariin. Sain kirjan arvostelukappaleena kustantajalta ja arvelin lukevani sen yhdessä illassa - mutta se kestikin yli viikon. Ehdin nimittäin lukea lähinnä iltaisin lasten jo mentyä vuoteeseen - ja näitä novelleja ei tehnyt mieli lukea iltasaduiksi itselleen.

Maarit Verronen

Novellien tunnelma on kauttaaltaan tumma. Tunnetasolla kirjasta on vaikea pitää, ainakin jos on tällainen kaunosielu kuin minä.  Rivien välissä on paljon rumaa ja likaista. Siitä huolimatta kirja  oli hyvä, pelottavan hyvä. Verronen kirjoittaa fiksusti - jopa niin fiksusti, että välillä sain tuntea itseni tyhmäksi, ja keskittymisvajeet kostautuivat heti. Novellit ovat lyhyitä, lyhimmillään vain pari sivua, ja monen jäljiltä jäi vähän hämmentynyt fiilis: "tässäkö tämä nyt oli?"

Ja sitten ne alkoivat häiritä.

Tarinoiden henkilöt jäävät pyörimään mieleen, heidän ratkaisujaan pohtii kuumeisesti kuin kyseessä olisivat oikeat, itselle läheiset ihmiset. Häiritsevä on hyvä sana kuvaamaan näitä novelleja! Ne pakottavat laiskanpulskeat hermoradat hereille kuin saavillinen kylmää vettä niskaan.
Verrosen kyky asettua ihmisen nahkoihin on hyytävän hyvä. Suosikkinovellissani "Pikkurahat" Verronen  kuvaa kleptomaniaa sairastavan päänsisäistä todellisuutta, jossa pakkomielteestä paraneminenkin on  vain eräs tapa hävitä:  Mutta sen hän tiesi, että sinä päivänä, kun hän tajuaisi lopettaneensa kokonaan - jos sellainen päivä joskus tulisi - toivo olisi mennyttä. Jokin toivo, jostakin.

Summa summarum: Rankka ja psykologisesti vahva ihmisluonteen "freak show"... jossa estradille voi joutua kuka hyvänsä ja jokainen meistä.