Tuomas Anhava: Kevään kukat, syksyn kuu

 

Kuutamo. Syksy.

Aivan kuin viime vuonna

syys, kuu paistoi ja

sinä olit kanssani.

Siitä on monta vuotta.

  ~Hitomaro~

Tuomas Anhava: Kevään kukat, syksyn kuu. Kootut tankarunot 1960-1982

Otava, 2000

Japanin runouden historia on vaikuttavan pitkä. Vanhimmat säilyneet kokoelmat ovat 700-luvulta, ja vielä tänäkin päivänä niitä kirjoitetaan samojen sääntöjen mukaan kuin yli tuhat vuotta sitten.  Kuten perinteeseen kuuluu, estetiikka on muotoon sidottu:  runojen tavu-ja säejärjestys on tarkkaan määrätty. Viisisäkeisissä, 31-tavuisissa tankoissa ilmaisu ei ole yhtä pelkistynytttä kuin  myöhemmin muotiin tulleissa lyhyemmissä haikuissa. 

Runoilijalegenda Tuomas Anhavan  kääntämissä  runoissa luonto ja ihminen kuuluvat erottamattomasti yhteen; toinen heijastuu toisesta kuten kuutamo lammen kalvosta. Viiteen riviin mahtuu kokonainen maisema: syksyn haikea kuutamoyö tai kirkas keväinen ilta. Yhtä terävänä piirtyy myös ihmisen elämä; rakkaus, ilo, kaipaus ja suru, luopumisen kipu ja uuden kevään odotukseen kätkeytyvä lohtu.

Taivaan väri on 

kirkkaampi kuin vesi. Yö

kuinka vilpoinen.

Linnunrataa virtaavat 

tulikärpäset alas.

~ Keichü ~

Tulee pimeä -

olkoon tämän puun varjo

majataloni

ja kukat isäntänä,

ystävinä tämän yön.

~Tadanori ~

Kaipuu on, rakas,

tuhanneksi pirstonut 

tämän sydämen.

Mutta yksikään siru

ei ole mennyt hukkaan.

~Ishumi Shikibu ~

Shirakawassa

kirsikkapuun oksalla

pensaskerttunen

sen näköisenä että 

kuulee kukkain puhetta.

Vaikka vaihtuvat

puitten ja ruohon värit,

merellä aallot 

kukkivat vaahtopäitä

syksyn koskettamatta.

~Yasuhide ~

Kun idästä tuulee - 

tuoksukaa, luumunkukat!

Vaikka ei ole

isäntä täällä, älkää

unohtako kevättä.

 ~Michizane ~

Tarinautti lokikirjaan: Tulin juuri Kambodžasta, sitä ennen Siperiasta. Kahden kansanmurhan ravistama sydämeni kaipasi jotakin kaunista; jotakin haikeaa, hiljaista ja pientä. Halusin sytyttää kynttilät ja upota syksyyn. Tämä oli täydellinen kirja minulle juuri nyt!

Summa summarum: Itämaisen runouden helmiä katoavaisen kauneudesta. Lukekaa, jos haluatte kuulaan hetken hektisenä tykyttävään arkeen.

P.S. Osa kuvista on kiinalaista maalaustaidetta. Annattehan anteeksi! (En jaksanut etsiä japanilaista taulua joka runolle.)

Maaria Leinonen: Ja tähdet niin kirkkaat

Mutta pimeän kuoleman keskellä

helähti.

Se oli lintu.

Se oli elävä. 

Ja lauloi.

Maaria Leinonen: Ja tähdet niin kirkkaat

Kirjapaja 1993

Arkinen ja ylevä, pelko ja toivo, haudanmusta suru ja kirkkaana loistava lohtu. Vastakohdat eivät olekaan vastakohtia, vaan vastaantuloja: tyhjän päälle astumalla löytyy tie, sirpale paratiisia jäi tähdeksi taivaalle, sirpaleeksi henkipattoon sieluun. 

Vahvaksi teemaksi runoissa nousee äitien rakkaus ja suru, joita Leinonen lähestyy Raamatusta tuttujen kohtaloiden kautta. Näkikö Eeva esikoispoikansa surun, sanoiko koskaan: "Hyvä, Kain. Miten rakas oletkaan"? Ja kun veljensä surmannut Kain rakensi kaupungin / kivisen, kovan / kävitkö kylässä / veitkö viemisiksi uutisleivän / rakkaudella leipomasi?

Tarinautti lokikirjaan: Meillä jokaisella on kai omat voimakirjamme. Tästä Maaria Leinosen runokokoelmasta  tuli minulle yksi. Näitä runoja lukiessa väkisinkin voimaantuu: kuulaat lauseet kutsuvat herkistämään aistinsa pienille ihmeille, kuulemaan perhosen lennon ja näkemään unta silmät auki pimeään yöhön.

Johannes Vermeer: The Lacemaker

Vanhojen mestareiden töissä

jää aina ihmettelemään

miten saaneetkin tauluihinsa 

tuon sykähdyttävän kajastuksen

vaikka valonlähdettä ei näy. 

          Säteilyn

silmää ja mieltä hyväilevän.

Niin monelta hukassa

elämän taustavalo.

Kun sen saisi kohdalleen

miten harmain arkikin toivoa säteilisi.

Summa summarum: Yö / pimeä rauha / jossa sokea lintu / välähtää valoa / säteilee lupauksen. / Toivon. Tulevaisuuden. /  Aamun sarastuksen.

Margaret Craven: Kuulin pöllön kutsuvan

Myytit ovat kylä, ja tuulet ja sateet. Joki on kylä, ja mustavalkoiset miekkavalaat, jotka paimentavat kalat lahdenpohjaan voidakseen paremmin ahmia ne suuhunsa. Kylä on lohi, joka nousee jokeen kutemaan, hylje, joka seuraa lohta ja puraisee sen pään poikki, sininärhi, jonka nimi on sen aikaansaama ääni - "kuis-kuis". Kylä on puhuva lintu, pöllö, joka huutaa sen ihmisen nimeä, jonka vuoro on kuolla, ja hopeinen harmaakarhu, joka löntystää kylään, ja pieni valkoinen täplä, joka on vuorikauris Whoop-Szon rinteellä.

Margaret Craven: Kuulin pöllön kutsuvan
Alkuteos: I Heard The Owl Call My Name, 1967
Suomentanut Risto Lehmusoksa

Nuori kirkkoherra Mark on kuolemansairas, muttei tiedä sitä itse. Viisas piispa lähettää hänet hiippakuntansa vaikeimpaan seurakuntaan: syrjäiseen Kingcomen intiaanikylään, surusilmäisen kwakiutl-heimon luokse.

Elämä kaukaisessa lahdenpohjukassa on vaikeaa, kaikki tapahtuu luonnon ehdoilla. Vanha pappila on hajoamispisteessä, ja piispa lähettää jokea pitkin uuden pappilan, joka lauta kerrallaan kanooteilla kuljetetaan jokea ylös. Kirkko on jääkylmä, sairaat on vietävä sairaalalaivalle jos se sattuu olemaan lähettyvillä, ja aina kun joku kuolee, on raivattava hautuumaalle vievä polku halki metsän ja varottava, ettei vainaja putoa suohon.

Markin haasteista suurin ja vaikein ei kuitenkaan liity eloonjäämiseen, vaan heimoon jota palvelemaan hän on tullut. Hänen on voitettava kyläläisten luottamus, opittava tuntemaan tuo ikivanha heimo, jonka tavat ja rituaalit tekevät hidasta kuolemaa... kuten koko kylä: yksi toisensa jälkeen ihmiset lähtevät kylästä, nuoret maailmalle ja vanhat pöllön maahan. Mutta Mark on kärsivällinen ja nöyrä, ja oppiessaan tuntemaan heimon Mark oppii myös tuntemaan itsensä, ystävystyy syvästi ja suru heimolaisten silmissä alkaa heijastua myös hänen omissaan. Vanhojen tyyneys tarttuu häneen, eikä kuolemakaan ole muuta kuin elämän huipentuma, se ilta kun pöllö kutsuu...

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja oli heräteostos kirpparilta. Ostopäätös oli nopea - rakastuin jo kirjan kanteen ja nimeen. Sitten lukaisin läpi takakannen ja pakkohan se oli ostaa pois kuleksimasta  ;)

Olen aina ollut kiinnostunut intiaaneista ja muista alkuperäiskansoista, myyteistä ja perinteistä, joten lukunautinto oli taattu. Kirja antoikin kaiken sen mitä odotin - ja enemmän: lukukokemus oli syvempi ja koskettavampi kuin odotinkaan. Tämä kirja suorastaan pakotti lisäämään blogiini uuden tunnisteen: retriittikirjat. Jos joskus saisin tilaisuuden lähteä oikeaan retriittiin, tämä kirja pääsisi ilman muuta mukaan - ja kävipä se ensiapuretriitistä jo sinänsä, hektisen "äitiäitiäitiii"-arjen pyörteissä. 

Haikean viisauden lisäksi kirjassa on myös tilannekomiikkaa. Intiaaneilla on huumorintajua niin elämän kuin kuolemankin suhteen, ja myös Markin on sitä hankittava jos hän aikoo ylipäätään pärjätä karuissa oloissa. Sivistyksen äärimmäisillä rajoilla mitä tahansa voi sattua:

Sinä iltana yksi intiaaninaisista, joka oli opiskellut musiikkia Alert Bayn koulussa, harjoitteli jouluvirsiä ja kirkon alla talvehtiva vanha ruskeakarhu heräsi, ja kylän koirat kuulivat sen ja alkoivat hermostuttaa sitä. Kylässä puhkesi äkkiä hirvittävä meteli, ja Mark nykäisi kumisaappaat jalkaansa, heitti aamutakin pyjamansa päälle, ryntäsi ulos ja törmäsi johonkin jättimäiseen mustaan hahmoon. Hän säntäsi kaksi täyttä kierrosta pappilan ympäri.

Seuraavana päivänä Päällikkö Eddy pysäytti hänet polulla.

- Tokkopa piispa haluaa teidän ajavan takaa karhua pappilan ympäri pelkässä pyjamassa.

- Mutta enhän minä ajanutkaan. Te olette käsittänyt väärin. Karhu ajoi takaa minua.

Summa summarum: "Syvällinen, lämmin ja viisas kirja", kehuu takakansi, eikä turhaan. Suosittelen kaikille alkuperäiskansoista kiinnostuneille ja / tai hiljentävää lukukokemusta kaipaaville.